Taloutemme.
Oli kummallinen asiain laita, kun lempiviikot olivat ohitse,
morsiuspiiat lähteneet kotiin ja minä istuin omassa vähäisessä
kodissani yhdessä Doran kanssa, kokonaan työnnettynä pois työstäni,
joksi minun sopii sanoa vanhaa, suloista armastelemisen tointani.
Tuntui niin erinomaiselta, kun Dora aina oli luonani. Oli niin outoa,
kun ei tarvinnut lähteä ulos häntä tapaamaan, kun ei ollut mitään syytä
kiduttaa itseänsä hänen tähtensä, kun ei enää tarvinnut kirjoittaa
hänelle, ei juonitella ja keinotella, saadaksensa tilaisuutta olla
kahden kesken hänen kanssansa. Kun välisti iltaisin katsoin ylös
kirjoituksestani ja näin hänen istuvan vastapäätä itseäni, nojausin
taaksepäin tuolissani ja ajattelin, kuinka kummallista oli, että täällä
olimme yksinään toistemme kanssa, vieläpä niinkuin asia olisi ollut
aivan luonnollinen -- ei kenenkään huolena enää -- koko kihlauksemme
romanssi pistettynä hyllylle ruostumaan -- ei ketään huvitettavana
enää, paitsi meitä itseä -- paitsi meitä itseä elinkaudeksi.
Kun oli joku pitkä parlamentin-keskustelu ja minun täytyi jäädä pois
hyvin myöhäiseen, tuntui minusta kotimatkalla ihmeelliseltä ajatella,
että Dora oli kotona! Oli ensiksi niin kummallista, kun hän hiljalleen
tuli alas puhumaan kanssani sillä aikaa, kuin söin illallistani. Oli
niin outoa taatusti tietää, että hän pani hiuksensa paperruksiin.
Oikein hämmästytti nähdä hänen tekevän sitä!
Minä epäilen, että kaksi nuorta lintua olisi vähemmän ymmärtänyt
taloudenpitoa, kuin minä ja sievä Dorani. Tietysti meillä oli
palvelustyttö. Hän emännöitsi meillä. Minulla on vieläkin se salainen
luulo, että hän oli Mrs. Crupp'in tytär valepuvussa; niin hirveän
paljon vastusta meillä Mary Anne'sta oli!
Hänen nimensä oli Paragon. Kun pestasimme hänet, kuvasivat häntä meille
paljon paremmaksikin luontonsa puolesta, kuin hänen nimensä oli
[paragon = esikuva]. Hänen pääsinkirjansa oli pitkä kuin kuninkaallinen
julistus; ja tämän dokumentin mukaan hän osasi toimittaa kaikkia
talossa tarvittavia askareita, mitä minä milloinkaan olen kuullut, ja
koko joukon semmoisia, joista en koskaan ole kuullut mitään. Hän oli
elämänsä keväässä; hänellä oli ankarat kasvot; ja häntä vaivasi
(erittäinkin käsivarsista) jonkunlainen ainainen rupuli eli
tulimaahinen. Hänellä oli kaartissa serkku, jolla oli niin pitkät
koivet, että ne vetivät vertoja toisen ihmisen iltapäivän varjolle.
Tämän miehen arki-takki oli yhtä lyhyt hänelle, kuin hän pitkä meidän
asunnolle. Hän teki koko huoneuksen vähemmäksi, kuin sen todella olisi
tarvinnut olla, koska hän oli niin suunnaton sen suhteen. Paitsi sitä
seinät eivät olleet paksut ja joka kerta kuin hän vietti iltansa
meillä, tiesimme sen aina siitä alituisesta muminasta, joka kyökistä
kuului.
Mary Anne'amme oli taattu raittiiksi ja rehelliseksi. Sen vuoksi
mielelläni uskon, että joku tauti oli kohdannut häntä, kun tapasimme
hänet kattilan alta, ja että tuli syyttää lakaisiaa kaivatuista
tee-lusikoista.
Mutta hän rasitti meitä kauheasti. Me tunsimme kokemattomuutemme,
emmekä kyenneet auttamaan itseämme. Me olisimme olleet hänen armonsa
alla, jos hänessä olisi ollut mitään semmoista; mutta hän oli sydämetön
nainen, eikä tietänyt armosta mitään. Hän oli syypää ensimaiseen pikku
riitaamme.
"Lemmittyni", sanoin minä eräänä päivänä Doralle, "luuletko, että Mary
Anne'lla on mitään käsitystä ajasta?"
"Miksi sitä kysyt, Doady?" vastasi Dora, viattomasti katsoen ylös
piirrostyöstään.
"Siksi, kultani, että kello on viisi, ja meidän olisi pitänyt syödä
päivällistä kello neljä".
Dora katseli miettiväisesti kelloa ja arveli, että se hänen
luullaksensa kävi liian nopeasti.
"Päinvastoin, ystäväni", lausuin minä, omaa kelloani katsoen, "se on
viisi minutia perässä".
Pikku vaimoni tuli ja istui polvelleni, hyväilläksensä minua
levolliseksi, ja veti lyijyskynällänsä viivan nenävarttani myöden
alaspäin; mutta siitä ei ollut mitään päivälliseksi, vaikka se oli
sangen hupaista.
"Etkö luule, rakas Dora", sanoin minä, "että olisi parempi, jos
nuhtelisit Mary Anne'a?"
"Voi! Minä en voisi, Doady!" sanoi Dora.
"Miks'ei, sydänkäpyni?" kysyin lempeästi.
"Oi, koska olen semmoinen pikkuinen hanhi", vastasi Dora, "ja hän
tietää, että olen!"
Minun mielestäni tämmöinen käsitys niin peräti poisti kaiken
mahdollisuuden pitää Mary Anne'a silmällä, että vähän rypistin otsaani.
"Oh, mitkä rumat rypyt häijyn poikani otsassa!" sanoi Dora, ja yhä
istuen polvellani jälitteli hän niitä kynällänsä, kastellen tätä
ruusuisilla huulillansa, piirteitä mustemmaksi tehdäkseen, ja
parannellen otsaani semmoisella leikillisellä ahkeruudella, että minua
oikein huvitti vasten tahtoani.
