Myrsky.
Minä lähestyn nyt semmoista kohtausta elämässäni, joka on niin
häviämätön, niin kauhistava ja lukemattoman erilaisilla siteillä niin
liittynyt kaikkiin, mitä on käynyt sen edellä näillä sivuilla, että
olen kertomukseni alusta saakka koko ajan nähnyt sen kohoavan yhä
suuremmaksi, niinkuin korkean tornin lakealla, ja edeltäpäin luovan
varjonsa yksin lapsuutenikin päivien tapauksiin.
Sillä vuosikausia perästäpäin näin usein unta siitä. Minä olen
kavahtanut ylös, kun se on ollut niin elävästi painettuna mieleeni,
että se näytti vielä riehuvan tyvenessä huoneessani yön hiljaisuudessa.
Vielä nytkin näen toisinaan unta siitä, vaikka pidemmillä ja
epämääräisillä väli-ajoilla. Ankara tuuli taikka vähin meren rannikon
mainitseminen muistuttaa minua siitä yhtä paljon, kuin ikinä mikään
asia muistuttaa minua mistään. Yhtä selvästi, kuin näin, mitä tapahtui,
koetan sitä kirjoittaa. Minä en johdata sitä mieleeni, vaan näen sen;
sillä se tapahtuu silmieni edessä.
Koska se aika nopeasti likeni, jolloin siirtolaisten oli määrä
purjehtia pois, tuli hyvä, vanha hoitajattareni (jonka sydän melkein
pakahtui minun tähteni, kun ensin kohtasimme toinen toisemme)
Londoniin. Minä olin alinomaa hänen ja hänen veljensä ja
Micawber'ilaisten seurassa (sillä nämät olivat nyt paljon yhdessä);
mutta Emilyä en nähnyt koskaan.
Eräänä iltana, kun lähdön aika juuri oli käsissä, olin yksinäni
Peggotyn ja hänen veljensä kanssa. Keskustelumme koski Ham'ia. Peggotty
kertoi, kuinka hellästi Ham oli jättänyt hänet hyvästi ja kuinka
miehuullisesti ja levollisesti hän oli käyttänyt itsensä, varsinkin
viime aikoina, jolloin hänen luullaksensa Ham'ia oli kovimmin koetettu.
Se oli semmoinen aine, johon tämä harras olento ei koskaan väsynyt; ja
se halu, jolla me kuulimme niitä useita esimerkkejä, joita hän, joka
oli niin paljon Ham'in kanssa, tiesi jutella, oli yhtä suuri, kuin
hänen halunsa jutella niitä.
Tätini ja minä tyhjensimme tähän aikaan kumpikin huoneemme
Highgate'ssa, koska minä aioin lähteä ulkomaille ja hän palata taloonsa
Dover'iin. Meillä oli väliaikainen asunto Covent Garden'issa. Kun tämän
illan keskustelun perästä astuin kotiin, ajatellen, mitä oli tapahtunut
Ham'in ja minun kesken, kun viimein olin Yarmouth'issa, horjuin
ensimäisessä päätöksessäni, jonka olin tehnyt, että antaisin kirjeen
Emilylle samalla kuin jättäisin hänen enonsa hyvästi laivalla, ja
arvelin, että olisi parempi heti kirjoittaa hänelle. Emily ehkä
tahtoisi, ajattelin, kirjoituksen vastaanotettuansa, lähettää jonkun
jäähyväis-sanan onnettomalle rakastajallensa. Minun tuli antaa hänelle
tilaisuutta siihen.
Minä istuin sen vuoksi huoneeseni kirjoittamaan hänelle, ennenkuin
menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin tavannut Ham'in ja että
tämä oli käskenyt minun kertoa hänelle, mitä olen jo paikallansa
kirjoittanut näille lehdille. Minä toistin sen sanasta sanaan. Minun ei
tarvinnut liioittaa sitä, vaikka minulla olisi ollutkin oikeus siihen.
Noissa sanoissa ilmestyvää sydämellistä uskollisuutta ja hyvyyttä ei
tarvinnut minun eikä kenenkään muun kaunistaa. Minä vein ulos kirjeen,
että aamulla lähettäisivät sen menemään, ynnä pari riviä Mr.
Peggotylle, jossa pyysin häntä antamaan sitä Emilylle, ja panin maata
päivän koittaessa. Minä olin heikompi, kuin itsekään silloin tiesin, ja
kosk'en saanut unta ennenkuin auringon noustua, makasin isoon päivään
enkä kuitenkaan tuntenut itseäni virkistyneeksi. Minä heräsin siihen,
että tätini aivan hiljalleen seisoi vuoteeni vieressä. Minä tunsin sen
unessani, niinkuin luulen, että kaikki semmoisia tunnemme.
"Rakas Trot", lausui hän, kun avasin silmäni, "minä en malttanut
herättää sinua. Mr. Peggotty on täällä; saako hän tulla sisään?"
Minä vastasin: kyllä, ja hän ilmestyi pian.
