Doran tädit.
Viimein tuli vastaus noilta kahdelta vanhalta ladyltä. He lähettivät
tervehdyksensä Mr. Copperfield'ille ja ilmoittivat hänelle, että he
olivat tarkoin miettineet hänen kirjettänsä, "silmällä pitäen molempien
puolten onnea" -- jota lausetta minä katsoin jotenkin huolettavaksi, ei
ainoastaan sen tähden, että he olivat käyttäneet sitä tuossa ennen
mainitussa perhe-riidassa, vaan myöskin sen tähden, että olin (ja olen
koko elin-aikani) huomannut, että tuommoiset tavanmukaiset lauseet ovat
jonkunlaisia leikkitulitus-kapineita, jotka ovat helpot laukaista ja
taipusat kääntymään kaikenlaisiin muotoihin ja väreihin, joita
alkuperäinen rakennus ei ollenkaan ennustanut. Missit Spenlow
lisäsivät, että he pyysivät saada olla kirjeenvaihdon kautta
ajatustansa Mr. Copperfield'in ilmoituksesta lausumatta; mutta että,
jos Mr. Copperfield osoittaisi heille sitä kunniaa, että hän kävisi
heidän luonansa jonakin määrättynä päivänä (jonkun hyvän ystävän
seurassa, jos hän katsoi soveliaaksi), keskustelisivat he mielellään
vähän asiasta.
Tähän suosion-osoitukseen vastasi Mr. Copperfield viipymättä, nöyrästi
tervehtien ja ilmoittaen, että hänellä olisi kunnia käydä Missien
Spenlow'in luona määrätyllä ajalla, ja että hänen ystävänsä Mr. Thomas
Traddles, Inner Temple'n jäsen, heidän hyväntahtoisella luvallansa
seuraisi häntä. Jonka kirjeen lähetettyään Mr. Copperfield joutui
kovaan tuskaan, jota kesti, siksi kuin määräpäivä oli tullut.
Levottomuuteni karttui suuresti siitä, etten tässä tärkeässä elämäni
kääntökohdassa saanut käyttää Miss Mills'in arvaamattoman kallista
apua. Mutta Mr. Mills, joka aina teki sitä taikka tätä minua
harmittaaksensa -- taikka minusta näytti, niinkuin hän olisi tehnyt,
joka oli sama asia -- oli saattanut menetyksensä pahimmillensa ja
saanut päähänsä, että hänen piti lähteä Indiaan. Miksi hän Indiaan
lähtisi, jollei minua kiusataksensa? Hänellä ei suinkaan ollut mitään
tekemistä missään muussa mailman osassa, mutta hänellä oli paljon
tekemistä tuossa; koska hän harjoitti suurta Indian kauppaa, mitä se
lienee ollutkaan (mielessäni kuvitteli kulta-kuteiset shaalit ja
elefantin hampaat); koska hän nuoruudessaan oli oleskellut
Calcutta'ssa; ja koska hän nyt aikoi muuttaa sinne firman päämieheksi.
Mutta mitä tämä minuun koski! Häneen se kuitenkin koski niin paljon,
että Indiaan hän hankki matkustaaksensa, ja Julia hänen kanssaan; ja
Julia lähti maalle jättämään sukulaisiansa hyvästi; ja talo pantiin
täydelliseen plakati-pukuun, joka ilmoitti, että se oli hyyrättävänä
tai myytävänä, ja että huonekalut (mankeli ja kaikki) saataisiin ostaa
määrättyyn hintaan. Näin tapahtui täällä toinen maanjäristys, jonka
alaiseksi minä jouduin, ennenkuin olin toipunut edellisenkään
täräyksestä!
Minä olin kahdella päällä, kuinka pukisin itseni sinä tärkeänä päivänä;
sillä toiselta puolen tahdoin näyttää hyvin miellyttävältä, mutta
toiselta puolen pelkäsin panemasta päälleni jotakin, joka Missien
Spenlow'in silmissä heikontaisi minun kovin käytännöllistä luontoani.
Minä koetin soveliaalla tavalla karttaa liiallisuutta kummaltakin
puolen; tätini hyväksyi lopullisen päätökseni, ja Mr. Dick heitti hyvää
onnea varten toisen kenkänsä Traddles'in ja minun jälkeeni, kun menimme
portaita alas.
Vaikka tiesin, että Traddles oli oivallinen toveri, ja vaikka olin
sydämestäni mieltynyt häneen, en voinut tässä arkaluontoisessa
tilaisuudessa olla toivomatta, ettei hän koskaan olisi ruvennut
harjaamaan hiuksiansa niin peräti pystyyn. Se antoi hänelle
jonkunlaisen hämmästyneen, jopa luudantapaisen muodon, joka, niin
pelkoni kuiskasi, ehkä olisi turmiollinen meille.
Minä mainitsin sitä Traddles'ille, kun astuimme Putney'hin, ja sanoin,
että, jos hän tahtoisi silittää niitä vähän --.
"Rakas Copperfield", vastasi Traddles, ottaen hattuansa päästään ja
tokaisten hiuksiansa kaikille tahoille, "ei mikään ilahuttaisi minua
enemmän. Mutta ne eivät ota laskeaksensa".
"Eivätkö ota?" sanoin minä.
"Ei", arveli Traddles. "Ei mikään saa niitä taipumaan. Vaikka koko
Putney'n matkan kantaisin kolmen leiviskän painon niitten päällä,
nousisivat ne taas pystyyn samalla hetkellä, kuin paino olisi poissa.
Sinä et voi uskoa, kuinka itsepintainen tukka minulla on, Copperfield.
Minä olen oikein äkäinen piikkisika".
Minä petyin toiveissani, se täytyy minun tunnustaa, mutta ihastuin
myöskin täydellisesti hänen hyvänluontoisuuteensa. Minä sanoin hänelle,
kuinka panin arvoa siihen, ja arvelin, että hänen hiuksensa varmaan
olivat ottaneet kaiken itsepintaisuuden hänen luonteestaan, sillä
hänessä itsessä ei ollut mitään semmoista.
"Oh!" vastasi Traddles nauraen, "minä vakuutan sinulle, että tästä
onnettomasta tukastani on pitkä juttu. Setäni vaimo ei sietänyt sitä.
Hän sanoi, että se ärsytti häntä. Kovasti se haittasi minua myöskin,
kun ensin rakastuin Sofiaan. Kovasti!"
"Paheksiko hän sitä?"
