Toinen takaisinkatsaus.
Sallikaat minun kerran vielä seisahtua erääsen muistettavaan
aikakauteen elämästäni. Sallikaat minun astua syrjään ja nähdä näitten
päivien haamut himmeässä kulkueessa liikkuvan sivutseni, omaa varjoani
seuraten.
Viikkoja, kuukausia, vuosia vierii ohitse. Ne näyttävät tuskin
pidemmältä, kuin suvinen päivä tai talvinen ilta. Milloin on
yhteismaa, jossa kävelen Doran kanssa, kokonaan kukassa, heleänä
kultaketona. Milloin kanervan penkeret peittyvät lumiseen vaippaan.
Silmänräpäyksellä joki, jonka vieressä sunnuntaisin astumme, säteilee
kesän auringossa, kiihtyy talvituulesta tai sakenee ajelevista
jääkappaleista. Nopeammin, kuin koskaan virta juoksi merta kohden, se
välähtää, mustenee ja vyöryy pois.
Ei mitään muutosta tapahdu molempien pienten, linnun-kaltaisten ladyjen
huoneessa. Kello tikittää kaminin ylipuolella, ilmapuntari riippuu
eteisessä. Ei kello eikä ilmapuntari koskaan ole oikeassa; mutta me
uskomme hartaasti molempia.
Minä olen päässyt miehen-ikään. Minä olen saavuttanut yhdenkolmatta
vuoden arvon. Mutta tämä on semmoinen arvo, joka annetaan jokaiselle.
Sallikaat minun ajatella, mitä olen toimittanut.
Minä olen kesyttänyt tuon huiman pikakirjoituksen mysterin. Minulla on
melkoiset tulot siitä. Minä olen suuressa maineessa näppäryydestäni
kaikissa tähän taiteesen koskevissa asioissa ja laadin yhdentoista
kumppanin kanssa kertomuksia parlamentin-keskusteluista erääsen
aamulehteen. Ilta toisensa perästä kirjoitan ennustuksia, jotka eivät
koskaan toteudu, lupauksia, joita ei koskaan pidetä, selityksiä, jotka
tarkoittavat vaan asiain hämmentämistä. Minä ryven sanoissa. Britannia,
tuo onneton nainen, on aina edessäni niinkuin paahdettavaksi kääritty
lintu: pistetty läpi ministeristön kirjoituskynillä ja sidottu käsistä
ja jaloista hallituksen punaisella langalla. Minä olen kylläksi
kulissien takana, tietääkseni valtiollisen elämän arvoa. Minä olen
aivan vääräuskoinen sen suhteen, eikä minua koskaan voi kääntää.
Rakas, vanha Traddles'ini on koettanut kättänsä samassa työssä, mutta
se ei sovellu Traddles'in luontoon. Hän mukaantuu täydellisesti huonoon
menestykseensä ja muistuttaa minulle, että hän aina piti itseänsä
hitaisena. Hänellä on satunnainen virka samassa sanomalehdessä ja hän
kerää kuivia tietoja, joita kekseliäämmät henget kirjoittavat
valmiiksi ja kaunistavat. Hän on nimitetty asianajajaksi; ja hän on
ihmeteltävällä ahkeruudella ja alttiiksi antamisella koonnut toiset
sata puntaa maksoksi eräälle julkiselle notariukselle, jolta hän kysyy
neuvoja. Paljon kuumennettua portviiniä juotiin hänen nimityksensä
johdosta; ja makson suuruuteen katsoen luulen, että Inner Temple
varmaan hyötyi siitä.
Minä olen astunut esiin toisella tavalla. Minä olen pelolla ja
vapistuksella ryhtynyt kirjailian toimeen. Minä panin salaisesti kokoon
vähäisen kirjoituksen ja lähetin sen johonkin aikakauslehteen, joka
julkaisi sen, Sen jälkeen olen uskaltanut kirjoittaa useita pieniä
kappalia. Nyt saan säännöllisen makson niistä. Ylipäänsä olen hyvissä
varoissa; kun luen tulojani vasemman käteni sormilla, sivun kolmannen
sormen ja pääsen neljännen keski-niveleen.
Me olemme muuttaneet Buckingham Street'iltä hauskaan, pieneen
huoneukseen juuri likelle sitä, jota katselin, kun intoni ensin tuli
minuun. Tätini (joka on edullisesti myynyt talonsa Dover'issa) ei
kuitenkaan jää tänne, vaan aikoo muuttaa vielä pienempään asuntoon
kohta viereen. Mitä tämä ennustaa? Naimistaniko! Niin!
