YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Mr. Peggotyn uni käy toteen.

Tällä välin oli muutamia kuukausia kulunut siitä kuin tapasimme Marthan

virran partaalla. Minä en ollut ensinkään nähnyt häntä sen jälkeen,

mutta hän oli useita kertoja keskustellut Mr. Peggotyn kanssa. Hänen

innokkaasta välityksestään ei ollut lähtenyt mitään, enkä minä siitä,

mitä Mr. Peggoty kertoi minulle, voinut päättää, että mitään johtoa

olisi hetkeksikään saatu Emilyn kohtalon ilmisaantiin. Minä tunnustan,

että rupesin epäilemään hänen löytämistään ja vähitellen vaipumaan yhä

syvemmin siihen uskoon, että hän oli kuollut.

Mr. Peggotyn vakuutus pysyi lujana. Sitä myöden, kuin minä tiedän -- ja

minä luulen, että voin nähdä hänen rehellisen sydämensä sisimpiin -- ei

hän koskaan järkähtänyt juhlallisessa varmuudessaan, että hän löytäisi

sisarentyttärensä. Hänen kärsivällisyytensä ei loppunut koskaan ja

vaikka minä pelkäsin sitä tuskaa, jolla hän jonakin päivänä huomaisi

vahvan uskonsa yht'äkkiä särkyvän, oli tässä hänen uskossaan jotakin

niin harrasta, jotakin, joka niin liikuttavalla tavalla ilmoitti, että

sen ankkuri oli hänen jalon luontonsa puhtaimmissa syvänteissä, että se

kunnioitus ja arvo, jolla katselin häntä, päivästä päivään eneni.

Hänen luottavaisuutensa ei ollut mikään joutilas luottavaisuus, joka

toivoi eikä tehnyt sen enempää. Hän oli koko elinkautensa tehnyt

kovasti työtä ja hän tiesi, että kaikissa asioissa, joissa hän kaipasi

apua, hänen tuli uskollisesti toimittaa oma osansa ja auttaa itseänsä.

Minä tiedän, että hän oli lähtenyt matkalle yötistä aikaa, kun häntä

aavisti, että tapaturmasta kynttilä ei ollut vanhan veneen akkunassa,

ja kävellyt Yarmouth'iin asti. Minä tiedän, että, sanomalehdistä

jotakin luettuaan, jota voi sovittaa hänen sisarentyttäreensä, hän

tarttui sauvaansa ja ryhtyi kuuden- tai kahdeksankymmenen penikulman

retkeen. Hän kulki meritse Neapeliin ja takaisin, kun hän oli kuullut

sen kertomuksen, jonka Miss Dartle oli toimittanut minulle. Hän

suoritti kaikki matkansa yksinkertaisella tavalla; sillä hän oli aina

luja päätöksessään säästää rahaa Emilyä varten, kun tämä löydettäisiin.

Koko tässä pitkässä pyrinnössä minä en koskaan kuullut hänen

valittavan, en koskaan kuullut hänen sanovan, että hän oli väsynyt

taikka alakuloinen.

Dora oli usein nähnyt hänet naimisemme jälkeen ja oli suuresti

mieltynyt häneen. Minä näen vielä Mr. Peggotyn kuvan, kun hän seisoo

likellä Doran sohvaa, pitäen karkeata lakkiansa kädessään, samalla kuin

vaimo-lapsukaiseni siniset silmät ujolla kummastuksella ovat käännetyt

hänen kasvojansa kohden. Välisti iltaisin, kan hän hämärän aikana tuli

puhumaan kanssani, sain hänet polttamaan piippunsa puutarhassa, sillä

aikaa kuin verkalleen kävelimme edestakaisin yhdessä; ja silloin hänen

autio kotinsa ja se hauska muoto, joka tällä oli lapsellisissa

silmissäni, kun valkea iltaisin paloi ja tuuli vonkui sen ympärillä,

astui ihan elävästi mieleni eteen.

Eräänä iltana juuri tähän aikaan kertoi hän minulle, että hän

edellisenä ehtoona ulos lähtiessään oli nähnyt Marthan odottavan

itseään likellä asuntoansa, ja että tämä oli pyytänyt, ettei hän

millään muotoa jättäisi Londonia, ennenkuin hän oli nähnyt hänet

jälleen.

