KAHDESTOISTA LUKU.

Toinen takaisinkatsaus.

Sallikaat minun kerran vielä seisahtua erääsen muistettavaan

aikakauteen elämästäni. Sallikaat minun astua syrjään ja nähdä näitten

päivien haamut himmeässä kulkueessa liikkuvan sivutseni, omaa varjoani

seuraten.

Viikkoja, kuukausia, vuosia vierii ohitse. Ne näyttävät tuskin

pidemmältä, kuin suvinen päivä tai talvinen ilta. Milloin on

yhteismaa, jossa kävelen Doran kanssa, kokonaan kukassa, heleänä

kultaketona. Milloin kanervan penkeret peittyvät lumiseen vaippaan.

Silmänräpäyksellä joki, jonka vieressä sunnuntaisin astumme, säteilee

kesän auringossa, kiihtyy talvituulesta tai sakenee ajelevista

jääkappaleista. Nopeammin, kuin koskaan virta juoksi merta kohden, se

välähtää, mustenee ja vyöryy pois.

Ei mitään muutosta tapahdu molempien pienten, linnun-kaltaisten ladyjen

huoneessa. Kello tikittää kaminin ylipuolella, ilmapuntari riippuu

eteisessä. Ei kello eikä ilmapuntari koskaan ole oikeassa; mutta me

uskomme hartaasti molempia.

Minä olen päässyt miehen-ikään. Minä olen saavuttanut yhdenkolmatta

vuoden arvon. Mutta tämä on semmoinen arvo, joka annetaan jokaiselle.

Sallikaat minun ajatella, mitä olen toimittanut.

Minä olen kesyttänyt tuon huiman pikakirjoituksen mysterin. Minulla on

melkoiset tulot siitä. Minä olen suuressa maineessa näppäryydestäni

kaikissa tähän taiteesen koskevissa asioissa ja laadin yhdentoista

kumppanin kanssa kertomuksia parlamentin-keskusteluista erääsen

aamulehteen. Ilta toisensa perästä kirjoitan ennustuksia, jotka eivät

koskaan toteudu, lupauksia, joita ei koskaan pidetä, selityksiä, jotka

tarkoittavat vaan asiain hämmentämistä. Minä ryven sanoissa. Britannia,

tuo onneton nainen, on aina edessäni niinkuin paahdettavaksi kääritty

lintu: pistetty läpi ministeristön kirjoituskynillä ja sidottu käsistä

ja jaloista hallituksen punaisella langalla. Minä olen kylläksi

kulissien takana, tietääkseni valtiollisen elämän arvoa. Minä olen

aivan vääräuskoinen sen suhteen, eikä minua koskaan voi kääntää.

Rakas, vanha Traddles'ini on koettanut kättänsä samassa työssä, mutta

se ei sovellu Traddles'in luontoon. Hän mukaantuu täydellisesti huonoon

menestykseensä ja muistuttaa minulle, että hän aina piti itseänsä

hitaisena. Hänellä on satunnainen virka samassa sanomalehdessä ja hän

kerää kuivia tietoja, joita kekseliäämmät henget kirjoittavat

valmiiksi ja kaunistavat. Hän on nimitetty asianajajaksi; ja hän on

ihmeteltävällä ahkeruudella ja alttiiksi antamisella koonnut toiset

sata puntaa maksoksi eräälle julkiselle notariukselle, jolta hän kysyy

neuvoja. Paljon kuumennettua portviiniä juotiin hänen nimityksensä

johdosta; ja makson suuruuteen katsoen luulen, että Inner Temple

varmaan hyötyi siitä.

Minä olen astunut esiin toisella tavalla. Minä olen pelolla ja

vapistuksella ryhtynyt kirjailian toimeen. Minä panin salaisesti kokoon

vähäisen kirjoituksen ja lähetin sen johonkin aikakauslehteen, joka

julkaisi sen, Sen jälkeen olen uskaltanut kirjoittaa useita pieniä

kappalia. Nyt saan säännöllisen makson niistä. Ylipäänsä olen hyvissä

varoissa; kun luen tulojani vasemman käteni sormilla, sivun kolmannen

sormen ja pääsen neljännen keski-niveleen.

Me olemme muuttaneet Buckingham Street'iltä hauskaan, pieneen

huoneukseen juuri likelle sitä, jota katselin, kun intoni ensin tuli

minuun. Tätini (joka on edullisesti myynyt talonsa Dover'issa) ei

kuitenkaan jää tänne, vaan aikoo muuttaa vielä pienempään asuntoon

kohta viereen. Mitä tämä ennustaa? Naimistaniko! Niin!

