Perheellisiä oloja.
Minä sepittelin ahkerasti kirjaani enkä kuitenkaan sallinut sen estää
sanomalehti-velvollisuuksieni säännöllistä täyttämistä; ja se ilmestyi
ja saavutti suurta suosiota. Se ylistys, joka soi korvissani, ei
huumannut minua, vaikka olin hyvin herkkä tuntemaan sitä ja epäilemättä
pidin omaa teostani parempana, kuin kukaan muu. Minä olen ihmisluontoa
tarkastellessani havainnut, että semmoinen mies, jolla on hyvä syy
uskoa itseensä, ei koskaan pöyhistele, saadaksensa muita uskomaan
häneen. Tästä syystä pysyin häveliäänä pelkästä itse-kunnioituksesta;
ja mitä enemmän kiitoksia sain, sitä enemmän koetin ansaita niitä.
Minun ei ole aikomus tässä kertomuksessa, vaikka se kaikissa muissa
tärkeämmissä kohdissa tuo esiin elämäni muistot, laatia omien teoksieni
historiaa. Ne esittelevät itsensä, ja minä jätän ne itseksensä. Kun
satunnaisesti käännyn niitten puoleen, tapahtuu se vaan sen vuoksi,
että niissä ilmestyy osa omasta edistymisestäni.
Koska minulla siihen aikaan oli syytä uskoa, että luonto ja sattumus
olivat tehneet minut kirjailiaksi, noudatin luottamuksella
kutsumustani. Ilman semmoista vakuutusta olisin varmaan luopunut siitä
ja käyttänyt jäntevyyttäni johonkin muuhun yritykseen. Minä olisin
koettanut päästä selville, miksi luonto ja sattumus todella olivat
aikoneet minua, ja ruveta siksi eikä miksikään muuksi.
Minä olin kirjoittanut tuohon sanomalehteen ja muualle niin suurella
menestyksellä, että, kun uusi voittoni saavutettiin, katsoin itseäni
oikeutetuksi jättämään nuot ikävät parlamentin-keskustelut. Eräänä
iloisena iltana panin sentähden viimeisen kerran parlamentin
säkkipillien nuotit paperille enkä ole koskaan sen jälkeen kuullut
niitä; vaikka aina koko pitkän istunto-ajan yhä tunnen tuon vanhan
huminan sanomalehdissä ilman mitään varsinaista muutosta, paitsi ehkä
siinä, että sitä nyt ilmestyy runsaammalta.
Minä kirjoitan nyt siitä ajasta, jolloin olin ollut naimisissa noin
puolentoista vuotta. Monen erilaisen kokeen jälkeen olimme luopuneet
taloudenpidosta, niinkuin jostakin pahasta puuhasta. Talo piti itse
itseänsä, ja me pidimme pagia. Tämän palvelian päätoimi oli
riiteleminen kyökkipiian kanssa; jossa suhteessa hän oli täydellinen
Whittington, mutta ilman tämän kissaa taikka kaukaisinta toivoa päästä
Lord Mayor'iksi.
Minusta näyttää, kuin hän olisi elänyt ainaisessa kattilan-kansien
sateessa. Hänen koko olemisensa oli ijankaikkinen kahakka. Hänen oli
tapa huutaa apua kaikkein sopimattomimpiin aikoihin -- esimerkiksi,
kun meillä oli päivällisvieraita taikka muutamia ystäviä iltaa
viettämässä -- ja tulla tupertuen ulos kyökistä, samalla kuin rautaiset
heitto-aseet lensivät hänen perässään. Me tahdoimme saada eroa hänestä,
mutta hän riippui niin kiinni meissä, ettei häntä haluttanut lähteä.
Hän oli herkkä-itkuinen nuorukainen ja purskahti semmoisiin surkeihin
vaikerruksiin, kun viitattiin yhteytemme lakkauttamiseen, että meidän
täytyi pitää häntä. Hänellä ei ollut mitään äitiä -- eikä mitään
sukulaisen tapaista, sitä myöden kuin minun oli tilaisuus huomata,
paitsi yksi sisar, joka pujahti Amerikaan samalla hetkellä, kuin me
olimme ottaneet pojan hänen niskoiltaan; ja tämä majoitettiin meille,
niinkuin kauhea nuori vaihdokas. Hänellä oli elävä tunto omasta
onnettomasta asemastaan ja hän hieroi aina silmiään jakkunsa hialla
taikka kumartui niistämään nenäänsä vähäisen nenäliinansa viimeisellä
nipulla, jota nenäliinaa hän ei koskaan kokonansa vetänyt ulos
plakkaristaan, vaan aina säästi ja salasi.
