Minä olen läsnä eräässä räjähdyksessä.
Kun siihen aikaan, jonka Mr. Micawber niin salamyhkäisesti oli
määrännyt, oli vaan neljäkolmatta tuntia, neuvottelimme tätini ja minä,
kuinka menettelisimme; sillä tätini oli kovin vastahakoinen jättämään
Doraa. Voi! kuinka helposti minä Doran nyt kannoin portaita ylös ja
alas!
Vaikka Mr. Micawber oli tahtonut, että tätini olisi läsnä, teki meidän
mieli sovittaa niin, että tätini jäisi kotiin ja edustettaisiin Mr.
Dick'in ja minun kauttani. Lyhyeltä, me olimme päättäneet asettaa asian
näin, kun Dora taas saatti meidät horjumaan päätöksessämme, vakuuttaen,
ettei hän koskaan antaisi anteeksi itsellensä eikä häijylle pojallensa,
jos tätini jostakin syystä pysyisi kotona.
"Minä en aio puhua teidän kanssanne", sanoi Dora, pudistaen
kiharoitansa tätiäni kohden. "Minä aion olla ikävä. Minä panen Jip'in
koko päiväksi haukkumaan teitä. Minä olen varma, että todella olette
äreä, vanha olento, jollette lähde!"
"No mutta, Kukka!" nauroi tätini. "Tiedäthän, ettet voi tulla toimeen
ilman minua!"
"Voin kyllä", vastasi Dora. "Teistä ei ole minulla mitään hyötyä. Te
ette koskaan päiväkausia juokse portaita ylös ja alas minun tähteni. Te
ette koskaan istu ja kerro minulle Doady'sta, kuinka hänen kenkänsä
olivat kuluneet ja hän oli kokonaan pölyssä -- oi, mikä pikkuinen
toveri raukka! Te ette koskaan tee mitään, huvittaaksenne minua,
teettekö, rakas täti?" Dora suuteli kiireesti tätiäni ja sanoi: "kyllä
te teette! Minä lasken vaan leikkiä!" -- ettei tätini luulisi, että hän
todella tarkoitti, mitä hän sanoi.
"Mutta, täti", lausui Dora hyväileväisesti, "kuulkaat nyt. Teidän
täytyy lähteä. Minä aion kiusata teitä, siksi kuin annatte minun
tahtoni tapahtua tässä asiassa. Minä aion toimittaa _semmoisen_ elämän
häijylle pojalleni, jollei hän saata teitä lähtemään. Minä teen itseni
_niin_ ikäväksi -- ja niin tekee Jip myöskin! Te suotte vielä, että
olisitte hyvällä lähteneet jo aikoja sitten, jollette nyt mene. Paitsi
sitä", arveli Dora, heittäen hiuksensa taaksepäin ja kummastuneena
katsellen tätiäni ja minua, "miks'ette molemmat lähtisi? Enhän minä ole
niin kovasti kipeä. Olenko?"
"No, mikä kysymys!" lausui tätini.
"Mikä mielijohde!" sanoin minä.
"Niin! minä tiedän, että olen typerä pieni olento!" lausui Dora,
pitkäänsä katsellen meitä vuorottain ja sitten tarjoten sieviä
huuliansa suudeltavaksi, kun hän makasi sohvallansa. "Hyvä, teidän
täytyy siis molempien lähteä taikka minä en usko teitä; ja sitten minä
rupeen itkemään!"
Minä näin tätini kasvoista, että hän nyt alkoi taipua, ja Dora
kirkastui jälleen, kun hänkin näki sen.
"Kun tulette takaisin, on teillä niin paljon kerrottavaa minulle, että
menee ainakin viikko, ennenkuin ymmärrän kaikki!" sanoi Dora. "Sillä
_minä_ tiedän, etten hevin ymmärrä, jos se on joku kauppa-asia. Ja se
on varmaan joku kauppa-asia! Jos siinä lisäksi on jotakin yhteen
laskettavaa, en tiedä, kuinka siitä suoriun; ja silloin häijy poikani
näyttää _niin_ onnettomalta koko ajan. Kas niin! Nyt lähdette, ettekö
lähde? Te olette vaan poissa yhden yön, ja Jip pitää huolta minusta,
niin kauan kuin te olette poissa. Doady kantaa minut portaita ylös,
ennenkuin lähdette, enkä minä tule alas jälleen, ennenkuin palaatte; ja
te saatte viedä Agnesille kauhean nuhdekirjeen minulta, koska hän ei
kertaakaan ole käynyt meitä katsomassa!"
Me päätimme ilman pidempää keskustelua, että molemmat lähtisimme ja
että Dora oli pikkuinen petturi, joka oli olevinansa kipeä, koska hän
tahtoi, että häntä hemmoteltaisiin. Hän oli kovasti mielissänsä ja
hyvin iloinen; ja me neljä, se on: tätini, Mr. Dick, Traddles ja minä,
lähdimme samana iltana Dover'in vaunuilla Canterbury'yn.
Siinä hotellissa, jossa Mr. Micawber oli pyytänyt meitä odottamaan
häntä ja johon jonkunlaisella vaivalla pääsimme yö-sydännä, annettiin
minulle kirje, joka sisälsi, että hän ilmestyisi aamulla juuri kello
puolivälissä kymmenen. Jonka jälkeen me, matkasta ryytyneinä tähän
kolkkoon aikaan vuorokaudesta, menimme erinäisiin makuuhuoneisimme
kapeita käytäviä myöden, jotka haisivat, niinkuin niitä olisi
vuosisadat kastettu johonkin lihaliemen ja hevostallin liuvokseen.
Varhain aamulla astuskelin noilla rakkailla, vanhoilla, hiljaisilla
kaduilla ja painuin taas noitten arvoisien portinkäytävien ja kirkkojen
varjoihin. Peltovarekset liitelivät tuomiokirkon tornien ympäri, ja
tornit itse, jotka penikulman määrät katselivat tätä uhkeata,
yhdenmuotoista maisemaa ja sen hupaisia virtoja, kohosivat kirkkaasen
aamuilmaan, niinkuin ei olisi löytynyt mitään semmoista asiaa, kuin
muutosta mailmassa. Kuitenkin kellot soidessaan surullisesti puhuivat
minulle muutoksista joka paikassa; puhuivat minulle omasta ijästäni ja
sievän Dorani nuoruudesta; ja noista monesta iki nuorista, jotka olivat
eläneet ja rakastaneet ja kuolleet, sillä aikaa kuin kellojen kaikku
oli humistuttanut Mustan Prinssin ruosteisia haarniskoita, jotka
riippuivat sisäpuolella, ja tomu-hiukkoina ajan syvyyden ylitse
kadonnut ilmaan, niinkuin pyöröt katoavat veden pinnalla.
Minä katselin tuota vanhaa asuntoa kadun kulmasta, mutta en mennyt
likemmäksi sitä, etten, jos minut huomattaisiin, tietämättä tekisi
mitään vahinkoa sille asialle, jota olin tullut auttamaan. Aikainen
aurinko kohtasi syrjältä sen päätyjä ja ristikko-akkunoita, kullaten
niitä; ja muutamat säteet sen vanhasta rauhasta näyttivät tapaavan
sydäntäni.
Minä astuskelin parin tunnin ajan ulkopuolella kaupunkia ja palasin
sitten pääkatua myöden, joka tällä välin oli pudistanut pois viime yön
unensa. Niitten joukossa, jotka häärivät puodeissaan, näin entisen
vihamieheni, teurastajan, joka nyt oli edistynyt siinä määrässä, että
hänellä oli kaulus-saappaat, pieni lapsi ja omantakeinen asialiike. Hän
hointeli lastansa ja näytti olevan hyvänsävyinen jäsen yhteiskunnassa.
Me kävimme kaikki kovin levottomiksi ja maltittomiksi, kun istuimme
aamiaista syömään. Mitä lähemmäksi kello tuli puoli kymmentä, sitä
tuskallisemmaksi muuttui odottamisemme. Viimein me emme enää koettaneet
salata, ettemme huolineet aterioimisesta, joka meille muille, paitsi
Mr. Dick'ille, oli alusta aikain ollut pelkkä muodon asia, vaan tätini
käveli edestakaisin huoneessa, Traddles istui sohvalla ja oli
lukevinansa sanomalehteä, silmät katossa, ja minä katsoin ulos
akkunasta, että saisin niin pian kuin mahdollista ilmoittaa Mr.
Micawber'in tulon. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa, sillä
ensimäisellä puolen tunnin lyömällä ilmestyi hän kadulla.
"Tuossa hän tulee", sanoin minä, "eikä lakimiehenpuvussaan!"
Tätini sitoi kiinni hattunsa nauhat (hän oli tullut alas aamiaista
syömään, hattu päässä) ja pani shaalinsa yllensä, ikäänkuin hän olisi
ollut valmis mihin uskaliaasen ja ankaraan toimeen hyvänsä. Traddles
pani takkinsa nappiin jyrkällä katsannolla. Mr. Dick, joka hämmentyi
näistä pelottavista hankkeista, mutta katsoi tarpeelliseksi jälitellä
niitä, veti molemmin käsin hattunsa niin lujaan korviensa yli, kuin
suinkin mahdollista, mutta otti kohta taas pois sen Mr. Micawber'ia
tervehtiäksensä.
"Gentlemanit ja Madam", lausui Mr. Micawber, "hyvää huomenta! Rakas
Sir", Mr. Dick'ille, joka rajusti pudisti hänen kättänsä, "te olette
erinomaisen hyvä".
"Oletteko syöneet aamiaista?" kysyi Mr. Dick. "Suvaitsetteko yhtä
kotlettia?"