Niin! Minä hankin naimisiin Doran kanssa! Miss Lavinia ja Miss Clarissa
ovat antaneet suostumuksensa; ja jos koskaan kanarilinnut ovat
hyörineet, niin he hyörivät. Miss Lavinia, joka vapaa-ehtoisesti on
ruvennut lemmittyni vaattehiston katsastajaksi, leikkaa lakkaamatta
käärepaperin haarniskoita ja pitää toista mieltä, kuin eräs kovasti
arvokas, nuori mies, jolla on pitkä kangaspankko ja kyynärämitta
kainalossaan. Joku ompeliatar, jonka rinta on lävistetty neulalla ja
langalla, saa sekä asunnon että ravinnon talossa; ja minusta näyttää
siltä, kuin hän ei koskaan, joko hän syö, juo taikka nukkuu, luopuisi
sormistimestaan. He tekevät täydellisen puetti-kuvan armaastani. He
lähettävät aina noutamaan häntä milloin mitäkin koettamaan. Me emme saa
olla onnelliset yhdessä viittä minutiakaan illalla ilman että joku
tungettelevainen nais-ihminen koputtaa ovea ja sanoo: "jos suvaitsette,
Miss Dora, tulla ylikerrokseen!"
Miss Clarissa ja tätini käyvät koko Londonin, etsiäksensä huonekaluja
Doran ja minun nähtäväkseni. Olisi parempi, jos he kohta ostaisivat
tavaran ilman tätä tutkimisen menoa; sillä, kun me lähdemme katsomaan
jotakin takanristikkoa tai ruokakaappia, huomaa Dora kiinalaisen,
Jip'ille sopivan huoneen, jossa on pienet kulkuset katolla, ja pitää
enemmän siitä. Ja menee monta aikaa, ennenkuin Jip tottuu uuteen
asuntoonsa, siitä kuin ostimme sen; sillä joka kerta, kuin se menee
sisään tai ulos, panee se kaikki kulkuset helisemään ja pelästyy
kovasti.
Peggotty tulee Londoniin auttamaan ja ryhtyy heti työhön. Hänen
tehtävänsä näyttää olevan se, että hän ehtimiseen puhdistaa kaikkia
esineitä. Hän tahkoo jokaista kalua, jota tahkoa voi, siksi kuin se
alituisesta hivutuksesta hohtaa niinkuin hänen oma, rehellinen otsansa.
Ja nyt minä rupean näkemään hänen yksinäisen veljensä iltaisin
kävelevän pitkin pimeitä katuja ja kulkiessaan katselevan ohitse
menevien kasvoja. Semmoisissa tiloissa minä en koskaan puhuttele häntä.
Minä tiedän liian hyvin, kun hänen vakava haamunsa liikkuu eteenpäin,
mitä hän etsii ja mitä hän pelkää.
Miksi Traddles näyttää niin juhlalliselta, kun hän tulee luokseni
Commons'iin -- jossa vielä toisinaan muodon vuoksi käyn, kun joudan?
Nuoruuteni unelmat ovat toteen käymällänsä. Minä aion mennä ottamaan
naimalupaa.
Se on pikkuinen dokumentti siihen katsoen, mitä se toimittaa; ja
Traddles katselee sitä, kun se makaa pulpetillani, puoleksi ihmetellen,
puoleksi kammoten. Siinä ovat suloisessa, vanhastaan uneksitussa
yhteydessä nimet David Copperfield ja Dora Spenlow; ja tuolta kulmasta
katselee tuo isällinen laitos, karttapaperi-virasto, joka niin
hartaasti ottaa osaa ihmis-elämän erinäisiin vaiheisin, meidän
yhdistystämme; ja tuolta lausuu Canterbury'n arkkipiispa painettua
siunaustansa meille ja tekee sitä niin halvalla hinnalla, kuin suinkin
sopii odottaa.
Kuitenkin olen niinkuin unelmassa, hurmaavassa, onnellisessa,
joutusassa unelmassa. Minä en voi uskoa, että se tapahtuu; enkä
kuitenkaan saata uskoa muuta, kuin että jokaisella, joka kulkee
ohitseni kadulla, on jonkunlainen tieto, että ylihuomenna menen
naimisiin. Sijaiskansleri tuntee minut, kun tulen hänen luoksensa
vannotettavaksi, ja suorittaa asiani niin helposti, kuin olisi joku
salamuurarin liitto meidän välillämme. Traddles'ia ei tarvita
ollenkaan, mutta hän seuraa minua yleisenä apumiehenäni kaikkialla.
