Hän nosti ylös silmänsä ja vakuutti juhlallisesti, että hän antautuisi
tähän toimeen innokkaasti ja vilpittömästi; ettei hän koskaan horjuisi
siinä, ei koskaan viehättyisi siitä, ei koskaan luopuisi siitä, niin
kauan kuin jotakin toivoa löytyi. Jollei hän uskollisesti pysyisi
tässä, jättäköön se tarkoitus, joka hänellä nyt oli elämässä ja joka
sitoi hänet johonkin, joka ei ollut pahaa, poistuessaan hänet
suurempaan viheliäisyyteen ja epätoivoon, jos oli mahdollista, kuin
missä hän oli ollut virran reunalla sinä iltana; ja hyljätköön sitten
kaikki apu, inhimillinen ja jumalallinen, hänet ijäksi!
Hän ei kohottanut ääntänsä kuiskausta korkeammaksi eikä puhutellut
meitä, vaan sanoi nämät yötiselle taivaalle ja seisoi sitten syvässä
äänettömyydessä, katsellen synkkää vettä.
Me katsoimme nyt soveliaaksi ilmoittaa hänelle kaikki, mitä tiesimme;
ja minä kerroin sen hänelle perinpohjin. Hän kuunteli suurella
tarkkuudella, ja hänen kasvonsa muuttuivat usein, vaikka kaikissa
niitten vaihtelevissa muodoissa kuvautui sama tarkoitus. Hänen silmänsä
täyttyivät välisti kyynelillä, mutta hän pidätti niitä. Näytti siltä,
kuin hänen mielensä olisi kokonaan muuttunut ja niinkuin hän ei olisi
voinut olla kylläksi tyven.
Kun kaikki oli kerrottu, kysyi hän, missä hän voisi tavata meitä, jos
tarve vaatisi. Himmeän katulampun valossa kirjoitin minä meidän
molempien adressit yhdelle taskukirjani lehdelle, jonka reväisin irti
ja annoin hänelle ja jonka hän kätki povi-raukkaansa. Minä kysyin,
missä hän itse asui. Hän vastasi, hetken vaiti oltuaan, ettei hän
asunut missään paikassa pitkää aikaa. Olisi parempi, ettemme tietäisi.
Kun Mr. Peggotty kuiskasi minulle, mitä jo oli tullut mieleeni, vedin
esiin kukkaroni, mutta en voinut saada häntä vastaan-ottamaan mitään
rahaa eikä myöskään lupaamaan, että hän vast'edes ottaisi. Minä selitin
hänelle, ettei sopinut sanoa Mr. Peggottya köyhäksi, jos ajatteli hänen
ammattiansa, sekä että se ajatus, että toinen ryhtyisi tähän etsimiseen
ainoastaan omien varojensa nojalla, oli vastenmielinen meille
molemmille. Mutta Martha pysyi lujana. Tässä asiassa oli Mr. Peggotyn
vaikutus häneen yhtä vähäinen, kuin minun. Hän kiitti Mr. Peggottya
nöyrästi, mutta oli taipumaton.
"Ehkä voin saada jonkunlaista työtä", lausui hän. "Minä aion koettaa".
"Ottakaat ainakin vastaan jotakin apua", vastasin minä, "siksi kuin
olette koettaneet".
"Minä en voisi rahasta tehdä, mitä olen luvannut", arveli hän. "Minä en
voisi ottaa sitä, vaikka nääntyisin nälkään. Jos antaisitte minulle
rahaa, riistäisitte samalla pois luottamuksenne, riistäisitte pois sen
päämäärän, jonka olette antaneet minulle, riistäisitte pois sen ainoan
varman asian, joka varjelee minut virrasta".
"Sen suuren tuomarin nimessä", sanoin minä, "jonka edessä teidän ja
meidän kaikkein täytyy Hänen kauhealla ajallansa seisoa, karkoittakaat
tuo julma ajatus mielestänne! Me voimme kaikki tehdä jotakin hyvää, jos
tahdomme".
Martha vapisi, hänen huultansa vavahti, ja hänen kasvonsa olivat
kalpeammat, kun hän vastasi:
"Se on ehkä johdatettu sydämeenne, että teidän tulee pelastaa kurja
olento katumusta varten. Minä pelkään ajattelemasta niin; se näyttää
liian rohkealta. Jos jotakin hyvää voisi lähteä minusta, sopii minun
kenties ruveta toivomaan; sillä ei mitään, paitsi pahaa, ole koskaan
tähän saakka teoistani lähtenyt. Pitkästä ajasta uskotaan minulle
ensimäinen kerta viheliäinen elämäni, koska olette antaneet minulle
tämän toimitettavaksi. Minä en tiedä sen enempää enkä voi sanoa sen
enempää".