"Ei hän", vastasi Traddles; "mutta hänen vanhin sisarensa -- se, joka
on kaunotar -- oikein pilkkasi sitä, ymmärtääkseni. Totta puhuen,
kaikki sisaret nauravat sitä".
"Varsin hauskaa!" sanoin minä.
"Niin", vastasi Traddles aivan viattomasti, "me laskemme kaikki leikkiä
siitä. He väittävät, että Sofialla on suortuva siitä pulpetissansa, ja
että hänen täytyy sulkea se hakasilla varustettuun kirjaan, pitääksensä
sitä alallaan. Me nauramme kaikki asiaa".
"Kesken puheen, rakas Traddles'ini", lausuin minä, "sinun
kokemuksestasi ehkä on minulla joku neuvo. Kun ensin menit kihloihin
tuon nuoren ladyn kanssa, jota juuri mainitsit, pyysitkö häntä
säännön-mukaisesti omaksesi hänen perheeltänsä? Täytyikö sinun
esimerkiksi tehdä jotakin semmoista, jota me tänään aiomme tehdä?"
lisäsin minä levottomasti.
"No", vastasi Traddles, jonka tarkkaavaiset kasvot vähän synkistyivät,
"minun asiassani oli jotenkin tuskalliset temput, Copperfield. Koska,
näetkö, Sofia oli niin tuiki tarpeellinen perheessä, ei kukaan heistä
kärsinyt sitä ajatusta, että hän koskaan menisi naimisiin. He olivat
keskenänsä suoraan päättäneet, ettei hän milloinkaan saisi mennä
naimisiin, ja he nimittivät häntä vanhaksi piiaksi. Kun minä siis
suurimmalla varovaisuudella ilmoitin asian Mrs. Crewler'ille --".
"Äidille?" kysyin minä.
"Niin äidille", lausui Traddles -- "kunnian-arvoisa Horace Crewler on
tytön isä -- kun kaikenlaisella varovaisuudella ilmoitin asian Mrs.
Crewler'ille, vaikutti se häneen niin, että hän kirkasi ja pyörtyi.
Minä en uskaltanut moneen kuukauteen uudestansa koskea tähän aineesen".
"Mutta viimein koskit?" sanoin minä.
"Kunnian-arvoisa Horace koski", vastasi Traddles. "Hän on oivallinen
mies, kaikin puolin esikuvaksi kelpaava, ja hän teroitti vaimoonsa,
että tämän tuli kristittynä taipua tähän uhraukseen (erittäin koska se
oli niin epätietoinen) eikä saisi pitää nurjaa mieltä minua vastaan.
Mitä minuun itseen tulee, Copperfield, takaan sinulle, että minusta
tuntui juuri kuin olisin ollut joku petolintu perheen suhteen".
"Sisaret pitivät kai sinun puoltasi, toivon minä, Traddles?"
"No, sitä minun ei juuri sovi sanoa", vastasi hän. "Kun olimme johonkin
määrään lepyttäneet Mrs. Crewler'in, tuli meidän ilmoittaa asia
Sarah'lle. Sinä muistat, että mainitsin Sarah'ta siksi, joka on kipeä
selästään?"
"Täydellisesti!"
"Hän puristi kiinni molempia käsiänsä", lausui Traddles, katsellen
minua kauhulla, "ummisti silmänsä, kävi lyijynkarvaiseksi, tuli aivan
kankeaksi eikä syönyt mitään kahteen päivään, paitsi paahdettua leipää
ja vettä, jota annettiin hänelle tee-lusikalla".
"Sepä oli ilkeä tyttö, Traddles", muistutin minä.
"Oh, anna anteeksi, Copperfield!" lausui Traddles. "Hän on sangen
viehättävä tyttö, mutta hän on kovin tuntehikas. Totta puhuen, he ovat
kaikki tuntehikkaita. Sofia kertoi minulle jälestäpäin, etteivät
mitkään sanat voi kuvata niitä syytöksiä, joita hän, Sarah'ta
hoitaessaan, teki itse suhteensa. Minä tiedän, että ne olivat ankarat,
Copperfield, omista tunteistani päättäen, jotka olivat niinkuin
pahantekiän. Kun Sarah oli toipunut, täytyi meidän vielä ilmoittaa asia
toisille kahdeksalle; ja se vaikutti eri lailla heihin, mutta kaikkiin
mitä syvimmällä tavalla. Nuot kaksi vähintä, joita Sofia kasvattaa,
ovat vast'ikään lakanneet minua inhoamasta".
"Totta he nyt kaikki ovat suostuneet siihen, toivoakseni?" arvelin
minä.
"O-ovat; minä sanoisin, että he ylipäänsä ovat mukaantuneet siihen",
vastasi Traddles epäileväisesti. "Tosi asia on, että kartamme siitä
puhumasta; ja minun epävakaiset tulevaisuuden toiveeni ja vähäiset
varani lohduttavat heitä suuresti. Syntyy surkea meno, milloin hyvänsä
me menemme naimisiin. Ne häät tulevat enemmän hautajaisten kuin häitten
kaltaiseksi. Ja he vihaavat minua varmaan kaikki sen vuoksi, että vien
hänet pois!"
Hänen rehelliset kasvonsa, kun hän katseli minua puoleksi totisella ja
puoleksi naurettavalla pään pudistuksella, vaikuttavat muistissani
enemmän minuun, kuin silloin todellisuudessa, sillä minä olin siihen
aikaan semmoisessa erinomaisen tuskan ja hajamielisyyden tilassa, että
olin aivan kykenemätön kiinnittämään huomiotani mihinkään. Kun
lähestyimme sitä kartanoa, jossa Missit Spenlow asuivat, olin
katsannoltani ja ryhdiltäni niin huono, että Traddles esitteli jotakin
lienteätä kiihdykettä olut-lasin muodossa. Kun olimme läheisessä
ravintolassa nauttineet tämän, talutti hän minut horjuvilla askelilla
Missien Spenlow'in ovelle.
