Mr. Micawber'in raha-asiat.
Tämä ei ole se aika, jolloin aion kuvata mieleni tilaa surun taakan
alla. Minusta tuntui kuin tulevaisuus olisi suljettu minulta, kuin
elämäni jäntevyys ja toimi olisivat loppuneet, kuin en voisi koskaan
löytää mitään turvapaikkaa, paitsi haudassa. Minusta tuntui niin, sanon
minä, mutta ei suruni ensimmäisessä puuskauksessa. Minä jouduin
verkalleen niin pitkälle. Joll'eivät ne tapaukset, joitten kertomiseen
nyt ryhdyn, olisi taajenneet ympärilläni, aluksi hämmentääkseen ja
lopuksi enentääkseen suruani, on mahdollista (vaikk'en luule sitä
todennäköiseksi), että olisin kerrallaan vaipunut tähän tilaan.
Niinkuin asian laita nyt oli, tuli väli-aika, ennenkuin täydellisesti
tiesin oman tuskani; väli-aika, jolloin pidin sitäkin luuloa, että sen
tuikeimmat kivut olivat ohitse, ja jona sydämeni sai lohdutusta
muistellessaan kaikkia, mitä oli viattominta ja ihaninta siinä hellässä
sadussa, joka nyt oli ijäksi päättynyt.
Milloin ensiksi esiteltiin, että lähtisin ulkomaille, taikka kuinka
tapahtui, että me sovimme siitä, että etsisin rauhaa muutoksessa ja
matkustuksessa, sitä en edes nyt selvästi tiedä. Agnesin henki vallitsi
niin täydellisesti kaikissa, mitä ajattelimme ja sanoimme ja teimme
sinä surun aikana, että luulen saavani päättää, että tämä ehdoitus
lähti hänen vaikutuksestansa. Mutta hänen vaikutuksensa oli niin
hiljainen, etten tiedä sen enempää.
Ja nyt rupesin todella ajattelemaan, että vanhassa muistossani hänestä
ja tuosta maalatusta kirkon-akkunasta mieleeni oli tunkenut joku
profeetallinen ennustus siitä, mitä hän oli oleva minulle siinä
onnettomuudessa, joka ajan täyttyessä oli minua kohtaava. Koko tässä
surussa siitä ijäti muistettavasta hetkestä saakka, jolloin hän seisoi
edessäni, käsi ylöspäin nostettuna, oli hän niinkuin pyhä olento
yksinäisessä asunnossani. Kun kuoleman enkeli laskeusi siihen, nukkui
vaimo-lapsukaiseni hymyillen -- he kertoivat sen minulle, kun kykenin
kuulemaan sitä -- uneen Agnesin rinnalle. Tainnoksistani heräsin,
ensiksi havaitakseni hänen sääliväisiä kyyneleitänsä, hänen toivon ja
rauhan sanojansa, hänen leppeitä kasvojansa, jotka kallistuivat
niinkuin jostakin puhtaammasta, lähempänä taivasta olevasta seudusta
harjaantumattoman sydämeni puoleen ja lievittivät sen tuskaa. Sallikaat
minun jatkaa.
Minun oli määrä lähteä ulkomaille. Tämä näyttää olleen alusta päätetty
keskenämme. Koska maa nyt peitti kaikki, mitä katoavaista oli
eronneesta vaimostani, odotin ainoastaan sitä, mitä Mr. Micawber
nimitti "Heep'in lopulliseksi murentamiseksi", ja siirtolaisten lähtöä.
Traddles'in, tämän surussani hellän ja uskollisen ystäväni
kehoituksesta palasimme Canterbury'yn: minä tarkoitan tätini, Agnes ja
minä. Me menimme yhteisestä suostumuksesta suoraan Mr. Micawber'in
asuntoon, jossa, niinkuin myöskin Mr. Wickfield'in luona, ystäväni yhä
oli työskennellyt räjähdys-kokouksestamme asti. Kun Mrs. Micawber
raukka näki minun tulevan sisään mustissa vaatteissani, tuli hän
kovasti liikutetuksi. Mrs. Micawber'in sydämessä löytyi paljon hyvää,
jota ei mikään ollut tunkenut pois siitä kaikkina näinä monena vuonna.
"No, Mr. ja Mrs. Micawber", oli tätini ensimäinen tervehdys, kun olimme
käyneet istumaan. "Oletteko ajatelleet tuota ehdoitustani maasta
muuttamisesta?"
"Rakas Madam", vastasi Mr. Micawber, "kenties minä en voi paremmin
ilmoittaa sitä päätöstä, johon Mrs. Micawber, teidän nöyrä palvelianne
ja, minun sopii lisätä, lapsemme yhteisesti ja yksityisesti olemme
tulleet, kuin niin, että vastaukseksi lainaan erään mainion runoilian
sanat:
'Ruuhemme rannassa kiikkuu,
Laivamme laineilla liikkuu'".
"Se on oikein", arveli tätini. "Minä ennustan teille kaikenlaista hyvää
järkevästä päätöksestänne".
"Madam, te teette meille suuren kunnian", vastasi Mr. Micawber ja veti
samalla esiin jonkun muistokirjan. "Mitä siihen rahalliseen apuun
tulee, jonka kautta meidän on mahdollinen lykätä heikko kanotimme
yrityksen valtamerelle, olen tyyni ajatellut tuota tärkeätä asianhaaraa
ja pyydän saadakseni esitellä reverssejäni -- varustettuina, sitä
on tarpeeton lisätä, semmoisilla karttamerkeillä, kuin eri
parlamentin-päätökset tämmöisiä vakuutuspapereita varten määräävät --
kahdeksaksitoista, neljäksikolmatta ja kolmeksikymmeneksi kuukaudeksi.
