Uutisia.
Jos saan luottaa vaillinaiseen ajan-muistiini, lienen ollut naimisissa
vuoden taikka niillä vaiheilla, kun eräänä iltana yksinäiseltä
kävelyltä palatessani ja sitä kirjaa ajatellessani, jota silloin
kirjoitin -- sillä menestykseni oli vakaasti enentynyt, koska olin
kovasti ahkera, ja minä puuhasin siihen aikaan ensimäistä romaniani --
astuin Mrs. Steerforth'in kartanon ohitse. Minä olin usein kulkenut sen
sivutse ennen, kun asuin sen likiseuduilla, vaikkei koskaan, kun minun
vaan sopi valita joku muu tie. Kuitenkin sattui välisti, ettei ollut
juuri helppo löytää toista tietä, suurta kiertoa tekemättä; ja sillä
tapaa olin ylimalkain sangen usein käynyt tätä tietä.
Minä en ollut koskaan muuta kuin katsahtanut kartanoon, kun joudutin
askeliani sen ohitse. Se oli alinomaa ollut kolkko ja autio. Ei
mikään sen parhaista huoneista ollut tien puolella; ja kapeat,
jykeä-puitteiset, vanhan-aikaiset akkunat, jotka eivät koskaan missään
tilaisuudessa olleet iloiset, näyttivät kovin surullisilta, kun olivat
tiveästi suljetut ja kartiinit aina alas lasketut. Vähäisen, kivitetyn
pihan poikki johdatti katettu tie sisäänpääsy-portille, jota ei koskaan
käytetty; ja siellä oli kaikista muista eriävä porrasakkuna, ainoa
akkuna, jota ei mikään kartiini varjostanut, mutta joka kuitenkin
näytti yhtä joutilaalta ja tyhjältä, kuin muutkin. Minä en muista
koskaan nähneeni mitään valkeata koko talossa. Jos olisin ollut
satunnainen ohitse-kulkia, olisin arvattavasti luullut, että joku
lapseton henkilö makasi kuolleena siellä. Jos onneksi en olisi tietänyt
mitään tästä paikasta, mutta usein nähnyt sen tässä muuttumattomassa
tilassa, olisin kai huvitellut mielikuvitustani kaikenlaisilla
älykkäillä mietteillä.
Niinkuin laita nyt oli, ajattelin tätä asuntoa niin vähän, kuin
mahdollista. Mutta sieluni ei voinut mennä sen ohitse ja jättää sitä,
niinkuin ruumiini; ja se synnytti tavallisesti pitkän sarjan ajatuksia.
Kun se mainittuna iltana astui eteeni, samalla haavaa tuoden
esiin lapsuuden muistoja ja myöhempiä mielenkuvituksia, puoleksi
muodostuneitten toivojen haamuja, hämärästi nähtyjen ja yhtä hämärästi
ymmärrettyjen harhaluulojen liehuvia varjoja, yhteen sekaantunutta
todellisuutta ja haaveellisuutta, joka syntyi siitä työstä, jossa
ajatukseni olivat puuhanneet, herätti se tavallista enemmän mietteitä
minussa. Minä vaivuin, eteenpäin astuessani, syviin ajatuksiin, kun
joku ääni vieressäni sai minut säpsähtämään.
Se oli lisäksi naisen ääni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin muistin Mrs.
Steerforth'in nuoren kamarineitsyen, jolla ennen oli ollut siniset
nauhat lakissaan. Hän oli luultavasti talon muuttunutta luontoa
noudattaaksensa ottanut ne pois ja niitten sijaan pannut vaan pari
toivotonta, siivon ruskeata nauha-ruusua.
"Ettekö tahtoisi tehdä hyvin, Sir, ja astua sisään puhumaan Miss
Dartle'n kanssa?"
"Onko Miss Dartle lähettänyt teidät noutamaan minua?" kysyin minä.
"Ei tänä iltana, Sir, mutta se ei tee mitään. Miss Dartle näki teidän
kulkevan ohitse pari kolme iltaa sitten; ja sen vuoksi täytyi minun
istua portaissa neulomuksineni, että käskisin teidän tulla sisään
puhumaan hänen kanssaan, kun jälleen astuisitte ohitse".
Minä käännyin ja kysyin johdattajaltani, kuinka Mrs. Steerforth jaksoi.
Hän sanoi, että hänen emäntänsä oli vaan huono ja pysyi enimmiten
omassa huoneessansa.
Kun saavuimme taloon, saatettiin minä Miss Dartle'n luo puutarhaan ja
jäin itse ilmoittamaan läsnä-oloani hänelle. Hän istui jollakin
penkillä sen pengermän toisessa päässä, josta näki suuren kaupungin.
Oli kolkko ilta, taivas näytti vaalean-harmaalta, ja kun näin
ilman-rannan synkistyvän kaukaisuudessa, josta siellä täällä joku
korkeampi esine kohosi himmeässä valossa, tuntui minusta, kuin nämät
kaikki olisivat hyvin sopineet yhteen muistoni kanssa tästä kiihkeästä
naisesta.
Hän näki minut, kun astuin eteenpäin, ja nousi hetkeksi,
vastaan-ottamaan minua. Hän oli mielestäni nyt vielä vaaleampi ja
laihempi, kuin milloin viimein näin hänet; hänen leimuavat silmänsä
olivat vielä kirkkaammat ja arpi selvempi.