"Minä toivon, että, kun ensi kerran tulet tänne, rakas toverini", sanon
minä Traddles'ille, "puuhaat samaa itseäsi varten. Ja minä toivon, että
se tapahtuu pian".
"Kiitoksia hyvistä toivotuksistasi, rakas Copperfieldini", vastaa hän.
"Sitä minäkin toivon. Se lohduttaa, kun tiedän, että Sofia odottaa
minua, vaikka kuinka kauan, ja että hän todella on suloisin tyttö --".
"Koska sinun on määrä tavata häntä postivaunujen luona?" kysyn minä.
"Kello seitsemän", sanoo Traddles, katsoen yksinkertaista, vanhaa
hopeakelloansa -- ihan samaa kelloa, josta hän kerta koulussa otti
yhden rattaan, vesimyllyä rakentaaksensa. "Samaan aikaan, kuin Miss
Wickfield, eikö niin?"
"Vähän varemmin. Agnes tulee puolivälissä yhdeksän".
"Minä vakuutan sinulle, rakas poikani", lausuu Traddles, "että olen
melkein yhtä iloinen, kuin jos itse menisin naimisiin, kun ajattelen,
että tämä asia on näin hyvin päättynyt. Ja se suuri ystävyys ja
kohteliaisuus, kun asetat niin, että Sofia ottaa osaa tähän iloiseen
tilaisuuteen, ja kutsut hänet morsiuspiiaksi yhdessä Miss Wickfield'in
kanssa, vaatii todella sulimpia kiitoksiani. Minä tunnen sen sydämeni
pohjassa".
Minä kuuntelen häntä ja pudistan hänen kättänsä; ja me puhumme ja
kävelemme ja syömme päivällistä ja niin edespäin; mutta minä en usko
sitä. Ei mikään ole todellista.
Sofia saapuu aikanansa Doran tätien asuntoon. Hänellä on hyvin suloiset
kasvot -- ei suorastaan kauniit, mutta erinomaisen miellyttävät -- ja
hän on mitä hilpeimpiä, luonnollisimpia, suorimpia ja viehättävimpiä
olentoja, mitä minä milloinkaan olen nähnyt. Traddles esittelee häntä
meille suurella ylpeydellä ja hieroo käsiänsä kymmenen minutia kellon
mukaan, ja jok'ikinen hius hänen päässään seisoo varpaillansa, kun minä
jossakin nurkassa toivotan onnea hänelle hänen vaaliinsa.
Minä olen noutanut Agnesin Canterbury'n postivaunuista, ja hänen
iloiset ja ihanat kasvonsa ovat uudestaan meidän joukossamme. Agnes on
suuresti mieltynyt Traddles'iin, ja on oikein hauska nähdä heidän
kohtaavan toisiansa ja katsoa Traddles'in riemua, kun hän sulkee
suloisimman tytön mailmassa Agnesin tuttavuuteen.
En minä kuitenkaan usko sitä. Meillä on hupainen ilta, ja me olemme
erittäin onnelliset; mutta minä en usko sitä kuitenkaan. Minä en voi
koota ajatuksiani. Minä en voi hallita onneani, kun se on tullut.
Minusta on, kuin olisin jossakin sumuisessa ja sekanaisessa tilassa;
kuin olisin nousnut hyvin varhain aamulla pari viikkoa takaperin enkä
sen jälkeen ollenkaan maannut. Minä en voi päästä selville, milloin
eilispäivä oli. Tuntuu siltä, kuin olisin kantanut naimalupaani
plakkarissani useita kuukausia.