Tämä onneton pagi, joka pahalla hetkellä pestattiin kuuden punnan ja
kymmenen shillingin vuotuista palkkaa vastaan, aikaan saatti alituisia
huolia minulle. Minä katselin häntä, sitä myöden kuin hän kasvoi -- ja
hän kasvoi kuin salkopapu -- tuskalla peläten sitä aikaa, jolloin hän
rupeisi ajamaan partaansa, vieläpä niitä aikoja, jolloin hän tulisi
kalju- tai harmaapäiseksi. Minä en nähnyt mitään mahdollisuutta koskaan
päästä hänestä; ja tulevaisuutta mietiskellessäni oli minun tapa
ajatella, mikä vastus hänestä olisi, kun hän kävisi vanhaksi mieheksi.
Ei mikään asia ollut minulle niin odottamaton, kuin että tämän poloisen
oma käytös päästäisi minut pulastani. Hän varasti Doran kellon, jolla
ei enemmän, kuin milläkään muulla meidän kapineellamme, ollut mitään
määrättyä paikkaa, muutti sen rahaksi ja kulutti saaliin (hän oli aina
vähäjärkinen poika) sillä tapaa, että hän herkeämättä ajoi edestakaisin
Londonin ja Uxbridge'n väliä postivaunujen katolla. Hän vietiin Bow
Street'in polisikonttoriin, kun hän oli, minun muistaakseni, päättänyt
viidennentoista matkansa, jolloin neljä shillingiä ja kuusi pennyä ynnä
vanha huilu, jota hän ei osannut puhaltaa, löydettiin hänen
taskuistaan.
Ilmi-saanti ja sen seuraukset eivät olisi olleet likimainkaan niin
ikävät minulle, jollei hän olisi ollut katuvainen. Mutta hän oli hyvin
katuvainen, jopa omituisella tavalla -- ei tukulta, vaan vähitellen.
Esimerkiksi: toisena päivänä sen jälkeen, kuin minun täytyi ilmestyä
oikeuden edessä häntä vastaan, toi hän esiin muutamia seikkoja eräästä
isosta, kellarissa talletetusta korista, jonka luulimme olevan viiniä
täynnä, mutta jossa ei ollut mitään muuta, kuin tyhjiä pulloja ja
korkkeja. Me arvelimme, että hän nyt oli huojentanut sydäntänsä ja
kertonut pahimpia, mitä hän kyökkipiiasta tiesi; mutta pari, kolme
päivää sen perästä tunsi hänen omatuntonsa uuden pistoksen, ja hän
kertoi, kuinka kyökkipiialla oli pikkuinen tyttö, joka varhain joka
aamu vei leipämme; niinkuin myöskin, kuinka häntä itseä oli houkuteltu
varustamaan maidontuojaa hiilillä. Kun taas muutamia päiviä oli
kulunut, ilmoittivat virkakunnat, että hän oli jutellut häränpaisteista
kyökin-töryissä ja lakanoista rääsy-pussissa. Vähä aika sen jälkeen
poikkesi hän kokonaan toisaalle ja tunnusti tietävänsä yötisistä
varkaudenhankkeista meitä vastaan oluentuojan puolelta, joka heti
otettiin kiinni. Minua rupesi niin hävettämään, että olin ollut
semmoinen uhri, että olisin antanut vaikka kuinka paljon rahaa, kun hän
vaan olisi pitänyt suunsa kiinni, taikka olisin tarjonnut runsaat
lahjat, jos olisivat päästäneet hänet karkaamaan. Se oli vaikea seikka
tässä jutussa, ettei hänellä ollut mitään käsitystä tästä, vaan hän
luuli hyvittävänsä minua jokaisella uudella ilmoituksellaan, jopa
saattavansa minut kiitollisuuden velkaan.
Lopulta lähdin itse karkuun joka kerta, kuin näin polisilähettilään
tulevan jollakin uudella sanomalla, ja elin jonkunlaista sala-elämää,
siksi kuin hänen asiansa oli tutkittu ja hän tuomittu maasta
vietäväksi. Ei hän edes silloinkaan pysynyt hiljalleen, vaan kirjoitti
aina kirjeitä meille ja halasi niin paljon nähdä Doraa, ennenkuin hän
lähti, että Dora meni hänen luoksensa ja pyörtyi, kun havaitsi olevansa
rautasalpojen takana. Lyhyeltä, minulla ei ollut tään taivaallista
rauhaa, ennenkuin hän oli toimitettu pois maasta ja (niinkuin
jälestäpäin kuulin) tehty lampuriksi jossakin "ylämaassa"; minulla ei
ole mitään maatieteellistä käsitystä, missä.