Kun palvelusneitsyt avasi oven, oli minussa joku himmeä tunto, että
olin niinkuin näyteltäväksi asetettu; että jollakin tapaa eteisen
poikki, jossa oli ilmapuntari, hoipertelin vähäiseen vierashuoneesen
ensi kerrokseen, joka antoi sievään puutarhaan päin; että siellä kävin
sohvaan istumaan ja näin Traddles'in hiusten, kun hattu oli otettu
pois, kimmahtavan ilmaan, niinkuin joku tuommoinen vähäinen, nenäkäs
vieterivauva, joka hyppää ylös valhe-tekoisesta nuuskarasiasta, kun
kansi vedetään pois; että kuulin vanhan-aikaisen kellon tikittävän
kaminin-reunuksella ja koetin saada sitä pitämään samaa tahtia, kuin
sykkivä sydämeni -- johon se ei taipunut; että katselin ympäri huonetta
nähdäkseni jotain merkkiä Dorasta, mutta mitään näkemättä; ja että
luulin kuulevani Jip'in kerran etäällä haukkuvan, mutta että joku kohta
tyystytti sitä. Viimein huomasin itseni sysäävän Traddles'ia pesään ja
kovassa hämmennyksessä kumartavan kahta kuivaa, pientä, vanhanpuolista
ladyä, jotka olivat puetut mustiin ja kumpikin muodoltaan ihmeen
tavalla yhtäläinen kuin joku puusta tai parkista tehty Spenlow vainajan
kuva.
"Tehkäät hyvin", sanoi toinen pienistä ladyistä, "ja käykäät istumaan".
Kun olin kompastellut Traddles'in yli ja istahtanut jollekin esineelle,
joka ei ollut mikään kissa -- ensimäinen istuimeni oli kissa -- sain
sen verran näköni takaisin, että havaitsin, että Mr. Spenlow ilmeisesti
oli ollut nuorin perheessä; että oli kuuden tai kahdeksan vuoden
eroitus molempien sisarten välillä, ja että nuorempi nähtävästi
johdattaisi keskustelua, koska hänellä oli kirjeeni kädessä -- kuinka
tuttavalta se minusta näytti, vaan kuitenkin niin oudolta! -- ja hän
tuon tuostakin katsahti siihen lorgnetillansa. He olivat puetut samalla
tavalla, mutta toinen kantoi pukuansa nuorekkaammalla ryhdillä, kuin
toinen, ja hänellä oli ehkä hiukan suurempi rintaröyhelö tai kaulaharso
tai joku solki tai rannerengas tai muu semmoinen pikku kapine, joka
teki, että hän näytti virkeämmältä. He olivat molemmat suorat
käytökseltään, jäykät, vakavat ja tyvenet. Se sisar, jolla minun
kirjeeni ei ollut, piti käsivartensa ristissä rinnan ylitse kiinni
toinen toisessaan, niinkuin epäjumalan kuva.
"Mr. Copperfield, arvaan minä", sanoi se sisar, jolla kirjeeni oli,
Traddles'ia puhutellen.
Tämä oli kauhea alku. Traddles'in tuli ilmoittaa, että minä olin Mr.
Copperfield, minun tuli vakuuttaa itseni itsekseni, heidän tuli poistaa
itsestänsä se luulo, että Traddles oli Mr. Copperfield, ja, kaikki
lukuun otettuna, olimme sangen tukalassa tilassa. Päälle päätteeksi
kuulimme kaikki selvästi Jip'in kahdesti urahtavan ja jonkun taas
tyystyttävän sitä.
"Mr. Copperfield!" lausui se sisar, jolla kirje oli.
Minä tein jotakin -- kumarsin, arvaan minä -- ja olin kokonaan korvana,
kun toinen keskeytti.
"Sisareni Lavinia", lausui hän, "jolla on kokemus tämmöisissä asioissa,
on selittävä, mikä meidän mielestämme soveliaimmin edistää molempien
puolten onnea".
Minä havaitsin jälestäpäin, että Miss Laviniaa pidettiin valtatuomarina
sydämen asioissa, koska oli muinoin löytynyt eräs Mr. Pidger, joka
pelasi lyhyttä whistiä ja luultiin olevan rakastunut häneen. Minun
yksityinen ajatukseni on se, että tämä oli kokonaan mielivaltainen
päätös ja että Pidger oli aivan syytön tämmöisiin tunteisin -- joita
hän ei milloinkaan ollut lausunut, sitä myöden kuin minä sain
tietoihini. Sekä Miss Lavinia että Miss Clarissa uskoivat kuitenkin,
että hän olisi ilmoittanut rakkautensa, jollei hän äkkiä nuoruudessaan
(noin kuuden kymmenen ijällä) olisi kuollut sen kautta, että hän
ryyppäsi liiaksi ja terveytensä parantamiseksi liiaksi joi Bath'in
vettä. Heillä oli joku sisällinen tunto, että hän riutui salaisesta
rakkaudesta; vaikka minun täytyy sanoa, että talossa oli eräs hänen
kuvansa, jonka tummanpunaista nenää salainen rakkaus ei näyttänyt
koskaan kalvaneen.
"Me emme ryhdy", lausui Miss Lavinia, "tämän asian entisiin vaiheisin.
Veljemme Francis vainajan kuolema on pyyhkäissyt pois ne".
"Meillä ei ollut tapa", arveli Miss Clarissa, "usein olla yhteydessä
veljemme Francis'in kanssa; mutta meillä ei ollut keskenämme mitään
suoraa eripuraisuutta elikkä riitaa. Francis astui omaa tietänsä; me
astuimme omaa tietämme. Me ajattelimme, että se edistäisi kaikkien
puolten onnea, että niin oli. Ja se edistikin".
Kumpikin sisar nojasi puhuessaan vähän eteenpäin, pudisti puhuttuaan
päätänsä ja oikaisi vaietessaan selkänsä. Miss Clarissa ei koskaan
liikuttanut käsivarsiansa. Välisti hän näpytteli sormillansa niihin --
minuetteja ja marsseja, luullakseni -- mutta ei liikuttanut niitä
koskaan.
"Veljentyttäremme tila taikka luultu tila on paljon muuttunut veljemme
Francis'in kuoleman kautta", lausui Miss Lavinia; "ja sentähden
arvelemme, että veljemme ajatukset hänen tilansa suhteen myöskin ovat
muuttuneet. Meillä ei ole mitään syytä epäillä, Mr. Copperfield, että
te olette nuori gentlemani, jolla on hyvät avut ja kunniallinen luonto,
taikka että rakastatte -- taikka olette täydellisesti vakuutetut siitä,
että rakastatte -- veljentytärtämme".
Minä vastasin, niinkuin tavallisesti tein, milloin hyvänsä minulla oli
siihen tilaisuutta, ettei kukaan koskaan ollut rakastanut ketään,
niinkuin minä rakastin Doraa. Traddles tuli avukseni vahvistavalla
muminalla.