"Sanoiko hän teille, miksi?" kysyin minä.

"Minä kysyin häneltä, Mas'r Davy", vastasi hän, "mutta hän ei puhu

koskaan kuin muutamia sanoja, ja hän sai vaan lupaukseni ja meni pois".

"Sanoiko hän, milloin teidän olisi tilaisuus nähdä hauet jälleen?"

kysyin minä.

"Ei, Mas'r Davy", vastasi hän, miettiväisesti vetäen kättänsä

kasvojensa ylitse. "Minä kysyin sitä myöskin; mutta siinä oli enemmän

(lausui Martha), kuin hän voi sanoa".

Koska olin jo kauan aikaa sitten herjennyt kehoittamasta häntä

heikoilla toiveilla, en tehnyt muuta muistutusta tähän ilmoitukseen,

kuin että arvelin, että hän ehkä pian saisi nähdä Marthan. Ne mietteet,

joita asia minussa synnytti, pidin takanani, ja ne olivat hyvin

vähäpätöiset.

Noin neljätoista päivää sen jälkeen kävelin eräänä iltana yksinään

puutarhassa. Minä muistan hyvin sen illan. Se oli toinen Mr.

Micawber'in määräämässä odotusviikossa. Oli satanut koko päivän, ja

ilma tuntui kostealta. Lehdet olivat turpeat puissa ja raskaat vedestä;

mutta sade oli lakannut, vaikka taivas vielä oli synkkä, ja toivokkaat

linnut lauloivat iloisesti. Kun kävelin edestakaisin puutarhassa, ja

hämärä alkoi taajeta ympärilläni, vaikenivat heidän vienot äänensä, ja

tuo kummallinen hiljaisuus vallitsi, joka on omituinen semmoiselle

illalle maalla, jona hennoimmatkin puut ovat aivan liikahtamatta ja

vaan oksat satunnaisesti tiukkuvat.

Asuntoni vieressä oli vähäinen, viheriä, säleistä ja muurivehreästä

rakennettu kaarikäytävä, jonka kautta minun sopi puutarhasta, jossa

kävelin, nähdä tielle ulkopuolelle huonetta. Moninaisia eri asioita

miettiessäni satuin kääntämään silmäni tätä paikkaa kohden ja näin

siellä ihmishaamun, joka oli puettu yksinkertaiseen vaippaan. Se

notkistui kiihkeästi minua kohden ja viittasi minua.

"Martha!" lausuin minä, astuen sen luo.

"Sopiiko teidän seurata minua?" kysyi hän levottomalla kuiskauksella.

"Minä olen käynyt Mr. Peggotyn luona eikä hän ole kotona. Minä

kirjoitin hänelle, mihin hänen piti tulla, ja laskin omin käsin kirjeen

hänen pöydälleen. He sanoivat, ettei hän viipyisi kauan ulkona. Minulla

on uutisia hänelle. Sopiiko teidän kohta seurata minua?"

Vastaukseksi lähdin heti ulos portista. Hän teki nopean liikenteen

kädellänsä, ikäänkuin pyytääksensä minua olemaan kärsivällinen ja

ääneti, ja kääntyi Londoniin päin, josta, niinkuin hänen pukunsa

osoitti, hän oli jalkaisin kiireesti tullut.

Minä kysyin häneltä, eikö se ollut määräpaikkamme? Kun hän

samanlaisella nopealla liikenteellä, kuin ennen, myönsi, pysäytin

tyhjät vaunut, jotka ajoivat ohitse, ja me nousimme niihin. Kun kysyin

häneltä, mihin ajettaisiin, vastasi hän: "mihin hyvänsä likelle Golden

Square'a! Ja joutuin!" -- vetäytyi sitten yhteen nurkkaan, pitäen

toista vapisevaa kättänsä kasvojensa edessä, samalla kuin toinen

toimitti äskeisen liikenteen, niinkuin hän ei olisi voinut sietää

mitään puhetta.

Hämmennyksissäni ja levotonna ristiriitaisista toivon ja pelon

vilauksista katselin Marthaa, jonkunlaista selitystä saadakseni. Mutta

kun näin, kuinka kovasti hän halusi pysyä ääneti, ja tunsin, että se

oli minunkin luonnollinen taipumukseni tällä hetkellä, en yrittänyt

vaiti-oloa keskeyttämään. Me kuljimme eteenpäin sanaakaan puhumatta.

