Mr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen.
Oli nyt joku aika kulunut siitä, kuin olin jättänyt tohtorin. Mutta
koska asuin lähellä häntä, näin hänet usein; ja me kävimme kaikki
kahdessa, kolmessa tilaisuudessa hänen luonansa päivällisillä tai
teellä. Vanha soturi oli ainaiseksi majoittunut hänen kattonsa alle.
Hän oli ihan yhtäläinen, kuin ennen, ja samat ijankaikkiset perhoset
liehuivat hänen lakkinsa yli.
Niinkuin muutamat muut äidit, joita eläessäni olen tuntenut, oli Mrs.
Markleham paljon enemmän mieltynyt huveihiu, kuin hänen tyttärensä. Hän
tarvitsi paljon hauskutusta; ja niinkuin viisas, vanha soturi, oli hän
uhraavinaan itsensä lapsensa tähden, vaikka hän vaan noudatti omia
taipumuksiansa. Tohtorin tahto, että Annie huvittelisi, oli sentähden
erittäin otollinen tälle oivalliselle vanhemmalle, joka lausui
ehdotonta hyväksymistään tohtorin huolenpitoon.
Minä olen varma, että hän tietämättä koetti tohtorin haavan syvyyttä.
Ilman mitään muuta tarkoitusta, ainoastaan jonkunlaisen kypsyneen
kevytmielisyyden ja itsekkäisyyden johdosta, joka toisinaan yhtyy
isoonkin ikään, suurensi hän luullakseni sitä tohtorin pelkoa, että
tämä oli vastuksena nuorelle vaimollensa sekä etteivät missäkään olleet
samantunteisia, sillä, että hän niin hartaasti ylisti häntä, kun hän
koetti keventää Annie'n kuormaa.
"Rakas tohtori", sanoi hän tälle eräänä päivänä, kun minä olin läsnä,
"epäilemättä tiedätte, että Annie'n olisi vähän ikävä aina olla täällä
sisään suljettuna".
Tohtori nyykäytti hyväntahtoisesti päätänsä.
"Kun Annie pääsee äitinsä ijälle", lausui Mrs. Markleham, viuhkaansa
heiluttaen, "silloin on toinen asia. Minut saisi panna vankeuteen enkä
minä koskaan pitäisi väliä sillä, pääsisinkö sieltä, jos vaan olisi
hyvä seura ja vähän korttipeliä. Mutta minä en ole Annie, eikä Annie
ole Annien äiti.
"Tietysti, tietysti", arveli tohtori.
"Te olette ihmisten parhaita -- ei, minä pyydän anteeksi teiltä!" sillä
tohtori teki kieltävän liikenteen, "minun täytyy sanoa kasvojenne
edessä, mitä aina sanon selkänne takana, että olette ihmisten parhaita;
mutta arvattavasti teillä ei ole -- ei suinkaan? -- samat harrastukset
ja mieliteot, kuin Annie'lla?"
"Ei", vastasi tohtori murheellisella äänellä.
"Ei, tietysti ei", vastasi vanha soturi. "Ottakaamme esimerkiksi
sanakirjanne. Mikä hyödyllinen teos sanakirja on! Mikä tarpeellinen
kirja! Sanojen merkitys! Ilman tohtori Johnson'ia taikka jotakuta
senlaatuista ehkä tänä hetkenä sanoisimme käherrysrautaa sängyksi.
Mutta me emme voi toivoa, että mikään sanakirja -- varsinkaan kun se on
tekeillä -- huvittaisi Annie'ta, voimmeko?"
Tohtori pudisti päätänsä.
"Ja juuri tämän vuoksi minä", lausui Mrs. Markleham, kokoon lasketulla
viuhkallansa taputtaen tohtoria olkapäälle, "niin suuresti hyväksyn
teidän huolenpitoanne. Se osoittaa, että te ette odota, niinkuin moni
vanhanpuolinen ihminen, vanhaa päätä nuorilla hartioilla. Te olette
tutkineet Annie'n luonnetta ja te ymmärrätte sen. _Tämä_ se on, joka
minusta on niin kauniisti tehty!"
Yksin tohtori Strong'inkin levollisissa ja kärsivällisissä kasvoissa
ilmestyi mielestäni jonkunlainen vähäinen tuskan tunne näitten
kohteliaisuuden lausetten johdosta.
"Sentähden, rakas tohtorini", lausui soturi, useita kertoja
ystävällisesti häntä taputellen, "saatte joka hetki ja aika käyttää
minua. Tietäkäät siis, että minä olen kokonaan teidän käskettävissänne.
Minä olen valmis Annie'n kanssa käymään operoissa, konserteissa,
näyttelyissä, kaikkialla; ettekä te koskaan saa huomata, että minä olen
väsynyt. Velvollisuus, rakas tohtorini, ennen kaikkia mailmassa".
Hän piti puheensa. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka sietävät paljon
huvia, eikä hän koskaan järkähtänyt kestäväisyydessään tässä suhteen.
Hän sai harvoin käsiinsä mitäkään sanomalehteä (hän asettui joka päivä
pariksi tunniksi talon hempeimpään tuoliin lorgnetillaan sitä lukemaan)
jotakin havaitsematta, jota Annie, hän oli vakuutettu siitä, tahtoisi
nähdä. Turhaan väitti Annie, että hän oli väsynyt semmoisiin asioihin.
Hänen äitinsä muistutti aina: "rakas Annie'ni, minä olen varma, että
ymmärrät paremmin; ja minun täytyy sanoa sinulle, lapseni, ettet
soveliaasti palkitse tohtori Strong'in hyvyyttä".
Tämä lausuttiin tavallisesti tohtorin läsnä-ollessa ja näytti minusta
olevan Annie'n pääsyy, kun hän luopui vastustamasta, jos hän oli
vastustanut. Mutta useimmiten taipui hän heti äitinsä tahtoon ja meni,
mihin vanha soturi käski.
Harvoin tapahtui nyt, että Mr. Maldon seurasi heitä. Välisti pyydettiin
tätini ja Dora mukaan, ja he vastaanottivat kutsumuksen. Välisti
pyydettiin vaan Dora. Semmoinen aika oli ollut, jolloin minä olisin
ollut levoton siitä, että hän seurasi heitä; mutta, kun olin ajatellut,
mitä tuona iltana tohtorin lukuhuoneessa oli tapahtunut, oli ajatukseni
muuttunut. Minä uskoin, että tohtori oli oikeassa, enkä pitänyt mitään
pahempaa epäluuloa.
