Uusi ja vanha haava.
Sinun ei olisi tarvinnut, oi Steerforth, sanoa, kun viimein puhuimme
yhdessä tuona hetkenä, jota niin vähän luulin erohetkeksemme -- sinun
ei olisi tarvinnut sanoa: "muista, mimmoinen parhaimpana olin!" Minä
olin tehnyt niin aina; ja voinko minä nyt muuttua, tätä näkyä
katsellessani!
He toivat käsipaaret, laskivat hänet niille, peittivät hänet jollakin
laivan lipulla, nostivat hänet ylös ja kantoivat häntä asuntoja kohden.
Kaikki kantajat olivat tunteneet hänet, olivat olleet purjehtimassa
hänen kanssaan ja nähneet hänet hauskana ja reippaana. He kantoivat
häntä tässä hurjassa tohinassa -- hiljaisuus keskellä koko melskettä;
ja veivät hänet siihen majaan, jossa kuolema jo asui. Mutta, kun
laskivat paaret alas kynnykselle, katselivat he toisiansa ja minua ja
kuiskailivat keskenään. Minä tiesin, miksi. Heistä tuntui niinkuin ei
olisi ollut oikein tuoda häntä samaan hiljaiseen huoneesen.
Me lähdimme kaupunkiin ja kuljetimme taakkamme ravintolaan. Heti kuin
sain ajatukseni kootuksi, lähetin noutamaan Joram'ia ja käskin hänen
toimittaa itselleni kulkuneuvoja, joilla sopi viedä se Londoniin samana
iltana. Minä tiesin, ettei kenenkään muun, kuin minun, tullut pitää
huolta siitä, niinkuin myös, että minun, vaikka kuinka kovalta
tämä velvollisuus tuntui, tuli valmistaa hänen äitiänsä sen
vastaanottamiseen; ja minä halusin suorittaa tätä velvollisuutta niin
hyvin, kuin suinkin mahdollista.
Minä matkustin mieluisammin yöllä, että olisi vähemmän uteliaita, kun
jätin kaupungin. Mutta vaikka oli melkein sydän-yö, kun ajoin ulos
pihasta kääsyillä, joita haltuun ottamani seurasi, oli paljon ihmisiä
odottamassa. Tuon tuostakin kaupungissa ja myöskin kappaleen matkan
päässä maantiellä näin vielä katselioita; mutta vihdoin oli vaan kylmä
yö ja lakea seutu ympärilläni, ja nuoruuden ystäväni tuhka.
Eräänä leutona syyspäivänä lounaan aikaan, kun maa hajahti varisneista
lehdistä ja toiset lehdet kauniin keltaisina, punaisina ja ruskeina
vielä riippuivat puissa, joitten välitse aurinko paisti, saavuin
Highgate'en. Minä kävin jalkaisin viimeisen penikulman, astuessani
ajatellen tehtävääni, ja jätin vaunut, jotka olivat seuranneet minua
koko yön, odottamaan käskyä ajaa eteenpäin.
Kun lähestyin asuntoa, näytti se aivan samanlaiselta, kuin ennen. Ei
yhtäkään kartiinia oltu nostettu, ei mitäkään elämän merkkiä näkynyt
untelolla, kivitetyllä pihalla ja sillä katetulla tiellä, joka johdatti
alati suljetulle ovelle. Tuuli oli nyt kokonaan tyyntynyt eikä mikään
liikkunut.
Ensin en uskaltanut soittaa ovella; ja kun soitin, näytti minusta, kuin
asiani olisi ilmoittanut itsensä yksin kellon äänessäkin. Tuo vähäinen
kamari-neitsyt tuli ulos, avain kädessään, ja totisesti katsellen
minua, kun hän avasi portin, sanoi:
"Pyydän anteeksi, Sir. Voitteko pahasti?"
"Mieleni on ollut kovin liikutettu, ja minä olen väsynyt".
"Onko jotakin tapahtunut, Sir? -- Mr. James? --"
"Hiljaa!" sanoin minä. "Niin, jotakin on tapahtunut, jota minun tulee
ilmoittaa Mrs. Steerforth'ille. Onko hän kotona?"