Välisti hän katsoi ulos akkunasta, niinkuin hänen mielestään olisimme

ajaneet hitaasti, vaikka todella ajoimme nopeasti; mutta muutoin hän

pysyi samassa asemassa, kuin alusta.

Me astuimme maahan eräässä kadun suussa sen torin vieressä, jota hän

oli maininnut, ja minä käskin vaunujen odottaa, kosk'en tietänyt

muuta, kuin että ehkä tarvitsisimme niitä. Hän pani kätensä minun

käsivarrelleni ja vei minut pikaisesti yhdelle tuommoiselle kolkolle

kadulle, joita löytyi monta sillä puolella ja joissa rakennukset kerta

olivat rehellisiä yksityisten perheitten asuntoja, mutta ovat ja olivat

kauan aikaa sitten huonontuneet kurjiksi oltaviksi, joissa yksityisiä

huoneita hyyrättiin. Hän astui yhden tämmöisen rakennuksen avoimesta

ovesta ja hellittäen käsivarrestani viittasi minua seuraamaan itseään

ylöspäin yhteisiä portaita, jotka olivat niinkuin kadulla johdattava

syrjäkanava.

Rakennus kuohui asukkaista. Kun menimme ylös, avattiin huoneitten ovia

ja ihmispäitä pistäysi ulos, ja portaissa kuljimme toisten ihmisten

ohitse, jotka tulivat alas. Katsahtaen ylös ulkopuolelta, ennenkuin

astuimme sisään, olin nähnyt naisten ja lasten kallistuvan ulos

akkunoista kukkaruukkujen ylitse; ja me näytimme vetäneen niitten

huomiota puoleemme, sillä nämät olivat etupäässä ne katseliat, jotka

kurkistelivat ovistaan. Portaat olivat leveät ja paneloitut, rintanojat

tukevat ja tummasta puusta tehdyt; ovet, joihin oli leikattu hedelmiä

ja kukkia, olivat varustetut karniseilla, ja akkunoissa oli väljät

istumapaikat. Mutta kaikki nämät entisen suuruuden merkit olivat

kovasti lahonneet ja likaantuneet; mätä, kosteus ja ikä olivat

heikontaneet permannon, joka monesta kohden notkui, jopa tahtoi pettää.

Oli, huomasin, koetettu vuodattaa tuoretta verta tähän riutuvaan

rnumiisen ja siellä täällä paikata kalliita, vanhoja puu-aineita

tavallisilla honkalaudoilla; mutta se oli niinkuin köyhtyneen, vanhan

aatelismiehen naiminen plebejisen kerjäläisen kanssa; ja kumpikin

osakas tässä sopimattomassa liitossa kammoi toista. Useita portaitten

taka-akkunoita oli pimitetty taikka kokonaan tukittu. Jälellä olevissa

oli tuskin mitään lasia; ja hajoavista kehistä, joista huono ilma

näytti lakkaamatta tulvaavan sisään, mutta ei koskaan lähtevän ulos,

näin muitten lasittomien akkunain kautta toisiin samanlaisiin

huoneisin, ja minua huimasi, kun katsahdin alas viheliäiselle pihalle,

joka oli kartanon yhteinen rikkaläjä.

Me jatkoimme rakennuksen ylimmäiseen kerrokseen. Pari, kolme kertaa

luulin matkalla himmeässä valossa näkeväni jonkun nais-olennon liepeet,

joka kävi edellämme. Kun käänsimme noustaksemme viimeistä porrasjaksoa

meidän ja katon välillä, näimme täydellisesti tämän olennon hetkeksi

pysähtyvän ulkopuolelle yhtä ovea. Sitten se väänsi avainta ja meni

sisään.

"Mitä tämä on!" lausui Martha kuiskaten. "Hän meni minun huoneeseni.

Minä en tunne häntä!"'

_Minä_ tunsin hänet. Minä olin kummastuksella tuntenut hänet Miss

Dartle'ksi.