Tätini hivutti välisti nenäänsä, kun hän sattui olemaan yksinään minun
kanssani, ja sanoi, ettei hän voinut ymmärtää asiaa; hän soi, että he
olisivat onnellisemmat; hän ei luullut, että soturi ystävämme (joksi
hän aina nimitti vanhaa soturia) vähintäkään paransi asiaa. Lisäksi
sanoi tätini ajattelevansa, "että, jos soturi ystävämme leikkaisi pois
perhosensa ja antaisi ne nokikolareille heidän Vapun-päivän
juhlaksensa, se näyttäisi vähäiseltä järjen alulta hänessä".
Mutta ennen kaikkia tätini luotti Mr. Dick'iin. Tällä miehellä oli
ilmeisesti joku aate päässänsä, sanoi hän; ja jos hän vaan saisi sen
saarretuksi johonkin soppeen, joka oli hänen pää-vastuksensa,
kunnostaisi hän itseänsä jollakin erinomaisella tavalla.
Tästä ennustuksesta mitään tietämättä piti Mr. Dick yhä aivan samaa
asemaa tohtorin ja Mrs. Strong'in suhteen. Hän ei näyttänyt astuvan
eteenpäin eikä taaksepäin. Hän näytti, niinkuin joku rakennus,
painuneen alkuperäiseen perustukseensa, ja minun täytyy tunnustaa, että
uskoni hänen liikkeelle lähtemisestään ei ollut paljon suurempi, kuin
jos hän olisi ollut oikea rakennus.
Mutta eräänä iltana, kun olin ollut naimisissa muutamia kuukausia,
pisti Mr. Dick päänsä vierashuoneesen, jossa yksinäni kirjoitin (Dora
oli mennyt tätini kanssa juomaan teetä molempien pikku lintujen luo),
ja sanoi, omituisella tavalla yskäisten:
"Saisinko hetken aikaa puhua kanssanne, Trotwood, teitä vaivaamatta?"
"Kyllä, Mr. Dick", vastasin minä; "tulkaat sisään!"
"Trotwood", lausui Mr. Dick ja pani sormensa nenälleen kättäni
pudistettuaan. "Ennenkuin käyn istumaan, tahtoisin lausua jotakin. Te
tunnette tätinne?"
"Vähän", vastasin minä.
"Hän on kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Sir!"
Tämän ilmoituksen jälkeen, jonka hän laukaisi itsestänsä, niinkuin hän
olisi ollut ladattu sillä, istui Mr. Dick alas tavallista suuremmalla
vakavuudella ja katseli minua.
"Nyt, poikani", sanoi Mr. Dick, "aion asettaa yhden kysymyksen teille".
"Niin monta, kuin haluttaa", vastasin minä.
"Miksi katsotte minua, Sir?" kysyi Mr. Dick, pannen käsivartensa
ristiin.
"Rakkaaksi vanhaksi ystäväksi", sanoin minä.
"Kiitoksia, Trotwood", vastasi Mr. Dick nauraen ja kallistui
riemastuneena minua kohden, kättäni pusertaaksensa. "Mutta", vakavaksi
jälleen ruveten, "miksi katsotte minua tältä puolelta?" otsaansa
koskien.
Minä en tietänyt, kuinka vastata, mutta hän autti minua yhdellä
sanalla.
"Heikoksi?" lausui Mr. Dick.
"No", vastasin minä epäileväisesti. "Vähän".
"Aivan oikein!" huudahti Mr. Dick, joka näytti suuresti ihastuneen
vastauksestani. "Näettekö, Trotwood, kun ottivat osan huolista, te
tiedätte, kenenkä päästä, ja panivat ne, te tiedätte, mihin, niin
syntyi" -- Mr. Dick pyöritti molempia käsiänsä useita kertoja hyvin
nopeasti toinen toisensa ympäri, sovitti ne sitten yhteen ja kieritteli
niitä taas ehtimiseen toistensa ympäri, sekaannusta osoittaaksensa.
"Niin minun kävi tavalla taikka toisella. Eikö niin?"
Minä nyykäytin päätäni hänelle, ja hän takaisin minulle.
"Lyhyeltä, poikani", lausui Mr. Dick, hiljentäen ääntänsä
kuiskaukseksi, "minä olen vähämielinen".
Minä olisin tahtonut lievittää tätä päätöstä, mutta hän pidätti minua.
"Niin minä olen! Teidän tätinne on väittävinään, etten ole. Hän ei
tahdo kuulla siitä; mutta minä olen. Minä tiedän, että olen. Jollei hän
olisi ollut minun ystäväni, Sir, olisivat sulkeneet minut viettämään
kauheata elämää näinä monena vuonna. Mutta minä aion pitää huolta
hänestä! Minä en koskaan kuluta kopioimis-rahojani. Minä kätken ne
yhteen laatikkoon. Minä olen tehnyt testamenttini. Minä jätän ne kaikki
hänelle. Hän tulee rikkaaksi -- ylhäiseksi!"
Mr. Dick otti esiin nenäliinansa ja pyyhki sillä silmiänsä. Hän kääri
sen sitten kokoon suurella huolella, likisti sen sileäksi molempien
käsiensä välissä, pani sen plakkariinsa ja näytti samalla panevan
tätini syrjäpuoleen.
"Te olette nyt lukenut mies, Trotwood", lausui Mr. Dick. "Te olette
hyvin lukenut. Te tiedätte, mikä oppinut mies, mikä suuri mies tohtori
on. Te tiedätte, mitä kunniaa hän aina on osoittanut minulle. Ei ylpeä
viisaudestaan. Nöyrä, nöyrä, alentuvainen yksin Dick raukallekin, joka
on vähämielinen eikä tiedä mitään. Minä olen lähettänyt hänen nimensä
paperilipulla pitkin nuoraa leijalle, kun se on ollut ilmassa leivosten
parissa. Leija on ilolla vastaanottanut sen, Sir, ja taivas on käynyt
kirkkaammaksi siitä".
Häntä ilahutti, kun mitä sydämellisimmällä tavalla sanoin, että tohtori
ansaitsi meidän parasta ja korkeinta kunnioitustamme.
