Minä kietounnun salaisiin seikkoihin.
Eräänä aamuna sain postin kautta Canterbury'ssä dateeratun ja minulle
Doctors Commons'iin adresseeratun kirjeen, jota luin jonkunlaisella
kummastuksella:
"Rakas Sir!"
"Semmoiset asianhaarat, jotka ovat ulkopuolella omaa valtaani, ovat
melkoisen ajan kuluessa keskeyttäneet sitä likeistä ystävyyttä, joka
niinä harvoina hetkinä, jolloin minun on virkatoimieni tähden ollut
tilaisuus miettiä muiston prismatillisessa valossa läikkyvän entisyyden
kohtauksia ja tapauksia, aina on tuottanut minulle, niinkuin se varmaan
vast'edeskin tuottaa, suloisia tunteita, jotka eivät ole tavallista
laatua. Tämä tosi-asia, rakas Sir, ynnä se etevä sija, johon
luonnonkirjanne ovat kohottaneet teidät, estää minua anastamasta
itselleni vapautta puhutella nuoruuteni kumppania tuolla
tuttavallisella Copperfield'in nimellä! Siinä on kyllin, kun tietää,
että se nimi, johon minun on kunnia viitata, aina säilytetään perheemme
asiakirjoissa (minä tarkoitan sitä entisten hyyryläistemme arkistoa,
jota Mrs. Micawber tallettaa) personallisella, rakkauteen vivahtavalla
kunnioituksella".
"Sen, joka alkuperäisten erehdystensä ja eduttomien asianhaarain
satunnaisen yhtymyksen kautta on joutunut semmoiseen asemaan, kuin se
haaksirikkoinen parkki-laiva (jos minun suvaitaan omistaa tämmöistä
meriliikkeesen kuuluvaa nimitystä), joka nyt tarttuu kynään, teille
kirjoittaaksensa -- sen, sanon toistamiseen, joka on joutunut
semmoiseen asemaan, ei tule käyttää kohteliaisuuksien eikä
onnentoivotusten kieltä. Sen hän jättää kykenevämmille ja puhtaammille
käsille".
"Jos tärkeämmät toimenne sallisivat teidän seurata näitä vaillinaisia
kirjaimia näin kauas -- joka suittaa tapahtua taikka suittaa olla
tapahtumatta, sen mukaan kuin asianhaarat muodostuvat -- kysytte
tietysti, missä tarkoituksessa sepitän tämän kirjeen? Suokaat minun
sanoa, että täydellisesti tunnustan tämän kysymyksen järjen-mukaiseksi
ja nyt lähden vastaamaan siihen, lausuen edeltäpäin, että aine _ei_ ole
rahallista luontoa".
"Minä en selvemmin viittaa mihinkään salaiseen voimaan, joka minulla
ehkä on, ukon-nuolen ohjaamiseen taikka hävittävän ja kostavan liekin
suunnittamiseen sinne taikka tänne, mutta saanen sivumennen huomauttaa,
että valoisimmat näkyni ijäti ovat haihtuneet -- että leponi on
häiritty ja ilon kykyni kukistettu -- ettei sydämeni ole enää oikealla
paikalla -- ja etten enää käy pää pystyssä kanssa-ihmisteni vieressä.
Kukka on vikaantunut. Sen kupu on katkera reunoja myöden. Mato tekee
työtänsä ja tuhoo pian uhrinsa. Mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta minä
en tahdo poiketa aineestani".
"Semmoisessa kovassa mielentuskassa ollessani, jota ei edes Mrs.
Micawber'in vaikutus pysty lievittämään, vaikka sitä harjoitetaan
kolminaisessa vaimon, puolison ja äidin ominaisuudessa, aion paeta
itseäni vähäksi aikaa ja pyhittää kahdeksanviidettä tuntia muutamien
entisten huvitusten näkymöin katsomiseen pääkaupungissa. Muitten
kodillisen levon ja mielenrauhan satamien joukossa vetää tietysti
King's Bench'in vankihuone jalkojani luoksensa. Kun sanon, että minä,
jos Jumala suo, juuri kello seitsemän illalla aion olla ulkopuolella
tämän sivili-asiain vankihuoneen eteläis-muuria, on tämän kirjeellisen
ilmoitukseni tarkoitus täytetty".
"Minä en tunne itseäni oikeutetuksi pyytämään entistä ystävääni Mr.
Copperfieldia eikä entistä ystävääni Mr. Thomas Traddles'ia, Inner
Temple'n jäsentä, jos tämä gentlemani vielä elää ja on voimissa,
suosiollisesti kohtaamaan minua ja uudistamaan (niin paljon kuin sopii)
menneitten päivien keskinäisiä oloja. Minä rajoitan itseni siihen
muistutukseen, että siihen aikaan ja sillä paikalla, jota olen
maininnut, tavattaneen semmoisia hävityksen jälkiä, jotka vielä
löytyvät
eräästä
kukistuneesta
tornista
_Wilkins Micawber'ista_.