Siinä ehdoituksessa, jonka ensiksi toin esiin, puhuttiin
kahdestatoista, kahdeksastatoista ja neljästäkolmatta kuukaudesta;
mutta minä pelkään, ettei semmoinen sopimus sallisi kylläksi aikaa,
että -- jotakin -- ilmaantuisi. Ehk'emme ole", lausui Mr. Micawber,
katsoen ympäri huonetta, niinkuin se olisi edustanut useita satoja
tynnyrin-aloja oivasti viljeltyä maata, "kun ensimäinen reverssi on
lunastettava, olleet onnelliset sadon puolesta taikka ehk'emme ole
saaneet satoamme korjatuksi. Työntekiöitä on, luullakseni, välisti
vaikea saada siinä osassa meidän siirtokunnallisista alueistamme, johon
kohtalo heittää meidät taistelemaan viljavan maan kanssa".
"Sovittakaat asia kokonaan mieltänne myöden, Sir", vastasi tätini.
"Madam", vastasi hän, "Mrs. Micawber ja minä itse olemme syvästi
kiitolliset ystäviemme ja suojeliaimme huolellisesta hyvyydestä. Mitä
minä tahdon, on se, että olen täydellisesti asianmiehen kaltainen ja
aivan säntillinen. Kun käännämme, niinkuin nyt aikomuksemme on, ihan
uutta lehteä, ja peräydymme, niinkuin nyt peräydymme, semmoista
harppausta varten, jossa ei ole tavallinen mitta, on se tärkeätä
itsekunnioitukselleni ja lisäksi esimerkkinä pojalleni, että nämät
määräykset tehdään niinkuin miehen ja miehen kesken".
Minä en tiedä, paniko Mr. Micawber mitään merkitystä tähän viimeiseen
sananparteen; minä en tiedä, paneeko kukaan taikka onko kukaan koskaan
pannut, mutta hän näytti tavattomasti ihastelevan sitä ja toisti
osoittavalla yskällä: "niinkuin miehen ja miehen kesken".
"Minä ehdottelen", lausui Mr. Micawber, "vekseleitä -- mukava keksintö
kauppaa harjoittavassa mailmassa, josta, luullakseni, alkuansa saamme
kiittää Juutalaisia, joilla minusta näyttää olleen pirun paljon
tekemistä niitten kanssa aina siitä saakka -- koska niitä sopii
diskonteerata. Mutta jos reverssejä taikka jotakin muuta vakuutta
katsottaisiin paremmaksi, olen valmis ilolla laittamaan semmoisia
asiakirjoja. Niinkuin miehen ja miehen kesken".
Tätini huomautti, että semmoisessa asiassa, jossa molemmat puolueet
olivat taipusat suostumaan vaikka mihin, hän piti varmana, ettei olisi
vaikea sopia tästä kohdasta. Mr. Micawber'illa oli sama ajatus.
"Mitä niihin kotoisiin hankkeisin tulee, Madam", lausui Mr. Micawber
jonkunlaisella ylpeydellä, "joilla varustamme itseämme sen kohtalon
vastaan-ottamiseen, johon nyt saa arvella meidän ruvenneen, pyydän
saadakseni kertoa niitä. Vanhin tyttäreni käy joka aamu kello viisi
eräässä läheisessä laitoksessa oppimassa sitä processia -- jos sitä
processiksi sopii nimittää -- jolla lehmiä lypsetään. Nuoremmat lapseni
ovat saaneet käskyn tutkia niin tarkasti, kuin asianhaarat sallivat,
niitten sikojen ja kanojen tapoja, joita pidetään tämän kaupungin
köyhemmissä osissa, josta toimesta he kahdesti ovat tuodut kotiin ja
tuskin on tuumaa puuttunut, että olisivat joutuneet hevosten jalkoihin.
Itse olen viime viikon kuluessa kääntänyt huomiotani leipomisen
taitoon; ja poikani Wilkins on lähtenyt liikkeelle, sauva kädessä,
ajamaan kotiin karjaa, kun ne raa'at palkkalaiset, jotka sitä hoitavat,
ovat suvainneet hänen tehdä jotakin tämäntapaista vapaa-ehtoista
palvelusta -- joka, minä sanon; sitä surulla ihmisluontomme puolesta,
ei kuitenkaan usein ole tapahtunut, sillä tavallisesti häntä
sadatuksilla käskettiin korjaamaan luunsa".
"Kaikki aivan oikein", lausui tätini kehoittavaisesti. "Mrs. Micawber
on epäilemättä myös ollut ahkera".
"Rakas Madam", vastasi Mrs. Micawber asianmiehen kaltaisella
muodollansa, "minä olen valmis tunnustamaan, etten ole puuhannut
semmoisissa askareissa, jotka suorastaan koskevat maanviljelykseen
taikka karjanhoitoon, vaikka hyvin havaitsen, että molemmat vast'edes
vaativat huomiotani vieraalla rannikolla. Ne joutohetket, joita olen
voinut säästää perheellisiltä velvollisuuksiltani, olen pyhittänyt
lavealäntäiseen kirjeenvaihtoon heimoni kanssa. Sillä minä tunnustan,
rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, joka, luullakseni,
vanhasta totutusta tavasta aina palasi minuun, "että minusta näyttää
kuin se aika olisi tullut, jolloin entisyys on haudattava unhotukseen;
jolloin heimoni tulee ojentaa kättänsä Mr. Micawber'ille ja Mr.
Micawber'in tulee ojentaa kättänsä heimolleni; jolloin leijonan tulee
laskeutua lampaan viereen ja heimoni olla ystävällisellä kannalla Mr.
Micawber'in kanssa".
Minä vastasin, että myöskin ajattelin niin.
"Tämä on ainakin se kanta, rakas Mr. Copperfield", jatkoi Mrs.
Micawber, "jolta _minä_ katselen asiaa. Kun asuin kotona isän ja äidin
luona, oli isän tapa kysyä, kun joku asia oli keskusteltava vähäisessä
piirissämme: 'miltä kannalta Emma tätä asiaa katsoo?' Että isäni
liiaksi suosi minua, tiedän kyllä; mutta semmoisesta asiasta, kuin
tuosta jäisestä kylmyydestä, joka aina on ollut Mr. Micawber'in ja
heimoni välillä, olen tietysti tehnyt itselleni jonkun päätöksen, oli
se kuinka perätön tahansa".
"Epäilemättä. Olette kaiketi, Ma'am", arveli tätini.