Kaikki nämät johdattivat minua muutamiin totisiin mietteisin ja
asettivat erhetyksemme uuteen valoon, jota en voinut olla eräänä iltana
Doralle ilmoittamatta, vaikka kyllä hellin häntä.
"Armaani", sanoin minä, "minua tuskastuttaa kovin ajatella, että
puuttuva järjestyksemme ja hallinnon-kykymme saattaa sekä meidät itse
(johon jo olemme tottuneet) että muutkin ihmiset pulaan".
"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut mitään, mutta nyt aiot ruveta
häijyksi!" lausui Dora.
"Ei suinkaan, rakas Dorani! Anna minun selittää sinulle, mitä
tarkoitan".
"Minä luulen, etten tahdo tietää", arveli Dora.
"Mutta minä tahdon, että tiedät, lemmittyni. Laske pois Jip".
Dora pani Jip'in kuonon minun nenääni vastaan ja sanoi: "puh!"
haihduttaaksensa totisuuttani; mutta kun se ei onnistunut häneltä,
käski hän Jip'in pagodiinsa ja istui silmäillen minua ristiin
lasketuilla käsillä ja mitä kärsivällisimmällä pikku katsannolla.
"Tosi-asia on se, rakas ystäväni", aloitin minä, "että meissä on
jotakin tarttuvaista. Me saastutamme kaikki ympärillämme".
Minä olisin ehkä jatkanut tällä kuvannollisella tavalla, jolleivät
Doran kasvot olisi ilmoittaneet minulle, että hän kaikesta sydämestänsä
kummasteli, aioinko ehdoitella jotakin uuden-aikaista rokon-istutusta
taikka muuta lääketieteellistä parannuskeinoa tähän kivulloiseen
tilaamme. Sentähden pidätin itseäni ja esittelin selvemmin, mitä olin
tarkoittanut.
"Ei siinä kyllin, kultani", lausuin minä, "että meiltä menee raha ja
mukavuus, vieläpä toisinaan iloinen mielikin, kun emme opi olemaan
huolellisempia, vaan me joudumme myöskin ankaraan edesvastaukseen
siitä, että turmelemme kaikki, jotka tulevat palvelukseemme taikka ovat
asioissa meidän kanssamme. Minä rupeen pelkäämään, ettei vika ole
kokonaan yhdellä puolella, vaan että nämät ihmiset kaikki kääntyvät
kipeiksi sentähden, ettemme itse näytä olevan aivan terveet".
"Voi, mikä syytös", huudahti Dora, avaten silmänsä selälleen, "kun
sanot, että olet nähnyt minun varastavan kultakelloja! Voi!"
"Rakas Dorani", muistutin minä, "älä laske tyhjiä! Kuka on
vähimmälläkään tavalla viitannut kultakelloihin?"
"Sinä", vastasi Dora. "Sinä tiedät, että viittasit. Sinä sanoit, etten
näyttänyt terveeltä ja vertasit minua häneen".
"Keneen?" kysyin minä.
"Pagiin", nyyhkytti Dora. "Oi, sinä julma toveri, kun vertaat
hellää vaimoasi maasta vietyyn pagiin! Miks'et sanonut, mitä ajattelit
minusta, ennenkuin menimme naimisiin? Miks'et sanonut, sinä
kova-sydäminen olento, että olit vakuutettu, että minä olin pahempi,
kuin maasta viety pagi? Oi, kun pitää semmoista kauheata ajatusta
minusta! Voi minua!"
"Mutta, Dora kultani", vastasin minä, lempeästi koettaen vetää pois
nenäliinaa, jota hän painoi silmiänsä vastaan, "tämä ei ole ainoastaan
naurettavaa sinun puoleltasi, vaan kovin väärää. Kaikkein ensimäiseksi
se ei ole totta".
"Sinä sanoit aina, että hän valehteli", huokasi Dora. "Ja nyt sanot
samaa minusta! Voi, mitä tehnen! Mitä tehnen!"
"Rakas tyttöni!" vastasin minä, "minun täytyy todella pyytää, että olet
järkevä ja kuulet, mitä sanoin ja sanon. Hyvä Dora, jollemme opi
tekemään velvollisuuttamme niitä kohtaan, joita otamme palvelukseemme,
eivät hekään koskaan opi tekemään velvollisuuttansa meitä kohtaan. Minä
varon, että tarjoomme ihmisille semmoisia tilaisuuksia pahantekoon,
joita ei koskaan tulisi tarjota. Vaikkapa olisimme tahallamme -- jota
emme ole -- kaikissa toimissamme niin huolimattomat, kuin todella
olemme, vaikkapa rakastaisimme semmoista oloa ja pitäisimme sitä
hauskana -- jota emme pidä -- olen vakuutettu, ettei meidän olisi
oikeus jatkaa tällä tapaa. Me suorastaan pahennamme ihmisiä. Meidän
täytyy ajatella tätä. Minä en voi olla sitä ajattelematta, Dora. Se on
semmoinen ajatus, jota en kykene poistamaan, ja se tekee minut välisti
kovin levottomaksi. Siinä, rakas Dora, on kaikki. Tule nyt! Älä ole
lapsellinen!"