"Ei, vaikka saisin koko mailman, hyvä Sir!" huudahti Mr. Micawber,
pysäyttäen häntä hänen matkallansa kellon luo; "ruokahalu ja minä
olemme, Mr. Dixon, kauan aikaa olleet vieraat toisillemme".
Mr. Dixon oli niin hyvillään uudesta nimestänsä ja näytti ajattelevan,
että Mr. Micawber oli niin erittäin kohtelias, kun hän antoi hänelle
tämän nimen, että hän taas pudisti tämän kättä ja nauroi jotenkin
lapsellisesti.
"Dick!" sanoi tätini, "pitäkäät vaaria itsestänne!"
Mr. Dick maltti mielensä punehtuen.
"Nyt, Sir", lausui tätini Mr. Micawber'ille, hansikkaitaan käteensä
vetäen, "olemme valmiit Vesuviuksen vuorta tai mitä varten hyvänsä,
heti kuin vaan _te_ suvaitsette".
"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minä toivon, että ennen pitkää saatte
nähdä vuoren puhkeavan. Mr. Traddles, minulla on, luullakseni, teidän
lupanne tässä mainita, että olemme neuvotelleet keskenämme?"
"Niin on todella laita, Copperfield", vastasi Traddles, jota minä
suurella kummastuksella katselin. "Mr. Micawber on keskustellut minun
kanssani siitä, mitä hän aikoo tehdä, ja minä olen kehoittanut häntä
parhaan ymmärrykseni mukaan".
"Jollen pety, Mr. Traddles", jatkoi Mr. Micawber, "on se, jota aion
tehdä, tärkeä ilmi-saanti".
"Kovasti tärkeä", lausui Traddles.
"Kenties asiain näin ollen, Madam ja gentlemanit", arveli Mr. Micawber,
"olette suosiolliset ja hetkeksi taivutte erään semmoisen
johdatettaviksi, joka tosin ei ansaitse tulla katsotuksi miksikään
muuksi, kuin haaksi-hylyksi inhimillisen luonnon rannalla, mutta
kuitenkin yhä on teidän kanssa-ihmisenne, vaikka omat erehdykset ja
yhtyneitten asianhaarain kokoontunut voima ovat pusertaneet hänet ulos
alkuperäisestä muodosta".
"Me luotamme täydellisesti teihin, Mr. Micawber", sanoin minä, "ja
teemme, mitä tahdotte".
"Mr. Copperfield", vastasi Mr. Micawber, "teidän luottamuksenne ei ole
nykyisessä tilaisuudessa väärin sijoitettu. Minä pyydän, että minun
sallitaan lähteä pois viideksi minutiksi kellon mukaan ja sitten
vastaanottaa tämä seura, joka kysyy Miss Wickfield'iä Wickfleld ja
Heep'in byroossa, jossa minä olen palkkalaisena".
Tätini ja minä katsoimme Traddles'iin, joka nyykäytti suostumustansa.
"Tällä hetkellä minulla ei ole mitään muuta sanottavaa", muistutti Mr.
Micawber.
Jonka jälkeen hän suureksi kummastuksekseni sulki meidät kaikki
avaraan kumarrukseen ja katosi, samalla kuin hänen käytöksensä oli
erittäin vakava ja hänen kasvonsa erittäin vaaleat.
Traddles hymyili vaan ja pudisti päätänsä (hänen hiuksensa seisoivat
pystyssä sen laella), kun katselin häntä, saadakseni jonkunlaista
selitystä; jonka vuoksi minä otin esiin kelloni ja viimeiseksi
apukeinoksi luin noita viittä minutia. Tätini teki samoin, oma kello
kädessään. Kun mainittu aika oli kulunut, tarjosi Traddles hänelle
käsivarttansa, ja me kävimme kaikki yhdessä vanhaan asuntoon, sanaakaan
matkalla puhumatta.
Me tapasimme Mr. Micawber'in hänen pulpettinsa vieressä torni-byroossa
ensi kerroksessa. Hän joko kirjoitti taikka oli kirjoittavinansa
nopeasti. Iso byroo-linjaali oli pistetty hänen liivinsä alle, mutta
niin huonosti kätketty, että jalan verta taikka enemmän tästä
kapineesta pyrki esiin hänen povestaan, niinkuin uudenlaatuinen paidan
röyhelö.
Koska mielestäni näytti siltä, kuin olisi odotettu, että minä puhuisin,
sanoin ääneen:
"Kuinka voitte, Mr. Micawber?"
"Mr. Copperfield", lausui Mr. Micawber vakaasti, "minä toivon, että
jaksatte hyvin".
"Onko Miss Wickfield kotona?" kysyin minä.
"Mr. Wickfield sairastaa luuvaloa ja makaa vuoteen omana, Sir", vastasi
hän; "mutta Miss Wickfield käy epäilemättä iloiseksi, kun hän saa nähdä
vanhoja ystäviä. Tahdotteko astua sisään, Sir?"
Hän meni meidän edellämme vierashuoneesen -- ensimäinen huone, johon
minä tässä talossa olin astunut -- avasi Mr. Wickfield'in entisen
byroon oven ja sanoi sointuvalla äänellä:
"Miss Trotwood, Mr. David Copperfield, Mr. Thomas Traddles ja Mr.
Dixon!"
Minä en ollut nähnyt Uriah Heep'iä siitä lähtien, kuin löin häntä.
Meidän tulomme kummastutti häntä ilmeisesti, eikä vähemmän,
luullakseni, sen vuoksi, että se kummastutti meitä itseä. Hän ei
vetänyt kulmakarvojansa kokoon, sillä hänellä ei ollut mitään
semmoisia, ainakaan mainittavia; mutta hän rypisti otsaansa siinä
määrässä, että hän melkein kätki vähäiset silmänsä, samalla kuin se
hätäisyys, jolla hän nosti rystöisen kätensä leualleen, osoitti
jonkunlaista tuskaa taikka hämmästystä. Tätä kesti vaan niin kauan kuin
astuimme hänen huoneesensa ja minä katsahdin häneen tätini olkapään
takaa. Silmänräpäys jälestäpäin oli hän yhtä imarteleva ja nöyrä, kuin
koskaan.
"Hyvä, todella", lausui hän. "Tämä on odottamaton ilo! Kun saa,
niinkuin minun sopii sanoa, yhtä haavaa nähdä kaikki ystävänsä Saint
Paul'in seuduilta, on se odottamaton juhla! Mr. Copperfield, minä
toivon, että olette terve ja jos saan nöyrästi lausua niin --
ystävällinen niitä kohtaan, jotka kaikissa tapauksissa aina ovat teidän
ystävänne. Mrs. Copperfield, Sir, on paranemaan päin, toivon. Me olemme
viime aikoina käyneet aivan levottomiksi niitten ikävien tietojen
vuoksi, joita olemme saaneet hänen tilastaan, vakuutan teille".
Minua hävetti antaa hänen tarttua käteeni, mutta en tietänyt vielä,
kuinka muutoin menetellä.
"Asiat ovat muuttuneet täällä byroossa, Miss Trotwood, siitä kuin minä
olin halpa konttoristi ja pidin kiinni teidän pony-hevosestanne, eikö
ole?" kysyi Uriah kivulloisimmalla hymyllänsä. "Mutta _minä_ en ole
muuttunut, Miss Trotwood".
"Hyvä, Sir", vastasi tätini, "totta puhuen luulen, että olette hyvin
uskollinen nuoruutenne lupauksille, jos se jollakin tapaa tyydyttää
teitä".
"Kiitoksia, Miss Trotwood, hyvästä ajatuksestanne", lausui Uriah,
luikerruttaen ruumistaan inhottavalla tavallansa. "Micawber,
toimittakaat Miss Agnesille tieto vieraista -- ja äidille. Äitini
ihastuu varmaan, kun hän saa nähdä täällä olevan seuran!" lausui Uriah,
asettaen esiin tuoleja.
"Ette suinkaan ole missään työssä, Mr. Heep?" lausui Traddles, jonka
silmän tuo viekas, punainen silmä satunnaisesti kohtasi, kun se yhtä
haavaa tutki ja kartti meitä.
"Ei, Mr. Traddles", vastasi Uriah, jälleen istuen virkatuolillensa ja
pusertaen laihoja käsiänsä, joitten kämmenet hän oli asettanut
vastatusten laihojen polviensa väliin. "Ei niin paljon, kuin soisin.
Mutta lakimiehiä, hai-kaloja ja imi-matoja ei ole helppo kyllästyttää,
niinkuin tiedätte! Ei niin, ettei minulla itsellä ja Micawber'illa
ylimalkain olisi ollut kylläksi tekemistä, koska Mr. Wickfield tuskin
ollenkaan pystyy työhön, Sir. Mutta minun on yhtä suuri ilo kuin
velvollisuus työskennellä _hänen_ puolestaan. Te ette ole, luullakseni,
tutustuneet Mr. Wickfield'in kanssa, Mr. Traddles? Tietääkseni minun on
itse ollut ainoastaan kerta kunnia nähdä teitä?"
"En, minä en ole tutustunut Mr. Wickfield'in kanssa", vastasi Traddles;
"muutoin olisin ehkä jo kauan aikaa sitten käynyt teidän luonanne, Mr.
Heep".
Tämän vastauksen äänessä oli jotakin, joka sai Uriah'n jälleen
tarkastamaan puhujaa kovin paha-enteisellä ja epäilevällä katsannolla.
