Poissa-olo.
Pitkä, synkkä yö kokoutui nyt ympärilleni täynnänsä monen toivon, monen
rakkaan muiston, monen erehdyksen, monen turhan surun ja kaipauksen
haamuja.
Minä lähdin Englannista edes silloinkaan tietämättä, kuinka kova se
isku oli, jota minun tuli kestää. Minä jätin kaikki, jotka olivat
rakkaat minulle, ja lähdin pois siinä luulossa, että olin iskun
kestänyt ja että kaikki oli ohitse. Niinkuin mies sotatanterella saa
kuolinhaavan, vaan tuskin tietää, että hän on satutettu, niin en
minäkään, kun jäin yksikseni harjaantumattoman sydämeni kanssa,
likimainkaan aavistanut sitä haavaa, jota vastaan sydämeni täytyi
taistella.
Tämä tieto ei kohdannut minua äkisti, vaan vähitellen ja askel
askeleelta. Se yksinäisyyden tunne, jolla lähdin ulkomaalle, syveni ja
kasvoi joka hetki. Ensiksi se oli raskas kadon ja surun tunne, jossa en
voinut eroittaa paljon muuta. Huomaamatta muuttui se toivottomaksi
tiedoksi kaikista, mitä oli minulta mennyt -- rakkaus, ystävyys,
hellyys; kaikista, mitä oli rauennut -- ensimäinen luottamukseni,
ensimäinen mielitaipumukseni, koko elämäni ihana unelma; kaikista, mitä
nyt oli jälellä -- kolkko, tyhjä erämaa, joka katkeamatta ulottui
laajalta ympärilleni synkkään taivaan-rantaan saakka.
Jos suruni oli itsekäs, en tietänyt, että se oli. Minä murehdin
vaimo-lapsukaistani, joka niin nuorena temmattiin pois kukoistavasta
mailmastaan. Minä murehdin nuoruuden ystävääni, joka olisi voinut
saavuttaa tuhansien rakkauden ja ihmetyksen, niinkuin hän aikaa sitten
oli saavuttanut minun. Minä murehdin sitä rakastavaa, särkynyttä
sydäntä, joka oli saanut levon myrskyisessä meressä, ja noita maasta
lähteneitä jäännöksiä siitä yksinkertaisesta kodista, jossa lapsena
kuulin yö-tuulen puhaltavan.
Siitä karttuneesta raskasmielisyydestä, johon vaivuin, ei minulla
viimein ollut mitään toivoakaan koskaan päästä. Minä kuljin paikasta
paikkaan, kaikkialla kantaen taakkaani muassani. Minä tunsin nyt koko
sen painon; ja minä näännyin sen alla ja sanoin sydämessäni, ettei se
milloinkaan enää voisi keventyä.
Kun tämä epätoivo oli pahimmillansa, luulin, että kuolisin. Välisti
ajattelin, että tahdoin kuolla kotona ja käänsin todella takaisin
matkallani, että joutuisin sinne pian. Toisin aioin lähdin yhä
kauemmaksi pois kaupungista kaupunkiin, etsien, en tiedä mitä, ja
koettaen jättää, en tiedä mitä, taakseni.
Minä en pysty seuraamaan yksittäin niitä kaikkia vaikeita surun
vaiheita, joita koin. Semmoisia unelmia löytyy, joita voi vaan
vaillinaisesti ja epämääräisesti kuvata; ja kun pakoitan itseäni
katsomaan takaisin tähän elämäni jaksoon, tuntuu siltä, kuin
muistuttaisin mieleeni semmoista unelmaa. Minä näen itseni uneksijan
tavalla liikkuvan eteenpäin keskellä kaikkea sitä uutta, joka
tarjousi minulle muukalaisissa kaupungeissa, palatseissa,
tuomiokirkoissa, temppeleissä, maalauksissa, linnoissa, hautaholveissa,
eriskummallisissa kaduissa -- historian ja fantasian vanhoissa
olopaikoissa -- kantaen tuskallista kuormaani joka paikassa ja tuskin
huomaten esineitä, kun katoovat edestäni. Haluttomuus kaikkiin, paitsi
kalvavaan suruuni, oli se yö, joka peitti harjaantumattoman sydämeni.
Sallikaat minun katsoa ylös siitä -- niinkuin, kiitos Jumalan! viimein
tein -- ja sen pitkästä, kolkosta, kurjasta unelmasta koittavan valon
puoleen.