Dora ei sallinut minun pitkään aikaan vetää pois nenäliinaa. Hän istui
ja nyyhki sen takana, sopertaen, että, jos minä olin levoton, miksi
olin koskaan mennyt naimisiin? Miks'en ollut sanonut, vaikka vaan
päivää ennen kuin lähdimme kirkkoon, että tunsin, että kävisin
levottomaksi, ja etten tahtoisi mennä naimisiin? Jollen minä voinut
sietää häntä, miks'en lähettänyt häntä pois hänen tätiensä luo
Putney'hin taikka Julia Mills'in luo Indiaan? Julia näkisi hänet ilolla
eikä sanoisi häntä maasta viedyksi pagiksi; Julia ei ollut koskaan
nimittänyt häntä miksikään semmoiseksi. Lyhyeltä, Dora oli niin
suruissaan ja huoletti tällä mieli-alallansa minuakin niin, että
huomasin, ettei ensinkään hyödyttänyt, vaikka kuinka lempeästi, toistaa
tätä keinoa, vaan että minun täytyi ruveta johonkin muuhun menetykseen.
Mikä muu menetys jäi minulle! "Kehittää hänen järkeänsä?" Tämä oli
tavallinen puheenparsi, joka soi hyvältä ja toivokkaalta, ja minä
päätin kehittää Doran järkeä.
Minä aloitin heti. Kun Dora oli kovin lapsellinen, ja minä paljon
mieluisammin olisin noudattanut hänen mieltänsä, koetin olla totinen --
ja nyreytin sekä häntä että itseäni. Minä puhuin hänelle niistä
asioista, jotka olivat ajatuksissani, ja luin Shakespeare'a hänelle ja
väsytin häntä sanomattomasti. Minä otin tavakseni jaella hänelle,
niinkuin ihan sattumalta, pieniä kappaleita hyödyllistä opetusta taikka
ymmärtäväistä katsantotapaa -- mutta, kun laukaisin ne, säpsähti hän
niitä, niinkuin ne olisivat olleet sähikäisiä. Vaikka kuinka sattumalta
taikka luonnollisesti olisin koettanut kehittää pikku vaimoni järkeä,
en voinut olla näkemättä, että hän aina vaistomaisesti tiesi
tarkoitukseni ja joutui kovimman pelon haltuun. Erittäin selvästi
havaitsin, että hän katsoi Shakespeare'a oikeaksi kauhistukseksi.
Kehittäminen kävi sangen hitaasti.
Minä pakoitin Traddles'ia palvelukseeni, ilman että hän itse tiesi
siitä; ja joka kerta, kuin hän tuli tervehtimään meitä, räjähytin
jonkun miinan häntä vastaan, tällä tapaa välittäen Doran kasvatusta.
Sen käytöllisen viisauden määrä, jonka näin istutin Traddles'iin, oli
arvaamattoman suuri ja parasta laatua; mutta sillä ei ollut mitään
muuta vaikutusta Doraan, kuin että se teki hänet alakuloiseksi ja aina
araksi siitä pelosta, että hänen vuoronsa nyt tulisi. Minä huomasin,
että minusta oli tullut koulumestari, ansa, salakuoppa; ja minusta
näytti siltä, kuin Dora olisi ollut kärpänen ja minä hämähäkki, joka
lakkaamatta hyökkäsin esiin pesästäni hänen rajattomaksi hämmingikseen.
Kuitenkin minä kuukausia jatkoin, katsoen eteenpäin tämän välitilan
ylitse siihen aikaan, jolloin Dora ja minä olimme käyneet ihan
saman-tunteisiksi ja minä olin täydellisesti itse tyytynyt hänen
järkensä kehittämiseen. Kun kuitenkin viimein huomasin, että, vaikka
koko tämän ajan olin ollut oikea piikki-sika taikka siili, jyrkkyydestä
kauttaaltani pöyristyen, minä en ollut saanut aikaan mitään, rupesin
arvelemaan, että Doran järki ehkä jo oli kehitetty.