Mutta kun hän näki vaan Traddles'in ja hänen hyvänluontoiset kasvonsa,
hänen yksinkertaisen käytöksensä ja pysty-tukkansa, karkoitti hän tämän
katsannon ja vastasi rytkyttäen koko ruumistansa, mutta erittäin
kurkkuansa:
"Minä olen pahoillani siitä, Mr. Traddles. Te olisitte ihmetelleet
häntä yhtä paljon, kuin me kaikki. Hänen vähäiset vikansa olisivat vaan
tehneet hänet rakkaammaksi teille. Mutta jos tahdotte kuulla
asiakumppanini ylistystä, pyydän teitä kääntymään Copperfield'in
puoleen. Tämä perhe on semmoinen aine, jossa hän on hyvin taitava,
jollette vielä ole kuulleet häntä".
Agnes'in tulo esti minua tätä kohteliaisuutta torjumasta (jos missään
tapauksessa olisin torjunutkaan sitä). Mr. Micawber talutti hänet
sisään. Hän ei ollut mielestäni juuri niin levollinen, kuin
tavallisesti, ja oli ilmeisesti kärsinyt tuskaa ja vaivaa. Mutta hänen
vakava sydämellisyytensä ja hänen tyven kauneutensa loistivat sitä
lempeämmällä loistolla.
Minä näin Uriah'n tarkastelevan Agnesia, sillä välin kuin tämä tervehti
meitä, ja Uriah johdatti mieleeni rumaa ja kapinallista paholaista,
joka vartioitsi enkeliä. Tällä aikaa vaihtoivat Mr. Micawber ja
Traddles keskenään jotakin merkkiä; ja kenenkään huomaamatta, paitsi
minun, lähti Traddles ulos.
"Teidän ei tarvitse jäädä tänne, Micawber", sanoi Uriah.
Käsi kiinni poveen pistetyssä linjaalissa seisoi Mr. Micawber suorana
oven edessä, aivan selvästi katsellen jotakin kanssa-ihmistänsä, ja
tämä kanssa-ihminen oli hänen isäntänsä.
"Mitä odotatte?" kysyi Uriah. "Micawber! Ettekö kuulleet, kun sanoin,
ettei teidän tarvinnut jäädä tänne?"
"Kyllä!" vastasi Mr. Micawber liikahtamatta.
"Miksi siis odotatte?" arveli Uriah.
"Sentähden, että minä -- lyhyeltä, tahdon", vastasi Mr. Micawber
yhdellä vanhalla puuskauksellaan.
Uriah'n muoto muuttui, ja kivulloinen vaaleus, josta hänen ihonsa puna
heikosti pisti esiin, levisi hänen poskillensa. Hän katseli tarkasti
Mr. Micawber'ia, samalla kuin koko hänen kasvonsa hengittivät lyhyesti
ja nopeasti jokaisen juonteen kautta.
"Te olette irstainen toveri, niinkuin koko mailma tietää", lausui hän
ja koetti hymyillä, "ja minä pelkään, että minun on täytymys antaa
teille ero. Menkäät tiehenne! Minä puhun pian teidän kanssanne".
"Jos löytyy ketään konnaa tässä mailmassa", lausui Mr. Micawber
uudella, äkillisellä, mitä ankarimmalla puuskauksella, "jonka kanssa
minä jo olen puhunut liian paljon, on tämän konnan nimi -- _Heep_!"
Uriah astahti taaksepäin, niinkuin häntä olisi lyöty taikka pistetty.
Katsoen pitkäänsä ympäri meidän puoleemme synkimmällä ja häijyimmällä
katsannolla, mihin hänen kasvonsa pystyivät, sanoi hän hiljennetyllä
äänellä:
"Vai niin! Tämä on siis salaliitto! Te olette kokoontuneet tänne
yhteisen suostumuksen johdosta! Te puhallatte yhteen hiileen
konttoristini kanssa, eikö niin, Copperfield! Mutta varokaat. Siitä
ette mitään hyödy. Me ymmärrämme toinen toisemme, te ja minä.
Meillä ei ole mitään ystävyyttä keskenämme. Te olette aina olleet
pöyhkeä-vatsainen penikka siitä asti, kuin tänne tulitte; ja te
kadehditte minua siitä, että olen päässyt eteenpäin, kuinka? Mutta pois
kaikki sala-vehkeenne minua vastaan; minä aion myöskin puolestani
vehkeillä! Suorikaat tiehenne, Micawber. Minä puhun pian teidän
kanssanne".
"Mr. Micawber", lausuin minä, "tässä miehessä on tapahtunut äkillinen
muutos muissakin kohdin, kuin siinä erinomaisessa, että hän kerran
puhuu totuutta, ja tästä tulen siihen vakuutukseen, että hän on pulaan
saatettu. Menetelkäät hänen suhteensa, niinkuin hän ansaitsee!"
"Te olette uhkeata väkeä", sanoi Uriah samalla hiljennetyllä äänellä ja
pyyhki pitkällä, laihalla kädellänsä pois sitä tahmaista hikeä, joka
puhkesi hänen otsastansa, "kun lahjoitatte konttoristini, joka on
yhteiskunnan viimeistä rojua -- niinkuin itse olitte, Copperfield,
kuten tiedätte, ennenkuin joku armahti teitä -- että hän häväisisi
minua valheillansa! Miss Trotwood, teidän olisi paras tehdä loput
tästä, sillä muutoin minä teen lopun teidän aviopuolestanne pikemmin,
kuin ehkä suotavaksi katsotte. Minä en ole turhan vuoksi ammattini
kannalta ottanut selkoa teidän elämänne vaiheista, vanha lady! Miss
Wickfield, jos rakastatte isäänne, olisi parempi teille, jollette yhdy
tuohon joukkoon. Minä saatan hänet perikatoon, jos yhdytte. Noh,
tulkaat tänne! Minä olen saanut muutamat heistä äkeeni alle. Ajatelkaat
kahdesti, ennenkuin se menee teidän ylitsenne. Ajatelkaat kahdesti, te,
Micawber, jollette tahdo tulla muserretuksi. Minä neuvon teitä
lähtemään tiehenne, te narri! ja tulemaan puheilleni, niin kauan kuin
teillä vielä on aikaa peräytyä. Missä äiti on!" sanoi hän, yht'äkkiä
näyttäen levottomuudella huomaavan, että Traddles oli poissa, ja
nykäisten kellon nuoraa. "Menettelettepä siivosti toisen omassa
huoneessa!"
"Mrs. Heep on täällä, Sir", vastasi Traddles, palaten arvokkaan pojan
arvokkaan äidin kanssa. "Minä olen uskaltanut esitellä itseni hänelle".
"Kuka te olette, että esittelette itsenne?" vastasi Uriah. "Ja mitä te
täältä tahdotte?"
"Minä olen Mr. Wickfield'in asiamies ja ystävä, Sir", lausui Traddles
tyvenellä, asiamiehen kaltaisella tavalla. "Ja minun on plakkarissani
valtuuskirja häneltä, että saan kaikissa edustaa häntä".
"Se vanha aasi on juonut itsensä höperöksi", sanoi Uriah, käyden vielä
rumemmaksi, kuin ennen. "Ja valtuuskirja on petollisesti houkuteltu
häneltä!"
"Jotakin on petollisesti houkuteltu häneltä, sen tiedän minä", vastasi
Traddles levollisesti; "ja sen tiedätte tekin, Mr. Heep. Me lykkäämme
tämän kysymyksen Mr. Micawber'in päätettäväksi".
"Ury --!" aloitti Mrs. Heep tuskastuneella liikenteellä.
"Olkaat vaiti, äiti", vastasi hän; "mitä vähemmin puhuttu, sitä
pikemmin korjattu".
"Mutta Ury'ni --".
"Tahdotteko olla vaiti, äiti, ja jättää asian minulle?"
Vaikka kauan olin tietänyt, että Uriah'n nöyryys oli teeskennelty ja
kaikki hänen koristelemisensa konnamaiset ja tyhjäntäpöiset, ei
minulla kuitenkaan ollut ollut mitään oikeata käsitystä hänen
ulkokultaisuutensa määrästä, ennenkuin nyt näin hänen valhenaamansa
riisutuksi. Se pikaisuus, jolla hän heitti sen, kun hän huomasi, ettei
se hyödyttänyt häntä; se pahansuonti, röyhkeys ja viha, jota hän
osoitti; se pilkallinen ilo, jolla hän tälläkin hetkellä riemuitsi
siitä pahasta, jota hän oli tehnyt -- samalla kuin hän myös koko tämän
ajan oli epätoivossa ja ymmällään, kuinka saada meistä voittoa --
hämmästyttivät, vaikka ne täydellisesti sopivat yhteen sen kokemuksen
kanssa, joka minulla oli hänestä, ensiksi minuakin, joka olin tuntenut
hänet niin kauvan ja niin sydämestäni inhonnut häntä.
Minä en sano mitään siitä katseesta, jonka hän loi minuun, kun hän
seisoi ja tarkasteli meitä järjestänsä; sillä minä olin aina
ymmärtänyt, että hän vihasi minua, ja minä muistin käteni merkit hänen
poskessaan. Mutta kun hän käänsi silmänsä Agnesiin, ja minä näin sen
vimman, jolla hän tunsi valtansa tämän suhteen luiskahtavan käsistään,
ja millä tavalla ne ilettävät intohimot, jotka olivat saattaneet hänet
tavottamaan semmoista, jonka hyviä avuja hän ei koskaan voinut ymmärtää
eikä arvossa pitää, ilmestyivät pettyneissä toiveissaan, säpsähdin
yksin sitä ajatustakin, että Agnes oli elänyt tunninkaan semmoisen
miehen näkyvissä.
Hetken hierottuaan kasvojensa alipuolta ja katseltuaan meitä noilla
pahoilla silmillänsä rystöisten sormiensa ylitse, puhutteli hän kerran
vielä minua, puoleksi vaikeroiden ja puoleksi soimaten.
