Vielä pidemmän matkan alku.
Varhain aamulla seuraavana päivänä kävelin puutarhassani tätini kanssa
(jolla nyt oli varsin vähän muuta ruumiinliikuntoa, koska hän niin
ahkerasti hoiti rakasta Doraani), kun minulle ilmoitettiin, että Mr.
Peggotty tahtoi puhutella minua. Hän tuli puutarhaan ja kohtasi minua
puolitiessä, kun lähestyin porttia, ja paljasti päänsä, niinkuin hänen
tapansa aina oli, kun hän näki tätini, jota hän suuresti kunnioitti.
Minä olin juuri kertonut tädilleni kaikki, mitä edellisenä iltana oli
tapahtunut. Sanaakaan lausumatta astui hän sydämellisellä muodolla Mr.
Peggotyn luokse, pudisti hänen kättänsä ja taputti häntä käsivarrelle.
Hän teki tämän niin tuntehikkaasti, ettei hänen tarvinnut lausua
yhtäkään sanaa. Mr. Peggotty ymmärsikin hänet yhtä hyvin, kuin jos hän
olisi lausunut tuhansia sanoja.
"Minä menen nyt sisään, Trot", sanoi tätini, Ja katson pikku Kukkaa,
joka kohdakkoin nousee ylös".
"Ei suinkaan sen vuoksi, että minä olen täällä, Ma'am, toivon minä?"
sanoi Mr. Peggotty. "Jollei järkeni tänä aamuna kokonaan ole tylstynyt,
jätätte meidät minun tähteni".
"Teillä on jotakin sanottavaa, hyvä ystäväni", vastasi tätini, "ja te
menestytte paremmin ilman minua".
"Teidän luvallanne, Ma'am", vastasi Mr. Peggotty, "olisi mieleeni, jos
tahtoisitte jäädä tänne ettekä muutoin pane jaaritustani pahaksi".
"Olisiko se mieleenne?" kysyi tätini lyhyesti ja suopeasti. "Siinä
tapauksessa kyllä jään!"
Niin hän pisti käsivartensa Mr. Peggotyn kainaloon ja astui hänen
kanssaan pikkuiseen lehtimajaan, joka oli puutarhan päässä. Siihen hän
istui penkille ja minä hänen viereensä. Löytyi myöskin paikka Mr.
Peggotylle, mutta hän tahtoi mieluisammin seisoa ja nojata kättänsä
vähäiseen, yksinkertaiseen pöytään. Kun hän siinä seisoi ja vähän aikaa
katseli lakkiansa, ennenkuin hän alkoi puhua, en voinut olla
huomaamatta, mikä luonteen voima ja väkevyys kuvautui hänen
suonikkaassa kädessään, ja mikä hyvä ja turvallinen kumppani tämä oli
hänen rehelliselle otsallensa ja rautaharmaille hiuksilleen.
"Minä vein rakkaan lapseni eilen illalla", aloitti Mr. Peggotty,
nostaen silmiänsä meitä kohden, "asuntooni, jossa kauan olen odottanut
häntä ja hankkinut kaikki, häntä vastaan-ottaakseni. Meni iso aika,
ennenkuin hän oikein tunsi minut; ja kun hän tunsi, lankesi hän
polvillensa jalkojeni juureen ja kertoi minulle, niinkuin hän olisi
lausunut rukouksensa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Te saatte uskoa
minua, että, kun kuulin hänen äänensä, jonka olin kuullut kotona niin
iloisena -- ja näin hänet masentuneena ikäänkuin siihen tomuun, johon
Vapahtajamme kirjoitti siunatulla kädellänsä -- tunsin sydäntäni
viiltävän kesken sen kiitollisuutta".
Hän pyyhkäisi kasvojansa hiallaan, koettamattakaan salata, miksi, ja
yskäisi.
"Minä en tuntenut sitä kauan, sillä hän oli löydetty. Minun tarvitsi
vaan ajatella, että hän oli löydetty, ja se oli mennyt. Minä en tiedä,
miksi edes sen verran kuin mainitsen sitä nyt. Minä en aikonut hetki
sitten lausua sanaakaan itsestäni; mutta se tuli niin luonnollisesti,
että taivuin siihen, ennenkuin itsekään huomasin".
"Teissä on itsensäkieltävä sydän", lausui tätini, "ja te saatte kerta
palkintonne".
Mr. Peggotty, jonka kasvoilla lehtien varjot leikkivät, notkisti hiukan
hämmentyneenä päätänsä tädilleni, niinkuin kiitokseksi tämän hyvästä
ajatuksesta, ja jatkoi sitten katkaistua kertomustansa.
"Kun Em'lyni pakeni", lausui hän, hetkeksi katkerasti vihastuen, "siitä
huoneesta, jonka vangiksi tuo kirjava käärme, jonka Mas'r Davy tuntee,
oli tehnyt hänet -- tämän käärmeen kertomus on tosi, ja paha hänet
periköön! -- pakeni hän yöllä. Oli pimeä yö, ja monta tähteä loisti.
Hän oli vimmassa. Hän juoksi pitkin meren rantaa siinä luulossa, että
vanha vene oli siellä, ja huusi meille, että kääntäisimme pois
kasvomme, sillä nyt hän tuli. Hän kuuli itsensä huutavan, niinkuin se
olisi ollut joku muu; ja teräväkärkiset kivet ja kalliot haavoittivat
häntä eikä hän tuntenut sitä enemmän, kuin jos hän itse olisi ollut
kallionkappale. Yhä kauemmaksi hän vaan juoksi, ja hänen silmissään
leimusi ja hänen korvissaan kohisi. Yht'äkkiä -- elikkä niin hänestä
tuntui, te ymmärrätte -- päivä koitti kosteana ja tuulisena, ja hän
makasi kiviläjän vieressä rannalla, ja joku nainen puhutteli häntä,
kysyen maan kielellä, mikä kova onni häntä oli kohdannut".