Seuraavana päivänä, kun kaikki yhdessä menemme katsomaan asuntoa --
meidän -- Doran ja minun asuntoamme -- on minun myöskin aivan mahdoton
pitää itseäni sen isäntänä. Minusta tuntuu, kuin olisin siellä jonkun
muun luvalla. Minä puoleksi odotan, että oikea isäntä äkkiä tulee
kotiin ja sanoo, että häntä ilahuttaa nähdä minua siellä. Mikä kaunis,
pikkuinen asunto, kuinka kirkasta ja uutta kaikki siinä on; mattojen
kukat näyttävät, kuin ne olisivat vast'ikään poimitut, ja tapettien
viheriät lehdet, kuin ne juuri olisivat puhjenneet; musliini-kartiinit
ovat niin puhtaat, ja ruusunväriset huonekalut niin punertavat, ja
Doran puutarhan-hattu sinisine nauhoineen -- enkö vieläkin muista,
kuinka ihastuin häneen, kun ensi kerran näin hänet tuommoisella
hatulla! -- riippuu jo vähäisellä vaarnallansa; gitarri-kotelo on aivan
niinkuin kotona kannoillansa nurkassa, ja jokainen kompastuu Jip'in
pagodiin, joka on liian iso tähän asuntoon.
Toinen onnellinen ilta, juuri yhtä olematon, kuin kaikki muut sen
tapahtumat, ja minä hiivin tavalliseen huoneesen, ennenkuin lähden
pois. Dora ei ole siellä. Minä arvaan, etteivät ole päättäneet
koettamisiaan vielä. Miss Lavinia katsahtaa sisään ja kertoo minulle
salamyhkäisesti, ettei Dora viivy kauan. Hän viipyy kuitenkin jotenkin
kauan; mutta vihdoin kuulen kolinan ovelta, ja joku koputtaa.
Minä huudan: "tulkaat sisääni" mutta joku koputtaa uudestaan.
Minä menen oven luo, kummastellen, kuka se on; siinä kohtaan kaksi
kirkasta silmää ja punehtuvat kasvot; ne ovat Doran silmät ja kasvot,
ja Miss Lavinia on pukenut hänet huomispäivän pukuun, hattuun ja
kaikkiin, minun katsottavakseni. Minä suljen pikku vaimoni syliini; ja
Miss Lavinia huudahtaa, koska rusennan hattua, ja Dora nauraa ja itkee
yhtä haavaa, koska minä olen niin tyytyväinen; ja minä uskon sitä
vähemmän, kuin milloinkaan.
"Onko se kaunis mielestäsi, Doady?" sanoo Dora.
"Kaunis! Epäilemättä".
"Ja oletko varma, että rakastat minua oikein paljon?" kysyy Dora.
Tämä aine on niin vaarallinen Doran hatulle, että Miss Lavinia taas
huudahtaa ja käskee minun ymmärtää, että Doraa saa ainoastaan katsoa
eikä millään lailla koskea. Sillä tapaa Dora ihastuttavan kainona ja
hämmentyneenä pari kolme minutia seisoo ja antaa katsella itseänsä; ja
sitten hän ottaa hattunsa päästään -- näyttäen niin luonnolliselta
ilman sitä! -- ja juoksee pois, hattu kädessään; ja tulee hyppien taas
sisään omassa tavallisessa puvussansa ja kysyy Jip'iltä, olenko minä
saanut kauniin pikku vaimon ja antaako se hänelle anteeksi, että hän
menee naimisiin, ja laskeuu polvillensa ja panee viimeisen kerran
tyttö-elämässään sen seisomaan kokkikirjan päälle.
Heikko-uskoisempana, kuin koskaan, lähden erääsen yö-majaan, jonka olen
hyyrännyt likitteellä, ja nousen hyvin varhain aamulla, ajaakseni
Highgate'en tätiäni noutamaan.
Minä en ole koskaan nähnyt tätiäni niin komeana. Hän on puettu
lavendeli-väriseen silkkiin, hänellä on valkoinen hattu päässä ja hän
on hämmästyttävä. Janet on pukenut hänet ja on siellä minua katsomassa.
Peggotty on valmis menemään kirkkoon ja aikoo katsoa juhlamenoja
parvelta. Mr. Dick, jonka on määrä alttarin edessä antaa minulle
morsiameni, on käherryttänyt hiuksensa. Traddles, jonka minä puheemme
mukaan kohtaan korkotiellä, ilmestyy häikäisevän keltaisena ja
vaalean-sinisenä; ja sekä hän että Mr. Dick näyttävät siltä, kuin he
olisivat pelkkiä hansikkaita.
Epäilemättä näen nämät kaikki, koska tiedän, että niin on laita; mutta
minä olen kokonaan hämmennyksissä enkä mielestäni näe mitään. Enkä minä
usko mitään. Kuitenkin nämät feen-kaltaiset häät ovat kylläksi
todelliset täyttämään minua, avonaisissa vaunuissa ajaessamme,
jonkunlaisella kummastelevalla säälillä kaikkien niitten onnettomien
ihmisten suhteen, joilla ei ole mitään osaa niissä, vaan tulevat ulos
puodeista ja lähtevät jokapäiväisiin töihinsä.
