Siirtolaiset.
Yksi asia minun vielä tuli toimittaa, ennenkuin jättäysin näitten
ankarain mielenliikutusten valtaan. Minun tuli salata, mitä oli
tapahtunut, niiltä, jotka olivat pois lähtemällänsä, ja saattaa heidät
heidän matkallensa onnellisessa tietämättömyydessä. Tässä kohden ei
käynyt mitään aikaa hukkaaminen.
Minä puhuttelin samana iltana Mr. Micawber'ia kahden kesken ja käskin
hänen estää Mr. Peggottya saamasta tietoa viimeisestä surkeasta
tapauksesta. Hän lupasi innokkaasti tehdä niin ja siepata pois jokaisen
sanomalehden, jonka kautta sanoma ilman semmoista varokeinoa ehkä
joutuisi tämän näkyviin.
"Jos se tunkee hänen luoksensa, Sir", lausui Mr. Micawber, rintaansa
lyöden, "täytyy sen ensiksi mennä tämän ruumiin läpi!"
Mr. Micawber, minun tulee huomauttaa siitä, oli, sovittaessaan
itseänsä uuden yhteiskunnan mukaan, omistanut jonkunlaisen rohkean
merisissin-katsannon, joka ei suorastaan loukannut lakia, mutta oli
puoltansa pitävä ja reipas. Olisi luullut hänet erämaan lapseksi, joka
oli kauan tottunut elämään ulkopuolella sivistyneen mailman rajoja ja
nyt aikoi palata syntymämaansa korpiin.
Hän oli muun muassa hankkinut itsellensä täydellisen öljy-nahkaisen
puvun ja matala-koppaisen olkihatun, joka oli pietty tai voideltu
ulkopuolelta. Tässä karkeassa asussa, tavallinen merimiehen kiikari
kainalossa ja silmät viekkaasti taivaasen päin luotuina, niinkuin hän
olisi tähystellyt, tulisiko paha sää, näytti hän tavallansa paljon
enemmän merimieheltä, kuin Mr. Peggotty. Koko hänen perheensä oli, jos
saan niin sanoa, asetettu sotakuntoon. Mrs. Micawber'illa oli hyvin
piukea ja jäykkä hattu, leuvan alta sidottuna, sekä semmoinen shaali,
johon hän oli kääritty mytyksi (samalla tapaa kuin minä, kun tätini
ensin vastaan-otti minut) ja joka oli lujalla solmulla takaa vyötäisten
kohdalta kiinnitetty. Miss Micawber oli samalla lailla varustettu
myrskyistä ilmaa vastaan; eikä hänellä ollut yllänsä mitään liikaa.
Master Micawber melkein katosi näkymättömiin Guernsey'n paitaansa ja
mitä pörröisimpiin merimiehen housuihin minä milloinkaan olen nähnyt;
ja lapset olivat, niinkuin konservit, sovitetut umpinaisiin koteloihin.
Sekä Mr. Micawber että hänen vanhin poikansa olivat ranteimista
höllästi kivertäneet ylös hiansa, niinkuin ollaksensa valmiina ensi
käskyllä käymään käsiksi mihin hyvänsä ja kiiruhtamaan esiin tai
laulamaan: "hoi, nostakaat -- hoi!"
Tämmöisinä Traddles ja minä yön tullessa tapasimme heidät yhdessä
niillä puisilla astuimilla, jotka siihen aikaan olivat tunnetut
Hungerford'in portaitten nimellä. He katselivat paraikaa jonkun veneen
lähtöä, joka vei osan heidän omaisuudestaan laivaan. Minä olin kertonut
Traddles'ille tuon kauhean tapauksen, ja se oli kovasti liikuttanut
häntä; mutta ei ollut epäilemistäkään, että oli hyvä salata asia, ja
hän oli tullut auttamaan minua tässä viimeisessä toimessani. Täällä
puhuttelinkin Mr. Micawber'ia kahden kesken ja sain hänen lupauksensa.
Micawber'ilaiset olivat majoittuneet vähäiseen, likaiseen,
rappeutuneesen ravintolaan, joka siihen aikaan oli lähellä portaita ja
jonka ulkoneva, puinen huonekerta riippui virran yli. Siirtolaisina he
olivat jonkunlaisen uteliaisuuden esineenä Hungerford'issa ja
likitienoilla ja vetivät niin paljon katsojia puoleensa, että me ilolla
turvasimme heidän huoneesensa. Se oli yksi noista puisista kamareista,
joitten alta virta juoksi. Tätini ja Agnes olivat siellä, ahkerasti
valmistaen muutamia vähäisiä lisävaatteita lasten mukavuudeksi.