"P. S. Lienee hyödyllistä yllä seisovaan lisätä se sanoma, että Mrs.
Micawber'ille _ei_ ole uskottu näitä tuumia".
Minä luin tämän kirjeen useita kertoja. Vaikka kyllä muistin Mr.
Micawber'in korkeapontisen kirjoitustavan ja sen erinomaisen
mielihyvän, jolla hän kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa
tilaisuuksissa istui pitkiä kirjeitä kirjoittamaan, luulin kuitenkin,
että jotakin tärkeätä piili tämän kiertelevän ilmoituksen takana. Minä
laskin kirjeen kädestäni, sitä ajatellakseni, ja tartuin siihen
jälleen, sitä kerran vielä lukeakseni, ja luin sitä par'aikaa, kun
Traddles tapasi minut suurimmassa epätietoisuuden tilassa.
"Rakas toverini", sanoin minä, "minä en ole koskaan nähyt sinua
halukkaammin. Sinä tulet juuri parhaasen aikaan auttamaan minua
terveellä järjelläsi. Minä olen saanut hyvin omituisen kirjeen,
Traddles, Mr. Micawber'ilta".
"Vai niin!" huudahti Traddles. "Todella? Ja minä olen saanut Mrs.
Micawber'ilta!"
Näin puhuen Traddies, joka oli punastunut kävelystä ja jonka hiukset
ruumiin- ja sielun-liikunnon yhteisestä vaikutuksesta seisoivat
pystyssä, niinkuin hän olisi nähnyt jonkun iloisen aaveen, otti esiin
kirjeensä ja vaihtoi sen minun kirjeeseni. Minä seurasin häntä
silmilläni Mr. Micawber'in kirjeen keskipalkoille ja vastasin siihen
kulmakarvojen kohotukseen, jolla hän sanoi: "'ukon-nuolen ohjaamiseen
taikka hävittävän ja kostavan liekin suunnittamiseen!' Siunatkoon
minua, Copperfield!" -- ja rupesin sitten lukemaan Mrs. Micawber'in
kirjettä. Se kuului näin:
"Parhaat terveiseni Mr. Thomas Traddles'ille, ja, jos hän vielä muistaa
erästä, jonka ennen oli onni tuntea hänet hyvin, tohdinko pyytää
muutamia hetkiä hänen jouto-ajastaan? Minä vakuutan Mr. T. T:ille,
ett'en koettaisi käyttää hänen hyvyyttänsä, jos olisin jossakin muussa
asemassa, kuin hulluuden partaalla".
"Vaikka minun on katkera sitä sanoa, on ennen niin kodillisen Mr.
Micawber'in vieraantuminen vaimostaan ja perheestään syy, että näin
onnettomasti käännyn Mr. Traddles'in puoleen ja anon itselleni hänen
suosiollista kärsivällisyyttänsä. Mr. T:in on mahdoton täydellisesti
käsittää Mr. Micawber'in muuttunutta käytöstä, hänen hurjuuttansa,
hänen rajuuttansa. Se on vähitellen enentynyt, siksi kuin se on
ruvennut näyttämään mielen vialta. Tuskin päivääkään kuluu, vakuutan
Mr. Traddles'ille, ilman jonkunlaista puuskaa. Mr. T. ei vaadi, että
minä kuvaan tunteitani, kun kerron hänelle, että olen saanut tottua
kuulemaan, kuinka Mr. Micawber väittää myyneensä itsensä p--lle.
Salamyhkäisyys ja umpimielisyys ovat kauan aikaa olleet hänen
päätunnusmerkkinsä, ovat kauan aikaa sitten astuneet rajattoman
luottamuksen sijaan. Vähinkin syy, vaikk'ei muuta kuin kysyisi,
löytyykö mitään, jota hän suvaitsisi päivällisiksi, saattaa hänet
sanomaan, että hän tahtoo avio-eroa. Viime iltana, kun lapset pyysivät
häneltä kahta pennyä sitruna-karamelleihin -- eräänlaisia tämän
paikkakunnan makiaisia -- näytti hän ostroni-veistä kaksoisille!"
"Minä rukoilen teitä, Mr. Traddles, antamaan minulle anteeksi, vaikka
ryhdyn näihin pikku-seikkoihin. Ilman niitä Mr. T:in todella olisi
vaikea saada vähintäkään aavistusta sydäntä musertavasta tilastani".
"Rohkenenko nyt uskoa Mr. T:lle kirjeeni tarkoituksen? Salliiko hän
minun nyt turvata ystävälliseen huolenpitoonsa? Oi kyllä, sillä minä
tunnen hänen sydämensä!"
"Rakkauden nopeaa silmää ei ole helposti sokaistu, jos se on naisen.
Mr. Micawber lähtee Londoniin. Vaikka hän tarkasti salasi käsi-alaansa
tänä aamuna ennen suurusta, kun hän kirjoitti adressikortin, jonka hän
kiinnitti tuohon vähäiseen, ruskeaan onnellisten päivien matkalaukkuun,
näki aviollisen huolen kotkan-silmä selvästi kirjaimet d-o-n.