"Mas'r Davy", lausui hän, kun olimme pudistaneet kättä, "minä annoin
Em'lylle kirjeenne, Sir, ja hän kirjoittaa tämän tässä ja käski minun
pyytää teitä lukemaan sitä ja, jollette näe mitään pahaa siinä,
tekemään hyvin ja pitämään huolta siitä".
"Oletteko lukeneet sen?" kysyin minä.
Hän nyykäytti päätänsä suruisesti. Minä avasin sen ja luin, niinkuin
seuraa:
"Minä olen saanut sanomasi. Voi, mitä saatan kirjoittaa kiitokseksi
sinulle sinun hyvästä ja siunatusta ystävyydestäsi minua kohtaan!"
"Minä olen kätkenyt sanat syvältä sydämeeni. Minä aion pitää niitä
siellä, siksi kuin kuolen. Ne ovat teräviä okaita, mutta niissä on
samalla suuri lohdutus. Minä olen rukoillut niitten johdosta, oi, minä
olen paljon rukoillut. Kun näen, mimmoinen sinä olet ja mimmoinen eno
on, ajattelen, mimmoinen Jumala varmaan on, ja minä voin itkeä Hänen
edessään".
"Jää hyvästi ijäksi. Jää nyt, rakas ystäväni, hyvästi ijäksi tässä
mailmassa. Toisessa mailmassa, jos minulle on anteeksi annettu, saan
kenties herätä lapsena ja tulla luoksesi. Tuhansia kiitoksia ja
siunauksia. Jää hyvästi ainaiseksi!"
Näin kuului kyynelistä kastunut kirje.
"Saanko sanoa Em'lylle, ett'ette näe mitään pahaa siinä ja että teette
hyvin ja pidätte huolta siitä, Mas'r Davy?" kysyi Mr. Peggotty, kun
olin lukenut sen.
"Saatte kyllä", vastasin minä -- "mutta minä tuumin -- ".
"Mitä, Mas'r Davy?"
"Minä tuumin"', sanoin minä, "itse taas lähteä alas Yarmouth'iin. On
aikaa, vieläpä yltäkyllin, mennä ja tulla, ennenkuin laiva purjehtii
pois. Minä muistan lakkaamatta Ham'ia hänen yksinäisyydessään; jos nyt
antaa tämän Emilyn kirjeen hänen käteensä ja sovittaa niin, että teidän
on tilaisuus eron hetkenä kertoa Emilylle, että Ham on saanut sen, on
se ystävällisesti tehty heitä molempia kohtaan. Minä vastaan-otin
juhlallisesti Ham'in käskyn, rakas, vanha toveri, enkä voi toimittaa
sitä kyllin täydellisesti. Matka ei tee minun mitään. Minä olen levoton
ja voin varmaan paremmin, jos liikun. Minä lähden tänä iltana".
Vaikka hän koetti hartaasti kieltää minua, näin, että hän ajatteli,
niinkuin minä; ja jos olisin tarvinnut jotakin vahvistusta aikeeseni,
olisi tämä tuottanut sitä.
Hän meni minun pyynnöstäni vaunukonttoriin ja osti minulle kuskinlaudan
sijan postivaunuissa. Illalla lähdin näillä kulkuneuvoilla sitä tietä,
jota olin matkustanut niin monenlaisissa vaiheissa.
"Eikö mielestänne", kysyin ajajalta ensimäisellä taipaleella
Londonista, "taivas ole kovin omituinen? Minä en muista nähneeni mitään
tämänkaltaista ennen".
"En minäkään -- en tämmöistä", vastasi hän. "Se tietää tuulta, Sir.
Kyllä vaan tapahtuu onnettomuutta merellä ennen pitkää".
Synkässä sekaseurassa -- joka sieltä täältä oli tahraantunut ikäänkuin
kosteitten poltto-aineitten savusta -- pakenivat pilvet kasaantuneina
aivan kummallisiin joukkoihin, joista päättäen suurempia ylänteitä oli
pilvissä, kuin alanteita niistä lähtien maan syvimpiin rotkoihin
saakka, ja keskellä tätä sekaseuraa hurja kuu näytti syöksevän
päätähavin, ikäänkuin se olisi jossakin kauheassa luonnonlakien
epäjärjestyksessä eksynyt tieltänsä ja ollut peloissaan. Tuuli oli
käynyt koko päivän, mutta se kiihtyi nyt tavattoman suurella kohinalla.
Toisen tunnin perästä se oli kasvanut paljon, taivas oli enemmän
pilvessä, ja puhalsi pahasti.
Mutta kun ilta edistyi, ja pilvet tihenivät, tarkasti täyttäen koko
taivasta, joka silloin oli aivan musta, alkoi tuuli käydä yhä kovemmin.