Mr. Peggotty näki kaikki, mitä hän kertoi. Se ilmestyi hänen edessään,
kun hän puhui, niin elävältä, että hän syvässä totisuudessaan esitteli,
mitä hän kertoi, suuremmalla selvyydellä, kuin minun on mahdollinen
osoittaa. Nytkin, kun kauan jälestäpäin panen sen paperille, voin
tuskin uskoa muuta, kuin että todella olin läsnä näissä kohtauksissa;
niin kummastuttavan tarkasti ne ovat mieleeni painuneet.
"Kun Em'lyn silmät -- jotka olivat raskaat -- näkivät tämän naisen
paremmin", jatkoi Mr. Peggotty, "tunsi hän, että se oli yksi niistä,
joita hän usein oli puhutellut rannalla. Sillä, vaikka hän (niinkuin
kerroin) oli juosnut pitkän matkan yöllä, oli hän usein käynyt sangen
kaukana milloin jalkaisin, milloin veneillä tai vaunuilla, ja tunsi
koko tuon rantaseudun monta, monta penikulmaa. Tuolla naisella ei ollut
vielä mitään lasta, sillä hän oli nuori vaimo; mutta näytti siltä, kuin
hän pian saisi. Ja saapukoot rukoukseni taivaasen, että siitä lapsesta
tulisi hänelle onnea ja lohdutusta ja kunniaa koko hänen elin-ajakseen!
Rakastakoon se häntä ja olkoon se kuuliainen hänelle hänen vanhoilla
päivillänsä, avullinen hänelle viimeisiin saakka, enkeli hänelle täällä
ja tämän jälkeen!"
"Amen!" lausui tätini.
"Vaimo oli ollut vähän peloissaan ja ujona", lausui Mr. Peggotty, "ja
oli ensiksi istunut hiukan syrjässä, kehräten taikka muuta työtä
tehden, kun Emily puhutteli lapsia. Mutta Em'ly oli kääntänyt huomionsa
häneen, mennyt hänen luoksensa ja puhutellut häntä; ja koska nuori
vaimo itse piti paljon lapsista, oli heistä pian tullut hyvät ystävät.
Siinä määrässä, että kun Em'ly kulki tätä tietä, hän aina antoi
Em'lylle kukkia. Tämä se nyt oli, joka kysyi, mikä kova onni oli Em'lyä
kohdannut. Em'ly kertoi hänelle, ja tämä -- vei hänet kotiinsa. Hän
teki todella niin. Hän vei hänet kotiinsa", lausui Mr. Peggotty,
kasvojansa peittäen.
Hän oli enemmän liikutettu tästä armeliaisuuden teosta, kuin olin
koskaan nähnyt hänen olevan mistään sen yön jälkeen, jona Emily
karkasi. Tätini ja minä emme koettaneet häiritä häntä.
"Se oli vaan vähäinen mökki, niinkuin ymmärrätte", sanoi hän kohta sen
perästä, "mutta hän hankki sijaa Em'lylle siinä -- hänen puolisonsa oli
poissa merillä -- ja piti asiaa salassa ja vaikutti niihin naapureihin,
jotka hänellä olivat (niitä ei ollut monta likellä), että hekin pitivät
sen salassa. Em'ly sairastui kuumeesen ja, mikä minusta on hyvin
kummallista -- kenties se ei oppineista ole niin kummallista -- tuon
maan kieli meni hänen muististaan, ja hän osasi puhua ainoastaan omaa
kieltänsä, jota ei kukaan ymmärtänyt. Hän muistaa, niinkuin unen-näköä,
että hän makasi siellä, aina puhuen omaa kieltänsä, aina luullen, että
vanha vene oli lahdessa lähimmäisen niemen takana, ja pyytäen ja
rukoillen heitä lähettämään sinne ilmoittamaan, että hän oli
kuolemallansa, ja tuomaan takaisin jotakin anteeksi-antamuksen sanomaa,
vaikk'ei sitä olisikaan, kuin yksi sana. Melkein koko ajan luuli hän --
milloin, että se mies, jonka äsken mainitsin, väijyi häntä akkunan
alla; milloin, että se, joka oli syypää kaikkiin, oli huoneessa -- ja
hän huusi hyvälle nuorelle vaimolle, ettei tämä luopuisi hänestä, ja
tiesi samalla haavaa, ettei häntä ymmärretty, ja pelkäsi, että hän
vietäisiin pois. Samoin leimusi taas hänen silmissään ja kohisi hänen
korvissaan; eikä ollut mitään nykypäivää, ei eilispäivää eikä
huomispäivää, vaan kaikki hänen elämässään, mitä ikinä oli ollut taikka
ikinä voisi olla, ja kaikki, mitä ei ikinä ollut ollut ja mitä ei ikinä
voisi olla, tunki yht'aikaa hänen päällensä eikä mikään ollut selvää
eikä mieluisaa, mutta kuitenkin hän lauloi ja nauroi sitä! Kuinka kauan
tätä kesti, en tiedä; mutta sitten meni hän nukuksiin; ja tässä unessa
hän, joka oli ollut monta kertaa väkevämpi, kuin koskaan ennen, kävi
niin heikoksi; kuin pienin lapsi".
Tähän hän pysähtyi, ikäänkuin lievitykseksi oman kertomuksensa
kauhuista. Tuokion ääneti oltuaan, jatkoi hän:
"Oli kaunis iltapäivä, kun hän heräsi, ja niin tyyni, ettei mitään
ääntä kuulunut, paitsi aaltojen litinä sen sinisen meren rannalla,
jolla ei ollut mitään luodetta ja vuosta. Hän luuli ensin, että hän oli
kotona ja oli sunnuntai-aamu; mutta viiniköynnökset, joita hän näki
akkunasta, ja kunnaat ta'ampana eivät olleet koti, vaan vastustivat
hänen luuloansa. Silloin tuli hänen ystävänsä sisään valvomaan hänen
vuoteensa vieressä; ja nyt hän tiesi, ettei vanha vene ollut
lähimmäisen niemen takana, vaan kaukana poissa, ja huomasi, missä hän
oli ja miksi, ja purskahti itkuun tämän nuoren vaimon rinnalla, jossa,
minä toivon sitä, pieni lapsi nyt lepää ja ilahuttaa häntä kauniilla
silmillänsä!"