Postivaunujen West-End'in määräpaikka on Kultainen Risti. Uskallanko
hartaasti pyytää Mr. T:ia käymään hairaantuneen puolisoni luona ja
puhuttelemaan häntä? Uskallanko pyytää Mr. T:ia rupeamaan Mr.
Micawber'in ja hänen vaivaantuneen perheensä välittäjäksi? Oi ei, sillä
siinä olisi liian paljon!"
"Jos Mr. Copperfield vielä muistaisi yhtä maineettomaksi jäänyttä,
tahtoisiko Mr. T. toimittaa hänelle muuttumattoman kunnioitukseni ja
samat pyyntöni? Kaikissa tapauksissa lienee hän niin ystävällinen,
_että hän pitää tätä ilmoitusta kokonaan yksityisenä eikä missään
tapauksessa viittaa, vaikka kuinka vähän, siihen, Mr. Micawber'in läsnä
ollessa_. Jos Mr. T. joskus vastaisi tähän (jota en voi katsoa
milläkään lailla todenmukaiseksi), tuottaisi semmoinen kirje, joka on
adresseerattu M. E:lle Canterbury'n postikonttoriin, vähemmän
tuskallisia seurauksia, kuin jokainen muu kirje, joka olisi suorastaan
adresseerattu eräälle, joka syvimmässä surussa kirjoittaa itsensä
Mr. Thomas Traddles'in kunnioittavaiseksi
ystäväksi ja avun-anojaksi
_Emma Micawber'iksi_".
"Mitä arvelet tuosta kirjeestä?" sanoi Traddles, minuun katsahtaen, kun
olin kahdesti lukenut sen.
"Mitä sinä tuosta toisesta arvelet?" vastasin minä. Sillä hän luki sitä
vielä rypistyneellä otsalla.
"Minä arvelen, että ne molemmat, Copperfield", vastasi Traddles,
"merkitsevät enemmän, kuin tavallisesti Mr. ja Mrs. Micawber'in
kirjoitukset -- mutta mitä, sitä en tiedä. Epäilemättä ovat molemmat
kirjoitetut rehellisessä aikomuksessa ja ilman keskinäistä suostumusta.
Ihmisparka!" hän tarkoitti nyt Mrs. Micawber'in kirjettä, ja me
seisoimme vieretysten molempia verraten; "kaikissa tapauksissa tekee
hyvän työn, kun kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa hänelle, että aiomme
käydä Mr. Micawber'in luona".
Minä suostuin tähän sitä halukkaammin, kuin nyt nuhtelin itseäni siitä,
että olin ollut hänen edellisen kirjeensä suhteen jotenkin huolimaton.
Se oli tosin siihen aikaan suuresti ajatteluttanut minua, niinkuin olen
paikallansa maininnut; mutta kiintymiseni omiin asioihini, kokemukseni
Mr. Micawber'in perheestä ja se seikka, etten sen koommin kuullut
tästä, oli vähitellen vaikuttanut, että unhotin koko asian. Minä olin
usein ajatellut Micawber'ilaisia, mutta etupäässä kummastellakseni,
mihin rahallisiin sitoumuksiin he Canterbury'ssä olivat ruvenneet, ja
muistaakseni, kuinka Mr. Micawber kartti minua, kun hän oli päässyt
Uriah Heep'in konttoristiksi.
Kuitenkin minä nyt yhteisessä nimessämme kirjoitin lohduttavan kirjeen
Mrs. Micawber'ille, ja me allekirjoitimme sen molemmat. Kun astuimme
kaupunkiin, toimittaaksemme sitä postiin, pidimme, Traddles ja minä,
pitkän keskustelun ja laskimme monenlaisia arveluita, joita minun ei
tarvitse toistaa. Iltapuolella otimme tätini neuvon-antajaksi; mutta
ainoa varma päätöksemme oli se, että hyvin tarkasti noudattaisimme Mr.
Micawber'in määräystä.
Vaikka ilmestyimme yhtymäpaikassa neljänneksen ennen aikaamme,
tapasimme jo Mr. Micawber'in siellä. Hän seisoi, käsivarret ristissä,
vastapäätä muuria ja katseli rautapiikkejä sen ylisyrjässä
hellätunteisella muodolla, niinkuin ne olisivat olleet ne yhteen
pujottuneet lehvät, jotka olivat suojelleet häntä hänen nuoruudessaan.
Kun tervehdimme häntä, oli hänen käytöksensä hiukan enemmän hämmentynyt
ja hiukan vähemmän gentili, kuin ennen. Hän oli tämän pikku retken
johdosta heittänyt mustan lakimiehen-pukunsa ja kävi nyt vanhalla
takillaan ja vanhoilla kapeilla housuillaan, mutta ei kokonaan vanhalla
katsannollaan. Se palasi tosin vähitellen yhä enemmän, kun puhuimme
hänen kanssaan; mutta yksin hänen lorgnettinsakin näytti heiluvan
raskaammin ja hänen paidankauluksensa, vaikka sillä yhä oli vanha,
pelottava kokonsa, oli jotenkin lerpullansa.