"Vai katsotte te, Copperfield, joka ylpeilette niin paljon kunniastanne
ja kaikista tuommoisista, oikeaksi hiiviskellä huoneeni ympäri ja
kuunnella konttoristini kanssa? Jos se olisin ollut _minä_, en olisi
kummastellut, sillä minä en kehu itseäni miksikään gentlemaniksi
(vaikken koskaan ole kuljeksinut pitkin katuja, niinkuin te Mr.
Micawber'in kertomuksen mukaan), mutta kun se olette _te!_ -- Ettekä
pelkää tätä tekemistä? Te ette ollenkaan ajattele, mitä minä
korvaukseksi teen, taikka että itse joudutte ahdinkoon salaliitosta ja
semmoisesta? Hyvä. Saadaan nähdä! Mr. Mikä-teidän-nimenne-lieneekään,
te aiotte lykätä jonkun kysymyksen Mr. Micawber'in päätettäväksi.
Tuossa on arviotuomarinne. Miks'ette pane häntä puhumaan? Hän on
oppinut läksynsä, näen minä".
Kun Mr. Heep näki, etteivät hänen sanansa ensinkään vaikuttaneet minuun
eikä keneenkään meistä, istui hän pöytänsä reunalle, kädet plakkarissa
ja toinen vääristä jaloistaan kierrettynä toisen ympäri, ynseästi
odottaen, mitä tulossa oli.
Mr. Micawber, jonka kiivautta olin tähän asti suurimmalla vaikeudella
pidättänyt ja joka oli ehtimiseen laskenut suustaan _kon_-nan
ensimäisen tavun toiseen tavuun ehtimättä, puuskahti nyt esiin, veti
linjaalin povestaan (nähtävästi puollustus-aseeksi) ja otti taskustaan
propatria-paperin dokumentin, joka oli taitettu kokoon suuren kirjan
muotoon. Hän avasi tämän paketin vanhalla komeudellansa, katseli
sisällystä, niinkuin hän olisi taiteelliselta kannalta ihmetellyt
lausetapaa, ja alkoi lukea, niinkuin seuraa:
"'Hyvä Miss Trotwood, hyvät gentlemanit'".
"Siunatkoon ja varjelkoon miestä!" huudahti tätini matalalla äänellä.
"Hän kirjoittaisi kirjeitä riisittäin, vaikka henki kaupalla olisi!"
Häntä kuulematta jatkoi Mr. Micawber:
"'Kun astun eteenne, paljastaakseni arvattavasti suurinta konnaa, mikä
milloinkaan on löytynyt'", silmiään paperista nostamatta osoitti Mr.
Micawber linjaalillansa, niinkuin haamun komento-sauvalla, Uriah
Heep'iä, "'en pyydä mitään armoa itselleni. Kehdosta asti oltuani
semmoisten rahallisten sitoumusten uhrina, joista en voinut vastata,
olen aina ollut alentavien asianhaarain heittelynä ja leikki-kaluna.
Häpeä, puute, epätoivo ja mielettömyys ovat yhdessä taikka kukin
erinänsä olleet seurakumppaneina elämänradallani'".
Sitä ihastusta, jolla Mr. Micawber kuvasi itseänsä näitten kauheitten
onnettomuuksien saaliiksi, sopi vaan verrata siihen korkeapontisuuteen,
jolla hän luki kirjettänsä, ja siihen kunnian-osoitukseen, jonka hän
suoritti tälle päänsä keikahuttamisella joka kerta kuin hän luuli
osaavasti valinneensa jonkun lauseen.
"'Karttuneen häpeän, puutteen, epätoivon ja mielettömyyden taakan alla
tulin tähän konttoriin -- elikkä niinkuin meidän vilkas naapuri,
Gallialainen, sanoisi, byroosen -- sen firman palvelukseen, jota
nimellisesti Wickfield ja -- _Heep_ johdattavat, mutta jota todella --
_Heep_ yksin hallitsee. _Heep_ ja ainoastaan _Heep_ on päävipu tässä
koneessa. _Heep_ ja ainoastaan _Heep_ on väärentäjä ja pettäjä'".
Enemmän sinisenä, kuin valkoisena näistä sanoista syöksähti Uriah
kirjettä kohden, niinkuin repiäksensä sitä kappaleiksi, mutta
ihmeellisellä taidolla taikka onnella osasi Mr. Micawber linjaalillansa
lyödä häntä lähestyviin rystöihin ja teki hänen oikean kätensä
hermottomaksi. Se vaipui alas, niinkuin se olisi mennyt poikki
ranteimesta. Kuului semmoinen ääni, kuin olisi puuta lyöty.
"Piru vieköön teidät!" huusi Uriah, väänneksien tuskasta ihan uudella
tavalla. "Minä aion maksaa teille samalla mitalla takaisin".
"Lähestykäät minua vielä, te -- te -- te häpeän _Heep_", huohotti Mr.
Micawber, "ja, jos teidän päänne on niinkuin muitten ihmisten, rusennan
sen. Tulkaat tänne vaan!"
Minä luulen, etten ole koskaan nähnyt mitään niin naurettavaa -- jo
silloinkin huomasin sen -- kuin Mr. Micawber'in, kun hän linjaaleinensa
seisoi sapelin-taistelian asemassa ja huusi: "tulkaat tänne vaan!"
samalla kuin Traddles ja minä sysäsimme häntä nurkkaan, josta hän joka
kerta, kuin olimme saaneet hänet sinne, lakkaamatta jälleen pyrki
esiin.
Hänen vastustajansa mutisi muutamia sanoja itsekseen, väänteli hetken
aikaa satutettua kättänsä, riisui verkalleen kaulahuivinsa ja sitoi
sillä kätensä, piti sitä sitten toisessa kädessään ja istui
pöydällensä, katsoen maahan synkistyneellä muodolla.
Kun Mr. Micawber oli kylläksi tyyntynyt, jatkoi hän kirjettänsä.
"'Ne palkalliset edut, joitten vuoksi minä tulin -- _Heep'in_
palvelukseen'", hän pysähtyi aina tämän sanan eteen ja lausui sitä
kummastuttavalla voimalla, "'eivät olleet määrätyt paitsi mitättömät
kaksikolmatta shillingiä ja kuusi pennyä viikkoonsa. Loput jätettiin
riippuvaksi ammatillisten tointeni arvosta elikkä toisin ja selvemmin
sanoen luontoni huonoudesta, aikomusteni ahneudesta, perheeni
köyhyydestä ja siitä yleisestä siveellisestä taikka pikemmin
epäsiveellisestä yhtäläisyydestä, joka oli minulla ja -- _Heep'illä_.
Tarvitseeko minun sanoa, että minun pian oli täytymys pyytää --
_Heepiltä_ etumaksoja Mrs. Micawber'in ja meidän hävinneen, mutta
karttuvan perheemme elatukseksi? Tarvitseeko minun sanoa, että --
_Heep_ -- oli edeltäpäin arvannut tämän täytymyksen? että näitä
etumaksoja annettiin vekseleitä ja muita samanlaisia sitoumuksia
vastaan, joista tämän maan lain-säännöissä puhutaan? ja että minä näin
kietounnuin siihen verkkoon, jonka hän oli kutonut minua varten?'"
Mr. Micawber'in mielihyvä siitä taidosta, jolla hän kirjeen tapaan
kuvasi tätä onnetonta asiain laitaa, näytti voittavan jokaisen tuskan
taikka huolen, jonka tosi-olot olisivat voineet tuottaa hänelle. Hän
luki eteenpäin:
"'Silloin se oli, kuin -- _Heep_ -- alkoi suosia minua juuri niin
suurella luottamuksella, kuin oli tarpeellista hänen kirotun hankkeensa
toimeenpanoksi. Silloin se oli, kuin hän alkoi, jos saan käyttää
Shakespeare'n lausetta, kitua, potea ja hiueta. Minä huomasin, että
apuani lakkaamatta vaadittiin väärennys-asioihin ja erään henkilön
peijaamiseen, jota nimitän Mr. W:ksi. Tämä Mr. W. eksytettiin,
pidettiin tietämättömyydessä ja petettiin jos jollakin tavalla; vaan
kuitenkin oli tuo rosvo -- _Heep_ -- koko tämän ajan tunnustavinaan
rajatonta kiitollisuutta ja ystävyyttä tälle kovaa vääryyttä
kärsineelle gentlemanille. Tämä oli kyllä paha; mutta, niinkuin tuo
filosofinen Tanskalainen [Hamlet] muistuttaa sillä yleisellä
käytöllisyydellä, joka on omituinen Elisabetin aikakauden kuuluisalle
kaunistukselle, _pahempia tulee vielä_!'"
Mr. Micawber oli niin ihastuksissaan siitä, että hän tällä citatilla
sai lauseensa näin luontevasti päätetyksi, että hän omaksi ja meidän
nautinnoksemme toisti saman lauseen sillä nimellä, että hän oli
lukiessaan sekaantunut.
"'Minun ei ole aikomus'", jatkoi hän, "'tässä kirjoituksessa ruveta
perinjuuriseen luetteloon (vaikka semmoinen on valmiina toisessa
paikassa) niistä monesta vähemmästä juonesta, joita on harjoitettu Mr.
W:ksi nimittämääni henkilöä vastaan ja joihin minä äänettömällä
suostumuksella olen ottanut osaa. Kun taistelo rinnassani palkan ja
palkattomuuden, leipurin ja leipurittomuuden, olemisen ja
olemattomuuden välillä lakkasi, päätin käyttää jokaista tilaisuutta
saattaakseni ilmi ja asettaakseni näkyviin ne isommat juonet, joita --
_Heep_ -- tämän gentlemanin kovaksi vääryydeksi ja vahingoksi oli
nivonut. Sisällisesti kehoitettuna hiljaiselta varottajalta ja
ulkonaisesti yhtä liikuttavalta ja voimalliselta varottajalta -- jota
lyhyeltä sanon Miss W:ksi -- rupesin jokseenkin töisevään salaiseen
tutkimiseen, jota nyt on kestänyt parhaan tietoni, taitoni ja
vakuutukseni mukaan enemmän kuin kaksitoista kalenteri-kuukautta'".