Meidän yhtymisemme ei ollut sydämellinen. Me olimme eronneet vihoissa,
kun viimein kohtasimme toisemme, ja hänen kasvonsa osoittivat
halveksimista, jota hän ei huolinut salata.
"Minulle ilmoitettiin, että tahdotte puhua kanssani, Miss Dartle",
lausuin minä, seisoen likellä häntä, käsi penkin selkä-nojalla ja sitä
liikennettä noudattamatta, jolla hän käski minua istumaan.
"Jos suvaitsette", sanoi hän. "Onko tuota tyttöä löydetty?"
"Ei".
"Vaan kuitenkin on hän karannut matkoihinsa!"
Sillä välin kuin hän katseli minua, näin hänen ohueitten huultensa
liikkuvan, niinkuin ne olisivat tahtoneet syytää soimauksia tyttöä
vastaan.
"Karannut matkoihinsa?" toistin minä.
"Niin! Hänen luotansa", sanoi Miss Dartle naurulla. "Jollei tyttöä ole
löydetty, ehkä häntä ei koskaan löydetä. Hän on kenties kuollut!"
Niin ylpeilevää julmuutta, kuin sen, jolla hän kohtasi minun
katsettani, en ole koskaan nähnyt kenenkään kasvoissa.
"Se toivo, että hän on kuollut", lausuin minä, "lienee paras toivo,
mitä mikään hänen sukupuolensa jäsen voisi pitää hänen suhteensa. Minua
ilahuttaa, että aika on lepyttänyt teitä niin paljon, Miss Dartle".
Hän ei suvainnut vastata mitään, vaan, kääntyen minun puoleeni toisella
ylenkatseellisella naurulla, sanoi:
"Tämän oivallisen ja kovasti loukatun nuoren ladyn ystävät ovat teidän
ystävänne. Te olette heidän ritarinsa ja puollustatte heidän
oikeuksiansa. Tahdotteko tietää, mitä hänestä tiedetään?"
"Tahdon", vastasin minä.
Hän nousi paha-enteisellä hymyllä, astui muutamia askelia erästä
rautatammi-aitaa kohden, joka oli likellä ja eroitti nurmikon
kryytimaasta, ja lausui, ääntänsä koroittaen: "tulkaat tänne!" --
niinkuin hän olisi huutanut saastaista eläintä.
"Tietysti ette tässä paikassa rupee mihinkään ritariuden taikka
kostonhimon osoituksiin, Mr. Copperfield?" sanoi hän, katsoen
olkapäänsä yli minun puoleeni samalla kasvojen muodolla.
Minä notkistin päätäni, käsittämättä, mitä hän tarkoitti; ja hän sanoi
taas: "tulkaat tänne!" ja palasi arvokkaan Mr. Littimer'in kanssa, joka
vähentymättömällä arvokkaisuudella kumarsi minua ja asettui Miss
Dartle'n taa. Se häijynilkisen sulon ja voitonriemun muoto, jossa,
kumma kyllä, kuitenkin ilmestyi jotakin naisellista ja viehättävää ja
jolla hän nojausi taaksepäin penkillään meidän välillämme ja katseli
minua, olisi sopinut jollekulle sadun julmalle prinsessalle.
"No", sanoi Miss Dartle käskeväisesti, häntä katselematta ja
kosketellen vanhaa arpea, kun se värähteli, ehkä tällä kertaa enemmän
mielihyvästä, kuin tuskasta. "Kertokaat Mr. Copperfieldille tuosta
paosta".
"Mr. James ja minä, Ma'am --".
"Älkäät puhutelko minua!" keskeytti Miss Dartle, otsaansa rypistäen.
"Mr. James ja minä, Sir" --.
"Eikä minuakaan, jos suvaitsette", lausuin minä.
Vähintäkään hämmentymättä osoitti Mr. Littimer vähäisellä
kumarruksella, että kaikki, mikä oli mieluisaa meille, oli hänellekin
mieluisaa, ja alkoi taas:
"Mr. James ja minä olemme olleet ulkomailla tuon nuoren naisen kanssa
siitä saakka kuin hän jätti Yarmouth'in Mr. James'in turvissa. Me
olemme käyneet monessa paikassa ja nähneet koko joukon vieraita maita.
Me olemme olleet Franskassa, Schweitzissä, Italiassa, lyhyeltä melkein
kaikkialla".
Hän katseli penkin selkä-nojaa, niinkuin hän olisi puhutellut sitä, ja
liikutti hiljaa sormiansa sen päällä, niinkuin hän olisi näpähyttänyt
mykän pianon kieliä.
"Mr. James mieltyi tavattomasti tähän nuoreen naiseen ja oli jonkun
aikaa vakavampi, kuin olen nähnyt hänen olleen siitä saakka, kuin
rupesin hänen palvelukseensa. Nuori nainen oli hyvin oppivainen ja
puhui pian vieraita kieliä; eikä kukaan olisi tuntenut häntä entiseksi
maatytöksi. Minä huomasin, että häntä paljon ihmeteltiin, mihin hyvänsä
hän tuli".
Miss Dartle pani kätensä kupeesen. Minä näin, että Mr. Littimer salaa
katseli häntä ja hymyili hiukan itseksensä.
"Niin, nuorta naista ihmeteltiin todella paljon. Milloin puvun tähden,
milloin ilman ja auringon tähden, milloin sen vuoksi, että pidettiin
niin suurta menoa hänen tähtensä, milloin mistäkin syystä synnyttivät
hänen ansionsa yleistä huomiota".