Niin! Minä hankin naimisiin Doran kanssa! Miss Lavinia ja Miss Clarissa

ovat antaneet suostumuksensa; ja jos koskaan kanarilinnut ovat

hyörineet, niin he hyörivät. Miss Lavinia, joka vapaa-ehtoisesti on

ruvennut lemmittyni vaattehiston katsastajaksi, leikkaa lakkaamatta

käärepaperin haarniskoita ja pitää toista mieltä, kuin eräs kovasti

arvokas, nuori mies, jolla on pitkä kangaspankko ja kyynärämitta

kainalossaan. Joku ompeliatar, jonka rinta on lävistetty neulalla ja

langalla, saa sekä asunnon että ravinnon talossa; ja minusta näyttää

siltä, kuin hän ei koskaan, joko hän syö, juo taikka nukkuu, luopuisi

sormistimestaan. He tekevät täydellisen puetti-kuvan armaastani. He

lähettävät aina noutamaan häntä milloin mitäkin koettamaan. Me emme saa

olla onnelliset yhdessä viittä minutiakaan illalla ilman että joku

tungettelevainen nais-ihminen koputtaa ovea ja sanoo: "jos suvaitsette,

Miss Dora, tulla ylikerrokseen!"

Miss Clarissa ja tätini käyvät koko Londonin, etsiäksensä huonekaluja

Doran ja minun nähtäväkseni. Olisi parempi, jos he kohta ostaisivat

tavaran ilman tätä tutkimisen menoa; sillä, kun me lähdemme katsomaan

jotakin takanristikkoa tai ruokakaappia, huomaa Dora kiinalaisen,

Jip'ille sopivan huoneen, jossa on pienet kulkuset katolla, ja pitää

enemmän siitä. Ja menee monta aikaa, ennenkuin Jip tottuu uuteen

asuntoonsa, siitä kuin ostimme sen; sillä joka kerta, kuin se menee

sisään tai ulos, panee se kaikki kulkuset helisemään ja pelästyy

kovasti.

Peggotty tulee Londoniin auttamaan ja ryhtyy heti työhön. Hänen

tehtävänsä näyttää olevan se, että hän ehtimiseen puhdistaa kaikkia

esineitä. Hän tahkoo jokaista kalua, jota tahkoa voi, siksi kuin se

alituisesta hivutuksesta hohtaa niinkuin hänen oma, rehellinen otsansa.

Ja nyt minä rupean näkemään hänen yksinäisen veljensä iltaisin

kävelevän pitkin pimeitä katuja ja kulkiessaan katselevan ohitse

menevien kasvoja. Semmoisissa tiloissa minä en koskaan puhuttele häntä.

Minä tiedän liian hyvin, kun hänen vakava haamunsa liikkuu eteenpäin,

mitä hän etsii ja mitä hän pelkää.

Miksi Traddles näyttää niin juhlalliselta, kun hän tulee luokseni

Commons'iin -- jossa vielä toisinaan muodon vuoksi käyn, kun joudan?

Nuoruuteni unelmat ovat toteen käymällänsä. Minä aion mennä ottamaan

naimalupaa.

Se on pikkuinen dokumentti siihen katsoen, mitä se toimittaa; ja

Traddles katselee sitä, kun se makaa pulpetillani, puoleksi ihmetellen,

puoleksi kammoten. Siinä ovat suloisessa, vanhastaan uneksitussa

yhteydessä nimet David Copperfield ja Dora Spenlow; ja tuolta kulmasta

katselee tuo isällinen laitos, karttapaperi-virasto, joka niin

hartaasti ottaa osaa ihmis-elämän erinäisiin vaiheisin, meidän

yhdistystämme; ja tuolta lausuu Canterbury'n arkkipiispa painettua

siunaustansa meille ja tekee sitä niin halvalla hinnalla, kuin suinkin

sopii odottaa.

Kuitenkin olen niinkuin unelmassa, hurmaavassa, onnellisessa,

joutusassa unelmassa. Minä en voi uskoa, että se tapahtuu; enkä

kuitenkaan saata uskoa muuta, kuin että jokaisella, joka kulkee

ohitseni kadulla, on jonkunlainen tieto, että ylihuomenna menen

naimisiin. Sijaiskansleri tuntee minut, kun tulen hänen luoksensa

vannotettavaksi, ja suorittaa asiani niin helposti, kuin olisi joku

salamuurarin liitto meidän välillämme. Traddles'ia ei tarvita

ollenkaan, mutta hän seuraa minua yleisenä apumiehenäni kaikkialla.