Hän ei saanut puhutuksi tästä Emilyn hyvästä ystävästä, kyyneliä
vuodattamatta. Hän koetti turhaan. Hän sortui uudestaan, kun hän yritti
siunaamaan häntä!
"Tämä teki Em'lyni hyvää", jatkoi hän jälleen semmoisen liikunnon
perästä, jota en voinut osaa ottamatta nähdä; ja, mitä tätiini tulee,
hän itki kaikesta sydämestänsä; "tämä teki Em'lyn hyvää, ja hän alkoi
parantua. Mutta tuon maan kieli oli kokonaan mennyt hänen muististaan,
ja hänen täytyi puhua viittaamalla. Näin hän edistyi, päivästä päivään
tointuen hitaasti, mutta vakaasti, ja koettaen oppia tavallisten
kalujen nimiä -- nimiä, joita hän mielestänsä ei eläissään ollut
kuullut -- siksi kuin eräs ilta tuli, jona hän istui akkunassaan,
katsellen pikkuista tyttöä, joka leikitteli rannalla. Ja yhtäkkiä
ojensi tämä lapsi kättänsä ja sanoi, mitä Englannin kielellä olisi yhtä
kuin: 'kalastajan-tytär, tässä on näkinkenkä!' -- sillä teidän tulee
ymmärtää, että heidän ensin oli tapa nimittää häntä 'kauniiksi
ladyksi', niinkuin yleinen tapa siinä maassa on, mutta hän oli
opettanut heitä sen sijaan sanomaan 'kalastajan-tytär'. Lapsi sanoo
yhtäkkiä: 'kalastajan-tytär, tässä on näkinkenkä!' Silloin Em'ly
ymmärtää hänet ja vastaa, itkuun purskahtaen; ja sillä tapaa tulee
kaikki takaisin!"
"Kun Em'ly taas pääsi voimiinsa", lausui Mr. Peggotty toisen vaiti-olon
jälkeen, "päätti hän jättää tämän hyvän, nuoren olennon ja lähteä omaan
kotiinsa. Vaimon mies oli sillä välin tullut kotiin; ja nämät molemmat
toimittivat hänet vähäiseen kauppalaivaan, jonka oli määrä purjehtia
Livorno'on ja sieltä Franskaan. Hänellä oli vaan vähän rahaa, mutta
tuskin ottivat mitään kaikista, mitä olivat tehneet. Minä olen melkein
iloinen siitä, vaikka he olivat niin köyhät! Mitä he ovat tehneet, on
talletettu siellä, jossa ei koi syö eikä ruoste raiskaa ja jossa eivät
varkaat kaiva eikä varasta. Mas'r Davy, se kestää kauemmin, kuin kaikki
mailman aarteet".
"Em'ly pääsi Franskaan ja rupesi matkustavien ladyjen palvelukseen
jossakin ravintolassa satamassa. Sinne, sinne tuli eräänä päivänä tuo
käärme. -- Älköön hän koskaan lähestykö minua. Minä en tiedä, mitä
pahaa kenties teen hänelle! -- Heti kuin Em'ly näkee tämän, ja vaikk'ei
tämä nähnyt Em'lyä, palasi koko hänen pelkonsa ja tuskansa, ja hän
pakeni jo sitä ilmaa, jota tuo hengitti. Hän saapui Englantiin ja
laskettiin maalle Dover'iin".
"Minä en tiedä varmaan", lausui Mr. Pegotty, "milloin hänen rohkeutensa
alkoi höltyä, mutta koko matkan Englantiin oli hän aikonut tulla
rakkaasen kotiinsa. Kohta kuin hän saapui Englantiin, käänsi hän
kasvonsa sitä kohden. Mutta peläten, ettei hänelle annettaisi anteeksi,
peläten, että häntä osoitettaisiin sormella, peläten, että joku meistä
olisi kuollut hänen tähtensä, peläten monta asiaa, kääntyi hän melkein
väkisin pois siitä maantielle. 'Eno, eno', sanoo hän minulle, 'se
pelko, etten ollut mahdollinen tekemään, mitä raadeltu ja verta vuotava
sydämeni niin hartaasti halusi tehdä, oli kauhein pelko kaikista! Minä
käänsin takaisin, vaikka sydämeni oli täynnä rukouksia, että saisin
illalla madella vanhan kynnyksen luo, suudella sitä, nojata rikollisia
kasvojani siihen ja aamulla tulla löydetyksi kuolleena sieltä'".
"Hän tuli", lausui Mr. Peggotty, alentaen ääntänsä säikähtyneeksi
kuiskaukseksi, "Londoniin. Hän -- joka ei koskaan eläissään ollut
nähnyt sitä -- yksinään -- ilman pennyäkään -- nuorena -- niin kauniina
-- tuli Londoniin. Melkein samalla silmänräpäyksellä, kuin hän saapui
tänne niin peräti hyljättynä, tapasi hän (niinkuin hän luuli) ystävän,
erään kunnialliselta näyttävän naisen, joka puhui hänelle siitä
ompelutyöstä, jota hän oli kasvatettu tekemään, kuinka hän voisi
hankkia yltäkyllin semmoista hänelle, kuinka hän toimittaisi yösijaa
hänelle ja seuraavana päivänä salaisesti tiedustelisi minua ja
kaikkia kotona olevia. Kun lapseni", sanoi Mr. Peggotty ääneen ja
semmoisella voimakkaalla kiitollisuudella, joka pudisti häntä kiireestä
kantapäähän, "seisoi semmoisen vaaran liepeillä, jota en voi sanoa eikä
ajatella -- pelasti Martha, uskollisesti lupaustansa pitäen, hänet!"
Minä en voinut pidättää yhtä ilon huudahusta.
"Mas'r Davy!" lausui hän, lujalla kädellänsä tarttuen minun käteeni,
"te se olitte, joka ensin puhuitte hänestä minun kanssani. Minä
kiitän teitä, Sir! Tyttö oli harras. Hän tiesi omasta, katkerasta
kokemuksestaan, missä vartioida ja miten menetellä. Hän on tehnyt sen.