Hän luki tätä paikkaa, niinkuin se olisi seisonut jossakin parlamentin
päätöksessä, ja näytti saavan juhlallista virvoitusta sanojen
soinnusta.
"'Kanteeni -- _Heep'iä_ -- vastaan'", luki hän, katsellen tätä, ja pani
hätävaraksi linjaalinsa soveliaasen asemaan vasempaan kainaloonsa,
"'ovat seuraavat:'"
Me pidätimme kaikki henkeämme. Varma on, että Uriah teki niin.
"'Ensiksi'", lausui Mr. Micawber. "'Kun Mr. W:in kyky ja muisto
virka-asioissa muutamista syistä, joihin minun ei ole tarpeellista eikä
soveliasta ryhtyä, kävivät heikoiksi ja himmeiksi, sekoitti ja selkkasi
-- _Heep_ -- tahallaan kaikki ammatti-toimet. Kun Mr. W. kaikkein
vähimmin kelpasi työhön, oli -- _Heep_ -- aina käsillä ja kehoitti
häntä rupeamaan siihen. Tämmöisissä tiloissa sai hän Mr. W:in
nimikirjoituksen tärkeihin dokumentteihin, joita hän väitti toisiksi,
vähäpätöisiksi. Näin viekoiteltuna Mr. W. valtuutti hänet ottamaan ulos
erityisen talletus-summan, joka nousi kahteentoista tuhanteen kuuteen
sataan ja neljääntoista puntaan, kahteen shillingiin ja yhdeksään
pennyyn, ja käytti sen valheteltujen kustannusten ja vajausten
suorittamiseksi, joista joko oli jo huolta pidetty taikka joita ei
koskaan ollut löytynyt. Hän antoi tälle menetykselleen kokonaan
semmoisen muodon, kuin se olisi lähtenyt Mr. W:in omista,
epärehellisistä aikomuksista ja kuin se olisi tapahtunut Mr. W:in
epärehellisen toimen kautta; ja hän on käyttänyt sitä aina sen jälkeen
kiduttaaksensa ja pitääksensä toista vallassaan'".
"Te saatte näyttää tämän todeksi, te Copperfield!" sanoi Uriah
uhkaavalla pään pudistuksella. "Kaikki aikanansa!"
"Kysykäät -- _Heep'iltä_ -- Mr. Traddles, kuka asui hänen huoneessansa
hänen jälkeensä", lausui Mr. Micawber, katsahtaen ylös kirjeestänsä;
"tehkäät hyvin".
"Tuo narri itse -- ja hän asuu siellä nytkin", vastasi Uriah
halveksien.
"Kysykäät -- _Heep'iltä_ -- pitikö hän koskaan mitään päiväkirjaa
tuossa huoneessa", sanoi Mr. Micawber; "tehkäät hyvin".
Minä näin Uriah'n laihan käden tahtomatta pysähtyvän hänen poskeansa
raappimasta.
"Taikka kysykäät häneltä", lausui Mr. Micawber, "polttiko hän koskaan
mitään päiväkirjaa. Jos hän sanoo polttaneensa ja kysyy teiltä, missä
tuhka on, käskekäät hänen kääntyä Wilkins Micawber'in puoleen ja hän
saa kuulla jotakin, joka ei ollenkaan ole hänelle eduksi!"
Se voitonriemuinen komeus, jolla Mr. Micawber laski nämät sanat,
huolestutti suuresti Uriah'n äitiä, joka kovasti pelästyneenä huusi:
"Ury, Ury! Ole nöyrä ja sovi pois, rakas poikani!"
"Äiti!" vastasi hän, "tahdotteko olla vaiti? Te olette säikähtyneet
ettekä tiedä, mitä sanotte taikka tarkoitatte. Nöyrä!" toisti hän,
muristen katsellen minua; "nöyränäkin olen kauan aikaa nöyryyttänyt
muutamia heistä!"
Gentilisti sovittaen leukaansa paidankaulukseensa, jatkoi Mr. Micawber
nyt lukemistansa.
"'Toiseksi. On -- _Heep_ useissa tiloissa, parhaan tietoni, taitoni ja
vakuutukseni mukaan'" --.
"Mutta _tämä_ ei kelpaa", mutisi Uriah tointuneena. "Äiti, te olette
vaiti".
"Me koetamme ennen pitkää hankkia teille jotakin, joka kelpaa, kelpaa
täydellisesti, Sir", vastasi Mr. Micawber.
"'Toiseksi. On -- _Heep_ -- useissa tiloissa parhaan tietoni, taitoni
ja vakuutukseni mukaan säännöllisesti useissa laskuissa, kirjoissa ja
dokumenteissä vääristänyt Mr. W:in nimen; ja on selvästi tehnyt niin
eräässä tapauksessa, jonka minä voin näyttää todeksi. Asian laita on
tämä tämmöinen:'"
Mr. Micawber ihasteli taas tätä muodon-mukaista sanojen kasaamista,
joka tosin tuntui hyvin naurettavalta hänessä, mutta ei suinkaan,
täytyy minun myöntää, ole hänelle yksistään omituinen. Minä olen
eläissäni huomannut sen monessa ihmisessä. Minusta näyttää, kuin se
olisi yleinen sääntö. Esimerkiksi, kun todistaja vannoo laissa määrätyn
valan, näyttää hän suuresti iloitsevan, kun häntä kohtaa pitkä jono
tukevia sanoja, jotka ilmoittavat samaa asiaa; niinkuin, että he
inhoovat, kammovat, kieltävät taikka niin edespäin; ja vanhat
kirkonpannat laitettiin maukkaiksi saman perus-aatteen mukaan. Me
puhumme sanojen hirmuvallasta, mutta tahdomme myöskin harjoittaa
hirmu-valtaa niitten suhteen; me suomme mielellään, että meillä on iso
liika vara sanoja tarjona suurissa tiloissa; me luulemme, että se
näyttää arvokkaalta ja soi hyvältä. Niinkuin emme erittäin huoli
livreaimme merkityksestä juhlatiloissa, jahka ne vaan ovat kylläksi
kauniit ja lukuisat, niin on myöskin sanojemme tarkoitus taikka
tarpeellisuus vähäpätöinen asia, jahka niitä vaan ilmestyy komea rivi.
Ja niinkuin yksityiset joutuvat pulaan, kun liiaksi komeilevat
livreoillansa, taikka niinkuin orjat, kun ne ovat liian lukuisat,
nousevat kapinaan herrojansa vastaan, niin luulen voivani mainita erään
kansakunnan, joka on joutunut moneen suureen vastukseen ja joutuu
varmaan vielä suurempiin sen vuoksi, että se pitää liian suurta sanojen
saattoa.
Mr. Micawber luki eteenpäin, melkein maiskuttaen huuliansa:
"'Asian laita on nimittäin tämä tämmöinen. Koska Mr. W. oli heikko ja
mahdollisuuden piirissä oli, että hänen kuolemansa johdosta
tulisi ilmi muutamia seikkoja ja, niinkuin minä, Wilkins Micawber,
allekirjoittanut, otaksun, se valta kukistuisi, joka -- _Heep'illä_ --
oli W:n perheen suhteen, jollei voisi salaisesti taivuttaa hänen
tytärtänsä lapsellisesta rakkaudesta suostumaan siihen, ettei mihinkään
tutkintoon firman asioista koskaan ruvettaisi, katsoi sanottu -- _Heep_
-- hyödylliseksi pitää varalla velkaseteliä, jonka Mr. W. muka oli
antanut hänelle ennen mainituista kahdestatoistatuhannesta kuudesta
sadasta ja neljästätoista punnasta, kahdesta shillingistä ja yhdeksästä
pennystä ynnä koroista, ja jossa sanottiin, että -- _Heep_ --
edeltäpäin oli maksanut rahat Mr. W:lle, Mr. W:iä häpeästä
pelastaaksensa; vaikka hän todella ei koskaan ollut tätä summaa
antanut, vaan se jo aikaa sitten oli takaisin maksettu. Tämän
dokumentin allekirjoitukset, joita muka Mr. W. on kirjoittanut ja
Wilkins Micawber todistanut, on -- _Heep_ -- vääristänyt. Minulla on
hallussani hänen käsi- ja päiväkirjansa, jossa tavataan monta
samanlaista Mr. W:in nimen mukailemaa; tuli on sieltä täältä
vahingoittanut niitä, mutta jokainen voi lukea niitä. Minä en ole
koskaan todistanut mitään semmoista dokumenttia. Ja minulla on itse
dokumentti hallussani'".
Ylös hypähtäen otti Uriah Heep plakkaristansa avainkimpun ja avasi
erään laatikon, rupesi sitten yht'äkkiä miettimään, mitä hän aikoi
tehdä, ja kääntyi taas meitä kohden laatikkoon katsomatta.
"'Ja minulla on itse dokumentti hallussani'", luki Mr. Micawber
uudestaan, katsoen ympärillensä, niinkuin se olisi ollut teksti hänen
saarnassansa -- "se on: se oli minulla varhain tänä aamuna, kun tämä
kirjoitettiin, mutta minä olen sitten jättänyt sen Mr. Traddles'ille".
"Se on aivan oikein", myönsi Traddles.
"Ury, Ury!" huusi äiti, "ole nöyrä ja sovi pois. Minä tiedän, että
poikani tahtoo olla nöyrä, gentlemanit, jos annatte hänelle
mietintö-aikaa. Mr. Copperfield, te tiedätte varmaan, että hän aina
oli hyvin nöyrä, Sir!"
