"Minä tiedän, että se on niinkuin minä!" huudahti hän. "Minä tiedän,
että olen sen oma. Minä tiedän, että se on minunlaisen luonnollinen
seura! Se tulee maaseuduilta, jossa se ennen oli puhtaana, ja se hiipii
tahrattuna ja viheliäisenä poikki näitä kauheita katuja -- ja se
vierii, niinkuin elämäni, pois isoon mereen, joka alati riehuu -- ja
minä tunnen, että minun täytyy seurata sitä!"
Minä en ole koskaan tietänyt, mitä epätoivo on, ennenkuin näitten
sanojen äänessä!
"Minä en voi pysyä poissa siitä. Minä en voi unhottaa sitä. Se vaivaa
minua yöt päivät. Se on ainoa koko mailmassa, jolle minä sovin, taikka
joka sopii minulle. Voi, tuo julma virta!"
Minussa syntyi se ajatus, että, kun kumppanini puhumatta tai
liikahtamatta katseli tyttöä, minä olisin voinut hänen kasvoistaan
lukea hänen sisarentyttärensä vaiheet, vaikk'en ennen olisi tietänyt
niistä mitään. Minä en ole koskaan nähnyt, ei missään maalauksessa eikä
todellisuudessa, kauhua ja sääliä niin liikuttavalla tavalla
yhdistyneenä. Häntä värisytti niin, että hän oli kaatumallaan; ja hänen
kätensä -- minä koskin sitä omalla kädelläni, sillä hänen ulkomuotonsa
huoletti minua -- oli kylmä, kuin kuolema.
"Tyttö on kokonaan suunniltansa", kuiskasin hänelle. "Vähän ajan
perästä hän puhuu toisella tavalla".
Minä en tiedä, mitä Mr. Peggotty aikoi vastaukseksi sanoa. Hän liikutti
vähän huuliansa ja näytti luulevan, että hän oli puhunut; mutta hän oli
vaan osoittanut tyttöä ojennetulla kädellänsä.
Tyttö purskahti nyt uudestansa itkuun, kätki kerran vielä kasvonsa
kivien väliin ja makasi meidän edessämme matelevana häpeän ja perikadon
kuvana. Tietäen, että tämän kohtauksen täytyi mennä ohitse, ennenkuin
milläkään toivolla voimme puhutella häntä, uskalsin pidättää Mr.
Peggottya, kun tämä tahtoi nostaa ylös tyttöä, ja me seisoimme ääneti
hänen vieressään, siksi kuin hän kävi tyvenemmäksi.
"Martha", sanoin minä nyt, kallistuen alaspäin ja auttaen häntä
nousemaan -- hän näytti tahtovan nousta, niinkuin mennäksensä pois,
mutta hän oli liian heikko ja nojautui jotakin venettä vastaan.
"Tiedättekö, kuka se on, joka on kanssani?"
Hän vastasi heikosti: "kyllä".
"Tiedättekö, että olemme seuranneet teitä pitkän matkaa tänä iltana?"
Hän pudisti päätänsä. Hän ei katsonut Mr. Peggottya eikä minua, vaan
seisoi alas painuneena, pitäen hattuaan ja shaaliaan toisessa kädessä,
silminnähtävästi siitä tietämättä, ja painaen toista, puristettuna,
otsaansa vastaan.
"Oletteko nyt kylläksi tointuneet", kysyin minä, "puhuaksenne siitä
asiasta, johon -- minä toivon, että Jumala muistaa sen! -- otitte niin
hartaasti osaa tuona lumisena iltana?"
Hän alkoi uudestaan nyyhkiä ja sopersi muutamia epäselviä kiitoksen
sanoja minulle siitä, etten ollut karkoittanut häntä pois ovelta.
"Minä en pyydä puhua mitään itse puolestani", sanoi Martha tuokion
perästä, "minä olen huono, minä olen kadotettu. Minulla ei ole mitään
toivoa. Mutta sanokaat hänelle, Sir", hän oli vetäynyt pois Mr.
Peggotyn luota, "jollette halveksi minua liian paljon, sitä
tehdäksenne, etten minä koskaan millään lailla ole ollut vikapää hänen
onnettomuuteensa".
"Teitä ei ole koskaan syytetty siitä", vastasin minä, vakavasti
vastaten hänen vakavuuteensa.
"Te se olitte, jollen erehdy", lausui Martha sortuneella äänellä, "joka
tulitte kyökkiin sinä iltana, jolloin _hän_ armahti minua, oli niin
lempeä minulle, ei kammonnut minua, niinkuin kaikki muut, vaan antoi
minulle niin hyvän avun! Tekö se olitte, Sir?"
"Minä", vastasin minä.