Hän pysähtyi tuokioksi. Miss Dartle'n silmät liikkuivat levottomasti
kaukaisen näky-alan ylitse Ja hän puri alihuultansa, hillitäkseen
vireätä suutansa.
Mr. Littimer nosti nyt kätensä pois penkiltä, laski toisen niistä
toiseen ja asettui yhdelle jalalle, pitkittäen, silmät alaspäin
luotuina ja arvokas pää hiukan ojennettuna eteenpäin ja vähän
kallelleen käännettynä:
"Tällä tapaa nuori nainen jatkoi kappaleen aikaa, toisinaan ollen
alakuloisena, siksi kuin hän alakuloisuudellaan ja tämäntapaisella
mieli-alalla, luullakseni, alkoi väsyttää Mr. James'ia; eikä asiat
olleet enää niin hyvin päin. Mr. James muuttui jälleen levottomaksi.
Mitä levottomammaksi hän tuli, sitä pahemmaksi nuori nainen kävi; ja
minun täytyy myöntää, että minulla tosiaan oli sangen paljon vastusta
heistä. Kuitenkin asiat paikattiin täällä ja parannettiin siellä useita
kertoja perästyksin; ja sitä kesti kauemman aikaa, kuin kukaan olisi
voinut odottaa".
Miss Dartle peräytti silmänsä kaukaisuudesta ja katseli minua taas
entisellä muodollansa. Selvittäen kurkkuansa kätensä takana
arvokkaalla, lyhyellä yskäyksellä, vaihetti Mr. Littimer jalkaa ja
jatkoi:
"Lopulta, kun monta sanaa ja soimausta ylipäänsä oli lausuttu, lähti
Mr. James eräänä aamuna Neapelin seuduilta, jossa meillä oli villa
(koska nuori nainen oli erittäin ihastunut mereen), ja, ollen päivän
taikka parin perästä palaavinaan, jätti minulle toimeksi ilmoittaa,
että hän, kaikkien asianomaisten yhteiseksi eduksi oli" -- tässä lyhyt
yskä keskeytti -- "mennyt matkaansa. Mutta Mr. James, täytyy minun
tunnustaa, menetteli erittäin kunniallisesti; sillä hän esitteli, että
nuori nainen menisi naimisiin erään sangen arvokkaan henkilön kanssa,
joka oli kokonaan valmis unhottamaan kaikki entiset tapaukset ja
joka ainakin oli yhtä hyvä, kuin kukaan, jota nuori nainen asiain
tavallisessa menossa olisi voinut toivoa, koska hänen sukulaisensa
olivat hyvin alhaista väkeä".
Hän vaihetti taas jalkaa ja kostutti huuliansa. Minä olin vakuutettu,
että tuo konna puhui itsestänsä, ja minä näin vakuutukseni
heijastelevan Miss Dartle'n kasvoissa.
"Tämä oli minun käsky myöskin ilmoittaa. Minä tahdoin mielelläni tehdä
kaikki, päästääkseni Mr. James'iä pulasta ja rakentaakseni jälleen
sopusointua hänen ja hellän äidin välillä, joka oli kärsinyt niin
paljon hänen tähtensä. Sen vuoksi minä ryhdyin toimeen. Nuoren naisen
rajuus, kun hän tointui, sitten kuin olin ilmoittanut Mr. James'in
lähdön, oli suurempi, kuin olisi odottanut. Hän oli aivan hullu, ja
häntä täytyi pitää alallansa väki voimalla; sillä hän olisi särkenyt
päänsä marmorilattiaan, jollei hän olisi saanut veistä käteensä tai
hukuttanut itseänsä".
Nojautuen taaksepäin penkillänsä ja kasvot riemusta hohtaen, näytti
Miss Dartle melkein hyväilevän niitä sanoja, joita tuo ilkiö oli
lausunut.
"Mutta kun tulin sen asian jälkimäiseen puoleen, joka oli toimekseni
uskottu", lausui Mr. Littimer, levottomasti käsiänsä hieroen, "ja jota,
niinkuin olisi luullut, kaikissa tapauksissa olisi sopinut katsoa
hyväksi aikomukseksi, silloin ilmestyi nuori nainen oikeassa
luonnossaan. Hurjempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Hänen käytöksensä
oli kummastuttavan paha. Hänessä ei ollut enemmän kiitollisuutta,
enemmän tuntoa, enemmän kärsivällisyyttä, enemmän järkeä, kuin kannossa
tai kivessä. Jollen olisi ollut varoillani, olen vakuutettu, että hän
olisi vuodattanut vereni".
"Sitä parempana minä pidän häntä", arvelin minä harmistuneena.
Mr. Littimer notkisti päätänsä, niinkuin sanoaksensa: "Todella, Sir?
Mutta te olette kovin nuori!" ja jatkoi kertomustansa.
"Täytyi, lyhyeltä puhuen, joksikin aikaa poistaa hänen saataviltaan
kaikki, millä hän olisi voinut vahingoittaa itseänsä taikka muita, ja
sulkea hänet sisään. Vaan kuitenkin hän yöllä pääsi ulos; hän avasi
akkunan-ristikon, jonka itse olin naulannut kiinni, laskeusi alas
viiniköynnöstä myöden, joka oli kasvatettu akkunan alitse; eikä häntä
sitten, minun tietääkseni, ole nähty eikä kuultu".
