SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Poissa-olo.

Pitkä, synkkä yö kokoutui nyt ympärilleni täynnänsä monen toivon, monen

rakkaan muiston, monen erehdyksen, monen turhan surun ja kaipauksen

haamuja.

Minä lähdin Englannista edes silloinkaan tietämättä, kuinka kova se

isku oli, jota minun tuli kestää. Minä jätin kaikki, jotka olivat

rakkaat minulle, ja lähdin pois siinä luulossa, että olin iskun

kestänyt ja että kaikki oli ohitse. Niinkuin mies sotatanterella saa

kuolinhaavan, vaan tuskin tietää, että hän on satutettu, niin en

minäkään, kun jäin yksikseni harjaantumattoman sydämeni kanssa,

likimainkaan aavistanut sitä haavaa, jota vastaan sydämeni täytyi

taistella.

Tämä tieto ei kohdannut minua äkisti, vaan vähitellen ja askel

askeleelta. Se yksinäisyyden tunne, jolla lähdin ulkomaalle, syveni ja

kasvoi joka hetki. Ensiksi se oli raskas kadon ja surun tunne, jossa en

voinut eroittaa paljon muuta. Huomaamatta muuttui se toivottomaksi

tiedoksi kaikista, mitä oli minulta mennyt -- rakkaus, ystävyys,

hellyys; kaikista, mitä oli rauennut -- ensimäinen luottamukseni,

ensimäinen mielitaipumukseni, koko elämäni ihana unelma; kaikista, mitä

nyt oli jälellä -- kolkko, tyhjä erämaa, joka katkeamatta ulottui

laajalta ympärilleni synkkään taivaan-rantaan saakka.

Jos suruni oli itsekäs, en tietänyt, että se oli. Minä murehdin

vaimo-lapsukaistani, joka niin nuorena temmattiin pois kukoistavasta

mailmastaan. Minä murehdin nuoruuden ystävääni, joka olisi voinut

saavuttaa tuhansien rakkauden ja ihmetyksen, niinkuin hän aikaa sitten

oli saavuttanut minun. Minä murehdin sitä rakastavaa, särkynyttä

sydäntä, joka oli saanut levon myrskyisessä meressä, ja noita maasta

lähteneitä jäännöksiä siitä yksinkertaisesta kodista, jossa lapsena

kuulin yö-tuulen puhaltavan.

Siitä karttuneesta raskasmielisyydestä, johon vaivuin, ei minulla

viimein ollut mitään toivoakaan koskaan päästä. Minä kuljin paikasta

paikkaan, kaikkialla kantaen taakkaani muassani. Minä tunsin nyt koko

sen painon; ja minä näännyin sen alla ja sanoin sydämessäni, ettei se

milloinkaan enää voisi keventyä.

Kun tämä epätoivo oli pahimmillansa, luulin, että kuolisin. Välisti

ajattelin, että tahdoin kuolla kotona ja käänsin todella takaisin

matkallani, että joutuisin sinne pian. Toisin aioin lähdin yhä

kauemmaksi pois kaupungista kaupunkiin, etsien, en tiedä mitä, ja

koettaen jättää, en tiedä mitä, taakseni.

Minä en pysty seuraamaan yksittäin niitä kaikkia vaikeita surun

vaiheita, joita koin. Semmoisia unelmia löytyy, joita voi vaan

vaillinaisesti ja epämääräisesti kuvata; ja kun pakoitan itseäni

katsomaan takaisin tähän elämäni jaksoon, tuntuu siltä, kuin

muistuttaisin mieleeni semmoista unelmaa. Minä näen itseni uneksijan

tavalla liikkuvan eteenpäin keskellä kaikkea sitä uutta, joka

tarjousi minulle muukalaisissa kaupungeissa, palatseissa,

tuomiokirkoissa, temppeleissä, maalauksissa, linnoissa, hautaholveissa,

eriskummallisissa kaduissa -- historian ja fantasian vanhoissa

olopaikoissa -- kantaen tuskallista kuormaani joka paikassa ja tuskin

huomaten esineitä, kun katoovat edestäni. Haluttomuus kaikkiin, paitsi

kalvavaan suruuni, oli se yö, joka peitti harjaantumattoman sydämeni.

Sallikaat minun katsoa ylös siitä -- niinkuin, kiitos Jumalan! viimein

tein -- ja sen pitkästä, kolkosta, kurjasta unelmasta koittavan valon

puoleen.