"Gentlemanit!" lausui Mr. Micawber ensimäisten tervehdysten jälkeen,
"hädässä ystävä tutaan. Sallikaat minun esitellä kysymyksiäni, kuinka
Mrs. Copperfield _in esse_ ja Mrs. Traddles _in posse_ ruumiillisesti
jaksavat -- edellytettynä nimittäin, että ystäväni Traddles ei vielä
ole yhdistetty rakkautensa esineesen myötä- ja vastoinkäymisessä".
Me kiitimme häntä hänen kohteliaisuudestansa ja vastasimme siihen
soveliaalla tavalla. Hän johdatti sitten huomiotamme muurin puoleen ja
aloitti: "minä vakuutan teille, gentlemanit", kun minä uskalsin panna
tätä juhlallista lausumistapaa vastaan ja pyytää, että hän puhuttelisi
meitä, niinkuin ennen.
"Rakas Copperfieldini", vastasi hän, kättäni likistäen,
"sydämellisyytenne liikuttaa minua kovasti. Kun näin vastaanottaa
särkynyttä katkelmaa siitä temppelistä, jota kerta sanottiin ihmiseksi
-- jos minun suvaitaan käyttää semmoista lausetta -- osoittaa se
sydäntä, josta on kunnia yhteiselle luonnollemme. Minä yritin sanomaan,
että taas näen sen levollisen paikan, jossa muutamat elämäni
onnellisimmista hetkistä soluivat ohitse".
"Jommoiseksi epäilemättä Mrs. Micawber sen teki", lausuin minä. "Minä
toivon, että hän voi hyvin?"
"Kiitoksia", vastasi Mr. Micawber, jonka kasvot synkistyivät tästä
viittauksesta, "hän voi vaan niin ja näin. Ja tämä", lausui Mr.
Micawber, murheellisesti päätänsä nyykäyttäen, "on Kings Bench! Täällä
ensi kerran vuosien vieriessä rahallisten sitoumusten rasittavaa painoa
ei päivästä päivään julistettu rohkeilta ääniltä, jotka eivät ottaneet
poistuaksensa käytävästä; täällä ei ollut ovessa mitään kolkutinta,
johon velkojien sopi tarttua; täällä ei päässyt antamaan kenellekään
itselle haastoa, sillä haasteet jätettiin portinvartialle!
Gentlemanit!" sanoi Mr. Micawber, "kun varjo noista rautapiikeistä
tiilimuurin harjalta kuvasteli kävelypaikan hiekalla, olen nähnyt
lasteni astelevan monimutkaisia kaavoja myöden, karttaen pimeitä
kohtia. Minä olen tuntenut jokaisen tämän paikan kiven. Jos minussa
näkyy jotakin heikkoutta, tiedätte antaa sen anteeksi minulle".
"Me olemme kaikki kulkeneet eteenpäin elämässä sen jälkeen, Mr.
Micawber", arvelin minä.
"Mr. Copperfield", vastasi Mr. Micawber katkerasti, "kun olin tämän
turvapaikan asukkaana, saatin katsoa kanssa-ihmistäni kasvoihin ja
lyödä häntä päähän, jos hän loukkasi minua. Kanssa-ihmiseni ja minä
emme enää ole tällä kunniakkaalla kannalla keskenämme!"
Synkkämuotoisesti kääntyen pois rakennuksesta, vastaanotti Mr. Micawber
minun tarjotun käsivarteni toiselta puolelta ja Traddles'in tarjotun
käsivarren toiselta puolelta ja astui eteenpäin meidän välissämme.
"Löytyy muutamia rajamerkkejä", huomautti Mr. Micawber, lempeästi
katsoen taaksensa olkapäänsä ylitse, "matkallamme hautaan, joita,
jollei semmoinen toivo olisi jumalatonta, ihminen ei soisi koskaan
jättäneensä. Semmoinen rajamerkki on King's Bench minun kirjavalla
elämänradallani".
"Voi, te olette alakuloinen, Mr. Micawber", lausui Traddles.
"Niin olen, Sir", keskeytti Mr. Micawber.
"Minä toivon", arveli Traddles, "ettei se tule siitä, että olette
ikävystyneet lakitieteesen -- sillä minäkin olen lakimies, niinkuin
tiedätte".
Mr. Micawber ei vastannut sanaakaan.
"Kuinka ystävämme Heep jaksaa, Mr. Micawber?" sanoin minä vähäisen
vaiti-olon perästä.