"Hän on ehkä kuollut", lausui Miss Dartle hymyillen, niinkuin hän olisi
juljennut potkaista onnettoman tytön ruumista.
"Hän on ehkä hukuttanut itsensä, Miss", vastasi Mr. Littimer, käyttäen
tätä syytä, puhutellaksensa jotakuta. "Se on sangen mahdollista. Taikka
hän kenties sai apua venemiehiltä ja venemiesten vaimoilta ja lapsilta.
Koska hän oli taipuvainen alhaiseen seuraan, oli hänen usein tapa
puhutella heitä rannalla, Miss Dartle, ja istua heidän veneittensä
vieressä. Minä tiedän, että hän on tehnyt niin päiväkaudet, kun Mr.
James on ollut poissa. Mr. James ei ollut juuri mielissään, kun hän
kerta sai tietää, että hän oli jutellut lapsille, kuinka hän oli
venemiehen tytär ja kuinka hän oli pitkiä aikoja sitten omassa maassaan
juoksennellut rannalla, niinkuin he".
Voi Em'ly! Onneton kaunotar! Mikä kuva nousi eteeni! Minä näin hänen
istuvan kaukaisella rannikolla lasten parissa, jotka olivat niinkuin
hän itse, kun hän oli viaton, ja kuuntelevan vienoja ääniä, jommoiset
olisivat voineet sanoa häntä äidiksi, jos hän olisi ollut köyhän miehen
vaimo, ja meren suurta ääntä ja sen ijankaikkista "ei koskaan enää!"
"Kun selvästi havaittiin, ettei mitään voitu tehdä, Miss Dartle --".
"Enkö kieltänyt teitä puhuttelemasta minua?" kysyi Miss Dartle
vakavalla ylenkatseella.
"Te puhuttelitte minua, Miss", vastasi hän. "Minä pyydän anteeksi.
Mutta minun tulee totella".
"Toimittakaat asianne", vastasi Miss Dartle. "Päättäkäät kertomuksenne
ja menkäät!"
"Kun selvästi havaittiin", lausui hän äärettömällä arvokkaisuudella ja
kuuliaisella kumarruksella, "ettei häntä voitu löytää, lähdin Mr.
James'in luo siihen paikkaan, johon minun oli määrä kirjoittaa, ja
ilmoitin hänelle, mitä oli tapahtunut. Ankaria sanoja vaihdettiin
meidän keskenämme tämän johdosta, ja minä luulin kunniani vaativan,
että jätin hänet. Minä siesin, ja minä olen sietänyt paljon Mr.
James'in puolelta, mutta hän loukkasi minua liiaksi. Hän löi minua.
Koska tiesin tuon onnettoman eripuraisuuden hänen ja hänen äitinsä
välillä, ja mimmoinen äidin mielentila luultavasti oli, tulin omin päin
kotiin Englantiin ja kerroin --".
"Rahaa vastaan, jonka minä maksoin hänelle", sanoi Miss Dartle minulle.
"Juuri niin, Ma'am -- ja kerroin, mitä tiesin. Minä en luule", arveli
Mr. Littimer hetken mietittyään, "että on mitään lisättävää. Minä olen
tätä nykyä ilman virkaa ja olisin onnellinen, jos saisin jonkun
kunniallisen paikan".
Miss Dartle katsahti minuun, niinkuin kysyäksensä, oliko muutoin
mitään, jota minä tahdoin tiedustella. Koska eräs asia oli joutunut
mieleeni, vastasin:
"Minä ehkä tahtoisin kuulla tältä -- luontokappaleelta", minä en saanut
ystävällisempää sanaa sanotuksi, "sieppasivatko salaa pois jonkun
kirjeen, joka kirjoitettiin hänelle kotoa, vai luuleeko hän tytön
koskaan saaneen sitä".
Hän pysyi tyvenenä ja äänettömänä, silmät maassa, ja asetti jokaisen
oikean käden sormenpään tarkasti jokaista vasemman käden sormenpäätä
vastaan.
Miss Dartle käänsi halveksien kasvonsa häntä kohden.
"Minä pyydän anteeksi teiltä, Miss", lausui hän, hajamielisyydestään
heräten, "mutta olinpa teille kuinka alamainen tahansa, on minulla
kuitenkin asemani, vaikka en ole muuta, kuin palvelia. Mr. Copperfield
ja te, Miss, olette kaksi eri ihmistä. Jos Mr. Copperfield tahtoo
kuulla jotakin minulta, uskallan muistuttaa Mr. Copperfield'ille, että
hänen sopii asettaa kysymyksensä minulle. Minun tulee säilyttää
arvoani".
Hetken taisteltuani itse kanssani, käänsin silmäni häntä kohden ja
sanoin: "te olette kuulleet kysymykseni. Pitäkäät sitä teille itselle
tehtynä, jos niin tahdotte. Mitä vastaatte?"
"Sir", lausui hän, tuon tuostakin eroittaen ja jälleen yhdistäen
hienoja sormenpäitänsä, "minun vastaukseni täytyy olla rajoitettu,
sillä eri asia on ilmoittaa Mr. James'in äidille, mitä Mr. James on
uskonut minulle, ja ilmoittaa sitä teille. Ei ole luultavaa, arvaan
minä, että Mr. James olisi auttanut tuommoisten kirjeitten tuloa, jotka
nähtävästi vaan olisivat kartuttaneet nuoren naisen alakuloisuutta ja
ikävää; mutta kauemmaksi kuin tähän, Sir, en tahtoisi mennä".