"Kas se oli kiltti lapsi", lausui Dora, "ja sinun kasvosi ovat niin
paljon kauniimmat, kun naurat".
"Mutta, armaani", sanoin minä.
"Ei, ei! älä nyt!" huudahti Dora, suudellen minua, "älä ole mikään paha
Siniparta! Älä ole totinen!"
"Kallis vaimoni", arvelin minä, "meidän täytyy joskus olla totisia.
Tule! Istu tälle tuolille minun viereeni! Anna minulle lyijyskynä!
Niin! Puhutaan nyt järkevästi. Sinä tiedät, rakas ystäväni" -- mikä
pikkuinen käsi pidellä ja mikä vähäinen vihkisormus katsella! -- "sinä
tiedät, rakas ystäväni, ettei ole erittäin hauska mennä ulos
päivällistä syömättä, vai kuinka?"
"E-e-ei!" vastasi Dora heikosti.
"Kuinka sinä vapiset, lemmittyni!"
"Koska _tiedän_, että aiot torua minua", huudahti Dora surkealla
äänellä.
"Silmäteräni, minä aion vaan puhua järkevästi kanssasi".
"Niin, mutta järkevästi puhuminen on pahempi kuin toruminen!" huudahti
Dora tuskissaan. "Minä en mennyt naimisiin, että minun kanssani
järkevästi puhuttaisiin. Jos aioit puhua järkevästi semmoisen pikkuisen
raukan kanssa, kuin minun, olisi sinun pitänyt sanoa se, sinä julma
poika!"
Minä koetin rauhoittaa Doraa, mutta hän käänsi pois kasvonsa ja pudisti
kiharoitansa toiselta puolelta toiselle ja sanoi: "sinä julma, julma
poika!" niin monta kertaa, etten tosiaan oikein tietänyt, mitä tehdä;
sen vuoksi minä neuvottomuudessani astuin pari kolme kertaa
edestakaisin huoneessa ja palasin jälleen samaan paikkaan.
"Rakastettu Dorani!"
"Ei, minä en ole sinun rakastettu Dorasi. Sinä varmaan kadut, että nait
minut, muutoin et puhuisi järkevästi minun kanssani!" vastasi Dora.
Tämän syytöksen perättömyys loukkasi minua niin paljon, että sain siitä
rohkeutta olla totinen.
"No, oma Dorani", lausuin minä, "nyt olet kovin lapsellinen ja puhut
joutavia. Sinun tulee muistaa, että minun eilen täytyi lähteä ulos
kesken päivällistäni; ja että toispäivänä voin oikein pahoin, kun piti
hätäisesti syödä puolikypsää vasikanpaistia; tänään en saa päivällistä
ollenkaan -- enkä tohdi sanoakaan, kuinka kauan aamiaista odotimme --
ja silloin vesi ei kiehunut. Minä en aio moittia sinua, rakas ystäväni,
mutta tämä ei ole hauskaa".
"Oh, sinä julma, julma poika, kun sanot, että minä olen ikävä vaimo!"
huudahti Dora.
"Mutta, rakas Dorani, tiedäthän, etten koskaan ole sitä sanonut!"
"Sinä sanoit, etten ollut hauska!" arveli Dora.
"Minä sanoin, ettei talouden-pitomme ollut hauska".
"Se on aivan sama asia!" huudahti Dora. Ja hän ajatteli ilmeisesti
niin, sillä hän itki katkerasti.
Minä astuin taas muutamia kertoja huoneen poikki täynnä rakkautta
sievää vaimoani kohtaan ja mieletönnä itsesyytöksistä ja halusta särkeä
pääni oveen. Minä kävin taas istumaan ja sanoin:
"Minä en moiti sinua, Dora. Meillä on molemmilla paljon oppimista. Minä
koetan vaan näyttää sinulle, ystäväni, että sinun täytyy -- sinun
todella täytyy" (minä olin päättänyt, etten luopuisi tästä) "tottua
katsomaan Mary Anne'a ja samoin toimittamaan jotakin itseäsi ja minua
varten".
"Minua kummastuttaa, että puhut näin kiittämättömästi", nyyhkytti Dora.
"Vaikka tiedät, että minä nykyisin, kun sanoit tahtovasi vähän kalaa,
itse kuljin pitkät matkat ja toimitin sitä, ilahuttaakseni sinua".
"Ja siinä teit oikein kauniisti, oma lemmittyni", lausuin minä. "Minä
tunsinkin sen sydämessäni niin, etten olisi millään lailla tahtonut
edes mainita, että ostit lohen -- jossa oli liiaksi kahdelle. Taikka
että se maksoi punnan ja kuusi shillingiä -- joka oli enemmän, kuin
meidän varamme sallivat".
"Sinä olit niin mielissäsi siitä", nyyhkytti Dora. "Ja sanoit, että
minä olin pikku hiiri".
"Samaa sanon taas, kultani", vastasin minä, "ja tuhat kertaa!"
Mutta minä olin haavoittanut Doran hellää pikku sydäntä eikä häntä
saanut lohdutetuksi. Hän nyyhkytti ja vaikeroitsi niin lujasti, että
minusta tuntui, kuin olisin sanonut, en tiedä mitä, häntä loukatakseni.
Minun täytyi kiiruhtaa pois; minun oli pakko olla poissa myöhäiseen
saakka, ja minä tunsin koko illan semmoisia omantunnon vaivoja, että
olin aivan kurja. Minä olin mielestäni kuin murhamies, ja minua rasitti
hämärä tieto äärettömästä häijyydestä.
Oli kulunut pari kolme tuntia puoli-yöstä, kun tulin kotiin. Minä
tapasin tätini meillä. Hän istui minua odottamassa.
"Onko jotain tapahtunut, täti?" sanoin minä levottomana.
"Ei mitään, Trot", vastasi hän. "Käy istumaan, käy istumaan. Pikku
Kukka on ollut vähän alakuloinen, ja minä olen ollut hänen
hupilaisenansa. Siinä kaikki".
