Ilkeyttä.
Vaikk'ei tätä käsikirjoitusta ole aiottu kenenkään muun silmille, kuin
minun, tuntuu minusta, niinkuin minun ei tulisi kertoa, kuinka
ahkerasti minä, hyvin tuntien, missä edesvastauksessa olin Doralle
ja hänen tädeillensä, tein työtä, oppiakseni tuota kauheata
pikakirjoitusta ja kaikkia siihen kuuluvia parannuksia. Siihen, mitä jo
olen kirjoittanut kestäväisyydestäni tähän elämäni aikaan sekä siitä
kärsivällisestä ja hellittämättömästä jäntevyydestä, joka silloin alkoi
kypsyä minussa ja joka, minä tiedän sen, on luonteeni voimakkain osa,
jos siinä yleensä on mitään voimaa, tahdon vaan lisätä, että,
taaksepäin katsoessani, pidän juuri niitä menestykseni lähteenä. Minä
olen ollut hyvin onnellinen maallisissa asioissa; moni mies on tehnyt
paljon kovemmin työtä eikä ole onnistunut puoleksikaan niin hyvin;
mutta minä en olisi koskaan saanut aikaan, mitä olen saanut, jollen
olisi tottunut säännöllisyyteen, tarkkuuteen ja ahkeruuteen sekä
päättänyt yhdistää kaikkia voimiani yhteen asiaan kerrallaan,
kysymättä, kuinka pian toinen seuraisi sitä kantapäillä. Jumala tietää,
etten kirjoita tätä missään oman kiitoksen hengessä. Se mies, joka
tarkastaa omaa elämäänsä, niinkuin minä, sivusta sivuun jatkaen, saa
todella olla eheä ihminen, jos hän välttää katkeria omantunnon vaivoja
siitä, että hän on laiminlyönyt monta luonnonlahjaa, että hän on
jättänyt monta tilaisuutta käyttämättä, että monta hairastelevaa ja
väärää tunnetta taukoamatta on taistellut hänen rinnassaan ja voittanut
hänet. Minulla ei suinkaan ole yhtäkään luonnonlahjaa, jota en ole
väärin käyttänyt. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti se, että mitä
tahansa olen elämässä koettanut tehdä, sitä olen kaikesta sydämestä
koettanut tehdä hyvin; että mihin tahansa olen antaunut, siihen olen
täydellisesti antaunut; että suurissa aikeissa niinkuin vähäisissäkin
aina olen täydellä todella käynyt asiaan käsiksi. Minä en ole koskaan
luullut mahdolliseksi, että mikään syntyperäinen tai saavutettu
taito voi toivoa pääsevänsä tarkoituksensa perille, jollei siihen
yhdy vakavuus, suoruus ja uutteruus. Ei tässä mailmassa löydy
mitään päämäärää, johon päästään ilman näitä hyviä avuja. Mainio
luontoperäinen kyky ja onnellinen sattumus saattavat ehkä olla niitten
tikapuitten molempina kylkinä, joita myöden muutamat ihmiset nousevat
ylöspäin, mutta näitten tikapuitten puolapuina täytyy olla semmoinen
aine, jota kestää kuluttaa; eikä löydy mitään, joka palkitsee
perinpohjaista, harrasta ja vilpitöntä todentekoa. Etten koskaan pannut
vaan kättäni mihinkään, johon sopi panna koko ruumis, ja etten koskaan
halveksinut työtäni, olipa se mikä hyvänsä, ne, huomaan minä nyt,
olivat minun kultaiset sääntöni.
Kuinka paljon niistä tavoista, joita vast'ikään olen säännöiksi
muodostanut, olen saanut Agnesilta, en tahdo uudestaan tässä selittää.
Kertomukseni kääntyy nyt kiitollisella rakkaudella hänen puoleensa.
Hän tuli kahdeksi viikoksi vieraisille tohtorille. Mr. Wickfield oli
tohtorin vanha ystävä, ja tohtori tahtoi haastella hänen kanssaan ja
virkistyttää häntä. Tästä oli puhuttu Agnesin kanssa, kun tämä viimein
oli kaupungissa, ja mainittu vieraisilla käynti oli seuraus siitä.
Agnes ja hänen isänsä tulivat yhdessä. Minä en kummastellut paljon, kun
kuulin häneltä, että hän oli luvannut hankkia jotakin asuntoa
lähitteellä Mrs. Heep'ille, jonka luuvalo vaati ilman muutosta ja joka
mielellään tahtoi nauttia sitä tämmöisessä seurassa. Enkä sitäkään
kummastellut, kun seuraavana päivänä Uriah, niinkuin kuuliainen poika,
tuotti arvokkaan äitinsä uuteen asuntoon.
"Näettekö, Master Copperfield", lausui hän, kun hän minun pyytämättäni
tuli kävelemään kanssani tohtorin puutarhassa, "kun on rakastunut, on
aina vähän mustasukkainen -- kumminkin tahtoo pitää armastansa
silmällä".
"Ketä te nyt epäilette?" kysyin minä.
"Kiitos teidän, Master Copperfield", vastasi hän, "ei ketään
erityisesti juuri tätä nykyä -- ei mitään miespuolta kumminkaan".
"Tarkoitatteko siis, että epäilette jotakin naispuolta".
Hän loi minuun syrjäisen katseen paha-enteisistä, punaisista
silmistänsä ja nauroi.
"Todella, Master Copperfield", sanoi hän. -- "Mister aioin sanoa, mutta
minä tiedän, että annatte anteeksi vanhan tapani -- te ahdistatte minua
niin, että vedätte minut ylös niinkuin korkkiruuvi! Hyvä, minä en
huoli, vaikka juttelen teille", pannen kalankaltaisen kätensä minun
käteni päälle, "minä en ylipäänsä ole mikään naisten ihastelia, Sir,
enkä ole koskaan ollut Mrs. Strong'in".
Hänen silmänsä näyttivät viheriäisiltä nyt, kun ne konnamaisella
kavaluudella katselivat minua.
"Mitä tarkoitatte?" sanoin minä.
"No, vaikka minä olen lakimies, Master Copperfield", vastasi hän,
kuivasti irvistellen, "tarkoitan tällä kertaa juuri, mitä sanon".
"Ja mitä katseellanne tarkoitatte?" vastasin tyvenesti.
"Katseellani? No, Copperfield, ankarastipa tarkastattekin minua! Mitäkö
katseellani tarkoitan?"
"Niin", sanoin minä. "Katseellanne".
Häntä näytti kovasti huvittavan, ja hän nauroi niin sydämellisesti,
kuin hänen luontonsa salli hänen nauraa. Leukaansa vähän kädellään
raapittuaan, sanoi hän, silmät maahan luotuina -- yhä pitkäänsä
raappien:
"Kun olin vaan halpa konttoristi, ei Mrs. Strong pitänyt minua
minäkään. Agnesia hän aina tahtoi jos jollakin tapaa käyttäyttää
edestakaisin tykönänsä, ja teille, Master Copperfield, tahtoi hän aina
olla ystävä, mutta minä olin häntä niin paljon huonompi, ettei hän
minua huomannutkaan".
"No?" sanoin minä; "olkoon, että todella olitte!"
"-- Ja myöskin _häntä_ huonompi", jatkoi Uriah hyvin pontevasti ja
jonkunlaisella miettivällä äänellä, samalla kuin hän yhä raappi
leukaansa.
"Ettekö te tohtoria niin hyvin tunne", arvelin minä, "että olette varma
siitä, ettei hän edes tietänyt teidän olevan olemassa, jollette
seisoneet juuri hänen edessään?"
Hän loi minuun taas tuommoisen syrjäisen katseen ja pani kasvonsa kovin
kaidaksi, että hänen olisi mukavampi raappia, kun hän vastasi:
"Oh, ystäväni, minä en puhu tohtorista! Ei hänestä, mies raukasta. Minä
tarkoitan Mr. Maldon'ia!"
Sydämeni melkein seisahtui minussa. Minä näin kaikki vanhat epäilykseni
ja pelkoni tässä suhteen, koko tohtorin onnen ja rauhan, koko sen
mahdollisen viattomuuden tai syyllisyyden sykkyrän, jota minä en voinut
selvittää, silmänräpäyksellä joutuneen tämän vääristelevän konnan
käsiin.