Miss Lavinia yritti vastaamaan jotakin, kun Miss Clarissa, joka näytti
ehtimiseen haluavan mainita veljeänsä Francis'ia, taas keskeytti:
"Jos Doran äiti", sanoi hän, "kun hän meni naimisiin veljemme
Francis'in kanssa, kerrallaan olisi sanonut, ettei sukulaisilla ollut
tilaa päivällispöydässä, olisi se ollut parempi kaikkien puolten
onnelle".
"Sisar Clarissa", sanoi Miss Lavinia. "Ehkä meidän ei tarvitse huolia
siitä nyt".
"Sisar Lavinia", vastasi Miss Clarissa, "se kuuluu aineesen. Siihen
aineen osaan, jossa sinä yksin pystyt puhumaan, en tahtoisi ensinkään
sekaantua. Tässä aineen osassa on minulla ääni ja ajatus. Olisi ollut
parempi kaikkien puolten onnelle, jos Doran äiti, kun hän meni
naimisiin veljemme Francis'in kanssa, olisi sanonut, mitkä hänen
aikomuksensa olivat. Me olisimme silloin tietäneet, mitä saimme
odottaa. Me olisimme sanoneet: 'älkäät kutsuko meitä milloinkaan'; eikä
olisi ollut mitään epäsovun aihettakaan".
Kun Miss Clarissa oli pudistanut päätänsä, jatkoi Miss Lavinia,
lorgnetillansa taas katsoen kirjeeseni. Heillä oli, sivumennen,
molemmilla pienet, kirkkaat, pyöreät, vilkkuvat silmät, jotka olivat
niinkuin lintujen silmät. He olivat itse vähän lintujen näköiset, sillä
heillä oli pikainen, vilpas, äkillinen käytös ja hiukan nopea, sievä
tapa järjestää pukuansa, niinkuin kanarilinnut.
Niinkuin olen sanonut, jatkoi Miss Lavinia:
"Te pyydätte lupaa sisareltani Clarissalta ja minulta itseltä, Mr.
Copperfield, käydä täällä veljentyttäremme hyväksyttynä kosijana".
"Jos veljemme Francis", arveli Miss Clarissa, hyökäten esiin taas, jos
sopii nimittää niin tyventä menetystä hyökkäämiseksi, "tahtoi elää
jonkunlaisessa Doctors' Commons'in ilmassa ja ainoastaan Doctors'
Commons'in ilmassa, mikä oikeus taikka halu meillä on paheksia sitä? Ei
mikään tosiaan. Me olemme aina olleet viimeiset tunkemaan kenenkään
pariin. Mutta miks'ei sitä sanota suoraan? Pitäköön veljemme Francis ja
hänen vaimonsa oman seuransa. Pitäköön sisareni Lavinia ja minä meidän
seuramme. Me voimme, toivon minä, itse valita seuramme!"
Koska tämä näytti olevan aiottu Traddles'ille ja minulle, vastasimme
sekä Traddles että minä jotakin. Traddles'in sanat eivät kuuluneet.
Minä puolestani luulen muistuttaneeni, että se suuresti kunnioitti
kaikkia asian-omaisia. Minä en tiedä vähintäkään, mitä tällä tarkoitin.
"Sisar Lavinia", lausui Miss Clarissa näin sydämeltänsä huojentuneena,
"sinä saat jatkaa, rakkaani".
Miss Lavinia jatkoi:
"Mr. Copperfield, sisareni Clarissa ja minä olemme hyvin huolellisesti
punninneet tätä kirjettä, emmekä ole punninneet sitä lopullisesti, sitä
veljentyttärellemme näyttämättä ja veljentyttäremme kanssa siitä
keskustelematta. Me emme epäile ollenkaan, että luulette rakastavanne
häntä suuresti".
"Luulen, Ma'am", aloitin minä innokkaasti, "voi!" --
Mutta kun Miss Clarissa loi minuun katseen (juuri niinkuin hilpeä
kanarilintu), joka vaati, etten keskeyttäisi orakelia, pyysin anteeksi.
"Rakkaus", lausui Miss Lavinia, katsellen sisartansa, että tämä
vahvistaisi hänen sanojansa, jota tämä tekikin, vähän nyykäyttäen
päätänsä jokaiseen lauseesen, "kypsynyt rakkaus, sydämen kunnioitus,
hellyys ei helposti ilmoita itseänsä. Sen ääni on matala. Se on ujo ja
arka, se on väijyksissä, se odottaa ja vartoo. Semmoinen kypsynyt
hedelmä on. Välisti kokonainen elämä liukuu pois ja tapaa sen yhä
kypsymästä varjossa".
Tietysti minä en silloin ymmärtänyt, että tämä oli viittaus hänen
luultuun kokemukseensa surustansa sortuneen Pidger'in suhteen, mutta
siitä vakavasta tavasta, jolla Miss Clarissa nyykäytti päätänsä, näin,
että näihin sanoihin pantiin suuri arvo.
"Kovin nuorten ihmisten herkät taipumukset -- sillä minä sanon niitä
herkiksi tuommoisten tunteitten rinnalla --" jatkoi Miss Lavinia, "ovat
kuin pöly kallion rinnalla. Siitä syystä, että on niin vaikea tietää,
onko luultavaa, että ne kestävät taikka että niillä on joku todellinen
perustus, olemme sisareni Clarissa ja minä kovasti epäilleet, kuinka
menetellä, Mr. Copperfield ja Mr. --"
"Traddles", sanoi ystäväni, havaiten, että häneen katsottiin.
"Minä pyydän anteeksi. Inner Temple'n jäsen, luullakseni?" lausui Miss
Clarissa, taas kirjettäni silmäillen.
Traddles sanoi: "niin oikein", ja kävi tulipunaiseksi.
