Mr. Peggotyn uni käy toteen.
Tällä välin oli muutamia kuukausia kulunut siitä kuin tapasimme Marthan
virran partaalla. Minä en ollut ensinkään nähnyt häntä sen jälkeen,
mutta hän oli useita kertoja keskustellut Mr. Peggotyn kanssa. Hänen
innokkaasta välityksestään ei ollut lähtenyt mitään, enkä minä siitä,
mitä Mr. Peggoty kertoi minulle, voinut päättää, että mitään johtoa
olisi hetkeksikään saatu Emilyn kohtalon ilmisaantiin. Minä tunnustan,
että rupesin epäilemään hänen löytämistään ja vähitellen vaipumaan yhä
syvemmin siihen uskoon, että hän oli kuollut.
Mr. Peggotyn vakuutus pysyi lujana. Sitä myöden, kuin minä tiedän -- ja
minä luulen, että voin nähdä hänen rehellisen sydämensä sisimpiin -- ei
hän koskaan järkähtänyt juhlallisessa varmuudessaan, että hän löytäisi
sisarentyttärensä. Hänen kärsivällisyytensä ei loppunut koskaan ja
vaikka minä pelkäsin sitä tuskaa, jolla hän jonakin päivänä huomaisi
vahvan uskonsa yht'äkkiä särkyvän, oli tässä hänen uskossaan jotakin
niin harrasta, jotakin, joka niin liikuttavalla tavalla ilmoitti, että
sen ankkuri oli hänen jalon luontonsa puhtaimmissa syvänteissä, että se
kunnioitus ja arvo, jolla katselin häntä, päivästä päivään eneni.
Hänen luottavaisuutensa ei ollut mikään joutilas luottavaisuus, joka
toivoi eikä tehnyt sen enempää. Hän oli koko elinkautensa tehnyt
kovasti työtä ja hän tiesi, että kaikissa asioissa, joissa hän kaipasi
apua, hänen tuli uskollisesti toimittaa oma osansa ja auttaa itseänsä.
Minä tiedän, että hän oli lähtenyt matkalle yötistä aikaa, kun häntä
aavisti, että tapaturmasta kynttilä ei ollut vanhan veneen akkunassa,
ja kävellyt Yarmouth'iin asti. Minä tiedän, että, sanomalehdistä
jotakin luettuaan, jota voi sovittaa hänen sisarentyttäreensä, hän
tarttui sauvaansa ja ryhtyi kuuden- tai kahdeksankymmenen penikulman
retkeen. Hän kulki meritse Neapeliin ja takaisin, kun hän oli kuullut
sen kertomuksen, jonka Miss Dartle oli toimittanut minulle. Hän
suoritti kaikki matkansa yksinkertaisella tavalla; sillä hän oli aina
luja päätöksessään säästää rahaa Emilyä varten, kun tämä löydettäisiin.
Koko tässä pitkässä pyrinnössä minä en koskaan kuullut hänen
valittavan, en koskaan kuullut hänen sanovan, että hän oli väsynyt
taikka alakuloinen.
Dora oli usein nähnyt hänet naimisemme jälkeen ja oli suuresti
mieltynyt häneen. Minä näen vielä Mr. Peggotyn kuvan, kun hän seisoo
likellä Doran sohvaa, pitäen karkeata lakkiansa kädessään, samalla kuin
vaimo-lapsukaiseni siniset silmät ujolla kummastuksella ovat käännetyt
hänen kasvojansa kohden. Välisti iltaisin, kan hän hämärän aikana tuli
puhumaan kanssani, sain hänet polttamaan piippunsa puutarhassa, sillä
aikaa kuin verkalleen kävelimme edestakaisin yhdessä; ja silloin hänen
autio kotinsa ja se hauska muoto, joka tällä oli lapsellisissa
silmissäni, kun valkea iltaisin paloi ja tuuli vonkui sen ympärillä,
astui ihan elävästi mieleni eteen.
Eräänä iltana juuri tähän aikaan kertoi hän minulle, että hän
edellisenä ehtoona ulos lähtiessään oli nähnyt Marthan odottavan
itseään likellä asuntoansa, ja että tämä oli pyytänyt, ettei hän
millään muotoa jättäisi Londonia, ennenkuin hän oli nähnyt hänet
jälleen.