Tätini istuu koko matkan pitäen minun kättäni omassa kädessään. Kun
vähän ennen kirkolle tultuamme pysähdymme, laskeaksemme alas Peggottya,
jonka olemme tuoneet muassamme kuskinlaudalla, pusertaa tätini kättäni
ja suutelee minua.
"Jumala siunatkoon sinua, Trot! Oma poikani ei voisi olla minulle
kalliimpi. Minä olen koko aamukauden ajatellut tuota lapsi raukkaa,
äiti vainajaasi".
"Niin minäkin olen ajatellut. Ja kaikkia, mistä olen velassa teille,
kallis täti".
"Älä, lapseni!" sanoo tätini ja ojentaa yltäkylläisessä
sydämellisyydessään kättänsä Traddles'ille, joka sitten ojentaa
kättänsä Mr. Dick'ille, joka sitten ojentaa kättänsä minulle, joka
sitten ojennan kättäni Traddles'ille, ja niin tulemme kirkon ovelle.
Kirkko on kylläksi levollinen, mutta mitä sen rauhoittavaan
vaikutukseen minun suhteeni tulee, saisi se yhtä hyvin olla höyryn
käyttämä kutouskone täydessä työssä. Minä olen liiaksi kiihtynyt.
Loppu on enemmän tai vähemmän katkonainen unelma.
Unelma, kuinka he tulevat sisään Doran kanssa; kuinka kirkonpenkkien
avaaja, niinkuin harjoituskersantti, järjestää meitä alttaritarhan
edessä; kuinka myöskin silloin kummastelen, miksi penkkien avaajat aina
ovat mitä rumimpia naisia vaan löytyy, ja onko se joku uskonnollinen
pelko, että iloisuus turmiollisesti tarttuu, joka tekee tarpeelliseksi
asettaa tämmöisiä etikka-astioita taivaan tielle.
Kuinka pappi ja lukkari ilmestyvät; kuinka joukko venemiehiä ja muita
ihmisiä pyrkii sisään; kuinka eräästä vanhasta merisoturista minun
takaani kovasti löyhkää rommin-hajua kirkkoon; kuinka menot alkavat
syvällä äänellä, ja me kaikki hyvin tarkasti kuuntelemme.
Kuinka Miss Lavinia, joka on jonkunlaisena morsiuspiian apulaisena, on
ensimäinen, joka itkee, ja kuinka hän (niinkuin minä luulen)
nyyhkytyksillä osoittaa kunnioitustaan Pidger'in muistolle; kuinka Miss
Clarissa antaa hänelle hajupullonsa; kuinka Agnes pitää huolta Dorasta;
kuinka tätini koettaa ilmestyä jonakin vakavuuden esikuvana, mutta
kyynelet valuvat hänen poskillensa; kuinka pikku Dora vapisee kovasti
ja vastaa heikoilla kuiskauksilla.
Kuinka lankeemme polvillemme vieretysten; kuinka Dora vapisee yhä
vähemmän, mutta aina pitää lujasti kiinni Agnesin kädestä; kuinka
toimitus käy levollisesti ja vakavasti; kuinka kaikki, kun se on
ohitse, katsomme toisiamme jonkunlaisessa hymyjen ja kyynelten
Huhtikuun tilassa; kuinka nuori vaimoni sakaristossa käy
hysterilliseksi ja huutaa isä raukkaansa, kallista isäänsä.
Kuinka hän ennen pitkää jälleen tointuu ja kaikki kirjoitamme nimemme
kirkonkirjaan. Kuinka minä menen parvelta tuomaan Peggottya, että
hänkin kirjoittaisi; kuinka Peggotty syrjäpuolella syleilee minua ja
kertoo, että hän näki oman, kalliin äitini vihkimyksen; kuinka kaikki
on ohitse, ja me lähdemme pois.
Kuinka minä ylpeästi ja hellästi astun kuorinkäytävää alas, suloinen
vaimoni kainalossani, jonkunlaisen puoleksi nähtyjen ihmisten,
saarnastuolien, muistopatsaitten, penkkien, ristinmaljojen, urkujen ja
kirkon-akkunain sumun lävitse, jossa väreilee hienoja muiston säveliä
vanhasta lapsuuteni kirkosta.