"Rakas Copperfieldini", vastasi Mr. Micawber, kovasti kiihtyen ja
vaaleten, "jos kysytte isäntääni _teidän_ ystävänänne, olen pahoillani
siitä; jos kysytte häntä _minun_ ystävänäni, hymyilen sitä
sardonillisesti. Joko kysytte isäntääni semmoisena taikka tämmöisenä,
pyydän saadakseni, teitä loukkaamatta, rajoittaa vastaustani tähän --
että, mikä hyvänsä hänen terveydentilansa lienee, hänen ulkomuotonsa on
kettumainen, etten sanoisi: pirullinen. Te sallinette, että minä
yksityisenä ihmisenä en suostu jatkamaan semmoista ainetta, joka on
saattanut minut lakimiehenä epätoivon äärimmäiselle reunalle".
Minä ilmoitin mielipahaani siitä, että olin vasten tahtoani koskenut
semmoiseen aineesen, joka närkästytti häntä niin paljon. "Saanko",
lausuin minä, "äskeisen hairauksen vaaraan joutumatta, kysyä, kuinka
vanhat ystäväni Mr. ja Miss Wickfield voivat?"
"Miss Wickfield", vastasi Mr. Micawber, nyt punaiseksi kääntyen, "on,
niinkuin ainakin, malli ja loistava esikuva. Rakas Copperfieldini, hän
on aina kirkastähtinen kohta kurjassa olemisessani. Minä kunnioitan
tätä nuorta ladyä, minä ihmettelen hänen luonnettansa, minä olen
ihastunut häneen hänen rakkautensa, rehellisyytensä ja hyvyytensä
tähden. -- Viekäät minua", lausui Mr. Micawber, "jotakin syrjäkatua
myöden, sillä, sieluni kautta, minä en nykyisessä mielentilassani kestä
tätä!"
Me talutimme hänet kapealle kadulle, jossa hän otti esiin nenäliinansa
ja asettui seisomaan, selkä jotakin seinää vastaan. Jos minä katselin
häntä yhtä totisesti, kuin Traddles, hän ei suinkaan pitänyt seuraamme
juuri virkistävänä.
"Se on minun osani", sanoi Mr. Micawber ja nyyhki teeskentelemättä,
mutta teki sitäkin jonkunlaisella vivahduksella tuohon vanhaan
katsantoon, jolla hän teki kaikki, niinkuin hän olisi tehnyt jotakin
gentiliä; "se on minun osani, gentlemanit, että luontomme kauniimmat
tunteet ovat muuttuneet soimaukseksi minua vastaan. Se kunnioitus,
jolla katselen miss Wickfield'iä, on parvi nuolia rinnassani. Teidän
olisi parempi jättää minut, jos suvaitsette, kulkiaimena kiertelemään
maata. Mato on kahta pikemmin suorittava _minun_ asiani".
Tätä kehoitusta noudattamatta seisoimme hänen vieressään, siksi
kuin hän oli pistänyt nenäliinansa plakkariinsa, kohottanut
paidankaulustansa ja, pettääksensä niitä läheisiä, jotka ehkä olivat
katselleet häntä, ruvennut, hattu kovasti kallellaan, hyräilemään
jotakin nuottia. Kosk'en tietänyt, mitä ehkä menisi hukkaan meiltä, jos
nyt jättäisimme hänet näkyvistämme, mainitsin hänelle, että suurella
mielihyvällä esittelisin häntä tädilleni, jos häntä haluttaisi tulla
Highgate'en, jossa yö-sija oli hänen tarjonansa.
"Te laitatte meille lasillisen omaa punssianne, Mr. Micawber", sanoin
minä, "ja hauskempia muistaessamme unhotatte kaikki, mikä painaa
mieltänne".
"Taikka", arveli Traddles varovaisesti, "jos jonkun asian ystäville
uskominen paremmin huojentaa sydäntänne, ilmoitatte sen meille, Mr.
Micawber".
"Gentlemanit", vastasi Mr. Micawber. "tehkäät minun, mitä tahdotte!
Minä olen ruoko merellä, ja elefantit -- pyydän anteeksi: minä aioin
sanoa elementit -- ja elementit heittelevät minua kaikille ilman
suunnille".
Me astuimme taas eteenpäin käsitysten, tapasimme postivaunut, kun ne
juuri olivat lähtemällänsä, ja saavuimme Highgate'en ilman mitään
vastuksia matkalla. Minä olin kovin levoton ja epätietoinen, mitä
parhaiten sanoa taikka tehdä -- ja niin oli ilmeisesti myöskin
Traddles. Mr. Micawber oli enimmäksi osaksi vaipunut syvään
surumielisyyteen. Hän koetti tuon tuostakin reipastuttaa itseänsä ja
hyräillä jotakin sävelen pätkää; mutta hän vaipui jälleen synkkään
alakuloisuuteen, ja tämä pisti vielä enemmän silmään, koska kallellaan
oleva hattu ja silmiin asti ylös vedetty paidankaulus pilkallisesti
sitä vastustivat.
Me menimme tätini luo ennemmin, kuin minun luokseni, koska Dora ei
ollut terve. Tätini tuli, kun lähetin noutamaan häntä, ja tervehti Mr.