"Sanoiko hän teille, miksi?" kysyin minä.
"Minä kysyin häneltä, Mas'r Davy", vastasi hän, "mutta hän ei puhu
koskaan kuin muutamia sanoja, ja hän sai vaan lupaukseni ja meni pois".
"Sanoiko hän, milloin teidän olisi tilaisuus nähdä hauet jälleen?"
kysyin minä.
"Ei, Mas'r Davy", vastasi hän, miettiväisesti vetäen kättänsä
kasvojensa ylitse. "Minä kysyin sitä myöskin; mutta siinä oli enemmän
(lausui Martha), kuin hän voi sanoa".
Koska olin jo kauan aikaa sitten herjennyt kehoittamasta häntä
heikoilla toiveilla, en tehnyt muuta muistutusta tähän ilmoitukseen,
kuin että arvelin, että hän ehkä pian saisi nähdä Marthan. Ne mietteet,
joita asia minussa synnytti, pidin takanani, ja ne olivat hyvin
vähäpätöiset.
Noin neljätoista päivää sen jälkeen kävelin eräänä iltana yksinään
puutarhassa. Minä muistan hyvin sen illan. Se oli toinen Mr.
Micawber'in määräämässä odotusviikossa. Oli satanut koko päivän, ja
ilma tuntui kostealta. Lehdet olivat turpeat puissa ja raskaat vedestä;
mutta sade oli lakannut, vaikka taivas vielä oli synkkä, ja toivokkaat
linnut lauloivat iloisesti. Kun kävelin edestakaisin puutarhassa, ja
hämärä alkoi taajeta ympärilläni, vaikenivat heidän vienot äänensä, ja
tuo kummallinen hiljaisuus vallitsi, joka on omituinen semmoiselle
illalle maalla, jona hennoimmatkin puut ovat aivan liikahtamatta ja
vaan oksat satunnaisesti tiukkuvat.
Asuntoni vieressä oli vähäinen, viheriä, säleistä ja muurivehreästä
rakennettu kaarikäytävä, jonka kautta minun sopi puutarhasta, jossa
kävelin, nähdä tielle ulkopuolelle huonetta. Moninaisia eri asioita
miettiessäni satuin kääntämään silmäni tätä paikkaa kohden ja näin
siellä ihmishaamun, joka oli puettu yksinkertaiseen vaippaan. Se
notkistui kiihkeästi minua kohden ja viittasi minua.
"Martha!" lausuin minä, astuen sen luo.
"Sopiiko teidän seurata minua?" kysyi hän levottomalla kuiskauksella.
"Minä olen käynyt Mr. Peggotyn luona eikä hän ole kotona. Minä
kirjoitin hänelle, mihin hänen piti tulla, ja laskin omin käsin kirjeen
hänen pöydälleen. He sanoivat, ettei hän viipyisi kauan ulkona. Minulla
on uutisia hänelle. Sopiiko teidän kohta seurata minua?"
Vastaukseksi lähdin heti ulos portista. Hän teki nopean liikenteen
kädellänsä, ikäänkuin pyytääksensä minua olemaan kärsivällinen ja
ääneti, ja kääntyi Londoniin päin, josta, niinkuin hänen pukunsa
osoitti, hän oli jalkaisin kiireesti tullut.
Minä kysyin häneltä, eikö se ollut määräpaikkamme? Kun hän
samanlaisella nopealla liikenteellä, kuin ennen, myönsi, pysäytin
tyhjät vaunut, jotka ajoivat ohitse, ja me nousimme niihin. Kun kysyin
häneltä, mihin ajettaisiin, vastasi hän: "mihin hyvänsä likelle Golden
Square'a! Ja joutuin!" -- vetäytyi sitten yhteen nurkkaan, pitäen
toista vapisevaa kättänsä kasvojensa edessä, samalla kuin toinen
toimitti äskeisen liikenteen, niinkuin hän ei olisi voinut sietää
mitään puhetta.
Hämmennyksissäni ja levotonna ristiriitaisista toivon ja pelon
vilauksista katselin Marthaa, jonkunlaista selitystä saadakseni. Mutta
kun näin, kuinka kovasti hän halusi pysyä ääneti, ja tunsin, että se
oli minunkin luonnollinen taipumukseni tällä hetkellä, en yrittänyt
vaiti-oloa keskeyttämään. Me kuljimme eteenpäin sanaakaan puhumatta.