"Hän ei voinut koskaan tulla byroosen, minua johonkin käskemättä ja
lähettämättä", lausui Uriah. "Juuri yksi teidän oivallisia
gentlemaneja! Minä olin hyvin suopea ja nöyrä -- ja olen vieläkin.
Mutta minä en pitänyt tuommoisesta -- enkä pidä nytkään!"
Hän herkesi leukaansa raappimasta, mutta imi poskiansa sisäänpäin,
siksi kuin ne näyttivät yhtyvän, koko ajan katsellen minua syrjältä.
"Mrs. Strong on yksi noita armaita naisianne, on kyllä", jatkoi hän,
kun hän verkalleen oli laskenut kasvonsa entisellensä; "eikä suinkaan
halullinen olemaan ystävä semmoiselle, kuin minulle, sen tiedän _minä_.
Hän on juuri se henkilö, joka tahtoisi opettaa Agnesilleni korkeampia
säveliä. Niinkuin sanoin, minä en ole mikään teidän naisten
ihastelioitanne, Master Copperfield; mutta minulla on ollut silmät
päässä kauan aikaa. Me halvat ihmiset olemme ylipäänsä saaneet silmät
päähämme -- ja me katsomme niillä".
Minä koetin näyttää siltä, kuin en olisi ymmärtänyt ja olisin ollut
levollinen, mutta huonolla menestyksellä, sen näin hänen kasvoistaan.
"Minä en aio antaa juosta itseäni kumoon, Copperfield", pitkitti hän,
häijyllä riemulla kohottaen sitä kasvojensa osaa, jossa hänen punaiset
kulmakarvansa olisivat olleet, jos hänellä olisi ollut mitään
semmoisia, "ja minä koetan, mitä voin, tehdäkseni loppua tästä
ystävyydestä. Minä en hyväksy sitä. Minä en huoli, vaikka myönnän
teille, että minulla on jotenkin nureksivainen luonto ja että tahdon
torjua pois kaikkia päälletunkioita. Minä en mene tieten taiten
semmoiseen paikkaan, jossa voidaan juonitella minua vastaan".
"Te juonittelette aina itse ja luulette, että kaikki muut tekevät
samoin", sanoin minä.
"Ehkä niin, Master Copperfield", vastasi hän. "Mutta minä olen saanut
yhden johdattavan syyn, niinkuin asiakumppanini oli tapa sanoa, ja minä
pidän kiinni siitä kynsin hampain. Minua ei saa polkea peräti paljon,
vaikka olen halpa henkilö. Minä en siedä ihmisiä tielläni. Heidän
täytyy todella väistyä edestäni, Master Copperfield!"
"Minä en ymmärrä teitä", arvelin minä.
"Vai ette ymmärrä?" vastasi hän, ruumistansa rytkyttäen. "Minä
kummastelen sitä, Master Copperfield, koska tavallisesti olette niin
terävä! Minä koetan toisten olla selvempi. -- Onko tuo ratsastaja, joka
soittaa portilla, Mr. Maldon, Sir?"
"Siltä näyttää", vastasin minä niin huolimattomasti kuin voin.
Uriah pysähtyi heti kesken puhettansa, pisti kätensä isojen
polvi-lumpioinsa väliin ja meni täyteen mutkaan naurusta. Aivan
äänettömästä naurusta. Ei tikahustakaan kuulunut hänestä. Hänen ilkeä
käytöksensä ja erittäin tämä loppukohta inhotti minua niin, että
käännyin pois ilman sen enempää ja jätin hänet puutarhaan mutkistuneena
seisomaan, niinkuin linnunpeloituksen, jolla ei ole mitään tukea.
Se ei ollut sinä iltana, vaan niinkuin hyvin muistan, toisena iltana
siitä, eräänä lauantai-päivänä, kuin vein Agnesin Doraa tervehtimään.
Minä olin edeltäpäin puhunut tästä käynnistä Miss Lavinian kanssa, ja
Agnesia odotettiin teen ajaksi.
Minä olin hämmennyksissä ylpeydestä ja levottomuudesta; ylpeä olin
rakkaan pikku morsiameni puolesta ja levoton, kun ajattelin, pitäisikö
Agnes hänestä vai ei. Koko Putney'n matkalla, jolloin Agnes istui
postivaunujen sisäpuolella ja minä ulkopuolella, kuvasin Doraa
itsekseni jokaisessa niissä sievissä muodoissa, jotka niin hyvin
tunsin, milloin päättäen, että soisin hänen näyttävän juuri
semmoiselta, kuin hän näytti sillä tai sillä erällä, milloin epäillen,
enkö mieluisammin soisi, että hän näyttäisi semmoiselta, kuin hän
näytti jollakin muulla erällä, ja melkein kiduttaen itseäni kuumeesen
näillä ajatuksilla.
Minä en epäillyt, että hän kaikissa tapauksissa olisi hyvin kaunis;
mutta kävi niin, ettei hän koskaan minun silmissäni ollut näyttänyt
niin kauniilta. Hän ei ollut vierashuoneessa, kun esittelin Agnesia
hänen pienille tädeillensä, vaan pysyi ujosti jossakin syrjäpuolella.
Minä tiesin nyt, mistä etsiä häntä, ja löysin kuin löysinkin hänet taas
käsillänsä korviaan peittämästä saman raskaan, vanhan oven takaa.
Ensiksi hän ei tahtonut ollenkaan tulla esiin, mutta sitten hän pyysi
viisi minutia aikaa minun kelloni mukaan. Kun hän viimein pisti
käsivartensa kainalooni, että veisin hänet vierashuoneesen, punottivat
hänen viehättävät pikku kasvonsa eivätkä ne olleet koskaan olleet niin
sievät. Mutta kun tulimme sisään vierashuoneesen ja ne kävivät
vaaleiksi, olivat ne kymmentä tuhatta kertaa sievemmät.
Dora pelkäsi Agnesia. Hän oli sanonut minulle, että hän tiesi, että
Agnes oli "niin kovasti järkevä". Mutta kun hän havaitsi, että Agnes
näytti yhtä haavaa niin iloiselta ja totiselta, niin miettivältä ja
niin hyvältä, huudahti hän vähän iloisesta hämmästyksestä, syleili
ystävällisesti Agnesia ja nojasi viatonta poskeansa hänen kasvojansa
vastaan.
Minä en ollut koskaan ollut niin onnellinen. Minä en ollut koskaan
ollut niin tyytyväinen kuin nyt, kun näin näitten molempien istuvan
vieretysten; kun näin pikku lemmittyni niin luonnollisesti katsovan
ylös noihin sydämellisiin silmiin; kun näin sen hellän, ihanan katseen,
jonka Agnes loi häneen.
Miss Lavinia ja Miss Clarissa ottivat omalla tavallansa osaa ilooni. Se
oli kaikkein hupaisin teepöytä mailmassa. Miss Clarissa emännöitsi.
Minä leikkasin ja jakelin makeaa anis-kakkua -- pienet sisarukset
olivat, niinkuin linnut, halukkaat noukkimaan ylös siemeniä ja
tökkimään sokuria; Miss Lavinia katseli meitä hyvän-suovalla suojelian
muodolla, niinkuin meidän onnellinen rakkautemme olisi ollut kokonaan
hänen tekonsa; ja me olimme täydellisesti tyytyväiset itseemme ja
toinen toiseemme.
Agnesin leppeä iloisuus voitti kaikkein sydämet. Hänen levollinen
osan-ottonsa kaikkiin, mikä huvitti Doraa; hänen tapansa tutustua
Jip'in kanssa (joka kohta taipui); hänen hauska menetyksensä, kun Dora
häpesi tulemasta tavalliseen paikkaansa minun viereeni; hänen ujo
armautensa ja luonteva käytöksensä, joka houkutteli esiin joukon
punehtuvia pieniä luottamuksen osoituksia Doran puolelta, kaikki nämät
näyttivät saattavan seuramme mielihyvän korkeimmillensa.
"Minä olen niin iloissani", sanoi Dora teen jälkeen, "että pidät minut
hyvänä. Minä en luullut, että pitäisit; ja minä kaipaan enemmän, kuin
koskaan, rakkautta nyt, kun Julia Mills on lähtenyt".