Peggotty oli tyvenesti auttamassa, ja hänen edessään oli tuo vanha
tunnoton ompelu-rasia, kyynärä-mitta ja vahakynttilän palanen, jotka
nyt olivat nähneet niin paljon. Ei ollut helppo vastata Peggotyn
kysymyksiin, saatikka kuiskata Mr. Peggotylle, kun Mr. Micawber toi
hänet sisään, että minä olin vienyt kirjeen perille ja että kaikki oli
hyvin. Mutta minä toimitin molemmat asiat ja tein heidät iloisiksi. Jos
näytin jotakin jälkiä tunteistani, oli omissa suruissani kylläksi
selitystä siihen.
"Ja milloin laiva lähtee, Mr. Micawber?" kysyi tätini. Mr. Micawber
katsoi tarpeelliseksi vähitellen valmistaa joko tätiäni taikka
vaimoansa ja sanoi, että sen oli määrä lähteä pikemmin, kuin hän eilen
luuli.
"Vene toi teille jonkun sanan, arvaan minä?" lausui tätini.
"Niin teki, Ma'am", vastasi hän.
"No?" sanoi tätini. "Ja se lähtee".
"Madam", vastasi hän, "minulle on ilmoitettu, että meidän täytyy
varmaan olla laivassa ennen kello seitsemän huomen-aamulla".
"Hei vaan!" sanoi tätini, "se on pian. Onko se meriliikkeellinen
tosi-asia, Mr. Peggotty?"
"On se, Ma'am. Se laskee virtaa alas sillä luoteella. Jos Mas'r Davy ja
sisareni tulevat laivaan Gravesend'issa huomenna jälkeen puolen päivän,
saavat he nähdä meidät viimeisen kerran".
"Ja niin teemme", lausuin minä; "olkaat varma siitä!"
"Siksi ja kunnes olemme merellä", huomautti Mr. Micawber, luoden
salaisen tiedon katseen minuun, "pidämme Mr. Peggotty ja minä
lakkaamatta kaksinkertaista vaaria tavarastamme ja kaluistamme. Rakas
Emmani", sanoi Mr. Micawber, puhdistaen kurkkuansa komealla tavallansa,
"ystäväni Mr. Thomas Traddles on niin kohtelias ja kuiskaa korvaani sen
pyynnön, että hän saisi luvan tilata tarpeelliset ainekset, jotta saisi
laittaa kohtuullisen määrän sitä juomaa, joka mielessämme erittäin on
yhdistynyt vanhan Englannin biffi-paistiin. Minä tarkoitan -- lyhyeltä,
punssia. Tavallisissa oloissa epäilisin anoessani Miss Trotwood'in ja
Miss Wickfield'in suosiollista myöntymistä, mutta --"
"Minä voin vaan vastata omasta puolestani", lausui tätini, "että minä
suurimmalla mielihyvällä juon kaikenlaiseksi onneksi ja menestykseksi
teille".
"Ja minä myöskin!" arveli Agnes hymyillen.
Mr. Micawber meni heti alas tiski-huoneesen, jossa hän näytti olevan
aivan niinkuin kotona, ja palasi soveliaan ajan perästä, höyryvä malja
käsissä. Minä en voinut olla huomaamatta, että hän oli kuorinut
sitruunit omalla sarana-veitsellänsä, joka, niinkuin käytöllisen
uutis-asukkaan veitsen sopi, oli noin jalan pituinen ja jota hän
jommoisellakin ylpeydellä pyyhki takkinsa hiaan. Mrs. Micawber'in
ja molempien vanhempien perheen jäsenten huomasin nyt olevan
varustettuina samanlaisilla pelottavilla aseilla, mutta jokaisella
vähemmällä lapsella oli oma puu-lusikkansa vahvalla nuoralla uumille
sidottu. Samalla tapaa Mr. Micawber, edeltäpäin tavotellen meri- ja
metsä-elämää, ei jaellut Mrs. Micawber'ille ja vanhimmalle pojallensa
ja tyttärellensä punssia viini-laseissa, jota hän helposti olisi voinut
tehdä, sillä siellä oli koko hyllyn täysi niitä huoneessa, vaan kaasi
sitä heille surkean pieniin pikareihin; enkä minä koskaan ollut nähnyt
hänen ihastelevan mitään niin paljon, kuin sitä, että hän sai juoda
omasta erityisestä, korttelin vetävästä pikaristaan ja illan päättyessä
pistää sen plakkariinsa.