Oli omituista nähdä, kuinka äiti yhä piti kiinni vanhasta tempusta, kun
poika jo oli heittänyt sen hyödyttömänä.
"Äiti", lausui hän, maltittomasti purren siihen nenäliinaan, joka oli
kääritty hänen kätensä ympäri, "tekisitte paremmin, jos ottaisitte
ladatun pyssyn ja ampuisitte minut".
"Mutta minä rakastan sinua, Ury", huusi Mrs. Heep. Enkä minä epäile,
että hän teki niin taikka että Uriah rakasti häntä, näyttipä se kuinka
kummalliselta hyvänsä; vaikka, totta puhuen, he olivat yhtäläinen pari!
"Enkä minä voi kuulla, kuinka sinä yllytät gentlemaneja ja saatat
itsesi vielä suurempaan vaaraan. Minä sanoin ensiksi tuolle
gentlemanille, kun hän ilmoitti minulle ylikerroksessa, että asia oli
tullut ilmi, että tahdoin vastata siitä, että sinä olisit nöyrä ja
taipuisit antamaan hyvitystä. Oi, katsokaat, kuinka nöyrä _minä_ olen,
gentlemanit, älkäätkä huoliko hänestä!"
"Tuossa seisoo Copperfield, äiti", vastasi Uriah vihaisesti, laihalla
sormellansa osoittaen minua, jota vastaan koko hänen suuttumuksensa oli
kääntynyt, koska olin muka päämies asian ilmi tuonnissa; enkä minä
poistanut hänestä tätä harhaluuloa; "tuossa seisoo Copperfield, joka
olisi maksanut teille sata puntaa, vaikk'ette olisi sanoneet niinkään
paljon, kuin mitä olette sanoneet".
"Minä en voi auttaa sitä, Ury", huusi hänen äitinsä. "Minä en voi
nähdä, että menet vaaraan sen kautta, että pidät päätäsi niin pystyssä.
Parempi on, että olet nöyrä, niinkuin aina olit".
Uriah puri vähän aikaa nenäliinaansa ja sanoi sitten minulle, otsaansa
rypistäen:
"Mitä muuta aiotte tuoda esiin? Jos teillä on jotakin, ilmoittakaat se.
Miksi katselette minua tuolla tapaa?"
Mr. Micawber ryhtyi nopeasti jälleen kirjeesensä, suuresti iloissaan,
kun hän sai palata semmoiseen toimeen, joka tyydytti häntä niin paljon.
"'Kolmanneksi. Ja viimeiseksi. Minun on nyt tilaisuus -- _Heep'in_ --
väärien kirjojen ja -- _Heep'in_ -- oikeitten muistoonpanojen avulla,
jotka alkavat tuolla osaksi hävitetyllä päiväkirjalla (jota minä en
pystynyt ymmärtämään siihen aikaan, kuin muutimme nykyiseen asuntoomme
ja Mrs. Micawber satunnaisesti löysi sen siitä arkusta elikkä
laatikosta, jonka on määrä vastaan-ottaa kodillisella liedellämme
poltettu tuhka), todistaa, että onnettoman Mr. W:in heikkoja puolia,
vikoja, jopa hyviä avujakin, isällistä rakkautta ja kunniantuntoa on
vuosikaudet käytetty ja pinnistetty -- _Heep'in_ -- huonoja
tarkoituksia varten; että Mr. W:iä on monta vuotta petetty ja ryöstetty
jos jollakin tavalla tuon ahneen, viekkaan ja kiskovan -- _Heep'in_ --
rikastumiseksi; että -- _Heep'in_ -- päätarkoitus oli, paitsi
voiton-toivonsa tyydyttämistä, Mr. W:in ja Miss W:in periujuurinen
kukistaminen oman valtansa alle (mitä hän lisäksi tämän jälkimäisen
suhteen tavotteli, siitä en puhu mitään); että hänen viimeinen,
ainoastaan muutamia kuukausia sitten toimitettu tekonsa oli se, että
hän houkutteli Mr. W:in kirjallisesti luopumaan osastansa firmassa
niinkuin myöskin jättämään yksin huonekalunsakin määrättyä vuotuista
maksoa vastaan, jonka -- _Heep_ -- oikein ja rehellisesti oli
suorittava joka vuosi noina neljänä kvarttali-päivänä; että nämät
paulat, jotka alkoivat huolestuttavilla ja väärennetyillä kertomuksilla
niistä tiluksista, jotka olivat Mr. W:in hallussa siihen aikaan, kuin
Mr. W. oli ryhtynyt varomattomiin ja huonosti suunniteltuihin
asiahankkeisin eikä hänellä ollut takanansa niitä rahoja, joista hänen
tuli siveelliseltä ja lailliselta kannalta vastata; -- jatkaantuivat
valheteltuilla rahalainoilla suunnatonta korkoa vastaan, jotka lainat
todella tulivat -- _Heep'iltä_ -- ja joihin -- _Heep_ -- ensin oli
vilpillisesti saanut taikka vienyt rahat Mr. W:iltä itseltä sillä
varjolla, että niitä tarvittiin kauppatuumiin tai muihin yrityksiin;
-- ja lisääntyivät useilla erilaisilla tunnottomilla juonilla --
vähitellen kiristyivät siinä määrässä, ettei tuo onneton Mr. W.
tietänyt, mikä neuvoksi. Hävinneenä, jommoiseksi hän katsoi itseään
yhtä paljon varojen kuin kaikkien muitten toivojen ja kunnian puolesta,
luotti hän kokonaan tuohon hirviöön ihmishaamussa'" -- Mr. Micawber
pani erinäistä pontta tähän, koska se oli uusi lausetavan muodostus --
"'joka oli tehnyt itsensä tarpeelliseksi hänelle ja näin aikaan-saanut
hänen perikatonsa. Kaikki nämät lupaan näyttää todeksi. Arvattavasti
paljon enemmänkin!'"
Minä kuiskasin muutamia sanoja Agnesille, joka itki minun vieressäni
puoleksi ilosta, puoleksi surusta; ja jonkunlainen liikunto syntyi
meidän joukossamme, niinkuin Mr. Micawber olisi päättänyt. Mutta hän
sanoi erinomaisella vakavuudella: "antakaat minulle anteeksi", ja
ryhtyi kirjoituksensa loppu-osaan syvimmällä alakuloisuudella, johon
sydämellinen mielihyvä yhdistyi.
"'Minä olen päättänyt. Minun tulee nyt vaan näyttää nämät syytökset
todeksi ja sitten kova-osaisen perheeni kanssa kadota siitä
maakunnasta, jolle näytämme olevan rasitukseksi. Tämä on pian tehty.
Sopii hyvällä syyllä arvata, että pikku lapsemme ensiksi nääntyy
ruoan-puutteesen, koska se on heikoin jäsen joukossamme, ja että
kaksoisemme lähinnä seuraavat. Olkoon niin! Mitä minuun tulee, on
pilgrimi-retkeni tänne Canterbury'yn tehnyt paljon; velkavankeus ja
puute tekevät pian enemmän. Minä toivon, että tämän tutkimukseni vaiva
ja vaara -- sen vähimmät tuotteet ovat verkalleen poimitut kokoon
kiireisten virkatointen päälle tunkiessa, painavissa rahallisissa
huolissa, aamun valjetessa, kasteisina iltoina, yön varjoissa, erään
semmoisen miehen silmän helteessä, jota olisi tarpeeton nimittää
pahaksi hengeksi -- ynnä minun, köyhän perheen-isän, ponnistus saada
tämä tutkimus, kun se päättyy, kantamaan hyviä hedelmiä -- ovat
niinkuin muutamat pisarat viiniä sirotettuna hauta-roviolleni. Muuta en
pyydä. Puollustuksekseni sanottakoon vaan, niinkuin on sanottu eräästä
miehuullisesta ja etevästä merisankarista, johon en tahdo ensinkään
verrata itseäni, että mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt ilman mitään
ahneita ja itsekkäitä tarkoituksia
Englannin e'estä, kodin ja kauneuden.
Pysyen aina &c. &c.
_Wilkins Micawber_".
Kovasti liikutettuna, mutta samalla myös suuresti ihastuneena taitti
Mr. Micawber kokoon kirjeensä ja antoi sen kumartaen tädilleni niinkuin
jotakin, jota tämä mielellään tallettaisi.
Niinkuin jo ensi kerralla kauan aikaa sitten täällä käydessäni olin
huomannut, löytyi tässä huoneessa rautainen raha-arkku. Avain oli
suulla. Äkillinen epäilys näytti syntyvän Uriah'ssa. Mr. Micawber'iin
katsahtaen meni hän sen luo ja kimmahutti auki ovet. Se oli tyhjä.
"Missä kirjat ovat?" huusi hän kauhistuneilla kasvoilla. "Varas on
vienyt kirjat!"
Mr. Micawber taputti itseänsä linjaalilla. "_Minä_ ne vein, kun sain
avaimen teiltä, niinkuin tavallisesti -- mutta hiukan varemmin -- ja
avasin sen tänä aamuna".
"Älkäät olko levoton", lausui Traddles. "Ne ovat joutuneet minun
haltuuni. Minä pidän huolta niistä sen oikeuden nojassa, jota olen
maininnut".
"Te talletatte siis varkaankalua, vai kuinka?" huusi Uriah.
"Talletan tämmöisessä tilassa", vastasi Traddles.
Kuinka suuresti kummastuin, kun näin tätini, joka oli tyvenesti
kuunnellut, syöksähtävän Uriah Heep'iä vastaan ja molemmin käsin
tarttuvan hänen kaulukseensa!