Minä sanoin parilla sanalla oppaalleni jotakin sentapaista, että se oli

eräs lady, jonka olin ennen nähnyt, ja olin tuskin lausunut tämän, kun

kuulimme hänen äänensä huoneessa, vaikk'emme siitä paikasta, jossa

seisoimme, erottaneet, mitä hän sanoi. Hämmästyneellä katsannolla

toisti Martha entistä viittaustaan ja vei minut hiljaa portaita ylös ja

sitten vähäisen perä-oven kautta, jossa ei näyttänyt olevan mitään

lukkoa, vaan jonka hän lykkäsi auki kädellänsä, vähäiseen tyhjään

vinttikamariin, jossa oli matala, kaltava katto ja joka ei ollut

suurempi, kuin kaappi. Tämän kamarin ja sen huoneen välillä, jota hän

sanoi omakseen, oli vähäinen ovi, joka oli raollaan. Tähän me

pysähdyimme hengästyneinä ylös nousemisestamme, ja hän pani kätensä

keveästi huulilleni. Minä näin vaan sen verran toisella puolella

olevasta huoneesta, että se oli sangen iso ja että siellä oli vuode ja

muutamia yksinkertaisia laivankuvia seinillä. Minä en voinut nähdä Miss

Dartle'a eikä sitä henkilöä, jota olimme kuulleet hänen puhuttelevan.

Eikä kumppaninikaan suinkaan voinut, sillä minulla oli paras paikka.

Täydellinen äänettömyys vallitsi muutamia hetkiä. Martha piti yhä

toista kättä huulillani ja nosti ylös toista kuuntelevassa asemassa.

"Se ei koske minuun, joko hän on kotona taikka ei", lausui Rosa Dartle

ylpeästi; "minä en tiedä mitään hänestä. Teitä minä olen tullut

katsomaan".

"Minua?" kysyi joku lempeä ääni.

Kun kuulin tämän, värisytti koko ruumistani. Sillä ääni oli Emilyn!

"Niin", lausui Miss Dartle. "Minä olen tullut katsomaan teitä. Kuinka?

Te ette häpeä näyttämästä niitä kasvoja, jotka ovat olleet syynä niin

paljoon?"

Hänen äänensä luja ja leppymätön viha, sen kylmä, tyly tuikeus ja sen

hillitty vimma esittelivät häntä eteeni, niinkuin hän olisi seisonut

päivän valossa. Minä näin nuot leimuavat, mustat silmät ja himosta

hiuenneen ruumiin; ja minä näin arven ja sen valkoisen jäljen, joka

kävi hänen huultensa poikki, vapisevan ja värvehtivän, kun hän puhui.

"Minä olen tullut katsomaan", sanoi hän, "James Steerforth'in

mielitiettyä; sitä tyttöä, joka karkasi pois hänen kanssaan ja nyt on

kotikaupunkinsa alhaisimpien juorupuheena; tuota rohkeata, hersuvaa,

oppinutta kumppania James Steerforth'in kaltaisille. Minä tahdon

tietää, miltä semmoinen olento näyttää".

Kuului kahina, niinkuin se onneton tyttö, jota vastaan hän syyti näitä

herjauksia, olisi juosnut ovea kohden ja puhuja nopeasti asettunut sen

eteen. Sitä seurasi lyhyt vaiti-olo.

Kun Miss Dartle taas keskeytti, puhui hän kiristetyillä hampailla ja

lattiata polkien.

"Pysykäät paikallanne!" sanoi hän, "taikka minä annan teidät ilmi talon

väestölle ja koko kadulle! Jos koetatte päästä käsistäni, pidätän teitä

vaikka hiuksista ja nostan itse kivetkin teitä vastaan!"

Pelästynyt mumina oli ainoa vastaus, joka kohtasi korviani. Oltiin taas

hiljaa. Minä en tietänyt, miten menetellä. Vaikka kovasti halusin tehdä

loppua tästä kohtauksesta, tunsin kuitenkin, ettei minulla ollut mitään

oikeutta astua esiin; että yksistään Mr. Peggotyn tuli nähdä ja

pelastaa Emily. Eikö hän perästäkään tule? ajattelin maltittomasti.