Monta kuukautta matkustin, tämä yhä pimenevä pilvi väikkyen mieleni
ylitse. Eräät salaiset syyt, joitten vuoksi en tahtonut lähteä kotiin
-- semmoiset syyt, jotka silloin turhaan taistelivat minussa,
selvempinä ilmestyäksensä -- saivat minut jatkamaan pilgrimi-retkeäni.
Välisti olin rauhattomasti muuttanut paikasta paikkaan mihinkään
pysähtymättä; välisti olin viipynyt kauan yhdessä kohden. Minulla ei
ollut mitään tarkoitusta, ei mitään kannattavaa sielua itsessäni, missä
ikänänsä olin.
Minä olin Schweizissä. Minä olin tullut sinne Italiasta jotakin noita
suuria Alpin-solia myöden ja olin sen jälkeen oppaani kanssa
astuskellut tunturi-polkuja. Jos nämät kammottavat erämaat olivat
vaikuttaneet sydämeeni, en ainakaan tietänyt siitä mitään. Minun
mielestäni oli kyllä ylevyyttä ja ihmeellisyyttä hirveän korkeissa
vuorissa ja äkki-jyrkissä syvänteissä, kohisevissa koskissa ja lumi- ja
jääkentissä, mutta tähän saakka ne eivät olleet opettaneet minulle
mitään muuta.
Eräänä iltana tulin ennen päivänlaskua johonkin laaksoon, jossa minun
oli määrä levätä. Kun astuin alas siihen pitkin suikertelevaa polkua
sillä vuorenvietoksella, josta näin sen kumottavan kaukaa alhaalta,
luulen, että joku kauan aikaa poissa ollut kauneuden ja tyvenyyden
tunto, joku laakson rauhasta syntynyt, lievittävä vaikutus heikosti
virisi rinnassani. Minä muistan, että kerran seisahduin jonkunlaisella
semmoisella surulla, joka ei ollut kokonaan masentava, ei aivan
toivoton. Minä muistan melkein luulleeni, että joku muutos parempaan
päin oli mahdollinen minussa.
Minä saavuin laaksoon, kun ilta-aurinko paisti niille kaukaisille
lumi-harjanteille, jotka yli-ympäriltä sulkivat sitä niinkuin ikuiset
pilvet. Ne vuoret, joitten rotkossa vähäinen kylä sijaitsi, olivat
juureltaan muhkean viheriät; ja ylipuolella tätä hempeämpää
kasvillisuutta kohosi tummia honkametsiä, jotka, niinkuin vaajat,
halkaisivat talviset hanget ja suojelivat lavineilta. Vielä
korkeammalla näkyi rivittäin rousteisia rinteitä, harmaita kallioita,
jää-iljanteita ja tasaisia pälvipaikkoja, jotka kaikki vähitellen
yhtyivät ylinnä vallitsevaan lumeen. Sinne tänne vuorten vieremille
tiplotettuina, jokainen pikku tipla yksi koti, häämötti yksinäisiä
puisia huoneita, jotka tunturien korkeuden vuoksi näyttivät niin
vähäisiltä, kuin tuskin olisivat kelvanneet leikkikaluiksi.
Samanlaiselta näytti myöskin tiheästi rakennettu laakson kylä ja sen
puinen silta, jonka alitse virta vieri jylseitten kallioin yli ja
sitten pauhaten katosi metsään. Tyvenessä ilmassa kuului kaukainen
laulu -- paimenten ääniä -- mutta kun joku heleä iltapilvi väikkyi
vuoren kyljen keskikohdalla, olisin melkein ollut valmis luulemaan,
että sävelet tulivat siitä eivätkä olleet mitään maallista laatua.
Tässä levollisuudessa suuri luonto yht'äkkiä puhui minulle ja lievitti
sydäntäni niin, että laskin väsyneen pääni ruohoon ja itkin, niinkuin
en ollut itkenyt vielä siitä saakka, kuin Dora kuoli!
Minä olin hiukkaa ennen saanut kirjepaketin, joka odotti minua, ja olin
lähtenyt ulos kylästä lukemaan sitä, sillä välin kuin illallistani
valmistettiin. Oli muita kirjeitä, jotka olivat eksyneet tiellä, enkä
minä ollut moneen aikaan saanut mitään. Paitsi pari, kolme riviä,
joilla ilmoitin, että voin hyvin ja olin tullut semmoiseen ja
semmoiseen paikkaan, ei minulla ollut ollut kylläksi miehuutta eikä
voimaa kirjoittaa yhtäkään kirjettä, siitä kuin lähdin kotoa.