Vaikka en vielä ollut saanut mitään selvää kehoitusta, luulin
molemmissa pienissä sisarissa ja erittäin Miss Laviniassa havaitsevani
jonkunlaista harrasta iloa tästä uudesta, hedelmällisestä kodillisen
elämän aineesta, jonkunlaista aikomusta tehdä siitä, mitä suinkin voi,
jonkunlaista taipumusta hoimia sitä, josta kirkas toivon säde lähti
minulle. Minä luulin huomaavani, että Miss Lavinia tavattomalla
tyytyväisyydellä vartioitaisi kahta semmoista nuorta rakastavaista,
kuin Dora ja minä; ja että Miss Clarissa tuskin vähemmällä
tyytyväisyydellä näkisi, että hänen sisarensa vartioitsi meitä, sekä
itse ryhtyisi omaan, erityiseen osaansa tästä toimesta, milloin hyvänsä
hän sai halun siihen. Tämä rohkaisi minua mitä kiihkeimmällä tavalla
väittämään, että minä rakastin Doraa enemmän, kuin saatin sanoa taikka
kukaan uskoi; että kaikki ystäväni tiesivät, kuinka rakastin häntä;
että tätini, Agnes, Traddles, jokainen, joka tunsi minut, tiesi, kuinka
rakastin häntä ja kuinka vakavaksi rakkauteni oli tehnyt minut. Minä
vetosin Traddles'iin, että hän vakuuttaisi näitä todeksi. Ja innostuen,
niinkuin hän olisi syösnyt johonkin parlamentin väittelyyn, puhui
Traddles oikein jalosti, puollustaen minua sopivilla, suorilla
lauseilla ja yksinkertaisella, käytöllisellä tavalla, joka nähtävästi
teki hyvän vaikutuksen.
"Minä puhun, jos niin uskallan sanoa, semmoisen tavalla, jolla on vähän
kokemusta tämmöisissä asioissa", lausui Traddles, "koska itse olen
kihloissa nuoren ladyn kanssa -- hän on yksi kymmenestä alhaalla
Devonshire'ssä -- enkä tätä nykyä näe, kuinka olisi mahdollista, että
kihlauksestamme lopulta jotakin syntyisi".
"Te ehkä, Mr. Traddles, voitte vahvistaa, mitä minä olen puhunut",
muistutti Miss Lavinia, ilmeisesti vielä enemmän mieltyen häneen,
"siitä rakkaudesta, joka on ujo ja arka, joka odottaa ja vartoo?"
"Täydellisesti, Ma'am", vastasi Traddles.
Miss Clarissa katsahti Miss Laviniaan ja pudisti totisesti päätänsä.
Miss Lavinia katsahti ymmärtävän tavalla Miss Clarissaan ja huoahti
vähän.
"Sisar Lavinia", lausui Miss Clarissa, "ota minun hajupulloni".
Virvoitukseksi Miss Lavinia muutamia kertoja vähän haisti aromatillista
etikkaa -- Traddles ja minä katselimme sitä suurella huolella; ja Miss
Lavinia jatkoi puhettansa jotenkin heikolla äänellä:
"Sisareni ja minä olemme, Mr. Traddles, suuresti epäilleet, mitä meidän
tulee tehdä niin nuorten ihmisten, kuin ystävänne, Mr. Copperfieldin,
ja veljentyttäremme taipumusten taikka luultujen taipumusten suhteen".
"Veljemme Francis'in tyttären", muistutti Miss Clarissa. "Jos veljemme
Francis'in vaimo eläessänsä olisi katsonut soveliaaksi (vaikka hänellä
oli kieltämätön oikeus menetellä, niinkuin hän parhaiten tahtoi) kutsua
sukulaisensa päivällispöytäänsä, olisimme ehkä paremmin tunteneet
veljemme Francis'in lapsen tänä hetkenä. Sisar Lavinia, jatka".
Miss Lavinia käänsi kirjeeni niin, että päällekirjoitus tuli häneen
päin ja katseli lorgnetillansa muutamia säännöllisiltä näyttäviä
muistutuksia, joita hän oli piirtänyt sille puolelle kirjettä.
"Meistä näyttää viisaalta, Mr. Traddles", sanoi hän, "laskea nuot
tunteet oman vaarin-ottomme koetuskivelle. Tätä nykyä emme tiedä niistä
mitään emmekä ole tilaisuudessa päättää, kuinka paljo todellisuutta
niissä lienee. Sentähden olemme taipuvaiset siinä määrässä suostumaan
Mr. Copperfieldin ehdoitukseen, että sallimme hänen käydä täällä".
"Minä en koskaan, kalliit ladyt, unhota teidän hyvyyttänne", huudahdin
minä, ankarasta pelon taakasta pääsneenä.
"Mutta, Mr. Traddles", jatkoi Miss Lavinia -- "mutta me soisimme
mielellään, että näitä käyntejä toistaiseksi ajateltaisiin meitä
tarkoittaviksi. Meidän täytyy varoa, ettemme tunnusta mitään oikeata
kihlausta Mr. Copperfieldin ja veljentyttäremme välillä, ennenkuin
meillä on ollut tilaisuus" --
"Ennenkuin _sinulla_ on ollut tilaisuus, sisar Lavinia", sanoi Miss
Clarissa.
"Olkoon niin", suostui Miss Lavinia huoahtaen -- "ennenkuin minulla on
ollut tilaisuus tarkastaa heitä".
"Copperfield", lausui Traddles, kääntyen minun puoleeni, "sinä huomaat
varmaan, ettei mikään voisi olla järkevämpää ja kohtuullisempaa".
"Ei mikään!" huudahdin minä. "Minä tunnen sen sydämessäni".
"Koska asiat nyt ovat tällä kannalla", lausui Miss Lavinia, katsoen
taas muistoonpanoihinsa, "ja me sallimme hänen ainoastaan näillä
ehdoilla käydä täällä, täytyy meidän Mr. Copperfieldilta vaatia tarkka
lupaus hänen kunniansanallansa, ettei hän ja veljentyttäremme pidä
minkäänlaista keskuutta meidän tietämättä, sekä ettei ryhdytä mihinkään
tuumaan veljentyttäremme suhteen, ilman että sitä ensiksi esitellään
meille --".
"Sinulle, sisar Lavinia", keskeytti Miss Clarissa.
"Olkoon niin, Clarissa!" myönsi Miss Lavinia nöyrästi -- "minulle, ja
me siihen suostumme. Meidän tulee katsoa tätä nimen-omaiseksi ja
vakavaksi määräykseksi, jota ei millään tavalla käy purkaminen. Me
tahdoimme, että joku hyvä ystävä tänään seuraisi Mr. Copperfieldia",
notkistaen päätänsä Traddles'ille, joka kumarsi, "ettei olisi mitään
epäilystä eikä väärää käsitystä tässä kohden. Jos Mr. Copperfieldia
taikka teitä, Mr. Traddles, vähänkin arveluttaa antaa tätä lupausta,
pyydän, että olette hyvä ja otatte mietintö-aikaa".
Minä huudahdin innoissani, ettei meidän tarvinnut hetkeäkään miettiä.