Tätä en, ohimennen, ole muistanut mainita. Miss Mills oli purjehtinut
pois, ja Dora ja minä olimme käyneet isossa Itä-Indian kulkiassa
Gravesand'issa häntä saattamassa; ja meille oli murkinaksi tarjottu
sokuroittua inkivääriä ja guavaa ja muita semmoisia herkkuja; ja me
olimme jättäneet Miss Mills'in saranatuolille peräkannelle itkemään,
iso, uusi päiväkirja kainalossa, jossa ne omantakeiset ajatukset, joita
valtameren miettiminen herätti, olivat säilytettävät lukon ja avaimen
takana.
Agnes vastasi, että hän pelkäsi, etten minä ollut kuvannut häntä
hyvältä puolelta, mutta Dora oikaisi tämän heti.
"Voi, ei!" sanoi hän, pudistaen kiharoitansa minulle; "se oli pelkkää
ylistystä. Hän panee niin suurta arvoa sinun ajatukseesi, että minä
oikein pelkäsin sitä".
"Minun hyvä ajatukseni ei voi enentää hänen rakkauttansa muutamiin
henkilöihin, joita hän tuntee", lausui Agnes hymyillen; "minun
ajatustani ei maksa vaivaa kuulustella".
"Mutta suo minulle hyvä ajatuksesi, jos voit", sanoi Dora hyväilevällä
tavallansa.
Meitä nauratti, että Dora kaipasi rakkautta, ja Dora sanoi, että minä
olin tyhmä, kuin hanhi, ja ettei hän pitänyt minusta ollenkaan, ja
lyhyt ilta lensi pois köykäisillä siivillä. Se aika oli käsillä,
jolloin vaunujen oli määrä noutaa meitä. Minä seisoin yksinään kaminin
edessä, kun Dora tuli hiljaa hiipien sisään, antaaksensa minulle tuota
tavallista, kallista pikku suudelmaa, ennenkuin lähdin.
"Etkö luule, Doady, että, jos Agnes kauan olisi ollut minun ystäväni,
minä ehkä olisin ollut paljon järkevämpi?" lausui Dora, samalla kuin
hänen kirkkaat silmänsä loistivat hyvin kirkkaasti ja hänen pikku oikea
kätensä ilman aikojaan piteli yhtä takkini nappia.
"Mitä joutavia, lemmittyni!" sanoin minä.
"Pidätkö sinä sitä joutavana?" vastasi Dora, minua katselematta.
"Oletko varma, että se on joutavaa?"
"Tietysti olen!"
"Minä olen unhottanut", arveli Dora, yhä sormien nappia, "kuinka Agnes
ja sinä olette sukua, sinä rakas, häijy poika".
"Ei mitään likeistä sukua", vastasin minä; "mutta me kasvatettiin
yhdessä, niinkuin veli ja sisar".
"Minua kummastuttaa, minkä vuoksi sinä milloinkaan rakastuit minuun?"
lausui Dora, ryhtyen toiseen takkini nappiin.
"Kenties sen vuoksi, etten voinut nähdä sinua, sinua rakastamatta,
Dora!"
"Entä, jollet koskaan olisi nähnyt minua", sanoi Dora, siirtyen toiseen
nappiin.
"Entä, jollemme koskaan olisi syntyneet!" vastasin minä iloisesti.
Minä mietiskelin, mitä hän ajatteli, sillä välin kuin ihmettelevällä
äänettömyydellä katselin sitä pientä, lauheata kättä, joka kulki
takkini nappiriviä ylös, ja sitä kiharaa tukkaa, joka tulvasi rintaani
vastaan, ja ripsiä hänen maahan luotujen silmiensä ympäri, jotka hiukan
kohosivat hänen leikkiviä sormiansa seuratessaan. Viimein hän oli
kokonaan nostanut silmänsä ylös minun silmiäni kohden ja seisoi
varpaillaan, antaaksensa, enemmän miettiväisenä, kuin tavallisesti,
minulle tuota kallista pikku suudelmaa -- kerran, kahdesti, kolmesti --
ja kiirehti ulos huoneesta.
He tulivat kaikki yhdessä takaisin viiden minutin perästä, ja Doran
outo miettiväisyys oli silloin kokonaan mennyt. Hän päätti nauraen,
että Jip näyttäisi kaikki opitut temppunsa, ennenkuin vaunut tulivat.
Ne veivät jonkun aikaa (ei niin paljon moninaisuutensa vuoksi, kuin
päinvastoin Jip'in vastahakoisuuden tähden) eivätkä olleet vielä
päättyneet, kun vaunut kuuluivat portilta. Agnes ja hän erosivat
nopeasti, mutta hellästi toisistaan; ja Doran oli määrä kirjoittaa
Agnes'ille (joka ei saisi huolia, vaikka hänen kirjeensä olivat vähän
hullunkuriset, sanoi hän) ja Agnes'in oli määrä kirjoittaa Doralle.
Toistamiseen he erosivat vaunun ovella ja kolmannen erän, kun Dora,
Miss Lavinian nuhteista huolimatta, kerran vielä tuli juosten ulos
vaununakkunan luo muistuttamaan Agnesia kirjeistä ja pudistamaan
kiharoitansa minulle, tuolla kun istuin kuskinlaudalla. Meidän oli
määrä astua postivaunuista likellä Covent Garden'ia, josta meidän
toisilla vaunuilla tuli lähteä Highgate'en. Tällä väli-aikaisella,
lyhyellä kävelyllä odotin levottomasti, että Agnes kiittäisi Doraa.
Voi, mikä ylistys se oli! Kuinka hartaasti ja innokkaasti hän
hellimpään huostaani uskoi sen sievän olennon, jonka olin voittanut ja
jonka kaikki teeskentelemättömät sulot hän asetti parhaasen valoon
eteeni! Kuinka vakavasti, vaikka hyvänsävyisesti hän muistutti minulle,
minä kalliina talletuksena tuo orpolapsi oli minulle annettu!
Minä en ollut milloinkaan rakastanut Doraa niin syvästi ja totisesti,
kuin sinä iltana rakastin häntä. Kun taas olimme astuneet maahan ja
tähtien valossa kävelimme pitkin sitä levollista tietä, joka johdatti
tohtorin asuntoon, sanoin Agnesille, että sain kiittää häntä siitä.
"Kun istuit hänen vieressänsä", sanoin minä, "näytit olevan yhtä paljon
hänen suojelus-enkelinsä, kuin minun; ja sinä näytät semmoiselta
nytkin, Agnes".
"Huono enkeli", vastasi hän, "mutta uskollinen".
Hänen heleä äänensä tunki niin suorastaan sydämeeni, että minusta
tuntui luonnolliselta vastata:
"Se iloisuus, joka on sinussa, Agnes (eikä kenessäkään muussa, jonka
minä koskaan olen nähnyt), on niin palannut, minä olen huomannut sen
tänään, että rupeen toivomaan, että olet onnellisempi kodissasi?"
"Minä olen onnellisempi omassa sydämessäni", lausui hän; "mieleni
tuntuu niin iloiselta ja huokealta".
Minä katselin noita levollisia, ylöspäin käännettyjä kasvoja ja
ajattelin, että tähdet ne niin jaloiksi saattivat.
"Kotona ei ole mitään muutosta tapahtunut", lausui Agnes tuokion
perästä.
"Ei mitään uutta viittausta", sanoin minä -- "minä en tahtoisi surettaa
sinua, Agnes, mutta en voi olla kysymättä -- viittausta siihen, josta
viimein erotessamme puhuimme?"
"Ei, ei mitään", vastasi hän.
"Minä olen ajatellut sitä niin paljon".
"Sinun tulee vähemmin ajatella sitä. Muista, että minä lopuksi luotan
yksinkertaiseen rakkauteen ja rehellisyyteen. Älä ollenkaan pelkää
minun puolestani, Trotwood", lisäsi hän hetken perästä; "sitä askelta,
jota varot minun ottavan, en koskaan ota".
Vaikka luulen, etten koskaan ollut todella pelännyt sitä, kun tyvenesti
pystyin sitä ajattelemaan, lohdutti se minua sanomattomasti, kun kuulin
tämän vakuutuksen hänen omilta, totisilta huuliltaan. Minä sanoin sen
hänelle vakavasti.