"Siinäkö kaikki?" kysyi Miss Dartle minulta.
Minä ilmoitin, ettei minulla ollut mitään muuta sanomista, "Paitsi",
lisäsin minä, kun näin Mr. Littimer'in tekevän lähtöä, "että ymmärrän
tämän ystävän osan tuossa häijyssä asiassa, ja että minä, koska aion
antaa siitä tiedon sille rehelliselle miehelle, joka on ollut tytölle
isän sijassa hänen lapsuudestaan saakka, neuvoisin häntä jotenkin
karttamaan julkista ilmestymistä".
Mr. Littimer oli seisahtunut samalla silmänräpäyksellä, kuin aloitin,
ja kuunnellut ainaisella, levollisella tavallaan.
"Kiitoksia, Sir. Mutta te suotte minulle anteeksi, jos sanon, Sir,
ettei tässä maassa löydy orjia eikä orjanpäälliköitä, ja ettei ihmisten
ole lupa omin käsin lakia laskea. Jos niin tekevät, on se vaarallisempi
heille itselle, luulen minä, kuin muille. Niin muodoin minä en
ollenkaan pelkää menemästä, mihin vaan haluttaa, Sir".
Tällä puheella kumarsi hän minua kohteliaasti, ja kumarrettuaan myöskin
Miss Dartle'a lähti hän pois sen rautatammi-aidan aukon kautta, josta
hän oli tullut. Miss Dartle ja minä katsoimme vähän aikaa ääneti
toisiimme; hänen käytöksensä oli aivan samanlainen, kuin se oli ollut,
kun hän ensiksi toi esiin miehen.
"Tuo mies sanoo paitsi sitä", muistutti Miss Dartle, verkalleen
huultansa koukistaen, "että hänen isäntänsä, niinkuin hän on kuullut,
purjehtii pitkin Espanjan rannikkoa ja tämän tehtyänsä jää tyydyttämään
haluansa meri-elämään, siksi kuin hän väsyy. Mutta tästä te tuskin
pidätte lukua. Noitten molempien ylpeitten henkilöin, äidin ja pojan,
välillä on suurempi eripuraisuus, kuin koskaan, ja on vähempi toivo
saada sitä poistetuksi, sillä heillä on samanlainen sydän, ja aika
tekee kummankin itsepäisemmäksi ja käskevämmäksi. Te ette pidä
tästäkään mitään lukua; mutta se johdattaa minua siihen, mitä aion
sanoa. Se perkele, josta te teette enkelin, minä tarkoitan tuota
alhaista tyttöä, jonka hän onki ylös rannan mudasta" -- hän kiinnitti
nyt mustat silmänsä kokonaan minuun ja nosti kiihkeästi ylös sormensa,
"ehkä on elossa -- sillä minä luulen, että muutamat yhteiset olennot
ovat sitkeä-henkisiä. Jos hän on, tahdotte kai, että niin arvaamattoman
kallis helmi pyydetään ja talletetaan. Sitä mekin soisimme, jottei
James millään lailla jälleen joutuisi hänen saaliiksensa. Siinä
määrässä on meillä yhteinen asia; ja sen vuoksi minä, joka tahtoisin
tehdä hänelle mitä pahaa ikänänsä, jota semmoinen hylky voi tuntea,
olen tuottanut teidät kuulemaan, mitä olette kuulleet".
Hänen kasvojensa muutoksesta näin, että joku lähestyi minun takaani.
Se oli Mrs. Steerforth, joka ojensi minulle kättänsä enemmän
kylmäkiskoisesti ja komeasti kuin ennen; mutta kuitenkin -- minä
huomasin sen, ja se liikutti minua -- sammumattomalla muistilla
vanhasta rakkaudestani hänen poikaansa kohtaan. Hän oli suuresti
muuttunut. Hänen pulskea vartalonsa ei ollut enään niin suora, hänen
kauniissa kasvoissaan oli syvät vaot, ja hänen hiuksensa olivat melkein
valkoiset. Mutta kun hän istui penkille, oli hän vielä kaunis lady; ja
hyvin minä tunsin tuon kirkkaan, uljas-katseisen silmän, joka oli
loistanut edessäni yksin unelmissanikin koulussa.
"Onko Mr. Copperfield saanut tietää kaikki, Rosa?"
"On".
"Ja onko hän kuullut Littimer'iä itseä?"
"On; minä kerroin hänelle, miksi te tahdoitte sitä".
"Te olette hyvä tyttö. Minulla on ollut joku vähäinen kirjeenvaihto
teidän entisen ystävänne kanssa, Sir", puhutellen minua, "mutta se ei
ole palauttanut häntä velvollisuutensa tai luonnollisen tehtävänsä
tuntoon. Sentähden minulla ei ole mitään muuta tarkoitusta tässä, kuin
mitä Rosa on maininnut. Jos tämän menetyksen kautta, joka ehkä
huojentaa sen kunniallisen miehen mieltä, jonka te toitte tänne (jota
minun tulee sääli -- enempää en saata sanoa), poikani estetään
joutumasta juonittelevan vihollisen pauloihin, hyvä!"
Hän oikaisi ruumistansa ja istui, katsellen suoraan eteensä
kaukaisuuteen.