Se karttui karttumistaan, siksi kuin hevosemme tuskin pystyivät
kulkemaan sitä vastaan. Monta kertaa etuhevoset pimeällä puolella yötä
(oli syyskuun loppupuoli, jolloin yöt eivät olleet lyhyet) käänsivät
taikka pysähtyivät yht'äkkiä; ja me pelkäsimme usein toden takaa, että
tuuli veisi vaunut kumoon. Kiitäviä sateen puuskia ajoi tämän myrskyn
edessä, niinkuin teräs-kuurot; ja kun semmoisina hetkinä saimme suojaa
puista taikka muureista, seisahduimme mielellään, koska oli ihan
mahdoton jatkaa ponnistusta.
Kun päivä valkeni, puhalsi vielä pahemmin. Minä olin ollut
Yarmouth'issa, kun merimiehet sanoivat, että puhalsi isoja kanunia,
mutta en ollut milloinkaan nähnyt mitään tämmöistä eikä mitään
likimainkaan tähän verrattavaa. Me saavuimme Ipswich'iin -- kovin
myöhään, koska meidän oli täytynyt taistellen valloittaa jokainen tuuma
maata, siitä kuin olimme kymmenen penikulman päässä Londonista, ja
tapasimme torilla ihmisjoukon, jotka olivat yöllä nousneet
vuoteiltansa, peläten kukistuvia takantorvia. Muutamat heistä
kokoontuivat ravintolan pihalle, sillä aikaa kuin me muutimme hevosia,
ja kertoivat meille, kuinka tuuli oli kiskonut isoja lyijy-laattoja
korkeasta kirkon-tornista ja viskannut ne jollekin sivukadulle, joka
nyt oli tukossa niistä. Toiset tiesivät jutella maalaisista, jotka
läheisistä kylistä tullessaan olivat nähneet vahvojen puitten makaavan
temmattuina ylös maasta ja kokonaisia heinäsuovia hajoitettuina pitkin
teitä ja ketoja. Eipä myrsky kuitenkaan asettunut, vaan puhalsi
kovemmin.
Kun pyrimme yhä lähemmäksi merta, josta tämä mahtava tuuli puhalsi
suorastaan rantaa kohden, kävi sen voima vielä hirveämmäksi. Kauan
aikaa, ennenkuin näimmekään meren, tuntui sen räiske huulillamme, ja se
vihmoi suolaista sadetta päällemme. Vesi oli tulvannut penikulman
määriä sen laakean maan yli, joka oli Yarmouth'in likitienoilla; ja
jokainen lampi ja allikko pieksi rantojansa ja vieritti hurjasti pikku
hyökyänsä meitä vastaan. Kun pääsimme niin pitkälle, että meri näkyi,
olivat aallot taivaan-rannalla, joka toisinaan häämötti arjuvan
syvänteen yli, niinkuin vilaukset jostakin muusta rannikosta, tämän
torneista ja rakennuksista. Kun viimein jouduimme kaupunkiin, tulivat
ihmiset ulos ovistansa, kaikki koukussa, hiukset hajallaan, ja
ihmetellen postivaunuja, jotka olivat semmoisena yönä kulkeneet.
Minä menin vanhaan ravintolaan ja lähdin alas katsomaan merta,
hoiperrellen pitkin katua, joka oli peitetty hiekalla, meri-ruoholla ja
lentävillä vaahdon hahtuvilla, peläten putoavia liuska-kiviä ja tiiliä,
ja tarttuen kiinni ihmisiin, joita kohtasin vihaisissa kadun-kulmissa.
Rantaa lähestyessäni näin sekä venemiesten että myöskin puolen
kaupungin asukkaista väijyvän rakennusten takana, josta muutamat
silloin tällöin uljaasti astuivat myrskyn vimmaan katsomaan merelle
päin, vaan sysättiin kokonaan suunnaltansa, kun koettivat vinkkuroiden
päästä takaisin.
Näihin parviin yhtyen näin vaikeroivia vaimoja, joitten miehet olivat
poissa silli- tai ostroni-veneillä, joista sopi liian hyvällä syyllä
päättää, että ne olivat hukkuneet, ennenkuin ehtivät pistää johonkin
turvalliseen paikkaan. Harmaapäisiä vanhoja purjehtijoita oli joukossa,
jotka ravistivat päätänsä, kun katsoivat vedestä ylös taivasta päin, ja
mutisivat toisillensa; laivan-omistajia, huolestuneina ja levottomina;
lapsia, tunkeuten kokoon ja kurkistellen vanhempia ihmisiä kasvoihin;
myöskin tyrnevää sotalaivaston väkeä, hämmentyneenä ja tuskastuneena,
kääntäen kiikareitansa merta kohden suojapaikkojensa takaa, niinkuin
olisivat vihollista tähystelleet.
Kammottava meri itse huumasi minua, kun sain kylläksi aikaa katsella
sitä keskeltä sokaisevaa myrskyä, satelevia kiviä, soraa ja kauheata
melua. Kun korkeat vesipenkeret vyöryen tulivat ja korkeimmillansa
ollen puhkesivat tyrskyksi, luuli vähimmänkin voivan upottaa kaupungin.