"Ja kun täällä-käyntisi on ohitse", sanoin minä -- "sillä me ehkä emme
saa toista kertaa olla kahden kesken -- onko luultavaa, että menee
pitkä aika, rakas Agnesini, ennenkuin jälleen tulet London'iin?"
"Arvattavasti hyvin pitkä", vastasi hän; "minä luulen, että on paras --
isäni tähden -- pysyä kotona. Ei ole todennäköistä, että kohtaamme
toisiamme usein ensi aikoina, mutta minä aion kirjoittaa ahkerasti
Doralle, ja me saamme usein kuulla toisistamme sitä tietä".
Me olimme nyt tohtorin talon pihalla. Alkoi jo käydä myöhäiseksi. Mr.
Strong'in huoneen akkunasta näkyi valkeata ja, sitä osoittaen, sanoi
Agnes minulle hyvää yötä.
"Älä sure", hän arveli, minulle kättänsä antaessaan, "huoliamme ja
vastuksiamme. Minä en voi olla onnellisempi mistään, kuin sinun
onnestasi. Jos sinä joskus voit olla avuksi minulle, luota siihen, että
anon sitä sinulta. Jumala siunatkoon sinua aina!"
Hänen hohtavassa hymyssään ja näissä viimeisissä hänen iloisen äänensä
sävelissä tuntui minusta taas, kuin olisin nähnyt ja kuullut pikku
Dorani hänen seurassaan. Minä seisoin hetken portinkäytävässä ja
katselin tähtiä, sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta, ja astuin
sitten verkalleen pois. Minä olin tilannut yö-sijaa läheisessä
ravintolassa ja olin juuri portista menemälläni, kun sattumalta
käännyin ja näin valkeata tohtorin lukuhuoneessa. Päähäni tuli se
puoleksi moittiva ajatus, että hän oli työskennellyt sanakirjassansa
ilman minun avuttani. Saadakseni nähdä, oliko laita niin, ja kaikissa
tapauksissa toivottaakseni hänelle hyvää yötä, jos hän vielä istuisi
kirjojensa vieressä, palasin minä ja, astuen hiljaisesti eteishuoneen
läpi ja varovasti avaten ovea, katsoin sisään.
Ensimäinen henkilö, jonka varjostetun lampun himmeässä valossa
ihmeekseni näin, oli Uriah. Hän seisoi aivan likellä lamppua, toinen
luurangon-käsi suun edessä ja toinen nojaten tohtorin pöytään. Tohtori
istui lukutuolissansa, peittäen kasvojansa käsillään. Kovasti
huolestuneena ja hämmentyneenä kumartui Mr. Wickfield eteenpäin,
epäileväisesti koskien tohtorin käsivartta.
Silmänräpäyksen aikaa arvelin, että tohtori oli kipeä. Minä astuin
nopeasti askeleen eteenpäin tässä luulossa, kun kohtasin Uriah'n silmän
ja näin, kuinka asian laita oli. Minä olisin peräytynyt, mutta tohtori
viittasi minulle, etten menisi, ja minä jäin.
"Kaikissa tapauksissa", muistutti Uriah, luikerruttaen ilkeätä
ruumistansa, "sopii meidän pitää ovea kiinni. Meidän ei tarvitse
levittää tätä _kaikille_ kaupungissa".
Jonka sanottuaan hän varpaillansa meni oven luo, jonka minä olin
jättänyt auki, ja sulki sen tarkasti. Hän palasi sitten takaisin ja
rupesi entiseen asemaansa. Hänen äänessään ja käytöksessään ilmestyi
jonkunlainen sääliväinen into, jota hän oli kiihkeä osoittamaan ja joka
-- ainakin minun silmissäni -- inhotti enemmän, kuin mikään muu hänen
menetyksensä.
"Minä olen, Master Copperfield, katsonut velvollisuudekseni", lausui
Uriah, "ilmoittaa tohtori Strong'ille, mitä te ja minä jo olemme
keskustelleet. Te ette ymmärtäneet minua kokonaan, eikö niin?"
Minä katsahdin häneen, mutta en vastannut mitään, ja, astuen hyvän
vanhan opettajani viereen, lausuin muutamia sanoja, joilla koetin
lohduttaa ja rohkaista häntä. Hän laski kätensä olkapäälleni, niinkuin
hänen oli ollut tapa tehdä, kun olin pieni poika, mutta ei nostanut
ylös harmaata päätänsä.
"Kosk'ette ymmärtäneet minua, Master Copperfield", jatkoi Uriah samalla
palveliaalla käytöksellä, "uskallan tässä ystävien kesken nöyrästi
mainita, että olen huomauttanut tohtori Strong'ia Mrs. Strong'in
menetyksestä. Minusta on kovasti vastahakoista, vakuutan teille,
Copperfield, sekaantua näin ikävään seikkaan, mutta niinkuin nyt on,
otamme kaikki osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla. Tätä minä
tarkoitin, Sir, sillä kertaa, kuin ette ymmärtäneet minua".
Minä kummastelen nyt, kun muistan hänen katsantonsa, etten tarttunut
hänen kaulukseensa ja koettanut pudistaa henkeä hänen ruumiistansa.
"Minä tosin en silloin puhunut oikein selvästi", jatkoi hän, "ettekä
tekään. Tietysti olimme molemmat taipusat karttamaan semmoista asiaa.
Minä olen kuitenkin viimein päättänyt puhua suoraan; ja minä olen
maininnut tohtori Strong'ille, että -- sanoitteko mitään, Sir?"
Se oli tohtori, joka oli voihkaissut. Tämän äänen olisi pitänyt
liikuttaa jokaisen sydäntä, ajattelin minä, mutta se ei vaikuttanut
ollenkaan Uriahan.
"-- olen maininnut tohtori Strong'ille", jatkoi hän, "mitä jokainen voi
nähdä, että Mr. Maldon ja se suloinen ja miellyttävä lady, joka on
tohtori Strong'in vaimo, ovat liian hellät toisillensa. Se aika on
todella tullut (koska me kaikki tätä nykyä otamme osaa semmoiseen
asiaan, joka ei saisi olla), jolloin täytyy kertoa tohtori Strong'ille,
että tämä oli selvän selvä asia kaikille, ennenkuin Mr. Maldon lähti
Indiaan; että Mr. Maldon pyysi päästäksensä takaisin ainoastaan tämän
vuoksi; ja että hän ainoastaan tämän vuoksi yhä on täällä. Kun te
tulitte sisään, Sir, vetosin asiakumppaniini", jota kohden hän nyt
kääntyi, "että hän sanoisi tohtori Strong'ille kunniansanalla, onko
hänellä kauan aikaa ollut tämä ajatus, vai ei. No, Mr. Wickfield, Sir!
Olisitteko niin hyvä ja sanoisitte meille? Niin tai ei, Sir? No,
kumppani!"
"Jumalan tähden, rakas tohtori", lausui Mr. Wickfield, taas laskien
epäilevän kätensä tohtorin käsivarrelle, "älkäät panko liian paljon
arvoa mihinkään epäluuloihin, joita minulla ehkä on ollut".
"Kas niin!" huudahti Uriah, pudistaen päätänsä. "Mikä surullinen
vahvistus, eikö niin? Häneltä! Semmoiselta vanhalta ystävältä!
Siunatkoon sieluanne, Copperfield, kun minä en ollut muuta, kuin
konttoristi hänen byroossaan, olen nähnyt hänen monta kymmentä kertaa
kovasti paheksivan suuresti surevan (sangen soveliasta hänen, isän,
puolelta; _minä_ en suinkaan voi moittia häntä), kun hän ajatteli, että
Miss Agnes otti osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla".
"Rakas Strong", lausui Mr. Wickfield vapisevalla äänellä, "hyvä
ystäväni, minun ei tarvitse kertoa teille, että minussa on ollut se
vika, että olen etsinyt jotakin johdattavaa syytä jokaisessa ihmisessä
ja tutkinut kaikkia tekoja ahtaan koetuskaavani mukaan. Tämän
erehdyksen kautta ehkä olen joutunut semmoisiin epäilyksiin, kuin
minulla on ollut".
"Teillä on ollut epäilyksiä, Wickfield", lausui tohtori, päätänsä ylös
nostamatta. "Teillä on ollut epäilyksiä".
"Puhukaat suunne puhtaaksi, asiakumppani", kehoitti Uriah.
