Vielä yksi takaisinkatsaus.
Minun täytyy kerta vielä pysähtyä. Voi, vaimo-lapsukaiseni! muistini
edessä seisoo liikkuvassa joukossa tyvenenä ja hiljaisena haamu, joka
viattomassa rakkaudessaan ja lapsellisessa kauneudessaan sanoo:
seisahdu ja muista minua -- käänny ja katsele Pikku Kukkaa, kun se
vaipuu maahan! Minä seisahdun. Kaikki muut esineet käyvät himmeäksi ja
katoavat pois. Minä olen taas Doran kanssa asunnossamme. En tiedä,
kuinka kauan hän on ollut kipeä. Olen niin tottunut ajattelemaan sitä,
etten voi lukea aikaa. Se ei ole pitkä aika viikoissa ja kuukausissa;
mutta käytöksessäni ja kokemuksessani se on raskas, raskas aika.
He ovat herjenneet sanomasta minulle: "odottakaat vielä muutamia
päiviä". Minä olen ruvennut hämärästi pelkäämään, ettei se päivä
koskaan enää koita, jona saan nähdä vaimo-lapsukaiseni juoksentelevan
auringonpaisteessa vanhan ystävänsä Jip'in kanssa.
Jip on, niinkuin yht'äkkiä, käynyt kovin vanhaksi. Ehkä se emännässään
kaipaa jotakin, joka vilpastutti sitä ja teki sen nuoremmaksi; mutta se
on nuopea, sen näky on heikko, sen jalat ovat voimattomat, ja täti on
pahoillansa, kun ei se enää vihaa häntä, vaan silloin, kuin se makaa
Doran vuoteella ja tätini istuu vieressä, hiipii likelle häntä ja
leppeästi nuolee hänen kättänsä.
Dora makaa ja hymyilee meille ja on ihana eikä laske yhtään
kärsimätöntä eikä valittavaa sanaa. Hän sanoo, että me olemme sangen
hyvät hänelle; että hänen rakas, vanha, huolikas poikansa väsyttää
itsensä; ettei tätini yhtään nuku, vaan aina on valveilla, toimelias ja
ystävällinen. Välisti nuot pienet linnun-kaltaiset ladyt tulevat
katsomaan häntä; ja silloin me puhumme hääpäivästämme ja koko siitä
onnellisesta ajasta.
Mikä kummallinen rauha ja seisaus näyttää olevan elämässäni -- ja
kaikessa elämässä sekä sisällä että ulkona -- kun istun hiljaisessa,
puoli-pimeässä, siivotussa huoneessa, samalla kuin vaimo-lapsukaiseni
siniset silmät ovat käännetyt minua kohden ja hänen pikkuiset sormensa
kiertyvät käteni ympäri! Monta, monta tuntia istun niin; mutta kaikista
noista kerroista pysyy kolme tuoreimpana muistissani.
* * * * *
On aamu; ja Dora, jonka tätini kädet ovat sievistäneet, näyttää
minulle, kuinka hänen kauniit hiuksensa vielä kähertyvät pään-aluksella
ja kuinka pitkät ja kiiltävät ne ovat ja kuinka hän tahtoo, että ne
ovat höllällänsä siinä verkossa, jota hän pitää päässään.
"Ei sen vuoksi, että olisin ylpeä niistä nyt, sinä pilkkaava poika",
sanoo hän, kun minä hymyilen, "vaan sen vuoksi, että sinun oli tapa
sanoa, että ne sinusta olivat kauniit, ja sen vuoksi, että, kun rupesin
ensiksi ajattelemaan sinua, minun oli tapa katsoa peiliin ja
kummastella, tahtoisitko mielellään saada kiharan niistä. Voi, kuinka
narrimainen sinä olit, Doady, kun annoin sinulle yhden!"
"Se oli samana päivänä, jona maalasit noita kukkia, joita olin antanut
sinulle, Dora, ja minä ilmoitin sinulle, kuinka kovasti rakastunut
olin".