Kun peräytyvä aalto käheästi ärjyen syöksi takaisin, näytti se
kovertavan syviä kuoppia, niinkuin se olisi aikonut uurtaa maan
perustukset. Kun siellä täällä lakkipää laine jyskien ryntäsi esiin ja
paiskausi kappaleiksi, ennenkuin se saapui rannalle, näytti jokainen
katkelma viimeisestä kokonaisesta laineesta omistavan tämän täyden
vihan ja rientävän kerättäväksi uuden hirviön siittämiseen. Läikkyvät
vuoret muuttuivat laaksoiksi, läikkyvät laaksot (joku yksinäinen
myrskylintu ammahti välisti niitten poikki) nousivat vuoriksi; isot
vesi-joukot vapisivat ja järisyttivät kohisten rantaa; jokainen veden
luoma hyökkäsi heti, kuin se oli syntynyt, rajusti eteenpäin,
muuttaaksensa muotoa ja sijaa ja työntääkseen pois toista muotoa ja
sijaa; valheranta taivaanrannalla nousi ja laski torneineen huoneineen;
pilvet samosivat nopeina ja paksuina; minusta oli kuin olisin nähnyt
koko luonnon hajoavan ja heitettävän ylös alaisin.
Kosk'en tavannut Ham'ia noitten ihmisten parissa, joita tämä
muistettava tuuli -- sillä sitä muistetaan vielä niillä paikoilla
kaikkein kovimmaksi, mitä ikinä tiedettiin tällä rannikolla puhaltaneen
-- oli saattanut kokoon, lähdin astumaan hänen asuntonsa luo. Se oli
suljettu, ja kun ei kukaan vastannut koputukseeni, menin takateitä ja
sivukujia myöden sille veistämölle, jossa hän työskenteli. Minä kuulin
siellä, että hän oli mennyt Lowestoft'iin jotakin kiireistä
laivankorjausta varten, jossa hänen taitoansa tarvittiin; mutta että
hän hyvään aikaan seuraavana aamuna tulisi takaisin.
Minä palasin ravintolaan, ja kun olin pessyt ja pukenut itseni ja
koettanut saada unta, vaikka turhaan, oli kello viisi jälkeen puolen
päivän. Minä en ollut istunut viittä minutia kahvihuoneen valkean
edessä, kuin kyyppäri, joka tuli sisään muodoksi sitä kohentamaan,
mutta toden teolla haastelemaan kanssani, kertoi minulle, että kaksi
hiililaivaa oli mennyt pohjaan miehineen kaikkineen parin penikulman
päässä, ja että muutamien muitten laivojen oli nähty taistelevan
kovasti ulkosatamassa ja hengen perästä koettavan pysyä poissa
rannasta. Jumala olkoon heille armollinen ja kaikille purjehtija
raukoille, jos meillä on toinen samanlainen yö, kuin viimeinen!
Oloni tuntui kovin kolkolta ja yksinäiseltä, ja minä olin Ham'in
poissa-olosta enemmän levoton, kuin asianhaarain johdosta olisi
odottanut. Minä olin viimeisistä tapauksista syvästi liikutettu, oikein
tietämättä, missä määrässä; ja pitkä olemiseni kiivaassa tuulessa oli
kokonaan hämmentänyt minut. Oli semmoinen sekavuus ajatuksissani ja
muistoissani, että olin kadottanut selvän tiedon ajasta ja paikasta.
Niinmuodoin, jos olisin lähtenyt ulos kaupunkiin, en olisi,
luullakseni, kummastellut, vaikka olisin kohdannut jonkun, jonka tiesin
varmaan silloin olevan Londonissa. Jonkunlainen kummallinen tylsyys
valloitti tässä kohden minut. Kuitenkin mieleni myöskin oli terävä
kaikissa muistoissaan, joita tämä paikka aivan itsealtaan herätti; ja
ne olivat erittäin tarkat ja elävät.
Tässä tilassa yhdistyi kyyppärin kauhea sanoma noista laivoista kohta
ja ilman mitään minun tahtoni ponnistusta levottomuuteeni Ham'in
puolesta. Minä olin vakuutettu, että minua aavisti, että hän oli
palannut Lowestoft'ista merta myöden ja hukkunut. Tämä aavistus kasvoi
niin voimakkaaksi minussa, että päätin mennä takaisin veistämölle,
ennenkuin söin päivällistäni, ja kysyä veneen-rakentajalta, pitikö hän
ollenkaan luultavana, että Ham yrittäisi palaamaan merta myöden. Jos
hän antoi minulle vähintäkään syytä ajatella niin, oli minun aikomus
heti lähteä Lowestoft'iin estämään sitä sillä, että otin hänet mukaani
sieltä.
Minä tilasin kiireesti päivällistä ja menin takaisin veistämölle. Minä
tulin viimeisellä hetkellä, sillä veneen-rakentaja sulki juuri, lyhty
kädessä, veistämön porttia. Hän nauroi suorastaan, kun tein hänelle
tämän kysymyksen, ja sanoi, ettei semmoista tarvinnut pelätä; ei
yksikään ihminen, oli hän järjellänsä tai järjeltänsä, lähtisi ulos
semmoisen puhurin käsiin, saatikka Ham Peggotty, joka oli syntynyt
merimieheksi.