"Minulla oli tosiaan kerta", lausui Mr. Wickfield. "Minä -- Jumala
suokoon minulle anteeksi -- minä luulin, että teillä itsellä oli".
"Ei, ei, ei!" vastasi tohtori, jonka äänessä mitä syvin suru ilmestyi.
"Minä luulin kerta", lausui Mr. Wickfield, "että tahdoitte lähettää
Maldon'in ulkomaille, suotuisaa eroa aikaan saadaksenne".
"Ei, ei, ei!" vastasi tohtori. "Ilahuttaakseni Annie'ta ja hankkiakseni
jotakin tointa hänen lapsuutensa kumppanille. Ei mistään muusta
syystä".
"Sen minä jälestäpäin huomasin", sanoi Mr. Wickfield. "Minä en voinut
epäillä sitä, kun sanoitte sitä minulle. Mutta minä luulin -- minä
pyydän teitä muistamaan sitä ahdasmielistä käsitystapaa, joka on ollut
valtasyntini -- että tämmöisessä tapauksessa, jossa oli niin suuri
eroitus ijässä --".
"Sillä tapaa tulee asiaa esitellä, Master Copperfield!" muistutti Uriah
imartelevalla ja loukkaavalla sääliväisyydellä.
"-- niin nuori ja viehättävä lady, vaikka hän olisi kuinka
vilpittömästi tahansa kunnioittanut teitä, kenties ainoastaan
maallisten etujen vuoksi suostui naimisiin. Minä en ajatellut niitä
lukemattomia tunteita ja asianhaaroja, jotka ehkä kaikki tarkoittivat
hyvää. Muistakaat se Jumalan tähden!"
"Kuinka kauniisti hän esittelee asiaa!" arveli Uriah, päätänsä
pudistaen.
"Koska aina katsoin Mrs. Strong'ia yhdeltä kannalta", lausui Mr.
Wickfield; "mutta kaikkien kautta, mikä on teille kallista, vanha
ystäväni, pyydän teitä ajattelemaan, mimmoinen se oli; täytyy minun
nyt, kun ei ole mitään pakoa, tunnustaa --".
"Ei! Ei tästä mihinkään pääse, Mr. Wickfield", huomautti Uriah, "kun on
näin pitkälle jouduttu".
"-- että minä", sanoi Mr. Wickfield, avuttomasti ja hajamielisesti
katsellen asiakumppaniansa, "että minä epäilin Mrs. Strong'ia ja
luulin, että hän vilpisteli velvollisuudessansa teitä kohtaan; ja että
välisti, jos minun täytyy sanoa kaikki, pelkäsin, että Agnes oli niin
likeisessä tuttavuudessa hänen kanssaan, että hän näki, mitä minä näin
taikka kivulloisessa teoriassani luulin näkeväni. Minä en koskaan
maininnut tätä kenellekään. Minä en koskaan tahtonut, että kukaan saisi
tietää sitä. Ja vaikka teidän on kauhea kuulla tätä", lausui Mr.
Wickfield aivan sortuneena, "säälisitte varmaan minua, jos tietäisitte,
kuinka minun on kauhea kertoa sitä!"
Täydellisessä luontonsa hyvyydessä ojensi tohtori kättänsä, jota Mr.
Wickfield hetken aikaa piti kädessään, pää alas painettuna.
"Minä olen varma", lausui Uriah, joka oli nyt seuraavan vaiti-olon
aikana väännellyt ruumistansa, niinkuin meri-ankerias, "että tämä aine
on kovin vastenmielinen jokaiselle. Mutta koska olemme menneet näin
pitkälle, täytyy minun nöyrästi mainita, että Copperfield myöskin on
huomannut sen".
Minä käännyin hänen puoleensa ja kysyin häneltä, kuinka hän rohkeni
vedota minuun!
"Oh! siinä teette varsin kauniisti, Copperfield", vastasi Uriah, ja
hänen koko ruumiinsa liikkui aallontapaisesti, "ja me tunnemme kaikki,
mikä rakastettava luonto teillä on; mutta te tiedätte, että sinä
hetkenä, kuin minä tois-iltana puhuin teidän kanssanne, te ymmärsitte,
mitä minä tarkoitin, Copperfield. Älkäät kieltäkö sitä! Te kiellätte
sitä hyvässä aikomuksessa, mutta älkäät tehkö sitä, Copperfield!"
Minä näin hyvin vanhan tohtorin lempeän silmän hetkeksi kääntyvän
minuun, ja minä tunsin, että vanhojen, pahojen aavistusteni ja
muistojeni tunnustus oli niin selvästi kirjoitettu kasvoihini, että ne
täytyi huomata. Raivoamisesta ei ollut mitään hyötyä. Minä en voinut
peräyttää niitä. Sanoin, mitä sanoin, en voinut epäyttää niitä.
Me olimme taas ääneti ja pysyimme niin, siksi kuin tohtori nousi ja
kävi pari kolme kertaa edestakaisin huoneessa. Hän palasi pian siihen
paikkaan, jossa hänen tuolinsa seisoi; ja nojaten sen selkään ja
tuontuostakin nostaen nenäliinaansa silmillensä semmoisella
suoruudella, joka minun mielestäni tuotti hänelle enemmän kunniaa, kuin
mikään salaaminen tahansa, sanoi:
"Minua on sopinut kovasti moittia. Minä luulen, että minua on sopinut
kovasti moittia. Minä olen asettanut yhden semmoisen, jota sydämestäni
hellin, alttiiksi koetuksille ja parjauksille -- minä nimitän niitä
parjauksiksi, vaikk'ei niitä olisi lausuttu kuin jonkun sisimmissä
ajatuksissa -- joitten alaiseksi hän ei koskaan ilman minua olisi
joutunut".
Uriah Heep honisti nenäänsä, arvattavasti osan-ottonsa ilmoittamiseksi.
"Joitten alaiseksi Annie'ni", lausui tohtori, "ei koskaan ilman minua
olisi joutunut. Gentlemanit, minä olen vanha nyt, niinkuin tiedätte;
minä tunnen tänä iltana, ettei minulla ole paljon, jota varten elän.
Mutta henkeni -- henkeni -- sen kalliin ladyn uskollisuuden ja kunnian
puolesta, joka on ollut tämän keskustelun esineenä!"
Vaikka kaikkein paras ritarillisuuden perikuva, kaikkein kauniin ja
romantillisin maalarin ihanne olisi eläväksi olennoksi muuttunut,
ei se olisi voinut sanoa tätä suuremmalla ja liikuttavammalla
arvokkaisuudella, kuin suora, vanha tohtori sanoi.
"Mutta minä en ole valmis", jatkoi hän, "kieltämään -- ehkä olisin
itsekään tietämättä jossakin määrässä ollut valmis myöntämään -- että
olen vastoin tahtoani houkutellut tämän ladyn onnettomaan avioliittoon.
Minä olen itse kokonaan tottumaton mitään havaitsemaan, enkä voi muuta
kuin uskoa, että useitten eri-ikäisten ja eri asemissa olevien ihmisten
havainnot, jotka kaikki aivan selvästi viittaavat samaan suuntaan
(vieläpä niin luonnollisesti), ovat tarkemmat, kuin minun".
Niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, olin usein ihmetellyt
tohtorin lempeätä käytöstä nuorekasta vaimoansa kohtaan, mutta se
kunnioittavainen hellyys, jota hän koko ajan tässä tilaisuudessa
osoitti vaimonsa suhteen, ja se arvoisa tapa, jolla hän torjui luotansa
vähintäkin epäilystä tämän viattomuudesta, koroittivat häntä
sanomattomasti minun silmissäni.
"Minä näin tämän ladyn", lausui tohtori, "kun hän oli varsin nuori.
Minä otin hänet puolisokseni, kun hänen luonteensa tuskin oli
täydellisesti muodostunut. Minkä verran se oli kehkeynyt, oli minun
ollut onni kehittää sitä. Minä tunsin hänen isänsä hyvin. Minä tunsin
tytönkin hyvin. Rakkaudesta kaikkiin hänen ihaniin ja hyviin
ominaisuuksiinsa olin opettanut hänelle, mitä voin. Jos tein hänelle
vääryyttä, niinkuin pelkään tehneeni, edukseni käyttäen (mutta minä en
koskaan aikonut sitä) hänen kiitollisuuttansa ja harrasta
mieltymystään, pyydän sydämessäni anteeksi tältä ladyltä!"