Monta kuukautta matkustin, tämä yhä pimenevä pilvi väikkyen mieleni

ylitse. Eräät salaiset syyt, joitten vuoksi en tahtonut lähteä kotiin

-- semmoiset syyt, jotka silloin turhaan taistelivat minussa,

selvempinä ilmestyäksensä -- saivat minut jatkamaan pilgrimi-retkeäni.

Välisti olin rauhattomasti muuttanut paikasta paikkaan mihinkään

pysähtymättä; välisti olin viipynyt kauan yhdessä kohden. Minulla ei

ollut mitään tarkoitusta, ei mitään kannattavaa sielua itsessäni, missä

ikänänsä olin.

Minä olin Schweizissä. Minä olin tullut sinne Italiasta jotakin noita

suuria Alpin-solia myöden ja olin sen jälkeen oppaani kanssa

astuskellut tunturi-polkuja. Jos nämät kammottavat erämaat olivat

vaikuttaneet sydämeeni, en ainakaan tietänyt siitä mitään. Minun

mielestäni oli kyllä ylevyyttä ja ihmeellisyyttä hirveän korkeissa

vuorissa ja äkki-jyrkissä syvänteissä, kohisevissa koskissa ja lumi- ja

jääkentissä, mutta tähän saakka ne eivät olleet opettaneet minulle

mitään muuta.

Eräänä iltana tulin ennen päivänlaskua johonkin laaksoon, jossa minun

oli määrä levätä. Kun astuin alas siihen pitkin suikertelevaa polkua

sillä vuorenvietoksella, josta näin sen kumottavan kaukaa alhaalta,

luulen, että joku kauan aikaa poissa ollut kauneuden ja tyvenyyden

tunto, joku laakson rauhasta syntynyt, lievittävä vaikutus heikosti

virisi rinnassani. Minä muistan, että kerran seisahduin jonkunlaisella

semmoisella surulla, joka ei ollut kokonaan masentava, ei aivan

toivoton. Minä muistan melkein luulleeni, että joku muutos parempaan

päin oli mahdollinen minussa.

Minä saavuin laaksoon, kun ilta-aurinko paisti niille kaukaisille

lumi-harjanteille, jotka yli-ympäriltä sulkivat sitä niinkuin ikuiset

pilvet. Ne vuoret, joitten rotkossa vähäinen kylä sijaitsi, olivat

juureltaan muhkean viheriät; ja ylipuolella tätä hempeämpää

kasvillisuutta kohosi tummia honkametsiä, jotka, niinkuin vaajat,

halkaisivat talviset hanget ja suojelivat lavineilta. Vielä

korkeammalla näkyi rivittäin rousteisia rinteitä, harmaita kallioita,

jää-iljanteita ja tasaisia pälvipaikkoja, jotka kaikki vähitellen

yhtyivät ylinnä vallitsevaan lumeen. Sinne tänne vuorten vieremille

tiplotettuina, jokainen pikku tipla yksi koti, häämötti yksinäisiä

puisia huoneita, jotka tunturien korkeuden vuoksi näyttivät niin

vähäisiltä, kuin tuskin olisivat kelvanneet leikkikaluiksi.

Samanlaiselta näytti myöskin tiheästi rakennettu laakson kylä ja sen

puinen silta, jonka alitse virta vieri jylseitten kallioin yli ja

sitten pauhaten katosi metsään. Tyvenessä ilmassa kuului kaukainen

laulu -- paimenten ääniä -- mutta kun joku heleä iltapilvi väikkyi

vuoren kyljen keskikohdalla, olisin melkein ollut valmis luulemaan,

että sävelet tulivat siitä eivätkä olleet mitään maallista laatua.

Tässä levollisuudessa suuri luonto yht'äkkiä puhui minulle ja lievitti

sydäntäni niin, että laskin väsyneen pääni ruohoon ja itkin, niinkuin

en ollut itkenyt vielä siitä saakka, kuin Dora kuoli!

Minä olin hiukkaa ennen saanut kirjepaketin, joka odotti minua, ja olin

lähtenyt ulos kylästä lukemaan sitä, sillä välin kuin illallistani

valmistettiin. Oli muita kirjeitä, jotka olivat eksyneet tiellä, enkä

minä ollut moneen aikaan saanut mitään. Paitsi pari, kolme riviä,

joilla ilmoitin, että voin hyvin ja olin tullut semmoiseen ja

semmoiseen paikkaan, ei minulla ollut ollut kylläksi miehuutta eikä

voimaa kirjoittaa yhtäkään kirjettä, siitä kuin lähdin kotoa.