Minä nojasin päätäni kättäni vastaan ja tunsin itseni, tuossa kun
istuin ja tuijotin valkeaan, enemmän surulliseksi ja sortuneeksi, kuin
olisin luullut mahdolliseksi niin pian sen jälkeen, kuin kirkkaimmat
toiveeni olivat toteutuneet. Näin istuessani ja ajatellessani kohtasin
sattumalta tätini silmät, jotka olivat minuun kääntyneet. Niissä oli
joku tuskallinen katsanto, mutta se katosi kohta.
"Minä vakuutan teille, täti", lausuin minä, "että olen koko illan ollut
onneton, kun ajattelin, että Dora oli onneton. Mutta minä en aikonut
muuta, kuin hellästi ja ystävällisesti puhua koti-asioistamme".
Tätini nyykäytti rohkaisevaisesti päätänsä minulle.
"Sinun täytyy olla kärsivällinen, Trot", sanoi hän.
"Epäilemättä. Jumala tietää, etten tahdo olla järjetön, täti!"
"Ei, ei", sanoi tätini. "Mutta Pikku Kukka on hyvin hento pikku kukka,
ja tuulen täytyy olla lempeä häntä kohtaan".
Minä kiitin sydämestäni hyvää tätiäni hänen hellyydestään vaimoani
kohtaan; ja minä olin varma, että hän tiesi sen.
"Luuletteko, täti", arvelin minä, vähän taas valkeaan katsottuani,
"että te voisitte silloin tällöin neuvoa ja oikaista Doraa yhteiseksi
eduksemme?"
"En, Trot!" vastasi tätini jonkunlaisella mielenliikutuksella. "Älä
pyydä minulta mitään semmoista!"
Hänen äänensä oli niin peräti vakava, että kummastuneena nostin ylös
silmäni.
"Minä katson taaksepäin menneesen elämääni, lapseni", lausui tätini,
"ja ajattelen muutamia, jotka nyt lepäävät haudassansa ja joitten
kanssa minä olisin voinut olla ystävällisemmällä kannalla. Jos
tuomitsin ankarasti muitten ihmisten erehdyksiä heidän avioliitoissaan,
lienee se tullut siitä, että minulla oli katkera syy ankarasti tuomita
omia erehdyksiäni. Jätetään se asia. Minä olen monta monituista vuotta
ollut äreä, näreä, itsepäinen nainen. Minä olen semmoinen vielä ja aina
vastedeskin. Mutta sinä ja minä olemme tehneet toisillemme vähän hyvää,
Trot -- ainakin sinä olet tehnyt minulle, rakas poikani; eikä mitään
eripuraisuutta saa syntyä meidän välillemme tällä ijällä".
"Eripuraisuutta _meidän_ välillemme!" huudahdin minä.
"Lapsi, lapsi!" lausui tätini, pukuansa silitellen, "kuinka pian se
syntyisi meidän välillemme taikka kuinka onnettomaksi se tekisi Pikku
Kukkamme, jos minä sekaantuisin johonkin, sitä ei mikään profeta voisi
sanoa. Minä tahdon, että lempilapsemme rakastaa minua ja on iloinen,
kuin perhonen. Muista omaa kotiasi tuon toisen avioliiton aikana; äläkä
koskaan tee minulle eikä hänelle sitä vääryyttä, johon viittasit!"
Minä käsitin kohta, että tätini oli oikeassa, ja ymmärsin kokonaan
hänen jalot tunteensa kallista vaimoani kohtaan.
"Nyt olette vasta alussa, Trot", jatkoi hän, "eikä Romaa rakennettu
yhtenä päivänä ei vuonnakaan. Sinä olet valinnut omaa mieltäsi myöden"
-- minusta näytti, kuin joku pilvi pikimmältä olisi vierähtänyt hänen
kasvojensa yli -- "valinnut hyvin sievän ja herttaisen olennon. Sinun
on velvollisuus, ja se on oleva sinun ilosi myöskin -- sen tiedän; minä
en pidä mitään luentoa -- arvostella häntä (koska valitsit hänet)
niitten ominaisuuksien mukaan, jotka hänellä on, eikä niitten
ominaisuuksien mukaan, joita hänellä ehkä ei ole. Jälkimäisiä tulee
sinun kasvattaa hänessä, jos voit. Jollet voi, lapsi", tässä tätini
hivutti nenäänsä, "täytyy sinun tottua tulemaan toimeen ilman niitä.
Mutta muista, rakas poikani, tulevaisuutenne riippuu teistä molemmista.
Ei kukaan voi auttaa teitä; teidän täytyy itse luoda se. Semmoinen
avioliitto on, Trot; ja Jumala siunatkoon teitä molempia siinä, koska
olette niinkuin pari pientä lasta metsässä!"
Tätini sanoi tämän hilpeällä tavalla ja antoi minulle suudelman,
siunaustansa vahvistaakseen.
"Nyt", sanoi hän, "sytytä pikku lyhtyni ja saata minut hattu-rasiaani
puutarhan polkua myöden"; sillä tällä taholla olivat asuntomme
keskinäisessä yhteydessä. "Sano Kukalle terveisiä Betsey Trotwood'ilta,
kun palaat; ja mitä hyvänsä tehnet. Trot, älä koskaan aseta Betsey'tä
miksikään linnunpelottimeksi, sillä niin totta kuin olen hänet peilissä
nähnyt, on hän kylläksi julma ja laiha jo ennaltakin!"
Näin sanoen sitoi tätini päänsä nenäliinaan, jolla hän tämmöisissä
tiloissa oli tottunut sitä mytyksi muodostamaan; ja minä seurasin häntä
kotiin. Kun hän seisoi puutarhassaan, pitäen ylöspäin pikku lyhtyänsä,
näyttääksensä minua, kun palasin, oli minusta, kuin hän taas olisi
tarkastanut minua tuskallisella katsannolla; mutta minä en pannut sitä
erittäin mieleeni, sillä minä olin ruvennut syvästi miettimään, mitä
hän oli sanonut, ja olin vakuutettu -- oikeastaan ensimäisen kerran --
siitä, että Doran ja minun todellakin itse täytyi luoda tulevaisuutemme
ja ettei kukaan voinut auttaa meitä.