"Juuri niin", yhtyi häneen Mrs. Micawber. "No, minä olen ehkä
erhettynyt päätöksissäni; on hyvin todennäköistä, että olen; mutta
yksityinen mielipiteeni on, että juopa heimoni ja Mr. Micawber'in
välillä on saanut alkunsa jostakin semmoisesta luulosta heimoni
puolelta, että Mr. Micawber pyytäisi rahallista apua heiltä. Minä en
voi olla ajattelematta", lausui Mrs. Micawber syvän viisauden muodolla,
"että löytyy niitä heimossani, jotka ovat pelänneet, että Mr. Micawber
ahdistaisi heitä, saadaksensa heidän nimeänsä -- minä en tarkoita
lapsillemme kasteessa annettavaksi, vaan vekseleihin kirjoitettavaksi
ja rahamarkkinoilla myytäväksi".
Se teräväjärkisyyden katse, jolla Mrs. Micawber ilmoitti tämän
havaintonsa, ikäänkuin ei kukaan muu olisi koskaan ennen huomannut
sitä, näytti kummastuttavan tätiäni, joka äkkiä vastasi: "Noh, Ma'am,
ylimalkain en kummastelisi, vaikka olisitte oikeassa!"
"Koska Mr. Micawber nyt aikoo katkaista ne rahalliset kahleet, jotka
niin kauan ovat kytkeneet häntä", lausui Mrs. Micawber, "ja aloittaa
uutta elämää semmoisessa maassa, jossa on kylläksi tilaa hänen
luonnonlahjoillensa -- joka minun ajatukseni mukaan on erittäin tärkeä
asia, koska Mr. Micawber'in luonnonlahjat nimen-omaan kaipaavat avaraa
vaikutus-alaa -- näyttää minusta, kuin heimoni tulisi ottaa vaaria
tästä tilaisuudesta ja astua esiin. Mitä minä soisin näkeväni, on Mr.
Micawber'in ja heimoni kokoontuminen juhlallisiin pitoihin, jotka
heimoni saisi kustantaa ja joissa, kun joku johdattava heimokuntani
jäsen olisi esitellyt onnea ja menestystä Mr. Micawber'ille, Mr.
Micawber saisi tilaisuutta selittää mielipiteitänsä".
"Rakas ystäväni", vastasi Mr. Micawber vähän kiivaasti, "lienee
paras, että sanon kohta suoraan, että, jos joutuisin selittämään
mielipiteitäni tuolle kokoontuneelle joukolle, ne ehkä huomattaisiin
olevan loukkaavaa laatua, koska minun ajatukseni on se, että sinun
heimolaisesi yleisesti ovat hävyttömiä snobbeja ja yksityisesti aika
veijareita".
"Ei, Micawber!" lausui Mrs. Micawber, päätänsä pudistaen. "Sinä et ole
koskaan ymmärtänyt heitä eivätkä he ole koskaan ymmärtäneet sinua".
Mr. Micawber yski.
"He eivät ole koskaan ymmärtäneet sinua, Micawber", sanoi hänen
vaimonsa. "He ehkä eivät pysty siihen. Jos niin on laita, on se heidän
onnettomuutensa. Minä voin surkutella heidän onnettomuuttansa".
"Minä olen erittäin pahoillani, rakas Emmani", lausui Mr. Micawber
leppyen, "että tulin laskeneeksi semmoisia lauseita, jotka vaan
vähänkin näyttävät ankaralta. Muuta en mielinyt sanoa, kuin sitä, että
minä pääsen lähtemään ulkomaille ilman että heimolaisesi astuvat esiin
kunnioittamaan minua -- lyhyeltä, kylmiä olkapäitänsä jäähyväisiksi
kohottamaan, ja että minä ylimalkain mieluisammin tahtoisin jättää
Englannin sillä vauhdilla, joka minulla itsellä on, kuin saada mitään
lisää siihen siltä taholta. Samalla sanon, rakas ystäväni, että, jos he
alentuisivat vastaamaan sinun kirjeisisi -- jonka asian yhteinen
kokemuksemme tekee kovasti epäiltäväksi -- olkoon se kaukana minusta,
että estäisin mieli-haluasi".
Kun asia oli tällä ystävällisellä tavalla ratkaistu, tarjosi Mr.
Micawber käsivartensa Mrs. Micawber'ille ja, luoden silmäyksen siihen
kirjojen ja paperien läjään, joka makasi Traddles'in edessä pöydällä,
sanoi, että he tahtoivat jättää meidät itseksemme; jonka he
juhlallisesti tekivätkin.
"Rakas Copperfield", lausui Traddles, nojautuen taaksepäin tuolissansa,
kun he olivat menneet, ja katsellen minua semmoisella hellyydellä, joka
saatti hänen silmänsä punaiseksi ja hänen hiuksensa vääntymään kaikille
tahoille, "minä en pyydä anteeksi, että aion vaivata sinua työllä,
koska tiedän, että otat hartaasti osaa siihen ja se ehkä haihduttaa
ajatuksiasi. Rakas poikani, minä toivon, ettet ole kokonaan uupunut?"
"Minä olen täysissä voimissa", sanoin minä vähäisen vaiti-olon perästä.
"Meillä on enemmän syytä ajatella tätiäni, kuin ketään muuta. Sinä
tiedät, kuinka paljon hän on tehnyt".
"Varmaan, varmaan", vastasi Traddles. "Kukapa sitä unhottaisi!"
"Mutta ei siinäkään ole kaikki", sanoin minä. "Viimeisinä parina
viikkona ovat jonkunlaiset uudet huolet vaivanneet häntä; ja hän on
joka päivä ollut sisä- ja ulkopuolella Londonia. Monta kertaa on hän
lähtenyt kotoa varhain aamulla ja jäänyt pois iltaan saakka. Eilen,
Traddles, oli melkein sydän-yö, ennenkuin hän tuli kotiin, vaikka tämä
matka oli hänen edessään. Sinä tiedät, kuinka paljon hän pitää lukua
muista. Hän ei tahdo kertoa minulle, mikä ikävä asia on kohdannut
häntä".