Minä olin edeltäpäin tietänyt tämän niin hyvin, että minua oikein oli
hävettänyt tehdä sitä, jota minun kuitenkin oli ollut sisällinen pakko
tehdä, ja palasin nyt ravintolaan. Jos semmoinen tuuli voi enentyä,
luulen, että se enentyi. Vonkuna ja viuluna, ovien ja akkunain pauke,
takantorvien humina, yksin sen rakennuksenkin näennäinen hetkuminen,
joka suojeli minua, sekä meren kamala pauhina olivat vielä
hirmuisemmat, kuin aamulla. Mutta nyt oli lisäksi pilkkoisen pimeä; ja
tämä tuotti myrskylle uusia kauhuja, todellisia ja luultuja.
Minä en voinut syödä, en voinut istua alallani, en voinut ryhtyä
mihinkään. Minussa oli sisällisesti jotakin, joka heikosti vastasi
ulkonaiseen myrskyyn, myljäsi muistini syvänteet ja kuohutti niitä.
Keskellä tätä häiriötä ajatuksissani, jotka hyllyivät huimasti, kuin
rönkyvä meri -- olivat kuitenkin myrsky ja tuskani Ham'in puolesta aina
edessäni.
Päivälliseni vietiin pois melkein koskematta, ja minä koetin virvoittaa
itseäni lasillisella viinillä tai parilla. Turhaan. Minä vaivuin
jonkunlaiseen raskaasen puoli-uneen valkean edessä enkä kuitenkaan
ollut tietämätönnä rajuilmasta ulkona eikä siitä paikasta, jossa olin.
Uusi ja rajaton kammo valloitti molemmat, ja kun heräsin taikka
oikeammin, kun heitin pois sen horroksen, joka sitoi minut tuoliini --
värisi koko ruumiini tyhjäntäpöisestä ja käsittämättömästä pelosta.
Minä kävelin edestakaisin, koetin lukea vanhaa maatieteellistä
sanakirjaa, kuuntelin kauhistavaa melua, katselin kasvoja, maisemia ja
henkilöitä valkeassa. Viimein häirittymättömän seinäkellon lakkaamaton
tikitys vaivasi minua siinä määrässä, että päätin mennä levolle.
Semmoisena iltana suuresti rauhoitti, kun kerrottiin, että muutamat
ravintolan palveliat olivat keskenänsä suostuneet istumaan ylhäällä
aamuun saakka. Minä panin maata erittäin väsyneenä ja unisena; mutta
kun laskeusin pitkäkseni, katosivat kaikki semmoiset tunteet ikäänkuin
loihtovoiman kautta, ja minä olin ihan valveilla, ja jokainen aisti oli
käynyt tavallista terävämmäksi.
Tuntikausia minä makasin, kuunnellen tuulta ja vettä; mielessäni
kuvaillen, milloin, että kuulin huutoja mereltä; milloin, että selvästi
eroitin hätä-laukauksia taikka rytinän raukeavista kaupungin
rakennuksista. Minä nousin ylös useita kertoja ja katsoin ulos, mutta
en voinut nähdä muuta, kuin akkunan ruuduista heijastuvan, himmeän
kynttilän, jonka olin jättänyt palamaan, ja omat, laihat kasvoni, jotka
tuijottivat minua vastaan mustasta tyhjyydestä.
Viimein kävi levottomuuteni niin suureksi, että puin kiireisesti
päälleni ja menin alikerrokseen. Isossa kyökissä, jossa hämärästi näin
sian-reitten ja sipuli-kimppujen riippuvan orsissa, olivat palveliat
sullouneet kokoon eri asemiin pöydän ympäri, joka vartavasten oli
siirretty pois ison takan luota ja muutettu likelle ovea. Sievä tyttö,
joka oli tukkinut korvansa esiliinallaan ja katseli ovea päin,
kirkaisi, kun minä ilmestyin, luullen minua aaveeksi; mutta toisilla
oli enemmän malttia, ja he olivat iloiset, että tuli lisää heidän
seuraansa. Palaten siihen aineesen, jota olivat keskustelleet, kysyi
muuan mies, luulinko minä, että hukkuneitten hiili-laivojen miesten
sielut olivat ulkona myrskyssä.
Minä jäin sinne pariksi tunniksi. Kerran avasin pihan portin ja
katsahdin tyhjälle kadulle. Hiekka, meriruoho ja vaahdon hahtuvat
pyörivät ohitse, ja minun täytyi pyytää apua, ennenkuin sain sen
suljetuksi ja lujasti kiinnitetyksi tuulta vastaan.