Ja Jumala johdatti kaikki. Martha tuli vaaleana ja hätäisenä Em'lyn luo
tämän nukkuessa. Hän sanoo hänelle: 'nouse ylös tästä kuolemaa
pahemmasta paikasta ja tule minun kanssani!' Talon asukkaat tahtoivat
pidättää häntä, mutta yhtä hyvin olisivat saaneet meren pidätetyksi.
'Pysykäät kaukana minusta', sanoo hän, 'minä olen haamu, joka kutsun
hänet pois hänen avonaisen hautansa partaalta!' Hän kertoi Emilylle
nähneensä minut ja tietävänsä, että minä rakastin häntä ja annoin
hänelle anteeksi. Martha puki kiireesti Em'lyn päälle ja talutti tätä
heikkona ja vapisevana vieressään. Hän ei huolinut enemmän siitä, mitä
he sanoivat, kuin jos hänellä ei olisi ollut korvia ollenkaan. Hän
liikkui heidän joukossaan lapseni kanssa, ajatellen ainoastaan häntä;
ja vei hänet keskellä yötä eheänä pois tuosta mustasta perikadon
luolasta!"
"Hän hoiteli Em'lyä", sanoi Mr. Peggotty, joka oli päästänyt minun
käteni ja pannut oman kätensä kuohuvalle rinnalleen; "hän hoiteli
Em'lyäni, joka makasi uupuneena ja vähän väliä houraili, koko seuraavan
päivän myöhäiseen iltaan asti. Silloin hän lähti etsimään minua; sitten
etsimään teitä, Mas'r Davy. Hän ei ilmoittanut Em'lylle, mitä varten
hän lähti, ettei tämä kävisi alakuloiseksi ja tahtoisi mennä piiloon.
Kuinka tuo julma lady oli saanut tietää, että Em'ly oli siellä, sitä en
voi sanoa. Oliko tuo, josta olen puhunut niin paljon, sattunut näkemään
heitä, kun he menivät sinne, vai oliko (joka on mielestäni enemmän
todenmukaista) hän kuullut sen tuolta naiselta, siitä en pidä suurta
lukua. Sisarentyttäreni on löydetty".
"Koko yön", lausui Mr. Peggotty, "olemme olleet yhdessä, Em'ly ja minä.
Aikaan katsoen se on vähän, mitä hän sanoilla on särkyneen sydämensä
kyyneliltä saanut puhutuksi; se on vielä vähemmän, mitä olen nähnyt
hänen kalliista kasvoistaan, jotka muodostuivat naisen kasvoiksi minun
lieteni luona. Mutta koko yön ovat hänen käsivartensa olleet kaulassani
ja hänen päänsä on maannut tässä, ja me tiedämme hyvin, että ijäti
voimme luottaa toisiimme".
Hän herkesi puhumasta, ja hänen kätensä nojasi pöytään semmoisella
levollisuudella ja lujuudella, joka olisi kyennyt leijonia voittamaan.
"Se oli valon säde minulle, Trot", arveli tätini, silmiänsä pyyhkien,
"kun päätin ruveta risti-äidiksi sisarellesi Betsey Trotwood'ille, joka
petti minut; mutta lähinnä sitä tuskin mikään olisi voinut tuottaa
minulle suurempaa iloa, kuin olla risti-äiti tälle hyvälle, nuorelle
pikku lapselle!"
Mr. Peggotty nyykäytti päätänsä osoitukseksi, että hän ymmärsi tätini
tunteet, mutta hän ei tahtonut sanallakaan viitata tätini suosion
esineesen. Me pysyimme kaikki ääneti ja omiin ajatuksiimme kiintyneinä
(tätini pyyhki silmiänsä, milloin vavahdellen nyyhkytyksestä, milloin
nauraen ja nimittäen itseänsä narriksi), siksi kuin minä ryhdyin
puheesen.
"Te olette siis tehneet täydellisen päätöksen", sanoin minä Mr.
Peggotylle, "tulevaisuuden suhteen, hyvä ystävä? Minun tuskin tarvitsee
kysyä sitä teiltä".
"Täydellisen, Mas'r Davy", vastasi hän, "ja kertonut sen Em'lylle.
Tuolla on suuria maita kaukana täältä. Tuleva elämämme on toisella
puolella merta".
"He muuttavat pois maasta yhdessä, täti", sanoin minä.
"Niin!" vastasi Mr. Peggotty toivokkaalla hymyllä.
"Ei kukaan voi soimata lemmittyäni Australiassa. Me aloitamme uutta
elämää siellä!"
Minä kysyin häneltä, oliko hän jo ajatellut mitään lähdön aikaa.
"Minä olin varhain tänä aamuna alhaalla laivatokkien luona, Sir",
vastasi hän, "laivaa kuulustelemassa. Noin kuuden viikon tai kahden
kuukauden perästä purjehtii yksi sinne -- minä näin sen tänä aamuna --
nousin siihen -- ja sillä me lähdemme".
"Aivan yksinännekö?" kysyin minä.
"Niin, Mas'r Davy!" vastasi hän. "Sisareni, näettekö, pitää niin paljon
teistä ja omaisistanne, ja on niin tottunut ajattelemaan ainoastaan
omaa maatansa, että olisi tuskin rehellistä päästää häntä matkalla. Ja
paitsi sitä, Mas'r Davy, on siellä yksi, jota hän hoitaa ja jota ei
tule unhottaa".
"Ham parka!" sanoin minä.
"Minun hyvä sisareni pitää huolta hänen taloudestaan, näettekö, Ma'am,
ja Ham on kokonaan suostunut häneen", selitti Mr. Peggotty tätini
paremmaksi tiedoksi. "Ham istuu usein ja haastelee tyvenesti hänen
kanssaan, vaikka on luultavaa, ettei hän taipuisi avaamaan suutansa
kenellekään muulle. Poika raukka!" lausui Mr. Peggotty, päätänsä
pudistaen, "hänelle ei ole jäänyt niin paljon, että hän saattaisi olla
sitä vähäistä vailla, mitä hänellä on!"
"Entä Mrs. Gummidge?" sanoin minä.