"Ja hänen ihana vaimonsa on tähti", lausui Mr. Dick. "Loistava tähti.
Minä olen nähnyt hänen loistavan, Sir. Mutta", siirtäen tuoliansa
likemmäksi ja laskien toista kättänsä polvelleni -- "pilviä, Sir --
pilviä".
Minä vastasin siihen tuskaan, jota hänen kasvonsa osoittivat, sillä,
että osoitin samanlaista tuskaa omissa kasvoissani ja pudistin päätäni.
"Mimmoisia pilviä?" kysyi Mr. Dick.
Hän katsoi niin tarkasti kasvoihini ja tahtoi niin hartaasti ymmärtää,
että minä koetin vastata hänelle pitkäänsä ja vakavasti, niinkuin
olisin selittänyt jotakin lapselle.
"Heidän välillään on joku onneton eripuraisuus", vastasin minä.
"Joku onneton vieraantumisen syy. Joku salaisuus. Se ehkä riippuu
eri-ikäisyydestä. Se on kenties syntynyt melkein tyhjästä".
Mr. Dick, joka merkitsi jokaisen lauseen loppua miettiväisellä pään
nyykkäyksellä, pysähtyi, kun olin päättänyt, ja istui ajatellen, silmät
kääntyneinä kasvoihini ja käsi polvellani.
"Tohtori ei ole suuttunut häneen, Trotwood?" sanoi hän jonkun ajan
perästä.
"Ei. Rakastunut häneen".
"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!" lausui Mr. Dick.
Se äkillinen riemu, jolla hän taputti minua polvelle ja nojausi
taaksepäin tuolissansa, kulmakarvat nostettuina niin korkealle ylös,
kuin suinkin mahdollista, saatti minut siihen luuloon, että hän oli
enemmän järjeltänsä, kuin koskaan. Hän kävi yhtä äkillisesti totiseksi
jälleen ja, kallistuen eteenpäin, niinkuin ennen, sanoi -- ensiksi
kunnioittavaisesti ottaen esiin nenäliinansa, niinkuin se todella olisi
edustanut tätiäni:
"Kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Trotwood. Miks'ei _hän_ ole
tehnyt mitään, asettaaksensa asioita oikealle kannalle?"
"Liian arka ja vaikea asia sillä tapaa välittää", vastasin minä.
"Lukenut mies", lausui Mr. Dick, koskien minua sormellansa, "miks'ei
_hän_ ole tehnyt mitään?"
"Samasta syystä", vastasin minä.
"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!" arveli Mr. Dick. Ja
hän nousi seisoalle eteeni vielä suuremmalla riemulla, kuin äsken,
nyykäyttäen päätänsä ja lyöden useita kertoja rintaansa, siksi kuin
olisi luullut, että hän oli melkein nyykäyttänyt ja lyönyt kaiken
hengen ruumiistansa.
"Kurja, seka-aivoinen toveri, Sir", lausui Mr. Dick, "vähämielinen,
heikkopäinen olento -- nykyinen puhuttelianne!" lyöden itseänsä
jälleen, "ehkä tekee, mitä ihmeelliset ihmiset eivät voi tehdä. Minä
aion saattaa heidät yhteen, poikani. Minä aion koettaa. He eivät moiti
_minua_. He eivät suutu _minuun_. He eivät huoli siitä, mitä _minä_
teen, jos se olisikin väärin. Minä olen vaan Mr. Dick. Ja kuka
Dick'istä huolii! Dick ei ole kukaan! Huh!" Hän puhalsi lyhyesti ja
halveksien, niinkuin hän olisi puhaltanut pois itsensä.
Hyvä oli, että hän oli päässyt niin pitkälle salaisuudessaan, sillä nyt
kuulimme vaunujen, jotka toivat kotiin tätini ja Doran, seisahtuvan
vähäiselle puutarhan-portille.
"Ei sanaakaan, poikani!" jatkoi hän kuiskauksella; "syyttäkäät Dick'iä
koko asiasta -- vähämielistä -- hullua Dick'iä. Minä olen kappaleen
aikaa ajatellut, Sir, että saisin selkoa asiasta, ja nyt olen saanut.
Sen johdosta, mitä olette sanoneet minulle, olen varma, että olen
saanut selkoa. Kaikki hyvin!"
Mr. Dick ei puhunut enään sanaakaan tästä asiasta; mutta seuraavana
puolena tuntina hän (tätini suureksi huoleksi) teki itsestänsä
täydellisen telegrafin, rikkomatonta vaiti-oloa minuun teroittaaksensa.
Kummastuksekseni en pariin, kolmeen viikkoon kuullut sen enempää tästä,
vaikka olin kyllä halukas tietämään, kuinka hänen yrityksensä
menestyisi; semminkin kuin olin huomannut oudon vilauksen selvää järkeä
-- minä en sano hyvää sydäntä, sillä sitä hän aina oli osoittanut --
siinä johtopäätöksessä, johon hän oli tullut. Viimein rupesin
ajattelemaan, että hän häilyväisessä ja vaihtelevassa mielentilassaan
oli joko unhottanut aikomuksensa taikka kokonaan siitä luopunut.
Eräänä kauniina iltana, jona Doraa ei haluttanut lähteä ulos, menimme
tätini ja minä kävellen tohtorille. Oli syksy, jolloin ei ollut mitään
parlamentin-keskusteluita iltailmaa vaivaamassa; ja minä muistan,
kuinka lehdet hajahtelivat, niinkuin puutarhamme Blunderstone'ssa, kun
poljimme niitä jaloillamme, ja kuinka tuo vanha onnettomuuden tunne
näytti liikkuvan ohitse huokailevan tuulen siivillä.
Oli hämärä, kun pääsimme perille. Mrs. Strong tuli juuri ulos
puutarhasta, jossa Mr. Dick vielä viipyi, puuhaten veitsellänsä ja
auttaen puutarhuria, kun tämä teroitti muutamia paaluja. Tohtori puhui
jonkun kanssa lukuhuoneessaan; mutta vieraan oli määrä kohta lähteä,
sanoi Mrs. Strong ja käski meidän jäädä odottamaan tohtoria. Me menimme
vierashuoneesen hänen kanssansa ja istuimme pimenevän akkunan viereen.