Taas hän pidätti kyyneleitänsä, jotka olivat alkaneet vuotaa, ja
ojentaen vapisevaa kättänsä ja koskien Mr. Peggottyyn, niinkuin hänessä
olisi ollut joku parantava voima, lähti pois pitkin autiota tietä. Hän
oli sairastanut, arvattavasti kauan aikaa. Kun nyt sopi likemmältä
katsella häntä, huomasin, että hän oli riutunut ja laiha ja että hänen
sisään vajonneet silmänsä ilmoittivat puutetta ja kärsimistä.
Me seurasimme häntä vähän matkaa, koska tiemme kävi samaan suuntaan,
siksi kuin palasimme valoisille ja väekkäille kaduille. Minä luotin
niin täydellisesti Marthan lupaukseen, että kysyin Mr. Peggotylta, eikö
näyttäisi jo alusta, niinkuin epäilisimme häntä, jos seuraisimme häntä
kauemmaksi. Koska hänellä oli sama ajatus ja yhtäläinen luottamus
Marthaan, annoimme tämän astua omaa tietänsä ja menimme itse
Highgate'en päin. Mr. Peggotty saatti minua melkoisen matkan; ja kun
erosimme, rukoillen menestystä tälle uudelle yritykselle, ilmestyi
hänessä jonkunlainen uusi ja miettiväinen sääli, jonka luontoa minun ei
ollut vaikea ymmärtää.
Oli keski-yö, kun saavuin kotiin. Minä olin päässyt omalle portilleni
ja seisoin kuunnellen Saint Paul'in syvä-äänistä kelloa, jonka huminan
luulin saattavani eroittaa monesta muusta lyövästä kellosta, kun
ihmeekseni näin, että tätini huoneen ovi oli auki ja että heikko valo
eteisestä loisti kadun poikki.
Siinä uskossa, että tätini jälleen oli joutunut vanhaan pelkoonsa ja
kenties katseli, kuinka luultu tulipalo kaukana levisi, menin puhumaan
hänen kanssansa, mutta näin suureksi hämmästyksekseni, että eräs mies
seisoi hänen vähäisessä puutarhassaan.
Miehellä oli lasi ja pullo kädessään, ja hän joi paraikaa. Minä
seisahduin äkkiä tiheän lehdikön varjoon ulkopuolelle, sillä kuu oli
nyt nousnut, vaikka himmennettynä, ja minä tunsin sen miehen, jonka
olin kerta luullut Mr. Dick'in mielikuvituksen luomaksi ja jonka kerran
tätini seurassa olin tavannut City'n kaduilla.
Mies sekä söi että joi, ja näytti syövän nälkäisen halulla. Hän näytti
myöskin uteliaasti katselevan asuntoa, niinkuin hän nyt ensi kerran
olisi nähnyt sen. Kumarrettuaan alas, asettaaksensa pulloa maahan, loi
hän silmänsä akkuniin ja katseli ympärillensä, vaikka salaisella ja
levottomalla muodolla, niinkuin häntä olisi haluttanut pian lähteä.
Eteisen valo pimeni hetkeksi, ja tätini tuli ulos. Hän oli kiihtynyt ja
luki rahoja miehen käteen. Minä kuulin niitten kilisevän.
"Mitä hyvää näistä on?" kysyi hän.
"Minä en voi antaa sen enempää", vastasi tätini.
"Siinä tapauksessa minä en voi lähteä", lausui hän. "Tuossa! Te saatte
ottaa ne takaisin!"
"Te häijy mies", vastasi tätini suurella mielen-liikutuksella; "kuinka
voitte kohdella minua näin? Mutta miksi tätä kysyn? Se tulee siitä,
että tiedätte, kuinka heikko olen! Mitä minä muuta voin tehdä,
ainaiseksi estääkseni teitä luonani käymästä, kuin sallia, että teidän
käy ansionne mukaan?"
"Ja miks'ette salli sitä?" arveli hän.
"Te kysytte minulta, miksi!" vastasi tätini. "Mikä sydän teillä
onkaan!"
Mies seisoi nurpeasti kalistellen rahoja ja pudistaen päätänsä, siksi
kuin hän viimein sanoi:
"Tässäkö siis kaikki, mitä aiotte antaa minulle?"
"Siinä on kaikki, mitä _voin_ antaa teille", lausui tätini. "Te
tiedätte, että olen joutunut vahinkoon, ja että olen köyhempi, kuin
olin ennen. Minä olen kertonut sen teille. Kun olette saaneet nuot,
miksi pakoitatte minua kauemmin katselemaan itseänne ja näkemään,
mimmoiseksi olette käyneet?"
"Minä olen käynyt jotenkin repaleiseksi, jos sitä tarkoitatte", sanoi
hän. "Minä vietän huuhkan elämää".
"Te ryöstitte minulta suuremman osan varoistani", lausui tätini. "Te
suljitte vuosikausiksi sydämeni koko mailmalta. Te kohtelitte minua
petollisesti, laittamattomasti ja julmasti. Menkäät ja katukaat sitä.