"Niin, minulla on ollut paljon tuumia Missis Gummidge'n suhteen,
vakuutan teille", vastasi Mr. Peggotty hämmentyneellä katsannolla, joka
vähitellen selkeni, kun hän jatkoi. "Kun Missis Gummidge, näettekö,
alkaa ajatella tuota vanhaa, ei hän juuri ole, mitä sopii sanoa
hupaiseksi seuralaiseksi. Teidän ja minun kesken, Mas'r Davy -- ja
teidän myöskin, Ma'am -- kun Mrs. Gummidge rupeaa itkemään, on
arvattava, että ne, jotka eivät ole tunteneet tuota vanhaa, pitävät
häntä äreänä. Mutta _minä_ tunsin tuon vanhan", sanoi Mr. Peggotty, "ja
tunsin hänen ansionsa, että ymmärrän hänen vaimonsa; mutta niin ei ole,
näettekö, muitten laita -- eikä tietysti saata olla!"
Tätini ja minä pidimme molemmat samaa mieltä.
"Jonka vuoksi", lausui Mr. Peggotty, "sisareni ehkä arvelee -- minä en
sano, että hän arvelee, vaan että hän ehkä arvelee -- että Missis
Gummidge tuottaa hänelle vähän vaivaa silloin tällöin. Sentähden en ole
aikonut majoittaa Missis Gummidge'a heidän luoksensa, vaan etsiä
hänelle jotakin asuntoa, jossa hän voi itseksensä tulla toimeen, ja
tätä varten", jatkoi Mr. Peggotty, "määrään hänelle vuotuisen summan,
ennenkuin lähden, jotta hän voi elää mukavasti. Hän on mitä
uskollisimpia olentoja. Ei sovi tietysti pyytää, että vanha, hyvä eukko
sillä ijällä ja ollen yksinäinen ja hyljätty, tahtoisi keikutella
laivankannella ja oudon ja kaukaisen maan metsissä ja erämaissa. Tämä
siis on, mitä olen päättänyt tehdä hänen suhteensa".
Hän ei unhottanut ketään. Hän ajatteli kaikkien vaatimuksia ja
tarpeita, paitsi omia.
"Em'ly", jatkoi hän, "pysyy minun luonani -- lapsi parka, hän kaipaa
suuresti rauhaa ja lepoa! -- siksi kuin lähdemme matkallemme. Hän saa
laittaa vaatteita, joita tarvitaan; ja minä toivon, että hänen surunsa
rupeavat tuntumaan kaukaisemmalta, kuin ne olivat, kun hän taas on
karkean, mutta rakastavan enonsa luona".
Tätini nyykäytti päätänsä tämän toiveen vahvistamiseksi, ja tästä Mr.
Peggotty oli hyvin mielissään.
"On vielä yksi asia, Mas'r Davy", lausui hän, pistäen kättänsä
poviplakkariinsa ja vakaasti ottaen esiin sitä vähäistä paperikääryä,
jonka olin ennen nähnyt. Hän avasi sen pöydällä. "Tässä ovat nuot
pankin-setelit -- toinen viidenkymmenen punnan ja toinen kymmenen.
Niihin tahdon lisätä ne rahat, jotka Em'lyllä oli paetessaan. Minä olen
kysynyt häneltä, paljonko niitä oli (kuitenkaan sanomatta, miksi), ja
olen laskenut ne yhteen. Minä en ole mikään oppinut mies. Tahtoisitteko
tehdä hyvin ja katsoa, mitä summa tekee?"
Pyytäen anteeksi vähä-oppisuuttansa, ojensi hän minulle paperiliuskan
ja katseli minua, sillä välin kuin luin sitä. Lasku oli aivan oikea.
"Kiitoksia, Sir", sanoi hän, ottaen takaisin paperinsa. "Nämät rahat
minä, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, Mas'r Davy, ennen lähtöäni
panen kirjeesen ja adresseeraan sen hänelle, ja suljen tämän toiseen,
jonka adresseeraan hänen äidillensä. Useampaa sanaa käyttämättä, kuin
nyt teitä puhutellessani, kerron tälle, minkä hinta ne ovat, ja että
minä olen mennyt sekä että on mahdoton toimittaa niitä minulle
takaisin".
Minä sanoin hänelle, että minun mielestäni oli oikein tehdä näin --
että minä olin kokonaan vakuutettu, että niin oli, koska hänen
tuntoansa myöden se oli oikein.
"Minä arvelin, että oli vaan yksi asia lisäksi", jatkoi hän vakavasti
hymyillen, kun hän oli pannut kokoon vähäisen käärynsä jälleen ja
pistänyt sen plakkariinsa; "mutta oikeastaan niitä oli kaksi. Minä en
ollut varma mielessäni, kun lähdin ulos tänä aamuna, että voin itse
mennä ja ilmoittaa Ham'ille, mitä oli niin onnellisesti tapahtunut. Sen
vuoksi ulkona ollessani kirjoitin kirjeen ja panin sen postiin, kertoen
heille, kuinka kaikki oli käynyt, niinkuin oli käynyt, ja että minä
huomenna tulisin sinne suorittamaan sitä vähäistä, mitä minun siellä
tulee tehdä, ja arvattavasti Yarmouth'ia hyvästi jättämään".
"Ja tahdotteko, että tulen kanssanne?" sanoin minä nähdessäni, että hän
jätti jotakin mainitsematta.
"Jos voisitte osoittaa minulle sitä ystävyyttä, Mas'r Davy", vastasi
hän, "tiedän, että teidän näkönne ilahuttaisi heitä hiukan".
Koska pikku Dorani oli hyvin virkeänä ja mielellään soi, että minä
lähdin -- niinkuin hänen kanssansa asiasta puhuessani huomasin --
sitouduin alttiisti seuraamaan häntä, niinkuin hän tahtoi. Seuraavana
aamuna istuimme siis Yarmouth'in vaunuissa ja matkustimme taas vanhoja
seutuja.
Kun illalla astuimme tuota tuttua katua myöden -- kiellostani
huolimatta kantoi Mr. Peggotty laukkuni -- katsahdin Omer ja Joram'in
puotiin ja näin vanhan ystäväni Mr. Omer'in polttavan piippuansa
siellä. Minusta tuntui vastenmieliseltä olla läsnä, kun Mr. Peggotty
ensin kohtasi sisarensa ja Ham'in, jonka vuoksi pysähdyin sillä
nimellä, että tahdoin hetken aikaa puhutella Mr. Omer'ia.
