Matkamies.
Meillä oli sinä iltana varsin totinen keskustelu Buckingham Street'illä
niistä perheellisistä kohtauksista, joista viimeisessä luvussa
laveammalta puhuin. Tätini otti sydämestään osaa niihin ja käveli
jälestäpäin, kädet ristissä, edestakaisin huoneessa enemmän, kuin kaksi
tuntia. Milloin hyvänsä hän oli erittäin huolestuneena, suoritti hän
aina jonkun tämmöisen kilpakäynnin; ja hänen huoltensa suuruus näkyi
aina hänen kävelynsä pitkällisyydestä. Tässä tilaisuudessa oli hän niin
levoton, että hän katsoi tarpeelliseksi avata makuuhuoneen oven ja
tehdä itselleen radan, joka käsitti makuuhuoneitten koko pituuden
seinästä seinään; ja sillä välin kuin Mr. Dick ja minä rauhallisesti
istuimme valkean edessä, astui hän sisään ja ulos pitkin tätä mitattua
polkua samanlaisilla askelilla ja yhtä säännöllisesti kuin kellonlekku.
Kun tätini ja minä, Mr. Dick'in levolle mentyä, olimme jääneet kahden
kesken, istuin kirjoittamaan kirjettäni noille kahdelle vanhalle
ladylle. Tähän aikaan väsyi tätini kävelemästä ja asettui valkean
ääreen, puku sonnustettuna, niinkuin tavallisesti. Mutta hän ei
istunut, niinkuin muutoin, pitäen lasiansa polvellaan, vaan tämä seisoi
laiminlyötynä kaminin-reunuksella; ja hän katseli miettiväisesti minua,
nojaten vasenta kyynäspäätänsä oikeaan käsivarteensa ja leukaansa
vasempaan käteensä. Joka kerta, kuin nostin silmäni työstäni, kohtasin
hänen silmänsä. "Minä olen mitä lempeimmällä tuulella, rakas poikani",
vakuutti hän minulle pään nyykkäyksellä, "mutta minä olen levoton ja
suruissani!"
Minä olin ollut niin harras työssäni, etten huomannut, ennenkuin tätini
oli pannut maata, että hän oli jättänyt ilta-mixturinsa, joksi hän aina
nimitti sitä, koskematta kaminin-reunukselle. Kun koputin hänen
oveansa, ilmoittaakseni hänelle tätä havaintoani, tuli hän vielä
suuremmalla hellyydellä käytöksessään, kuin tavallisesti, minua
vastaan, mutta sanoi vaan: "minä en saa sitä tänä iltana juoduksi,
Trot", pudisti päätänsä ja meni sisään taas.
Seuraavana aamuna luki hän, mitä olin kirjoittanut noille kahdelle
ladylle, ja hyväksyi sitä. Minä panin kirjeen postiin, eikä minulla
sitten ollut muuta tekemistä, kuin odottaa vastausta niin
kärsivällisesti, kuin voin. Minä olin yhä tässä vartovassa tilassa ja
olin ollut niin melkein viikon aikaa, kun eräänä lumisena iltana lähdin
tohtorilta ja astuin kotiin.
Oli ollut kylmä päivä, ja viukka koillistuuli oli puhaltanut jonkun
aikaa. Illan tullen oli tuuli laantunut, ja sitten oli alkanut sataa
lunta. Sitä satoi raskaasti, pitkäänsä ja suurissa hahtuvissa, muistan
minä; ja maa peittyi siihen paksulta. Pyöräin ja ihmisjalkojen kopina
oli niin hiljentynyt, kuin olisi höyheniä yhtä paksulta kaduille
levitetty.
Lyhyin matkani kotiin -- ja tietysti semmoisena iltana valitsin
lyhyimmän matkan -- kävi Saint Martins' Lane'n kautta. Se kirkko, josta
tämä soukka katu on saanut nimensä, ei siihen aikaan sijainnut niin
erinänsä muista rakennuksista, kuin nyt, koska ei ollut mitään
avonaista paikkaa sen edustalla ja katu suikerteli alas Strand'ia päin.