Tarkemman miettimisen perästä näytti tämä niin todenmukaiselta, että
luovuin tuumastani, joka olikin luvannut menestystä enemmän sanoissa,
kuin todellisuudessa, ja päätin tästälähin tyytyä vaimo-lapsukaiseeni
eikä minkään menetyksen kautta koettaa muuttaa häntä miksikään muuksi.
Minä olin itse sydämestäni väsynyt olemasta viisaana ja varovaisena ja
näkemästä lemmittyäni tämän pakon alla; sen vuoksi ostin parin kauniita
korvarenkaita hänelle ja kaulavyön Jip'ille, ja menin kotiin eräänä
päivänä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi.
Dora oli ihastuksissaan pikku lahjoistani ja suuteli minua iloisesti;
mutta välissämme oli joku varjo, vaikka vaan vähäinen, ja minä olin
päättänyt, ettei sitä saisi olla. Jos tämmöinen varjo täytyi löytyä
jossakin, tahdoin tästälähin pitää sitä omassa rinnassani.
Minä istuin vaimoni viereen sohvalle ja panin korvarenkaat hänen
korviinsa; ja sitten sanoin hänelle, että pelkäsin, ettei meillä viime
aikoina ollut ollut juuri niin hauskaa yhdessä, kuin tavallisesti, ja
että vika oli minun. Tämän minä vilpittömästi tunsin, ja niin laita
olikin.
"Totuus on, rakas Dorani", sanoin minä, "että minä olen koettanut olla
viisas".
"Ja tehdä minutkin viisaaksi", lausui Dora arasti. "Eikö niin, Doady?"
Minä nyykäytin suostumustani kohotettujen kulmakarvojen sievään
kysymykseen ja suutelin puoleksi auenneita huulia.
"Siitä ei ole vähintäkään hyötyä", arveli Dora, pudistaen päätänsä,
että korvarenkaat jälleen helisivät. "Sinä tiedät, mikä vähäpätöinen
olento minä olen ja miksi alusta tahdoin, että nimittäisit minua.
Jollet voi tehdä sitä, pelkään, ettet koskaan voi rakastaa minua.
Oletko varma, ettet välisti ajattele, että olisi ollut parempi, jollet
olisi" --.
"Tehnyt mitä, lemmittyni?" Sillä hän ei yrittänyt jatkamaan.
"Ei mitään!" sanoi Dora.
"Ei mitään?" toistin minä.
Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri, nauroi, nimitti itseänsä
mielinimellään hanheksi ja kätki kasvonsa olkapäätäni vastaan
semmoiseen uhkeaan kiharain tulvaan, että oli oikein vastus hajottaa
sitä ja nähdä niitä.
"Enkö ajattele, että olisi ollut parempi olla mitään tekemättä, kuin
koettaa kehittää pikku vaimoni järkeä?" sanoin minä, itseäni nauraen.
"Tätäkö aioit kysyä? Kyllä, niin todella ajattelen".
"Sitäkö sinä olet koettanut?" huudahti Dora. "Oi, mikä hirmuinen
poika!"
"Mutta minä en koskaan enää koeta sitä", arvelin minä. "Sillä minä
rakastan häntä kalliisti semmoisena, kuin hän on".
"Onko se oikein totta?" kysyi Dora, hiipien likemmäksi minua.
"Miksi koettaisin muuttaa sitä", lausuin minä, "mikä on ollut niin
kallista minulle niin kauan aikaa! Sinä et voi koskaan ilmestyä
parempana, kuin omana, luonnollisena itsenäsi, suloinen Dorani; emmekä
enää rupea minkäänlaisiin tekokokeisin, vaan palaamme entiseen tapaamme
ja olemme onnelliset".
"Ja olemme onnelliset!" vastasi Dora. "Niin! Päiväkaudet! Etkä sinä
huoli, vaikka toisinaan käy vähän hullusti?"
"En minä, en minä", sanoin minä. "Meidän täytyy tulla toimeen niin
hyvin, kuin voimme".
"Etkä sinä kerro minulle koskaan enää, että me teemme muita ihmisiä
pahaksi", hyväili Dora; "et suinkaan? Koska tiedät, että se on niin
julman ikävää".
"En minä", sanoin minä.
"Minun on parempi olla typerä, kuin onneton, eikö niin?" kysyi Dora.
"Parempi on, että olet luonnollinen, Dora, kuin mitään muuta
mailmassa".
"'Mailmassa!' Oi Doady, se on avara paikka".
Hän pudisti päätänsä, käänsi ihastuneet, kirkkaat silmänsä ylös minun
silmiäni kohden, suuteli minua, purskahti iloiseen nauruun ja juoksi
pois panemaan uutta vyötä Jip'in kaulaan.