"Kuinka jaksatte, Mr. Omer, tämän pitkän ajan perästä?" lausuin minä,
sisään astuen.
Hän löyhäytti pois piippunsa savun, että hän näkisi minut paremmin, ja
tunsikin minut pian suureksi iloksensa.
"Minä nousisin, Sir, kiittämään semmoisesta kunniasta, kuin tästä
käynnistä", arveli hän, "mutta jalkani ovat huononlaiset ja minua
lykätään ympäri pyörillä. Kuitenkin, jollei ota lukuun jalkojani ja
henkeäni, olen, Jumalan kiitos, niin terve mies, kuin olla voi".
Minä toivotin hänelle onnea hänen tyytyväiseen katsantoonsa ja hilpeään
mieleensä ja näin nyt, että hänen nojatuolinsa liikkui pyörillä.
"Eikö tämä ole näppärä kalu?" kysyi hän, seuraten katseeni suuntaa ja
käsivarrellansa hivuttaen tuolin käsipieltä. "Se käy keveästi, kuin
höyhen, ja pysyy radalla yhtä tarkasti, kuin rautatien vaunut. Pikku
Minnie'ni, näettekö -- tyttärentyttäreni, niinkuin tiedätte, Minnie'n
lapsi -- panee pikku voimansa selkää vastaan, sysäisee sitä ja me
lähdemme menemään yhtä taitavasti ja iloisesti, kuin mikä hyvänsä! Ja
minä juttelen teille jotakin -- siinä on varsin erinomainen istua, jos
mielii polttaa piippuansa siinä".
Minä en ole koskaan nähnyt tämmöistä hyvää, vanhaa toveria, kuin Mr.
Omer'in, joka osasi käyttää kaikki hyväksensä ja saada iloa siitä. Hän
hohti, ikäänkuin hänen tuolinsa, hänen ahdashenkisyytensä ja hänen
jalkojensa kankeus olisivat olleet eri osia jossakin suuressa
keksinnössä, joka enensi piipun hekumaa.
"Minä näen enemmän mailmaa tästä tuolista, voin vakuuttaa teille",
lausui Mr. Omer, "kuin milloinkaan ennen sen saatuani. Te
kummastelisitte sitä ihmisten paljoutta, joka päivän kuluessa poikkee
sisään juttelemaan. Te todella kummastelisitte! Sanomalehdissä on kahta
vertaa enemmän, kuin ennen, siitä asti, kuin turvasin tähän tuoliin.
Mitä lukemiseen yleensä tulee, voi minua, kuinka kosolta minä sitä
suoritan! Tämä se on, josta olen niin kiitollinen! Jos vika olisi ollut
silmissäni, mikä olisi tullut neuvokseni? Jos vika olisi ollut
korvissani, mitä olisin tehnyt? Koska se vaan on jaloissani, vähät
siitä. No, jalkani tekivät vaan hengitykseni lyhyemmäksi, kun käytin
niitä. Mutta jos nyt tahdon mennä ulos kadulle taikka alas rantaan, ei
minun tarvitse muuta kuin huutaa Dick'iä, Joram'in nuorinta oppipoikaa,
ja liikkeelle lähden omissa vaunuissani, niinkuin London'in Lord
Mayor".
Hän puoleksi tukehutti itsensä naurullaan.
"Hyvä Jumala!" sanoi Mr. Omer, tarttuen jälleen piippuunsa, "ihmisen
tulee ottaa vastaan lihavat niinkuin laihatkin; tähän tämmöiseen
hänen täytyy tässä elämässä taipua. Joram'in toimi menestyy hyvin.
Oivallisesti!"
"Minua ilahuttaa suuresti kuulla sitä", sanoin minä.
"Minä tiesin, että niin olisi", vastasi Mr. Omer. "Ja Joram ja Minnie
ovat vielä niinkuin kaksi vasta rakastunutta. Mitä ihminen parempaa voi
toivoa? Mitä sääret sen rinnalla maksavat!"
Hänen kova ylenkatseensa omien säärtensä suhteen, tuossa kun hän istui
ja poltti, oli mitä hupaisinta ja omituisinta ikinä olen nähnyt.
"Ja siitä lähtien kuin minä olen ruvennut lukemaan yleensä, olette te
ruvenneet kirjoittamaan yleensä, kuinka, Sir?" sanoi Mr. Omer ja
katseli minua ihmetellen. "Mikä herttainen kirja tuo kirjanne oli!
Mitkä lauseet siinä! Minä luin jok'ikisen sanan siinä -- jok'ikisen
sanan. Ja mitä siihen tulee, että unittaisi! Ei ollenkaan!"
Minä ilmoitin nauraen mielihyvääni, mutta minun täytyy tunnustaa, että
katsoin tätä ajatuksen johtoa omituiseksi.
"Minä vakuutan teille kunnian sanallani, Sir", lausui Mr. Omer, "että,
kun lasken tämän kirjan pöydälleni ja katselen sen kolmea eri sidettä
-- ensimäistä, toista, kolmatta -- olen ylpeä, kuin Punch, kun
ajattelen, että minulla kerran oli kunnia olla yhteydessä teidän
perheenne kanssa. Ja, voi minua, siitä on pitkä aika nyt, eikö ole?
Tuolla Blunderstone'ssa. Sievä, pikkuinen henki toisen hengen viereen
pantuna. Ja itsekin olitte silloin vähäinen. Hyvä Jumala sentään!"
Minä muutin puheen ainetta, Em'lyä mainiten. Vakuutettuani hänelle,
etten ollut unhottanut, kuinka hän aina oli ottanut osaa Emilyn
kohtaloon ja kuinka hyvästi hän aina oli tyttöä kohdellut, kerroin
hänelle yleisesti, kuinka hänen enonsa oli saanut hänet takaisin
Marthan avulla; joka, niinkuin tiesin, miellyttäisi vanhaa miestä. Hän
kuunteli suurimmalla tarkkuudella ja sanoi hellästi, kun olin
päättänyt:
"Se ilahuttaa minua, Sir! Nämät ovat parhaat uutiset, joita olen moneen
aikaan kuullut. Voi, voi, voi! Ja mitä nyt aiotaan toimittaa tämän
onnettoman nuoren naisen, Marthan, hyväksi?"