"Voi! mutta _silloin_ minä en tahtonut ilmoittaa _sinulle_", sanoo
Dora, "kuinka olin itkenyt niitten ääressä, koska luulin, että todella
rakastit minua! Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin minun oli tapa
tehdä, Doady, menkäämme katsomaan noita paikkoja, joissa olimme
semmoinen typerä pari, mennäänkö? Ja kävelemme jälleen noita vanhoja
kävelyitämme? Emmekä unhota isä raukkaa?"
"Niin, me menemme ja vietämme muutamia onnellisia päiviä. Sen vuoksi
sinun täytyy nyt nopeasti tulla terveeksi, lemmittyni".
"Oi, minä tulen pian terveeksi! Sinä et tiedä, kuinka paljon parempi
olen!"
* * * * *
On ilta; ja minä istun samalla tuolilla saman vuoteen luona, samat
kasvot käännettyinä minua kohden. Me olemme olleet ääneti, ja Doran
kasvot hymyilevät. Minä olen nyt lakannut kantamasta keveätä taakkaani
portaita ylös ja alas. Hän makaa täällä koko päivän.
"Doady!"
"Rakas Dorani!"
"Ethän sinä katso järjettömäksi, mitä aion sanoa, vaikka tuonain
kerroit minulle, että Mr. Wickfield ei voi hyvin? Minä tahtoisin nähdä
Agnesia. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä häntä".
"Minä kirjoitan hänelle, rakas ystäväni".
"Kirjoitatko?"
"Kohta".
"Mikä hyvä, kiltti poika! Doady, ota minut käsivarrellesi. Se ei ole,
rakas poikani, mikään oikku. Se ei ole mikään tyhjä mielijohde. Minä
tahtoisin todella hyvin mielelläni nähdä häntä!"
"Minä olen varma siitä. Minun tarvitsee vaan ilmoittaa se hänelle, ja
hän tulee epäilemättä".
"Sinä olet kai nyt hyvin yksinään, kun istut tuolla alhaalla?" kuiskaa
Dora, käsivarsi kaulassani.
"Kuinka voin olla muuta, oma kultani, kun näen sinun tyhjän tuolisi?"
"Minun tyhjän tuolini!" Hän nojauu nyt ääneti vähäksi aikaa minuun. "Ja
kaipaatko sinä todella minua, Doady?" katsoen ylös ja hymyillen
kirkkaasti. "Semmoista lyhytmielistä, typerää raukkaakin, kuin minä
olen?"
"Oma Dorani, ketä koko mailmassa kaipaisin niin paljon?"
"Voi puoliso! Minä olen niin iloissani, vaan kuitenkin niin
suruissani!" painuen likemmäksi minua ja kiertäen molemmat käsivartensa
ympärilleni. Hän nauraa ja nyyhkii, ja sitten hän on tyven ja aivan
onnellinen.
"Aivan!" sanoo hän. "Sano vaan Agnesille hartaimmat terveiseni ja
ilmoita hänelle, että minä tahtoisin hyvin, hyvin mielelläni nähdä
häntä; eikä minulla ole lisäksi mitään toivottavaa".
"Paitsi, että tulet terveeksi taas, Dora".
"Voi, Doady! Välisti minä ajattelen -- sinä tiedät, että minä aina olin
tyhmä, pikkuinen olento! -- ettei se koskaan tapahdu!"
"Älä sano niin, Dora! Kallis vaimoni, älä ajattele niin!"
"Minä en tee niin, jos voin jättää sen, Doady. Mutta minä olen hyvin
onnellinen; vaikka rakas poikani on niin yksinään vaimo-lapsukaisensa
tyhjän tuolin edessä!"
* * * * *
On yö; ja minä olen vielä hänen luonansa. Agnes on tullut, on ollut
tykönämme kokonaisen päivän ja yhden illan. Hän, tätini ja minä olemme
istuneet Doran vieressä aamusta asti kaikki yhdessä. Me emme ole
puhuneet paljon, mutta Dora on ollut täydellisesti tyytyväinen ja
iloinen. Nyt olemme kahden kesken.