Niin päättyi viimeinen yritykseni muuttaa Doraa. Minä olin ollut
onneton sitä tehdessäni; minä en voinut sietää omaa, yksinäistä
viisauttani; minä en saattanut yhdistää sitä Doran entiseen pyyntöön,
että pitäisin häntä vaimo-lapsukaisenani. Minä päätin kaikessa
hiljaisuudessa tehdä, mitä voin, itse parantaakseni koti-olojamme,
mutta näin edeltäpäin, että parhaat ponnistukseni aikaan saisivat
sangen vähän, jollen taas muuttuisi pahaksi hämähäkiksi ja alati olisi
väijyksissä.
Entä tuo äsken mainittu varjo, joka ei enää saisi olla meidän
välissämme, vaan painaa yksistään minun sydäntäni? Kuinka se kääntyi?
Tuo vanha onnettomuuden tunto tunki elämäni läpi. Se oli syvempi, jos
se ensinkään oli muuttunut; mutta se oli yhtä epämääräinen, kuin
koskaan, ja puhutteli minua niinkuin jonkun surullisen soiton sävel,
joka heikosti kuuluu yöllä. Minä rakastin vaimoani hellästi ja olin
onnellinen; mutta se onni, jota kerta himmeästi olin ajatellut, ei
ollut se onni, jota nautin, ja aina oli jotakin, joka puuttui.
Sitä lupausta suorittaakseni, jonka olen tehnyt itselleni, että nämät
lehdet saisivat kuvastella mieltäni, tutkin sitä taas tarkasti ja tuon
ilmi sen salaisuudet. Mitä kaipasin, katsoin yhä -- olin aina katsonut
-- nuoruuden unelmaksi, joka ei koskaan toteutuisi ja jonka nyt
luonnollisella tuskalla, niinkuin kaikki ihmiset, semmoiseksi huomasin.
Mutta että olisi ollut parempi minulle, jos vaimoni olisi voinut
enemmän auttaa minua ja ottaa osaa niihin moniin ajatuksiin, joissa
minulla ei ollut mitään kumppania, ja että tämä olisi käynyt laatuun,
sen minä tiesin.
Näitten molempien yhteen soveltumattomien päätösten välillä: toinen se,
että, mitä tunsin, oli yleistä ja välttämätöntä; toinen se, että se oli
omituista minulle ja olisi voinut olla toisin, heiluin kummallisella
tavalla ilman mitään selvää tietoa, että ne olivat vastakkaiset
toisillensa. Kun ajattelin nuoruuden ilmaisia unelmia, jotka eivät voi
toteutua, ajattelin sitä parempaa tilaa, joka käy miehen ijän edellä ja
josta olin kasvanut pois; ja silloin nuot onnelliset päivät Agnesin
seurassa tuossa rakkaassa, vanhassa talossa nousivat eteeni, niinkuin
kuolleitten haamut, joilla ehkä on uusi elämä toisessa mailmassa, mutta
jotka eivät koskaan, koskaan enää voi virvota täällä.
Välisti tuli mieleeni tämä ajatus: mikä olisi voinut tapahtua taikka
mikä olisi tapahtunut, jollemme, Dora ja minä, koskaan olisi tunteneet
toisiamme? Mutta Dora oli niin yhdistynyt olemiseeni, että se oli
joutavin kaikista mietteistäni ja nousi pian saatavistani ja
näkyvistäni, niinkuin ilmassa uivat kylvylangat.
Minä rakastin yhä Doraa. Mitä kerron, se nukkui, heräsi puoleksi ja
meni taas nukuksiin sydämeni sisimmissä sopissa. Siitä ei ollut mitään
näkyväistä todistusta minussa; enkä tiedä, että se milläkään tapaa
olisi vaikuttanut mihinkään, mitä sanoin taikka tein. Minä kannoin
kaikkien pikku huoltemme ja kaikkien tuumieni taakan; Dora piti kyniäni
kädessään, ja me tunsimme molemmat, että meidän kummankin osa oli
sovitettu niinkuin asianhaarat vaativat. Hän oli sydämestä rakastunut
minuun ja uljasteli minusta; ja kun Agnes kirjeissänsä Doralle
kirjoitti muutamia vakavia sanoja siitä ylpeydestä ja osan-otosta,
jolla vanhat ystäväni kuulivat maineeni kasvavan ja lukivat kirjaani,
niinkuin olisivat kuulleet minun lausuvan sen sisältöä, luki Dora niitä
minulle, ilon kyynelet kirkkaissa silmissään, ja sanoi, että minä olin
rakas vanha, taitava, kuuluisa poika.
"Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". Nämät Mrs.