Tyttö vastasi huolestuneena, että hänen emäntänsä nyt hyvin harvoin
kävi ulkona edes vaunuilla; että hän pysyi vaan huoneessansa; ettei hän
laskenut mitään vieraita luoksensa, mutta minua hän kyllä tahtoisi
tavata. Hänen emäntänsä oli ylhäällä, sanoi hän, ja Miss Dartle oli
hänen luonansa. Mitä sanomaa hän saisi viedä ylikerrokseen?
Minä annoin hänelle tarkan käskyn, että hän olisi varovainen
käytöksessään ja vaan veisi korttini sekä sanoisi, että minä odotin, ja
istuin vierashuoneesen (johon nyt olimme tulleet), siksi kuin hän
palaisi. Sen entinen hauska, asuttu muoto oli mennyt, ja akkunan luukut
olivat puoleksi suljetut. Harppua ei oltu koskettu moneen, moneen
päivään. Steerforth'in kuva hänen pojan-ijältänsä riippui seinässä. Se
pikku kaappi, jossa äiti oli pitänyt hänen kirjeitänsä, oli myöskin
huoneessa. Minä kummastelin, lukiko hän nyt koskaan niitä; oliko hän
niitä koskaan enää lukeva!
Rakennuksessa vallitsi semmoinen hiljaisuus, että kuulin tytön keveät
askeleet portailta. Palatessaan toi hän minulle sen sanoman, että Mrs.
Steerforth oli heikko eikä voinut tulla alas; mutta että, jos minä
antaisin hänelle anteeksi, että hän jäi huoneesensa, hän mielellään
tahtoisi nähdä minua. Muutamien minutien perästä seisoin hänen
edessään.
Hän oli Steerforth'in huoneessa eikä omassa. Minä ymmärsin tietysti,
että hän oli ruvennut asumaan siellä poikansa muistoksi, ja että ne
monet merkit tämän entisistä harjoituksista ja taidoista, jotka
ympäröivät häntä, samasta syystä olivat siellä aivan semmoisina, kuin
Steerforth oli jättänyt ne. Hän sanoi kuitenkin, kun hän vastaan-otti
minua, ettei hän ollut omassa huoneessaan, koskei se sijainnut oikein
hyvin hänen sairauteensa katsoen, ja poisti komealla katsannollansa
vähimmänkin epäilyksen sanojensa totuuden suhteen.
Hänen tuolinsa vieressä seisoi, niinkuin tavallisesti, Rosa Dartle.
Ensi hetkestä asti, kuin hänen mustat silmänsä kohtasivat minua, näin,
että hän tunsi, että minä toin pahoja uutisia. Arpi juoksi näkyviin
samalla silmänräpäyksellä. Hän peräytyi askeleen tuolin taa,
kätkeäksensä omia kasvojansa Mrs. Steerforth'in silmiltä, ja tarkasteli
minua semmoisella terävällä katseella, joka ei koskaan järkähtänyt, ei
koskaan siirtynyt pois.
"Minä näen surulla, että olette murhe-vaatteissa, Sir", lausui Mrs.
Steerforth.
"Minä olen, onnetonta kyllä, leskimies", sanoin minä.
"Te olette kovin nuori ja kuitenkin semmoisen tappion kokeneet",
vastasi hän. "Minua pahoittaa kuulla sitä. Minua pahoittaa kuulla sitä.
Minä toivon, että aika lohduttaa teitä".
"Minä toivon, että aika", arvelin minä, katsellen häntä, "lohduttaa
meitä kaikkia. Rakas Mrs. Steerforth, meidän tulee kaikkien luottaa
siihen raskaimmissa vastoinkäymisissämme".
Minun vakava käytökseni ja kyynelet silmissäni huolestuttivat häntä.
Koko hänen ajatustensa juoksu näytti pysähtyvän ja muuttuvan.
Minä koetin hallita ääntäni ja hiljalleen lausua Steerforth'in nimeä,
mutta ääni vapisi. Hän toisti sitä itseksensä pari, kolme kertaa
matalalla äänellä. Sitten, kääntyen minun puoleeni, sanoi hän
väkinäisellä lujuudella:
"Poikani on kipeä?"