Dora tuli hiipien alas vähäisillä tohveleillansa, kohdataksensa minua
nyt, kun olin yksinäni, ja itki olkapääni nojalla ja sanoi, että minä
olin ollut kovasydäminen ja hän oli ollut häijy; ja minä sanoin melkein
samaa, luullakseni; ja me sovimme ja suostuimme, että ensimäinen pikku
riitamme olisi viimeinen ja ettemme koskaan rakentaisi mitään uutta,
vaikka eläisimme sata vuotta.
Seuraava kotoinen kiusaus, johon jouduimme, oli palkollisten tuottama
kiirastuli. Mary Anne'n serkku karkasi sotaväestä alas meidän
hiilikellariimme, josta piketti aseellisia kumppaneita suureksi
ihmeeksemme veti esiin hänet, pani hänet käsirautoihin ja vei hänet
pois, semmoinen saattojoukko perässä, joka tuotti häväistystä talomme
edustan puutarhalle. Tästä sain rohkeutta laskea palveluksesta pois
Mary Anne'n, joka, palkkansa saatuaan, meni matkoihinsa niin siivosti,
että se kummastutti minua, siksi kuin huomasin jotakin tee-lusikkain ja
myöskin muutamien vähäisten rahasummain suhteen, joita hän minun
nimessäni ja ilman minun luvattani oli lainannut kauppiailta. Kun
kappaleen aikaa olimme pitäneet Mrs. Kidgerbury'ä -- vanhin Kentish
Town'in asukas, luullakseni, joka kävi muilla lattioita pesemässä,
mutta nyt oli liian heikko toteuttamaan aatteitansa tämän taiteen
suhteen -- löysimme toisen hyvän, joka oli mitä säyseimpiä naisia,
mutta tavallisesti katsoi velvollisuudekseen kyökin portaissa kompastua
tarjottimineen ja melkein aina sukelsi teekapineitten kanssa
vierashuoneesen, niinkuin kylpy-ammeesen. Ne vahingot, joita tämä
onneton aikaan saatti, pakoittivat meitä antamaan hänelle eron, jolloin
häntä seurasi (Mrs. Kidgerbury oli aina väli-ajat meillä) pitkä sarja
kelvottomia, päättyen erääsen nuoreen, gentililtä näyttävään henkilöön,
joka lähti Greenwich'in markkinoille Doran hatulla. Tämän jälkeen minä
en muista muuta, kuin samanlaista, yhtämittaista huonoa menestystä.
Jokainen, jonka kanssa meillä oli jotakin tekemistä, näytti pettävän
meitä. Meidän ei tarvinnut kuin tulla johonkin puotiin, kun jo kaikki
pahentuneet tavarat tuotiin esiin. Jos ostimme hummerin, oli se vettä
täynnä. Lihamme oli aina sitkeätä, ja pehmeässä leivässämme oli tuskin
mitään kuorta. Sitä peri-aatetta etsiessäni, jonka mukaan liha oli
paistettava kypsäksi, mutta ei palaneeksi, tutkin itse kokkikirjaa ja
näin siinä neljänneksen tuntia määrätyksi jokaiselta naulalta, johon
ehkä neljännes oli lisättävä. Mutta jonkun kummallisen onnettomuuden
kautta tämä perus-aate aina petti meidät emmekä koskaan keksineet
mitään keskikohtaa raakuuden ja tuhan välillä.
Minulla oli syytä luulla, että nämät vastoinkäymiset maksoivat meille
paljon enemmän, kuin jos olisimme viettäneet koko joukon suuria juhlia.
Kun katselin kontrakirjojamme, näytti minusta, kuin olisimme voineet
laskea alikerroksen lattian voilla, niin summalta tätä tavaraa
kulutimme. En tiedä, osoittivatko tullikertomukset siihen aikaan
enentynyttä pippurin tarvetta; mutta jollei meidän menetyksemme
vaikuttanut kauppaan, väittäisin, että useat perheet varmaan olivat
laanneet tätä kryytiä käyttämästä. Mutta kaikkein kummallisin asia oli
se, että meillä ei kuitenkaan koskaan ollut sitä talossamme.
Mitä siihen tulee, että pesu-akka vei vaatteemme pantiksi ja
päihdyksissään katuvaisena tuli pyytämään anteeksi, arvaan, että
semmoista on tapahtunut monta kertaa jokaiselle. Samaa sopii sanoa
nokivalkeasta, piirikunnan ruiskun kelvottomuudesta ja kirkonpalvelian
väärästä valasta. Mutta itsen-omaiseksi onnettomuudeksi katson sitä
seikkaa, että tulimme pestanneeksi palvelus-tytön, jolla oli taipumus
väkeviin juomiin ja joka kartutti juoksevaa porteri-rätinkiämme
ravintolassa semmoisilla selittämättömillä posteilla, kuin "kortteli
rommi-punssia (Mrs. C.)", "puoli korttelia giniä ja kryytineiliköitä
(Mrs. C.)", "lasillinen rommia ja piparminttua (Mrs. C.)" --
sulkumerkit tarkoittivat aina Doraa, joka, niinkuin tiedusteltaessa
huomattiin, luultiin nauttineen kaikkia näitä virvoituksia.
Ensimäisiä urotekojamme taloudellisella alalla oli vähäiset päivälliset
Traddles'ille. Minä kohtasin hänet kaupungissa ja pyysin häntä astumaan
ulos minun kanssani iltapuolella. Kun hän mielellään suostui, kirjoitin
Doralle ja ilmoitin, että toisin hänet kotiin. Ilma oli kaunis, ja
matkallamme keskustelimme minun perheellisestä onnestani. Traddles oli
varsin ihastuksissaan siitä ja sanoi, että, kun hän mielessänsä kuvasi
semmoista kotia, jossa Sofia vartoisi häntä ja valmistelisi kaikkia
hänelle, hän ei voinut ajatella, että mitään puuttui hänen
autuudessaan.