"Madam", sanoin minä kunnioittavaisesti, "minä ymmärrän. Minä vakuutan
teille, ettei ole mitään vaaraa, että erehtyisin teidän syittenne
suhteen. Mutta, koska lapsuudestani asti olen tuntenut tämän loukatun
perheen, täytyy minun sanoa yksin teillekin, että, jos luulette, ettei
tyttöä, joka on suurta vääryyttä kärsinyt, ole julmasti vietelty ja
ettei hän mieluisammin kuolisi sataa kuolemaa, kuin nyt ottaisi
maljallista vettä teidän poikanne kädestä, petytte kauheasti".
"Älä huoli, Rosa!" lausui Mrs. Steerforth, kun Miss Dartle aikoi
keskeyttää, "vähät siitä, jätä se silleen. Te olette naimisissa, Sir,
olen kuullut?"
Minä vastasin, että olin jonkun ajan ollut naimisissa.
"Ja teidän on käynyt hyvin? Minä kuulen varsin vähän siinä hiljaisessa
elämässä, jota elän, mutta tiedän kuitenkin, että rupeatte saamaan
mainetta".
"Minulla on ollut hyvä onni", vastasin minä, "ja minä näen nimeäni
mainittavan jonkunlaisella kiitoksella".
"Teillä ei ole mitään äitiä?" -- lauhkeammalla äänellä.
"Ei".
"Se on vahinko", vastasi hän. "Hän olisi ollut ylpeä teistä. Hyvää
yötä!"
Minä tartuin siihen käteen, jota hän arvokkaalla, kukistumattomalla
katsannolla ojensi minulle, ja se oli yhtä levollisena minun kädessäni,
kuin jos hänen rintansa olisi ollut rauhassa. Hänen ylpeytensä osasi
hillitä suonen tykytystäkin, siltä näytti, ja vetää sen tyvenen verhon
hänen kasvojensa eteen, jonka takaa hän istuessaan katsoi suoraan
eteensä kaukaisuuteen.
Kun astuin pois heidän luotansa pitkin pengertä, en voinut olla
huomaamatta, kuinka vakaasti he molemmat istuivat ja katselivat
ilman-rantaa ja kuinka tämä tummeni ja taajeni heidän ympärillään.
Sieltä täältä näkyi joku varhainen lamppu vilkkuvan etäisestä
kaupungista; ja taivaan itäisellä puolella väikkyi yhä tuo
vaalean-harmaa valo. Mutta suuremmasta osasta välillä olevasta,
leveästä laaksosta nousi sumu, niinkuin meri, ja kun se yhtyi pimeään,
näytti siltä, kuin kokoontuvat vedet olisivat saartaneet heidät.
Minulla on hyvä syy muistaa tätä ja ajatella sitä kauhulla, sillä,
ennenkuin taas näin nämät kaksi, oli myrskyinen meri kohonnut heidän
jalkoihinsa asti.
Miettiessäni, mitä oli kerrottu minulle, katsoin oikeaksi, että se
ilmoitettaisiin Mr. Peggotylle. Seuraavana iltana lähdin London'iin
häntä etsimään. Hän kulki alinomaa paikasta paikkaan, ja
sisarentyttären pelastaminen oli hänen ainoa pää-määränsä; mutta hän
oleskeli enemmän Londonissa, kuin missään muualla. Monta monituista
kertaa olin nyt nähnyt hänen sydän-yönä kävelevän pitkin katuja,
niitten kasvojen joukosta, jotka liikkuivat ulkona tähän ajattomaan
aikaan, hakien, mitä hän pelkäsi löytämästä.
Hän asui sen vähäisen rihkamakauppiaan puodin ylipuolella
Hungerford-torilla, jota minun on ollut syy monta kertaa mainita ja
josta hän ensin lähti armeliaisuuden asiallensa. Sinne suunnitin
askeleeni. Häntä kysyessäni kuulin talonväeltä, ettei hän vielä ollut
mennyt ulos ja että minä tapaisin hänet hänen huoneessansa
ylikerroksessa.
Hän istui ja luki akkunan vieressä, jossa hänellä oli muutamia kukkia.
Huone oli hyvin sievä ja siisti. Minä näin silmänräpäyksellä, että se
aina oli varustettu hänen sisarentyttärensä vastaan-ottoa varten ja
ettei hän koskaan mennyt ulos sitä mahdollisuutta ajattelematta, että
hän toisi tämän muassaan kotiin. Hän ei ollut kuullut, kun koputin
ovea, vaan nosti silmänsä vasta, kun laskin käteni hänen olkapäällensä.
"Mas'r Davy! Kiitoksia, Sir! sydämellisiä kiitoksia tänne tulostanne!
Käykäät istumaan. Te olette suuresti tervetullut, Sir!"
"Mr. Peggotty", sanoin minä, ottaen sitä tuolia, jota hän tarjosi
minulle, "älkäät odottako suuria! Minä olen kuullut vähän uutisia".
"Em'lystäkö?"
Hän pani levottomasti kätensä suunsa eteen ja vaaleni, samalla kuin hän
kiinnitti silmänsä minuun.
"Ei tiedetä mitään, missä hän on; mutta hän ei ole enää tuon miehen
luona".
Hän istahti, katseli minua tarkasti ja kuunteli aivan ääneti kaikkia,
mitä minulla oli kerrottavaa. Minä muistan hyvin, kuinka arvokkaalta,
vieläpä ihanalta hänen kasvojensa kärsivällinen vakavuus minusta
näytti, kun hän, vähitellen siirrettyään silmänsä pois minun
silmistäni, istui ja katsoi alaspäin, käsi poskella. Hän ei pyytänyt
keskeyttää, vaan istui koko ajan mitään puhumatta. Hän näytti seuraavan
ainoastaan Emilyn kuvaa koko kertomuksessa ja antavan jokaisen muun
haamun vierähtää ohitse, niinkuin se ei olisi ollut mitään.