"Tiedättekö, mitä _minä_ tahdon?" sanoi tätini.
"Pakkotröijyä", vastasi hän.
"Ei. Omaisuuttani!" vastasi tätini. "Agnes, rakas lapseni, niin kauan
kuin luulin, että isänne todella oli hukannut sen, en tahtonut sanoa
sanaakaan -- niinkuin en sanonutkaan, ei edes Trot'ille, sen hän tietää
-- siitä, että se oli jätetty tänne talletettavaksi. Mutta nyt tiedän,
että tämän toverin tulee vastata siitä, ja tahdon sitä! Trot, tule
ottamaan pois se häneltä!"
Luuliko tätini sinä hetkenä, että Uriah Heep piti hänen omaisuuttansa
kaulahuivissaan, sitä en suinkaan tiedä; mutta varma on, että hän rytki
siitä, niinkuin hänellä todella olisi ollut semmoinen luulo. Minä
kiirehdin asettumaan heidän väliinsä ja vakuuttamaan tädilleni, että
yhdessä pitäisimme huolta, että Uriah toimittaisi takaisin kaikki, mitä
hän oli vääryydellä ottanut. Tämä ja muutamien minutien mietintö
rauhoitti tätiäni; mutta hän ei ollut ollenkaan hämmennyksissä siitä,
mitä hän oli tehnyt (jota minun ei sentään sovi sanoa hänen hatustaan),
vaan kävi levollisesti istumaan entiselle paikallensa.
Viimeisinä parina minutina oli Mrs. Heep lakkaamatta kehoittanut
poikaansa olemaan "nöyränä", ja oli langennut polvillensa meidän
jokaisen eteen järjestänsä, tehden mitä hurjimpia lupauksia. Poika
asetti hänet nyt tuolille, seisoi äreänä hänen vieressään ja piti
kiinni hänen käsivarrestaan, vaikk'ei raa'asti, sanoen minulle julmalla
katseella:
"Mitä vaaditte minut tekemään?"
"Minä sanon teille, mikä on tehtävä", lausui Traddles.
"Eikö tuolla Copperfield'illa ole mitään kieltä?" mutisi Uriah. "Minä
tekisin teille sangen paljon, jos valehtelematta saattaisitte kertoa
minulle, että joku on leikannut sen hänen suustaan".
"Uriah'ni aikoo olla nöyrä!" huusi hänen äitinsä. "Älkäät huoliko
siitä, mitä hän sanoo, hyvät gentlemanit!"
"Tämä se on tehtävä", arveli Traddles. "Ensiksi on se luopumuskirja,
josta olemme kuulleet, jätettävä minulle tuossa paikkaa".
"Otaksutaan, etten ole saanut sitä", keskeytti Uriah.
"Mutta te olette saaneet sen", lausui Traddles; "sentähden emme
otaksu sitä". Enkä minä voi olla tunnustamatta, että tämä oli
ensimäinen tilaisuus, jolloin todella itsekseni myönsin, että vanhalla
koulukumppanillani oli selvä pää ja hyvä, tasainen, käytöllinen järki.
"Sitten", sanoi Traddles, "täytyy teidän olla valmiina tuomaan esiin
kaikki, mitä saaliinhimonne on anastanut, ja antaa se takaisin
viimeiseen äyriin asti. Kaikki firman paperit ja kirjat jäävät meidän
haltuumme, kaikki omat kirjanne ja paperinne, kaikki tilin-laskut ja
takuut kumpaakin laatua. Lyhyeltä, kaikki, mitä täällä on".
"Täytyy? Sitä en juuri tiedä", lausui Uriah. "Minun täytyy saada aikaa
ajatella sitä".
"Kyllä", vastasi Traddles; "mutta sillä välin ja siksi kuin kaikki on
tehty meidän mieltämme myöden, pidämme nämät kaikki hallussamme; ja
pyydämme teitä -- lyhyeltä, pakoitamme teidät -- pysymään omassa
huoneessanne eikä rupeamaan yhteyteen kenenkään muun kanssa".
"Sitä en tee!" sanoi Uriah, kiroten.
"Maidstone'n vankihuone on luotettavampi säilytyspaikka", huomautti
Traddles; "ja vaikka laki ei niin nopeasti toimita oikeutta meille eikä
ehkä pysty toimittamaan oikeutta meille niin täydellisesti, kuin te, ei
ole mitään epäilystä, että se rankaisee _teitä_. Te tiedätte sen yhtä
hyvin kuin minä! Copperfield, tahdotko mennä raastuvasta noutamaan pari
polisia?"
Tässä Mrs. Heep taas keskeytti, polvillansa pyytäen Agnesia välittämään
heidän puolestaan ja huudahtaen, että Uriah oli kovin nöyrä ja että
kaikki oli totta ja että, joll'ei Uriah tekisi, mitä me tahdoimme, hän
tekisi, ja paljon samanlaista, ollen puoleksi mieletönnä pelosta
lemmittynsä vuoksi. Se kysymys, mitä Uriah olisi tehnyt, jos hänellä
olisi ollut jotakin rohkeutta, olisi ollut samanlainen, kuin se
kysymys, mitä sekasikiö-koira tekisi, jos sillä olisi tiikerin rohkeus.
Hän oli pelkuri kiireestä kantapäähän ja osoitti vihaisuudellansa ja
äreydellänsä pelkurin luontoansa yhtä paljon nyt, kuin ainakin kurjassa
elämässään.
"Odottakaat!" tiuskaisi hän minulle ja pyyhki kuumia kasvojansa
kädellään. "Äiti, olkaat hiljaa. Hyvä! Saakoot he tuon dokumentin.
Menkäät noutamaan sitä!"
"Tehkäät hyvin ja auttakaat häntä, Mr. Dick", lausui Traddles.
Ylpeänä annetusta toimesta ja ymmärtäen sen arvoa, seurasi Mr. Dick
häntä, niinkuin paimenkoira seuraa lammasta. Mutta Mrs. Heep ei
tuottanut hänelle paljon murhetta, sillä hän ei ainoastaan palannut
dokumentin kanssa, vaan toi myöskin lippaan, jossa se oli ja josta
löysimme erään pankkikirjan ynnä muutamia muita papereita, jotka
jälestäpäin olivat meille hyödyksi.
"Hyvä!" arveli Traddles, kun nämät olivat tuodut. "Nyt saatte, Mr.
Heep, peräytyä ajattelemaan, mutta muistakaat erittäin, jos
suvaitsette, että minä kaikkien läsnä olevien puolesta ilmoitan teille,
että on ainoastaan yksi asia tehtävä, nimittäin se, jonka jo olen
maininnut; ja että se on viipymättä tehtävä".
Silmiänsä maasta nostamatta astui Uriah huoneen poikki, käsi
kuvallansa, ja sanoi, pysähtyen oven suuhun:
"Copperfield, minä olen aina vihannut teitä. Te olette aina olleet
onnen-onkija ja te olette aina vastustaneet minua".
"Itse te, niinkuin, luullakseni, olen sanonut teille kerran ennen",
lausuin minä, "olette ahneudellanne ja kavaluudellanne koko mailmaa
vastustaneet. Teidän lienee täst'edes hyödyllinen miettiä, ettei
koskaan vielä mailmassa ole ollut mitään ahneutta eikä kavaluutta, joka
ei ole mennyt liikoihin ja pettänyt itseänsä. Se on yhtä varma, kuin
kuolema".
"Taikka yhtä varma, kuin heidän oli tapa koulussa opettaa (samassa
koulussa, jossa minä harjaannuin niin suureen nöyryyteen) kello
yhdeksästä yhteentoista, että työ oli kirous, ja yhdestätoista yhteen,
että se oli siunaus, ilo, kunnia, tiesi mitä kaikkia", sanoi hän
ivallisesti. "Te saarnaatte melkein yhtä johdonmukaisesti, kuin he.
Eikö nöyryys miellytä? Ilman sitä minä en, luullakseni, olisi voinut
peijata tuota gentlemani-kumppaniani. -- Micawber, te vanha lörppö,
minä aion maksaa _teille_!"
Mr. Micawber, joka suuresti halveksi Uriah'ta ja hänen ojennettua
sormeansa ja kovasti pöyhisti rintaansa, siksi kuin Uriah oli
luikahtanut ulos ovesta, kääntyi nyt minun puoleeni ja tarjosi minulle
iloa "todistaa keskinäisen luottamuksen uudestaan rakentamista hänen ja
Mrs. Micawber'in kesken". Jonka perästä hän kutsui koko seuran tulemaan
saapuville tähän liikuttavaan kohtaukseen.
"Se verho, joka kauan aikaa on eroittanut Mrs. Micawber'in ja minun, on
nyt vedetty pois", lausui Mr. Micawber, "ja lapseni ja heidän
olemisensa alku voivat vielä kerran yhtyä tasakannalla".
Koska kaikki olimme hyvin kiitolliset hänelle ja tahdoimme näyttää sitä
niin paljon, kuin levottomuutemme ja hämmennyksemme salli, uskallan
sanoa, että olisimme kaikki menneet, jollei olisi ollut tarpeellista,
että Agnes palaisi isänsä luo, joka ei vielä kestänyt muuta kuin
heikkoa toivon valoa, ja että joku muu vartioitsisi Uriah'ta. Traddles
jäi siis sinne jälkimäistä tarkoitusta varten; Mr. Dick'in oli määrä
jonkun ajan perästä tulla hänen sijaansa; ja Mr. Dick, tätini ja minä
menimme kotiin Mr. Micawber'in luo. Kun kiireisesti erosin siitä
kalliista tytöstä, jolle olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja
ajattelin, mistä hän ehkä tänä aamuna oli pelastettu -- vaikka hän
olikin tehnyt järkevän päätöksen -- tunsin itseni sydämestäni
kiitolliseksi lapsuuteni kurjuudesta, joka oli saattanut minut
tuttavuuteen Mr. Micawber'in kanssa.