Kun menin pylväs-käytävän astuinten ohitse, kohtasin nurkassa naisen
kasvot. Nämät katsoivat minun kasvoihini, astuivat kapean kadun poikki
ja katosivat. Minä tunsin ne. Minä olin nähnyt ne jossakin. Mutta minä
en voinut muistaa, missä. Minussa virisi joku tunto, joka heti iski
sydämeeni, mutta kun se ensiksi tuli, ajattelin jotakin muuta ja olin
vähän hämmentynyt.
Kirkon portailla istui maahan notkistunut mies, joka oli sileälle
lumelle käsistään laskenut jonkun taakan, sitä järjestääksensä. Minä
näin kasvot ja minä näin hänet yhtä haavaa. Minä en luule, että olin
kummastuksissani pysähtynyt; mutta oli miten oli, hän nousi, kun astuin
eteenpäin, kääntyi ja tuli minua kohden. Minä seisoin kasvoista
kasvoihin Mr. Peggotyn kanssa.
Silloin minä muistin, kuka nainen oli. Se oli Martha, jolle Em'ly tuona
iltana oli antanut rahaa kyökissä. Martha Endell -- jonka vieressä,
niinkuin Ham oli sanonut minulle, Mr. Peggotty ei olisi tahtonut nähdä
kallista sisarentytärtänsä, vaikka hän olisi saanut kaikki aarteet,
jotka olivat mereen hukkuneet.
Me pudistimme kättä sydämellisesti. Ensiksi ei kumpikaan meistä voinut
puhua sanaakaan.
"Mas'r Davy!" lausui hän, tukevasti tarttuen minuun, "se tekee sydämeni
hyvää, kun näen teidät, Sir. Onnellinen yhtymys. Onnellinen yhtymys!"
"Onnellinen yhtymys, rakas, vanha ystäväni!" sanoin minä.
"Minä aioin vähän tulla kysymään teitä tänä iltana, Sir", arveli hän,
"mutta tietäen, että tätinne asui luonanne -- sillä minä olen käynyt
tuolla alhaalla -- Yarmouth'in puolella -- pelkäsin, että oli liian
myöhäistä. Minä olisin tullut huomenna varhain, Sir, ennenkuin lähdin",
"Taas?" sanoin minä.
"Niin, Sir", vastasi hän, kärsivällisesti pudistaen päätänsä, "minä
olen poissa huomenna".
"Mihin nyt aiotte mennä?" kysyin minä.
"No!" vastasi hän, varistaen lunta pitkistä hiuksistaan, "minä aion
poiketa sisään johonkin".
Tähän aikaan löytyi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa seisoimme,
eräs syrjä-pääsy "Kultaisen Ristin" tallipihalle, tämän ravintolan,
jonka hyvin muistin sen yhteyden tähden, joka sillä oli hänen
onnettomuutensa kanssa. Minä osoitin porttia, pistin käteni hänen
kainaloonsa, ja me astuimme kadun poikki. Tallipihasta pääsi pariin,
kolmeen ravintolan huoneesen; ja katsoen yhteen niistä ja havaiten,
että se oli tyhjä sekä että hyvä valkea paloi siinä, vein hänet sisään
siihen.
Kun näin hänet kynttilän valossa, huomasin, ettei ainoastaan hänen
hiuksensa olleet pitkät ja pörröiset, vaan myöskin että aurinko oli
paahtanut hänen kasvonsa mustaksi. Hän oli harmaampi, vaot hänen
kasvoissaan ja otsassaan olivat syvemmät, ja näytti kaikin puolin
siltä, kuin hän olisi ponnistellut ja kuljeskellut kaikenlaisissa
säissä; mutta hän oli muodoltaan voimallinen, semmoisen miehen
kaltainen, jota luja tarkoitus tukee ja jota ei mikään voi uuvuttaa.
Hän karisti lumen hatustansa ja vaatteistansa ja pyyhki sitä pois
kasvoistansa, sillä aikaa kuin minä ajattelin näitä. Kun hän oli käynyt
istumaan vastapäätä minua jonkun pöydän viereen, selkä päin sitä ovea,
jonka kautta olimme tulleet, ojensi hän jälleen minulle karkean kätensä
ja tavoitti lempeästi minun kättäni.
"Minä kerron teille, Mas'r Davy", sanoi hän -- "missä kaikkialla minä
olen ollut ja mitä kaikkia olemme kuulleet. Minä olen käynyt kaukana,
ja vähän olemme kuulleet; mutta minä kerron teille!"