Minä sidoin itseni mitä hartaimmalla tavalla vaadittuun lupaukseen,
pyysin Traddles'ia todistamaan sitä ja julistin itseni mitä julmimmaksi
ihmiseksi, jos milloinkaan vähintäkään poikkeisin siitä.
"Malttakaat!" sanoi Miss Lavinia, nostaen ylös kättänsä; "ennenkuin
meidän oli ilo nähdä teitä, gentlemanit, päätimme jättää teidät kahden
kesken neljänneksen tunnin ajaksi, että saisitte ajatella tätä kohtaa.
Te suvainnette meidän poistua".
Turhaan vakuutin, ettei mitään mietintö-aikaa tarvittu. He tahtoivat
välttämättömästi poistua mainituksi ajaksi. Nuot kaksi pientä lintua
hyppäsivät siis suurella arvokkaisuudella ulos, jättäen minut
vastaan-ottamaan Traddles'in onnentoivotuksia ja tuntemaan itseäni
muutetuksi ikuisen onnen maille. Juuri neljänneksen kuluttua
ilmestyivät he jälleen samalla arvokkaisuudella, kuin millä olivat
kadonneet. He olivat menneet kahisten pois, niinkuin heidän pienet
pukunsa olisivat olleet syksyn lehdistä tehdyt; ja he tulivat kahisten
takaisin samalla tavalla.
Minä sitouduin silloin kerran vielä määrättyihin ehtoihin.
"Sisar Clarissa", lausui Miss Lavinia, "loppu-asiat kuuluvat sinulle".
Miss Clarissa irroitti ensi kerran käsivartensa, tarttui
muistoonpanoihin ja katseli niitä.
"Meitä ilahuttaisi", sanoi Miss Clarissa, "saada nähdä Mr.
Copperfieldia päivällisillä joka sunnuntai, jos hänen sopii. Me
aterioitsemme kello kolme".
Minä kumarsin.
"Meitä ilahuttaisi", jatkoi Miss Clarissa, "saada viikon kuluessa nähdä
Mr. Copperfieldia teellä. Me juomme teetä puoli seitsemän".
Minä kumarsin taas.
"Kaksi kertaa viikkoonsa", sanoi Miss Clarissa, "mutta ylipäänsä ei
useammin".
Minä kumarsin uudestaan.
"Miss Trotwood", sanoi Miss Clarissa, "jota mainitaan Mr. Copperfieldin
kirjeessä, ehkä tulee meitä tervehtimään. Jos toistensa luona käyminen
on parempi kaikkien puolten onnelle, vastaan-otamme mielellään käviät
ja käymme itse. Jos päinvastoin on parempi kaikkien puolten onnelle,
ettei mitään kanssakäymistä pidetä (niinkuin veljemme Francis'in ja
hänen perheensä asiassa), se on aivan toista".
Minä viittasin siihen, että tätini olisi sekä ylpeä että iloinen, jos
hän saisi tutustua heidän kanssansa; vaikka minun täytyy sanoa, etten
aivan varmaan tietänyt, kuinka he yhdessä menestyisivät. Koska kaikista
ehdoista nyt oli sovittu, lausuin sulimmat kiitokseni, tartuin ensiksi
Miss Clarissan ja sitten Miss Lavinian käteen ja suutelin niitä
kumpaakin vuorostansa.
Miss Lavinia nousi silloin ja, pyytäen Mr. Traddles'ilta anteeksi
hetkeksi, käski minun seurata itseänsä. Minä tottelin, kovasti
vapisten, ja johdatettiin toiseen huoneesen. Siellä minä näin kalliin
lemmittyni oven takana pitävän käsiään korviensa edessä, suloiset pikku
kasvot seinää vastaan, ja Jip'in seisovan talrikin-lämmittäjässä, pää
sidottuna käsiliinaan.
Voi kuinka kaunis hän oli mustassa hameessansa ja kuinka hän
ensiksi nyyhki ja itki eikä tahtonut tulla esiin oven takaa!
Kuinka hellät olimme toisillemme, kun hän viimein tuli sieltä, ja
missä autuaallisessa tilassa minä olin, kun otimme Jip'in ulos
talrikin-lämmittäjästä ja päästimme hänet jälleen päivän valoon,
ja Jip aivasteli, ja me kaikki kolme taas olimme yhdistetyt!
"Kallis Dorani! Nyt ijäti minun!"
"Voi, älä!" vastasi Dora. "Voi, älä, älä!"
"Etkö sinä ole ijäti minun, Dora?"
"Voi, kyllä, tietysti minä olen!" huudahti Dora, "mutta minä olen niin
peloissani!"
"Peloissasi, kultani?"
"Niin. Minä en kärsi häntä", lausui Dora. "Miksi hän ei mene pois?"
"Kuka, henkeni?"
"Sinun ystäväsi", sanoi Dora. "Asia ei koske häneen yhtään. Kuinka
typerä hän lienee!"
"Armaani!" (Tuskin löytyi mitään niin mielittelevää, kuin hänen
lapsellinen käytöksensä). "Hän on mitä kunnollisimpia ihmisiä!"
"Oh, mutta emme tarvitse mitään kunnollisia ihmisiä!" nureksi Dora.
"Rakas Dorani", väitin minä, "sinä opit pian tuntemaan hänet hyvin ja
pitämään hänestä paljon. Tätini tulee pian tänne, ja hänestäkin sinä
varmaan pidät paljon, kun opit tuntemaan häntä".
"Ei, ole kiltti äläkä tuo häntä tänne!" sanoi Dora, antaen minulle
pelästyneen pienen suudelman ja pannen käsiänsä ristiin. "Älä. Minä
tiedän, että hän on vanha, häijy olento, joka aikaan-saattaa vaan
pahaa! Älä päästä häntä tänne, Doady!" joka oli väännös David'ista.
Selityksistä ei ollut mitään apua silloin, jonka vuoksi minä nauroin ja
ihmettelin ja olin kovasti rakastunut ja onnellinen; ja Dora näytti
minulle, kuinka Jip viimeiseksi oli oppinut seisomaan takajaloillaan
nurkassa -- jota se pystyi tekemään vaan leimauksen aikaa ja putosi
alas taas -- enkä tiedä, kuinka kauaksi olisin jäänyt sinne,
Traddles'ia muistamatta, jollei Miss Lavinia olisi tullut ja vienyt
minua pois. Miss Lavinia piti hyvin paljon Dorasta (hän jutteli
minulle, että Dora oli aivan niinkuin hän itse oli ollut hänen
ijällänsä -- hän oli varmaan paljon muuttunut) ja kohteli Doraa juuri
niinkuin tämä olisi ollut joku leikkikalu. Minä houkuttelin Doraa
tulemaan Traddles'ia katsomaan, mutta kun esittelin sitä, juoksi hän
pois omaan huoneesensa ja lukitsi oven perästään; minä menin siis
Traddles'in luo ilman häntä ja astuin ihastuneena pois tämän kanssa.