"Vanhan maan ylellisyyden hylkäämme nyt", lausui Mr. Micawber, suuresti
tyytyväisenä tästä luopumisestaan. "Metsien asukkaiksi ruvenneet eivät
voi toivoa saavansa ottaa osaa etu-oikeutettujen maan hienoihin
tapoihin".
Tässä joku poika tuli sisään sanomaan, että Mr. Micawber'ia tarvittiin
alakerroksessa.
"Minua aavistaa", lausui Mrs. Micawber ja asetti pois tina-pikarinsa,
"että se on joku heimoni jäsen!"
"Jos niin on laita, rakas ystäväni", muistutti Mr. Micawber pikastuen,
niinkuin ainakin, kun tämä aine puheeksi tuli, "niin, koska tuo heimosi
jäsen -- kuka hyvänsä se lienee, mies tai nainen -- on antanut _meidän_
odottaa näin kauan, tämä jäsen ehkä nyt odottaa _minua_, siksi kuin
minulla on sovelias aika".
"Micawber", lausui hänen vaimonsa, "semmoisessa tilaisuudessa, kuin
tässä --"
"Ei ole soveliasta", arveli Mr. Micawber nousten, "että jokaisesta
vähäisestä loukkauksesta lukua pidetään! Emma, sinä nuhtelet syystä".
"Vahinko, Micawber", muistutti hänen vaimonsa, "on ollut heimoni eikä
sinun. Jos heimolaiseni vihdoin huomaavat, mitä heiltä on mennyt
hukkaan heidän entisen menetyksensä kautta, ja nyt tahtovat ojentaa
ystävyyden kättä, älä hylkää sitä".
"Rakas vaimoni", vastasi hän, "olkoon niin!"
"Jollei heidän tähtensä, niin minun, Micawber", arveli hänen vaimonsa.
"Emma", vastasi hän, "sitä asian käsitystä on mahdoton tämmöisellä
hetkellä vastustaa. Enpä kuitenkaan edes nytkään saata suorastaan
luvata langeta heimolaistesi kaulaan; mutta sen heimosi jäsenen, joka
nyt odottaa, ei tarvitse pelätä, että minä hänen luonnollisen lämpönsä
jähdytän".
Mr. Micawber meni ulos ja oli poissa vähän aikaa, jonka kuluessa Mrs.
Micawber ei ollut kokonaan vapaa siitä pelosta, että sanasota oli
syntynyt Mr. Micawber'in ja tuon jäsenen välillä. Viimein sama poika
ilmestyi jälleen ja antoi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu
lyijyskynällä ja jonka ylin rivi lakikielen tapaan kuului: "Heep contra
Micawber". Tästä dokumentista opin, että Mr. Micawber'ia, joka taas oli
vangittu, oli kohdannut kova epätoivon puuska; ja että hän pyysi minua
lähettämään hänelle kirjeentuojan kanssa hänen veitsensä ja korttelin
vetävän pikarinsa, koska ne ehkä olisivat joksikin hyödyksi hänen
lyhyen, jälellä olevan elämänsä aikana vankihuoneessa. Hän pyysi
myöskin, että minä viimeiseksi ystävyyden osoitukseksi saattaisin hänen
perheensä vaivaishuoneesen ja unhottaisin, että semmoinen olento, kuin
hän, koskaan oli löytynyt.
Tietysti vastasin tähän kirjeesen sillä tapaa, että menin alas pojan
kanssa maksamaan rahat ja tapasin Mr. Micawber'in istumasta jossakin
nurkassa, josta hän synkästi tuijotti sheriffin palveliaan, joka oli
ottanut hänet kiinni. Irti päästyänsä syleili hän minua suurimmalla
hartaudella ja kirjoitti ylös tämän velan taskukirjaansa -- ollen
erittäin tarkka, muistan minä, jostakin puolesta pennystä, jonka
huomaamatta jätin pois, kun mainitsin koko summan.