Paketti oli kädessäni. Minä avasin sen ja näin Agnesin käsi-alan.
Hän oli onnellinen ja hyödyllinen ja menestyi, niinkuin hän oli
toivonut. Siinä kaikki, mitä hän itsestänsä minulle kertoi. Koko muu
sisältö koski minua.
Hän ei antanut minulle mitään neuvoa; hän ei teroittanut mitään
velvollisuutta minuun; hän sanoi vaan minulle omalla hartaalla
tavallansa, mikä hänen luottamuksensa minuun oli. Hän tiesi (sanoi
hän), että semmoinen luonto, kuin minun, kääntäisi kärsimisen
hyväkseen. Hän tiesi, että koetus ja mielen-liikutus ylentäisi ja
voimistaisi sitä. Hän oli varma, että minä kaikkiin yrityksiini panisin
enemmän lujuutta ja pyrkisin korkeammalle sen surun johdosta, jota olin
kärsinyt. Hän, joka niin riemuitsi maineestani ja vartoi sen
kasvamista, siksi kuin minua siunattaisiin, rakastettaisiin ja
kunnioitettaisiin työni tähden, tiesi hyvin, että jatkaisin työtäni.
Hän tiesi, että minun sydämessäni, niinkuin kaikissa suurissa ja
hyvissä sydämissä, suru ei voinut muuttua heikkoudeksi, vaan varmaan
oli voimaksi kääntyvä. Niinkuin lapsuuden aikojeni kärsimiset olivat
suorittaneet osansa ja tehneet minut siksi, mikä olin, niin suuremmat
onnettomuudet terästäisivät minua, että tulisin vielä paremmaksi, kuin
olin; ja niinkuin ne olivat opettaneet minua, opettaisin minä muita.
Hän uskoi minut Jumalan haltuun, joka oli ottanut viattoman lemmittyni
rauhaansa, piti minua sisarellisessa rakkaudessaan aina hyvänä ja oli
alati minun vieressäni, menin mihin menin, ylpeänä siitä, mitä olin
tehnyt, mutta äärettömän paljon ylpeämpänä siitä, mitä minun oli suotu
vielä tehdä.
Minä panin tämän kirjeen poveeni ja ajattelin, mimmoinen olin ollut
tunti takaperin! Kun kuulin äänten sammuvan ja näin tyvenen iltapilven
himmentyvän, laakson värien vaalenevan ja kultaisen lumen vuorten
huipuilla muuttuvan etäiseksi osaksi halevasta yö-taivaasta, vaan
kuitenkin tunsin, että yö poistui mielestäni ja kaikki sen sumut
suoltuivat, en tietänyt miksi nimittää rakkauttani häntä kohtaan, joka
tästä lähin oli kalliimpi minulle, kuin ikinä ennen.
Minä luin hänen kirjeensä moneen kertaan. Minä kirjoitin hänelle,
ennenkuin menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin suuresti
kaivannut hänen apuansa, että ilman häntä en ollut mitään enkä koskaan
ollut ollut se, miksi hän ajatteli minua; mutta että hän innostutti
minua rupeemaan siksi ja että aioin koettaa.
Minä koetin. Vielä kolme kuukautta ja jo olisi vuosi kulunut suruni
alusta. Minä päätin jättää kaikki päätökset sikseen, ennenkuin nämät
kolme kuukautta olivat ohitse, ja ainoastaan koettaa. Koko tämän ajan
oleskelin laaksossa ja sen lähiseuduilla.
Kun nämät kolme kuukautta olivat menneet, päätin jäädä pois kotoa vielä
kauemmaksi aikaa; toistaiseksi asettua Schweiziin, joka oli käynyt
rakkaaksi minulle tämän illan muiston kautta; tarttua jälleen kynään;
työskennellä.
Minä turvasin nöyrästi Häneen, jonka puoleen Agnes oli neuvonut minua;
minä etsin luontoa, jota ei koskaan turhaan etsitä; ja minä laskin
rintaani sen inhimillisen hellyyden, jota viime aikoina olin väistänyt.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin minulla oli melkein yhtä monta ystävää
laaksossa, kuin Yarmouth'issa; ja kun ennen talven tultua jätin sen,
Geneve'en matkustaakseni, ja keväällä palasin, oli heidän
sydämellisissä tervehdyksissään jonkunlainen kodillinen sointu,
vaikk'ei niitä tuotu esiin englantilaisilla sanoilla.