Hän astui huoneen poikki, ja tultuaan takaisin samaan paikkaan piti hän
kiinni tuolista kädellään, joka vapisi, niinkuin hänen matala, totinen
äänensäkin.
"Hänellä oli minusta, luulin minä, jonkunlainen turva elämän vaaroja ja
vaiheita vastaan. Minä olin siinä uskossa, että, vaikka olimme
erilaiset vuosien suhteen, hän voisi elää tyvenesti ja tyytyväisesti
minun kanssani. Minä en sulkenut pois ajatuksistani sitä aikaa, jolloin
minä jättäisin hänet vapaaksi ja hän vielä oli nuori ja kaunis, mutta
hänen järkensä enemmän kypsynyt -- en, gentlemanit -- kunniani kautta!"
Hänen vaatimaton ulkomuotonsa näytti kirkastavan hänen
uskollisuudestansa ja jaloudestaan. Jokaisella sanalla, jonka hän
lausui, oli semmoinen voima, jota ei mikään muu sulo olisi voinut sille
antaa.
"Elämäni tämän ladyn kanssa on ollut hyvin onnellinen. Tähän iltaan
saakka on minulla ollut ainainen tilaisuus siunata sitä päivää, jona
tein niin suuren vääryyden hänelle".
Hänen äänensä, joka vapisi yhä enemmän, kun hän lausui näitä sanoja,
seisahtui tuokioksi; sitten hän jatkoi:
"Kerran unelmastani herätettynä -- minä olen tavalla taikka toisella
koko elin-aikani ollut jonkunlainen uneksija raukka -- näen, kuinka
luonnollista on, että vaimoni jonkunlaisella ikävällä muistaisi vanhaa
lapsuuden ystäväänsä ja ikä-kumppaniansa. Että hän katselee häntä
jonkunlaisella viattomalla kaipauksella, jonkunlaisilla nuhteettomilla
ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla ilman minua, se on, pelkään
minä, liian totta. Paljon semmoista, jota olen nähnyt, mutta en pannut
mieleeni, on tänä viimeisenä, koettavana tuntina palannut eteeni
uudella merkityksellä. Mutta ulkopuolella sitä, gentlemanit, ei saa
koskaan yhdistää yhtä epäilyksen sanaa, ei yhtä henkäystäkään tämän
kalliin ladyn nimeen".
Vähäksi aikaa hänen silmänsä syttyi ja hänen äänensä oli luja; vähän
aikaa oli hän vaiti jälleen. Sitten hän jatkoi taas, niinkuin ennen:
"Minun ei nyt ole jälellä muuta, kuin niin nöyrästi, kuin mahdollista,
kantaa tietoa siitä onnettomuudesta, jonka olen aikaan saanut. Vaimoni
se on, jonka tulee syytöksiä tehdä; ei minun. Minun on velvollisuus
suojella häntä vääriä ajatuksia vastaan, julman vääriä ajatuksia
vastaan, joita eivät edes ystäväni ole voineet välttää. Mitä enemmän
itseksemme elämme, sitä paremmin voin sitä tehdä. Ja kun se aika tulee
-- tulkoon se pian, jos se on Hänen armollinen tahtonsa! -- jolloin
kuolemani vapauttaa hänet pakosta, silloin minä rajattomalla
luottamuksella ja rakkaudella ummistan silmäni hänen kunnioitetuilta
kasvoiltaan ja jätän hänet surutonna kohtaamaan onnellisempia ja
kirkkaampia päiviä".
Minä en saattanut nähdä häntä niiltä kyyneliltä, joita hänen
vakavuutensa ja hyvyytensä, niin suuresti kaunistuen hänen
yksinkertaisesta käytöksestään ja niin suuresti tätä kaunistaen,
tuottivat silmiini. Hän oli astunut oven luo ja lisäsi:
"Gentlemanit, minä olen näyttänyt teille sydämeni. Minä olen varma,
että pidätte sitä kunniassa. Mitä tänä iltana olemme puhuneet, siitä ei
saa koskaan enää puhua. Wickfield, tukekaat minua vanhan ystävän
käsivarrella toiseen kerrokseen!"
Mr. Wickfield kiirehti hänen luoksensa. Sanaakaan vaihtamatta menivät
he verkalleen ulos huoneesta yhdessä, sillä välin kuin Uriah katseli
heitä.
"No, Master Copperfield!" lausui Uriah, leppeästi kääntyen minun
puoleeni. "Asia ei ole kokonaan muodostunut semmoiseksi, kuin olisi
sopinut toivoa, sillä tuo vanha opinmies -- mikä oivallinen mies! -- on
yhtä sokea kuin tiilikivi; mutta _se_ perhe on nyt toimitettu pois
tieltä, luulen minä!"
Minun ei tarvinnut muuta, kuin kuulla hänen äänensä, kun jo vimmastuin
niin mielettömästi, etten ole koskaan ennen enkä jälestäpäin siinä
määrässä vimmastunut.
"Te konna", sanoin minä, "mitä tarkoitatte, kun sekoitatte minut
juoniinne? Kuinka rohkenette, petollinen koira, vedota minuun juuri
nyt, niinkuin olisimme yhdessä keskustelleet siitä?"
Kun sillä tapaa seisoimme vastakkain, näin minä niin selvästi hänen
kasvojensa salaisesta riemusta, mitä jo ennen täydellisesti tiesin
(minä tarkoitan, että hän oli tyrkyttänyt luottamuksensa minulle, varta
vasten minua pahoittaaksensa, sekä juuri tässä asiassa virittänyt ansan
eteeni), etten voinut kauemmin hillitä itseäni. Koko hänen laiha
poskensa oli tuossa houkutellen edessäni, ja minä löin häntä
kämmenelläni semmoisella voimalla, että sormiani pisteli, niinkuin
olisin polttanut ne.
Hän tarttui käteeni, ja me seisoimme tässä asemassa, katsellen
toisiamme. Me seisoimme tällä tapaa kauan; kylläksi kauan, että minä
näin sormieni valkoisten jälkien katoavan hänen tulipunaisesta
poskestaan ja jättävän sen vielä punaisemmaksi.
"Copperfield", sanoi hän viimein, huohottaen, "oletteko jättäneet
järkenne hyvästi?"
"Minä olen jättänyt teidät hyvästi", vastasin minä, temmaten irti
käteni. "Te viheliäinen, minä en tahdo tietää teistä enää".
"Ettekö tahdo?" sanoi hän, poskensa tuskasta pakoitettuna nostamaan
ylös kättänsä. "Ehkä teidän on mahdoton välttää sitä. Eikö tämä nyt ole
kiittämättömästi tehty teiltä?"
"Minä olen kylläksi usein osoittanut teille", arvelin minä, "että
ylenkatson teitä. Minä olen nyt osoittanut sitä vielä selvemmin.
Miksi minä pelkäisin, että teette pahinta, mitä voitte, kaikille
ympärillänne? Mitä muuta olette koskaan tehneet?"
Hän ymmärsi täydellisesti tämän viittauksen niihin syihin, jotka tähän
saakka olivat ehkäisseet minua keskusteluissani hänen kanssansa. Minä
melkein luulen, etten olisi tullut lyöneeksi eikä viitanneeksi, jollen
sinä iltana olisi kuullut tuota vakuutusta Agnesilta. Mutta se on
vähäpätöinen asia.
Oltiin taas kauan vaiti. Kun hänen silmänsä katselivat minua, näyttivät
ne vivahtelevan jokaisella tavalla, joka voi tehdä silmät rumaksi.
"Copperfield", lausui hän, ottaen pois kätensä poskeltaan, "te olette
aina vastustaneet minua. Minä tiedän, että aina vastustitte minua Mr.
Wickfield'in luona".
"Te saatte ajatella, mitä tahdotte", sanoin minä, yhä kiehuen vihasta.
"Jollei se ole totta, sitä soveliaampi teille".
"Vaan kuitenkin minä aina pidin teistä, Copperfield!" vastasi hän.
Minä en viitsinyt vastata hänelle mitään, ja hattuuni tarttuen aioin
lähteä yö-majaani, kun hän astui minun ja oven väliin.