Tämä tärkeä taskukirja muistutti häntä oikeaan aikaan toisestakin
raha-seikasta. Kun palasimme ylikerroksen huoneesen (jossa hän selitti
poissa-oloansa sanomalla, että syynä siihen oli asianhaarat, joihin hän
ei voinut mitään), veti hän ulos siitä ison paperi-arkin, joka oli
taitettu vähäiseen kokoon ja ihan täyteen kirjoitettu pitkiä,
huolellisesti suoritettuja summia. Minä näin ne vaan vilaukselta, mutta
luulen, etten ole koskaan nähnyt semmoisia summia missäkään koulupojan
luvunlasku-kirjassa. Nämät, siltä näytti, osoittivat, kuinka suuret
kasvut tuli maksaa eri ajoista, jos laskettiin korkoa korosta
yhdenviidettä punnan, kymmenen shillingin ja yhdentoista ja puolen
pennyn pää-omasta. Tarkasti näitä mietittyään ja perinpohjin varansa
harkittuaan oli hän päättänyt valita sen summan, joka edusti pääomaa
ynnä kasvuja kahdesta vuodesta, viidestätoista kalenteri-kuukaudesta ja
neljästätoista päivästä, kun laskettiin korkoa korosta anto-päivästä
lukien. Tästä summasta oli hän suurimmalla sievyydellä kirjoittanut
velkakirjan, jonka hän monella kiitoksella paikalla ojensi
Traddles'ille, niinkuin täydeksi velkansa maksoksi miehen ja miehen
kesken.
"Minua aavistaa vielä", lausui Mrs. Micawber, miettiväisesti pudistaen
päätänsä, "että heimoni ilmestyy laivalla, ennenkuin lopullisesti
lähdemme".
Mr. Micawber'illa oli nähtävästi myöskin aavistuksensa tässä asiassa,
mutta hän laski ne tinapikariinsa ja nielaisi alas ne.
"Jos teillä on tilaisuutta matkallanne lähettää kirjeitä kotiin, Mrs.
Micawber", lausui tätini, "täytyy teidän antaa meille tietoa
itsestänne".
"Rakas Miss Trotwood", vastasi hän, "minua suuresti ilahuttaa
ajatella, että joku tahtoo kuulla meistä. Minä en suinkaan laimin-lyö
kirjoittamasta. Mr. Copperfield, joka on vanha ja likeinen ystävä, ei
paheksi, toivon minä, jos hän saa satunnaisen sanoman eräältä, joka
tunsi hänet, kun kaksoiset eivät vielä ymmärtäneet mitään?"
Minä vastasin, että toivoin saavani kuulla, milloin hyvänsä hänellä oli
tilaisuus kirjoittaa.
"Kiitos Jumalan, meillä on varmaan monta semmoista tilaisuutta", arveli
Mr. Micawber. "Valtameri on tähän aikaan yksi suuri laivasto; ja
epäilemättä tapaamme monta laivaa, kun kuljemme sen poikki. Se on vaan
lysti-retki", sanoi Mr. Micawber, leikkien lorgnettinsa kanssa, "vaan
lysti-retki. Matkan pituus on aivan mitätön".
Minä ajattelin nyt, kuinka kummallista, mutta kuinka ihan Mr.
Micawber'in kaltaista se oli, että hän, Londonista Canterbury'yn
lähtiessään, oli puhunut, niinkuin hän olisi lähtenyt mailman
kaukaisimpiin ääriin, mutta nyt, kun hän hankki Englannista
Australiaan, puhui, niinkuin hän olisi lähtenyt jollekin huvimatkalle
toiselle puolelle kanavaa.
"Matkalla aion koettaa", lausui Mr. Micawber, "silloin tällöin jutella
heille tarinan; ja poikani Wilkins'in säveliä, toivon minä, suositaan
kapyysin valkean ääressä. Kun Mrs. Micawber'illa on merimiehen-jalkansa
-- jossa lauseessa ei liene mitään sopimatonta -- pistää hän kaiketi
Pikku Tafflin'in heille. Pyöriäisiä ja merisikoja havaitaan,
luullakseni, usein keula-laitojemme takaa, ja sekä yli- että alihangan
puolelta keksimme ehtimiseen huvittavia esineitä. Lyhyeltä", lausui Mr.
Micawber vanhalla gentililla katsannollansa, "arvattavasti kaikki sekä
ylhäällä että alhaalla huomataan niin hauskaksi, että, kun tähysteliä
korkeimman maston latvasta huutaa: maata, ohoi! me suuresti
hämmästymme!"