Micawber'ia miellyttävällä sydämellisyydellä. Mr. Micawber suuteli
hänen kättänsä, peräytyi akkunan luo ja, vetäen ulos nenäliinaansa,
taisteli jotakin sisällistä taistelua itse kanssaan.
Mr. Dick oli kotona. Hän oli luonnostaan niin erinomaisen hellä
jokaiselle, joka näytti murheelliselta, ja huomasi niin nopeasti
semmoisen henkilön, että hän pudisti Mr. Micawber'in kättä ainakin
kymmenkunnan kertoja viidessä minutissa. Tämmöinen lempeys vieraan
puolelta liikutti niin suuresti Mr. Micawber'ia hänen surussaan, ettei
hän voinut muuta kuin jokaiseen semmoiseen kädenpudistukseen sanoa:
"rakas Sir, te valloitatte kokonaan sydämeni!" Joka ilahutti Mr.
Dick'iä niin paljon, että hän ryhtyi kädenpudistamiseensa jälleen
suuremmalla innolla, kuin ennen.
"Tämän gentlemanin ystävällisyys", lausui Mr. Micawber tädilleni,
"paiskaa minut maahan, jos sallitte minun, Ma'am, lainata tätä
puheenpartta raa'anpuolisten kansallishuviemme sanakirjasta.
Semmoiselle miehelle, joka ponnistaa hämmennyksen ja levottomuuden
monimutkaista painoa vastaan, on tämmöinen kohtelu oikea koetus,
vakuutan teille".
"Ystäväni Mr. Dick", vastasi tätini ylpeästi, "ei olekaan mikään
tavallinen mies".
"Siitä olen vakuutettu", lausui Mr. Micawber. "Rakas Sir!" sillä Mr.
Dick pudisti taas hänen kättänsä; "minä tunnen syvästi teidän
sydämellisyytenne!"
"Kuinka voitte?" kysyi Mr. Dick huolellisella katsannolla.
"Keskinkertaisesti, rakas Sir", vastasi Mr. Micawber huokaillen.
"Teidän täytyy reipastua", sanoi Mr. Dick, "ja tehdä olonne niin
mukavaksi, kuin mahdollista".
Nämät ystävälliset sanat ja se asia, että hän taas huomasi Mr. Dick'in
käden omassa kädessään, valloittivat kokonaan Mr. Micawber'in sydämen.
"Kohtaloni on sallinut minun", huomautti hän, "silloin tällöin
ihmis-elämän vaihtelevassa panoramassa tavata kosteikon, mutta ei
koskaan niin vihantaa, niin uhkuvaa, kuin tämän!"
Toisessa tilaisuudessa olisi tämä huvittanut minua; mutta minä tunsin,
että meidän oli kaikkien tukala ja vaikea olla, ja minä katselin Mr.
Micawber'ia, joka ilmeisesti tahtoi ilmoittaa jotakin, mutta samalla
kertaa ei tahtonut ilmoittaa mitään, niin tuskastuneena, että olin
täydellisessä kuumeessa. Traddles, joka istui tuolinsa syrjällä, silmät
selällään ja hiukset vielä hartaammin pystyssä, kuin ennen, tuijotteli
vuorotellen maahan ja Mr. Micawber'iin eikä edes koettanut hiiskahtaa
sanaakaan. Vaikka näin, että tätini terävimmällä tavallansa
yksin-omaisesti tutkisteli uutta vierastansa, hallitsi hän kuitenkin
paremmin mieltänsä, kuin kukaan meistä; sillä hän piti voimassa
keskustelua tämän kanssa ja pakoitti hänet puhumaan, joko hän tahtoi
taikka ei.
"Te olette sangen vanha ystävä veljenpojalleni, Mr. Micawber", lausui
tätini. "Minä soisin, että minun olisi ollut ilo nähdä teitä ennen".
"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minä soisin, että minun olisi ollut
kunnia tuntea teidät varhemmin. Minä en ollut aina se hylky, jonka nyt
näette".
"Minä toivon, että Mrs. Micawber ja perheenne voivat hyvin, Sir",
arveli tätini.
Mr. Micawber painoi alas päänsä. "He voivat niin hyvin, Ma'am", sanoi
hän hetken ääneti oltuaan ja epätoivoisen tavalla, "kuin muukalaisten
ja maanpakolaisten sopii toivoa".
"Herra siunatkoon teitä, Sir!" huudahti tätini jyrkällä tavallansa.
"Mitä sanotte?".
"Perheeni toimeentulo, Ma'am", vastasi Mr. Micawber, "tutisee vaa'assa.
Isäntäni --"
Tässä Mr. Micawber, ikävä kyllä, katkaisi puheensa ja alkoi kuoria
sitruneja, joita, niinkuin kaikkia muita punssin-laitoksen tarpeita,
oli minun käskystäni asetettu hänen eteensä.
"Isäntänne, sanoitte", lausui Mr. Dick, nykäisten häntä käsivarresta
ystävälliseksi muistutukseksi.