Kovin vaaleana ja syvät va'ot kasvoissansa istui tätini liikahtamatta,
siksi kuin olin päättänyt; jolloin muutamat kyynelet eksyivät hänen
poskillensa ja hän laski kätensä minun kädelleni.
"Se ei ole mitään, Trot; se ei ole mitään. Se menee pian ohitse. Sinä
saat aikanansa tietää sen. Nyt Agnes, rakas tyttöni, tarkatkaamme näitä
asioita".
"Mr. Micawber'in kunniaksi tulee minun myöntää", aloitti Traddles,
"että, vaikk'ei hän näytä milläkään menestyksellä työskennelleen omaksi
hyväkseen, hän on aivan väsymätön, kun hän työskentelee muita varten.
Minä en ole hänen vertaistaan nähnyt. Jos hän aina menettelee samalla
tapaa, on hän tätä nykyä oikeastaan parin sadan vuoden vanha. Se into,
johon hän ehtimiseen on kiihoittanut itseänsä, ja se kaikki unhottava
ja kiivas tapa, jolla hän yöt päivät on sukeltanut paperein ja kirjojen
kasaan, niistä lukemattomista kirjeistä puhumatta, joita hän on
kirjoittanut minulle tämän ja Mr. Wickfield'in asunnon välillä, vieläpä
usein pöydän poikki, kun hän on istunut vastapäätä minua ja hänen olisi
ollut paljon mukavampi puhua -- kaikki tämä on varsin erinomaista".
"Kirjeitä!" huudahti tätini. "Minä luulen, että hän näkee unta kirjeen
muodossa!"
"Mr. Dick on myöskin", lausui Traddles, "tehnyt ihmeitä! Heti kuin hän
pääsi Uriah Heep'iä vartioimasta, jota hän piti silmällä semmoisella
tavalla, että minä en koskaan ole parempaa nähnyt, alkoi hän palvella
Mr. Wickfield'iä. Ja hänen harras tahtonsa olla hyödyksi niissä
tutkinnoissa, joita olemme tehneet, ja se tehokas apu, joka hänestä on
ollut, kun hän teki otteita, kopioitsi, toi ja vei, on todella
innostuttanut meitä".
"Dick on hyvin merkillinen mies", huudahti tätini. "Sitä olen aina
sanonut. Sinä tiedät sen, Trot!"
"Minä voin ilolla sanoa, Miss Wickfield", jatkoi Mr. Traddles yhtä
suurella hienotunteisuudella, kuin vakavuudella, "että Mr. Wickfield on
teidän poissa ollessanne melkoisesti vaurastunut. Siitä painajaisesta
päästyänsä, joka niin kauan aikaa oli kiusannut häntä, ja siitä
pelosta, jossa hän oli elänyt, on hän tuskin sama ihminen enää. Jopa
hän toisinaan taas kykenee kiinnittämään muistiansa ja huomiotansa
erinäisiin asioihin, joka kyky viime aikoina on ollut heikontuneena
hänessä; ja hän on pystynyt auttamaan meitä ja selittämään
kaikenlaisia, joita olisimme havainneet kovin vaikeaksi, jollei
mahdottomaksi, suorittaa ilman häntä. Mutta minun tehtäväni on kertoa,
mihin päätöksiin olemme tulleet, olkootkin vähäpätöiset, eikä puhua
niistä kaikista toivokkaista asioista, joita olen huomannut, sillä
muutoin minusta ei koskaan tule mitään valmista".
Hänen suora käytöksensä ja miellyttävä luontevuutensa osoittivat
selvästi, että hän oli sanonut nämät, saattaaksensa meitä hyvälle
tuulelle ja Agnesia siihen tilaan, että hän vähemmällä levottomuudella
kuulisi isäänsä mainittavan; mutta asia tuntui yhtä hyvältä sen vuoksi.
"No, malttakaat, minä katson", sanoi Traddles, silmäillen papereita
pöydällä. "Kun olemme laskeneet varamme ja tehneet suoran melkoisesta
ehdottomasta sekasohrosta ensimäisessä sijassa ja ehdollisesta
selkkauksesta ja väärennyksestä toisessa sijassa, pidämme varmana, että
Mr. Wickfield nyt voi lakkauttaa asiamiehen toimensa niin, ettei
minkäänlaista rahanpuutetta eli haaskausta tule ilmi".
"Oi, kiitos Jumalan!" huudahti Agnes hartaasti.
"Mutta", lausui Traddles, "ne loppuvarat, jotka jäisivät hänen
elatuksekseen -- ja minä otan silloin lukuun, että talo myydään --
olisivat niin pienet, koska ne eivät suinkaan nousisi enempään, kuin
muutamaan sataan puntaan, että olisi ehkä paras, Miss Wickfield,
ajatella, eikö hänen vielä tulisi hoitaa niitä tiluksia, jotka niin
kauan ovat olleet hänen hallussaan. Hänen ystävänsä saattavat nyt
neuvoa häntä, kun hän on vapaa. Te itse, Miss Wickfield -- Copperfield
-- minä --".
"Minä olen ajatellut sitä, Trotwood", sanoi Agnes, katsellen minua,
"ja minä tunnen, ettei tule olla niin eikä saa olla niin, vaikka
semmoinenkin ystävä kehoittaa siihen, jolle olen niin kiitollinen ja
niin suuressa velassa".
"Minä en pyydä sanoa, että kehoitan siihen", muistutti Traddles. "Minä
katson oikeaksi esitellä sitä. Ei muuta".
"Minä kuulen ilolla teidän sanovan niin", vastasi Agnes vakaasti,
"sillä se synnyttää minussa toivoa, melkein varmaa tietoa, että me
ajattelemme samalla tavalla. Rakas Mr. Traddles ja rakas Trotwood, mitä
lisäksi voisin toivoa, kun isä nyt on kunnialla vapaa! Minä olen aina
sydämestäni halannut, että, jos voisin päästää hänet niistä vaivoista,
joissa hän on ollut, saisin antaa takaisin vähäisen osan siitä
rakkaudesta ja huolesta, josta olen kiitollisuuden velassa hänelle, ja
pyhittää elämäni hänelle. Se on vuosikaudet ollut korkein toivoni. Kun
saan omin neuvoin pitää huolta tulevaisuudestamme, on se oleva suurin
onni -- suurin onni lähinnä sitä, että tiedän hänen pääsneen
kaikenlaisesta tilistä ja edesvastauksesta -- minkä voin tuntea".