"Vai niin!" sanoi Rosa Dartle ylenkatseellisella naurulla, "minä näen

siis vihdoin tuon tytön! Mikä viheliäinen raukka James Steerforth oli,

kun antoi tämän hienon valheujouden ja kallistuneen pään kietoa

itsensä!"

"Voi, säästäkäät minua Jumalan tähden!" huudahti Emily. "Kuka hyvänsä

lienette, te tunnette surkean elämäni, ja säästäkäät minua Jumalan

tähden, jos tahdotte itse tulla säästetyksi!"

"Jos _minä_ tahdon tulla säästetyksi!" vastasi toinen kiivaasti; "mitä

yhteistä meillä, luulette, on?"

"Ei mitään, paitsi sukupuolemme", lausui Emily, kyyneliin purskahtaen.

"Ja tämä", sanoi Rosa Dartle, "on niin rohkea vaatimus semmoisen

kelvottoman olennon puolelta, että, jos minulla rinnassani olisi joku

muu tunne teitä kohtaan, kuin ylenkatse ja inho, tämä tunne muuttuisi

jääksi. Meidän sukupuolemme! Teistä on juuri kunnia meidän

sukupuolellemme!"

"Minä olen ansainnut tämän", huudahti Emily, "mutta se on kauheata!

Rakas, rakas lady, ajatelkaat, mitä olen kärsinyt ja kuinka langennut!

Oi, Martha, tule takaisin! Oi, koti, koti!"

Miss Dartle istuutui tuolille, joka oli näkyvissä oven takaa, ja katsoi

alaspäin, niinkuin Emily olisi kyykistynyt lattialle hänen eteensä. Hän

oli nyt minun ja valon välissä, ja minun sopi nähdä hänen koukistunut

huulensa ja julmat silmänsä, jotka ahneella voiton riemulla tuijottivat

yhteen paikkaan.

"Kuulkaat, mitä sanon!" lausui hän; Ja säästäkäät viekkaat temppunne

petettäviänne varten. Luuletteko, että voitte _minua_ kyynelillänne

liikuttaa? Ei enemmän, kuin voisitte lumoa minua hymyillänne, te

ostettu orja".

"Voi, armahtakaat minua vähän!" huudahti Emily. "Osoittakaat minulle

jotakin sääliä taikka kuolen hulluuteen!"

"Se ei olisi iso rangaistus", lausui Rosa Dartle, "teidän

rikoksistanne. Tiedättekö, mitä olette tehneet? Ajatteletteko koskaan

sitä kotia, jonka olette tehneet autioksi?"

"Oi, onko yhtäkään yötä taikka päivää, jona en sitä ajattele!" huudahti

Emily; ja nyt minun juuri sopi nähdä hänet, tuossa kun hän makasi

polvillansa, pää heitettynä taaksepäin, vaaleat kasvot ylöspäin

kääntyneinä, kädet hurjasti ristiin puserrettuina ja ojennettuina ja

hiukset valuen hänen ympärillänsä. "Onko ainoatakaan hetkeä ollut, joko

valvoin taikka nukuin, jona se ei ole ollut edessäni juuri niinkuin sen

oli tapa olla niinä onnettomina päivinä, jolloin käänsin selkäni sitä

päin ijäksi! Voi, koti, koti! Voi, kallis, kallis eno, jos olisitte

joskus arvanneet, mitä tuskaa rakkautenne tuottaisi minulle, kun

poikkesin hyvyyden tieltä, ette olisi osoittaneet sitä minulle niin

alinomaa, vaikka se oli niin suuri teissä, vaan olisitte edes kerran

eläissäni suuttuneet minuun, että minulla olisi ollut joku lohdutus!

Nyt minulla ei ole mitään, ei mitään, ei mitään lohdutusta maan päällä,

sillä he olivat kaikki aina hyvät minulle!" Hän vaipui kasvoillensa

tuon käskevaisen, tuolilla istuvan olennon eteen ja koetti

rukoilevaisesti tarttua hänen pukunsa liepeisin.

Taipumatonna kuin vaskikuva istui Rosa Dartle ja katsoi alas hänen

puoleensa. Hänen huulensa olivat tiveästi ummistetut, niinkuin hän

olisi tietänyt, että hänen tuli pitää tarkkaa vaaria itsestänsä -- minä

kirjoitan, mitä totisesti uskon -- taikka hän viehättyisi jalallansa

potkaisemaan tuota ihanata vartaloa. Minä näin selvästi Miss Dartle'n,

ja koko hänen kasvojensa ja luonteensa voima näytti yhtyvän tähän

katsantoon. -- Eikö hän vihdoinkaan ollut tuleva?