Kun olin päättänyt, peitti hän kasvonsa käsillään ja pysyi ääneti. Minä
katselin vähän aikaa ulos akkunasta ja askaroitsin kukkien kanssa.
"Mitä te tästä luulette, Mas'r Davy?" kysyi hän viimein.
"Minä luulen, että hän elää", vastasin minä.
"En tiedä. Ensimäinen isku ehkä oli liian ankara, ja sydämensä
kurjuudessa --! Nuot siniset vedet, joista hänen oli tapa puhua.
Olisiko hän ajatellut niitä niin monta vuotta sentähden, että niitten
oli määrä tulla hänen haudaksensa!"
Hän sanoi tätä miettiväisesti matalalla, vapisevalla äänellä, ja astui
vähäisen huoneen poikki.
"Vaan kuitenkin, Mas'r Davy", lisäsi hän, "olen niin varmaan tuntenut,
että hän elää -- olen valveilla ollessani ja nukkuessani varmaan
tietänyt, että löytäisin hänet -- se on niin paljon johdattanut ja
tukenut minua -- etten luule pettyneeni. Ei. Em'ly elää!"
Hän laski vakaasti kätensä pöydälle, ja hänen päivettyneet kasvonsa
saivat erittäin lujan katsannon.
"Sisarentyttäreni Em'ly elää, Sir!" lausui hän vakaasti. "Minä en
tiedä, mistä se tulee taikka kuinka laita on, mutta _minulle on
sanottu_, että hän elää!"
Hän näytti tätä sanoessaan melkein sisällisen ilmoituksen saaneelta.
Minä odotin muutamia silmänräpäyksiä, siksi kuin hän käänsi huomionsa
kokonaan puoleeni, ja rupesin selittämään sitä varokeinoa, johon -- se
oli joutunut, mieleeni edellisenä iltana -- olisi viisainta ryhtyä.
"Kuulkaat nyt, rakas ystäväni" -- aloitin minä.
"Kiitoksia, kiitoksia, hyvä Sir", lausui hän, molemmin käsin tarttuen
minun käteeni.
"Jos hän pyrkisi Londoniin, joka on luultavaa -- sillä missä hän niin
helposti voisi piilotella, kuin tässä äärettömässä kaupungissa, ja mitä
hän muuta tahtoisi tehdä, kuin piilotella ja kätkeä itseänsä, jollei
hän tule kotiin?" --
"Eikä hän tule kotiin", keskeytti hän, pudistaen päätänsä surullisesti.
"Jos hän olisi itse-altansa eronnut tuosta miehestä, ehkä hän olisi
tullut; mutta ei, niinkuin asian laita nyt on, Sir".
"Jos hän tulisi tänne", arvelin minä, "löytyy, luullakseni, täällä
yksi, joka varmaan helpommin, kuin kukaan muu mailmassa, huomaa hänet.
Muistatteko -- kuulkaat miehuullisesti, mitä sanon -- ajatelkaat suurta
päämääräänne! -- muistatteko Marthaa?"
"Meidän kaupungista?"
Minä en tarvinnut muuta vastausta, kuin hänen kasvonsa.
"Tiedättekö, että hän on Londonissa?"
"Minä olen nähnyt hänet kaduilla", vastasi hän ja häntä värisytti.
"Mutta te ette tiedä", sanoin minä, "että Em'ly Ham'in avulla teki
hyvää hänelle kauan ennenkuin hän katosi kotoa. Eikä myöskään, että,
kun eräänä iltana kohtasimme toisemme ja yhdessä puhuimme tuossa
huoneessa kadun toisella puolella, hän kuunteli ovella".
"Mas'r Davy!" vastasi hän kummastuksella. "Sinäkö iltana, kuin satoi
lunta niin vahvasti?"
"Sinä iltana. Minä en ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen. Teistä
erottuani palasin puhumaan hänen kanssansa, mutta hän oli mennyt. Minä
en tahtonut mainita häntä teille silloin enkä tahtoisi nytkään; mutta
hän on se, jota tarkoitan ja jonka kanssa meidän tulee neuvotella.
Ymmärrättekö?"
"Liian hyvin, Sir", vastasi hän. Me olimme alentaneet äänemme melkein
kuiskaukseksi ja jatkoimme puhettamme yhtä hiljaa.
"Te sanotte nähneenne hänet. Luuletteko voivanne löytää häntä? Minulla
ei ole toivoakaan kuin sattumalta löytää häntä".
"Minä luulen, Mas'r Davy, että tiedän, mistä etsiä häntä".
"Siellä on pimeä. Lähdetäänkö ulos, koska nyt olemme yhdessä, ja
koetetaan tavata häntä tänä iltana?"
Hän suostui ja hankki seuratakseen minua. Vaikk'en näyttänyt pitävän
vaaria siitä, mitä hän teki, näin, kuinka hän huolellisesti siivosi
vähäistä huonetta, asetti kynttilän ja sytytys-neuvot valmiiksi,
järjesti vuodetta ja otti lopullisesti jostakin laatikosta yhden Em'lyn
puvun (minä muistin nähneeni tämän käyvän sillä), joka oli sievästi
pantu kokoon muutamien muitten vaatteitten kanssa, ynnä hatun, ja pani
ne tuolille. Hän ei puhunut mitään näistä vaatteista enkä minäkään.