Tämän sanottuaan hän heilahutti pikkuisen tinapikarinsa sisällön
suuhunsa, niinkuin hän jo olisi päässyt matkansa perille ja suorittanut
ensi luokan tutkinnon korkeinten meritoimistoin edessä.
"Mitä _minä_ etupäässä toivon, rakas Mr. Copperfield", sanoi Mrs.
Micawber, "on se, että me muutamien perheemme haarojen kautta saamme
uudestaan elää vanhassa syntymämaassa. Älä rypistä otsaasi, Micawber!
Minä en tarkoita nyt omaa perhettäni, vaan lastemme lapsia. Olipa vesa
kuinka vahva tahansa", lausui Mrs. Micawber, pudistaen päätänsä, "en
voi unhottaa emä-puuta; ja kun sukumme nousee kunniaan ja rikkauteen,
tunnustan suovani, että tämä rikkaus vuotaisi Britannian arkkuihin".
"Rakas ystäväni", lausui Mr. Micawber. "Britannia vastatkoon itse
puolestaan. Minun täytyy sanoa, ettei se koskaan ole tehnyt suuria
minun edukseni ja etten minä siinä kohden suo erittäin mitään".
"Micawber", vastasi Mrs. Micawber, "siinä sinä olet väärässä. Sinä
lähdet, Micawber, tuohon kaukaiseen ilmanalaan lujittaaksesi eikä
höllittääksesi yhteyttä itsesi ja Albionin välillä".
"Puheen-alainen yhteys ei ole, lemmittyni", vastasi Mr. Micawber,
"asettanut minua, toistan minä, semmoisen personallisen velvollisuuden
taakan alle, että minä pitäisin jonkunlaista väliä, vaikkapa rupeisin
toiseen yhteyteen".
"Micawber", vastasi Mrs. Micawber. "Siinä, sanon taas, olet väärässä.
Sinä et tunne kykyäsi, Micawber. Tämä se on, joka tässäkin askeleessa,
jonka aiot astua, lujittaa yhteyden sinun ja Albionin välillä".
Mr. Micawber istui nojatuolissaan kohotetuilla kulmakarvoilla, puoleksi
hyväksyen ja puoleksi paheksien Mrs. Micawber'in mielipiteitä, kun
niitä esiteltiin, mutta hyvin tuntien, että niissä oli joku ennustus.
"Rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, "minä soisin, että Mr.
Micawber ymmärtäisi asemansa. Minusta on kovin tärkeä, että Mr.
Micawber siitä hetkestä asti, kuin hän nousee laivaan, ymmärtää
asemansa. Teidän vanha kokemuksenne minusta, rakas Mr. Copperfield, on
varmaan sanonut teille, ettei minulla ole Mr. Micawber'in herkkäverinen
luonto. Minun luontoni on, jos minun niin sopii sanoa, suuressa
määrässä käytöllinen. Minä tiedän, että tämä on pitkä matka. Minä
tiedän, että se tuo muassaan monta puutetta ja hankaluutta. Minä en voi
ummistaa silmiäni näiltä tosi-asioilta. Mutta minä tiedän myöskin, mikä
mies Mr. Micawber on. Minä tunnen Mr. Micawber'in salaisen ky'yn. Ja
sentähden katson erittäin tärkeäksi, että Mr. Micawber ymmärtää
asemansa".
"Lemmittyni", muistutti Mr. Micawber, "kenties sallit minun huomauttaa,
että kuitenkin ehkä on mahdollista, että minä nyky-hetkellä ymmärrän
asemani".
"Sitä minä en usko, Micawber", vastasi hänen vaimonsa. "Et
täydellisesti. Rakas Mr. Copperfield, Mr. Micawber'in asia ei ole
mikään tavallinen asia. Mr. Micawber lähtee kaukaiseen maahan erittäin
sitä varten, että häntä ensimäinen kerta täydellisesti ymmärrettäisiin
ja oikein arvosteltaisiin. Minä soisin, että Mr. Micawber asettuisi
seisomaan laivamme kokkaan ja vakavasti sanoisi: 'tämän maan olen
tullut valloittamaan! Onko teillä kunniapaikkoja? Onko teillä
rikkautta? Onko teillä isopalkkaisia virkoja? Tuokaat tänne ne. Ne ovat
minun!'"