"Minä olisin kauan aikaa sitten syössyt virtaan", arveli Martha,
katsellen sitä kauhistuneella muodolla, "jos joku rikos hänen suhteensa
olisi rasittanut mieltäni. Minä en olisi yhtäkään talvi-yötä päässyt
sen ohitse, jollen olisi vapaa kaikenlaisesta osallisuudesta siinä!"
"Syy hänen pakoonsa on liian hyvin tunnettu", sanoin minä. "Te olette
kokonaan syytön siihen, sen uskomme täydellisesti -- sen tiedämme".
"Oi, minä olisin voinut olla paljon parempi hänen kauttansa, jos
minulla olisi ollut parempi sydän!" huudahti tyttö katkeralla
katumuksella; "sillä hän oli aina hyvä minulle! Hän ei koskaan puhunut
sanaakaan minulle, joka ei ollut ystävällinen ja oikea. Onko luultavaa,
että minä olisin tahtonut koettaa tehdä häntä siksi, mikä itse olen,
koska niin hyvin tiedän, mikä olen! Kun kadotin kaikki, mikä tekee
elämän kalliiksi, oli se kaikkein haikein ajatukseni, että olin ijäksi
hänestä eroitettu!"
Mr. Peggotty, joka seisoi, toinen käsi veneen partaalla ja silmät
maassa, pani toisen kätensä kasvojensa eteen.
"Ja kun muutamilta meidän kaupungista kuulin, mitä oli tapahtunut ennen
tuota lumista iltaa", nyyhkytti Martha, "oli se kaikkein katkerin
ajatukseni, että ihmiset muistaisivat, että hän kerta oli seurustellut
minun kanssani, ja sanoisivat, että minä olin turmellut hänet! Vaikka,
Jumala sen tietää, minä mielelläni olisin kuollut, jos olisin voinut
tuottaa hänen hyvän nimensä takaisin!"
Hän oli kauan ollut tottumaton kaikenlaiseen itsehillintöön, ja hänen
omantunnon soimaustensa ja surunsa tuikea tuska oli kauhea.
"Olisin kuollut! Se ei olisi ollut paljon -- mitä sanon? -- minä olisin
elänyt!" huudahti hän. "Minä olisin elänyt, vanhentuakseni näillä
viheliäisillä kaduilla -- kammottuna liikkuakseni pimeässä --
nähdäkseni päivän koittavan aaveentapaisille rakennusriveille ja
muistaakseni, kuinka sama aurinko kerta paisti minun huoneeseni ja
herätti minut -- minä olisin tehnyt senkin, häntä pelastaakseni!"
Kiville vaipuen otti hän muutamia kumpaankin käteensä ja puserteli
niitä, niinkuin hän olisi tahtonut rusentaa rikki niitä. Hän väänteli
lakkaamatta ruumistansa sinne tänne, jännitti käsivarsiansa, kiersi
niitä toinen toisensa ympäri kasvojensa edessä, niinkuin sulkeaksensa
pois silmistään sitä vähäistä valoa, jota löytyi, ja painoi alas
päänsä, niinkuin se olisi ollut liian raskas kärsimättömistä
muistoista.
"Mitä minun tulee tehdä?" lausui hän, näin epätoivoansa vastaan
taistellen. "Kuinka saatan elää semmoisena, kuin olen, kirouksena
itselleni yksinäisyydessäni, elävänä häväistyksenä jokaiselle, jota
lähestyn!" Yhtäkkiä hän kääntyi kumppanini puoleen. "Polkekaat minut
jalkojenne alle, tappakaat minut! Silloin kuin hän oli teidän
ylpeytenne, olisitte arvelleet, että minä olisin loukannut häntä, jos
olisin, ohitse mennessäni, koskettanut häntä kadulla. Te ette voi --
kuinka voisittekaan? -- uskoa tavuakaan, joka lähtee minun huuliltani.
Se olisi polttava häpeä teille nytkin, jos hän ja minä vaihtaisimme
vaan sanasen keskenämme. Minä en valita. Minä en sano, että hän ja minä
olemme yhtäläiset -- minä tiedän, että on pitkä, pitkä matka meidän
välillämme. Minä sanon vaan, että, vaikka koko rikokseni ja kurjuuteni
painavat päätäni, minä olen kiitollinen hänelle sydämestäni ja rakastan
häntä. Voi, älkäät luulko, että koko se rakkauden voima, joka minussa
oli, tykkönään on kulunut pois! Sysätkäät minut luotanne, niinkuin koko
mailma sysää. Tappakaat minut siitä, että olen, mikä olen, ja että olen
koskaan tuntenut häntä; mutta älkäät luulko sitä minusta!"
