"On sitä vähän muutakin", vastasi hän, "jos voin sanoa sitä, Mas'r
Davy".
Me kävelimme eteenpäin kauemmaksi, kuin tähän saakka olimme kävelleet,
ennenkuin hän taas puhui. Hän ei itkenyt niissä kohdin pysähtyessään,
joita aion viivalla osoittaa. Hän kokosi vaan ajatuksiansa, oikein
selvästi puhuakseen."
"Minä rakastin häntä -- ja minä rakastan hänen muistoansa -- niin
paljon -- että minun on mahdoton uskotella häntä, että minä olen
onnellinen. Minä voisin olla onnellinen ainoastaan -- jos unhottaisin
hänet -- ja minä varon, että tuskin kestäisin sitä, että hänelle
kerrottaisiin, että olen hänet unhottanut. Mutta jos te, Mas'r Davy,
jolla on niin suuri oppi, keksisitte jotakin, joka hänelle sanottuna
saisi hänet uskomaan, etten ole peräti onneton, vaikka yhä rakastan ja
suren häntä; jotakin, joka saisi hänet uskomaan, etten ole kyllästynyt
elämääni, vaan vielä toivon saavani nähdä häntä viatonna siellä, missä
pahat eivät enää vahingoita ja väsyneet pääsevät lepoon -- jotakin,
joka huojentaisi hänen murheellista mieltänsä eikä kuitenkaan saattaisi
häntä ajattelemaan, että minä koskaan voisin mennä naimisiin taikka
että olisi mahdollista, että kukaan koskaan voisi olla minulle, mitä
hän oli -- pyytäisin teitä sanomaan hänelle sitä -- ja myöskin että
minä rukoilen hänen puolestansa -- joka oli minulle niin kallis".
Minä pusersin hänen miehuullista kättänsä jälleen ja sanoin hänelle,
että sitouduin tekemään tätä niin hyvin, kuin minun oli mahdollinen.
"Minä kiitän teitä, Sir", vastasi hän. "Siinä teitte ystävällisesti,
että kohtasitte minua. Siinäkin teitte ystävällisesti, että seurasitte
setääni tänne. Mas'r Davy, minä ymmärrän aivan hyvin, että, vaikka
tätini aikoo lähteä Londoniin, ennenkuin he purjehtivat, ja he vielä
kerran yhtyvät, minä en luultavasti enää näe setääni. Minä olen varma
siitä asiasta. Me emme puhu siitä, mutta niin käy, ja parasta se onkin.
Kun viimeisen -- kaikkein viimeisen kerran -- näette hänet, tahdotteko
sanoa hänelle mitä hartaimpia terveisiä ja kiitoksia sen orvon
puolesta, jolle hän aina oli enemmän, kuin isä?"
Tämänkin lupasin uskollisesti toimittaa.
"Minä kiitän teitä vielä, Sir", sanoi hän, sydämellisesti pudistaen
kättäni. "Minä tiedän, mihin menette. Jumalan haltuun!"
Vähäisellä kätensä viittauksella, ikäänkuin selittääksensä minulle,
ettei hän voinut tulla tuohon vanhaan paikkaan, kääntyi hän pois. Minä
seurasin häntä silmilläni, kun hän astui aution poikki kuutamassa, ja
näin hänen kääntävän kasvonsa hopeista, merellä väikkyvää valo-juovaa
kohden ja kulkevan, yhä sitä katsellen, siksi kuin hän oli vaan varjo
kaukana poissa.
Vene-huoneen ovi oli auki, kun lähestyin, ja sisään astuessani
huomasin, että kaikki huonekalut olivat muutetut pois, paitsi yksi
noista vanhoista arkuista, jolla Mrs. Gummidge istui, joku kori
polvillansa, ja katseli Mr. Peggottya. Mr. Peggotty nojasi
kyynäspäätänsä jyrkeään kaminin-reunukseen ja tuijotti muutamiin
sammuviin kekäleisin ristikon taa; mutta hän nosti päätänsä
toivokkaasti, kuin minä tulin sisään, ja puhui iloisella tavalla.
"Te tulette tänne lupauksenne mukaan hyvästi-jätölle, Mas'r Davy!"
sanoi hän, tarttuen kynttilä-jalkaan. "Jotenkin tyhjää, eikö niin?"
"Te olette todella käyttäneet aikaanne hyvästi", arvelin minä.
"No, me emme ole olleet joutilaina, Sir. Missis Gummidge on
työskennellyt, niinkuin -- minä en tiedä ketään, jonka tavalla hän ei
olisi työskennellyt", lausui Mr. Peggotty, katsellen häntä ja ollen
ymmällänsä sopivan vertauksen puutteessa.
Mrs. Gummidge kallistui korinsa puoleen eikä sanonut mitään.
"Tuossa on sama arkku, jolla teidän oli tapa istua Em'lyn vieressä!"
sanoi Mr. Peggotty kuiskaten. "Minä aion viedä sen muassani täältä
kaikkein viimeiseksi. Ja tässä on vanha, pikkuinen makuuhuoneenne,
näettekö, Mas'r Davy! On melkein niin kolkko ilta, kuin suinkin sopii
toivoa!"