Minä en olisi voinut toivoa itselleni sievempää pikku emäntää pöydän
toiseen päähän, mutta todella olisi minun sopinut toivoa itsellemme
hiukan enemmän tilaa, kun kävimme istumaan. En tiedä, kuinka laita oli,
mutta vaikka meitä oli vaan kaksi, olimme aina yhteen sullotut tilan
puutteesta, samalla kuin meillä aina oli kylläksi tilaa, johon hukata
kaikki. Minä pelkään, että se tuli siitä, ettei milläkään kalulla ollut
oma paikkansa, paitsi Jip'in pagodilla, joka alinomaa sulki
pääkäytävän. Tässä tilaisuudessa saarsivat pagodi ja gitarrikotelo,
Doran kukanmaalaus-kapineet ja minun kirjoituspöytäni Traddles'ia niin,
että minua syystä epäilytti, sopiko hänen ollenkaan käyttää veistänsä
ja kahveliansa; mutta hyvänluontoisena, kuin ainakin, hän väitti
vastaan: "tilaa kuin valtamerta, Copperfield! Kuin valtamerta, vakuutan
sinulle!"
Oli toinenkin asia, jota olisin suonut, nimittäin ettei Jip'iä koskaan
olisi kehoitettu kävelemään pöytäliinalla päivällisten aikana. Minä
rupesin ajattelemaan, että oli jonkunlaista huonoa järjestystä jo
siinäkin, että se oli siinä ollenkaan, vaikk'ei sen olisi ollutkaan
tapa pistää jalkojansa suolaan tai sulattuun voihin. Tällä kertaa se
näytti luulevan itsensä sisään tuoduksi varta vasten pitämään
Traddles'ia alallansa; ja se haukkui vanhaa ystävääni ja hyökkäili
hänen talrikkiansa vastaan niin rohkealla itsepintaisuudella, että sopi
sanoa sen anastaneen koko keskustelun.
En minä kuitenkaan lausunut mitään moitetta, koska tiesin, kuinka
helläsydäminen rakas Dorani oli ja kuinka hän panisi pahaksensa
vähimmänkin loukkauksen suosikkiansa vastaan. Samanlaisista syistä minä
en myöskään puhunut sanaakaan lattialla kahakoitsevista talrikeista; ei
kryytikopaston sopimattomasta ilmestymisestä, jonka osat olivat vinossa
ja väärässä ja joka näytti päihtyneeltä; eikä siitäkään, kuinka
sallatti-astiat ja -pullot lisäksi saarsivat Traddles'ia. Kun katselin
edessäni olevaa keitettyä lampaanreittä, ennenkuin rupesin leikkaamaan
sitä, en voinut olla itsekseni kummastelematta, mistä se tuli, että
kaikilla meidän lihakappalillamme oli niin eriskummainen muoto -- ja
ostiko meidän teurastaja kaikki rumat lampaat, jotka syntyivät
mailmaan; mutta minä pidin nämät mietteet takanani.
"Armaani", sanoin minä Doralle, "mitä sinulla tuossa vadissa on?"
Minä en voinut ymmärtää, miksi Dora oli muhostellut suutansa minulle
niin viehättävällä tavalla, kuin hän olisi tahtonut suudella minua.
"Ostroneita, ystäväni", sanoi Dora ujosti.
"Sinunko mieleesi tämä johtui?" kysyin minä iloisesti.
"Ni-i-n, Doady", vastasi Dora.
"Parempaa et olisi voinut keksiä!" huudahdin minä, laskien pois
jakaajan-veitseni ja kahvelin. "Traddles ei pidä mistään niin paljon!"
"Ni-i-n, Doady", lausui Dora, "ja sentähden minä ostin kauniin, pienen
tynnyrin niitä, ja mies sanoi, että ne olivat erittäin hyviä. Mutta
minä -- minä pelkään, että niissä on joku vika. Ne eivät näytä
oikeilta". Tässä Dora pudisti päätänsä ja timantteja välkkyi hänen
silmissään.
"Ne ovat avatut, mutta molemmat kuoret jätetyt paikallensa", arvelin
minä. "Ota päällinen kuori pois, kultani".
"Mutta se ei lähde pois", sanoi Dora, koettaen kaikin voimin ja
näyttäen sangen huolestuneelta.
"Tiedätkö, Copperfield", lausui Traddles, iloisesti tutkien vatia,
"minä luulen, että syy on se -- ne ovat mainioita ostroneita, mutta
minä luulen, että syy on se -- ettei niitä ensinkään ole avattu".
Niitä ei oltu ensinkään avattu; eikä meillä ollut mitään
ostroni-veitsiä -- emmekä olisi osanneet käyttääkään näitä, vaikka
meillä olisi ollutkin; sentähden katselimme ostroneita ja söimme
lampaanlihaa. Söimme ainakin sen verran, kuin oli kypsää, ja maustimme
sitä kaprisilla. Jos olisin sallinut, olen varma, että Traddles olisi
ruvennut varsinaiseksi villi-ihmiseksi ja syönyt talrikin täyden raakaa
lihaa, osoittaaksensa, kuinka ihastunut hän oli ateriaan; mutta minä en
tahtonut kuulla mistään semmoisesta uhrista ystävyyden alttarilla, ja
me söimme sen sijaan vähän kylmää sian-lihaa, jota onneksi sattui
löytymään ruokakammiossamme.
Pikku vaimo raukkani oli niin suruissaan, kun hän ajatteli, että minä
olisin suuttunut, ja niin iloissaan, kun huomasi, etten ollut, että se
mielipaha, jonka olin tukeuttanut, sangen pian katosi ja me hupaisesti
vietimme iltaa; sillä välin kuin Traddles ja minä keskustelimme
viini-lasin ääressä, istui Dora, käsivarsi tuolillani, ja käytti
jokaista tilaisuutta kuiskataksensa korvaani, että olin oikein kiltti,
kun en ollut mikään kova-sydäminen, äreä vanha poika. Vähitellen hän
laitti teetä meille, ja oli niin hauska nähdä häntä tässä toimessa --
oli niinkuin hän olisi askaroinnut nuken teekalujen kanssa -- etten
pitänyt sillä niin suurta väliä, mimmoinen juoma oli. Sitten Traddles
ja minä pelasimme pari, kolme peliä cribbage'a; ja kun Dora sillä aikaa
lauloi ja soitti gitarria, tuntui minusta, kuin kosimiseni ja naimiseni
olisi vaan suloinen unelma ja se ilta, jona ensin kuuntelin hänen
ääntänsä, ei vielä olisi ollut ohitse.