Mr. Micawber katseli meitä kaikkia ja näytti arvelevan, että tämä
ajatus sisälsi paljon.
"Minä soisin, että Mr. Micawber, jos puhun selvästi", lausui Mrs.
Micawber todistavalla äänellänsä, "olisi oman onnensa Caesar. Tämä,
rakas Mr. Copperfield, näyttää minusta olevan hänen oikea asemansa.
Tämän matkan ensimäisestä hetkestä saakka soisin Mr. Micawber'in
seisovan laivamme kokassa ja sanovan: 'kylläksi odotuksia; kylläksi
pettyneitä toiveita; kylläksi varattomuutta. Niin oli vanhassa maassa.
Tämä on uusi maa. Toimittakaat minulle korvaus. Tuokaat se tänne!'"
Mr. Micawber pani käsivartensa ristiin rohkealla muodolla, niinkuin hän
jo olisi seisonut ylipuolella laivan kokkakuvaa.
"Ja jos hän tekee niin", sanoi Mrs. Micawber -- "jos hän ymmärtää
asemansa -- enkö ole oikeassa, kun sanon, että Mr. Micawber lujittaa
eikä höllitä yhteyttänsä Britannian kanssa? Jos mahtava julkinen mies
ilmestyy tuolla maanpuoliskolla, sanotaanko minulle, ettei hänen
vaikutustansa huomata kotona? Lienenkö minä kylläksi yksinkertainen
luulemaan että, jos Mr. Micawber pitää neron ja vallan taika-sauvaa
Australiassa, hän ei ole mitään Englannissa? Minä olen vaan nainen,
mutta minä en olisi itseni ja isäni arvoinen, jos saattaisin itseni
vikapääksi semmoiseen yksinkertaisuuteen".
Siitä Mrs. Micawber'in vakuutuksesta, että hänen todistuksensa olivat
kumoomattomat, sai hänen äänensä semmoisen ylevyyden, jota en ollut,
luullakseni, koskaan ennen siinä kuullut.
"Ja juuri sen vuoksi", lausui Mrs. Micawber, "minä vielä
hartaammin soisin, että jonakin tulevana aikana taas saamme asua
syntymä-maassamme. Mr. Micawber'ista ehkä tulee -- minä en voi salata
itseltäni, että mahdollista on, että Mr. Micawber'ista tulee -- lehti
historiaan; ja hänen täytyy silloin jälleen ilmestyä siinä maassa, joka
antoi hänelle hengen, mutta ei antanut hänelle mitään elin-keinoa!"
"Lemmittyni", huomautti Mr. Micawber, "on mahdotonta, ettei sinun
rakkautesi liikuttaisi minua. Minä olen aina taipusa turvaamaan sinun
hyvään ymmärrykseesi. Mikä on tapahtuva -- on tapahtuva. Jumala
varjelkoon, että minä kadehtisin syntymä-maaltani mitään osaa siitä
rikkaudesta, jonka jälkeisemme ehkä kokoovat!"
"Se on hyvä", lausui tätini, nyykäyttäen päätänsä Mr. Peggotylle, "minä
juon teidän kaikkien muistoksi ja seuratkoon kaikenlainen siunaus ja
menestys teitä!"
Mr. Peggotty laski alas molemmat lapset, joita hän oli pitänyt yhtä
kummallakin polvellaan, yhtyäkseen Mr. ja Mrs. Micawber'iin, kun
vastaukseksi juotiin meidän kaikkien maljaa; ja kun hän ja Mr. Micawber
sydämellisesti pudistivat kumppanuuden kättä, ja hänen ruskeat kasvonsa
kirkastuivat hymyilemään, tunsin minä, että hän raivaisi tietä
itsellensä, saavuttaisi hyvän nimen ja tulisi rakastetuksi mihin
ikinänsä hän kääntyi.
Lapsiakin neuvottiin itsekutakin puolestaan pistämään puulusikkansa Mr.
Micawber'in pikariin ja meidän onneksemme maistamaan sen sisällystä.
Kun tämä oli tehty, nousivat tätini ja Agnes ja jättivät siirtolaiset
hyvästi. Oli surullinen ero. He itkivät kaikki; lapset häärivät Agnesin
ympäri viimeiseen hetkeen saakka; ja me jätimme Mrs. Micawber raukan
sangen surkeaan tilaan nyyhkimään ja itkemään himmeän kynttilän
viereen, josta huone virran puolelta varmaan sai kurjan majakan muodon.