Niin vanhojen ystävien ja naapurien, kuin meidän, tullessa, ei pidetty
koskaan mitään eri menoja.
Me emme olleet istuneet siellä monta minutia, kun Mrs. Markleham, joka
aina keksi jotakin syytä häärinään, tuli pauhaten sisään, sanomalehti
kädessä, ja sanoi hengästyneenä: "hyvä Jumala, Annie, miks'et sanonut
minulle, että oli joku lukuhuoneessa!"
"Rakas äitini", vastasi tämä tyvenesti, "mistä saatin arvata, että
tahdoitte tietää sitä!"
"Tahdoin tietää!" lausui Mrs. Markleham, vaipuen alas sohvaan. "Minä en
ole eläessäni niin hämmästynyt!"
"Oletteko siis olleet lukuhuoneessa, äiti?" kysyi Annie.
"_Olleet_ lukuhuoneessa, rakas lapseni!" vastasi hän pontevasti. "Olen
kyllä! Minä tapasin sen rakastettavan olennon -- jos voisitte
mielessänne kuvailla minun tunteitani, Miss Trotwood ja David -- juuri
kun hän teki testamenttiansa".
Hänen tyttärensä kääntyi äkkiä pois akkunasta.
"Juuri kun hän, rakas Annie'ni", toisti Mrs. Markleham, levittäen
sanomalehteä syliinsä niinkuin pöytäliinaa ja taputtaen sitä
käsillänsä, "kirjoitutti viimeistä tahtoansa ja testamenttiansa. Mikä
huolenpito ja hellyys tuon rakkaan tohtorin puolelta! Minun täytyy
kertoa teille, kuinka tässä kävi. Minun täytyy todella oikeuden ja
kohtuuden vuoksi tuota oivallista miestä kohtaan -- sillä oivallinen
hän on! -- kertoa teille, kuinka tässä kävi. Ehkä tiedätte, Miss
Trotwood, ettei tässä talossa koskaan mitään kynttilää sytytetä,
ennenkuin silmät suorastaan putoavat ihmisen päästä, kun ponnistaa
niitä sanomalehtiä lukiessaan. Ja ettei tässä talossa löydy yhtään
tuolia, jossa sopii, niinkuin _minä_ sanon sitä, lukea sanomalehteä,
paitsi yhtä tuolla lukuhuoneessa. Tämä saatti minut lukuhuoneesen,
jossa näin valkeata. Minä avasin oven. Rakkaan tohtorin seurassa oli
kaksi virkamiestä, nähtävästi lakimiehiä, ja he seisoivat kaikki kolme
pöydän ääressä, rakas tohtori kynä kädessä. 'Tämä ilmoittaa siis
suorastansa', lausui tohtori -- kuule, Annie kultani, tarkkaan näitä
sanoja -- 'tämä ilmoittaa siis suorastansa, gentlemanit, minun
luottamustani Mrs. Strong'iin ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki?'
Toinen virkamies vastasi: 'ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki'.
Johon minä äidin luonnollisilla tunteilla sanoin: 'hyvä Jumala,
antakaat anteeksi!' kompastuin kynnykseen ja kiiruhdin pois tuon
pikkuisen käytävän kautta ruokakammion ohitse".
Mrs. Strong avasi akkunan ja astui ulos verandalle, jossa hän asettui
jonkun pylvään nojalle.
"Mutta eikö se virkistä, Miss Trotwood, eikö virkistä, David", lausui
Mrs. Markleham, koneentapaisesti seuraten tytärtänsä silmillään, "kun
tapaa tohtori Strong'in ikäisen miehen, jolla on kylläksi
mielenlujuutta tämmöiseen toimeen? Se osoittaa vaan, kuinka oikeassa
minä olin. Minä sanoin Annie'lle, kun tohtori Strong suureksi
kunniakseni kävi luonani ja teki Annie'ta koskevan selityksen ja
tarjomuksen, minä sanoin: 'rakas lapseni, minun mielestäni ei tarvitse
ollenkaan epäillä, kun puhumme soveliaasta toimeen-tulostasi, että
tohtori Strong tekee enemmän, kuin hän sitoutuu tekemään'".
Tässä kello soitti, ja me kuulimme vieraitten jalankopinan, kun he
astuivat ulos.
"Kaikki on epäilemättä ohitse", arveli vanha soturi kuunneltuaan; "se
rakas olento on allekirjoittanut, sinetillä vahvistanut ja heidän
haltuunsa jättänyt asiakirjan, ja hänen mielensä on levollinen. Se
saakin syystä olla! Mikä sydän! Annie, rakas lapseni, minä menen
lukuhuoneesen sanomalehtineni, sillä minusta ei ole mitään, jollen saa
uutisia kuulla. Miss Trotwood, David, tehkäät hyvin ja tulkaat tohtoria
katsomaan".
Kun seurasimme Mrs. Markleham'ia lukuhuoneesen, huomasin, että Mr. Dick
seisoi varjopuolella huoneessa ja laski kokoon veitsensä; ja että
tätini pikimmältä kovasti hivutti nenäänsä, niinkuin vähän
liennyttääksensä kärsimättömyyttänsä soturi ystävämme suhteen; mutta
kuka ensin tuli lukuhuoneesen taikka kuinka Mrs. Markleham
silmänräpäyksellä asettui nojatuoliinsa taikka kuinka tätini ja minä
jouduimme jäämään vieretysten oven luo (jollei siitä syystä, että
tätini silmät olivat nopeammat, kuin minun, ja hän pidätti minua), sen
olen unhottanut. Jos olen koskaan sitä tietänytkään. Mutta sen tiedän
-- että, ennenkuin tohtori näki meidät, me näimme hänen miettivän
pöytänsä ääressä niitten folianttein keskellä, jotka olivat hänen
ilonsa, ja levollisesti nojaavan päätään kättänsä vastaan; että samalla
silmänräpäyksellä näimme Mrs. Strong'in tulevan sisään vaaleana ja
vapisevana; että Mr. Dick käsivarrellansa tuki häntä; että hän pani
toisen kätensä tohtorin käsivarrelle, saattaen häntä katsomaan ylös
hajamielisellä muodolla; että kun tohtori liikutti päätänsä, hänen
vaimonsa laskeusi alas polvilleen hänen jalkojensa juureen,
rukoilevaisesti nosti ylös kätensä ja loi hänen kasvoihinsa sen
muistettavan katseen, jota en koskaan ollut unhottanut; että Mrs.