"Te koskette semmoiseen asiaan, jota minä olen eilispäivästä asti
ajatellut", lausuin minä, "mutta johon en voi vielä antaa teille mitään
vastausta, Mr. Omer. Mr. Peggotty ei ole viitannut siihen, ja minusta
se on liian arka asia minun viitattavakseni. Minä olen varma, ettei Mr.
Peggotty ole unhottanut sitä. Hän ei unhota mitään, joka on jaloa ja
hyvää".
"Minä kysyn sen vuoksi", arveli Mr. Omer, jatkaen, missä hän oli
päättänyt, "että mitä hyvänsä tehdään, minä tahtoisin ottaa osaa
siihen. Kirjoittakaat minun maksettavakseni minkä summan hyvänsä
katsotte oikeaksi ja antakaat minun tietää se. Minä en koskaan voinut
ajatella, että tyttö oli perin-juurin paha, ja ilolla näen, ettei hän
ollutkaan. Niin on tyttäreni Minnie'nkin laita. Nuoret naiset ovat
risti-riitaiset itse suhteensa muutamissa asioissa -- hänen äitinsä oli
aivan samanlainen, kuin hän -- mutta heidän sydämensä ovat leppeät ja
hyvät. Minnie vaan teeskelee, kun hän on suutuksissa Marthalle. Miksi
hän katsoo tarpeelliseksi teeskellä, en koeta kertoa teille. Mutta
pelkkää teeskelemistä se on. Hän olisi valmis yksityisesti osoittamaan
Marthalle mitä hyvää tahansa. Niin, tehkäät hyvin ja kirjoittakaat
minun maksettavakseni, mitä tahansa oikeaksi katsotte, ja pankaat
sitten minulle joku rivi, mihin lähettää se. Hyvä Jumala!" lausui Omer,
"kun ihminen lähestyy sitä aikaa, jossa elämän molemmat päät yhtyvät;
kun hän näkee, että vaikka hän on kuinka virkeä hyvänsä, häntä toinen
kerta lykellään, niin sanoakseni, käymä-tuolissa, sopii hänen
sydämellisellä ilolla tehdä joku hyvä työ, jos hän voi. Hän on valmis
moneen hyvään työhön. Enkä minä puhu erittäin itsestäni", sanoi Mr.
Omer, "sillä minun katsantotapani mukaan, Sir, me kaikki kuljemme mäkeä
alaspäin, olimmepa millä ijällä hyvänsä, koska aika ei milloinkaan
seiso hetkeäkään alallansa. Tehkäämme siis aina joku hyvä työ ja
olkaamme sydämestämme iloiset. Totta totisesti!"
Hän koputti tuhan piipustansa ja laski tämän hyllylle, joka erittäin
sitä varten oli laitettu tuolin selkään.
"Esimerkiksi Em'lyn serkku, hän, jonka vaimoksi tämän oli määrä tulla",
lausui Mr. Omer, hiljalleen hieroen käsiänsä, "on niin oivallinen
toveri, ettei vertaistakaan Yarmouth'issa! Hän tulee välisti iltaisin
tunniksi aikaa puhumaan kanssani taikka lukemaan minulle jotakin. Sekin
on hyvä työ, sanoisin minä! Koko hänen elämänsä on yksi hyvä työ".
"Minä aion juuri mennä tervehtimään häntä", sanoin minä.
"Vai niin!" lausui Mr. Omer. "Sanokaat hänelle, että minä olen
roveillani ja lähetän terveisiä. Minnie ja Joram ovat poissa pidoissa.
Heitä ilahuttaisi yhtä paljon, kuin minua, saada nähdä teitä, jos
olisivat kotona. Minnie tahtoo tuskin ollenkaan käydä ulkona 'isän
tähden', niinkuin hän sanoo. Sen vuoksi tänä iltana vannoin, että,
jollei hän menisi, minä panisin maata kello kuusi. Ja sillä tapaa", Mr.
Omer nauroi oman tuumansa menestymistä niin, että hän pudistutti
itseänsä ja tuoliansa, "hän ja Joram ovat pidoissa".
Minä pusersin hänen kättänsä ja toivotin hänelle hyvää yötä.
"Puoli minutia, Sir", sanoi Mr. Omer. "Jos menisitte pois pikku
elefanttiani näkemättä, jäisi teiltä kaikkein paras näky näkemättä.
Tämmöistä ei ole koskaan ollut teidän tarjonanne! Minnie!"
Sointusa, vähäinen ääni vastasi ylikerroksesta jostakin: "minä tulen,
iso-isä!" ja pieni, sievä tyttö pitkällä, kiharalla liinatukalla tuli
kohta sen jälkeen juosten puotiin.
"Tässä on pikku elefanttini, Sir", lausui Mr. Omer, hyväillen lasta.
"Siamin rotua, Sir. No, pikku elefantti!"
Pikku elefantti pani auki vierashuoneen oven, jolloin minun oli
tilaisuus huomata, että se näihin aikoihin oli muutettu makuuhuoneeksi
Mr. Omer'ille, jota ei ollut helppo kuljettaa ylikerrokseen; sitten
asetti hän sievän otsansa Mr. Omer'in tuolinselkää vastaan, niin että
hänen pitkät hiuksensa valuivat hänen kasvojensa yli.
"Elefantti tuuppaa päällänsä, niinkuin tiedätte, Sir", lausui Mr. Omer,
silmiänsä vilkuttaen, "kun se käy jotakin vastaan. Yksi, elefantti.
Kaksi. Kolme!"
Tällä merkillä pyörähytti pikku elefantti semmoisella taidolla, joka
oli melkein ihmeellinen niin vähäisessä eläimessä, tuolin ja Mr.