Minä lähdin seuraavana aamuna taas alas katsomaan, olivatko he poissa.
He olivat lähteneet veneellä varhain, noin kello viisi aamulla. Se oli
kummallinen esimerkki minulle siitä tyhjyydestä, jota tämmöiset
eroamiset synnyttävät, sillä vaikka muistoni heistä ja rappeutuneesta
ravintolasta ja puu-portaista oli vaan yhden yön vanha, näyttivät
molemmat kolkolta ja autiolta nyt, kun he olivat menneet.
Iltapuolella seuraavana päivänä lähdimme, vanha hoitajattareni ja minä,
alas Gravesend'iin. Me tapasimme laivan virralla ja sen ympäri koko
joukon veneitä. Sovelias tuuli puhalsi, ja lähdön merkki näkyi maston
latvasta. Minä hyyräsin heti veneen ja me laskimme ulos sen luo; ja
siitä vähäisestä sekasohron pyörteestä päästyämme, jonka keskikohta se
oli, nousimme sen kannelle.
Mr. Peggotty odotti meitä siellä. Hän kertoi minulle, että Mr. Micawber
vast'ikään oli uudestaan vangittu (nyt viimeinen kerta) Heep'in haaston
johdosta, ja että hän oli pyyntöni mukaan maksanut rahat, jotka minä
nyt maksoin takaisin hänelle. Hän vei meidät sitten alas välikannelle;
ja siellä jokainen pelko, joka minulla oli, että hän olisi saanut
kuulla jotakin huhua siitä, mitä oli tapahtunut, haihtui, kun Mr.
Micawber hämärästä astui esiin, tarttui hänen käsivarteensa ystävän ja
suojelian muodolla ja kertoi minulle, että he tuskin hetkeäkään olivat
olleet erinänsä edellisestä yöstä saakka.
Näkymö oli niin outo minulle, niin ahdas ja pimeä, että alusta tuskin
selitin mitään; mutta kun silmäni tottuivat pimeään, eroitin vähitellen
kaikki paremmin, ja minusta oli kuin olisin seisonut keskellä jotakin
_Östaden_ maalausta. Laivan isojen palkkien, laipioin ja rengaspulttien
välissä, niinkuin myöskin siirtolaisten makuu-kojujen, arkkujen,
myttyjen, tynnyrein ja kaikenlaisten tavara-kasojen lomassa --
joita heiluvat lyhdyt sieltä täältä valaisivat ja paikottain
taas se keltainen päivän-kajastus, joka hairahtui alas jotakin
tuulitus-purjetta tai laivan-luukkua myöden -- oli taajaan tungettuina
ihmisjoukkoja, jotka rupesivat keskinäiseen tuttavuuteen, jättivät
toisensa hyvästi, puhuivat, nauroivat, itkivät, söivät ja joivat.
Muutamat olivat jo asettuneet sille parin jalan avaralle tilalle, joka
tuli heidän osaksensa; heidän pikkuinen taloutensa oli järjestetty ja
heidän vähäiset lapsensa nostetut palleille taikka kääpiön-kokoisille
nojatuoleille; toiset eivät enää toivoneetkaan löytävänsä lepopaikkaa
ja liikkuivat ympäri alakuloisina. Sylilapsista asti, joilla oli vaan
viikko tai kaksi elämästä takanansa, kymäräselkäisiin vanhoihin miehiin
ja naisiin, joilla näytti olevan vaan viikko tai kaksi elämästä
edessään; peltomiehistä alkaen, jotka toden perään veivät myötänsä
Englannin multaa saappaittensa alla, seppiin saakka, jotka ihossaan
ottivat mukaansa näytteitä sen noesta ja savusta -- näytti jokainen ikä
ja elin-keino olevan sullottu kokoon välikannen kapealle alalle.