Markleham, tämän nähdessään, pudotti sanomalehden ja tuijotti kuin
kokkakuva, joka on aiottu Hämmästys-nimiseen laivaan.
Tohtorin lempeä käytös ja kummastus, se arvokkaisuus, joka ilmestyi
hänen vaimonsa rukoilevassa asemassa, Mr. Dick'in ystävällinen
huolenpito ja se vakavuus, jolla tätini itsekseen sanoi: "_tuoko_ mies
hullu!" (riemullisesti viitaten siihen kurjuuteen, josta hän oli
pelastanut hänet), sen näen ja kuulen pikemmin, kuin muistan nyt, kun
siitä kirjoitan.
"Tohtori!" lausui Mr. Dick. "Mikä ei ole laidallansa? Katsokaat tänne!"
"Annie!" huudahti tohtori. "Ei jalkaini juuressa, armaani!"
"Kyllä!" vastasi hän. "Minä pyydän ja rukoilen, ettei kukaan lähde
huoneesta! Oi, puoliso ja isä, keskeytä tämä pitkä äänettömyys.
Oppikaamme molemmat, mikä se on, joka on tunkenut väliimme!"
Mrs. Markleham, joka tällä välin oli saanut puhekykynsä jälleen ja
näytti paisuvan perhe-ylpeydestä ja äidillisestä harmista, huudahti
nyt: "nouse heti ylös, Annie, äläkä häväise jokaista omaistasi, kun
tuolla tapaa alennat itsesi, jollet tahdo nähdä, että paikalla kadotan
järkeni!"
"Äiti!" vastasi Annie, "älkäät tuhlatko mitään sanoja minun tähteni,
sillä minä vetoon puolisooni ettekä tekään ole mitään täällä".
"En mitään!" huudahti Mrs. Markleham. "Minä en mitään! Lapsi on mennyt
mieleltänsä. Tuokaat minulle lasillinen vettä!"
Minun huomioni oli niin kiintynyt tohtoriin ja hänen vaimoonsa, etten
pitänyt lukua tästä pyynnöstä; eikä se vaikuttanut keneenkään
muuhunkaan, niin että Mrs. Markleham sai mieltänsä myöden läähöttää,
tuijottaa ja viuhkoittaa itseänsä.
"Annie!" lausui tohtori, hellästi sulkien häntä syliinsä. "Armaani! Jos
ajan kuluessa joku välttämätön muutos on syntynyt avio-elämässämme, ei
sinua saa siitä syyttää. Vika on minun, ja ainoastaan minun.
Rakkaudessani, ihmettelemisessäni ja kunnioituksessani ei ole mitään
muutosta. Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Minä rakastan ja
kunnioitan sinua vilpittömästi. Nouse, Annie, minä pyydän!"
Mutta hän ei nousnut. Tohtoria vähän aikaa katseltuaan vaipui hän alas
vielä likemmäksi häntä, pani käsivartensa hänen polvensa poikki ja,
nojaten päätänsä siihen, sanoi:
"Jos minulla on joku ystävä täällä, joka voi puhua sanan minun taikka
puolisoni hyväksi tässä asiassa; jos minulla on joku ystävä täällä,
joka voi ääneksi saattaa sen luulon, jonka sydämeni välisti on
kuiskannut minulle; jos minulla on joku ystävä täällä, joka kunnioittaa
puolisoani taikka joskus on huolinut minusta, ja jolla on jotakin
tiedossansa, olipa mitä tahansa, joka voi sovittaa meidän väliämme,
rukoilen tätä ystävää puhumaan!"
Syntyi syvä äänettömyys. Muutamien minutien tuskallisen epäilyksen
jälkeen minä katkaisin sen.
"Mrs. Strong", sanoin minä, "minulla on jotakin tiedossani, jota
tohtori Strong vakaasti on pyytänyt minut salaamaan ja jota olen
salannut tähän iltaan saakka. Mutta minä luulen, että se aika on
tullut, jolloin sen pidempi salaaminen olisi väärää uskollisuutta ja
arkuutta, ja teidän vetoomisenne vapauttaa minut lupauksestani".
Mrs. Strong käänsi hetkeksi kasvonsa minua kohden, ja minä tiesin, että
olin oikeassa. Minä en olisi voinut vastustaa näitten kasvojen pyyntöä,
vaikka se vakuutus, jonka ne antoivat minulle, ei olisi ollutkaan niin
todistavainen.
"Tuleva rauhamme", lausui Mrs. Strong, "ehkä on teidän käsissänne. Minä
luotan täydellisesti siihen, ettette peitä mitään. Minä tiedän
edeltäpäin, ettei mikään, jota te taikka kukaan muu voi kertoa minulle,
aseta puolisoni jaloa sydäntä mihinkään muuhun valoon, kuin yhteen.
Vaikka se kuinka näyttäisi loukkaavan minua, älkäät huoliko siitä. Minä
vastaan itse puolestani hänen edessänsä ja Jumalan edessä jälestäpäin".
Näin totisesti pyydettynä en kääntynyt tohtorin puoleen, häneltä lupaa
saadakseni, vaan, ilman milläkään muulla tavalla totuudesta
poikkeamatta, kuin niin, että vähän lievitin Uriah Heep'in raakaa
puhetta, kerroin suoraan, mitä tuona iltana samassa huoneessa oli
tapahtunut. Mahdoton on kuvata Mrs. Markleham'in tuijottelevia katseita
kertomukseni aikana ja niitä kirkahuksia, joilla hän tuon tuostakin
sitä keskeytti.
Kun olin päättänyt, pysyi Annie muutamia minuteja äänettömänä, pää alas
painettuna, niinkuin olen kertonut. Sitten hän tarttui tohtorin käteen
(tämä istui samassa asemassa, kuin meidän sisään tullessamme), likisti
sitä rintaansa vastaan ja suuteli sitä. Mr. Dick nosti hänet lempeästi
ylös; ja Mrs. Strong seisoi, puhetta aloittaessaan, häneen nojaten ja
katsoen alas tohtorin puoleen -- josta hän ei ensinkään kääntänyt pois
silmiänsä.