Minä soitin kelloa, että saisimme jotakin lämmintä juoda. Hän ei
tahtonut mitään väkevämpää, kuin olutta; ja sillä välin kuin se tuotiin
sisään ja lämmitettiin valkean edessä, istui hän itsekseen ajatellen.
Hänen kasvoissaan kuvautui kaunis, kiinteä vakavuus, jota en uskaltanut
häiritä.
"Kun Em'ly oli lapsi", lausui hän, nostaen ylös päätänsä heti, kuin
olimme jääneet kahden kesken, "oli hänen usein tapa puhua minulle
merestä ja niistä rannikoista, joissa meri oli tumman sininen ja aina
kimalteli auringonpaisteessa. Minä tuumin välisti, että hänen isänsä
hukkuminen saatti hänet ajattelemaan sitä niin paljon. Minä en tiedä,
mutta ehkä hän luuli -- taikka toivoi -- että hänen isänsä oli
ajaantunut niille seuduille, jossa kukat alati kukkivat ja maa on
heleä".
"Hyvin luultavaa, että semmoiset kuvittelivat hänen lapsellisessa
mielessään", vastasin minä.
"Kun hän oli kadonnut", lausui Mr. Peggotty, "tiesin sydämessäni, että
tuo mies veisi hänet näille maille. Minä tiesin sydämessäni, että tuo
oli kertonut hänelle kummia niistä ja kuinka hän pääsisi ladyksi
siellä, ja kuinka hän ensiksi tämmöisten kautta sai hänet kallistamaan
korvaansa. Kun näimme tuon miehen äidin, tiesin aivan hyvin, että olin
oikeassa. Minä lähdin kanavan poikki Franskaan ja rantauduin sinne,
niinkuin olisin taivaasta pudonnut".
Minä näin oven liikkuvan ja lumen vierähtävän sisään. Minä näin sen
liikkuvan vähän enemmän ja käden pistäyvän väliin, pitääksensä sitä
auki.
"Minä tapasin erään englantilaisen gentlemanin, jolla oli joku virka
siellä", lausui Mr. Peggotty, "ja kerroin hänelle, että mielin hakea
sisarentytärtäni. Hän hankki minulle ne paperit, joita välttämättömästi
tarvitsin eteenpäin päästäkseni -- minä en oikein tiedä, miksi niitä
nimitetään -- ja hän olisi myöskin antanut minulle rahaa, mutta minä
en, Jumalan kiitos, tarvinnut sitä. Minä kiitin häntä sydämestäni
kaikista, mitä hän teki! 'Minä olen edeltäpäin kirjoittanut teitä
varten', sanoo hän minulle, 'ja minä aion puhutella monta, jotka
matkustavat samaa tietä, ja moni on tunteva teidät kaukana täältä
yksinäisellä vaelluksellanne'. Minä ilmoitin hänelle parhaan kykyni
mukaan, kuinka kiitollinen olin, ja lähdin Franskan maata astumaan".
"Yksin ja jalkaisin?"
"Enimmiten jalkaisin", vastasi hän; "välisti torille lähtevien
maalaisten rattailla, välisti tyhjissä vaunuissa. Monta penikulmaa
päiväänsä jalkaisin ja usein sotamies raukan taikka jonkun muun kanssa,
joka lähti ystäväänsä tervehtimään. Minä en osannut puhua hänen
kanssaan", sanoi Mr. Peggotty, "eikä hän minun kanssani, mutta meistä
oli kuitenkin seuraa toisillemme pölyisillä teillä".
Minä olisin arvannut sen hänen ystävällisestä äänestään.