"Oletko ajatellut, millä tavalla, Agnes?"
"Usein! Minä en pelkää, rakas Trotwood. Minä olen varma menestyksestä.
Niin moni ihminen tuntee minut täällä ja suo minulle hyvää, että olen
varma. Ole huoleti minun puolestani. Me emme tarvitse suuria. Jos
hyyrään ulos rakkaan, vanhan asuntomme ja pidän koulua, hyödytän muita
ja olen itse onnellinen".
Hänen iloisen äänensä levollinen hartaus palautti jälleen ensiksi
rakkaan, vanhan asunnon ja sitten oman, yksinäisen kotini niin elävästi
mieleeni, että sydämeni oli aivan täynnä enkä minä voinut lausua
sanaakaan. Traddles oli vähän aikaa ahkerasti papereita katsovinaan.
"Nyt seuraa, Miss Trotwood", lausui Traddles, "teidän omaisuutenne".
"Hyvä, Sir", huokaili tätini. "Minulla ei ole muuta sanottavaa siitä,
kuin että, jos se on mennyt, minä tyydyn siihen, mutta, jos se ei ole
mennyt, minä ilolla otan sen takaisin".
"Sitä oli alusta, luullakseni, kahdeksan-tuhatta puntaa
obligationeissa?" sanoi Traddles.
"Oikein!" vastasi tätini.
"Minä en voi saada selkoa enemmästä, kuin viidestä", lausui Traddles
hämmentyneellä muodolla.
"-- tuhannesta, niinkö tarkoitatte?" kysyi tätini tavattomalla
tyvenyydellä, "vaiko vaan viidestä punnasta?"
"Viidestä tuhannesta punnasta", lausui Traddles.
"Muuta sitä ei ollutkaan", vastasi tätini. "Itse myin kolme tuhatta.
Yhden tuhannen maksoin sinun kontrahdistasi, Trot, rakas poikani; ja
toiset kaksi on minulla itsellä. Kun loput menivät minulta, katsoin
viisaaksi olla mitään tästä summasta puhumatta, vaan pidin sitä
tallella hätävaraksi. Minä tahdoin nähdä, kuinka sinä suoriuisit
koetuksesta, Trot; ja sinä suoriusit jalosti -- kestäväisenä,
itseluottavaisena, itsekieltäväisenä! Niin myöskin Dick. Älkäät
puhutelko minua, sillä minä huomaan, että hermoni ovat hiukan
kiihdyksissä!"
Sitä ei kukaan olisi uskonut, kun näki hänen istuvan suorana,
käsivarret ristissä; mutta hän osasi kummallisella tavalla hillitä
itseänsä.
"Siinä tapauksessa minua ilahuttaa sanoa", huudahti Traddles,
mielihyvästä hohtaen, "että olemme pelastaneet koko summan!"
"Älkäät onnitelko minua kukaan!" huudahti tätini. "Kuinka niin on
käynyt, Sir?"
"Te luulitte, että Mr. Wickfield oli hukannut ne?" kysyi Traddles.
"Tietysti tein niin", lausui tätini, "ja sentähden minun oli helppo
olla vaiti. Ei sanaakaan, Agnes!"
"Arvopaperinne myytiinkin todella", sanoi Traddles, "sen valtuus-kirjan
nojalla, jonka Mr. Wickfield oli saanut teiltä; mutta minun ei tarvitse
sanoa, kuka ne myi taikka kenenkä allekirjoitus oli. Tuo konna
uskotteli jälestäpäin Mr. Wickfield'iä -- näytti myöskin todeksi
numeroilla -- että hän, Heep, oli ottanut nämät rahat (yleisen käskyn
johdosta, sanoi _hän_), estääksensä muita puutteita ja vastuksia
näkymästä. Koska Mr. Wickfield oli niin heikko ja avuton hänen
käsissään, että hän teille jälestäpäin maksoi useita korkosummia
semmoisesta nimellisestä pää-omasta, jonka hän tiesi olemattomaksi,
saatti hän, paha kyllä, itsensä osalliseksi petokseen".
"Ja otti viimein koko syyn omaksensa", lisäsi tätini; "ja kirjoitti
minulle mielettömän kirjeen, jossa hän syytti itseänsä varkaudesta ja
äärettömistä rikoksista. Tämän johdosta minä kävin hänen luonansa
varhain eräänä aamuna, käskin tuoda kynttilän, poltin kirjeen ja pyysin
häntä tekemään minulle ja itsellensä oikeutta, jos hän suinkin voi;
mutta, jollei, pitämään asiaa salassa tyttärensä tähden. -- Jos kukaan
sanoo sanan minulle, menen pois täältä!"
Me pysyimme kaikki ääneti; Agnes kasvojansa peittäen.
"No, rakas ystäväni", lausui tätini tuokion perästä, "te olette siis
todella kiristäneet ulos rahat häneltä?"
"Niin, asia on semmoinen", vastasi Traddles, "että Mr. Micawber oli
niin täydellisesti kietonut hänet ja piti aina, kun joku vanha petti,
niin monta uutta solmua varalla, että hänen oli mahdoton välttää meitä.
Aivan omituinen seikka on, että todella luulen hänen vieneen tämän
summan pikemmin vihaansa Copperfieldiin tyydyttääksensä, kuin
ahneuttansa, vaikka se oli suunnaton. Sen hän sanoi minulle suoraan.
Hän sanoi, että hän olisi vaikka kuluttanut yhtä paljon lisäksi,
jotakin kiusaa taikka vahinkoa Copperfieldille tehdäksensä".
"Haa!" lausui tätini, otsaansa miettiväisesti rypistäen ja katsellen
Agnesia. "Ja mihin hän nyt on joutunut?"