"Minä toivon, että, kun ensi kerran tulet tänne, rakas toverini", sanon

minä Traddles'ille, "puuhaat samaa itseäsi varten. Ja minä toivon, että

se tapahtuu pian".

"Kiitoksia hyvistä toivotuksistasi, rakas Copperfieldini", vastaa hän.

"Sitä minäkin toivon. Se lohduttaa, kun tiedän, että Sofia odottaa

minua, vaikka kuinka kauan, ja että hän todella on suloisin tyttö --".

"Koska sinun on määrä tavata häntä postivaunujen luona?" kysyn minä.

"Kello seitsemän", sanoo Traddles, katsoen yksinkertaista, vanhaa

hopeakelloansa -- ihan samaa kelloa, josta hän kerta koulussa otti

yhden rattaan, vesimyllyä rakentaaksensa. "Samaan aikaan, kuin Miss

Wickfield, eikö niin?"

"Vähän varemmin. Agnes tulee puolivälissä yhdeksän".

"Minä vakuutan sinulle, rakas poikani", lausuu Traddles, "että olen

melkein yhtä iloinen, kuin jos itse menisin naimisiin, kun ajattelen,

että tämä asia on näin hyvin päättynyt. Ja se suuri ystävyys ja

kohteliaisuus, kun asetat niin, että Sofia ottaa osaa tähän iloiseen

tilaisuuteen, ja kutsut hänet morsiuspiiaksi yhdessä Miss Wickfield'in

kanssa, vaatii todella sulimpia kiitoksiani. Minä tunnen sen sydämeni

pohjassa".

Minä kuuntelen häntä ja pudistan hänen kättänsä; ja me puhumme ja

kävelemme ja syömme päivällistä ja niin edespäin; mutta minä en usko

sitä. Ei mikään ole todellista.

Sofia saapuu aikanansa Doran tätien asuntoon. Hänellä on hyvin suloiset

kasvot -- ei suorastaan kauniit, mutta erinomaisen miellyttävät -- ja

hän on mitä hilpeimpiä, luonnollisimpia, suorimpia ja viehättävimpiä

olentoja, mitä minä milloinkaan olen nähnyt. Traddles esittelee häntä

meille suurella ylpeydellä ja hieroo käsiänsä kymmenen minutia kellon

mukaan, ja jok'ikinen hius hänen päässään seisoo varpaillansa, kun minä

jossakin nurkassa toivotan onnea hänelle hänen vaaliinsa.

Minä olen noutanut Agnesin Canterbury'n postivaunuista, ja hänen

iloiset ja ihanat kasvonsa ovat uudestaan meidän joukossamme. Agnes on

suuresti mieltynyt Traddles'iin, ja on oikein hauska nähdä heidän

kohtaavan toisiansa ja katsoa Traddles'in riemua, kun hän sulkee

suloisimman tytön mailmassa Agnesin tuttavuuteen.

En minä kuitenkaan usko sitä. Meillä on hupainen ilta, ja me olemme

erittäin onnelliset; mutta minä en usko sitä kuitenkaan. Minä en voi

koota ajatuksiani. Minä en voi hallita onneani, kun se on tullut.

Minusta on, kuin olisin jossakin sumuisessa ja sekanaisessa tilassa;

kuin olisin nousnut hyvin varhain aamulla pari viikkoa takaperin enkä

sen jälkeen ollenkaan maannut. Minä en voi päästä selville, milloin

eilispäivä oli. Tuntuu siltä, kuin olisin kantanut naimalupaani

plakkarissani useita kuukausia.