Ikävä hämäryys vallitsi yksinäisessä huoneessani, kun viimein palasin
siihen; mutta minä olin nyt uupunut ja taas levolle laskettuani vaivuin
-- tornista jyrkkään alaspäin -- unen syvyyteen. Vaikka näin unta, että
olin muualla ja toisenlaisissa oloissa, tuntui kuitenkin minusta, kuin
olisin kuullut tuulen käyvän. Viimein tämä heikko side todellisuuden ja
minun välilläni katkesi, ja minä piiritin kanunain jymytessä jotakin
kaupunkia kahden rakkaan ystävän kanssa, mutta mitkä ne olivat, sitä en
tiedä.
Kanunat kajahtelivat niin kovasti ja taukoamatta, etten voinut kuulla
jotakin, jota suuresti halusin kuulla, ennenkuin tein ankaran
ponnistuksen ja heräsin. Oli iso päivä -- kello kahdeksan tai yhdeksän
aamulla; myrsky raivosi patteriain asemesta, ja joku kolkutti oveani ja
huusi minua.
"Mikä nyt on?" kysyin minä.
"Haaksirikkoinen laiva! Aivan likellä!"
Minä hypähdin ylös vuoteestani ja kysyin, mimmoinen laiva se oli.
"Skuunari Espanjasta taikka Portugalista, lastattu hedelmillä ja
viinillä. Joutukaat, Sir, jos tahdotte nähdä sitä! Rannalla arvellaan,
että se mikä silmänräpäys tahansa särkyy kappaleiksi".
Kiihkeä ääni katosi meluten portaita alas; ja minä heitin vaatteet
ylleni niin nopeasti, kuin voin, ja kiiruhdin ulos kadulle.
Siellä oli ennen minua kosolta väkeä, kaikki juosten yhteen suuntaan
rantaan päin. Minä riensin samaa tietä, ennättäin useitten sivutse, ja
seisoin pian kasvoista kasvoihin hurjan meren edessä.
Tuuli oli tähän aikaan ehkä vähän helpottanut, vaikkei tuntuvammin,
kuin jos se kanunain jylinä, josta olin nähnyt unta, olisi vähentynyt
sen verran, että puoli tusinaa sadasta olisi vaiennut. Mutta meri, jota
koko edellinen yö lisäksi oli kiihdyttänyt, oli sanomattoman paljon
kauheampi, kuin milloin viimein näin sen. Jokainen muoto, jonka se
silloin oli luonut, näytti _paisuneen_; ja se korkeus, johon aallot
nousivat ja josta ne, katsoen toinen toisensa yli, painoivat toisiansa
alas ja vyöryivät eteenpäin loppumattomissa laumoissa, oli pelottava.
Se vastus, jolla kuulin mitään muuta, kuin tuulen ja laineet,
väentunko, ääretön sekasorto ja ensimäiset ponnistukset, joilla koetin
pitää paikkaani ilmaa vastaan, hämmensivät minua niin, että katsoin
ulos merelle päin laivaa havaitakseni, mutta en nähnyt muuta, kuin
isojen aaltojen vaahtoiset päät. Puoleksi puettu venemies, joka seisoi
vieressäni, osoitti paljaalla käsivarrellaan (sen ihoon piirretty nuoli
osoitti samaan suuntaan) vasemmalle. Silloin, suuri Jumala, näin sen
aivan likellä meitä!
Toinen masto oli katkennut kuuden tai kahdeksan jalan korkealta
kannesta ja makasi laivan kyljen poikki takertuneena niinkuin johonkin
purjeitten ja köytten labyrinttiin; ja kun laiva kiikkui ja töyssyi --
kuten se ehtimiseen ja aivan käsittämättömällä voimalla teki --
jyskytti tämä roukkio sen kylkeä, ikäänkuin sitä puhkaistaksensa. Vielä
silloin koetettiin hakata pois tätä osaa hylystä, sillä kun laiva, joka
oli sivu meitä päin, heiluessaan kääntyi meitä kohden, näin selvästi,
että sen väestö reutosi kirveinensä, semminkin yksi vilkas henkilö,
jolla oli pitkä, kihara tukka ja joka hyvin eroitettiin muista. Mutta
kova huuto, joka kuului lujemmalta, kuin tuuli ja vesi, nousi tällä
hetkellä rannalta; kallistuvan laivan ylitse holvaisten meri lakaisi
kannen tyhjäksi, vieden miehet, piirat, tynnyrit, laahkot, reelingit,
kokonaiset läjät semmoisia kaluja kiehuvaan tyrskyyn.