Välisti hän katsoi ulos akkunasta, niinkuin hänen mielestään olisimme
ajaneet hitaasti, vaikka todella ajoimme nopeasti; mutta muutoin hän
pysyi samassa asemassa, kuin alusta.
Me astuimme maahan eräässä kadun suussa sen torin vieressä, jota hän
oli maininnut, ja minä käskin vaunujen odottaa, kosk'en tietänyt
muuta, kuin että ehkä tarvitsisimme niitä. Hän pani kätensä minun
käsivarrelleni ja vei minut pikaisesti yhdelle tuommoiselle kolkolle
kadulle, joita löytyi monta sillä puolella ja joissa rakennukset kerta
olivat rehellisiä yksityisten perheitten asuntoja, mutta ovat ja olivat
kauan aikaa sitten huonontuneet kurjiksi oltaviksi, joissa yksityisiä
huoneita hyyrättiin. Hän astui yhden tämmöisen rakennuksen avoimesta
ovesta ja hellittäen käsivarrestani viittasi minua seuraamaan itseään
ylöspäin yhteisiä portaita, jotka olivat niinkuin kadulla johdattava
syrjäkanava.
Rakennus kuohui asukkaista. Kun menimme ylös, avattiin huoneitten ovia
ja ihmispäitä pistäysi ulos, ja portaissa kuljimme toisten ihmisten
ohitse, jotka tulivat alas. Katsahtaen ylös ulkopuolelta, ennenkuin
astuimme sisään, olin nähnyt naisten ja lasten kallistuvan ulos
akkunoista kukkaruukkujen ylitse; ja me näytimme vetäneen niitten
huomiota puoleemme, sillä nämät olivat etupäässä ne katseliat, jotka
kurkistelivat ovistaan. Portaat olivat leveät ja paneloitut, rintanojat
tukevat ja tummasta puusta tehdyt; ovet, joihin oli leikattu hedelmiä
ja kukkia, olivat varustetut karniseilla, ja akkunoissa oli väljät
istumapaikat. Mutta kaikki nämät entisen suuruuden merkit olivat
kovasti lahonneet ja likaantuneet; mätä, kosteus ja ikä olivat
heikontaneet permannon, joka monesta kohden notkui, jopa tahtoi pettää.
Oli, huomasin, koetettu vuodattaa tuoretta verta tähän riutuvaan
rnumiisen ja siellä täällä paikata kalliita, vanhoja puu-aineita
tavallisilla honkalaudoilla; mutta se oli niinkuin köyhtyneen, vanhan
aatelismiehen naiminen plebejisen kerjäläisen kanssa; ja kumpikin
osakas tässä sopimattomassa liitossa kammoi toista. Useita portaitten
taka-akkunoita oli pimitetty taikka kokonaan tukittu. Jälellä olevissa
oli tuskin mitään lasia; ja hajoavista kehistä, joista huono ilma
näytti lakkaamatta tulvaavan sisään, mutta ei koskaan lähtevän ulos,
näin muitten lasittomien akkunain kautta toisiin samanlaisiin
huoneisin, ja minua huimasi, kun katsahdin alas viheliäiselle pihalle,
joka oli kartanon yhteinen rikkaläjä.
Me jatkoimme rakennuksen ylimmäiseen kerrokseen. Pari, kolme kertaa
luulin matkalla himmeässä valossa näkeväni jonkun nais-olennon liepeet,
joka kävi edellämme. Kun käänsimme noustaksemme viimeistä porrasjaksoa
meidän ja katon välillä, näimme täydellisesti tämän olennon hetkeksi
pysähtyvän ulkopuolelle yhtä ovea. Sitten se väänsi avainta ja meni
sisään.
"Mitä tämä on!" lausui Martha kuiskaten. "Hän meni minun huoneeseni.
Minä en tunne häntä!"'
_Minä_ tunsin hänet. Minä olin kummastuksella tuntenut hänet Miss
Dartle'ksi.