"Kun tulin johonkin kaupunkiin", jatkoi hän, "hain ylös ravintolan
ja varroin pihalla, siksi kuin joku ilmestyi (useimmiten joku
ilmestyikin), joka osasi Englannin kieltä. Sitten kerroin, kuinka olin
lähtenyt etsimään sisarentytärtäni, ja he ilmoittivat minulle, mitä
vallasväkeä talossa oli, ja minä odotin nähdäkseni, josko joku Em'lyn
muotoinen tuli taikka meni. Kun se ei ollut hän, lähdin taas
liikkeelle. Vähitellen, kun tulin johonkin kylään eli talonryhmään
köyhiin ihmisiin, huomasin, että he tiesivät minusta. He käskivät minua
istumaan majansa oven eteen ja antoivat minulle kaikenlaista syötävää
ja juotavaa ja neuvoivat minulle makuupaikan; ja monta vaimoa, Mas'r
Davy, jolla oli ollut Em'lyn ikäinen tytär, olen tavannut itseäni
odottamassa Vapahtajan ristin luona ulkopuolella kylää, että hän saisi
osoittaa minulle samanlaista ystävällisyyttä. Muutamilla oli ollut
tyttäriä, jotka olivat kuolleet. Mutta Jumala yksin tietää, kuinka
hyvät nämät äidit minulle olivat!"
Se oli Martha, joka seisoi ovella. Minä näin selvästi hänen laihat,
kuuntelevat kasvonsa. Minä pelkäsin, että Mr. Peggotty kääntäisi
päätänsä ja myöskin näkisi hänet.
"He asettivat usein lapsensa -- erittäin pikku tyttönsä", lausui Mr.
Peggotty, "polvelleni, ja monta kertaa olisitte nähneet minun yön
saapuessa istuvan heidän ovellansa, melkein niinkuin lapset olisivat
olleet lemmittyni lapset. Voi lemmittyäni!"
Äkillisen surun vallassa nyyhkytti hän ääneen. Minä laskin vapisevan
käteni sen käden päälle, jota hän piti kasvojensa edessä. "Kiitoksia,
Sir", sanoi hän, "älkäät pitäkö sillä väliä".
Vähän ajan perästä veti hän kätensä pois, pisti sen poveensa ja jatkoi
kertomustansa.
"He saattivat minua usein aamuisin", sanoi hän, "noin penikulman tai
parin matkallani; ja kun erosimme ja minä sanoin: 'minä olen kovin
kiitollinen teille! Jumala siunatkoon teitä!' näyttivät he aina
ymmärtävän ja vastasivat iloisesti. Viimein tulin meren-rannikolle.
Minun, merimiehen, ei ollut, niinkuin arvaatte, vaikea päästä sen
poikki Italiaan. Kun olin päässyt sinne, lähdin taas kävelemään,
niinkuin olin tehnyt ennen. Ihmiset olivat aivan yhtä hyvät minulle, ja
minä olisin kulkenut kaupungista kaupunkiin ehkä koko maan halki,
jollen olisi saanut kuulla, että olivat nähneet hänet Schweitzin
vuoristossa. Joku, joka tunsi tuon miehen palvelian, oli nähnyt heidät
kaikki kolme siellä ja kertoi minulle, kuinka he matkustivat ja missä
olivat. Minä pyrin noita vuoria kohden, Mas'r Davy, yöt päivät. Mitä
kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi näyttivät vuoret siirtyvän minusta.
Mutta minä saavutin ne ja astuin niitten yli. Kun lähestyin sitä
paikkaa, josta minulle oli puhuttu, rupesin itsekseni ajattelemaan:
'mitä teen, kun tapaan Em'lyn?'"
Kalseasta ilta-ilmasta huolimatta pysyivät kuuntelevat kasvot yhä
notkistuneina ovella, ja kädet pyysivät -- rukoilivat minua -- etten
sysäisi niitä pois.
"Minä en koskaan epäillyt Em'lyä", lausui Mr. Peggotty. "Ei! ei
yhtäkään! Jahka hän vaan näkisi minun kasvoni -- jahka hän vaan kuulisi
ääneni -- jahka vaan seisoisin hänen edessään ja palauttaisin hänen
ajatuksensa siihen kotiin, josta hän oli paennut, ja siihen lapseen,
jona hän oli ollut -- ja vaikka hän olisi tullut ruhtinattareksi,
lankeisi hän jalkojeni juureen! Minä tiesin sen hyvin! Usein olin
unissani kuullut hänen huutavan: 'eno!' ja nähnyt hänen lankeevan
eteeni, niinkuin kuollut. Usein olin unissani nostanut hänet ylös ja
kuiskannut hänelle: 'rakas Em'lyni, minä olen tullut antamaan sinulle
anteeksi ja viemään sinua kotiin!'"