Toinen masto seisoi vielä. Rikki kiskotun purjeen rievut ja katkenneet
köydet pieksivät sitä hurjasti. Laiva oli törmännyt karille, sanoi sama
venemies käheällä äänellä korvaani, ja sitten irtaantunut, vaan
törmännyt uudestaan. Minä ymmärsin hänen lisäävän, että se paraikaa
hajosi keskeltä, ja minun sopi hyvin uskoa sitä, sillä kiikkuminen ja
töyssyminen oli niin kauhea, ettei mikään ihmiskäden tekemä kauan olisi
kestänyt sitä. Hänen puhuessaan kuului toinen säälin huuto rannalta;
neljä miestä kohosi laivan kanssa syvyydestä, pitäen kiinni jälellä
olevan maston taklauksesta; ylinnä oli tuo vilkas, kihara-tukkainen
henkilö. Laivassa oli kello, ja kun laiva pyörähteli ja heitähytteli
niinkuin vimmattu luontokappale, milloin näyttäen koko laveaa
kanttansa, kun se kohosi suorastansa pystyyn, rantaa päin, milloin vaan
köliänsä, kun se rajusti meni nurin niskoin ja kääntyi merta päin, soi
tämä kello; ja sen ääni, noitten onnettomien miesten ruumiinsoitto,
kannettiin kuuluvamme tuulen muassa. Taas katosi laiva näkyvistämme ja
taas se nousi ilmaan. Kaksi miestä oli mennyt. Tuska rannalla kasvoi.
Miehet voihkivat ja pusersivat käsiänsä ristiin, naiset parkuivat ja
käänsivät pois kasvonsa. Muutamat juoksivat hurjasti edestakaisin
rannalla, huutaen apua, missä ei mitään apua löytynyt. Minä olin itse
yksi niistä, mielettömästi rukoillen joitakuita merimiehiä, joita
tunsin, etteivät antaisi hätääntyneitten hukkua silmiemme edessä.
Kiihtyneellä tavalla he paraikaa selittivät minulle -- en tiedä kuinka,
sillä mitä vähän saatin kuulla, sitä tuskin kykenin ymmärtämään -- että
pelastusvene oli reippaasti miehitetty tunti takaperin, mutta ei saanut
mitään aikaan, ja että, kun ei kukaan mies olisi kyllä mieletön
yrittämään kaalata ulos köyttä viemään ja sillä tapaa rakentaa yhteyttä
rannan kanssa, ei jäänyt mitään keinoa koetettavaksi -- kun huomasin,
että jostakin uudesta asiasta ihmiset rannalla joutuivat liikkeelle, ja
näin heidän väistyvän ja Ham'in astuvan esiin heidän keskeltään.
Minä juoksin hänen luoksensa -- sitä myöden, kuin tiedän --
toistaakseni avun pyyntöäni. Mutta vaikka olin hämmentynyt tästä
näystä, joka oli niin uusi minulle ja hirmuinen, saatti hänen
kasvojensa päättäväisyys ja hänen katseensa merta päin -- aivan sama
katse, jonka muistin havainneeni päivää jälkeen Emilyn paon -- minut
ymmärtämään hänen vaaransa. Minä pidätin häntä molemmilla käsilläni ja
rukoilin niitä miehiä, joitten kanssa olin puhunut, etteivät kuulisi
häntä, etteivät tekisi murhaa, eivät päästäisi häntä mihinkään
paikaltaan!
Taas nousi huuto rannalta; ja kun katsahdimme laivaan, näimme julman
purjeen lakkaamattomilla lyömillänsä pyyhkäisevän pois alemman noista
molemmista miehistä ja voitonriemulla lennähtävän ylös sen vilkkaan
henkilön ympärille, joka oli yksinään jäänyt mastoon.
Vastapäätä semmoista näkyä ja vastapäätä semmoista päättäväisyyttä,
joka asui tässä tyvenen rohkeassa miehessä, joka jo oli tottunut
johdattamaan puolta läsnäolevain joukosta, olisin voinut yhtä suurella
toivolla koettaa hillitä tuulta. "Mas'r Davy", sanoi hän, hilpeästi
tarttuen minuun molemmilla käsillään, "jos aikani on tullut, on se
tullut. Jollei se ole tullut, tahdon odottaa sitä. Siunatkoon Herra
ylhäällä teitä, ja siunatkoon Hän kaikkia! Kumppanit, laittakaat minut
valmiiksi! Minä lähden!"
Minä vietiin, vaikka ei tylysti, pois vähän matkan päähän, jossa
ympärillä olevat pakottivat minut seisomaan, muistuttaen minulle,
niinkuin hämäräisesti ymmärsin, että Ham oli päättänyt mennä, joko
häntä autettiin taikka ei, ja että minä vaan haittaisin noita
varovaisuuden keinoja, joihin hänen turvakseen ryhdyttiin, jos
häiritsin niitten toimeenpanioita. Minä en tiedä, mitä vastasin taikka
mitä he arvelivat; mutta minä näin, että pidettiin kiirettä rannalla ja
että miehet juosten veivät köysiä jostakin siellä olevasta kinnungista
ja tunkivat ihmisparveen, joka peitti hänet minun silmistäni. Sitten
näin hänen seisovan yksinään merimiehen jakussa ja housuissa: toinen
köysi kädessään taikka kierretty hänen ranteimeensa, toinen hänen
ruumiinsa ympärillä, ja joukon tukevia miehiä vähän matkan päässä
pitävän kiinni jälkimäisestä, jonka hän itse laski höllällensä rannalle
jalkainsa juurelle.