"Kaikki, mitä ikinä on ollut ajatuksissani, siitä kuin menin
naimisiin", lausui hän matalalla, nöyrällä, hellällä äänellä, "tahdon
ilmoittaa sinulle. Kun olen saanut tietää, mitä nyt tiedän, en voisi
elää ja pitää jotakin takanani".
"Ei, Annie", lausui tohtori leppeästi, "minä en ole koskaan epäillyt
sinua, lapseni. Se ei ole ensinkään tarpeellista; se ei ole tosiaan
ollenkaan tarpeellista, ystäväni".
"Se on hyvin tarpeellista", vastasi Mrs. Strong samalla tavalla, "että
avaan koko sydämeni itse jalomielisyyden ja totuuden esikuvalle, jota
vuodesta vuoteen ja päivästä päivään olen rakastanut ja kunnioittanut
yhä enemmän, niinkuin Jumala tietää!"
"Totta puhuen", keskeytti Mrs. Markleham, "jos minulla on mitään
älyä" --.
("Jota teillä ei ole, te rauhan-häiritsiä", lausui tätini suuttuneella
kuiskauksella.)
-- "täytyy minun saada muistuttaa, ettei liene tarpeellista ryhtyä
näihin syrjä-asioihin".
"Tästä ei kukaan, paitsi puolisoni, voi päättää, äiti", sanoi Annie,
silmiänsä tohtorin kasvoista siirtämättä, "ja hän on minua kuunteleva.
Jos sanon jotakin, joka tuskastuttaa teitä, äiti, antakaat anteeksi
minulle. Minä olen itse ensin kärsinyt tuskaa, usein ja kauan".
"Voi ijankaikkinen!" huohotti Mrs. Markleham.
"Kun olin ihan nuori", lausui Annie, "lapsi vaan, yhdistyivät
ensimäiset tiedon aiheeni erääsen kärsivälliseen ystävään ja opettajaan
-- isä vainajani ystävään -- joka aina oli rakas minulle. Siitä, mitä
tiedän, en voi muistaa mitään, häntä muistamatta. Hän sydämeeni laski
sen ensimäiset aarteet ja painoi luonteensa niihin kaikkiin. En olisi,
luullakseni, koskaan hyötynyt niistä niin paljon, kuin olen, jos olisin
saanut ne jonkun muun kädestä".
"Tekee äitinsä ihan mitättömäksi!" huudahti Mrs. Markleham.
"Ei niin, äiti", lausui Annie; "mutta minä teen puolisoni siksi, mikä
hän oli. Minun täytyy tehdä se. Kun kasvoin suuremmaksi, oli hänellä
vielä sama sija. Minä olin ylpeä hänen osan-otostaan, syvästi,
hartaasti, kiitollisesti liittynyt häneen. Minä katsoin ylös häneen,
tuskin voin kuvata, millä tavalla -- niinkuin isään, niinkuin
johdattajaan, niinkuin semmoiseen, jonka kiitos oli peräti toista
laatua, kuin kenenkään muun, niinkuin semmoiseen, johon olisin voinut
luottaa ja turvata, jos olisin epäillyt koko mailmaa. Te tiedätte,
äiti, kuinka nuori ja kokematon minä olin, kun yhtäkkiä esittelitte
häntä kosijakseni".
"Sitä asiaa olen vähintäänkin viisikymmentä kertaa jutellut jokaiselle
täällä!" sanoi Mrs. Markleham.
("Pitäkäät siis Jumalan nimessä suunne kiinni ja älkäät puhuko siitä
enää!" mutisi tätini).
"Se oli niin suuri muutos; se oli minusta ensiksi niin suuri kato",
lausui Annie, jatkaen samalla katsannolla ja äänellä, "että olin
levoton ja huolestunut. Minä olin vaan nuori tyttö; ja kun niin suuri
muutos tuli siinä asemassa, jossa olin niin kauan katsonut ylös hänen
puoleensa, luulen, että minua suretti. Mutta ei mikään olisi voinut
muuttaa häntä jälleen siksi, mikä hän ennen oli ollut minun silmissäni;
ja minä olin ylpeä, että hän katsoi minua itsensä arvoiseksi, ja niin
me rupesimme avioliittoon".
"St. Alphage'ssa Canterbury'ssä", muistutti Mrs. Markleham.
("Hiiteen tuo nainen!" lausui tätini, "hän ei saa suutansa tukituksi!")
"Minä en koskaan ajatellut", jatkoi Annie, heleämpi puna poskissansa,
"mitään maallista etua, jonka puolisoni voisi tuottaa minulle. Nuori
sydämeni ei kunnioituksessaan suvainnut minkäänlaisia semmoisia
viheliäisiä mietteitä".
Äiti, antakaat minulle anteeksi, kun sanon, että _te_ se olitte, joka
ensiksi esittelitte minulle sitä ajatusta, että joku voisi loukata
minua ja häntä semmoisella julmalla luulolla".
"Minä!" huudahti Mrs. Markleham.
("Niin! Te, juuri te!" muistutti tätini, "ettekä saa sitä pois
viuhkoitetuksi, soturi ystäväni!")
"Se oli ensimäinen onnettomuus uudessa elämässäni", lausui Annie. "Se
oli ensimäinen syy jokaiseen onnettomaan hetkeen, jonka olen nähnyt.
Näitä hetkiä on viime aikoina ollut enemmän, kuin mitä olen voinut
lukea; mutta ei -- jalo puolisoni -- ei siitä syystä, kuin sinä luulet;
sillä minun sydämessäni ei löydy yhtäkään ajatusta, yhtäkään muistoa
eikä toivoa, jota mikään voima saattaisi sinusta eroittaa!"
Mrs. Strong nosti ylös silmänsä, pani kätensä ristiin ja näytti
mielestäni niin ihanalta ja totiselta, kuin enkeli. Tästä alkaen
katseli tohtori vaimoansa yhtä vakaasti, kuin tämä häntä.