Minä sanoin parilla sanalla oppaalleni jotakin sentapaista, että se oli
eräs lady, jonka olin ennen nähnyt, ja olin tuskin lausunut tämän, kun
kuulimme hänen äänensä huoneessa, vaikk'emme siitä paikasta, jossa
seisoimme, erottaneet, mitä hän sanoi. Hämmästyneellä katsannolla
toisti Martha entistä viittaustaan ja vei minut hiljaa portaita ylös ja
sitten vähäisen perä-oven kautta, jossa ei näyttänyt olevan mitään
lukkoa, vaan jonka hän lykkäsi auki kädellänsä, vähäiseen tyhjään
vinttikamariin, jossa oli matala, kaltava katto ja joka ei ollut
suurempi, kuin kaappi. Tämän kamarin ja sen huoneen välillä, jota hän
sanoi omakseen, oli vähäinen ovi, joka oli raollaan. Tähän me
pysähdyimme hengästyneinä ylös nousemisestamme, ja hän pani kätensä
keveästi huulilleni. Minä näin vaan sen verran toisella puolella
olevasta huoneesta, että se oli sangen iso ja että siellä oli vuode ja
muutamia yksinkertaisia laivankuvia seinillä. Minä en voinut nähdä Miss
Dartle'a eikä sitä henkilöä, jota olimme kuulleet hänen puhuttelevan.
Eikä kumppaninikaan suinkaan voinut, sillä minulla oli paras paikka.
Täydellinen äänettömyys vallitsi muutamia hetkiä. Martha piti yhä
toista kättä huulillani ja nosti ylös toista kuuntelevassa asemassa.
"Se ei koske minuun, joko hän on kotona taikka ei", lausui Rosa Dartle
ylpeästi; "minä en tiedä mitään hänestä. Teitä minä olen tullut
katsomaan".
"Minua?" kysyi joku lempeä ääni.
Kun kuulin tämän, värisytti koko ruumistani. Sillä ääni oli Emilyn!
"Niin", lausui Miss Dartle. "Minä olen tullut katsomaan teitä. Kuinka?
Te ette häpeä näyttämästä niitä kasvoja, jotka ovat olleet syynä niin
paljoon?"
Hänen äänensä luja ja leppymätön viha, sen kylmä, tyly tuikeus ja sen
hillitty vimma esittelivät häntä eteeni, niinkuin hän olisi seisonut
päivän valossa. Minä näin nuot leimuavat, mustat silmät ja himosta
hiuenneen ruumiin; ja minä näin arven ja sen valkoisen jäljen, joka
kävi hänen huultensa poikki, vapisevan ja värvehtivän, kun hän puhui.
"Minä olen tullut katsomaan", sanoi hän, "James Steerforth'in
mielitiettyä; sitä tyttöä, joka karkasi pois hänen kanssaan ja nyt on
kotikaupunkinsa alhaisimpien juorupuheena; tuota rohkeata, hersuvaa,
oppinutta kumppania James Steerforth'in kaltaisille. Minä tahdon
tietää, miltä semmoinen olento näyttää".
Kuului kahina, niinkuin se onneton tyttö, jota vastaan hän syyti näitä
herjauksia, olisi juosnut ovea kohden ja puhuja nopeasti asettunut sen
eteen. Sitä seurasi lyhyt vaiti-olo.
Kun Miss Dartle taas keskeytti, puhui hän kiristetyillä hampailla ja
lattiata polkien.
"Pysykäät paikallanne!" sanoi hän, "taikka minä annan teidät ilmi talon
väestölle ja koko kadulle! Jos koetatte päästä käsistäni, pidätän teitä
vaikka hiuksista ja nostan itse kivetkin teitä vastaan!"
Pelästynyt mumina oli ainoa vastaus, joka kohtasi korviani. Oltiin taas
hiljaa. Minä en tietänyt, miten menetellä. Vaikka kovasti halusin tehdä
loppua tästä kohtauksesta, tunsin kuitenkin, ettei minulla ollut mitään
oikeutta astua esiin; että yksistään Mr. Peggotyn tuli nähdä ja
pelastaa Emily. Eikö hän perästäkään tule? ajattelin maltittomasti.