Vaikka tuuli oli heikko, oli sillä jonkunlainen juhlallinen ääni, ja se
hiipi hyljätyn huoneen ympäri kuiskaavalla voihkinalla, joka oli hyvin
surullinen. Kaikki oli poissa, yksin tuo pikkuinen, simpsukankuorilla
varustettu peilikin. Minä muistin, kuinka olin maannut siellä, kun tuo
ensimäinen suuri muutos kodissani tapahtui. Minä muistin tuon
sinisilmäisen lapsen, joka oli ihastuttanut minua. Minä muistin
Steerforth'in; ja joku joutava, kammottava ajatus tuli mieleeni, että
hän oli likellä jossakin, ja että me ehkä kohtaisimme hänet mikä
silmänräpäys hyvänsä.
"Kestää arvattavasti kauan", arveli Mr. Peggotty matalalla äänellä,
"ennenkuin vene saa uusia asukkaita. Täälläpäin pitävät sitä nyt
onnettomuutta tuottavana!"
"Onko se kenenkään oma näillä seuduin?" kysyin minä.
"Erään kaupungissa asuvan maston-tekiän", vastasi Mr. Peggotty. "Minä
vien hänelle avaimen tänä iltana".
Me katsahdimme toiseen vähäiseen huoneesen ja palasimme Mrs. Gummidge'n
luo. Hän istui arkulla, ja, asettaen kynttilää kaminin-reunukselle,
käski Mr. Peggotty hänen nousta, että hän saisi kantaa ulos arkun,
ennenkuin kynttilä sammutettiin.
"Dan'l", lausui Mrs. Gummidge, yht'äkkiä jättäen korinsa ja tarttuen
Mr. Peggotyn käsivarteen, "rakas Dan'lini, ne erosanat, joita lausun
tässä huoneessa, ovat, ettette saa jättää minua jälelle. Älkäät tuumiko
jättää minua tänne, Dan'l! Oi, älkäät millään muotoa tehkö sitä!"
Hämmentyneenä käänsi Mr. Peggotty silmänsä Mrs. Gummidge'sta minuun ja
minusta Mrs. Gummidge'en, niinkuin hän olisi unesta herännyt.
"Älkäät, rakas Dan'l, älkäät!" huusi Mrs. Gummidge innokkaasti.
"Ottakaat minut mukaanne, Dan'l, ottakaat minut teidän ja Em'lyn
mukaan! Minä tahdon olla teidän alinomainen ja uskollinen palvelianne.
Jos löytyy orjia noissa maissa, joihin hankitte, rupean minä, vieläpä
mielellänikin, siihen virkaan, mutta älkäät jättäkö minua tänne,
kunnollinen, rakas Dan'l!"
"Oi hyvänen", lausui Mr. Peggotty, pudistaen päätänsä, "te ette tiedä,
mikä pitkä matka ja mikä kova elämä se on!"
"Kyllä minä tiedän, Dan'l! Minä voin arvata!" huusi Mrs. Gummidge.
"Mutta ero-sanani tämän katon alla ovat: minä menen tähän huoneesen ja
kuolen, jollei minua oteta mukaan. Minä osaan kaivaa, Dan'l. Minä osaan
tehdä työtä. Minä osaan elää vaivaloista elämää. Minä osaan olla
iloinen ja kärsivällinen nyt -- enemmän, kuin luulette, Dan'l, jos vaan
tahdotte koettaa minua. Minä en pitelisi noita rahoja, en, vaikka
puutteesen kuolisin, Dan'l Peggotty mutta minä tahdon seurata teitä ja
Em'lyä, jos vaan sallitte, mailman ääriin asti! Minä tiedän, kuinka
laita on; minä tiedän, että arvelette minun olevan yksinäisen ja
hyljätyn, mutta, rakas Dan'l, niin ei ole enää! Minä en ole istunut
täällä niin kauan vartioimassa ja ajattelemassa teidän koetuksianne,
ilman että siitä on ollut mitään hyvää minulle. Mas'r Davy, puhutelkaat
häntä minun puolestani! Minä tiedän hänen tapansa ja Em'lyn, ja minä
tiedän heidän surunsa ja voisin toisinaan olla lohdutukseksi heille ja
tehdä työtä heidän kaikkein eteensä! Dan'l, rakas Dan'l, antakaat minun
seurata teitä!"
Ja Mrs. Gummidge tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä
yksinkertaisella hellyydellä ja rakkaudella teeskelemättömässä
ystävyyden ja kiitollisuuden innossa, jota Mr. Peggotty hyvin ansaitsi.
Me nostimme ulos arkun, sammutimme kynttilän, lukitsimme oven
ulkopuolelta, ja tarkasti suljettu, vanha vene jäi meiltä mustaksi
pilkuksi pilviseen yöhön. Kun seuraavana päivänä palasimme Londoniin
postivaunujen ulkopuolella, olivat Mrs. Gummidge ja hänen korinsa
taka-istuimella, ja Mrs. Gummidge oli onnellinen.