Hän vaikeni, pudisti päätänsä ja jatkoi huoaten:
"Tuo mies ei ollut mitään minulle nyt. Em'ly oli kaikki. Minä ostin
maatytön puvun häntä varten; ja minä tiesin, että, jos hän kerta
löydettiin, hän kulkisi minun vieressäni noita kivisiä teitä, menisi,
mihin minä tahtoisin, eikä jättäisi minua koskaan, ei koskaan enää.
Että saisin pukea tämän puvun hänen päällensä ja heittää pois sen, joka
hänellä oli yllään -- että saisin jälleen tukea häntä käsivarrellani ja
astua kotia päin -- että saisin välisti pysähtyä tiellä ja parantaa
hänen loukkaantuneita jalkojansa ja vielä pahemmin loukkaantunutta
sydäntänsä -- siinä oli kaikki, mitä nyt ajattelin. Minä en luule, että
olisin edes sen verran kuin katsellut tuota toista. Mutta, Mas'r Davy,
se ei saanut vielä tapahtua -- ei vielä! Minä myöhästyin, ja he olivat
lähteneet. Mihin, siitä en saanut selkoa. Muutamat sanoivat sinne,
toiset tänne. Minä matkustin sinne, ja matkustin tänne, mutta en
löytänyt mitään Em'lyä, ja silloin matkustin kotiin".
"Kauanko sitten palasitte?" kysyin minä.
"Ainoastaan muutamia päiviä sitten", vastasi Mr. Peggotty. "Pimeän
tultua keksin vanhan veneen ja valon, joka loisti akkunasta. Kun
lähestyin ja katsahdin akkunan ruudun takaa sisään, näin tuon
uskollisen olennon Missis Gummidge'n yksinään istuvan valkean vieressä,
niinkuin puhe oli ollut. Minä huusin: 'älkäät pelästykö! Se on Dan'l!'
ja menin sisään. Minä en olisi voinut koskaan ajatella, että vanha vene
olisi tuntunut niin oudolta!"
Jostakin poviplakkarista veti hän hyvin varovaisella kädellä esiin
vähäisen paperikääryn, joka sisälsi pari kolme kirjettä elikkä pientä
pakettia, jotka hän laski pöydälle.
"Tämä ensimäinen tuli", sanoi hän, etsien sitä muitten joukosta,
"ennenkuin olin ollut viikon poissa. Se oli viidenkymmenen punnan
pankkiseteli, joka paperiin pantuna ja minulle adresseerattuna yöllä
oli pistetty oven alle. Em'ly oli koettanut tehdä käsi-alaansa
toisenlaiseksi, mutta hän ei voinut eksyttää minua!"
Hän taitti suurella maltilla ja huolella setelin kokoon jälleen, aivan
niinkuin se oli ollut ennen, ja asetti sen syrjälle.
"Tämä tuli Missis Gummidge'lle", sanoi hän, avaten toista paperia,
"pari kolme kuukautta takaperin". Katseltuaan tätä tuokion aikaa, antoi
hän sen minulle ja lisäsi matalalla äänellä: "olkaat hyvä ja lukekaat
se, Sir".
Minä luin, niinkuin seuraa:
"Voi, mitkä tunteenne lienevät, kun näette tämän kirjoituksen ja
tiedätte, että se lähtee minun rikollisesta kädestäni! Mutta
koettakaat, koettakaat -- ei minun tähteni, vaan enoni hyvyyden tähden,
koettakaat antaa teidän sydämenne lauhtua minua kohtaan ainoastaan
vähäksi, vähäksi aikaa! Koettakaat leppyä kurjaa tyttöä kohtaan ja
kirjoittakaat paperilipulle, voiko eno hyvin ja mitä hän sanoi minusta,
ennenkuin lakkasitte koskaan minua keskenänne mainitsemasta -- ja
havaitsetteko milloinkaan iltaisin, kun on vanha kotiin-tuloni aika,
hänen näyttävän, niinkuin hän ajattelisi jotakuta, jota hän rakasti
niin kalliisti. Oi, sydämeni pakahtuu, kun ajattelen sitä! Minä olen
polvillani teidän edessänne, minä pyydän ja rukoilen teitä, ettette ole
niin kova minua vastaan, kuin ansaitsen -- kuin hyvin, hyvin tiedän
ansaitsevani -- vaan olette niin lempeä ja hyvä ja kirjoitatte jotakin
hänestä ja lähetätte sen minulle. Teidän ei tarvitse sanoa minua pikku
Em'lyksi, teidän ei tarvitse nimittää minua sillä nimellä, jota olen
häväissyt; mutta, voi, kuulkaat tuskani ja armahtakaat minua niin
paljon, että panette minulle jonkun sanan enosta, jota minun silmäni
eivät koskaan, koskaan enää näe tässä mailmassa!"