Paketti oli kädessäni. Minä avasin sen ja näin Agnesin käsi-alan.

Hän oli onnellinen ja hyödyllinen ja menestyi, niinkuin hän oli

toivonut. Siinä kaikki, mitä hän itsestänsä minulle kertoi. Koko muu

sisältö koski minua.

Hän ei antanut minulle mitään neuvoa; hän ei teroittanut mitään

velvollisuutta minuun; hän sanoi vaan minulle omalla hartaalla

tavallansa, mikä hänen luottamuksensa minuun oli. Hän tiesi (sanoi

hän), että semmoinen luonto, kuin minun, kääntäisi kärsimisen

hyväkseen. Hän tiesi, että koetus ja mielen-liikutus ylentäisi ja

voimistaisi sitä. Hän oli varma, että minä kaikkiin yrityksiini panisin

enemmän lujuutta ja pyrkisin korkeammalle sen surun johdosta, jota olin

kärsinyt. Hän, joka niin riemuitsi maineestani ja vartoi sen

kasvamista, siksi kuin minua siunattaisiin, rakastettaisiin ja

kunnioitettaisiin työni tähden, tiesi hyvin, että jatkaisin työtäni.

Hän tiesi, että minun sydämessäni, niinkuin kaikissa suurissa ja

hyvissä sydämissä, suru ei voinut muuttua heikkoudeksi, vaan varmaan

oli voimaksi kääntyvä. Niinkuin lapsuuden aikojeni kärsimiset olivat

suorittaneet osansa ja tehneet minut siksi, mikä olin, niin suuremmat

onnettomuudet terästäisivät minua, että tulisin vielä paremmaksi, kuin

olin; ja niinkuin ne olivat opettaneet minua, opettaisin minä muita.

Hän uskoi minut Jumalan haltuun, joka oli ottanut viattoman lemmittyni

rauhaansa, piti minua sisarellisessa rakkaudessaan aina hyvänä ja oli

alati minun vieressäni, menin mihin menin, ylpeänä siitä, mitä olin

tehnyt, mutta äärettömän paljon ylpeämpänä siitä, mitä minun oli suotu

vielä tehdä.

Minä panin tämän kirjeen poveeni ja ajattelin, mimmoinen olin ollut

tunti takaperin! Kun kuulin äänten sammuvan ja näin tyvenen iltapilven

himmentyvän, laakson värien vaalenevan ja kultaisen lumen vuorten

huipuilla muuttuvan etäiseksi osaksi halevasta yö-taivaasta, vaan

kuitenkin tunsin, että yö poistui mielestäni ja kaikki sen sumut

suoltuivat, en tietänyt miksi nimittää rakkauttani häntä kohtaan, joka

tästä lähin oli kalliimpi minulle, kuin ikinä ennen.

Minä luin hänen kirjeensä moneen kertaan. Minä kirjoitin hänelle,

ennenkuin menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin suuresti

kaivannut hänen apuansa, että ilman häntä en ollut mitään enkä koskaan

ollut ollut se, miksi hän ajatteli minua; mutta että hän innostutti

minua rupeemaan siksi ja että aioin koettaa.

Minä koetin. Vielä kolme kuukautta ja jo olisi vuosi kulunut suruni

alusta. Minä päätin jättää kaikki päätökset sikseen, ennenkuin nämät

kolme kuukautta olivat ohitse, ja ainoastaan koettaa. Koko tämän ajan

oleskelin laaksossa ja sen lähiseuduilla.

Kun nämät kolme kuukautta olivat menneet, päätin jäädä pois kotoa vielä

kauemmaksi aikaa; toistaiseksi asettua Schweiziin, joka oli käynyt

rakkaaksi minulle tämän illan muiston kautta; tarttua jälleen kynään;

työskennellä.

Minä turvasin nöyrästi Häneen, jonka puoleen Agnes oli neuvonut minua;

minä etsin luontoa, jota ei koskaan turhaan etsitä; ja minä laskin

rintaani sen inhimillisen hellyyden, jota viime aikoina olin väistänyt.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin minulla oli melkein yhtä monta ystävää

laaksossa, kuin Yarmouth'issa; ja kun ennen talven tultua jätin sen,

Geneve'en matkustaakseni, ja keväällä palasin, oli heidän

sydämellisissä tervehdyksissään jonkunlainen kodillinen sointu,

vaikk'ei niitä tuotu esiin englantilaisilla sanoilla.