Tiedänkö nyt, että vaimo-lapsukaiseni pian jättää minut? He ovat
sanoneet minulle niin; he eivät ole sanoneet mitään, joka olisi uutta
ajatuksilleni; mutta minä en ole likimainkaan varma, että olen
omistanut tämän totuuden. Minä en voi käsittää sitä. Minä olen monta
kertaa tänä päivänä mennyt itsekseni itkemään. Minä olen muistanut
Häntä, joka itki elävien ja kuolleitten eroa. Minä olen ajatellut koko
tuota kaunista ja liikuttavaa kertomusta. Minä olen koettanut taivuttaa
ja lohduttaa itseäni ja toivon, että se on menestynyt, vaikka
vaillinaisesti; mutta mahdotonta on minun ollut uskoa, että loppu
välttämättömästi tulee. Minä pidän hänen kättänsä omassa kädessäni,
hänen sydämensä omassa sydämessäni, minä näen hänen rakkautensa
edessäni elävän kaikessa voimassaan. Minä en voi sulkea pois yhtä
vaaleata, viipyvää uskon sädettä, että hän vielä säästetään minulle.
"Minä aion puhua kanssasi, Doady. Minä aion sanoa jotakin, jota olen
usein viime aikoina tuuminut sanoa. Ethän sinä paheksi sitä?" lempeällä
katsannolla.
"Paheksi, armaani?"
"Niin, sillä minä en tiedä, mitä vasta ajattelet taikka mitä lienet
välisti ajatellut. Kenties usein olet ajatellut samaa. Rakas Doady,
minä pelkään, että olin liian nuori".
Minä lasken kasvoni pään-alukselle hänen viereensä, ja hän katsoo minun
silmiini ja puhuu hyvin hiljaa. Vähitellen, kun hän jatkaa, huomaan
pakahtuvalla sydämellä, että hän puhuu itsestänsä niinkuin menneestä.
"Minä pelkään, ystäväni, että olin liian nuori. Minä en tarkoita
vuosien puolesta ainoastaan, vaan kokemuksen, ajatusten, kaikkien
puolesta. Minä olin semmoinen tyhmä, pikkuinen olento! Minä luulen,
että olisi ollut parempi, jos olisimme vaan rakastaneet toisiamme,
niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen. Minä olen ruvennut
ajattelemaan, etten ollut sovelias vaimoksi".
Minä koetan pysäyttää kyyneliäni ja vastata: "oi, rakas Dora, yhtä
sovelias kuin minä mieheksi!"
"Minä en tiedä", vastaa hän ja pudistaa kiharoitansa vanhalla tavalla.
"Ehkä! Mutta, jos minä olisin ollut enemmän sovelias naimisiin, olisin
kenties voinut tehdä sinutkin soveliaammaksi siihen. Paitsi sitä sinä
olet kovin taitava, mutta en minä".
"Me olemme olleet hyvin onnelliset, suloinen Dorani".
"Minä olen hyvin onnellinen, hyvin. Mutta vuosien kuluessa olisi rakas
poikani väsynyt vaimo-lapsukaiseensa, joka yhä vähemmän olisi sopinut
kumppaniksi hänelle. Poikani olisi yhä enemmän huomannut, mitä hänen
kodissaan puuttui. Hänen vaimo-lapsukaisensa ei olisi muuttunut.
Parempi näin".
"Voi, kalliin, kalliin Dorani, älä puhu minulle tällä tapaa. Jokainen
sana tuntuu moitteelta!"
"Ei, ei tavukaan!" vastaa hän, suudellen minua. "Voi, ystäväni, sinä et
koskaan ansainnut sitä, ja minä rakastin sinua liian paljon, mitään
moittivaa sanaa sinulle todella sanoakseni -- se oli ainoa ansio, joka
minulla oli, paitsi että olin kaunis -- taikka että sinusta näytin
siltä. Onko kyllä kolkko tuolla alhaalla, Doady?"