"Vai niin!" sanoi Rosa Dartle ylenkatseellisella naurulla, "minä näen
siis vihdoin tuon tytön! Mikä viheliäinen raukka James Steerforth oli,
kun antoi tämän hienon valheujouden ja kallistuneen pään kietoa
itsensä!"
"Voi, säästäkäät minua Jumalan tähden!" huudahti Emily. "Kuka hyvänsä
lienette, te tunnette surkean elämäni, ja säästäkäät minua Jumalan
tähden, jos tahdotte itse tulla säästetyksi!"
"Jos _minä_ tahdon tulla säästetyksi!" vastasi toinen kiivaasti; "mitä
yhteistä meillä, luulette, on?"
"Ei mitään, paitsi sukupuolemme", lausui Emily, kyyneliin purskahtaen.
"Ja tämä", sanoi Rosa Dartle, "on niin rohkea vaatimus semmoisen
kelvottoman olennon puolelta, että, jos minulla rinnassani olisi joku
muu tunne teitä kohtaan, kuin ylenkatse ja inho, tämä tunne muuttuisi
jääksi. Meidän sukupuolemme! Teistä on juuri kunnia meidän
sukupuolellemme!"
"Minä olen ansainnut tämän", huudahti Emily, "mutta se on kauheata!
Rakas, rakas lady, ajatelkaat, mitä olen kärsinyt ja kuinka langennut!
Oi, Martha, tule takaisin! Oi, koti, koti!"
Miss Dartle istuutui tuolille, joka oli näkyvissä oven takaa, ja katsoi
alaspäin, niinkuin Emily olisi kyykistynyt lattialle hänen eteensä. Hän
oli nyt minun ja valon välissä, ja minun sopi nähdä hänen koukistunut
huulensa ja julmat silmänsä, jotka ahneella voiton riemulla tuijottivat
yhteen paikkaan.
"Kuulkaat, mitä sanon!" lausui hän; Ja säästäkäät viekkaat temppunne
petettäviänne varten. Luuletteko, että voitte _minua_ kyynelillänne
liikuttaa? Ei enemmän, kuin voisitte lumoa minua hymyillänne, te
ostettu orja".
"Voi, armahtakaat minua vähän!" huudahti Emily. "Osoittakaat minulle
jotakin sääliä taikka kuolen hulluuteen!"
"Se ei olisi iso rangaistus", lausui Rosa Dartle, "teidän
rikoksistanne. Tiedättekö, mitä olette tehneet? Ajatteletteko koskaan
sitä kotia, jonka olette tehneet autioksi?"
"Oi, onko yhtäkään yötä taikka päivää, jona en sitä ajattele!" huudahti
Emily; ja nyt minun juuri sopi nähdä hänet, tuossa kun hän makasi
polvillansa, pää heitettynä taaksepäin, vaaleat kasvot ylöspäin
kääntyneinä, kädet hurjasti ristiin puserrettuina ja ojennettuina ja
hiukset valuen hänen ympärillänsä. "Onko ainoatakaan hetkeä ollut, joko
valvoin taikka nukuin, jona se ei ole ollut edessäni juuri niinkuin sen
oli tapa olla niinä onnettomina päivinä, jolloin käänsin selkäni sitä
päin ijäksi! Voi, koti, koti! Voi, kallis, kallis eno, jos olisitte
joskus arvanneet, mitä tuskaa rakkautenne tuottaisi minulle, kun
poikkesin hyvyyden tieltä, ette olisi osoittaneet sitä minulle niin
alinomaa, vaikka se oli niin suuri teissä, vaan olisitte edes kerran
eläissäni suuttuneet minuun, että minulla olisi ollut joku lohdutus!
Nyt minulla ei ole mitään, ei mitään, ei mitään lohdutusta maan päällä,
sillä he olivat kaikki aina hyvät minulle!" Hän vaipui kasvoillensa
tuon käskevaisen, tuolilla istuvan olennon eteen ja koetti
rukoilevaisesti tarttua hänen pukunsa liepeisin.