Yksin minunkin harjaantumattomissa silmissäni laiva nyt oli
hajoamallansa. Minä näin, että se halkesi keskeltä ja että ainoa,
mastossa kiikkuva mies nyt oli kuoleman kynsissä. Yhä hän piti kiinni
siitä. Hänellä oli päässään omituinen, punainen lakki -- ei merimiehen
lakin kaltainen, vaan hienompi-värinen; ja kun nuot harvat, notkuvat
laahkot, jotka olivat hänen ja turmion välillä, kierivät ja
pullistuivat, ja hänen ennen-aikainen ruumiinkellonsa soi, näimme
kaikki hänen heiluttavan lakkiansa. Minä havaitsin hänen nyt tekevän
sitä ja luulin järkeni menevän, kun tämä hänen liikuntonsa johdatti
mieleeni vanhan muiston ennen niin rakkaasta ystävästä.
Ham katseli merta, seisoen yksinään, semmoinen äänettömyys takana,
ettei kukaan henkeänsä vetänyt, myrsky edessä, siksi kuin joku iso
aalto peräytyi, jolloin hän, katsottuansa taaksepäin niihin, jotka
pitivät kiinni hänen ruumiinsa ympäri sidotusta köydestä, syöksähti sen
perästä ja taisteli samalla silmänräpäyksellä vettä vastaan, nousten
vuorten kanssa, laskeuten laaksojen kanssa, kadoten vaahtoon; sitten
hän vedettiin rantaan jälleen. He lappoivat nopeasti köyttä sisään.
Hän oli loukkaantunut. Minä näin, siitä paikasta, jossa seisoin, verta
hänen kasvoissansa, mutta hän ei pitänyt sillä mitään väliä. Hän näytti
joutuisasti antavan heille muutamia käskyjä, että he laskisivat hänet
enemmän vapaaksi -- taikka niin ainakin päätin hänen kätensä
viittauksesta -- ja heittäysi taas veteen.
Ja nyt hän uudestaan pyrki laivaa päin, nousten vuorten kanssa,
laskeuten laaksojen kanssa, kadoten kauheaan vaahtoon, viskattuna
rantaa kohden, viskattuna laivaa kohden, ponnistaen kovasti ja
urhoollisesti. Matka ei ollut pitkä, mutta meren ja tuulen voima teki
taistelun hirveäksi. Viimein hän lähestyi laiva-hylkyä. Hän oli niin
lähellä, ettei hänen olisi tarvinnut sitä saavuttaaksensa muuta kuin
kerta vielä lujasti vetäistä -- kun korkea, viheriä, ääretön vesi-rinne
tuli vierien rantaa päin laivan takaa; hän näytti vahvalla hyppäyksellä
syöksähtävän ylöspäin sitä, ja laiva oli kadonnut.
Kun juoksin siihen paikkaan, jossa lappoivat köyttä sisään, näin
muutamia pyöriviä jäännöksiä vedessä, niinkuin vaan joku tynnyri olisi
rikkountunut. Kauhu ilmestyi jokaisen kasvoissa. He vetivät hänet ihan
jalkojeni juurelle -- taidotonna -- kuolleena. Hän kannettiin
lähimmäiseen asuntoon; ja koska ei kukaan nyt estänyt minua, jäin hänen
luoksensa auttamaan, kun kaikkia toinnuttamisen keinoja koetettiin;
mutta tuo iso aalto oli lyönyt hänet kuoliaaksi, ja hänen jalo
sydämensä oli ijäksi hiljentynyt.
Kun istuin vuoteen vieressä, ja kaikki toiveet olivat heitetyt, ja
kaikkia oli koetettu, kuiskasi eräs kalastaja, joka oli tuntenut minut
siitä saakka, kuin Emily ja minä olimme lapset, nimeni ovesta.
"Sir", sanoi hän, ja kyynelet vuotivat hänen ahvettuneille
kasvoillensa, jotka, niinkuin hänen vapisevat huulensakin, olivat
tuhka-vaaleat, "tahtoisitteko tulla kanssani tuonne?"
Se vanha muisto, joka oli johdatettu mieleeni, oli hänen katseessaan.
Minä kysyin häneltä kauhistuneena, nojautuen siihen käsivarteen, jota
hän ojensi minulle, tukeaksensa minua:
"Onko joku ruumis ajaantunut rannalle?"
Hän sanoi: "on".
"Tunnenko minä sitä?" kysyin silloin.
Hän ei vastannut mitään.
Mutta hän saatti minut rantaan. Ja siinä, missä Emily ja minä lapsina
olimme etsineet näkinkenkiä -- siinä, mihin tuuli oli sirottanut
muutamia köykäisempiä palasia tuosta vanhasta veneestä, jonka myrsky
edellisenä yönä oli hajottanut -- keskellä sen kodin raunioita, jolle
hän oli tehnyt niin suuren vääryyden -- näin hänen makaavan, pää
käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen
makaavan.