"Kovin kipeä".
"Te olette nähneet hänet?"
"Olen".
"Te olette sopineet?"
Minun oli mahdoton myöntää, oli mahdoton kieltää. Mrs. Steerforth
käänsi hiukan päätänsä sitä paikkaa kohden, jossa Rosa Dartle oli
seisonut hänen vieressään, ja samalla minä huuliani liikuttamalla
Rosalle sanoin: "kuollut!"
Ettei Mrs. Steerforth joutuisi katsomaan taaksensa ja lukisi selvästi
kirjoitettuna, mitä hän ei vielä ollut kylläksi valmis tietämään,
kohtasin nopeasti hänen katsettansa; mutta minä olin nähnyt Rosa
Dartle'n ojentavan kätensä ilmaan epätoivon ja kauhun rajuudella ja
sitten pusertavan niitä ristiin kasvoillensa.
Tuo kaunis lady -- niin poikansa näköinen, voi niin kovasti hänen
näköisensä! -- tutkisteli minua kiinteällä katseella ja nosti sitten
kätensä otsalleen. Minä pyysin häntä olemaan tyvennä ja varustamaan
itseänsä kuulemaan sitä, mitä minulla oli kerrottavaa; mutta minun
olisi sopinut pikemmin pyytää häntä itkemään, sillä hän istui niinkuin
kivinen kuva.
"Kun viimein kävin täällä", puhuin minä katkonaisesti, "kertoi Miss
Dartle minulle, että hän purjehti eri tahoilla milloin missäkin. Toinen
yö tästä oli kauhea yö merellä. Jos hän oli merillä silloin ja likellä
jotakin vaarallista rannikkoa, niinkuin hänen sanottiin olleen; ja jos
se laiva, joka nähtiin, todella oli se, jossa --"
"Rosa!" lausui Mrs. Steerforth, "tulkaat luokseni!"
Hän tuli, mutta ilman mitään hellyyttä taikka sääliä. Hänen silmänsä
hehkuivat, kuin tuli, kun hän seisoi kasvoista kasvoihin Mrs.
Steerforth'in kanssa, ja hän purskahti hirveään nauruun.
"Onko ylpeytenne nyt", sanoi hän, "tyydytetty, te mieletön nainen? Nyt
on hän sovittanut teidät -- hengellänsä! Kuuletteko? -- hengellänsä!"
Mrs. Steerforth vaipui kankeana taaksepäin tuolillensa, hänen suustaan
ei kuulunut mitään muuta ääntä, kuin voikerrus, ja hän loi ällistellen
silmänsä Miss Dartle'en.
"Niin!" huusi Rosa, rajusti lyöden rintaansa, "katsokaat minuun!
Voikertakaat ja vaikertakaat ja katsokaat minuun! Katsokaat tätä!"
koskien arpea, "kuolleen poikanne sievää tekoa!"
Se voikerrus, joka tuon tuostakin kuului äidin suusta, viilsi
sydäntäni. Se oli aina sama. Aina epäselvä ja tukehutettu. Aina yhtyi
siihen hermoton pään liikunto, mutta kasvot olivat muuttumatta. Aina se
lähti jäykästä suusta ja puristetuista hampaista, ikäänkuin leuvat
olisivat olleet lukitut ja kasvot jäätyneet tuskasta.
"Muistatteko, koska hän teki tämän?" jatkoi hän. "Muistatteko,
koska hän, teidän luontonne perittyään ja teiltä ylpeydessään ja
kiivaudessaan mielitettynä, teki tämän ja rumensi minut elinkaudeksi?
Katselkaat minua, joka kuolin-päivääni asti olen merkitty hänen
korkealla epäsuosiollaan, ja voikertakaat ja vaikertakaat sitä, miksi
teitte hänet!"
"Miss Dartle", rukoilin minä. "Jumalan tähden" --
"Minä _tahdon_ puhua!" lausui hän, kääntyen minuun päin leimuavilla
silmillänsä. "Olkaat vaiti te! Katselkaat minua, sanon minä, te ylpeän,
petollisen pojan ylpeä äiti! Voikertakaat sitä tapaa, jolla kasvatitte
häntä, voikertakaat sitä tapaa, jolla turmelitte hänet, voikertakaat
sitä, että kadotitte hänet, sitä, että minä kadotin hänet!"