Taipumatonna kuin vaskikuva istui Rosa Dartle ja katsoi alas hänen
puoleensa. Hänen huulensa olivat tiveästi ummistetut, niinkuin hän
olisi tietänyt, että hänen tuli pitää tarkkaa vaaria itsestänsä -- minä
kirjoitan, mitä totisesti uskon -- taikka hän viehättyisi jalallansa
potkaisemaan tuota ihanata vartaloa. Minä näin selvästi Miss Dartle'n,
ja koko hänen kasvojensa ja luonteensa voima näytti yhtyvän tähän
katsantoon. -- Eikö hän vihdoinkaan ollut tuleva?
"Näitten matojen kurja turhamaisuus!" lausui hän, kun hän oli sen
verran hillinnyt rintansa vihaista kuohua, että hän uskalsi ruveta
puhumaan. "_Teidän_ kotinne! Luuletteko, että minä viitsin edes
ajatella sitä, taikka luuletteko voivanne tehdä tuolle alhaiselle
paikalle jotakin pahaa, jota ei rahalla saa sovitetuksi, yltäkyllin
sovitetuksi? _Teidän_ kotinne! Te olitte osa kotinne tavarasta ja
myytiin ja ostettiin, niinkuin mikä muu käypä kalu, jota omaisenne
pitävät kaupan".
"Älkäät sanoko niin!" huudahti Emily. "Sanokaat mitä hyvänsä minusta,
mutta älkäät häväistykselläni ja häpeälläni rangaisko enemmän, kuin
minä olen rangaissut, ihmisiä, jotka ovat yhtä kunniallisia, kuin te!
Pitäkäät heitä arvossa, koska olette lady, jollette voi minua sääliä".
"Minä puhun", lausui Miss Dartle eikä alentunut pitämään minkäänlaista
väliä tällä kehoituksella, vaan veti pois hameensa, ettei Emilyn
koskeminen tahraisi sitä, "minä puhun James Steerforth'in kodista
-- jossa minä asun. Tässä", sanoi hän, ojentaen ulos kättänsä
ylenkatseellisella naurulla ja katsoen alas maassa makaavaan tyttöön,
"on sovelias syy eripuraisuuteen lady-äidin ja gentlemani-pojan
välillä; syy suruun semmoisessa huonekunnassa, johon häntä ei olisi
päästetty edes kyökkipiiaksi; syy vihaan, murheesen ja soimauksiin.
Tämä saastan kappale, joka pyydettiin meren rannalta hetkeksi aikaa
hyväiltäväksi ja sitten alkupaikkaansa heitettäväksi!"
"Ei! ei!" huudahti Emily, pannen käsiänsä ristiin. "Kun hän ensi kerran
tapasi minut -- jospa se päivä ei koskaan olisi koittanut minulle, vaan
hän olisi kohdannut minut, kun minä kannettiin hautaani! -- olin
kasvatettu yhtä siveäksi, kuin te taikka kukaan muu lady, ja aioin
ruveta niin hyvän miehen vaimoksi, kuin te taikka kukaan muu lady
koskaan voitte puolisoksi saada. Jos asutte hänen kodissaan ja tunnette
hänet, ehkä tiedätte, mikä voima hänellä on heikon, turhamaisen tytön
suhteen. Minä en puollusta itseäni, mutta minä tiedän hyvin ja hän
tietää hyvin taikka hän on sen tietävä, kun hän kerran kuolee ja hänen
tuntonsa on tuskissaan, että hän käytti koko voimansa minua
pettääksensä, ja että minä uskoin häntä, luotin häneen ja rakastin
häntä!"
Rosa Dartle kavahti ylös istuimeltansa, astahti taaksepäin ja heristi
samalla kättänsä hänelle niin pahansuovilla kasvoilla, niin himosta
mustuneilla ja rumiksi vääntyneillä, että olin melkein syöksähtämälläni
heidän väliinsä. Mutta lyönti, jolla ei ollut mitään tarkoitusta,
tapasi vaan ilmaa. Kun hän nyt seisoi siinä huohottaen, katsellen
Emilyä suurimmalla inholla, mitä hän pystyi osoittamaan, ja vihasta ja
ylenkatseesta vavisten kiireestä kantapäähän, tuntui siltä, kuin en
olisi ikinä nähnyt enkä ikinä saisi nähdä mitään semmoista.
"_Tekö_ rakastitte häntä? _Te_?" huusi hän, ja hänen kokoon puristettu
kätensä vapisi, niinkuin se vaan olisi kaivannut asetta, surmatakseen
vihansa esinettä.