"Minä en tiedä. Hän lähti täältä", lausui Traddles, "äitinsä kanssa,
joka koko ajan parkui, rukoili ja tunnusteli kaikenlaisia. He lähtivät
Londonin yö-vaunuilla, enkä minä tiedä sen koommin Heep'istä, paitsi
että hän oli kovasti kiukuissaan minulle, kun erosimme. Hän näyttää
katsovan velkaansa minulle melkein yhtä suureksi, kuin Mr.
Micawber'ille, jota minä (niinkuin hänelle sanoinkin) pidän oikein
kohteliaisuuden lauseena".
"Luuletko, että hänellä on mitään rahaa, Traddles?" lausuin minä.
"Kyllä, ystäväni, niin minä luulisin", vastasi hän, pudistaen päätänsä
totisesti. "Minä sanoisin, että hän on tavalla tai toisella pistänyt
paljon plakkariinsa. Mutta minä luulen sinun huomaavan, Copperfield,
jos sinun olisi tilaisuus tarkastaa hänen elämäänsä, ettei raha koskaan
pidätä tätä miestä konnamaisuudesta. Hän on niin teeskelemiseen
piitynyt, että ajoi hän mitä asiaa hyvänsä, hänen täytyy ajaa sitä
koukuilla. Se on hänen ainoa palkintonsa siitä ulkonaisesta pakosta,
jolla hän vaivaa itseänsä. Aina madellen pitkin maata milloin mitäkin
pientä tarkoitusta varten, suurentaa hän alati jokaista esinettä, jota
hän kohtaa tiellänsä, ja vihaa siis ja epäilee jokaista, joka
viattomimmalla tavalla tulee hänen ja hänen tarkoitusperänsä väliin.
Niin nuot koukut joka hetki käyvät yhä koukkuisemmaksi vähimmästäkin
syystä taikka ilman mitään syytä. Ei tarvitse kuin katsoa hänen
menetystänsä tässä", sanoi Traddles, "sitä tietääksensä".
"Hän on koko huonouden hirviö!" lausui tätini.
"Sitä en, totta puhuen, tiedä", huomautti Traddles miettiväisesti.
"Moni ihminen voi olla hyvinkin huono, kun hän siihen rupee".
"Mutta nyt Mr. Micawber'in asioihin", sanoi tätini.
"Hyvä", lausui Traddles iloisesti, "minun täytyy kuin täytyykin kerta
vielä lujasti kiittää Mr. Micawber'ia. Jollei hän olisi ollut niin
kärsivällinen ja sitkeä niin kauan aikaa, emme koskaan olisi voineet
toivoakaan mitään mainittavia seurauksia. Ja minun mielestäni täytyy
meidän huomata, että Mr. Micawber teki oikein vaan oikean tähden, kun
ajattelemme, mitä etuja hän vaiti-olostansa olisi voinut saada Uriah
Heep'iltä".
"Niin minunkin mielestäni täytyy", arvelin minä.
"No, mitä antaisitte hänelle?" kysyi tätini.
"Oh! Ennenkuin tullaan siihen kohtaan", lausui Traddles, hiukan
hämmentyneenä, "täytyy minun tunnustaa, että minä (kosk'en voinut
saavuttaa kaikkia, mitä tahdoin), katsoin viisaaksi jättää pois kaksi
seikkaa, kun laittomalla tavalla -- sillä kokonaan laiton se on alusta
loppuun saakka -- sovitimme tämän vaikean asian. Nuot velkasetelit ja
niin edespäin, joita Mr. Micawber antoi hänelle niistä etumaksoista,
joita hän sai --".
"Hyvä! Ne ovat lunastettavat", arveli tätini.
"Niin, mutta minä en tiedä, milloin ne tuodaan esiin, eikä missä ne
ovat", vastasi Traddles, avaten silmiänsä; "ja minua aavistaa, että Mr.
Micawber nykyhetken ja lähtönsä välillä varmaan joutuu vankeuden tai
ryöstön alaiseksi".
"Siinä tapauksessa täytyy kaiketi yhtä usein vapauttaa hänet
vankeudesta ja ryöstön-alaisuudesta", lausui tätini. "Kuinka suuri koko
summa on?"
"No, Mr. Micawber on kirjoittanut raha-asiansa -- siksi hän niitä
nimittää -- suurella säännöllisyydellä yhteen kirjaan", vastasi
Traddles hymyillen; "ja hänen mukaansa nousee summa sataan kolmeen
puntaan ja viiteen shillingiin".
"Paljonko annamme hänelle, tämä summa siihen luettuna?" kysyi tätini.
"Rakas Agnes, jälestäpäin sopii meidän kahden puhua sen jakamisesta.
Paljonko pitäisi antaa hänelle? Viisi sataa puntaa?"
Tässä Traddles ja minä vastasimme molemmat yhtä haavaa. Me esittelimme,
että tätini antaisi vähäisen summan rahassa ja ilman mitään eri
suostumusta Mr. Micawber'in kanssa maksaisi Uriah Heep'in vaatimukset
sitä myöden, kuin ne tuotiin esiin. Me arvelimme, että perheelle
kustannettaisiin matka ja tamineet sekä maksettaisiin sata puntaa,
niinkuin myöskin, että vakaasti keskusteltaisiin siitä tavasta, jolla
Mr. Micawber suorittaisi lainansa, koska se varmaan oli terveellistä
hänelle, että hän katsoi itsensä velvolliseksi vastaamaan siitä. Tähän
lisäsin sen tuuman, että minä antaisin muutamia tietoja hänen
luonteestaan ja elämästään Mr. Peggotylle, johon, niinkuin tiesin, sopi
luottaa, sekä että Mr. Peggottya salaisesti pyydettäisiin ennalta
hänelle jättämään toiset sata puntaa. Minä esittelin vielä, että
koetettaisiin saada Mr. Micawber'ia pitämään väliä Mr. Peggotylla sen
kautta, että hänelle kerrottaisiin niin paljon Mr. Peggotyn
tapauksista, kuin katsoin itselläni olevan oikeutta taikka muutoin
olevan viisasta ilmoittaa, yleensä koetettaisiin saada heitä
keskinäisesti auttamaan toisiansa yhteisen hyvän vuoksi. Me suostuimme
kaikki hartaasti näihin tuumiin; ja minun sopii kerrallaan mainita,
että puheen-alaiset henkilöt kohta jälestäpäin tekivät samoin
täydellisellä taipuvaisuudella ja sovulla.