"Äitiäni ei saa syyttää siitä", jatkoi hän, "että hän koskaan on
vaivannut sinua itseänsä varten, ja hänen aikomuksensa ovat epäilemättä
olleet moitteettomat -- mutta kun näin, kuinka monta kohtuutonta
vaatimusta asetettiin sinun suhteesi minun nimessäni; kuinka koetettiin
hyötyä sinusta minun nimessäni; kuinka jalomielinen sinä olit ja kuinka
Mr. Wickfield, joka piti tarkkaa huolta hyvästäsi, paheksi sitä;
silloin kohtasi minua, niinkuin ansaitsematon häväistys, johon pakoitin
sinua ottamaan osaa, ensi kerran se tunto, että kurjasti epäiltiin,
että hellyyteni oli ostettu ja myyty sinulle. Minä en voi kertoa
sinulle, miltä tuntui -- äitini ei saata ajatella, miltä tuntui -- kun
tämä pelko ja huoli aina oli mielessäni, vaan minä kuitenkin omassa
sydämessäni tiesin, että hääpäiväni saatti elämäni rakkauden ja kunnian
korkeimmilleen!"
"Siinä nähdään, mitä kiitosta saa", huudahti Mrs. Markleham itkien,
"kun pitää huolta omaisistaan! Minä soisin, että olisin Turkkilainen!"
("Sitä minäkin kaikesta sydämestäni soisin -- ja että olisitte omassa
maassanne taas!" lausui tätini.)
"Siihen aikaan äitini niin hartaasti ajatteli serkkuni Maldon'in asiaa.
Minä olin rakastanut häntä", hän puhui hiljaa, mutta epäröimättä,
"hyvin paljon. Me olimme lapsina olleet sulho ja morsian. Jolleivät
asianhaarat olisi muuttuneet toisenlaisiksi, olisin ehkä tullut siihen
luuloon, että todella rakastin häntä, olisin kenties mennyt naimisiin
hänen kanssaan ja joutunut peräti onnettomaksi. Avioliitossa ei ole
mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja
taipumuksissa".
Vaikka tarkasti kuuntelin, mitä seurasi, mietin näitä sanoja,
niinkuin niillä olisi ollut joku erinäinen arvo ja ne semmoisella
kummallisella tavalla, jota en voinut käsittää, sopineet minun
oloihini. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin
erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa" -- "ei mitään pahempaa
erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".
"Meillä ei ole mitään yhteistä", lausui Annie. "Sen olen jo kauan aikaa
sitten nähnyt. Jollen olisi puolisolleni kiitollinen mistään muusta sen
sijaan, että olen kiitollinen niin monesta asiasta, olisin hänelle
kiitollinen siitä, että hän pelasti minut harjaantumattoman sydämeni
ensimäisestä väärästä taipumuksesta".
Mrs. Strong seisoi aivan liikahtamatta tohtorin edessä ja puhui
semmoisella vakavuudella, joka värähytti sydäntäni. Kuitenkin oli hänen
äänensä yhtä tyven, kuin ennen.
"Kun hän odotti saadaksensa nauttia sitä anteliaisuutta, jota
niin alttiisti tuhlattiin minun tähteni, ja kun minua suretti se
kaupan-alainen tila, jota olin määrätty kantamaan, olisi mielestäni
hänen paremmin sopinut itse raivata tietä itsellensä. Minä ajattelin,
että minä hänen sijassaan olisin koettanut tehdä sitä, maksoi se kuinka
paljon vaivaa tahansa. Mutta minä en luullut sen pahempaa hänestä,
ennenkuin sinä iltana, jona hän lähti Indiaan. Sinä iltana minä
havaitsin, että hänellä oli petollinen ja kiittämätön sydän. Minä näin
silloin kaksinkertaisen merkityksen Mr. Wickfield'in tutkivissa
katseissa. Minä havaitsin ensimäisen kerran sen pimeän epäluulon, joka
synkistytti elämääni".
"Epäluulo, Annie!" sanoi tohtori. "Ei, ei, ei!"
"Sinun sydämessäsi ei ollut mitään semmoista, sen tiedän, puolisoni!"
vastasi hän. "Ja kun sinä iltana tulin luoksesi purkamaan koko häpeän
ja surun taakkaani ja tiesin, että minun tuli kertoa, että sinun
kattosi alla yksi minun sukulaisistani, jolle sinä rakkaudesta minuun
olit tehnyt hyvää, oli minulle puhunut sanoja, joita ei milloinkaan
olisi sopinut laskea, vaikka olisin ollutkin semmoinen heikko ja altis
raukka, joksi hän luuli minua -- kammosi mieleni sitä häpeää, jota jo
yksistään tunnustus tuottaisi. Kertomus kuoli huulillani eikä se siitä
hetkestä saakka tähän asti ole päässyt niitten yli".
Lyhyellä voihkinalla painui Mrs. Markleham taaksepäin nojatuolissaan ja
kätkeytyi viuhkansa taa, niinkuin hän ei koskaan enään aikoisi tulla
esiin.
"Siitä ajasta lähtien minä en koskaan, paitsi sinun läsnä-ollessasi,
ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssansa, ja silloinkin vaan, kun se on
ollut tarpeellista tämän selityksen karttamiseksi. Vuosia on kulunut
siitä, kuin hän minulta kuuli, mimmoinen hänen asemansa täällä oli. Ne
hyvät työt, joita sinä salaisesti olet tehnyt, häntä eteenpäin
auttaaksesi, ja sitten ilmoittanut minulle, iloisesti kummastuttaaksesi
ja huvittaaksesi minua, ovat vaan, usko sanojani, lisänneet
onnettomuuttani ja tehneet salaisuuteni raskaammaksi".
Vaikka tohtori kaikin tavoin koetti estää sitä, vaipui Mrs. Strong
hiljaa hänen jalkainsa juureen ja sanoi, katsoen, kyyneleet silmissä,
ylös hänen kasvoihinsa:
"Älä puhu minulle vielä! Anna minun sanoa vähäisen lisäksi. Olipa
oikein taikka väärin, jos täytyisi tehdä se uudestaan, luulen, että
tekisin aivan samalla tavalla. Sinun on mahdoton ajatella, miltä
tuntui, kun olin niin liittynyt sinuun noitten vanhojen muistojen
kautta ja havaitsin, että joku julkeni olla kylläksi kova luulemaan,
että sydämeni oli myyty, vieläpä lisäksi havaitsin, että kaikki, mitä
ympärilläni oli, näytti vahvistavan semmoista luuloa. Minä olin hyvin
nuori eikä minulla ollut mitään neuvon-antajaa. Kaikissa asioissa,
jotka koskivat sinuun, oli suuri juopa äitini ja minun välilläni. Jos
peräydyin omaan itseeni ja salasin sitä häväistystä, jota olin
kärsinyt, tapahtui se sentähden, että minä niin suuresti kunnioitin
sinua ja niin hartaasti tahdoin, että sinäkin kunnioittaisit minua!"