Emily oli väistynyt, etten enää nähnyt häntä. Ei tullut mitään
vastausta.
"Ja te kerrotte sitä _minulle_", lisäsi Miss Dartle, "ilkeillä
huulillanne? Miks'ei piestä tämmöisiä olentoja! Jos minä saisin käskeä,
antaisin piestä tämän tytön kuoliaaksi".
Ja niin hän olisi tehnyt, sitä en ollenkaan epäile. Minä en olisi
uskonut hänelle itse kidutus-lavaakaan sillä aikaa, kuin tätä hurjaa
katsetta kesti.
Hän rupesi pitkäänsä, aivan pitkäänsä jonkunlaiseen nauruun ja osoitti
Emilyä kädellänsä, niinkuin tämä olisi ollut häväistys Jumalan ja
ihmisten edessä.
"_Tuoko_ rakastaa!" sanoi hän. "Tuo haaska! Ja hän väittää minulle,
että James Steerforth on huolinut hänestä! Hah, hah! Mitä valehtelioita
ne ovat, nämät alttiit tytöt!"
Hänen ivansa oli pahempi, kuin hänen julkinen vimmansa. Näistä kahdesta
olisin paljon mieluisammin ollut jälkimäisen esineenä. Mutta kun hän
salli vimmansa ilmestyä, tapahtui se vaan hetkeksi. Hän oli kahlettanut
sen jälleen, ja vaikka se kuinka olisi sisällisesti raadellut häntä,
hillitsi hän sitä.
"Minä tulin tänne, te puhdas rakkauden-lähde", lausui hän, "katsomaan
-- niinkuin aloin kertoa teille, miltä semmoinen olento, kuin te,
näyttäisi. Minä olin utelias. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Minä
tulin myöskin sanomaan teille, että teidän olisi paras kiiruimman
kautta etsiä tuota kotianne ja kätkeä itsenne noitten oivallisten
ihmisten joukkoon, jotka odottavat teitä ja joita rahanne varmaan
lohduttavat. Kun ne ovat loppuneet, sopiihan teidän taas uskoa ja
luottaa ja rakastaa! Minä luulin teitä särkyneeksi leikkikaluksi, joka
oli kestänyt aikansa; arvottomaksi kiiltokoruksi, joka oli tummentunut
ja heitetty pois. Mutta koska huomaan, että olette lujaa kultaa, oikea
lady ja loukattu viattomuus, jolla on tuore sydän täynnänsä rakkautta
ja luottavaisuutta -- jommoiselta näytätte ja joka täydellisesti
soveltuu vaiheisinne! -- on minulla jotakin lisäksi sanottavaa.
Pitäkäät vaaria siitä; sillä mitä minä sanon, sen myöskin teen.
Kuuletteko minua, te hennotar? Mitä minä sanon, sen aion tehdä!"
Hänen vimmansa voitti hänet jälleen hetkeksi; mutta se vierähti hänen
kasvojensa yli, niinkuin vainos, ja jätti hymyn jälkeensä.
"Menkäät piiloon", jatkoi hän, "jollei kotiin, niin johonkin
muuanne. Olkoon se jossakin saavuttamattomassa paikassa, jossakin
tuntemattomassa elämässä -- taikka, vielä parempi, jossakin
tuntemattomassa kuolemassa. Kosk'ei rakastava sydämenne ota
pakahtuaksensa, kummastuttaa minua, ettette ole keksineet mitään
keinoa, joka rauhoittaa sitä! Minä olen välisti kuullut semmoisista
keinoista. Minä luulen, että niitä on helppo tavata".
Matala huuto Emilyn puolelta keskeytti häntä tässä. Miss Dartle vaikeni
ja kuunteli sitä, niinkuin se olisi ollut suloinen soitto.