Strong'in sanat joutuivat lakkaamatta tähän aikaan mieleeni, olivat
melkein aina läsnä ajatuksissani. Minä heräsin usein niihin öisin; minä
muistan lukeneeni niitä unissanikin rakennusten seiniin kirjoitettuina.
Sillä minä tiesin nyt, että oma sydämeni oli harjaantumaton, kun se
ensin rakastui Doraan, ja että, jos se olisi ollut harjaantunut, se ei
koskaan, kun olimme naimisissa, olisi tuntenut, mitä se oli tuntenut
salaisessa kokemuksessaan.
"Avio-liitossa ei ole pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus
mieli-alassa ja taipumuksissa". Näitä sanoja minä myöskin muistin.
Minä olin koettanut muodostaa Doraa itseni mukaan ja huomannut sen
mahdottomaksi. Minun ei ollut nyt muuta neuvoa kuin muodostaa itseäni
Doran mukaan; jakaa hänen kanssansa, mitä voin, ja olla onnellinen;
omilla hartioillani kantaa, mitä täytyi kantaa, ja kuitenkin olla
onnellinen. Tämä se kuri oli, johon koetin pakoittaa sydäntäni, kun
rupesin miettimään. Se teki toisen vuoteni paljon onnellisemmaksi,
kuin ensimäisen, ja, mikä parempi oli, teki Doran elämän pelkäksi
päivänpaisteeksi.
Mutta tämän vuoden kuluessa Dora ei enää ollut voimissaan. Minä olin
toivonut, että köykäisemmät kädet, kuin minun, auttaisivat muodostamaan
hänen luonnettansa ja että pikku lapsen hymy hänen povellansa muuttaisi
vaimo-lapsukaiseni naiseksi. Se ei ollut tapahtuva. Henki väikkyi
hetken aikaa vähäisen vankihuoneensa kynnyksellä ja vankeudesta mitään
tietämättä lähti lentoon.
"Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin ennen, täti", lausui Dora,
"opetan Jip'in juoksemaan kilpaa. Se käy niin hitaiseksi ja laiskaksi".
"Minä pelkään, rakas lapseni", lausui tätini, tyvenesti työskennellen
hänen vieressänsä, "että sitä vaivaa pahempi tauti, kuin tämä. Ikä,
Dora".
"Luuletteko, että se on vanha?" kysyi Dora kummastellen. "Voi, kuinka
oudolta tuntuu, että Jip olisi vanha!"
"Se on semmoinen tauti, jonka alaiseksi kaikki, pikkuiseni, joudumme,
mitä enemmän edistymme elämässä", sanoi tätini iloisesti; "minä en
tunne itseäni siitä vapaammaksi nyt, kuin ennen, vakuutan sinulle".
"Mutta Jip", lausui Dora, sääliväisesti katsellen sitä, "pikku Jip'kin!
Voi toveri raukkaa!"
"Se kestää varmaan vielä monta aikaa, Kukkani", lausui tätini,
taputtaen Doraa poskelle, kun hän kallistui vuoteestansa
katsomaan Jip'iä, joka vastaukseksi asettui takajaloillensa ja
ahdas-henkisyydessään turhaan ponnisti päätänsä ja hartioitansa, ylös
kiivetäkseen. "Sen täytyy saada kappale flanellia tänä talvena, eikä
minua kummastuttaisi, vaikka se ilmestyisi ihan vilppaana jälleen
keväällä kukkien kanssa. Siunatkoon tuota pikkuista koiraa!" huudahti
tätini, "jos sillä olisi yhtä monta henkeä, kuin kissalla, ja olisi ne
kaikki menettämällänsä, haukkuisi se minua viimeisessä henkäyksessään,
luulen minä!"
Dora oli auttanut Jip'in ylös sohvalle, jossa se todella ynsisteli
tätiäni vastaan niin rajusti, ettei se pysynyt suorana, vaan haukkui
itsensä koukkuun. Mitä enemmän tätini katseli sitä, sitä enemmän se
suuttui häneen, sillä tätini oli nykyisin ruvennut käyttämään
silmälaseja, ja jostakin tutkimattomasta syystä katsoi Jip niitä
personalliseksi loukkaukseksi.
Kauan suostutettuaan sai Dora Jip'in viereensä makaamaan, ja kun se
taas oli rauhoittunut, veti hän ehtimiseen toista sen pitkistä korvista
kätensä lävitse, kertoen miettiväisesti: "pikku Jip'kin! Voi toveri
raukkaa!"
"Sen keuhkot ovat sangen hyvät", lausui tätini iloisesti, "eikä sen
vihatkaan ensinkään ole heikontuneet. Sillä on epäilemättä vielä monta
vuotta edessään. Mutta jos tahdot koiraa, jonka kanssa sopii juosta
kilpaa, Pikku Kukkani, on Jip siksi elänyt liian hyvin, ja minä annan
sinulle toisen".