"Näitten matojen kurja turhamaisuus!" lausui hän, kun hän oli sen

verran hillinnyt rintansa vihaista kuohua, että hän uskalsi ruveta

puhumaan. "_Teidän_ kotinne! Luuletteko, että minä viitsin edes

ajatella sitä, taikka luuletteko voivanne tehdä tuolle alhaiselle

paikalle jotakin pahaa, jota ei rahalla saa sovitetuksi, yltäkyllin

sovitetuksi? _Teidän_ kotinne! Te olitte osa kotinne tavarasta ja

myytiin ja ostettiin, niinkuin mikä muu käypä kalu, jota omaisenne

pitävät kaupan".

"Älkäät sanoko niin!" huudahti Emily. "Sanokaat mitä hyvänsä minusta,

mutta älkäät häväistykselläni ja häpeälläni rangaisko enemmän, kuin

minä olen rangaissut, ihmisiä, jotka ovat yhtä kunniallisia, kuin te!

Pitäkäät heitä arvossa, koska olette lady, jollette voi minua sääliä".

"Minä puhun", lausui Miss Dartle eikä alentunut pitämään minkäänlaista

väliä tällä kehoituksella, vaan veti pois hameensa, ettei Emilyn

koskeminen tahraisi sitä, "minä puhun James Steerforth'in kodista

-- jossa minä asun. Tässä", sanoi hän, ojentaen ulos kättänsä

ylenkatseellisella naurulla ja katsoen alas maassa makaavaan tyttöön,

"on sovelias syy eripuraisuuteen lady-äidin ja gentlemani-pojan

välillä; syy suruun semmoisessa huonekunnassa, johon häntä ei olisi

päästetty edes kyökkipiiaksi; syy vihaan, murheesen ja soimauksiin.

Tämä saastan kappale, joka pyydettiin meren rannalta hetkeksi aikaa

hyväiltäväksi ja sitten alkupaikkaansa heitettäväksi!"

"Ei! ei!" huudahti Emily, pannen käsiänsä ristiin. "Kun hän ensi kerran

tapasi minut -- jospa se päivä ei koskaan olisi koittanut minulle, vaan

hän olisi kohdannut minut, kun minä kannettiin hautaani! -- olin

kasvatettu yhtä siveäksi, kuin te taikka kukaan muu lady, ja aioin

ruveta niin hyvän miehen vaimoksi, kuin te taikka kukaan muu lady

koskaan voitte puolisoksi saada. Jos asutte hänen kodissaan ja tunnette

hänet, ehkä tiedätte, mikä voima hänellä on heikon, turhamaisen tytön

suhteen. Minä en puollusta itseäni, mutta minä tiedän hyvin ja hän

tietää hyvin taikka hän on sen tietävä, kun hän kerran kuolee ja hänen

tuntonsa on tuskissaan, että hän käytti koko voimansa minua

pettääksensä, ja että minä uskoin häntä, luotin häneen ja rakastin

häntä!"

Rosa Dartle kavahti ylös istuimeltansa, astahti taaksepäin ja heristi

samalla kättänsä hänelle niin pahansuovilla kasvoilla, niin himosta

mustuneilla ja rumiksi vääntyneillä, että olin melkein syöksähtämälläni

heidän väliinsä. Mutta lyönti, jolla ei ollut mitään tarkoitusta,

tapasi vaan ilmaa. Kun hän nyt seisoi siinä huohottaen, katsellen

Emilyä suurimmalla inholla, mitä hän pystyi osoittamaan, ja vihasta ja

ylenkatseesta vavisten kiireestä kantapäähän, tuntui siltä, kuin en

olisi ikinä nähnyt enkä ikinä saisi nähdä mitään semmoista.

"_Tekö_ rakastitte häntä? _Te_?" huusi hän, ja hänen kokoon puristettu

kätensä vapisi, niinkuin se vaan olisi kaivannut asetta, surmatakseen

vihansa esinettä.