Epäilemättä ne monta monituista iltaa olivat olleet siellä Emilyä
vartomassa.
"Oli semmoinen aika, Mas'r Davy", lausui hän, kun tulimme portaita
alas, "jolloin en pitänyt tätä tyttöä, Marthaa, parempana, kuin tomua
minun Em'lyni jalkojen alla. Jumala antakoon minulle anteeksi, nyt on
toisin!"
Matkalla minä osittain puhetta vireillä pitääkseni, osittain itseäni
tyydyttääkseni kyselin häneltä Ham'ista. Hän vastasi melkein samoilla
sanoilla, kuin ennen, että Ham oli samanlainen, "viettää elämäänsä,
hengestänsä yhtäkään huolimatta; ei nureksi koskaan, ja kaikki
rakastavat häntä".
Minä kysyin häneltä, mimmoiseksi hän luuli Ham'in mieli-alaa heidän
onnettomuutensa syyn suhteen? Katsoiko hän sitä vaaralliseksi? Mitä hän
esimerkiksi luuli Ham'in tekevän, jos hän ja Steerforth joskus
kohtaisivat toisensa?
"Sitä en tiedä, Sir", vastasi hän. "Minä olen usein ajatellut sitä,
mutta en pääse selville siitä".
Minä johdatin hänen mieleensä tuon aamun Emilyn lähdön jälkeen, jona
olimme kaikki kolme rannalla.
"Muistatteko", sanoin minä, "sitä hurjaa tapaa, jolla hän katsoi ulos
merelle ja puhui 'lopusta'".
"Muistan kyllä!" lausui hän.
"Mitä luulette hänen tarkoittaneen?"
"Mas'r Davy", vastasi hän, "minä olen useita kertoja asettanut tämän
kysymyksen eteeni enkä ole koskaan löytänyt mitään vastausta. Ja siinä
on yksi outo asia -- että, vaikka hän on niin ystävällinen, minä en
kuitenkaan mielelläni tahtoisi johdattaa hänen ajatuksiansa siihen. Hän
ei ole koskaan puhunut sanaakaan minulle, joka ei ole ollut niin
kuuliainen, kuin kuuliainen voi olla, eikä ole luultavaa, että hän nyt
rupeisi puhumaan jollakin muulla lailla; mutta hänen mielessään, jossa
nämät ajatukset makaavat, ei ole läheskään matalaa vettä. Siinä on
syvä, Sir, enkä minä selitä pohjaa".
"Te olette oikeassa", sanoin minä, "ja tämä on välisti tehnyt minut
levottomaksi".
"Ja minut myöskin, Mas'r Davy", vastasi hän. "Vielä enemmän, vakuutan
teille, kuin hänen uskalias käytöksensä, vaikka molemmat ovat lähteneet
siitä muutoksesta, joka on tapahtunut hänessä. Minä en tiedä, rupeisiko
hän missään tapauksessa väkivaltaan, mutta minä toivon, että nämät
kaksi eivät koskaan yhdy".
Me olimme tulleet Temple Bar'in kautta City'yn. Hän ei puhunut sen
enempää, vaan, vieressäni kävellen, antausi ainoaan hartaan elämänsä
päämäärään ja astui eteenpäin siinä äärettömässä mielen-jännityksessä,
joka olisi tehnyt hänet yksinäiseksi olennoksi ihmisjoukossakin. Me
emme olleet kaukana Blackfriars Bridge'stä, kun hän käänsi päätänsä ja
osoitti yhtä yksinäistä naishaamua, joka liikkui eteenpäin toisella
puolella katua. Minä huomasin tämän heti siksi, jota etsimme.
Me astuimme kadun poikki ja pyrimme häntä kohden, kun mieleeni
joutui, että hän ehkä paremmin tuntisi naisen sääliä kadonneen tytön
suhteen, jos puhuttelisimme häntä syrjässä ihmistungosta jossakin
levollisemmassa paikassa, jossa meitä ei huomattaisi niin paljon. Minä
neuvoin sentähden kumppaniani, ettemme vielä puhuttelisi häntä, vaan
seuraisimme häntä, samalla tässä totellen jotakin epäselvää halua
nähdä, mihin hän aikoi.
Kun Mr. Peggotty suostui tähän, seurasimme tyttöä kappaleen matkan
päässä. Me emme koskaan päästäneet häntä näkyvistämme, mutta emme
myöskään huolineet tulla aivan likelle, koska hän usein katsoi
ympärillensä. Kerran hän pysähtyi kuuntelemaan jotakin soittokuntaa, ja
silloin mekin pysähdyimme.
Hän astui pitkän matkan, ja yhä mekin astuimme. Siitä tavasta, jolla
hän noudatti suuntaansa, näki selvästi, että hän mieli johonkin
määrättyyn paikkaan; ja tämä seikka sekä hänen pysymisensä vireimmillä
kaduilla niinkuin myöskin, arvatakseni, se outo viehätys, joka lähti
siitä salamyhkäisestä tavasta, jolla seurasimme jotakuta, saivat minut
pysymään kiinni ensimäisessä aikomuksessani. Viimein hän poikkesi
ikävälle, kolkolle kadulle, jossa hälinä ja ihmishyörinä loppui; ja
minä sanoin: "puhutellaan häntä nyt"; ja, jouduttaen askeliamme,
seurasimme häntä.