"Minulla on kukaties kummallinen luonto", jatkoi hän; "mutta minä en
voi hengittää vapaasti siinä ilmassa, jota te hengitätte. Minusta se on
taudillinen. Sentähden tahdon saada sitä raitistetuksi, tahdon saada
sitä teistä puhdistetuksi. Jos asutte täällä huomenna, annan yhteisissä
portaissa julkaista maineenne ja virkanne. Tässä kartanossa löytyy
kunniallisia naisia, niin on minulle juteltu; ja olisipa oikein paha,
että semmoinen valonkappale, kuin te, olisi heidän joukossaan ja
salattaisiin. Jos tästä asunnosta lähdettyänne etsitte tässä
kaupungissa turvapaikkaa jonkunlaisessa muussa virassa, kuin teidän
oikeassa (jota mielellään saatte pitää ilman mitään estettä minun
puoleltani), käy teidän samalla tapaa, heti kuin minä saan tiedon
teidän olopaikastanne. Koska eräs gentlemani auttaa minua, joka
nykyisin pyysi kunniaa saada teitä vaimoksensa, olen varma tässä
kohden".
Eikö Mr. Peggotty siis vihdoinkaan, vihdoinkaan ollut tuleva? Kuinka
kauan täytyi minun kestää tätä? Kuinka kauan voin kestää?
"Voi minua, voi minua!" huudahti Emily raukka semmoisella äänellä, joka
minun mielestäni olisi liikuttanut kovinta sydäntä; mutta Rosa Dartle'n
hymy ei osoittanut mitään leppeyttä. "Mitä, mitä tulee minun tehdä!"
"Tehdä?" vastasi toinen. "Elää onnellisena omissa ajatuksissanne!
Pyhittää elämänne James Steerforth'in hellyyden muistolle -- hän tahtoi
tehdä teidät palveliansa vaimoksi, eikö niin? -- taikka kiitollisuuden
tunnolle sitä rehellistä ja ansiokasia miestä kohtaan, joka olisi
vastaanottanut teidät lahjaksi häneltä. Taikka jolleivät nämät uljaat
muistot ja omien hyvien avujenne tieto ja se kunniallinen asema, johon
ne ovat koroittaneet teidät kaikkien ihmisten silmissä, pidä teitä
pystyssä, menkäät naimisiin tämän hyvän miehen kanssa ja olkaat
onnellinen hänen alentumisestaan. Jollei kumpikaan näistä kelpaa, niin
kuolkaat! Löytyypä portin käytäviä ja rikkaläjiä semmoista kuolemaa ja
semmoista epätoivoa varten -- hakekaat itsellenne joku semmoinen ja
lentäkäät taivaasen!"
Minä kuulin kaukaisen astunnan portailta. Minä tunsin sen, minä olin
varma siitä. Se oli Mr. Peggotyn, kiitos Jumalan.
Miss Dartle astui tätä sanoessaan verkalleen oven ohitse ja katosi pois
näkyvistäni.
"Mutta muistakaat!" lisäsi hän pitkäänsä ja vakavasti, samalla kuin hän
avasi toista ovea ulos lähteäksensä, "että minä erinäisistä syistä,
joita minulla on, ja sen vihan vuoksi, jota minä pidän, olen päättänyt
karkoittaa teidät pois, jollette kokonaan väisty saatavistani taikka
heitä sievää valenaamaanne. Tämä on, mitä minulla oli sanottavaa; ja
mitä sanon, sen aion myöskin tehdä!"
Askeleet portailla lähestyivät lähestymistään, kulkivat Miss Dartle'n
ohitse, kun hän meni alas -- syöksivät huoneesen!
"Eno!"
Kauhea huuto seurasi tätä sanaa. Minä odotin silmänräpäyksen aikaa ja,
katsoen sisään, näin Mr. Peggotyn kannattavan Emilyn taintunutta
ruumista käsivarsillaan. Hän katseli tuokion tyttöä kasvoihin, kumartui
sitten suudellaksensa niitä -- voi, kuinka hellästi! -- ja peitti ne
nenäliinallansa.
"Mas'r Davy", lausui hän matalalla, vapisevalla äänellä, kun ne olivat
peitetyt, "minä kiitän taivaallista isääni, että uneni on käynyt
toteen! Minä kiitän häntä, sydämestäni, että Hän omilla teillänsä on
johdattanut minut lemmittyni luo!"
Näin puhuen otti hän Emilyn syliinsä ja kantoi tämän, verhotut kasvot
nojaantuen hänen rintaansa vastaan ja käännetyt hänen omia kasvojansa
kohden, liikkumatonna ja taidotonna, portaita myöden alas.