Minä tein työtä myöhään, varhain, kärsivällisesti ja ahkerasti. Minä
kirjoitin romanin, jonka aine yhtyi omaan kokemukseeni, ja lähetin sen
Traddles'ille, joka toimitti, että se julkaistiin hyvin edullisilla
ehdoilla; ja sanomat enentyvästä maineestani alkoivat ennättää
korviini matkustavien kautta, joita sattumalta kohtasin. Vähäisen levon
ja muutteen perästä rupesin taas vanhalla, uutteralla tavallani
kirjoittamaan uutta teosta, joka kokonaan veti huomioni puoleensa. Mitä
enemmän edistyin aineeni suorittamisessa, sitä enemmän miellyin siihen
ja koetin kaikin voimin toimittaa työtäni hyvin. Tämä oli kolmas
kirjailian tuotteeni. Se ei ollut vielä puoleksi valmis, kun eräänä
jouto-aikana päätin palata kotiin.
Vaikka luin ja työskentelin hellittämättä, olin kauan aikaa totuttanut
itseäni vahvaan ruumiin liikuntoon. Terveyteni, joka oli kovasti
heikontunut, kun Englannista lähdin, oli suuresti varmistunut. Minä
olin nähnyt paljon. Minä olin käynyt monessa maassa ja toivoakseni
kartuttanut tiedon varojani.
Minä olen nyt johdattanut mieleeni kaikki, mitä katson tarpeelliseksi
tässä puhua poissa-oloni ajasta -- yhdellä poikkeuksella. Tätä
poikkeusta en kuitenkaan ole tehnyt sillä aikeella, että salaisin
mitään ajatustani, sillä, niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, tämä
kertomus on paperille pantu muistini. Olen vaan tahtonut jättää sieluni
sisimmän ajatuksen koskematta aivan viimeiseksi. Minä ryhdyn siihen
nyt.
Minä en voi niin täydellisesti tunkea oman sydämeni salaisuuteen, että
tietäisin, milloin rupesin ajattelemaan, että olisi sopinut panna sen
varhaisimmat ja valoisimmat toiveet Agnesiin. Minä en saata sanoa,
millä suruni asteella siinä ensiksi syntyi se miete, että olin
oikullisessa poikamaisuudessani heittänyt pois hänen rakkautensa
aarteen. Minä luulen, että olin ehkä kuullut jonkun kuiskauksen tästä
kaukaisesta ajatuksesta tuossa vanhassa, onnettomassa tunteessani, että
olin kadottanut tai kaipasin jotakin, jota ei koskaan voinut toteuttaa.
Mutta tämä ajatus heräsi mielessäni uutena nuhteena ja uutena
katumuksena, kun olin jäänyt niin murheelliseksi ja yksinäiseksi
mailmaan.
Jos siihen aikaan olisin ollut paljon Agnesin kanssa, olisin
raskasmielisyyteni heikkoudessa ilmoittanut tunteeni. Tätä minä
himmeästi pelkäsin, kun ensin tunsin, että minun täytyi olla Englantiin
palaamatta. Minuun olisi sanomattomasti koskenut, jos olisin menettänyt
vaan vähänkin hänen sisarellisesta rakkaudestaan; ja kuitenkin olisin
tunteitani ilmoittamalla tuottanut meille semmoista hankaluutta, josta
emme tähän asti olleet tietäneet mitään.
Minun oli mahdoton unhottaa, että se tunne, jolla hän nyt katseli
minua, perustui minun omaan ehtooni ja käytökseeni, ja että minä, jos
hän koskaan oli rakastanut minua toisenlaisella rakkaudella -- ja
välisti luulin, että semmoinen aika oli, jolloin hän ehkä oli tehnyt
niin -- olin heittänyt pois sen. Se ei ollut nyt minkään arvoinen asia,
että, kun molemmat olimme vaan lapset, minä olin totuttanut itseäni
ajattelemaan häntä semmoiseksi, joka oli kaukana tuolla puolen minun
lapsellisia mielikuvituksiani. Minä olin toiselle tarjonnut hehkuvan
hellyyteni; ja mitä olisin voinut tehdä, en ollut tehnyt; ja mitä Agnes
oli minulle, siksi olin minä ja hänen oma, jalo sydämensä tehnyt hänet.