"Paremmin ei olisi voinut käydä", lausui Traddles; "he ovat hyvin
miellyttäviä vanhoja ladyjä. Minä en kummastelisi ollenkaan, vaikka
sinä menisit naimisiin vuosikausia ennen minua, Copperfield".
"Osaako sinun Sofiasi soittaa mitään, Traddles?"
"Hän soittaa sen verran pianoa, että hän voi opettaa vähäisiä
sisariansa", vastasi Traddles.
"Laulaako hän?" kysyin minä.
"No, hän laulaa välisti balladeja virvoittaaksensa vähän toisia, kun
ovat huonolla tuulella", vastasi Traddles. "Ei mitään taiteellista".
"Hän ei laula ja säestä itseään gitarrilla?" sanoin minä.
"Oh, rakas ystäväni, ei!" lausui Traddles.
"Maalaako hän?"
"Ei ollenkaan", arveli Traddles.
Minä lupasin Traddles'ille, että hän saisi kuulla Doran laulavan ja
nähdä muutamia hänen kukan-maalauksistaan. Hän sanoi, että hän tahtoisi
hyvin mielellään, ja me astuimme kotiin käsitysten, kovasti hilpeinä ja
iloisina. Minä kehoitin häntä matkalla puhumaan Sofiasta; jota hän teki
niin herttaisella luottamuksella morsiameensa, että minä olin suuresti
ihmeissäni. Ajatuksissani minä melkoisella sisällisellä
tyytyväisyydellä vertasin Sofiaa Doraan, mutta myönsin rehellisesti
itsekseni, että hän kuitenkin oivallisesti sopi Traddles'ille.
Tietysti tätini heti sai tietää neuvottelun onnellisen päätöksen ja
kaikki, mitä siinä oli sanottu ja tehty. Häntä ilahutti, kun hän näki
minut niin onnellisena, ja hän lupasi viipymättä käydä Doran tätien
luona. Mutta hän käveli sinä iltana niin kauan edestakaisin
huoneissamme, sillä välin kuin minä kirjoitin Agnesille, että rupesin
pelkäämään, että hän aikoi kävellä aamuun asti.
Kirjeeni Agnesille oli innokas ja kiitollinen ja kertoi kaikki ne hyvät
seuraukset, jotka olivat lähteneet siitä, että noudatin hänen
neuvoansa. Hän vastasi ensi postilla minulle. Hänen kirjeensä oli
toivokas, sydämellinen ja iloinen. Tästä silmänräpäyksestä saakka hän
aina oli iloinen.
Minulla oli nyt enemmän tekemistä, kuin koskaan. Jos ottaa lukuun
jokapäiväisiä matkojani Highgate'en, oli Putney kaukana poissa, ja
tietysti tahdoin käydä siellä niin usein, kuin suinkin mahdollista.
Koska esiteltyt teen-juomiset olivat aivan epäkäytölliset, sovin Miss
Lavinian kanssa, että saisin käydä heillä joka lauantai-ilta, ilman
että se haittaisi etu-oikeutettuja sunnuntaitani. Sillä tapaa jokaisen
viikon loppu oli suloinen aika minulle, ja minä kestin viikon muut
päivät sillä, että muistelin sitä.
Mieleni huojentui ihmeellisesti, kun huomasin, että tätini ja Doran
tädit ylimalkain tulivat paljon paremmin toimeen yhdessä, kuin olisin
voinut toivoa. Tätini suoritti luvatun käyntinsä pari päivää
neuvottelun jälkeen; ja toisten parin päivän perästä kävivät Doran
tädit soveliaalla komeudella ja kaavanmukaisuudella hänen luonansa.
Samanlaisia, mutta enemmän ystävällisiä vuoro-vierailuita tapahtui
jälestäpäin ja tavallisesti kolmen tai neljän viikon väli-ajan perästä.
Minä tiedän, että tätini sangen usein tuskastutti Doran tätejä, kun hän
kokonaan halveksi sitä arvokkaisuutta, jota hyyry-vaunut antoivat, ja
astui Putney'hin eriskummallisiin aikoihin, niinkuin kohta aamullisen
jälkeen taikka juuri ennen teetä; samaten, kun hän piti hattuansa,
millä tavalla milloinkin vaan hänen päällensä sopi, eikä ollenkaan
taipunut sivistyneen mailman ennakkoluuloihin tässä kohden. Mutta Doran
tädit yhdistyivät pian siihen ajatukseen, että tätini oli omituinen ja
vähän miehentapainen lady, jolla oli terävä järki; ja vaikka tätini
tuon tuostakin pöyristytti Doran tätien höyheniä sillä, että hän lausui
väärä-uskoisia ajatuksia useissa kohteliaisuuden kysymyksissä, rakasti
hän minua niin paljon, että hän mielellään luopui muutamista vähistä
omituisuuksistaan yhteisen sopusoinnun vuoksi.
Ainoa vähäisen seurapiirimme jäsen, joka suorastansa kieltäysi oleviin
oloihin mukaantumasta, oli Jip. Sen ei tarvinnut kuin nähdä tätini, kun
se jo näytti jokaisen hampaan suussansa, peräytyi jonkun tuolin alle ja
murisi lakkaamatta, silloin tällöin surkeasti ulvoen, niinkuin
tädissäni todella olisi ollut liikaa sen tunteille. Kaikkia keinoja
koetettiin: sitä hyväiltiin, nuhdeltiin, lyötiin, tuotiin Buckingham
Street'ille (jossa se heti kaikkein katseliain kauhuksi karkasi
molempien kissojen kimppuun), mutta sen oli mahdoton sietää tätini
seuraa. Välisti se jo luuli voittaneensa vastenmielisyytensä ja oli
hetken aikaa ystävällinen. Mutta sitten se kohotti tylpeän kuononsa
ilmaan ja vonkui hirveästi, ettei ollut muuta neuvoa, kuin sitoa sen
silmät ja pistää se talrikin-lämmittäjään. Viimein Dora säännöllisesti
peitti sen käsiliinalla ja sulki sen siihen, milloin hyvänsä vaan
tätini ilmoitettiin tulleen.