Kun näin, että Traddles taas huolestuneena katseli tätiäni, muistutin
häntä toisesta ja viimeisestä kohdasta, johon hän oli kääntänyt
huomionsa.
"Sinä ja tätisi annatte minulle anteeksi, Copperfield, jos otan
puheeksi ikävän aineen, niinkuin suuresti varon tekeväni", lausui
Traddles epäillen; "mutta minä katson tarpeelliseksi johdattaa sitä
mieleenne. Sinä päivänä, kuin Mr. Micawber teki muistettavan kanteensa,
viittasi Uriah Heep uhkaavaisesti sinun tätisi -- puolisoon".
Tätini, joka istui yhtä kankeana ja ulkonaisesti näytti yhtä
levolliselta, kuin ennen, nyykäytti suostumukseksi.
"Kenties", huomautti Traddles, "se oli vaan tyhjää hävyttömyyttä?"
"Ei", vastasi tätini.
"Löytyi siis -- antakaat minulle anteeksi -- todella semmoinen henkilö,
vieläpä kokonaan hänen vallassansa?" kysyi Traddles.
"Löytyi, hyvä ystäväni", vastasi tätini.
Traddles ilmoitti nyt ja hänen kasvonsa pidentyivät nähtävästi, ettei
hän ollut voinut ryhtyä siihen asiaan; että sillä oli ollut sama
kohtalo, kuin Mr. Micawber'in sitoumuksilla, nimittäin, ettei sitä
käsitetty niihin ehtoihin, joita hän oli asettanut; ettei meillä enää
ollut mitään valtaa Uriah Heep'in suhteen, ja että, jos tämä voisi
tehdä meille taikka jollekulle meistä vahinkoa tai kiusaa, hän
epäilemättä tekisi.
Tätini pysyi tyvenenä, siksi kuin taas muutamat kyynelet eksyivät hänen
poskillensa.
"Te olette aivan oikeassa", lausui hän. "Te teitte hyvin
ajattelevaisesti, kun mainitsitte sitä".
"Voinko minä -- tai Copperfield -- tehdä jotakin tässä asiassa?" kysyi
Traddles lempeästi.
"Ei mitään", lausui tätini. "Minä kiitän teitä monta kertaa. Se oli,
rakas Trot, turha uhkaus! Kutsukaamme Mr. ja Mrs. Micawber takaisin.
Älköönkä kukaan teistä puhutelko minua!" Näin sanoen hän silitti
pukuansa ja istui suorana, ovea katsellen.
"No, Mr. ja Mrs. Micawber!" lausui tätini, kun he astuivat sisään. "Me
olemme keskustelleet teidän lähdöstänne ja pyydämme nöyrästi anteeksi,
että olemme pitäneet teitä niin kauan poissa tästä huoneesta. Minä
ilmoitan nyt teille, mitä ehdotuksia meillä on ollut".
Näitä tätini nyt selitti perheen rajattomaksi mielihyväksi -- lapset ja
kaikki olivat silloin läsnä -- ja vireytti siinä määrässä sitä
säännöllisyyttä, jota Mr. Micawber osoitti jokaisen vekseli-asian
alku-näytöksessä, ettei auttanut kieltää häntä mitä iloisimmalla
tuulella rientämästä ulos ostamaan karttapaperia velkaseteleihinsä.
Mutta hänen ilonsa sai äkillisen kolauksen, sillä viiden minutin
perästä palasi hän sheriffin seurassa, vedet silmissä ilmoittaen
meille, että kaikki oli hukassa. Koska tiesimme odottaa tämmöistä
tapausta, joka epäilemättä oli saanut alkunsa Uriah Heep'in pajasta,
maksoimme kohta rahat; ja toisten viiden minutin perästä istui Mr.
Micawber pöydän ääressä, täyttäen karttablanketteja semmoisen
ylenpaltisen ilon muodolla, jota vaan tämmöinen toimi taikka punssin
pano pystyi niin suuresti antamaan hänen paistaville kasvoillensa. Kun
näki hänen taiteilian ihastuksella askaroitsevan karttablankettien
kanssa, viimistellen niitä niinkuin maalauksia, katsellen niitä
syrjältä, kirjoittaen ylös taskukirjaansa tärkeitä muistutuksia
päivistä ja summien suuruudesta ja tarkastellen niitä, kun hän oli
päättänyt, syvästi tuntien niitten arvon -- näki jotakin todella
nähtävää.
"Paras asia, jonka voitte tehdä, Sir, jos sallitte minun neuvoa teitä",
lausui tätini, ääneti häntä tarkasteltuaan, "on se, että ijäksi
luovutte tämmöisestä toimesta".
"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minun on aikomus piirtää semmoinen
lupaus tulevaisuuden neitseelliselle lehdelle. Mrs. Micawber
todistakoon sen. Minä toivon", sanoi Mr. Micawber juhlallisesti, "että
poikani Wilkins aina muistaa, että hänen olisi sanomattoman paljon
parempi pistää kätensä tuleen, kuin käyttää sitä niitten käärmeitten
pitelemiseen, jotka ovat myrkyttäneet hänen onnettoman isänsä
sydän-veren!" Syvästi liikutettuna ja silmänräpäyksellä epätoivon
kuvaksi muuttuneena katseli Mr. Micawber noita käärmeitä synkällä
kammolla (johon hänen äskeinen ihastuksensa ei kuitenkaan kokonaan
ollut tukehtunut), taitti ne kokoon ja pisti ne plakkariinsa.
Tähän päättyivät illan toimet. Me olimme väsyneet suruista ja
vaivoista, ja tätini ja minun oli määrä palata Londoniin seuraavana
aamuna. Sovittiin niin, että Micawber'ilaiset tulisivat perästäpäin,
kun ensin olivat myyneet tavaransa jollekulle mäklärille; että Mr.