"Copperfield", lausui hän, "jokaisessa riidassa täytyy olla kaksi
puoluetta. Minä en tahdo olla toinen".
"Te saatte mennä hiiteen!" arvelin minä.
"Älkäät sanoko niin!" vastasi hän. "Minä tiedän, että jälestäpäin
olette pahoillanne. Kuinka voitte saattaa itsenne niin paljon alemmaksi
minua, että näytätte näin pahaa sisua? Mutta minä annan anteeksi
teille".
"Te annatte anteeksi minulle!" toistin minä halveksien.
"Niin annan, ettekä te voi välttää sitä", vastasi Uriah. "Kun
ajattelee, että karkaatte _minuun_, joka aina olen ollut teidän
ystävänne! Mutta ei voi olla mitään riitaa ilman kaksi puoluetta, enkä
minä tahdo olla toinen. Minä aion olla ystävä teille vastoin tahtoanne.
Niin, nyt tiedätte, mitä teidän tulee odottaa".
Tarpeellista oli pitää tätä keskustelua (hänen osansa siinä oli kovin
verkkainen, minun kovin nopea) matalalla äänellä, ettei talon väki
häirittyisi tähän sopimattomaan aikaan, eikä se mielentilaani
parantanut, vaikka kiivauteni alkoi jähtyä. Sanoen hänelle vaan, että
häneltä odotin, mitä aina olin odottanut koskaan pettymättä, avasin
oven päin häntä, niinkuin hän olisi ollut iso pähkinä, joka oli
asetettu siihen rikottavaksi, ja menin ulos huoneesta. Mutta ei hänkään
maannut siellä, vaan äitinsä asunnossa; ja ennenkuin minä olin astunut
monta sataa kyynärää, saavutti hän minut.
"Te tiedätte, Copperfield", lausui hän korvaani (minä en kääntänyt
päätäni), "että olette aivan väärässä asemassa"; jonka asian minä
tunsin todeksi ja joka ärsytti minua vielä enemmän; "te ette voi tehdä
tätä miksikään hyväksi työksi ettekä voi välttää, että minä annan
teille anteeksi. Minä en aio mainita sitä äidille eikä kenellekään
elävälle hengelle. Minä olen päättänyt antaa anteeksi teille. Mutta
minä kummastelen, että nostitte kättänne semmoista vastaan, jonka
tiesitte niin halvaksi!"
Minusta tuntui, kuin olisin ollut melkein yhtä kurja, kuin hän. Hän
tunsi minut paremmin, kuin minä itse. Jos hän olisi lyönyt takaisin
taikka suoraan suututtanut minua, olisi se lohduttanut minua ja
oikeuttanut käytöstäni; mutta hän oli laskenut minut hiljaiselle
tulelle, jolla makasin vaivoissani puolen yötä.
Aamulla, kun lähdin ulos, soivat aamukellot kirkkoon, ja Uriah käveli
edestakaisin äitinsä kanssa. Hän puhutteli minua, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut, enkä minä voinut muuta, kuin vastata. Minä olin
lyönyt häntä kylläksi kovasti, että hänen hampaitansa oli ruvennut
särkemään, arvaan minä. Ainakin olivat hänen kasvonsa sidotut mustalla,
silkkisellä nenäliinalla, joka, kun hattu oli asetettu sen päälle, ei
suinkaan parantanut hänen ulkomuotoansa. Minä kuulin, että hän
maanantai-aamuna meni erään hammaslääkärin luo Londoniin ja otatti pois
yhden hampaan. Minä toivon, että se oli kaksinkertainen.
Tohtori ilmoitti, ettei hän voinut oikein hyvin, ja pysyi itsekseen
melkoisen osan jokaisesta päivästä niin kauan, kuin vieraat viipyivät.
Agnes ja hänen isänsä olivat olleet poissa viikon aikaa, ennenkuin
rupesimme tavalliseen työhömme. Päivää ennen kuin se uudestaan alkoi,
antoi tohtori omin käsin minulle kokoon-taitetun kirjeen, joka ei ollut
kiinni lakattu. Se oli adresseerattu minulle ja teroitti muutamilla
lempeillä sanoilla minuun, etten milloinkaan enää koskisi tuon illan
puheisin. Minä olin uskonut asian tädilleni, mutta ei kenellekään
muulle. Se ei ollut semmoinen asia, josta minun olisi sopinut Agnesin
kanssa keskustella, eikä Agnesilla suinkaan ollut vähintäkään
aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut.
Eikä liioin Mrs. Strong'illakaan silloin, siitä olin vakuutettu. Monta
viikkoa kului, ennenkuin näin vähintäkään muutosta hänessä. Se tuli
vitkalleen, niinkuin pilvi tyvenellä ilmalla. Ensiksi hän näytti
kummastelevan sitä lempeätä sääliä, jolla tohtori puhutteli häntä, ja
tämän tahtoa, että hänen äitinsä tulisi asumaan heille, virkistääksensä
hänen elämänsä kolkkoa yksitoikkoisuutta. Usein kun olimme työssä ja
Mrs. Strong istui tohtorin vieressä, näin hänen pysähtyvän ja
katselevan tohtoria noilla muistettavilla kasvoilla. Sittemmin näin
hänen välisti nousevan, silmät täynnänsä kyyneliä, ja astuvan ulos
huoneesta. Vähitellen jonkunlainen onneton varjo laskeusi hänen
ihanille kasvoillensa ja synkkeni päivästä päivään. Mrs. Markleham oli
nyt ainainen asukas talossa; mutta hän puhui vaan puhumistaan eikä
nähnyt mitään.
Sitä myöden kuin tämä muutos verkalleen valloitti Annie'n, joka ennen
oli niinkuin päivänpaiste tohtorin huoneessa, kävi tohtorikin
ulkomuodoltaan vanhemmaksi ja totisemmaksi; mutta hänen suopea
luontonsa, hänen levollinen, ystävällinen käytöksensä ja hänen hellä
huolenpitonsa Mrs. Strong'ista lisääntyivät, jos niitten oli
mahdollinen lisääntyä. Minä näin hänen kerta varhain aamulla, kun oli
Mrs. Strong'in syntymäpäivä ja tämä tuli istumaan akkunan viereen sillä
aikaa kuin me olimme työssä (jota hän aina oli tehnyt, mutta nyt alkoi
tehdä aralla ja epäilevällä katsannolla, joka minusta tuntui hyvin
liikuttavalta), ottavan vaimonsa otsan käsiensä väliin, suutelevan sitä
ja hätäisesti menevän pois niin heltyneenä, ettei hän voinut jäädä
huoneesen. Minä näin Mrs. Strong'in seisovan, niinkuin kuvapatsas, kun
tohtori oli mennyt, ja sitten painavan alas päätänsä, panevan kätensä
ristiin ja itkevän, en saata sanoa, kuinka katkerasti.
Tämän tapauksen jälkeen näytti minusta toisinaan, kuin Mrs. Strong
olisi koettanut puhutella myöskin minua, kun lomahetkinä olimme jääneet
itseksemme. Mutta hän ei koskaan lausunut sanaakaan. Tohtorilla
oli aina joku uusi tuuma, kuinka hänen vaimonsa kävisi ulkona
huvittelemassa äitinsä kanssa; ja Mrs. Markleham, joka oli hyvin
mieltynyt huveihin ja kovin pian väsyi kaikkiin muihin toimiin, ryhtyi
niihin sangen halukkaasti ja puhui äänekkäästi ylistyksiänsä. Mutta
Annie itse meni vaan vastahakoisesti ja alakuloisesti, mihin häntä
johdatettiin, eikä näyttänyt huolivan mistään.
Minä en tietänyt, mitä ajatella. Eikä myöskään tätini, joka eri aikoina
epätietoisuudessaan varmaan astui runsaasti sata penikulmaa.
Kummallisinta kaikista oli se, että ainoa todellinen lohdutus, joka
näytti tunkevan tämän perheellisen onnettomuuden salamyhkäiselle
alalle, tunki siihen Mr. Dick'in kautta.