Yksi seikka huoletti minua paljon sen jälkeen, kuin asiat olivat
tulleet tähän tasaiseen menoon. Se oli se, että näytti siltä, kuin
yhteisestä suostumuksesta Doraa olisi katsottu joksikin sieväksi
nukeksi tai muuksi leikkikaluksi. Tätini, jota hän yhä enemmän
lähestyi, nimitti häntä aina Pikku Kukaksi, ja Miss Lavinian elämän ilo
oli, että hän sai palvella Doraa, kähertää hänen hiuksiansa, tehdä
koristuksia hänelle ja pidellä häntä niinkuin hempu-lasta. Mitä Miss
Lavinia teki, teki tietysti myöskin hänen sisarensa. Se oli hyvin
kummallista minusta, mutta he näyttivät kaikki kohtelevan Doraa hänen
asemassaan melkein niinkuin Dora kohteli Jip'iä sen asemassa.
Minä päätin puhua tästä Doralle; ja eräänä päivänä, kun olimme
kävelemässä (sillä Miss Lavinia oli vähän ajan perästä antanut meille
luvan mennä kahden kesken kävelemään), sanoin hänelle, että soisin,
että hän pyytäisi heitä kohtelemaan häntä toisella tavalla.
"Koska, niinkuin tiedät, lemmittyni, et ole mikään lapsi", muistutin
minä.
"Kas niin!" lausui Dora. "Nyt sinä käyt häijyksi!"
"Häijyksi, armaani?"
"Ovathan he niin hyvät minua kohtaan", sanoi Dora, "ja minä olen varsin
onnellinen".
"No mutta rakkain Dorani!" arvelin minä, "sinä saatat olla varsin
onnellinen ja heidän sopii kuitenkin kohdella sinua järkevällä
tavalla".
Dora loi minuun nuhtelevan katseen -- mitä sievimmän katseen! -- ja
alkoi sitten nyyhkiä, sanoen, että, jollen rakastanut häntä, miksi olin
niin hartaasti pyrkinyt kihloihin hänen kanssaan? Ja miks'en nyt mennyt
tieheni, jollen voinut sietää häntä?
Mitä minä muuta voin tämän jälkeen tehdä, kuin suudella pois hänen
kyynelensä ja kertoa hänelle, kuinka rakas hän oli minulle!
"Minä pidän todella sinut kovin hyvänä", lausui Dora; "sinä et saa olla
julma minua vastaan, Doady!"
"Julma, kallis Dorani! Niinkuin minä tahtoisin -- taikka voisin -- olla
julma sinua vastaan, vaikka saisin koko mailman!"
"Älä siis etsi vikoja minussa", sanoi Dora, sovittaen suutansa
ruusun-ummuksi; "ja minä olen kiltti".
Minä ihastuin, kun hän heti sen jälkeen itse-altansa käski minun antaa
hänelle sen kokki-kirjan, josta kerta olin puhunut, ja opettaa hänelle
kirjanpitoa, niinkuin kerta olin luvannut. Kun taas tulin, toin kirjan
myötäni (minä sidotin sen ensiksi kauniisti, ettei se näyttäisi niin
kuivalta ja miellyttäisi enemmän); ja kun kävelimme kedolla, näytin
hänelle tätini vanhan talouskirjan ja annoin hänelle joukon vähäisiä
tauluja, sievän, pienen lyijyspitimen ja rasian lyijyspuikkoja, että
hän saisi harjoitella kirjanpitoa.
Mutta kokkikirja pani Doran pään kivistämään, ja numerot saivat hänet
itkemään. Ne eivät tahtoneet lyödä yhteen, sanoi hän. Sen vuoksi hän
pyyhki pois ne ja piirsi taulun täyteen pieniä kukkaskimppuja ja minun
ja Jip'in kuvia.
Nyt minä lauvantai-iltaisin, kun olimme kävelemässä, leikillä yritin
suullista opetusta talouden asioissa. Välisti esimerkiksi, kun kuljimme
jonkun teurastajan-puodin ohitse, sanoin:
"Otaksukaamme nyt, sydänkäpyni, että olisimme naimisissa ja sinä
menisit ostamaan lampaanlapaa päivällisiksi, tietäisitkö, kuinka
ostaisit sen?"
Sievän pikku Dorani kasvot synkistyivät ja hän sovitti taas suunsa
ruusun-ummuksi, niinkuin hän olisi paljon mieluisammin tukkinut suuni
suudelmalla.
"Tietäisitkö, kuinka ostaisit sen, lemmittyni?" toistin, jos olin hyvin
taipumaton.
Dora ajatteli vähän ja vastasi sitten suurella riemulla:
"No, teurastaja tietäisi kyllä, kuinka myydä se, ja mitä minun siis
tarvitsee tietää sitä? Voi, sinä tyhmä poika!"
Samalla tapaa, kun kerta, kokkikirjaa tarkoittaen, Doralta kysyin, mitä
hän tekisi, jos olisimme naimisissa ja minä sanoisin, että tahtoisin
hyvää irlantilaista ragout'ia, vastasi hän, että hän käskisi piian
laittaa sitä, ja pusersi sitten pienet kätensä käsivarteni ympäri ja
nauroi niin viehättävällä tavalla, että hän oli suloisempi, kuin
koskaan.
Päätapa, jolla kokkikirjaa siis käytettiin, oli, että se pantiin
lattialle nurkkaan, Jip päälle seisomaan. Mutta kun Dora oli opettanut
Jip'in liikahtamatta seisomaan kirjan päällä ja samalla pitämään
lyijyspiirrintä suussansa, huvitti se häntä niin suuresti, että minä
olin oikein iloinen, että olin ostanut sen.
Ja me ryhdyimme taas gitarrinkoteloon, kukan-maalaukseen ja noihin
lauluihin, kuinka ei koskaan saisi lakata tanssimasta, tra-la-ra! ja
olimme yhtä onnelliset, kuin viikko pitkä. Minä toivoin toisinaan, että
olisin uskaltanut viitata siihen, että Miss Lavinia kohteli sydämeni
lemmittyä liian paljon niinkuin leikkikalua; ja minä heräsin toisinaan
niinkuin unesta, ihmeekseni havaiten, että minullekin oli tullut sama
yleinen vika ja minäkin kohdellut häntä niinkuin leikkikalua -- mutta
en usein.