Seuraavana päivänä, kun kaikki yhdessä menemme katsomaan asuntoa --

meidän -- Doran ja minun asuntoamme -- on minun myöskin aivan mahdoton

pitää itseäni sen isäntänä. Minusta tuntuu, kuin olisin siellä jonkun

muun luvalla. Minä puoleksi odotan, että oikea isäntä äkkiä tulee

kotiin ja sanoo, että häntä ilahuttaa nähdä minua siellä. Mikä kaunis,

pikkuinen asunto, kuinka kirkasta ja uutta kaikki siinä on; mattojen

kukat näyttävät, kuin ne olisivat vast'ikään poimitut, ja tapettien

viheriät lehdet, kuin ne juuri olisivat puhjenneet; musliini-kartiinit

ovat niin puhtaat, ja ruusunväriset huonekalut niin punertavat, ja

Doran puutarhan-hattu sinisine nauhoineen -- enkö vieläkin muista,

kuinka ihastuin häneen, kun ensi kerran näin hänet tuommoisella

hatulla! -- riippuu jo vähäisellä vaarnallansa; gitarri-kotelo on aivan

niinkuin kotona kannoillansa nurkassa, ja jokainen kompastuu Jip'in

pagodiin, joka on liian iso tähän asuntoon.

Toinen onnellinen ilta, juuri yhtä olematon, kuin kaikki muut sen

tapahtumat, ja minä hiivin tavalliseen huoneesen, ennenkuin lähden

pois. Dora ei ole siellä. Minä arvaan, etteivät ole päättäneet

koettamisiaan vielä. Miss Lavinia katsahtaa sisään ja kertoo minulle

salamyhkäisesti, ettei Dora viivy kauan. Hän viipyy kuitenkin jotenkin

kauan; mutta vihdoin kuulen kolinan ovelta, ja joku koputtaa.

Minä huudan: "tulkaat sisääni" mutta joku koputtaa uudestaan.

Minä menen oven luo, kummastellen, kuka se on; siinä kohtaan kaksi

kirkasta silmää ja punehtuvat kasvot; ne ovat Doran silmät ja kasvot,

ja Miss Lavinia on pukenut hänet huomispäivän pukuun, hattuun ja

kaikkiin, minun katsottavakseni. Minä suljen pikku vaimoni syliini; ja

Miss Lavinia huudahtaa, koska rusennan hattua, ja Dora nauraa ja itkee

yhtä haavaa, koska minä olen niin tyytyväinen; ja minä uskon sitä

vähemmän, kuin milloinkaan.

"Onko se kaunis mielestäsi, Doady?" sanoo Dora.

"Kaunis! Epäilemättä".

"Ja oletko varma, että rakastat minua oikein paljon?" kysyy Dora.

Tämä aine on niin vaarallinen Doran hatulle, että Miss Lavinia taas

huudahtaa ja käskee minun ymmärtää, että Doraa saa ainoastaan katsoa

eikä millään lailla koskea. Sillä tapaa Dora ihastuttavan kainona ja

hämmentyneenä pari kolme minutia seisoo ja antaa katsella itseänsä; ja

sitten hän ottaa hattunsa päästään -- näyttäen niin luonnolliselta

ilman sitä! -- ja juoksee pois, hattu kädessään; ja tulee hyppien taas

sisään omassa tavallisessa puvussansa ja kysyy Jip'iltä, olenko minä

saanut kauniin pikku vaimon ja antaako se hänelle anteeksi, että hän

menee naimisiin, ja laskeuu polvillensa ja panee viimeisen kerran

tyttö-elämässään sen seisomaan kokkikirjan päälle.

Heikko-uskoisempana, kuin koskaan, lähden erääsen yö-majaan, jonka olen

hyyrännyt likitteellä, ja nousen hyvin varhain aamulla, ajaakseni

Highgate'en tätiäni noutamaan.

Minä en ole koskaan nähnyt tätiäni niin komeana. Hän on puettu

lavendeli-väriseen silkkiin, hänellä on valkoinen hattu päässä ja hän

on hämmästyttävä. Janet on pukenut hänet ja on siellä minua katsomassa.

Peggotty on valmis menemään kirkkoon ja aikoo katsoa juhlamenoja

parvelta. Mr. Dick, jonka on määrä alttarin edessä antaa minulle

morsiameni, on käherryttänyt hiuksensa. Traddles, jonka minä puheemme

mukaan kohtaan korkotiellä, ilmestyy häikäisevän keltaisena ja

vaalean-sinisenä; ja sekä hän että Mr. Dick näyttävät siltä, kuin he

olisivat pelkkiä hansikkaita.

Epäilemättä näen nämät kaikki, koska tiedän, että niin on laita; mutta

minä olen kokonaan hämmennyksissä enkä mielestäni näe mitään. Enkä minä

usko mitään. Kuitenkin nämät feen-kaltaiset häät ovat kylläksi

todelliset täyttämään minua, avonaisissa vaunuissa ajaessamme,

jonkunlaisella kummastelevalla säälillä kaikkien niitten onnettomien

ihmisten suhteen, joilla ei ole mitään osaa niissä, vaan tulevat ulos

puodeista ja lähtevät jokapäiväisiin töihinsä.