Sillä välin kuin Martha rukoili näin, katseli Mr. Peggotty häntä
hurjalla, hajamielisellä tavalla; ja kun tyttö oli vaiennut, nosti hän
hänet lempeästi ylös.
"Martha", lausui Mr. Peggotty, "Jumala varjelkoon, että minä teitä
tuomitsisin. Varjelkoon, että minä, vielä vähemmän, kuin kukaan muu,
tekisin sitä, tyttöni! Te ette tunne puoleksikaan sitä muutosta, joka
ajan kuluessa on tapahtunut minussa, koska luulette sitä mahdolliseksi.
Ei!" hän pysähtyi hetkeksi, sitten hän jatkoi. "Te ette ymmärrä, mistä
syystä tämä gentlemani tässä ja minä olemme tahtoneet puhua teidän
kanssanne. Te ette ymmärrä, mikä aikomus meillä on. Kuulkaat nyt!"
Mr. Peggotyn vaikutus häneen oli täydellinen. Tyttö seisoi väristen
hänen edessään, niinkuin peläten nyt kohtaamasta hänen silmiänsä; mutta
hänen kiihkeä surunsa oli kokonaan hiljentynyt ja äänetönnä.
"Jos kuulitte", lausui Mr. Peggotty, "jotakin siitä, mitä tapahtui
Mas'r Davyn ja minun välilläni sinä iltana, kuin satoi lunta niin
vahvasti, tiedätte, että minä olen ollut -- missä en? -- etsimässä
rakasta sisarentytärtäni. Rakasta sisarentytärtäni", toisti hän
vakavasti. "Sillä hän on rakkaampi minulle nyt, Martha, kuin hän
koskaan on ollut".
Martha pani kätensä kasvojensa eteen, mutta pysyi muutoin levollisena.
"Minä olen kuullut hänen kertovan", sanoi Peggotty, "että te varhain
jäitte orvoksi ja ettei ollut ketään ystävää, joka olisi karkealla
merimiehen tavalla astunut vanhempienne sijaan. Te ehkä voitte
ajatella, että, jos teillä olisi ollut joku semmoinen ystävä, te aikaa
voittain olisitte ruvenneet pitämään hänestä, ja että sisarentyttäreni
oli niinkuin tytär minulle".
Koska Martha seisoi väristen ja ääneti, kääri Mr. Peggotty
huolellisesti shaalin hänen ympärillensä, tätä varten otettuaan sen
ylös maasta.
"Jonka vuoksi", lausui hän, "minä tiedän, että hän seuraisi minua
mailman viimeisiin ääriin, jos hän voisi kerran nähdä minut jälleen,
sekä että hän pakenisi mailman viimeisiin ääriin, minua karttaaksensa.
Sillä vaikka hänellä ei ole mitään syytä epäillä rakkauttani eikä
epäile -- eikä epäile", toisti hän, tyvenesti vakuutettuna sanojensa
totuudesta, "on häpeä astunut meidän väliimme ja eroittaa meidät".
Jokaisessa hänen yksinkertaisen, liikuttavan kertomuksensa sanassa
havaitsin uuden todistuksen siitä, että hän oli ajatellut tätä ainoata
ainetta jok'ikiseltä puolelta.
"Meidän, Mas'r Davyn ja minun, ajatuksemme mukaan", jatkoi hän, "on
luultava, että hän jonakin päivänä kääntää yksinäisen, kurjan matkansa
Londoniin. Me uskomme -- Mas'r Davy, minä ja me kaikki -- että te
olette niin syytön kaikkiin, mitä hänelle on tapahtunut, kuin
syntymätön lapsi. Te olette puhuneet, että hän oli ystävällinen, hyvä
ja lempeä teille. Jumala siunatkoon häntä, minä tiedän, että hän oli!
Minä tiedän, että hän aina oli semmoinen kaikille. Te olette
kiitollinen hänelle ja rakastatte häntä. Auttakaat meitä parhaitten
voimienne mukaan löytämään häntä, ja palkitkoon Jumala teitä!"
Martha katsahti häneen pikaisesti ja ensi kerran, niinkuin hän olisi
epäillyt hänen sanojaan.
"Tahdotteko luottaa minuun?" kysyi hän matalalla, kummastuneella
äänellä.
"Täydellisesti ja alttiisti!" vastasi Mr. Peggotty.
"Luottaa minuun, että saan puhutella häntä, jos joskus löytäisin hänet,
suojella häntä, jos minulla olisi joku suoja, jota voisin tarjota
hänelle, ja sitten hänen tietämättänsä tulla teidän luoksenne ja
saattaa teidät hänen luoksensa?" kysyi hän hitaisesti.