Emily oli väistynyt, etten enää nähnyt häntä. Ei tullut mitään

vastausta.

"Ja te kerrotte sitä _minulle_", lisäsi Miss Dartle, "ilkeillä

huulillanne? Miks'ei piestä tämmöisiä olentoja! Jos minä saisin käskeä,

antaisin piestä tämän tytön kuoliaaksi".

Ja niin hän olisi tehnyt, sitä en ollenkaan epäile. Minä en olisi

uskonut hänelle itse kidutus-lavaakaan sillä aikaa, kuin tätä hurjaa

katsetta kesti.

Hän rupesi pitkäänsä, aivan pitkäänsä jonkunlaiseen nauruun ja osoitti

Emilyä kädellänsä, niinkuin tämä olisi ollut häväistys Jumalan ja

ihmisten edessä.

"_Tuoko_ rakastaa!" sanoi hän. "Tuo haaska! Ja hän väittää minulle,

että James Steerforth on huolinut hänestä! Hah, hah! Mitä valehtelioita

ne ovat, nämät alttiit tytöt!"

Hänen ivansa oli pahempi, kuin hänen julkinen vimmansa. Näistä kahdesta

olisin paljon mieluisammin ollut jälkimäisen esineenä. Mutta kun hän

salli vimmansa ilmestyä, tapahtui se vaan hetkeksi. Hän oli kahlettanut

sen jälleen, ja vaikka se kuinka olisi sisällisesti raadellut häntä,

hillitsi hän sitä.

"Minä tulin tänne, te puhdas rakkauden-lähde", lausui hän, "katsomaan

-- niinkuin aloin kertoa teille, miltä semmoinen olento, kuin te,

näyttäisi. Minä olin utelias. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Minä

tulin myöskin sanomaan teille, että teidän olisi paras kiiruimman

kautta etsiä tuota kotianne ja kätkeä itsenne noitten oivallisten

ihmisten joukkoon, jotka odottavat teitä ja joita rahanne varmaan

lohduttavat. Kun ne ovat loppuneet, sopiihan teidän taas uskoa ja

luottaa ja rakastaa! Minä luulin teitä särkyneeksi leikkikaluksi, joka

oli kestänyt aikansa; arvottomaksi kiiltokoruksi, joka oli tummentunut

ja heitetty pois. Mutta koska huomaan, että olette lujaa kultaa, oikea

lady ja loukattu viattomuus, jolla on tuore sydän täynnänsä rakkautta

ja luottavaisuutta -- jommoiselta näytätte ja joka täydellisesti

soveltuu vaiheisinne! -- on minulla jotakin lisäksi sanottavaa.

Pitäkäät vaaria siitä; sillä mitä minä sanon, sen myöskin teen.

Kuuletteko minua, te hennotar? Mitä minä sanon, sen aion tehdä!"

Hänen vimmansa voitti hänet jälleen hetkeksi; mutta se vierähti hänen

kasvojensa yli, niinkuin vainos, ja jätti hymyn jälkeensä.

"Menkäät piiloon", jatkoi hän, "jollei kotiin, niin johonkin

muuanne. Olkoon se jossakin saavuttamattomassa paikassa, jossakin

tuntemattomassa elämässä -- taikka, vielä parempi, jossakin

tuntemattomassa kuolemassa. Kosk'ei rakastava sydämenne ota

pakahtuaksensa, kummastuttaa minua, ettette ole keksineet mitään

keinoa, joka rauhoittaa sitä! Minä olen välisti kuullut semmoisista

keinoista. Minä luulen, että niitä on helppo tavata".

Matala huuto Emilyn puolelta keskeytti häntä tässä. Miss Dartle vaikeni

ja kuunteli sitä, niinkuin se olisi ollut suloinen soitto.