"Kiitoksia, täti", sanoi Dora heikosti. "Mutta älkäät kuitenkaan!"
"Eikö?" kysyi tätini ja otti pois silmälasinsa.
"Minä en voisi pitää mitään muuta koiraa, kuin Jip'iä", lausui Dora.
"Se olisi niin tylyä Jip'in suhteen. Paitsi sitä en voisi ruveta niin
hyväksi ystäväksi minkään muun koiran kanssa, kuin Jip'in, sillä toinen
ei olisi tuntenut minua ennen naimistani eikä olisi haukkunut Doady'a,
kun hän ensi kerran tuli meille. Minä varon, täti, etten voisi huolia
mistäkään muusta koirasta, kuin Jip'istä".
"Tosiaan!" sanoi tätini, taputtaen häntä poskelle jälleen. "Sinä olet
oikeassa".
"Te ette pane pahaksi", lausui Dora. "Panetteko?"
"Voi sinä hellätunteinen pikku hempukka!" huudahti tätini, lempeästi
kumartuen hänen puoleensa. "Kun luulet, että minä panisin pahakseni!"
"En minä luule, minä en todella ajatellut sitä", vastasi Dora; "mutta
minä olen hiukan väsyksissä ja tästä kävin hetkeksi typeräksi -- minä
olen aina pikku typerä olento, niinkuin tiedätte, mutta minä kävin
vielä typerämmäksi -- kun puhuin Jip'istä. Se on tuntenut minut
kaikissa, mitä minulle on tapahtunut, etkö ole, Jip? Enkä minä voisi
halveksia sitä sentähden, että se on vähän muuttunut -- voisinko, Jip?"
Jip painui likemmäksi emäntäänsä ja nuoli hitaasti hänen kättänsä.
"Sinä et ole niin vanha, Jip, oletko, että jo jätät emäntäsi", lausui
Dora. "Me saamme vielä jonkun aikaa seurustella toinen toisemme
kanssa!"
Sievä Dorani! Kun hän seuraavana sunnuntaina tuli alas päivällisille ja
häntä niin suuresti ilahutti nähdä vanhaa Traddles'ia (joka aina söi
päivällistä meillä sunnuntaisin), luulimme, että hän muutamien päivien
perästä juoksisi ympäri, niinkuin ennen. Mutta sanoivat: "odottakaat
vielä muutamia päiviä", ja sitten: "odottakaat muutamia päiviä
lisäksi"; eikä hän kuitenkaan juosnut eikä kävellyt. Hän näytti hyvin
kauniilta ja oli erittäin iloinen, mutta nuot vähäiset jalat, jotka
olivat niin nopsaat, kun ne tanssivat Jip'in ympärillä, olivat raskaat
ja kankeat.
Minä rupesin kantamaan häntä portaita alas joka aamu ja portaita ylös
joka ilta. Hän laski silloin tavallisesti käsivartensa kaulani ympäri
ja nauroi, niinkuin minä olisin tehnyt sitä veikalla. Jip haukkui ja
hyppi ympärillämme, juoksi edellä ja katsoi huohottaen taaksepäin
porraslavalla, nähdäksensä, tulimmeko perässä. Täti, joka oli paras ja
iloisin hoitajatar mailmassa, tuli meidän jälessämme, liikkuva kasa
shaaleja ja tyynyjä. Mr. Dick ei olisi jättänyt kynttilänkantajan
virkaansa kenellekään ihmiselle. Traddles seisoi usein portaitten
alipäässä, katsellen ja vastaan-ottaen hupaisia terveisiä Doralta
suloisimmalle tytölle mailmassa. Me teimme tästä oikein iloisen
saattoretken, ja vaimo-lapsukaiseni oli meistä kaikista iloisin.
Mutta välisti, kun nostin ylös hänet ja huomasin, että hän oli keveämpi
sylissäni, valloitti jonkunlainen kuollut, tyhjä tunne minut, niinkuin
olisin lähestynyt jotakin vielä näkymätöntä jääseutua, joka jähmetytti
elämääni. Minä kartin nimittämästä tätä tunnetta milläkään nimellä enkä
keskustellut siitä itseni kanssa; siksi kuin eräänä iltana, jona se oli
erittäin voimakas minussa ja tätini oli jättänyt Doran, jääbyväisiksi
huutaen: "hyvää yötä, Pikku Kukka", istuin yksin pulpettini viereen ja
itkin ajatellessani: voi, mikä paha-enteinen nimi se oli, ja kuinka
kukka kesken kukkimistaan lakastui puussa!