"Hyvä, Sir", vastasi Mr. Micawber, "te saatatte minut takaisin
kertomukseeni, Minä olen kiitollinen teille". He pudistivat taas kättä.
"Isäntäni, Ma'am -- Mr. Heep -- huomautti minulle kerta suosiollisesti,
että, jollen nauttisi niitä palkallisia etuja, jotka lähtevät virastani
hänen luonansa, minusta luultavasti tulisi kuljeksiva silmänkääntäjä,
joka nielee sapeleita ja syö hävittävää elementtiä. Ja totta puhuen,
sitä myöden kuin minä ymmärrän, on vielä luultavaa, että lasteni on
täytymys etsiä elatustansa ruumiinsa vääntelemisellä, samalla kuin Mrs.
Micawber positivia soittamalla kehoittaa heitä noissa luonnottomissa
tempuissa".
Umpimähkäisellä, mutta osoittavalla veitsensä heilahuttamisella
ilmoitti Mr. Micawber, että näitä näytäntöjä sopi odottaa tapahtuviksi
vasta silloin, kuin hän ei enään ollut; sitten jatkoi hän kuorimistaan
epätoivoisella muodolla.
Tätini nojasi kyynärpäätänsä siihen pieneen, pyöreään pöytään, jota hän
tavallisesti piti vieressänsä, ja katseli Mr. Micawber'ia tarkasti.
Vaikka minusta tuntui vastenmieliseltä houkutella tätä paljastamaan
jotakin, jota hän ei ollut valmis itse-altansa paljastamaan, olisin nyt
käynyt hänen kimppuunsa, jollen olisi nähnyt niitä kummallisia toimia,
joihin hän oli ryhtynyt ja joista etevimmät olivat ne, että hän pisti
sitrunan-kuoret kattilaan, pani sokurin niistinlautaselle, vuodatti
rommin tyhjään ruukkuun ja aivan varmana asian menestyksestä koetti
kaataa kiehuvaa vettä kynttilänjalasta. Minä näin, että käännepää oli
tulossa, ja se tulikin. Hän kaappasi kokoon kaikki aineet ja astiat,
nousi tuoliltansa, veti ulos nenäliinansa ja purskahti kyyneliin.
"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber nenäliinansa takaa, "tämä
on semmoinen toimi, joka enemmän, kuin kaikki muut toimet, vaatii
levollista mieltä ja oman arvon tietoa. Minä en saa aikaan tätä. Se on
ihan mahdotointa".
"Mikä nyt on, Mr. Micawber?" sanoin minä. "Puhukaat suunne puhtaaksi.
Te olette ystävien parissa".
"Ystävien parissa, Sir!" toisti Mr. Micawber, ja kaikki, mitä hän oli
pidättänyt, puhkesi esiin hänestä. "Hyvä Jumala, etupäässä sentähden,
että _olen_ ystävien parissa, on mielentilani semmoinen, kuin se on.
Mikä nyt on, gentlemanit? Mikä nyt _ei_ ole? Konnamaisuus on; huonous
on; petos, vilppi, kavallus on; ja koko tuon kauhean joukon nimi on --
_Heep_."
Tätini löi käsiänsä yhteen, ja me kavahdimme kaikki hämmästyneinä ylös.
"Taistelo on ohitse!" sanoi Mr. Micawber, rajusti heiluttaen
nenäliinaansa ja tuon tuostakin heittäen molempia käsivarsiansa
taaksepäin, niinkuin hän olisi uinut yliluonnollisissa vastuksissa.
"Minä en tahdo elää tätä elämää enää. Minä olen kurja olento, olen
suljettu kaikista, mikä tekee elämän elettäväksi. Minä olen ollut
kirouksen alaisena tuon helvetillisen konnan palveluksessa, Antakaat
minulle takaisin vaimoni, antakaat minulle takaisin perheeni,
asettakaat Micawber sen viheliäisen ryökäleen sijaan, joka käy niillä
saappailla, jotka nyt ovat jalassani, ja käskekäät minun niellä sapeli
huomenna ja minä teen sen -- halukkaasti;"
Minä en ole eläissäni nähnyt kenenkään kiivastuvan, niinkuin hän. Minä
koetin rauhoittaa häntä, että pääsisimme johonkin järkevään päätökseen,
mutta hän kävi yhä kiivaammaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan.
"Minä en laske kättäni kenenkään ihmisen käteen", lausui Mr. Micawber,
huohottaen, puhkaten ja nyyhkien siinä määrässä, että hän oli niinkuin
mies, joka rehkii kylmässä vedessä, "ennenkuin olen -- lyönyt
pirstaleiksi -- tuon -- inhottavan -- käärmeen -- _Heep'in!_ Minä en
nauti kenenkään vieraanvaraisuutta, ennenkuin olen -- pannut --
Vesuviuksen -- syöksemään tultansa -- tuon -- viheliäisen roiston --
_Heep'in_ päälle! Kaikenlainen virvoitus -- tämän katon -- alla --
varsinkin punssi -- tukehuttaisi minut -- jollen ole -- ensiksi --
pusertanut silmiä -- tuon äärettömän petturin ja valehtelian --
_Heep'in_ -- päästä! Minä --e-e-n -- tahdo tuntea ketään -- enkä sanoa
-- mitään -- enkä asua -- missään -- ennenkuin olen musertanut --
mäsäksi -- tuon -- pahanpäiväisen ja ijankaikkisen teeskenteliän ja
valapatturin -- _Heep'in_!"