Kun Traddles lähti pois ja minä, häntä saatettuaan, palasin
vierashuoneesen, muutti vaimoni tuolinsa likelle minun tuoliani ja
istui viereeni.
"Minä olen hyvin suruissani", sanoi hän. "Tahdotko koettaa opettaa
minua, Doady?"
"Minun täytyy ensin itse oppia, Dora", sanoin minä. "Minä en ole
parempi, kuin sinäkään, armaani".
"Voi! Mutta sinä kykenet oppimaan", vastasi hän; "ja sinä olet taitava,
taitava mies!"
"Joutavia, pikku hiireni!" arvelin minä.
"Minä soisin", jatkoi vaimoni, kauan vaiti oltuaan, "että olisin saanut
lähteä maalle vuodeksi aikaa ja asua Agnesin kanssa!"
Hänen kätensä olivat ristissä olkapäälläni, hänen leukansa nojasi
siihen, ja hänen siniset silmänsä katsoivat vakavasti minun silmiini.
"Miksi niin?" kysyin minä.
"Minä luulen, että hän olisi voinut parantaa minua, ja minä luulen,
että olisin voinut oppia _hänestä_", sanoi Dora.
"Aikansa kullakin, lemmittyni. Agnesilla on monta vuotta ollut isä
hoidettavana, täytyy sinun muistaa. Silloinkin kuin hän oli vaan lapsi,
oli hän se Agnes, jonka me tunnemme", arvelin minä.
"Tahdotko nimittää minua eräällä nimellä, jota tahtoisin saada
sinulta?" kysyi Dora liikahtamatta.
"Mikä se on?" kysyin minä hymyillen.
"Se on tyhmä nimi", sanoi hän, hetken kiharoitansa pudistaen.
"Vaimo-lapsukainen".
Nauraen kysyin minä vaimo-lapsukaiseltani, mitä hän sillä tarkoitti,
kun hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin niin. Hän liikahti vaan niin
paljon, kuin se käsivarsi, jonka kiersin hänen ympärillensä, ehkä
siirsi hänen siniset silmänsä likemmäksi minua, ja vastasi:
"Minä en tarkoita, sinä typerä toveri, että käyttäisit tätä nimeä Doran
sijasta. Minä tarkoitan vaan, että ajattelisit minua semmoiseksi. Kun
aiot suuttua minuun, sano itseksesi: 'se on vaan vaimo-lapsukaiseni!'
Kun minun tähteni kovasti petyt toiveissasi, sano: 'tiesinhän jo aikoja
sitten, että hänestä tulisi vaan vaimo-lapsukainen!' Kun kaipaat, mitä
minä tahtoisin olla, mutta en koskaan, luullakseni, voi olla, sano:
'kuitenkin vaimo-lapsukaiseni rakastaa minua!' Sillä minä todella
rakastan sinua".
Minä en ollut ollut totinen hänen suhteensa, kosk'ei minulla ollut,
ennenkuin nyt, mitään aavistusta siitä, että hän itse oli totinen.
Mutta hänen luonnosta hellä mielensä kävi niin onnelliseksi siitä, mitä
nyt koko sydämestäni sanoin hänelle, että hänen kasvonsa alkoivat
hymyillä, ennenkuin hänen kyyneltyneet silmänsä olivat kuivat. Hän
olikin ennen pitkää tosiaan vaimo-lapsukaiseni, sillä hän istui
lattialle tuon kiinalaisen huoneen eteen ja soitti kaikkia pikku
kelloja järjestänsä, rangaistaksensa Jip'iä äskeisestä pahasta
käytöksestä; mutta Jip makasi ovessa, pää ulkopuolella, ja vilkutti
silmiänsä liian laiskana edes suuttumaan.
Tämä Doran vetoaminen minun puoleeni vaikutti minuun syvästi. Minä
katson taaksepäin siihen aikaan, josta kirjoitan; minä rukoilen sitä
viatonta olentoa, jota kalliisti rakastin, tulemaan esiin entisyyden
sumuista ja varjoista, ja vielä kerran kääntämään lempeätä päätänsä
minua kohden; ja minä voin vielä vakuuttaa, että tämä hänen pikkuinen
puheensa alinomaa on pysynyt muistissani. Minä ehkä en käyttänyt sitä
niin hyvin, kuin olisin voinut; minä olin nuori ja kokematon; mutta
minä en koskaan sulkenut korvaani sen yksinkertaisilta sanoilta.
Dora kertoi minulle vähän aikaa sen jälkeen, että hän aikoi ruveta
oikein mainioksi taloudenpitäjäksi. Hän siivosi siis taulunsa, teroitti
kynänsä, osti summattoman suuren konttokirjan, pisti huolellisesti
neulalla ja langalla kiinni kaikki ne kokkikirjan lehdet, joita Jip oli
repinyt rikki, ja teki oikein ankaran pikku ponnistuksen "tulla
hyväksi", joksi hän nimitti sitä. Mutta numeroilla oli vanha itsepäinen
taipumuksensa -- ne eivät tahtoneet lyödä yhteen. Kun hän suurella
vaivalla oli kirjoittanut pari kolme postia konttokirjaan, Jip ehkä
astui sivun ylitse, heilutti häntäänsä ja tahrasi kaikki. Hänen oma
pikkuinen oikean käden keskisormensa lioitettiin luuhun saakka läkillä;
ja minä luulen, että tämä oli ainoa varma seuraus hänen yrityksestään.