"Annie, sinä puhdas sydämeni!" lausui tohtori, "sinä kallis tyttöni!"
"Vähäisen lisäksi! muutamia sanoja vaan! Minä ajattelin usein, että
löytyi niin monta, joitten kanssa olisit voinut mennä naimisiin, jotka
eivät olisi tuottaneet semmoista vaivaa ja huolta sinulle, ja jotka
olisivat tehneet kotisi soveliaammaksi kodiksi. Minä varoin, että olisi
ollut parempi, jos olisin pysynyt sinun oppilaisenasi ja melkein
lapsenasi. Minä varoin, etten ollut mahdollinen sinun opillesi ja
viisaudellesi. Jos sillä kertaa, kuin olin tuota tunnustusta
lausumallani, kaikki nämät saivat minut peräytymään omaan itseeni
(niinkuin ne todella saivat), se oli yhä sentähden, että kunnioitin
sinua niin suuresti ja toivoin, että sinä jonakin päivänä
kunnioittaisit minua".
"Se päivä on paistanut koko tämän pitkän ajan, Annie", sanoi tohtori,
"eikä sitä voi seurata, kuin yksi pitkä yö, armaani".
"Vielä sananen! Minun oli sitten aikomus -- vakava, luja aikomus --
kantaa koko tuo rasittava tieto sen miehen huonoudesta, jolle sinä olit
ollut niin hyvä. Ja nyt yksi viimeinen sana, rakkain ja paras ystäväni!
Syy siihen nykyiseen muutokseen sinussa, jonka olen niin suurella
tuskalla ja surulla havainnut ja jota välisti olen selitellyt vanhan
pelkoni mukaan -- välisti häilyvien arveluitten mukaan, jotka olivat
totuutta likempänä -- on tullut ilmi tänä iltana; ja sattumuksen kautta
olen myöskin tänä iltana saanut tietää, kuinka sinä kokonaan ja jalosti
luotit minuun myöskin tässä epä-ymmärryksessä. Minä en toivo, että
mikään rakkaus ja velvollisuus, jota voin palkinnoksi osoittaa, koskaan
saattaa minua ansaitsemaan sinun arvaamattoman kallista luottamustasi;
mutta vasta saadun tietoni johdosta voin minä nostaa silmäni näitten
kalliitten kasvojen puoleen, joita kunnioitan, niinkuin isän, rakastan,
niinkuin puolison, ja jotka lapsuudessani olivat pyhät minulle,
niinkuin ystävän, ja juhlallisesti vakuuttaa, etten ole vähimmässäkään
ajatuksessani tehnyt mitään vääryyttä sinulle enkä koskaan horjunut
siinä rakkaudessa ja uskollisuudessa, jota minun tulee sinulle
osoittaa!"
Hän kiersi käsivartensa tohtorin kaulan ympäri ja tohtori kallisti
päätänsä hänen puoleensa, sekoittaen harmaita hiuksiansa hänen
tumman-ruskeihin palmikkoihinsa.
"Oi, anna minun lähestyä sydäntäsi, puolisoni! Älä koskaan sysää minua
pois! Älä ajattele äläkä puhu erilaisuudestamme, sillä semmoista ei
löydy, paitsi kaikessa minun moninaisessa vaillinaisuudessani. Joka
seuraava vuosi olen yhä paremmin tietänyt tämän ja yhä enemmän
kunnioittanut sinua. Oi, suo minulle sija likellä sydäntäsi, puolisoni,
sillä rakkauteni oli kalliolle perustettu ja se on pysyväinen!"
Sen äänettömyyden aikana, joka nyt alkoi, astui tätini vakavasti ja
ollenkaan hätimättä Mr. Dick'in luo, syleili häntä ja antoi hänelle
aika suudelman. Ja Mr. Dick'in arvoa varten oli oikein onni, että
tätini teki niin; sillä minä olen varma, että näin, kuinka hän tällä
hetkellä hankki seisomaan yhdellä jalalla soveliaaksi ilonsa
ilmoitukseksi.
"Te olette merkillinen mies, Dick!" lausui tätini ehdottoman
hyväksymisen muodolla; "älkäätkä koskaan olko olevinanne mitään muuta,
sillä minä tiedän asian paremmin!"
Näin sanoen tätini nykäisi Mr. Dick'iä takin-hiasta ja nyykäytti
minulle; ja me hiivimme kaikki kolme hiljaisesti ulos huoneesta ja
lähdimme pois.
"Masensi tämä sentään soturi-ystäväämme", lausui tätini kotimatkalla.
"Minä nukkuisin paremmin tämän vuoksi, jollei olisikaan mitään muuta,
josta sopisi iloita!"
"Hän oli kokonaan kukistunut, pelkään minä", sanoi Mr. Dick
sääliväisesti.
"Kuinka! Oletteko koskaan nähneet krokotiilin kukistuvan?" kysyi
tätini.
"Minä en, luullakseni, koskaan ole nähnyt mitään krokotiilia", vastasi
Mr. Dick suopeasti.
"Ei olisi syntynyt mitään selkkauksia, jollei tuo vanha peto olisi
ollut", lausui tätini ankarasti. "Olisi erittäin suotavaa, että
muutamat äidit jättäisivät tyttärensä rauhaan naimisen jälkeen eivätkä
olisi niin kauhean hellät. He näyttävät ajattelevan, että ainoa
palkinto, jonka voi antaa heille siitä, että ovat saattaneet onnettoman
tyttölapsen mailmaan -- siunatkoon sieluani, niinkuin tämä olisi
pyytänyt taikka tahtonut päästä mailmaan! -- on täysi vapaus vaivata
hänet pois siitä jälleen. Mutta mitä sinä ajattelet, Trot?"
Minä ajattelin kaikkia, mitä oli lausuttu. Mielessäni pysyi vielä
muutamia lauseita, joita oli laskettu. "Avioliitossa ei ole mitään
pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".
"Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". "Rakkauteni oli
kalliolle perustettu". Mutta me olimme nyt kotona; tallatut lehdet
makasivat jalkojemme alla, ja syksyinen tuuli puhalsi.