Tätini istuu koko matkan pitäen minun kättäni omassa kädessään. Kun

vähän ennen kirkolle tultuamme pysähdymme, laskeaksemme alas Peggottya,

jonka olemme tuoneet muassamme kuskinlaudalla, pusertaa tätini kättäni

ja suutelee minua.

"Jumala siunatkoon sinua, Trot! Oma poikani ei voisi olla minulle

kalliimpi. Minä olen koko aamukauden ajatellut tuota lapsi raukkaa,

äiti vainajaasi".

"Niin minäkin olen ajatellut. Ja kaikkia, mistä olen velassa teille,

kallis täti".

"Älä, lapseni!" sanoo tätini ja ojentaa yltäkylläisessä

sydämellisyydessään kättänsä Traddles'ille, joka sitten ojentaa

kättänsä Mr. Dick'ille, joka sitten ojentaa kättänsä minulle, joka

sitten ojennan kättäni Traddles'ille, ja niin tulemme kirkon ovelle.

Kirkko on kylläksi levollinen, mutta mitä sen rauhoittavaan

vaikutukseen minun suhteeni tulee, saisi se yhtä hyvin olla höyryn

käyttämä kutouskone täydessä työssä. Minä olen liiaksi kiihtynyt.

Loppu on enemmän tai vähemmän katkonainen unelma.

Unelma, kuinka he tulevat sisään Doran kanssa; kuinka kirkonpenkkien

avaaja, niinkuin harjoituskersantti, järjestää meitä alttaritarhan

edessä; kuinka myöskin silloin kummastelen, miksi penkkien avaajat aina

ovat mitä rumimpia naisia vaan löytyy, ja onko se joku uskonnollinen

pelko, että iloisuus turmiollisesti tarttuu, joka tekee tarpeelliseksi

asettaa tämmöisiä etikka-astioita taivaan tielle.

Kuinka pappi ja lukkari ilmestyvät; kuinka joukko venemiehiä ja muita

ihmisiä pyrkii sisään; kuinka eräästä vanhasta merisoturista minun

takaani kovasti löyhkää rommin-hajua kirkkoon; kuinka menot alkavat

syvällä äänellä, ja me kaikki hyvin tarkasti kuuntelemme.

Kuinka Miss Lavinia, joka on jonkunlaisena morsiuspiian apulaisena, on

ensimäinen, joka itkee, ja kuinka hän (niinkuin minä luulen)

nyyhkytyksillä osoittaa kunnioitustaan Pidger'in muistolle; kuinka Miss

Clarissa antaa hänelle hajupullonsa; kuinka Agnes pitää huolta Dorasta;

kuinka tätini koettaa ilmestyä jonakin vakavuuden esikuvana, mutta

kyynelet valuvat hänen poskillensa; kuinka pikku Dora vapisee kovasti

ja vastaa heikoilla kuiskauksilla.

Kuinka lankeemme polvillemme vieretysten; kuinka Dora vapisee yhä

vähemmän, mutta aina pitää lujasti kiinni Agnesin kädestä; kuinka

toimitus käy levollisesti ja vakavasti; kuinka kaikki, kun se on

ohitse, katsomme toisiamme jonkunlaisessa hymyjen ja kyynelten

Huhtikuun tilassa; kuinka nuori vaimoni sakaristossa käy

hysterilliseksi ja huutaa isä raukkaansa, kallista isäänsä.

Kuinka hän ennen pitkää jälleen tointuu ja kaikki kirjoitamme nimemme

kirkonkirjaan. Kuinka minä menen parvelta tuomaan Peggottya, että

hänkin kirjoittaisi; kuinka Peggotty syrjäpuolella syleilee minua ja

kertoo, että hän näki oman, kalliin äitini vihkimyksen; kuinka kaikki

on ohitse, ja me lähdemme pois.

Kuinka minä ylpeästi ja hellästi astun kuorinkäytävää alas, suloinen

vaimoni kainalossani, jonkunlaisen puoleksi nähtyjen ihmisten,

saarnastuolien, muistopatsaitten, penkkien, ristinmaljojen, urkujen ja

kirkon-akkunain sumun lävitse, jossa väreilee hienoja muiston säveliä

vanhasta lapsuuteni kirkosta.