Mr. Micawber'in asunto ei ollut kaukana, ja koska kadulta tuli
suoraan arkihuoneesen ja Mr. Micawber omituisella hätäisyydellään
syöksähti sisään, olimme yht'äkkiä keskellä perhettä. Huudahtaen:
"Emma, kulta-henkeni!" riensi Mr. Micawber Mrs. Micawber'in syliin.
Mrs. Micawber kirkaisi ja halasi Mr. Micawber'ia. Miss Micawber, joka
hoiteli sitä ymmärtämätöntä vierasta, josta Mr. Micawber oli puhunut
viimeisessä kirjeessänsä minulle, oli syvästi liikutettu. Vieras
hypiskeli. Kaksoiset ilmoittivat iloansa muutamilla vähän
sopimattomilla, mutta viattomilla tempuilla. Master Micawber, jonka
mieli näytti käyneen katkeraksi varhaisista vastuksista ja jonka
katsanto oli muuttunut nyreäksi, joutui parempien tunteittensa valtaan
ja itki.
"Emma!" lausui Mr. Micawber. "Pilvi on poistunut sielustani.
Keskinäinen luottamus, joka niin kauan oli säilynyt meidän välillämme,
on nyt palannut, eikä sitä mikään enää keskeytä. Terve tultua nyt
köyhyys!" huusi Mr. Micawber, kyyneliä vuodattaen. "Terve tultua
kurjuus, terve tultua kodittomuus, terve tultua nälkä, ryysyt,
raju-ilma ja kerjuu! Keskinäinen luottamus on meitä loppuun saakka
tukeva!"
Näillä lauseilla asetti Mr. Micawber Mrs. Micawber'in istumaan tuolille
ja syleili perhettänsä järjestään, tervetulleeksi toivottaen koko
joukkoa kolkkoja tulevaisuuden oloja, jotka parhaan ymmärrykseni mukaan
eivät suinkaan heistä näyttäneet tervetulleilta, ja kehoittaen heitä
lähtemään liikkeelle Canterbury'ssä ja laulamaan kööri-lauluja, kosk'ei
mitään muuta ollut jäänyt heidän elinkeinokseen.
Mutta koska Mrs. Micawber oli ankarasta mielenliikutuksestaan mennyt
pyörryksiin, tuli ensiksi, jopa ennenkuin sopi katsoa kööriä
täydelliseksi, toinnuttaa häntä. Tämän tätini ja Mr. Micawber
toimittivat; jonka jälkeen tätini esiteltiin, ja Mrs. Micawber tunsi
minut jälleen.
"Suokaat minulle anteeksi, rakas Mr. Copperfield", lausui tämä lady
raukka, ojentaen minulle kättänsä, "mutta minulla ei ole suurin voimia,
ja Mr. Micawber'in ja minun nykyisen väärin-ymmärryksemme poistuminen
koski minuun liian paljon".
"Onko tämä koko perheenne, Ma'am?" kysyi tätini.
"Tätä nykyä sitä ei ole enemmän", vastasi Mrs. Micawber.
"Hyvä Jumala, minä en tarkoittanut sitä, Ma'am", lausui tätini. "Minä
tarkoitin, ovatko kaikki nämät lapset teidän?"
"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se lasku pitää paikkansa".
"Ja tuo vanhin nuori gentlemani tuossa", arveli tätini miettiväisesti.
"Miksi häntä on kasvatettu?"
"Minun oli toivo, kun tulin tänne", lausui Mr. Micawber, "saada Wilkins
kirkon palvelukseen; taikka kenties lausun ajatukseni tarkemmin, jos
sanon kööriin. Mutta ei löytynyt mitään avointa tenori-laulajan paikkaa
siinä kunnian-arvoisassa temppelissä, josta tämä kaupunki niin suurella
syyllä on mainio, vaan hän on -- lyhyeltä, hän on ruvennut laulamaan
ravintoloissa pyhien rakennusten sijasta".
"Mutta hänellä on hyvät aikomukset", väitti Mrs Micawber hellästi.
"Minä uskallan sanoa, lemmittyni", vastasi Mr. Micawber, "että hänellä
on erittäin hyvät aikomukset; mutta minä en ole vielä huomannut, että
hän toteuttaa aikomuksiansa milläkään erinäisellä taholla".
Master Micawber'in nyreä katsanto palasi jälleen ja hän kysyi
jonkunlaisella kiivaudella, mitä hänen tuli tehdä? Oliko hän syntynyt
kirvesmieheksi taikka vaunun-maalariksi enemmän, kuin linnuksikaan?
Saattiko hän mennä ensimäisen kadun varrelle ja avata apteekin?
Saattiko hän rientää lähimmäiseen tuomio-istuimeen ja julistaa itsensä
lakimieheksi? Voiko hän rynnäköllä ilmestyä operassa ja väkisin
menestyä? Pystyikö hän tekemään mitään, kun ei hänelle oltu opetettu
mitään?
Tätini mietti hiukan aikaa ja sanoi sitten:
"Mr. Micawber, minä kummastelen, ettei mieleenne ole tullut muuttaa
pois maasta".
"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se oli nuoruuteni unelma ja kypsemmän
ikäni petollinen pyrintö".
Ohi mennen sanottuna, olen täydellisesti vakuutettu, ettei hän
kertaakaan eläissään ollut ajatellut sitä.
"Oliko?" sanoi tätini, katsellen minua. "No, mikä hyvä asia se olisi
teille ja teidän perheellenne, Mr. ja Mrs. Micawber, jos nyt
muuttaisitte maasta".
"Pää-omaa, Madam, paä-omaa", arveli Mr. Micawber synkästi.
"Tämä on suurin, minun sopii sanoa ainoa vastus rakas Mr. Copperfield",
myönsi hänen vaimonsa.
"Pää-omako?" huudahti tätini. "Mutta olettehan meille suuren hyvän työn
tekemällänne -- olette jo tehneet meille suuren hyvän työn, sopii minun
sanoa, sillä varmaan saamme paljon tästä tulesta pelastetuksi -- ja
mitä voisimme tehdä teille, joka olisi puoleksikaan niin hyvä, kuin
tuon pää-oman hankkiminen?"
"Minä en voisi vastaan-ottaa sitä lahjaksi", lausui Mr. Micawber
innokkaasti, "mutta jos olisi mahdollista, että kylläksi suuri summa
lainattaisiin minulle viiden prosentin vuotuista korkoa ja
personallista sitoumustani vastaan -- se on reverssejä vastaan, joita
asetan kahdeksitoista, kakdeksaksitoista ja neljäksikolmatta
kuukaudeksi, saadakseni aikaa, että jotakin ilmaantuisi" --.
"Olisi mahdollista? Se on mahdollista ja on oleva mahdollista teidän
omilla ehdoillanne heti kuin asiaan suostutte. Ajatelkaat nyt tätä, te
molemmat. David tuntee muutamia henkilöitä, jotka ennen pitkää lähtevät
Australiaan. Jos päätätte matkustaa, miks'ette matkustaisi samalla
laivalla? Te voitte auttaa toisianne. Ajatelkaat nyt tätä, Mr. ja Mrs.
Micawber. Ottakaat aikaa itsellenne ja punnitkaat sitä hyvin".
"On vaan yksi kysymys, rakas Ma'am, jonka tahtoisin tehdä", sanoi Mrs.
Micawber. "Ilman-ala on, luulen minä, hyvä".
"Mitä paras mailmassa!" lausui tätini.
"Juuri niin", vastasi Mrs. Micawber. "Nyt tulee kysymykseni. _Ovatko_
sen maan olot semmoiset, että Mr. Micawber'in lahjaisen miehen olisi
mahdollinen nousta ylöspäin yhteiskunnallisella vaa'alla? Minä en
tarkoita, sopiiko hänen heti pyrkiä kuvernöriksi taikka joksikin
semmoiseksi, vaan olisiko hänen luonnonkirjoillansa tilaisuus siellä
kehkeytyä -- siinä olisi kyllin -- ja päästä täyteen voimaan?"
"Parempaa tilaisuutta ei ole missään", vastasi tätini, "semmoisella
miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera".
"Miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera", toisti Mrs.
Micawber selvimmällä asian-miehen tavallansa. "Aivan niin. Ilmeisesti
Australia on Mr. Micawber'in oikea vaikutus-ala!"
"Minulla on se vahva luulo, rakas Madam", sanoi Mr. Micawber, "että
se on nykyisessä tilassa oikea maa, ainoa oikea maa minulle ja
perheelleni, ja että jotakin erinomaista sillä rannikolla ilmaantuu.
Matka sinne ei ole juuri mitään -- verrannollisesti puhuen; ja vaikka
tulee ystävällistä ehdoitustanne miettiä, voin vakuuttaa teille, että
tämä miettiminen ei ole muuta, kuin muodon asia".
Unhottanenko koskaan, kuinka Mr. Micawber silmänräpäyksellä täyttyi
toivolla ja katsoi eteenpäin onneansa kohden, taikka kuinka Mrs.
Micawber kohta keskusteli kängurun tavoista! Muistanenko koskaan tuota
Canterbury'n katua eräänä markkinapäivänä, Mr. Micawber'ia
ajattelematta, kun hän seurasi meitä takaisin, sillä rohkealla,
huolimattomalla käytöksellä, johon hän rupesi, osoittaen semmoisen
epävakaista oloa, joka vaan satunnaisesti oleskelee manterella, sekä
Australian farmerin silmillä katsellen ohitse astuvia härkiä!