Hän puristi kokoon kättänsä, ja hänen laihaa, hiutunutta ruumistansa
värisytti, niinkuin hänen himonsa olisi kuolettanut häntä tuuma
tuumalta.
"Te paheksitte hänen itsepäisyyttänsä!" hän huudahti. "Te olette
loukkaantuneet hänen ylpeästä luonnostaan! _Te_, jotka harmaapäisenä
vastustitte näitä molempia niillä ominaisuuksilla, jotka kasvattivat
niitä, kun olitte synnyttäneet hänet! _Te_, jotka hänen kehdostaan
saakka muodostitte häntä siksi, mikä hän oli, ja estitte häntä
tulemasta siksi, miksi hän olisi tullut! Oletteko _nyt_ saaneet
palkinnon monivuotisesta murheestanne?"
"Oi, Miss Dartle, hävetkäät julmuuttanne!"
"Minä sanon teille", vastasi hän, "minä _tahdon_ puhua hänelle. Ei
mikään valta mailmassa voisi pidättää minua, niin kauan kuin seison
tässä! Olenko ollut ääneti kaikkina näinä vuosina enkä nyt saa puhua?
Minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan rakastitte häntä!"
kääntyen kiivaasti Mrs. Steerforth'in puoleen. "Minä olisin voinut
rakastaa häntä, mitään rakkautta takaisin pyytämättä. Jos olisin ollut
hänen vaimonsa, olisin voinut olla hänen oikkujensa orja, kun olisin
vaan kerran vuoteensa saanut yhden ainoan lemmen sanan. Sitä olisin
voinut. Kuka sen paremmin tietää, kuin minä? Te olitte vaativa, ylpeä,
turhan tarkka, itsekäs. Minun rakkauteni olisi ollut altiiksi antava --
olisi tallannut teidän viheliäisen vinkunanne jalkojensa alle!"
Säihkyvin silmin polki hän lattiaa, niinkuin hän todella olisi tehnyt,
mitä hän oli sanonut.
"Katsokaat tänne!" lausui hän, taas koskien arpea säälimättömällä
kädellänsä. "Kun hän rupesi paremmin ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt,
näki hän sen ja katui sitä! Minä osasin laulaa hänelle ja puhua hänen
kanssansa ja näyttää, kuinka mieltynyt olin kaikkiin, mitä hän teki,
ja vaivan-näöllä hankkia itselleni ne tiedot, jotka parhaiten
huvittivat häntä; ja minä viehätin häntä. Kun hän oli viattominna ja
vilpittöminnä, rakasti hän _minua_. Niin, hän rakasti! Monta kertaa,
kun hän laski teidät menemään halveksivalla sanalla, sulki hän minut
syliinsä!"
Hän sanoi tätä ivallisella kopeudella kesken hourupäisyyttänsä -- sillä
hourupäisyyttä tämä oli, tuskin sen vähempää -- mutta kuitenkin
halukkaalla muistilla, josta hellemmän tunteen kypenet hetkeksi
vilahtivat ilmi.
"Minä alennuin -- ja alentumiseni olisin varmaan huomannut, jollei hän
olisi lumonnut minua lapsellisella hyväilemisellänsä -- nukeksi,
joutohetkien leikki-kaluksi, joka heitettiin pois, otettiin ylös,
hemmoteltiin sen mukaan kuin hänen huikentelevainen mielensä käski. Kun
hän väsyi, väsyin minäkin. Kun hänen mieltymyksensä loppui, olisin yhtä
vähän koettanut lujittaa sitä valtaa, joka minulla ehkä oli, kuin
olisin mennyt naimisiin hänen kanssansa, jos häntä olisi pakoitettu
ottamaan minua vaimoksensa. Me erosimme toisistamme sanaakaan
sanomatta. Kenties te näitte sen ettekä paheksineet sitä. Siitä saakka
olen teidän molempien edessä ollut vaan rumenettu huonekalu, semmoinen,
jolla ei ollut mitään silmiä, ei mitään korvia, ei mitään tunteita, ei
mitään muistoja. Te voikerratte? Voikertakaat sitä, miksi teitte hänet,
ei rakkauttanne. Minä sanon teille, että oli semmoinen aika, jolloin
minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!"