Välisti iltaisin, kun olin kotona ja työssä -- sillä minä kirjoitin nyt
paljon ja aloin saada vähän kirjailian mainetta -- laskin pois kynäni
ja katselin vaimo-lapsukaistani, kuinka hän koetti olla hyvä. Kaikkein
ensimäiseksi otti hän esiin tuon ison konttokirjan ja pani sen
raskaalla huokauksella pöydälle. Sitten avasi hän sen siitä paikasta,
josta Jip edellisenä iltana oli tehnyt sen ihan epäselväksi, ja käski
Jip'in tulla ylös katsomaan pahoja tekojansa. Näin keskeytyi työ Jip'iä
varten ja sen nenää ehkä mustattiin läkillä rangaistukseksi. Sitten
käski hän Jip'in heti laskeuta alas pöydälle "leijonaksi" -- joka oli
yksi sen opituista tempuista, vaikka en juuri voi kehua, että
yhtäläisyys oli suuri -- ja, jos se oli tottelevaisella tuulella, se
totteli. Nyt tarttui Dora kynään ja alkoi kirjoittaa, mutta löysi
hiuksen siinä. Tuosta tarttui hän toiseen kynään, alkoi kirjoittaa,
mutta huomasi, että se pärskytti. Sitten hän tarttui kolmanteen kynään
ja alkoi kirjoittaa, mutta sanoi matalalla äänellä: "voi, se on
kirskuva kynä ja se häiritsee Doadya!" Ja nyt hän jätti koko toimen,
kosk'ei se ottanut menestyäksensä, ja pani konttokirjan pois, kun hän
ensiksi oli ollut leijonan sillä musertavinaan.
Taikka jos hän oli hyvin levollisessa ja vakavassa mielentilassa, istui
hän taulujensa ja erään vähäisen korin ääreen, jossa oli rätinkejä ja
muita dokumentteja, jotka näyttivät enemmän hiuspaperruksilta, kuin
miltään muulta, ja koetti saada jotakin selkoa niistä. Kun hän oli
tarkasti verrannut niitä toinen toiseensa ja joka kerta kirjoittanut
niistä jotakin tauluillensa ja taas pyyhkinyt sen pois ja lukenut
kaikilla vasemman kätensä sormilla monta kertaa edestakaisin, suuttui
hän niin ja kävi niin alakuloiseksi ja näytti niin onnettomalta, että
minua tuskastutti, kun näin hänen kirkasten kasvojensa pilvettyvän --
vieläpä minun tähteni! -- ja minä menin hiljalleen hänen luoksensa ja
sanoin:
"Kuinka laita on, Dora?"
Dora katsahti nyt ylös toivottomana ja vastasi: "ne eivät lyö yhteen.
Ne panevat pääni kivistämään niin kovasti. Eivätkä ne tahdo tehdä
mitään, mitä minä tahdon!"
Sitten minä ehkä sanoin: "koettakaamme yhdessä. Anna minun näyttää
sinua, Dora".
Silloin minä aloitin jotakin käytöllistä selitystä, jota Dora kuunteli
hartaasti kenties viiden minutin ajan, jolloin hän alkoi kauheasti
väsyä ja tahtoi helpoittaa asiaa hiuksiani kähertämällä taikka sillä
tapaa, että hän koetti, miltä kasvoni näyttivät, kun paidan-kaulukseni
taitettiin alas. Jos äänettömyydellä pidätin tätä leikillisyyttä ja yhä
jatkoin, hän ehkä, samalla kuin hän yhä enemmän hämmentyi, näytti niin
pelästyneeltä ja lohduttomalta, että muisto hänen luonnollisesta
iloisuudestaan siihen aikaan, kuin ensin jouduin hänen tiellensä, ja
siitä, että hän oli minun vaimo-lapsukaiseni, nuhdellen heräsi minussa;
ja minä laskin kynän pois ja käskin hänen ottaa esiin gitarrin.
Minulla oli paljon työtä ja monta huolta, mutta samoista syistä pidin
niitä takanani. Minä en suinkaan nyt ole varma, että tein oikein siinä,
mutta minä tein niin vaimo-lapsukaiseni tähden. Minä tutkin sydäntäni
ja uskon sen salaisuudet, sitä myöden kuin tunnen ne, ilman mitään
epäilystä tälle paperille. Sillä vanhalla onnettomalla tunteella, että
olin kadottanut jotakin taikka kaipasin jotakin, oli, minä huomaan sen,
joku sija sydämessäni; mutta ei niin, että se elämääni katkeroitti. Kun
kauniilla ilmalla kävelin yksinään ja ajattelin niitä kesäpäiviä,
jolloin koko ilma oli ollut täynnä lapsimaista ihastustani, puuttui
mielestäni jotakin unelmieni toteen käymisessä; mutta minä ajattelin,
että se oli joku lientynyt entisyyden loisto, jota ei mikään olisi
voinut luoda nykyisiin oloihin. Minusta tosin aiottain tuntui, kuin
olisin suonut, että olisin voinut neuvotella vaimoni kanssa; että
hänellä olisi ollut enemmän voimaa ja tahtoa auttaa minua ja parantaa
minua; että hänellä olisi ollut kyky täyttää se tyhjä paikka, joka
näytti olevan jossakin minussa; mutta minusta tuntui, kuin tämä olisi
ollut joku taivaallinen onnen täydellisyys, jonka ei koskaan ollut
määrä olla ja joka ei koskaan olisi voinut olla.
Ikä-vuosien puolesta olin hyvin nuori isäntä. Minä en ollut tuntenut
minkään muun surun tai kokemuksen hillitsevää vaikutusta, kuin niitten,
jotka ovat kuvatut näillä lehdillä. Jos tein jotakin, mikä ei ollut
oikein, niinkuin ehkä tein paljonkin, tein sen väärin ymmärretystä
rakkaudesta ja puuttuvasta viisaudesta. Minä kirjoitan suoran totuuden.
Sen kaunistaminen ei hyödyttäisi minua ollenkaan nyt.
Näin tapahtui, että otin omakseni elämämme toimet ja huolet ilman
ketään osallista. Me elimme jotenkin niinkuin ennen, mitä huonoon
taloutemme kuntoon tulee, mutta minä olin tottunut siihen, ja Dora,
minä näin sen mielihyvällä, oli nyt harvoin pahoillansa. Hän oli hilpeä
ja iloinen vanhalla, lapsellisella tavallaan, rakasti minua hellästi ja
oli onnellinen vanhoissa pikku puuhissansa.
Kun parlamentin-keskustelut olivat rasittavia -- minä tarkoitan
pituuden puolesta, eikä sisällön, sillä jälkimäisessä suhteessa ne
enimmiten olivat niin -- ja minä tulin myöhään kotiin, ei Dora koskaan
tahtonut levätä, kun kuuli askeleeni, vaan tuli aina portaita alas
kohtaamaan minua. Kun välisti iltaisin olin vapaa siitä työstä, johon
niin suurella vaivalla olin harjoittanut itseäni, ja kirjoitin kotona,
istui hän toisinaan hiljalleen vieressäni, olipa kuinka myöhäistä
tahansa, ja oli niin ääneti, että usein luulin hänen vaipuneen uneen.
