Martha.
Me olimme nyt Westminster'issä. Me olimme kääntäneet, häntä
seurataksemme, koska olimme kohdanneet hänet meitä vastaan tulemasta;
ja Westminster Abbey oli se paikka, jossa hän jätti pääkatujen valon ja
melskeen. Kun hän selvisi niistä molemmista ihmis-virroista, jotka
kulkivat sillalle ja sillalta, liikkui hän niin nopeasti, että me,
ennenkuin olimme tästä suorittaneet sen ennakko-matkan, joka hänellä
poiketessaan oli meidän suhteemme, olimme kapealla, virranviereisellä
Millbank'in kadulla ja vasta siellä saavutimme hänet. Tällä hetkellä
astui hän kadun poikki, niinkuin välttääksensä niitä askelia, joita hän
kuuli niin likeltä takaansa; ja taaksensa katsomatta kulki hän
eteenpäin vielä nopeammin.
Erään pimeän porttikäytävän kautta, johon muutamia vaunuja yöksi oli
majoitettu, vilahti virta silmiini, ja tämä näytti seisauttavan
jalkaani. Minä koskin kumppaniani mitään puhumatta emmekä menneetkään
kadun poikki hänen jälkeensä, vaan seurasimme häntä vastapäisellä
puolella, pysyen niin hiljaa, kuin mahdollista, rakennusten varjossa,
mutta pyrkien hyvin likelle häntä.
Tämän matalan kadun päässä seisoi ja seisoo vieläkin, kun kirjoitan
tätä, rappeutunut, vähäinen puurakennus, arvattavasti vanha
lauttahuone, jota ei enää käytetty. Se sijaitsee juuri siinä paikassa,
jossa katu päättyy ja tie alkaa käydä rakennusrivien ja virran välillä.
Heti kuin hän tuli sinne ja näki veden, pysähtyi hän, niinkuin hän
olisi päässyt määräpaikkaansa, ja astui nyt verkalleen pitkin virran
reunaa, tarkasti vettä katsellen.
Sinne mennessämme olin koko matkan luullut, että hän koki johonkin
asuntoon; minulla oli todella ollut joku epämääräinen toivo, että tämä
asunto jollakin tapaa olisi yhteydessä kadonneen tytön kanssa. Mutta
tuo musta vilaus virrasta porttikäytävän kautta oli vaistomaisesti
ilmoittanut minulle, ettei hän menisi kauemmaksi.
Koko seutu oli siihen aikaan kolkko ja iltaisin niin raukaiseva,
surullinen ja yksinäinen, kuin mikään Londonissa. Ei ollut varveja eikä
rakennuksia tällä alakuloisella, autiolla tiellä likellä isoa, tyhjää
vankihuonetta. Sakea viemäri purkasi rataansa vankihuoneen valleille.
Karheata ruohoa ja uhkeata ruhkaheinää kasvoi joka paikassa vetelällä
maalla läheisyydessä. Yhdessä paikassa paha-enteisesti aljettujen,
mutta kesken jätettyjen rakennusten raadot mätänivät. Toisessa maa oli
peitetty ruosteisilla, kauhean isoilla, rautaisilla höyrypannuilla,
rattailla, kammeilla, putkilla, uuneilla, lastoilla, ankkureilla,
sukelluskelloilla, tuulimyllyn-siivillä ja tiesi mimmoisilla oudoilla
esineillä, joita joku ostaja oli koonnut, mutta jotka makasivat
pitkällänsä mudassa, johon -- koska olivat omasta painostaan sateisilla
säiliä vajonneet maahan -- ne näyttivät turhaan koettavan kätkeä
itseänsä. Useitten virran-ääreisten tehtaitten kolina ja hohto nousi
öisin häiritsemään kaikkia, paitsi sitä paksua, yhtäjaksoista savua,
joka tulvasi ulos niitten kattotorvista. Limaiset kuopat ja polut,
kierrellen vanhojen paalujen välitse, joihin jotakin kivulloista
ainetta oli tarttunut, niinkuin viheriäiset hius-suortuvat, ja joissa
viime-vuotiset ilmoituspaperit repaleisina löyhyivät ylipuolella
korkeanvedenmerkkiä, luvaten palkintoja hukkuneista ihmisistä,
johdattivat ruopan ja loan läpi pakoveden kohdalle. Hoettiin, että yksi
niistä kuopista, joita Ison ruton aikana kaivettiin kuolleita varten,
oli näillä paikoilla; ja joku turmeleva vaikutus näytti levinneen siitä
koko seudun yli. Taikka myöskin näytti siltä, kuin se saastaisen virran
tulvista vähitellen olisi ränstynyt tähän painajaistilaan.
Niinkuin hän olisi ollut osa siitä ryönästä, jonka virta oli hylännyt
ja jättänyt lahoamaan ja häviämään, pyrki se tyttö, jota olimme
seuranneet, virran rannalle ja seisoi yksinään ja ääneti keskellä tätä
yötistä näkymöä, vettä katsellen.
Rannalla mudassa oli muutamia veneitä ja aluksia, joitten avulla
pääsimme parin kyynärän päähän hänestä, ilman että hän näki meidät.
Minä viittasin nyt Mr. Peggottya jäämään siihen, missä hän oli, ja
astuin esiin varjosta tyttöä puhuttelemaan. Minua vapistutti vähän, kun
lähestyin yksinäistä haamua, sillä hänen lujan astuntansa synkkä
päämäärä ja se tapa, jolla hän seisoi melkein sisäpuolella rautaisen
sillan luolan-kaltaista varjoa ja katseli valonsäteitä, jotka
taittuneina heijastelivat väkevästä virrasta, kauhistutti minua. Minä
luulen, että hän puhui itseksensä. Minä olen varma, että, vaikka hän
kiinteästi katseli vettä, hän oli heittänyt shaalinsa olkapäiltään ja
käärinyt kätensä siihen jollakin tajuttomalla, sekamielisellä tavalla,
joka enemmän osoitti unissa-käviää, kuin hereillä olevaa. Minä tiedän
enkä voi koskaan unhottaa, että hänen hurjassa käytöksessään oli
jotakin, joka melkein vakuutti minua siitä, että hän uppoisi silmieni
edessä, jollen sieppaisi kiinni hänen käsivarteensa.