Älkäät lisätkö uusia vääryyksiä niitten vääryyksien pitkään, pitkään
sarjaan, joita olette tehneet minulle!"
"Kyllä kait" vastasi hän. "Tuo kuuluu varsin kauniilta! -- No niin!
Minun täytyy tulla toimeen niin hyvin, kuin voin, tällä kertaa, arvaan
minä".
Vasten omaa tahtoansa näytti hän häpeävän tätini suuttumuksen kyyneliä
ja tuli rahjustellen ulos puutarhasta. Parilla, kolmella nopealla
askeleella, niinkuin vast'ikään olisin paikalle saapunut, kohtasin
häntä portilla ja astuin sisään, kun hän meni ulos. Ohitse kulkiessamme
katselimme toisiamme tarkasti eikä juuri suosiollisesti.
"Täti", sanoin minä kiireesti. "Tämä mies häiritsee teitä taas!
Antakaat minun puhua hänen kanssaan. Kuka se on?"
"Lapsi", vastasi tätini, käsivarteeni tarttuen, "tule sisään äläkä puhu
minun kanssani kymmeneen minutiin".
Me kävimme istumaan hänen vähäiseen vierashuoneesensa. Tätini peräytyi
entisten päivien ympyriäisen, viheriäisen viuhkan taa, joka oli
väännetty kiinni jonkun tuolin selkään, ja pyyhki tuon tuostakin
silmiänsä neljänneksen tunnin aikaa. Sitten hän tuli esiin ja istui
viereeni.
"Trot", lausui tätini levollisesti, "se on puolisoni".
"Teidän puolisonne, täti? Minä luulin, että hän oli kuollut!"
"Kuollut minulle", vastasi tätini, "mutta kuitenkin elossa".
Minä istuin, hiljalleen kummastellen.
"Betzey Trotwood ei näytä erittäin taipuvaiselta rakkauden hellään
tunteesen", lausui tätini tyvenesti, "mutta semmoinen aika oli, Trot,
jolloin hän täydellisesti uskoi tuota miestä; jolloin hän lempi häntä,
Trot, sydämestänsä; jolloin ei löytynyt mitään hartaan rakkauden
osoitusta, jota hän ei olisi tarjonnut hänelle. Palkinnoksi tämä mies
hävitti hänen omaisuutensa ja melkein särki hänen sydämensä. Siitä
syystä Betzey Trotwood laski kaikki semmoiset tunteet kerrallaan ja
ijäksi hautaan, täytti sen ja tasoitti sen".
"Rakas, hyvä tätini!"
"Minä kohtelin häntä jalomielisesti", jatkoi tätini, asettaen kättänsä,
niinkuin tavallisesti, minun käteni selälle. "Minun sopii näin pitkän
ajan perästä sanoa, Trot, että kohtelin häntä jalomielisesti. Hän oli
ollut niin julma minulle, että helposti olisin saanut edullisen eron
hänestä; mutta minä en tahtonut. Hän tuhlasi pian kaikki, mitä annoin
hänelle, huonontui huonontumistaan, nai toisen naisen, luulen minä,
muuttui seikkailiaksi, kortinlyöjäksi ja petturiksi. Itse näet, mikä
hän nyt on. Mutta hän oli kauniinnäköinen mies, kun minä menin
naimisiin hänen kanssansa", lausui tätini, ja hänen äänessään kuului
joku kaikku hänen vanhasta ylpeydestänsä ja ihmettelemisestään; "ja
minä luulin häntä -- minä narri! -- itse kunniaksi!"
Hän likisti kättäni ja pudisti päätänsä.
"Nyt hän ei ole mitään minulle, Trot, -- ei edes sitä. Mutta ennenkuin
sallin, että hän rangaistaan rikoksistansa (niinkuin tapahtuisi, jos
hän kuljeksisi tässä maassa), annan hänelle, kun hän ilmestyy, enemmän
rahaa, kuin minun kannattaisi, että hän lähtisi pois. Minä olin narri,
kun menin naimisiin hänen kanssansa; ja minä olen siinä määrässä
parantumaton narri tässä kohden, että sen johdosta, miksi kerran
katsoin häntä, minä en soisi, että edes tämän joutavan mielijohteeni
varjoa kohdeltaisiin kovasti. Sillä tosi minun oli sydämessäni, Trot,
jos minkään naisen".
Tätini päätti tämän aineen raskaalla huokauksella ja silitti pukuansa.
"Kas niin, rakas lapseni!" sanoi hän. "Nyt tunnet alun, keskikohdan ja
lopun ja kaikki. Me emme puhu tästä asiasta toisillemme enää; etkä
tietysti puhu siitä kenellekään muulle. Tämä on minun äreä, näreä
kertomukseni, ja me pidämme sen itse omanamme, Trot!"