"Minulla on kukaties kummallinen luonto", jatkoi hän; "mutta minä en

voi hengittää vapaasti siinä ilmassa, jota te hengitätte. Minusta se on

taudillinen. Sentähden tahdon saada sitä raitistetuksi, tahdon saada

sitä teistä puhdistetuksi. Jos asutte täällä huomenna, annan yhteisissä

portaissa julkaista maineenne ja virkanne. Tässä kartanossa löytyy

kunniallisia naisia, niin on minulle juteltu; ja olisipa oikein paha,

että semmoinen valonkappale, kuin te, olisi heidän joukossaan ja

salattaisiin. Jos tästä asunnosta lähdettyänne etsitte tässä

kaupungissa turvapaikkaa jonkunlaisessa muussa virassa, kuin teidän

oikeassa (jota mielellään saatte pitää ilman mitään estettä minun

puoleltani), käy teidän samalla tapaa, heti kuin minä saan tiedon

teidän olopaikastanne. Koska eräs gentlemani auttaa minua, joka

nykyisin pyysi kunniaa saada teitä vaimoksensa, olen varma tässä

kohden".

Eikö Mr. Peggotty siis vihdoinkaan, vihdoinkaan ollut tuleva? Kuinka

kauan täytyi minun kestää tätä? Kuinka kauan voin kestää?

"Voi minua, voi minua!" huudahti Emily raukka semmoisella äänellä, joka

minun mielestäni olisi liikuttanut kovinta sydäntä; mutta Rosa Dartle'n

hymy ei osoittanut mitään leppeyttä. "Mitä, mitä tulee minun tehdä!"

"Tehdä?" vastasi toinen. "Elää onnellisena omissa ajatuksissanne!

Pyhittää elämänne James Steerforth'in hellyyden muistolle -- hän tahtoi

tehdä teidät palveliansa vaimoksi, eikö niin? -- taikka kiitollisuuden

tunnolle sitä rehellistä ja ansiokasia miestä kohtaan, joka olisi

vastaanottanut teidät lahjaksi häneltä. Taikka jolleivät nämät uljaat

muistot ja omien hyvien avujenne tieto ja se kunniallinen asema, johon

ne ovat koroittaneet teidät kaikkien ihmisten silmissä, pidä teitä

pystyssä, menkäät naimisiin tämän hyvän miehen kanssa ja olkaat

onnellinen hänen alentumisestaan. Jollei kumpikaan näistä kelpaa, niin

kuolkaat! Löytyypä portin käytäviä ja rikkaläjiä semmoista kuolemaa ja

semmoista epätoivoa varten -- hakekaat itsellenne joku semmoinen ja

lentäkäät taivaasen!"

Minä kuulin kaukaisen astunnan portailta. Minä tunsin sen, minä olin

varma siitä. Se oli Mr. Peggotyn, kiitos Jumalan.

Miss Dartle astui tätä sanoessaan verkalleen oven ohitse ja katosi pois

näkyvistäni.

"Mutta muistakaat!" lisäsi hän pitkäänsä ja vakavasti, samalla kuin hän

avasi toista ovea ulos lähteäksensä, "että minä erinäisistä syistä,

joita minulla on, ja sen vihan vuoksi, jota minä pidän, olen päättänyt

karkoittaa teidät pois, jollette kokonaan väisty saatavistani taikka

heitä sievää valenaamaanne. Tämä on, mitä minulla oli sanottavaa; ja

mitä sanon, sen aion myöskin tehdä!"

Askeleet portailla lähestyivät lähestymistään, kulkivat Miss Dartle'n

ohitse, kun hän meni alas -- syöksivät huoneesen!

"Eno!"

Kauhea huuto seurasi tätä sanaa. Minä odotin silmänräpäyksen aikaa ja,

katsoen sisään, näin Mr. Peggotyn kannattavan Emilyn taintunutta

ruumista käsivarsillaan. Hän katseli tuokion tyttöä kasvoihin, kumartui

sitten suudellaksensa niitä -- voi, kuinka hellästi! -- ja peitti ne

nenäliinallansa.

"Mas'r Davy", lausui hän matalalla, vapisevalla äänellä, kun ne olivat

peitetyt, "minä kiitän taivaallista isääni, että uneni on käynyt

toteen! Minä kiitän häntä, sydämestäni, että Hän omilla teillänsä on

johdattanut minut lemmittyni luo!"

Näin puhuen otti hän Emilyn syliinsä ja kantoi tämän, verhotut kasvot

nojaantuen hänen rintaansa vastaan ja käännetyt hänen omia kasvojansa

kohden, liikkumatonna ja taidotonna, portaita myöden alas.

David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset · 第 30 / 47 题