Hän seisoi säkenöivillä, vihaisilla silmillänsä vastapäätä äidin
tuijottavia, liikkumattomia kasvoja, ja kun tämä taas voikersi, ei se
vaikuttanut häneen enemmän, kuin jos nämät kasvot olisivat olleet
maalattu kuva.
"Miss Dartle", lausuin minä, Jos julkenette olla niin kova, ettette
helli tätä koetettua äitiä --".
"Kuka hellii minua?" vastasi hän tuikeasti. "Hän on kylvänyt tämän.
Voikertakoon sitä satoa, jota hän tänään korjaa!"
"Vaan jos James Steerforth'in viat --" minä aloitin.
"Viat!" huudahti hän, purskahtaen kiivaasen itkuun. "Kuka rohkenee
panetella häntä? Hänen sielunsa oli parempi, kuin miljonien semmoisten
ystävien, joitten seuraan hän alentui!"
"Ei kukaan ole voinut rakastaa häntä enemmän, ei kukaan voi pitää häntä
kalliimmassa muistossa, kuin minä", vastasin minä. "Minä aioin sanoa,
jollette sääli hänen äitiänsä taikka jos hänen vikansa -- te olette
olleet katkera niitten suhteen --"
"Se ei ole totta", huudahti hän, repien mustia hiuksiansa; "minä
rakastin häntä!"
"-- eivät voi", jatkoin, "lähteä teidän muististanne tämmöisenä
hetkenä, pitäkäät tätä henkilöä edes semmoisena, kuin jotakuta, jota
ette ennen ole nähneet, ja antakaat hänelle jonkunlaista apua!"
Koko tämän ajan oli Mrs. Steerforth ollut muuttumatta, ja näytti siltä,
kuin hän ei olisi voinut muuttua. Hän istui liikkumatonna, jäykkänä,
tuijottavana; voikeroi tuon tuostakin samalla mykällä tavalla ja
samalla avuttomalla pään liikunnolla, mutta ilman mitään muuta elon
merkkiä. Miss Dartle laskeusi yht'äkkiä polvilleen hänen eteensä ja
alkoi höllittää hänen pukuansa.
"Olkaat kirottu!" lausui hän ja loi silmänsä minuun vimman sekaisella
surulla. "Se oli onneton hetki, jona tulitte tänne! Olkaat kirottu!
Menkäät!"
Huoneesta astuttuani kiirehdin takaisin soittamaan kelloa, sitä
pikemmin saadakseni palvelioita liikkeelle. Miss Dartle oli silloin
ottanut tunnottoman ruumiin syliinsä ja yhä polvillansa itki sen
vieressä, huusi sitä nimeltä, tuuditti sitä edestakaisin povellansa,
niinkuin lasta, ja koetti kaikkia helliä keinoja, toinnuttaaksensa
nukkuvia aisteja. Kosk'en nyt enää pelännyt häntä jättämästä, käänsin
hiljaa takaisin jälleen ja panin lähteissäni talonväen liikkeelle.
Myöhempänä päivällä palasin, ja me asetimme ruumiin äidin huoneesen.
Äidin laita oli aivan sama, juteltiin minulle; Miss Dartle ei
silmänräpäykseksikään jättänyt häntä; lääkärit olivat saapuvilla ja
useita keinoja oli koetettu; mutta hän makasi niinkuin kuvapatsas,
paitsi että hän silloin tällöin heikosti voikersi.
Minä astuin kolkon rakennuksen lävitse ja laskin alas kartiinit,
viimeiseksi siinä huoneessa, jossa vanha koulukumppanini makasi. Minä
nostin ylös hänen raskaan kätensä ja pidin sitä sydäntäni vastaan; ja
koko mailma näytti minusta olevan pelkkää kuolemaa ja äänettömyyttä,
jota ainoastaan hänen äitinsä voikertaminen keskeytti.