Omer'in ja lykkäsi ratistaen molemmat tuota hätää vierashuoneesen
ovenpieltä satuttamatta, samalla kuin Mr. Omer sanomattomasti ihasteli
tätä toimintaa ja matkalla katsoi taaksensa minuun, niinkuin tämä olisi
ollut hänen elämänsä ponnistusten riemuisa päätös.
Siellä täällä kaupungissa käveltyäni lähdin Ham'in asuntoon. Peggotty
oli nyt muuttanut sinne ainaiseksi ja oli hyyrännyt oman huoneensa Mr.
Barkis'in jälkeiselle ajomiehelle, joka oli kunnollisesti maksanut
hänelle oikeudesta, kärryistä ja hevosesta. Minä luulen, että aivan
sama, laiska hevonen, jota Mr. Barkis aikanansa ajoi, yhä oli toimesta
liikkeellä.
Minä tapasin heidät tuossa sievässä kyökissä yhdessä Mrs. Gummidge'n
kanssa, jonka Mr. Peggotty itse oli noutanut vanhasta veneestä.
Minä epäilen, olisiko kukaan muu voinut saada häntä luopumaan
vahdinpidostaan. Mr. Peggotty oli nähtävästi kertonut heille kaikki.
Sekä Peggotty että Mrs. Gummidge pitivät esiliinaansa silmiensä edessä,
ja Ham oli juuri lähtenyt ulos kävelemään rannalla. Hän tuli pian
kotiin ja oli hyvin iloissaan, kun hän näki minut; ja minä luulen, että
heidän oli kaikkien parempi, kun minä olin siellä. Me puhuimme
jonkunlaisella iloisuudella Mr. Peggotyn rikastumisesta tuossa uudessa
maassa ja niistä kummista, joista hän oli kirjeissänsä kertova. Me emme
ollenkaan maininneet Em'lyä nimeltä, mutta viittasimme häneen kaukaa
useampia kertoja. Ham oli iloisin kaikista.
Mutta kun Peggotty näytti minua vähäiseen huoneesen, jossa
krokotiili-kirja oli valmiina minua varten pöydällä, jutteli hän, että
Ham yhä oli samanlainen. Hän luuli (kertoi hän minulle itkien), että
Ham'in sydän oli särkynyt, vaikka hänessä oli yhtä paljon uskallusta
kuin ystävällisyyttä ja hän työskenteli ahkerammin ja paremmin, kuin
mikään veneen-rakentaja millä veistämöllä tahansa näillä paikoin. Oli,
sanoi hän, iltaisin semmoisia aikoja, jolloin Ham puhui heidän vanhasta
elämästään venehuoneessa; ja silloin hän mainitsi Emilyä lapsena. Mutta
hän ei koskaan maininnut häntä naisena.
Minä luulin Ham'in kasvoista huomanneeni, että hän tahtoi puhua kahden
kesken minun kanssani. Minä päätin sentähden mennä häntä vastaan
seuraavana iltana, kun hän tuli kotiin työstänsä. Tästä sovittuani
itse kanssani vaivuin uneen. Tänä iltana kynttilä ensi kerta näinä
monena iltana otettiin pois akkunasta. Mr. Peggotty makasi vanhassa
riippu-matossaan vanhassa veneessä, ja tuuli vonkui vanhalla äänellänsä
hänen päänsä ympärillä.
Koko seuraava päivä meni Mr. Peggotylta siihen, että hän myi
kalaveneensä ja pyydyksensä, sääli kokoon ja lähetti Londoniin
vaunuilla semmoista vähäistä tavaraa, jota hän ajatteli hyödylliseksi
itsellensä, ja antoi pois loput tai lahjoitti ne Mrs. Gummidge'lle.
Tämä oli hänen luonansa koko päivän. Koska minulla oli jonkunlainen
surun-sekainen halu vielä kerta nähdä tuota vanhaa paikkaa, ennenkuin
se suljettiin, määräsin, että illalla siellä yhtyisin heihin, mutta
sovitin niin, että ensin kohtaisin Ham'in.
Minun oli helppo tavata häntä, koska tiesin, missä hän työskenteli.
Minä menin häntä vastaan yksinäisellä paikalla ranta-särkällä, jonka
poikki tiesin hänen astuvan, ja käänsin takaisin hänen seurassaan, että
hänellä olisi tilaisuus puhua kanssani, jos hän todella halusi. Minä en
ollut erehtynyt hänen katsantonsa suhteen. Me emme olleet astuneet,
kuin vähän matkan yhdessä, kun hän minuun katsomatta sanoi:
"Mas'r Davy, oletteko nähneet _häntä_?"
"Hetken vaan, kun hän oli tainnoksissa", vastasin hiljaa.
Me kävelimme hiukan eteenpäin, ja hän sanoi:
"Mas'r Davy, luuletteko, että joudutte näkemään häntä?"
"Se olisi kenties liian tuskallista hänelle", arvelin minä.
"Minä olen ajatellut sitä", vastasi hän. "Niin se olisi, Sir, niin se
olisi".
"Mutta, Ham", sanoin minä ystävällisesti, "jos on jotakin, jota minun
sopisi kirjoittaa hänelle teidän puolestanne, siinä tapauksessa, etten
voisi sanoa sitä hänelle; jos on jotakin, jota tahtoisitte saattaa
hänen tietoonsa minun kauttani, katsoisin sitä pyhäksi luottamukseksi".
"Siitä olen varma. Minä kiitän teitä, Sir! Te olette kovasti hyvä! Minä
luulen, että on jotakin, jota tahtoisin sanotuksi tai kirjoitetuksi".
"Mitä se on?"
Me astuimme taas hiukan eteenpäin ääneti, ja sitten hän puhui.
"Ei sitä, että minä annan hänelle anteeksi. Ei niin paljon sitä, vaan
pikemmin, että minä pyydän häneltä anteeksi, että minä tyrkytin
rakkauttani hänelle. Välisti ajattelen, että, jollei hän olisi luvannut
ruveta naimisiin minun kanssani, Sir, hän olisi ystävällisellä tavalla
luottanut minuun, kertonut minulle, mitä hänen mielessään oli, ja
neuvotellut minun kanssani, ja minä olisin ehkä voinut pelastaa hänet".