Minä tein työtä myöhään, varhain, kärsivällisesti ja ahkerasti. Minä

kirjoitin romanin, jonka aine yhtyi omaan kokemukseeni, ja lähetin sen

Traddles'ille, joka toimitti, että se julkaistiin hyvin edullisilla

ehdoilla; ja sanomat enentyvästä maineestani alkoivat ennättää

korviini matkustavien kautta, joita sattumalta kohtasin. Vähäisen levon

ja muutteen perästä rupesin taas vanhalla, uutteralla tavallani

kirjoittamaan uutta teosta, joka kokonaan veti huomioni puoleensa. Mitä

enemmän edistyin aineeni suorittamisessa, sitä enemmän miellyin siihen

ja koetin kaikin voimin toimittaa työtäni hyvin. Tämä oli kolmas

kirjailian tuotteeni. Se ei ollut vielä puoleksi valmis, kun eräänä

jouto-aikana päätin palata kotiin.

Vaikka luin ja työskentelin hellittämättä, olin kauan aikaa totuttanut

itseäni vahvaan ruumiin liikuntoon. Terveyteni, joka oli kovasti

heikontunut, kun Englannista lähdin, oli suuresti varmistunut. Minä

olin nähnyt paljon. Minä olin käynyt monessa maassa ja toivoakseni

kartuttanut tiedon varojani.

Minä olen nyt johdattanut mieleeni kaikki, mitä katson tarpeelliseksi

tässä puhua poissa-oloni ajasta -- yhdellä poikkeuksella. Tätä

poikkeusta en kuitenkaan ole tehnyt sillä aikeella, että salaisin

mitään ajatustani, sillä, niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, tämä

kertomus on paperille pantu muistini. Olen vaan tahtonut jättää sieluni

sisimmän ajatuksen koskematta aivan viimeiseksi. Minä ryhdyn siihen

nyt.

Minä en voi niin täydellisesti tunkea oman sydämeni salaisuuteen, että

tietäisin, milloin rupesin ajattelemaan, että olisi sopinut panna sen

varhaisimmat ja valoisimmat toiveet Agnesiin. Minä en saata sanoa,

millä suruni asteella siinä ensiksi syntyi se miete, että olin

oikullisessa poikamaisuudessani heittänyt pois hänen rakkautensa

aarteen. Minä luulen, että olin ehkä kuullut jonkun kuiskauksen tästä

kaukaisesta ajatuksesta tuossa vanhassa, onnettomassa tunteessani, että

olin kadottanut tai kaipasin jotakin, jota ei koskaan voinut toteuttaa.

Mutta tämä ajatus heräsi mielessäni uutena nuhteena ja uutena

katumuksena, kun olin jäänyt niin murheelliseksi ja yksinäiseksi

mailmaan.

Jos siihen aikaan olisin ollut paljon Agnesin kanssa, olisin

raskasmielisyyteni heikkoudessa ilmoittanut tunteeni. Tätä minä

himmeästi pelkäsin, kun ensin tunsin, että minun täytyi olla Englantiin

palaamatta. Minuun olisi sanomattomasti koskenut, jos olisin menettänyt

vaan vähänkin hänen sisarellisesta rakkaudestaan; ja kuitenkin olisin

tunteitani ilmoittamalla tuottanut meille semmoista hankaluutta, josta

emme tähän asti olleet tietäneet mitään.

Minun oli mahdoton unhottaa, että se tunne, jolla hän nyt katseli

minua, perustui minun omaan ehtooni ja käytökseeni, ja että minä, jos

hän koskaan oli rakastanut minua toisenlaisella rakkaudella -- ja

välisti luulin, että semmoinen aika oli, jolloin hän ehkä oli tehnyt

niin -- olin heittänyt pois sen. Se ei ollut nyt minkään arvoinen asia,

että, kun molemmat olimme vaan lapset, minä olin totuttanut itseäni

ajattelemaan häntä semmoiseksi, joka oli kaukana tuolla puolen minun

lapsellisia mielikuvituksiani. Minä olin toiselle tarjonnut hehkuvan

hellyyteni; ja mitä olisin voinut tehdä, en ollut tehnyt; ja mitä Agnes

oli minulle, siksi olin minä ja hänen oma, jalo sydämensä tehnyt hänet.