Sen muutoksen alussa, joka vähitellen tapahtui minussa, kun koetin
tarkemmin ymmärtää itseäni ja ruveta paremmaksi ihmiseksi, loin
jonkunlaisen epämääräisen koetus-ajan lävitse silmäni semmoiseen
hetkeen, jona ehkä voisin toivoa peräyttäväni erehtyneen entisyyden ja
päästä niin onnelliseksi, että menisin naimisiin hänen kanssaan. Mutta
kun aika kului, hälveni tämä hämärä toivo ja katosi vihdoin kokonaan.
Jos hän koskaan oli rakastanut minua, tuli minun pitää häntä vielä
enemmän pyhänä, muistaen sitä luottamusta, jota olin pannut häneen,
hänen tietoansa harhailevasta sydämestäni, sitä uhrausta, jonka hän
varmaan oli tehnyt, ollaksensa ystävänäni ja sisarenani, ja sitä
voittoa, jonka hän oli saanut. Jollei toiselta puolen hän milloinkaan
ollut rakastanut minua, sopiko minun uskoa, että hän nyt rakastaisi
minua?
Minä olin aina tuntenut oman heikkouteni hänen kestäväisyytensä ja
mielenlujuutensa rinnalla, mutta nyt tunsin sen yhä enemmän. Vaikka
minä olisin ollut mitä hyvänsä hänelle, taikka hän minulle, jos olisin
kauan aikaa sitten ollut hänelle mahdollisempi, minä en ollut sitä nyt
eikä hänkään ollut. Se aika oli mennyt. Minä olin antanut sen mennä
ohitse, ja olin syystä kadottanut hänet.
Että nämät taistelot vaivasivat minua paljon, että ne täyttivät minut
onnettomuudella ja omantunnon soimauksella, mutta että minua kuitenkin
kannatti joku tunne, että minun tuli oikeuden ja kunnian nimessä
häveten luovuttaa mielestäni se ajatus, että nyt, toiveeni rauettua,
kääntyisin kalliin tytön puoleen, josta olin kevytmielisesti kääntynyt
pois, kun nämät toiveeni olivat valoisat ja tuoreet -- ja tämä miete
ilmestyi sisinnä minussa joka kerta kuin ajattelin häntä -- se on
kaikki yhtä totta. Minä en ensinkään koettanut salata itseltäni, että
rakastin häntä sydämestäni; mutta minä saatin itseni siihen
vakuutukseen, että se nyt oli myöhäistä ja ettei kauan kestänyttä
keskinäistä väliämme käynyt häiritseminen.
Minä olin paljon ja usein ajatellut, mitä Dora oli viitannut minulle
ehkä tapahtuvaksi niinä vuosina, joita sallimus ei ollut määrännyt
meille koetus-ajaksi; minä olin miettinyt, kuinka semmoiset asiat,
jotka eivät koskaan tapahdu, usein vaikutuksissaan ovat yhtä todellisia
meille, kuin ne, jotka tapahtuvat. Juuri ne vuodet, joista hän oli
puhunut, olivat nyt käyneet todellisiksi parannuksessani, ja olisivat
kerran, ehkä hiukan myöhemmin, siksi käyneet, vaikka olisimme
eronneetkin aikaisimmassa lapsellisuudessamme. Minä koetin kääntää sitä
väliä, joka olisi voinut olla minun ja Agnesin kesken, keinoksi, jonka
avulla saatin paremmin kieltää itseni, ruveta enemmän luja-aikeiseksi,
tarkemmin tuntea itseni, puutteeni ja erehdykseni. Kun mietin, että
asia olisi voinut olla, tulin siihen vakuutukseen, ettei se koskaan
voisi olla.
Nämät ajatukset, niitten sekanaisuus ja ristiriitaisuus olivat mieleni
vaihetteleva juoksu-hiekka lähtöni ajasta alkaen siksi, kuin kolme
vuotta jälestäpäin palasin kotiin. Siitä, kuin siirtolaiset olivat
purjehtineet pois, oli kolme vuotta kulunut, kun minä samaan
päivänlaskun aikaan ja samassa paikassa seisoin sen paketti-aluksen
kannella, joka toi minut kotiin, ja katselin sitä ruusuista vettä,
jossa olin nähnyt heidän laivansa kuvan heijastelevan.
Kolme vuotta. Pitkät, kun ajatteli niitä kokonaisuudessaan, vaikka
lyhyet ohitse vieriessään. Ja koti oli sangen kallis minulle, ja Agnes
myöskin -- mutta hän ei ollut minun -- hän ei koskaan ollut oleva minun
-- hän ehkä olisi voinut olla, mutta tämä oli mennyt!