Kuinka ohitse mennessämme kuiskataan, mikä nuori pariskunta me olemme,
ja mikä sievä pikku vaimo hän on. Kuinka kaikki palatessamme olemme
niin iloiset ja puheliaat vaunuissa. Kuinka Sofia kertoo meille, että,
kun hän näki, että naimalupaa pyydettiin Traddles'ilta (jolle minä olin
antanut sen), hän melkein pyörtyi, sillä hän oli varma siitä, että
Traddles oli hukannut sen tai antanut varastaa sen plakkaristansa.
Kuinka Agnes nauraa iloisesti; ja kuinka Dora on niin mieltynyt
Agnesiin, ettei hän tahdo erota hänestä, vaan yhä pitää kiinni hänen
kädestään.
Kuinka aterioitsemme aamiaista, jossa on yltäkyllin koreita ja
mehukkaita aineita syödä ja juoda ja jota nautin, niinkuin missäkin
muussa unelmassa, vähintäkään huomaamatta niitten hyvyyttä; sillä minä
syön ja juon, niin sanoakseni, ainoastaan rakkautta ja häitä ja uskon
yhtä vähän liharuokia, kuin mitään muuta.
Kuinka minä samanlaisella uneksivalla tavalla pidän puhetta ilman
vähintäkään muuta käsitystä siitä, mitä mielin sanoa, paitsi sitä, että
olen varma, etten sanonut sitä. Kuinka olemme erittäin ystävälliset ja
sydämestä onnelliset (kaikki kuitenkin niinkuin unelmassa); ja kuinka
Jip'ille annetaan hääkakkua, joka jälkeenpäin tekee sen pahaa.
Kuinka postihevospari on valmiina ja Dora menee muuttamaan pukuansa.
Kuinka tätini ja Miss Clarissa jäävät meidän luoksemme; kuinka
kävelemme puutarhassa; kuinka tätiäni suuresti huvittaa, että hän
aamiaisella piti puheen Doran tädeille, vaikka hän myöskin on vähän
ylpeä siitä.
Kuinka Dora on valmis, ja kuinka Miss Lavinia pyörii hänen ympärillänsä
ja on vastahakoinen hellittämään sievästä leikkikalustansa, joka on
tuottanut hänelle niin paljon hupaista puuhaa. Kuinka Dora ihmeeksensä
huomaa, että hän on unhottanut koko pitkän sarjan kaikenlaisia pikku
kaluja; ja kuinka kaikki juoksevat sinne tänne noutamaan niitä!
Kuinka he kaikki kokoontuvat Doran ympärille, kun hän viimein rupee
jättämään hyvästi, ja he loistavissa väreissänsä ja nauhoissansa
näyttävät niinkuin kukkaslava. Kuinka lemmittyni melkein tukeutetaan
kukkien väliin ja yhtä haavaa nauraen ja itkien tulee ulos kadehtivaan
syliini.
Kuinka minä tahdon kantaa Jip'iä (jonka on määrä tulla meidän
kanssamme), mutta Dora sanoo: ei, sillä hänen täytyy itse kantaa sitä,
muutoin se ajattelee, ettei hän naimisiin jouduttuaan rakasta sitä, ja
särkee sydämensä. Kuinka me käsitysten astumme pois, ja Dora seisahtuu,
katsoo taaksensa ja sanoo: "Jos joskus olen ollut paha taikka
kiittämätön jollekulle, älkäät muistako sitä!" ja purskahtaa kyyneliin.
Kuinka hän viittaa pikkuisella kädellänsä, ja me taas astumme
eteenpäin. Kuinka hän kerran vielä seisahtuu, katsoo taaksensa ja
juoksee Agnesin luo ja antaa Agnesille, ennen kaikkia muita, viimeiset
suudelmansa ja hyvästijättönsä.
Me ajamme pois yhdessä, ja minä herään unelmastani. Vihdoin uskon sitä
todeksi. Se on kallis, kallis pikku vaimoni, joka on vieressäni ja jota
niin hellästi rakastan!
"Oletko onnellinen nyt, sinä tyhmä poika?" sanoo Dora. "Ja oletko
varma, ettet kadu?"
Minä olen seisonut syrjässä, nähdäkseni noitten päivien haamujen
liikkuvan ohitseni. He ovat liikkuneet, ja minä jatkan kertomustani.