Kun loin silmäni ympäri tätä paikkaa, luulin näkeväni jonkun Emilyn
muotoisen henkilön istuvan erään avonaisen portin luona, yksi
Micawber'in lapsista vieressään; se herätti ensin huomiotani, kun
toinen henkilö suudellen erosi siitä ja, levollisesti astuen hyörivän
joukon lävitse, muistutti minua -- Agnesista! Mutta suuressa liikkeessä
ja hämmingissä ja omien ajatuksieni epävakaisuudessa katosi se jälleen
näkyvistäni, ja minä tiesin vaan, että se aika oli läsnä, jolloin
kaikki vieraat kehoitettaisiin lähtemään laivasta; että hoitajattareni
itki arkulla vieressäni; ja että Mrs. Gummidge, jota joku nuorempi,
alaspäin notkistunut nainen mustissa vaatteissa auttoi, ahkerasti
järjesti Mr. Peggotyn tavaraa.
"Onko teillä mitään viimeistä sanaa, Mas'r Davy?" kysyi hän. "Onko
mitään unhottunut, ennenkuin eroamme?"
"Yksi asia!" lausuin minä. "Martha!" --
Hän koski sen nuoremman naisen olkapäätä, jota olen maininnut, ja
Martha seisoi edessäni.
"Jumala siunatkoon teitä, te kunnon mies!" huudahdin minä. "Te otatte
hänet mukaanne!"
Martha vastasi hänen puolestaan kyyneliin purskahtamalla. Minä en
voinut sillä haavaa puhua mitään, minä likistin vaan hänen kättänsä, ja
jos minä koskaan olen rakastanut ja kunnioittanut ketään miestä,
rakastin ja kunnioitin tätä miestä kaikesta sydämestäni.
Laiva tyhjentyi pian vieraista. Kovin koetukseni oli vielä jälillä.
Minä kerroin Mr. Peggotylle, mitä hänen jalo, täältä mennyt
veljenpoikansa oli käskenyt minun sanoa hänelle eron-hetkellä. Se
liikutti häntä syvästi. Mutta kun hän käski minun vastaukseksi lausua
monta hellyyden ja kaipauksen sanaa noille kuuroille korville, liikutti
hän minua vielä enemmän.
Aika oli tullut. Minä syleilin häntä, otin itkevän hoitajattareni
kainalooni ja kiirehdin pois. Kannella jätin Mrs. Micawber raukan
hyvästi. Silloinkin hän hajamielisesti katseli, heimolaisiansa
nähdäkseen, ja hänen viimeiset sanansa minulle olivat, ettei hän
koskaan jättäisi Mr. Micawber'ia.
Me menimme laivan-kyljestä alas veneesemme ja asetuimme vähän matkan
päähän, että saisimme nähdä, kun laiva aloitti kulkuansa. Oli tyven,
loistava päivänlasku. Laiva makasi meidän ja punertavan valon välissä,
ja jokainen hoikka köysi ja raaka eroitettiin selvästi hohteessa. En
ole koskaan nähnyt mitään semmoista näkyä, samalla niin ihanaa, niin
surullista ja niin toivokasta, kuin tämän komean laivan, kun se vielä
makasi liikkumatonna ruskottavalla vedellä ja kaikki ihmiset sen
kannella olivat tunkeneet partaalle ja hetken aikaa seisoivat siinä
avopäisinä ja äänettöminä.
Hetken aikaa vaan äänettöminä. Kun purjeet pullistuivat tuulesta ja
laiva rupesi liikkumaan, kohosi kaikista veneistä kolme kaikkuvaa
hurraa-huutoa, joihin kannella oliat vastasivat ja joita sitten
molemmin puolin kerrottiin ja uudestaan kerrottiin. Sydämeni purskahti
itkuun, kun kuulin huudot ja näin heiluvat hatut ja nenäliinat -- ja
silloin minä eroitin Emilyn!
Silloin minä eroitin Emilyn, joka seisoi enonsa vieressä ja vapisi
hänen olkapäänsä nojalla. Mr. Peggotty osoitti meitä kiihkeällä
kädellä, ja silloin Emily näki meidät ja viittasi viimeistä
hyvästi-jättöänsä minulle. Niin, Emily, ihana, surun sortama tyttö,
nojau häneen koko haavoitetun sydämesi luottamuksella, sillä hän on
nojaunut sinuun suuren rakkautensa koko voimalla!
Keskellä ruusuista valoa ja seisoen yhdessä erinänsä muista ylhäällä
kannella, Emily nojautuen enoonsa ja tämä pitäen kiinni hänestä,
katosivat he juhlallisesti näkyvistämme. Yö oli laskeunut alas Kent'in
kunnaille, kun sousivat meidät rantaan -- laskeunut pimeänä minun
ylitseni.