Minä pelkäsin todella, että Mr. Micawber kuolisi siihen paikkaan. Se
tapa, jolla hän ponnisti näitten katkonaisten lauseitten lävitse ja
joka kerta, kuin hän havaitsi lähestyvänsä Heep'in nimeä, raivasi
itselleen tietä sen luo, kävi sen kimppuun, niinkuin pyörryksissä, ja
sysäsi sen suustansa ihmeteltävällä vimmalla -- oikein kauhistutti;
mutta kun hän höyryen vaipui alas tuolille ja katseli meitä, kasvot
hohtaen kaikenlaisista värivivahduksista, joilla ei ollut mitään
tekemistä niissä, ja loppumaton jono tönkäleitä kiireesti ja peräkkäin
nousi ylös hänen kurkkuansa myöden, josta ne näyttivät putkahtavan
hänen otsaansa, näytti siltä, kuin hän olisi henkitoreissa. Minä olisin
tahtonut mennä hänen avuksensa, mutta hän viittasi minua pois eikä
tahtonut kuulla sanaakaan.
"Ei, Copperfleld! -- ei mitään ilmoitusta -- ennenkuin -- Miss
Wickfield -- korvaus vääryyksistä, joita tuo -- pääkonna -- _Heep_ --
on tehnyt!" (Minä olen aivan varma, ettei hän olisi voinut lausua
kolmea sanaa ilman sitä kummastuttavaa intoa, jota tämä sana hänessä
herätti, kun hän tunsi sen tulevan.) "Täydellinen salaisuus -- koko
mailmalta -- ei mitään poikkeusta -- tästä päivästä viikko -- aamiaisen
aikana -- kaikki läsnä -- täti siihen luettuna -- ja erittäin
ystävällinen gentlemani -- Canterbury'n hotellissa -- jossa -- Mrs.
Micawber ja minä -- 'Vanha, mennyt aika' köörissä -- ja -- aikomus
paljastaa ilkeä rosvo -- _Heep!_ Ei mitään muuta sanomista -- taikka
kehoitusten kuuntelemista -- menen heti -- kykenemätönnä -- kestämään
muitten seuraa -- olen kirotun ja tuomitun petturin -- _Heep'in_ --
jäljillä!"
Viimeistä kertaa toistaessaan tätä taika-sanaa, joka oli saanut
hänet ensinkään puhumaan, vieläpä toistaessaan sitä semmoisella
ponnistuksella, joka voitti kaikki edelliset, hyökkäsi Mr. Micawber
ulos huoneesta, jättäen meidät semmoiseen kiihtymyksen, toivon ja
hämmästyksen tilaan, että meidän tuskin oli paremmin laita, kuin hänen.
Mutta nytkin oli hänen halunsa kirjeitten kirjoittamiseen niin suuri,
ettei hän voinut vastustaa sitä, sillä me emme olleet vielä pääsneet
kiihtymyksestämme, toivostamme ja hämmästyksestämme, kun jo minulle
tuotiin seuraava paimenkirje läheisestä ravintolasta, johon hän oli
poikennut kirjoittamaan sitä:
"Suurimmassa salaisuudessa ja kokonaan meidän kesken.
_Rakas Sir!_
Minä pyydän saadakseni teidän kauttanne oivalliselle tädillenne
toimittaa anteeksi pyyntöäni viimeisestä kiivaudestani. Kauan
pidätetyn, suitsevan tulivuoren ilmi puhkeaminen oli seuraus
sisällisestä taistelusta, jota on helpompi käsittää, kuin kuvata.
Minä toivon, että jotenkin selvästi puhuin aamukokouksestamme tästä
päivästä viikko Canterbury'n hotellissa, jossa Mrs. Micawber'in ja
minun kerta oli kunnia yhdistää äänemme teidän kanssanne tuossa hyvin
tunnetussa laulussa, jonka ikimuistettava, tuolla puolen Tweed'iä
kasvatettu tullimies on sepittänyt.
Kun velvollisuuteni on suoritettu ja se hyvitys toimitettu, joka
yksistään voi saattaa minut katsomaan kanssaihmisiäni kasvoihin, ei
minusta enää tiedetä. Minä pyydän vaan, että minä lasketaan siihen
yhteiseen lepopaikkaan, jossa
'Ahtaissa iki-kammioissaan lepäävät
He kukin, karkeat es'isämme',
[Skotlantilainen runoilia _Robert Burns_.]
-- tällä yksinkertaisella päällekirjoituksella
_Wilkim Micawber_".