Mitä hän tästä asiasta ajatteli taikka mitä hän oli huomannut, sitä
minä yhtä vähän pystyn selittämään, kuin hän olisi pystynyt auttamaan
minua selityskokeissani. Mutta niinkuin koulupäivistäni kertoessani
olen maininnut, kunnioitti hän tohtoria rajattomasti; ja todellisessa
mieltymyksessä, alhaisen eläimenkin mieltymyksessä ihmiseen, löytyy
jonkunlainen havaintokyky, joka voittaa terävimmänkin järjen. Tähän
sydämen ymmärrykseen, jos minun sopii nimittää sitä siksi, sattui
suorastaan, mitä Mr. Dick'iin tulee, kirkas totuuden säde.
Hän oli, uljaasti etu-oikeuteensa palaten, ruvennut monina
joutohetkinänsä kävelemään edestakaisin tohtorin kanssa niinkuin hän
oli tottunut astumaan edestakaisin tohtorin käynti-radalla
Canterbury'ssä. Mutta tuskin olivat asiat joutuneet tähän tilaan, kun
hän jo uhrasi kaiken loma-aikansa (ja hän nousi varemmin, saadaksensa
enemmän aikaa) näihin kävelyihin. Jos hän ennen oli ollut ylen
onnellinen, kun tohtori luki tuota ihmeellistä teosta, sanakirjaa,
hänelle, oli hän nyt aivan onneton, jollei tohtori ottanut sitä esiin
plakkaristansa ja aloittanut lukemistaan. Kun tohtori ja minä
työskentelimme, rupesi hän nyt kävelemään edestakaisin Mrs. Strong'in
kanssa ja auttamaan tätä, kun hän hoiti lempikukkiansa taikka perkasi
lavoja. Minä rohkenen väittää, ettei hän puhunut enempää kuin kymmenen
sanaa tuntiinsa; mutta hänen levollinen mielihartautensa ja hänen
miettivät kasvonsa suostuttivat molempien sydäntä; kumpikin tiesi
rakastavansa häntä ja hänen rakastavan heitä molempia; ja hänestä tuli,
mitä ei kenestäkään muusta olisi voinut tulla -- yhdistys-side heidän
välillään.
Kun ajattelen, kuinka hän tutkimattoman viisailla kasvoillansa käveli
edestakaisin tohtorin kanssa ja oli ihastuksissaan, kun sanakirjan
kovat sanat satelivat hänen päällensä; kun ajattelen, kuinka hän kantoi
isoja kastin-kannuja Annie'n perässä; kuinka hän, pedon-käpälän
kaltaiset hansikkaat kädessä, laskeusi polvillensa kärsivälliseen,
mikroskopilliseen työhön pienten lehtien väliin; kuinka hän paremmin,
kuin mikään filosofi, jokaisessa toimessaan osoitti hienotunteista
halua olla hänen ystävänsä; kuinka hän jokaisesta kastinkannun lävestä
vihmoi hellyyttä, luottamusta ja rohkeutta; kun ajattelen, kuinka hän
tässä valoisammassa järjen tilassa, johon onnettomuus vetosi, ei
koskaan hairaantunut, ei koskaan tuonut kova-osaista kuningas
Kaarloa muassaan puutarhaan, ei koskaan horjunut kiitollisessa
palveliaisuudessaan, ei koskaan luopunut tiedostansa, että jotakin oli
väärällä kannalla, taikka toivostaan sovittaa sitä entiselleen -- minua
melkein hävettää, että olen tietänyt, ettei hän ollut täydellä
järjellänsä, erittäinkin kun muistan, kuinka huonosti olen omaa
järkeäni käyttänyt.
"Ei kukaan, paitsi minä itse, Trot, tiedä, mikä mies hän on!" oli
tätini välisti tapa ylpeästi huomauttaa, kun keskustelimme tästä.
"Kyllä Dick vielä kunnostaa itsensä!"
Ennenkuin päätän tämän luvun, täytyy minun vielä poiketa toiseen
asiaan. Sillä aikaa kuin vieraat vielä olivat tohtorilla, huomasin,
että postimies joka aamu toi pari kolme kirjettä Uriah Heep'ille, joka,
koska nyt oli loma-aika, jäi Highgate'en, siksi kuin toisetkin
lähtivät; ja että Mr. Micawber, joka nyt oli ruvennut kirjoittamaan
sujuvalla lakimiehen kädellä, aina oli asia-miehen tapaan ne
suorittanut. Minä päätin ilolla näistä vähistä asioista, että Mr.
Micawber menestyi hyvin, ja hämmästyin siis kovasti, kun tähän aikaan
sain seuraavan kirjeen hänen rakastettavalta puolisoltaan.
"_Canterbury'ssä_, Maanantai-iltana".
"Epäilemättä kummastelette, rakas Mr. Copperfield, tätä kirjettäni.
Vielä enemmän sen sisältöä. Vielä enemmän pyyntöäni saada täydellisesti
luottaa teihin. Mutta minun, vaimon ja äidin, tunteeni kaipaavat
huojennusta; ja koska en tahdo keskustella heimoni kanssa (jota Mr.
Micawber jo vanhastaan ei salli), en tiedä ketään, jolta minun paremmin
sopisi kysyä neuvoa, kuin ystävältäni ja entiseltä hyyryläiseltäni".
"Te olette kenties huomanneet, rakas Mr. Coppelfield, että minun ja Mr.
Micawber'in välillä (jota minä en aio koskaan jättää) aina on säilynyt
joku keskinäisen luottamuksen henki. Mr. Micawber ehkä joskus on
asettanut vekselin minun kanssani puhumatta, taikka eksyttänyt minua
sen ajan suhteen, jolloin tämä velkakirja oli lunastettava. Tämmöistä
on todella tapahtunut. Mutta ylipäänsä Mr. Micawber ei ole salannut
mitään hellyyden povelta -- minä tarkoitan hänen vaimoansa -- vaan on
aina, levolle mennessämme, kertonut päivän tapaukset".
"Teidän on helppo mielessänne kuvata, rakas Mr. Copperfield, kuinka
tuikeat tunteeni ovat, kun ilmoitan teille, että Mr. Micawber kokonaan
on muuttunut. Hän on harvapuheinen. Hän on umpimielinen. Hänen elämänsä
on mysteri, aivan salassa hänen ilojensa ja surujensa kumppanilta --
minä tarkoitan taas hänen vaimoansa -- ja jos vakuutan teille, että
paitsi sitä tietoani, että tuota elämää vietetään aamusta iltaan saakka
byroossa, minä nyt tiedän siitä vähemmän, kuin siitä Etelän miehestä,
jonka suusta ja kylmästä pluumuliemestä ajattelemattomat lapset
kertovat joutavan tarinan, käytän tunnettua temppua, oikeata teko-asiaa
ilmoittaakseni".
"Mutta tässä ei ole kaikki. Mr. Micawber on äreä. Hän on tyly. Hän on
vieraantunut vanhimmasta pojastamme ja tyttärestämme, hän ei ylpeile
kaksoisistaan, hän katselee kylmällä silmällä yksin sitä viatonta
vierastakin, joka viimein tuli perheemme jäseneksi. Vaikka menomme ovat
supistetut kaikkein vähimpään, saan rahalliset välikappaleet häneltä
vaan suurella vastuksella, vieläpä saan kuulla kauheita uhkauksia, että
hän aikoo 'asettaa asiansa toisin' (juuri hänen sanansa); eikä hän
tahdo milläkään tavalla selittää tätä menetystä, joka vie minulta
järjen".
"Tätä on vaikea kestää. Tämä on sydäntä särkevää. Jos te, joka
tunnette, kuinka heikot voimani tätä nykyä ovat, tahtoisitte neuvoa
minua, kuinka teidän luulonne mukaan olisi paras käyttää niitä näin
tavattomassa ahdingossa, lisäisitte taas yhden ystävällisen työn niihin
moneen, joita jo olette tehneet minulle. Lähettäen terveisiä lapsilta
ja hymyn tuolta onneksensa vielä ymmärtämättömältä vieraalta, olen minä
alati, rakas Mr. Copperfield,
teidän koeteltu
_Emma Micawber_".
Minä en ollut mielestäni oikeutettu antamaan semmoiselle vaimolle,
jolla oli Mrs. Micawber'in kokemus, muuta neuvoa, kuin että hän
kärsivällisyydellä ja hyvyydellä koettaisi suostuttaa Mr. Micawber'ia
(niinkuin tiesin, että hän kaikissa tapauksissa tekisikin); mutta kirje
saatti minut sangen paljon ajattelemaan Mr. Micawber'ia.