"Kovin! Kovin!"
"Älä itke! Onko minun tuolini siellä?"
"Se on vanhalla paikallansa".
"Voi, kuinka poika raukkani itkee. Hiljaa, hiljaa! Anna minulle nyt
yksi lupaus. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa. Kun menet alikerrokseen,
sano se Agnesille ja lähetä hänet ylös luokseni; ja sillä aikaa, kuin
minä puhun hänen kanssaan, älä anna kenenkään -- ei edes tädin --
tulla. Minä tahdon puhua kahden kesken Agnes'in kanssa. Minä tahdon
puhua Agnesin kanssa aivan yksin".
Minä lupaan, että hän tulee kohta; mutta surulta en voi jättää häntä.
"Minä sanoin, että on parempi näin!" kuiskaa Dora, minua syleillessään.
"Oi, Doady, vielä muutama vuosi etkä koskaan olisi voinut rakastaa
vaimo-lapsukaistasi hellemmin, kuin nyt; ja lisäksi vielä muutama
vuosi, ja hän olisi niin koettanut ja kiusannut sinua, ettet ehkä olisi
voinut rakastaa häntä puoleksikaan niin paljon! Minä tiedän, että olin
liian nuori ja lapsellinen. Paljon parempi näin!"
* * * * *
Agnes on alikerroksessa, kun tulen vierashuoneesen, ja minä toimitan
hänelle sanoman. Hän katoo, jättäen minut yksin Jip'in kanssa.
Jip'in kiinalainen huone on pesän edessä; itse se makaa siinä
flanelli-vuoteellansa ja koettaa vaikeroiden nukkua. Kirkas kuu kumottaa
korkealta. Kun katson ulos yöhön, vuotavat kyyneleni nopeasti, ja
harjaantumaton sydämeni kuritetaan kovasti -- kovasti.
Minä istun valkean viereen, ajatellen sokealla omantunnon soimauksella
kaikkia niitä salaisia tunteita, joita olen tuntenut naimiseni jälkeen.
Minä ajattelen jokaista pikku asiaa minun ja Doran välillä ja tunnen
sen totuuden, että pikku asiat ne elämän tekevät. Alati kohoo
muistojeni merestä tämän kalliin lapsen kuva semmoisena, kuin hän oli,
kun ensiksi opin tuntemaan hänet, kaunistettuna nuoren rakkauteni ja
hänen oman rakkautensa kautta kaikilla ihanteilla, joista semmoinen
rakkaus on niin rikas. Olisiko todella ollut parempi, jos olisimme
rakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen?
Harjaantumaton sydän, vastaa!
Kuinka aika kuluu, en tiedä, ennenkuin vaimo-lapsukaiseni vanha
kumppani herättää minut. Tavallista levottomampana pyrkii se ulos
huoneestansa, katselee minua, astuu oven luo ja inisee päästäksensä
ylikerrokseen.
"Ei tänä yönä, Jip! Ei tänä yönä!"
Se tulee verkalleen takaisin luokseni, nuolee kättäni ja nostaa himmeät
silmänsä kasvojani kohden.
"Oi Jip! Kenties se ei tapahdu koskaan enää!"
Se laskeuu alas jalkojeni juureen, oikaisee itsensä, ikäänkuin
nukkuakseen, ja vaikeroivalla huudolla kuolee.
"Voi Agnes! Katso, katso tänne!"
-- Nuot kasvot, niin täynnänsä sääliä ja surua, tuo kyynel-sade, tuo
kammottavan mykkä ilmoitus minulle, tuo juhlallinen taivaasen päin
nostettu käsi!
"Agnes?"
Se on ohitse. Pimeys ympäröitsee minua; ja ajaksi on kaikki kadonnut
muististani.