Sen muutoksen alussa, joka vähitellen tapahtui minussa, kun koetin

tarkemmin ymmärtää itseäni ja ruveta paremmaksi ihmiseksi, loin

jonkunlaisen epämääräisen koetus-ajan lävitse silmäni semmoiseen

hetkeen, jona ehkä voisin toivoa peräyttäväni erehtyneen entisyyden ja

päästä niin onnelliseksi, että menisin naimisiin hänen kanssaan. Mutta

kun aika kului, hälveni tämä hämärä toivo ja katosi vihdoin kokonaan.

Jos hän koskaan oli rakastanut minua, tuli minun pitää häntä vielä

enemmän pyhänä, muistaen sitä luottamusta, jota olin pannut häneen,

hänen tietoansa harhailevasta sydämestäni, sitä uhrausta, jonka hän

varmaan oli tehnyt, ollaksensa ystävänäni ja sisarenani, ja sitä

voittoa, jonka hän oli saanut. Jollei toiselta puolen hän milloinkaan

ollut rakastanut minua, sopiko minun uskoa, että hän nyt rakastaisi

minua?

Minä olin aina tuntenut oman heikkouteni hänen kestäväisyytensä ja

mielenlujuutensa rinnalla, mutta nyt tunsin sen yhä enemmän. Vaikka

minä olisin ollut mitä hyvänsä hänelle, taikka hän minulle, jos olisin

kauan aikaa sitten ollut hänelle mahdollisempi, minä en ollut sitä nyt

eikä hänkään ollut. Se aika oli mennyt. Minä olin antanut sen mennä

ohitse, ja olin syystä kadottanut hänet.

Että nämät taistelot vaivasivat minua paljon, että ne täyttivät minut

onnettomuudella ja omantunnon soimauksella, mutta että minua kuitenkin

kannatti joku tunne, että minun tuli oikeuden ja kunnian nimessä

häveten luovuttaa mielestäni se ajatus, että nyt, toiveeni rauettua,

kääntyisin kalliin tytön puoleen, josta olin kevytmielisesti kääntynyt

pois, kun nämät toiveeni olivat valoisat ja tuoreet -- ja tämä miete

ilmestyi sisinnä minussa joka kerta kuin ajattelin häntä -- se on

kaikki yhtä totta. Minä en ensinkään koettanut salata itseltäni, että

rakastin häntä sydämestäni; mutta minä saatin itseni siihen

vakuutukseen, että se nyt oli myöhäistä ja ettei kauan kestänyttä

keskinäistä väliämme käynyt häiritseminen.

Minä olin paljon ja usein ajatellut, mitä Dora oli viitannut minulle

ehkä tapahtuvaksi niinä vuosina, joita sallimus ei ollut määrännyt

meille koetus-ajaksi; minä olin miettinyt, kuinka semmoiset asiat,

jotka eivät koskaan tapahdu, usein vaikutuksissaan ovat yhtä todellisia

meille, kuin ne, jotka tapahtuvat. Juuri ne vuodet, joista hän oli

puhunut, olivat nyt käyneet todellisiksi parannuksessani, ja olisivat

kerran, ehkä hiukan myöhemmin, siksi käyneet, vaikka olisimme

eronneetkin aikaisimmassa lapsellisuudessamme. Minä koetin kääntää sitä

väliä, joka olisi voinut olla minun ja Agnesin kesken, keinoksi, jonka

avulla saatin paremmin kieltää itseni, ruveta enemmän luja-aikeiseksi,

tarkemmin tuntea itseni, puutteeni ja erehdykseni. Kun mietin, että

asia olisi voinut olla, tulin siihen vakuutukseen, ettei se koskaan

voisi olla.

Nämät ajatukset, niitten sekanaisuus ja ristiriitaisuus olivat mieleni

vaihetteleva juoksu-hiekka lähtöni ajasta alkaen siksi, kuin kolme

vuotta jälestäpäin palasin kotiin. Siitä, kuin siirtolaiset olivat

purjehtineet pois, oli kolme vuotta kulunut, kun minä samaan

päivänlaskun aikaan ja samassa paikassa seisoin sen paketti-aluksen

kannella, joka toi minut kotiin, ja katselin sitä ruusuista vettä,

jossa olin nähnyt heidän laivansa kuvan heijastelevan.

Kolme vuotta. Pitkät, kun ajatteli niitä kokonaisuudessaan, vaikka

lyhyet ohitse vieriessään. Ja koti oli sangen kallis minulle, ja Agnes

myöskin -- mutta hän ei ollut minun -- hän ei koskaan ollut oleva minun

-- hän ehkä olisi voinut olla, mutta tämä oli mennyt!

David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset · 第 40 / 47 题