Kuinka ohitse mennessämme kuiskataan, mikä nuori pariskunta me olemme,

ja mikä sievä pikku vaimo hän on. Kuinka kaikki palatessamme olemme

niin iloiset ja puheliaat vaunuissa. Kuinka Sofia kertoo meille, että,

kun hän näki, että naimalupaa pyydettiin Traddles'ilta (jolle minä olin

antanut sen), hän melkein pyörtyi, sillä hän oli varma siitä, että

Traddles oli hukannut sen tai antanut varastaa sen plakkaristansa.

Kuinka Agnes nauraa iloisesti; ja kuinka Dora on niin mieltynyt

Agnesiin, ettei hän tahdo erota hänestä, vaan yhä pitää kiinni hänen

kädestään.

Kuinka aterioitsemme aamiaista, jossa on yltäkyllin koreita ja

mehukkaita aineita syödä ja juoda ja jota nautin, niinkuin missäkin

muussa unelmassa, vähintäkään huomaamatta niitten hyvyyttä; sillä minä

syön ja juon, niin sanoakseni, ainoastaan rakkautta ja häitä ja uskon

yhtä vähän liharuokia, kuin mitään muuta.

Kuinka minä samanlaisella uneksivalla tavalla pidän puhetta ilman

vähintäkään muuta käsitystä siitä, mitä mielin sanoa, paitsi sitä, että

olen varma, etten sanonut sitä. Kuinka olemme erittäin ystävälliset ja

sydämestä onnelliset (kaikki kuitenkin niinkuin unelmassa); ja kuinka

Jip'ille annetaan hääkakkua, joka jälkeenpäin tekee sen pahaa.

Kuinka postihevospari on valmiina ja Dora menee muuttamaan pukuansa.

Kuinka tätini ja Miss Clarissa jäävät meidän luoksemme; kuinka

kävelemme puutarhassa; kuinka tätiäni suuresti huvittaa, että hän

aamiaisella piti puheen Doran tädeille, vaikka hän myöskin on vähän

ylpeä siitä.

Kuinka Dora on valmis, ja kuinka Miss Lavinia pyörii hänen ympärillänsä

ja on vastahakoinen hellittämään sievästä leikkikalustansa, joka on

tuottanut hänelle niin paljon hupaista puuhaa. Kuinka Dora ihmeeksensä

huomaa, että hän on unhottanut koko pitkän sarjan kaikenlaisia pikku

kaluja; ja kuinka kaikki juoksevat sinne tänne noutamaan niitä!

Kuinka he kaikki kokoontuvat Doran ympärille, kun hän viimein rupee

jättämään hyvästi, ja he loistavissa väreissänsä ja nauhoissansa

näyttävät niinkuin kukkaslava. Kuinka lemmittyni melkein tukeutetaan

kukkien väliin ja yhtä haavaa nauraen ja itkien tulee ulos kadehtivaan

syliini.

Kuinka minä tahdon kantaa Jip'iä (jonka on määrä tulla meidän

kanssamme), mutta Dora sanoo: ei, sillä hänen täytyy itse kantaa sitä,

muutoin se ajattelee, ettei hän naimisiin jouduttuaan rakasta sitä, ja

särkee sydämensä. Kuinka me käsitysten astumme pois, ja Dora seisahtuu,

katsoo taaksensa ja sanoo: "Jos joskus olen ollut paha taikka

kiittämätön jollekulle, älkäät muistako sitä!" ja purskahtaa kyyneliin.

Kuinka hän viittaa pikkuisella kädellänsä, ja me taas astumme

eteenpäin. Kuinka hän kerran vielä seisahtuu, katsoo taaksensa ja

juoksee Agnesin luo ja antaa Agnesille, ennen kaikkia muita, viimeiset

suudelmansa ja hyvästijättönsä.

Me ajamme pois yhdessä, ja minä herään unelmastani. Vihdoin uskon sitä

todeksi. Se on kallis, kallis pikku vaimoni, joka on vieressäni ja jota

niin hellästi rakastan!

"Oletko onnellinen nyt, sinä tyhmä poika?" sanoo Dora. "Ja oletko

varma, ettet kadu?"

Minä olen seisonut syrjässä, nähdäkseni noitten päivien haamujen

liikkuvan ohitseni. He ovat liikkuneet, ja minä jatkan kertomustani.

David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset · 第 20 / 47 题