Wickfleld'in asiat niin pian kuin mahdollista suoritettaisiin
Traddles'in johdolla, ja että myöskin Agnes näitten toimitusten
kestäessä oleskelisi Londonissa. Me vietimme yön tuossa vanhassa
talossa, joka, vapaana Heep'in läsnä-olosta, tuntui niinkuin se olisi
puhdistunut jostakin taudista; ja minä makasin vanhassa huoneessani,
niinkuin haaksirikkoinen matkustaja, joka on päässyt kotiin.
Me palasimme seuraavana päivänä tätini asuntoon -- ei minun; ja kun hän
ja minä niinkuin menneinä päivinä istuimme yksinään ennen levolle
mentyämme, sanoi hän:
"Trot, haluatko todella tietää, mikä nykyisin on painanut mieltäni?"
"Haluan totisesti, täti. Jos milloinkaan löytyi mitään aikaa, jolloin
en suonut, että teillä olisi mitään surua tai tuskaa, johon en voisi
ottaa osaa, se on tämä".
"Sinulla on ollut suruja kylläksi, lapsi", sanoi tätini hellästi,
"ilman että lisään niihin _minun_ pikku huoliani. Muuta syytä minulla
ei olisi voinut olla, Trot, salata sinulta mitään".
"Minä tiedän sen hyvin", lausuin minä. "Mutta kertokaat minulle nyt".
"Tahtoisitko ajaa minun kanssani vähän matkaa huomen-aamulla?" kysyi
tätini.
"Kyllä".
"Kello yhdeksän", arveli hän. "Minä kerron sinulle silloin kaikki,
rakas poikani".
Kello yhdeksän lähdimme liikkeelle vähäisillä vaunuilla ja ajoimme
Londoniin. Me ajoimme pitkän matkan katuja myöden, ennenkuin tulimme
yhden noitten suurten sairashuoneitten luo. Rakennuksen edustalla
seisoi yksinkertaiset ruumiinvaunut. Ajaja tunsi tätini ja, noudattaen
hänen viittaustansa akkunasta, ajoi verkalleen pois; me seurasimme.
"Nyt ymmärrät asian, Trot", lausui tätini. "Hän on mennyt!"
"Kuoliko hän sairashuoneesen?"
Tätini istui liikahtamatta vieressäni; mutta taas minä näin nuot
eksyneet kyynelet hänen kasvoillansa.
"Hän oli siellä kerran ennen", lausui tätini vähän ajan perästä. "Hän
kitui kauan aikaa -- hän oli jo monta vuotta ollut heikkona ja huonona,
hävinnyt mies. Kun hän tunsi tilansa tässä viimeisessä taudissa, käski
hän noutaa minua. Hän oli kovin surullinen silloin. Kovin surullinen".
"Te lähditte, täti, sen tiedän".
"Minä lähdin. Minä kävin sittemmin usein hänen luonansa".
"Hän kuoli yötä ennen kuin lähdimme Canterbury'yn?" kysyin minä.
Tätini nyykäytti päätänsä. "Häntä ei kukaan enää voi vahingoittaa",
lausui hän. "Se oli turha uhkaus".
Me ajoimme eteenpäin ulos kaupungista Hornsey'n kirkkomaalle. "Parempi
täällä kuin kadulla", sanoi tätini. "Hän oli syntynyt täällä".
Me astuimme maahan ja seurasimme yksinkertaista ruumiin-arkkua yhteen
kulmaan, jonka hyvin muistan; ja siellä siunattiin hänen tomunsa
multaan.
"Kuusineljättä vuotta takaperin minä tänä päivänä, rakas poikani",
lausui tätini, kun kävelimme takaisin vaunujen luo, "menin naimisiin.
Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!"
Me asetuimme ääneti taas paikallemme vaunuihin; ja hän istui
vieressäni, kauan aikaa pitäen kiinni kädestäni. Viimein hän yht'äkkiä
purskahti itkuun ja sanoi:
"Hän oli kauniin-näköinen mies, kun menin naimisiin hänen kanssaan,
Trot -- mutta kuinka surkeasti hän sitten muuttui!"
Sitä ei kestänyt kauan. Kyynelet huojensivat häntä, ja hän kävi pian
levolliseksi, jopa iloiseksikin. "Hänen hermonsa olivat vähän
kiihdyksissä", sanoi hän, "muutoin hän ei olisi niin sortunut. Jumala
antakoon meille kaikille anteeksi!"
Tällä tapaa ajoimme takaisin hänen vähäiseen asuntoonsa Highgate'en,
jossa tapasimme seuraavan lyhyen kirjeen, jonka saman aamun posti oli
tuonut Mr. Micawber'ilta:
"Canterbury'ssä,
Perjantaina".
"Rakas Madam ja Copperfield!"
"Tuo ihana, luvattu maa, joka nykyisin kangasti ilmanrannalla, on taas
peittynyt sakeaan sumuun ja ijäksi poistunut sen haaksirikkoisen
silmistä, jonka tuomio on vahvistettu!"
"Toinen haasto on lähetetty (Hänen Majesteettinsa korkean King's
Bench'in oikeuden toimesta Westminsterissä) toisessa Heep'in jutussa
contra Micawber, ja vastaaja tässä jutussa on sen sheriffin saalis,
joka käyttää lakia tässä piirikunnassa.
'Aika on jo joutununna,
Edvard saapuu joukkoineen,
Vapaus on kadonnunna,
Orjuus tulee ikeineen!'"
"Näihin tuomittuna ja samoin pikaiseen loppuun (sillä sielun tuskien
kestämisessä on raja ja tämän rajan tunnen saavuttaneeni), olen nyt
päättänyt kilpajuoksuni. Jääkäät hyvästi! Jääkäät hyvästi! Joku
vastainen vaeltaja, joka uteliaisuudesta, johon, toivokaamme niin,
sääli yhtyy, käy sitä vankihuonetta katsomassa, jossa velan-alaisia
tässä kaupungissa pidetään, lienee, niin, minä luotan siihen,
on varmaan vaipuva mietteisin, kun hän lukee seinässä ne
maineettomat alkukirjaimet, jotka ruosteisella naulalla
siihen piirsi
_W. M._"