Mutta tavallisesti, kun nostin päätäni, näin hänen sinisten silmiensä
katselevan itseäni sillä levollisella vaarinpidolla, josta jo olen
puhunut.
"Oi, mikä väsynyt poika!" sanoi Dora eräänä iltana kun kohtasin hänen
silmänsä, pulpettiani sulkiessani.
"Mikä väsynyt tyttö!" sanoin minä. "Sitä sopii vielä paremmin sanoa.
Sinun täytyy vast'edes panna maata, lemmittyni. Tämä on liian myöhäistä
sinulle".
"Ei, älä lähetä minua makaamaan!" rukoili Dora, viereeni tullen. "Älä
tee sitä!"
"Dora!"
Kummastuksekseni nyyhkytti hän kaulassani.
"Sinä et voi hyvin, ystäväni! et ole onnellinen!"
"Kyllä! Minä voin varsin hyvin ja olen aivan onnellinen!" lausui Dora.
"Mutta lupaa, että saan jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat".
"No, mitä katsottavaa siinä on parilla niin kirkkaalla silmällä
yö-sydännä!" vastasin minä.
"Ovatko ne todella kirkkaat?" kysyi Dora, hymyillen. "Minua ilahuttaa,
että ne ovat kirkkaat".
"Pikku Turhamieli!" lausuin minä.
Mutta se ei ollut turhamielisyyttä; se oli vaan viatonta iloa minun
ihmettelemisestäni. Minä tiesin sen sangen hyvin, ennenkuin hän sanoi
sitä minulle.
"Jos pidät niitä kauniina, niin lupaa, että aina saan jäädä ja
katsella, kuinka sinä kirjoitat!" arveli Dora. "Pidätkö todella niitä
kauniina?"
"Hyvin kauniina".
"Anna minun siis aina jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat".
"Minä pelkään, ettei se paranna niitten kirkkautta, Dora".
"Kyllä se parantaa! Sillä, sinä taitava poika, sinä et unhota minua
silloin, kun pääsi on täynnä äänettömiä mielikuvituksia. Suututko, jos
sanon jotakin hyvin, hyvin tyhmää? -- tavallista tyhmempää?" kysyi
Dora, tähystellen olkapääni yli kasvoihini.
"Mikä kummallinen asia se lienee?" arvelin minä.
"Anna minun pitää kynäsi kädessäni", lausui Dora. "Minä tahdon saada
jotakin tekemistä niitten monien tuntien kuluessa, joina sinä olet niin
ahkera. Saanko minä pitää kynäsi?"
Muisto hänen sievästä ilostaan, kun minä sanoin: kyllä, saattaa
kyyneliä silmiini. Kun ensi kerran istuin kirjoitustyöhöni, ja aina
jälestäpäin, istui Dora vanhalla paikallansa, pieni kimppu kyniä
vieressänsä. Hänen riemunsa, kun hän näin otti osaa minun työhöni,
ja hänen ilonsa, kun minä tarvitsin uutta kynää -- jota sangen
usein olin tarvitsevinani -- tuotti minulle uuden keinon huvittaa
vaimo-lapsukaistani. Minä olin toisinaan tahtovinani kahta, kolmea
sivua käsikirjoituksestani kopioituksi. Silloin Dora oli varsin mainio.
Ne hankkeet, joihin hän rupesi tätä suurta työtä varten, ne esiliinat,
joita hän pani päällensä, ne rintatilkut, joita hän lainasi kyökistä,
läkkiä torjuaksensa, se aika, jonka hän kulutti, ne lukemattomat
pysähdykset, jolloin hänen täytyi nauraa Jip'in kanssa, niinkuin se
olisi ymmärtänyt nämät kaikki, hänen vakuutuksensa, ettei hänen työnsä
ollut täydellinen, jollei hän kirjoittanut nimeänsä alle, ja se tapa,
jolla hän näytti sitä minulle, niinkuin jotakin kouluvihkoa, ja sitten,
kun kiitin sitä, halasi minua -- niissä on liikuttavia muistoja
minulle, vaikka ne ehkä muista näyttävät yksinkertaisilta.
Hän otti vähä aika tämän jälkeen avaimet haltuunsa ja astui kilistellen
kaikkialla asunnossamme, koko kimppu pienessä korissa, joka oli sidottu
hänen hoikkaan vyötäimeensä. Harvoin huomasin, että ne paikat, joihin
ne kuuluivat, olivat lukossa, taikka että avaimia käytettiin mihinkään
muuhun tarpeesen, kuin leikkikaluksi Jip'ille -- mutta Dora oli
iloinen, ja se ilahutti minua. Hän oli aivan varma, että paljon oli
aikaan saatu tämän teko-taloudenpidon kautta; ja asia huvitti
häntä yhtä paljon, kuin jos olisimme leikillä pitäneet jotakin
nukki-huonetta.
Sillä tapaa jatkoimme. Dora oli melkein yhtä hellä tädilleni, kuin
minulle, ja kertoi tälle usein siitä ajasta, jolloin hän pelkäsi, että
hän olisi häijy, vanha olento. Minä en koskaan nähnyt tätini
säännöllisemmin mukaantuvan kenenkään mieltä myöden. Hän hyväili
Jip'iä, vaikka Jip ei koskaan vastannut; kuunteli päivän toisensa
perästä gitarria, vaikka minä varon, ettei hän pitänyt mitään soitosta;
ei torunut koskaan kelvottomia palvelioitamme, vaikka epäilemättä mieli
kyllä teki; kävi kummallisen pitkät matkat jalkaisin, odottamattomaksi
lahjaksi ostaaksensa jotakin pientä kalua, jota hän huomasi Doran
tarvitsevan, eikä koskaan tullut sisään puutarhasta ja kaivannut häntä
huoneissa, alhaalta portailta huutamatta semmoisella äänellä, joka
iloisesti kaikkui koko asunnossa:
"Missä Pikku Kukka on?"