"Rakkaani, jos sydämenne on kova minua vastaan -- syystä kova, minä
tiedän sen -- mutta kuulkaat, jos se on kova, kysykäät häneltä, jolle
olen tehnyt suurimman vääryyden -- häneltä, jonka vaimoksi minä olisin
tullut -- ennenkuin kokonaan ummistatte sydämenne rukous-raukaltani!
Jos hän olisi niin sääliväinen ja sanoisi, että saatte kirjoittaa
jotakin minulle luettavaksi -- minä luulen, että hän olisi, oi, minä
luulen, että hän olisi, jos vaan kysyisitte häneltä, sillä hän oli aina
niin hyvä ja anteeksi antava -- kertokaat hänelle silloin (mutta ei
muutoin), että, kun kuulen tuulen iltaisin puhaltavan, tuntuu minusta,
kuin se, hänet ja enon nähtyään, vihaisena kulkisi ohitseni ja nousisi
ylös Jumalan luo minua syyttämään. Kertokaat hänelle, että jos kuolisin
huomenna (ja, voi, kuinka mielelläni kuolisin, jos vaan olisin valmis
siihen!), minä siunaisin häntä ja enoa viimeisillä sanoillani ja
rukoilisin hänen onnellisen kotinsa puolesta viimeisellä
henkäykselläni!"
Vähän rahaa oli myöskin tähän kirjeesen suljettu. Viiden punnan seteli.
Se oli koskematta, niinkuin edellinen summa, ja hän taitti sen kokoon
samalla tavalla. Täydelliset osoitukset, mihin vastaus oli lähetettävä,
olivat kirjoitukseen liitetyt ja vaikka ne ilmaisivat monen käden
välityksen ja tekivät vaikeaksi päästä aivan tarkkaan päätökseen, missä
paikalla Em'ly piileskeli, eivät ne ainakaan kieltäneet mahdottomaksi,
että hän oli kirjoittanut siitä paikasta, jossa väitettiin hänen
olleen.
"Mimmoinen vastaus lähetettiin?" kysyin Mr. Peggotylta.
"Kosk'ei Missis Gummidge", vastasi hän, "ole erittäin oppinut, Sir,
pani Ham hyväntahtoisesti kokoon vastauksen ja hän kopioitsi sen
sitten. He kertoivat Em'lylle, että minä olin lähtenyt etsimään häntä,
ja mitkä minun jäähyväissanani olivat".
"Onko tuokin kirje, joka teillä on kädessänne?" kysyin minä.
"Se on rahaa, Sir", sanoi Peggotty, avaten sitä vähän. "Kymmenen
puntaa, niinkuin näette. Ja sisäpuolella seisoo kirjoitettuna:
'totiselta ystävältä', niinkuin ensimäisessäkin. Mutta ensimäinen
pistettiin oven alle, ja tämä tuli toispäivänä postin kautta. Minä
menen etsimään häntä postimerkin johdolla".
Hän näytti sen minulle. Se oli joku kaupunki ylisen Rhein'in varrella.
Hän oli tavannut Yarmouth'issa muutamia muukalaisia kauppiaita, jotka
tunsivat tämän maan, ja he olivat piirtäneet hänelle paperille
yksinkertaisen kartan, jota hän ymmärsi aivan hyvin. Hän levitti sen
pöydälle meidän väliimme, ja, tukien leukaansa toisella kädellä,
osoitti hän tietänsä toisella.
Minä kysyin häneltä, kuinka Ham jaksoi. Hän pudisti päätänsä.
"Hän tekee työtä", lausui hän, "niin rotevasti, kuin kukaan ihminen
voi. Hänen maineensa on koko siinä paikkakunnassa niin hyvä, kuin
kenenkään muun ihmisen missään mailmassa. Jokaisen käsi on valmis
auttamaan häntä, ja hänen kätensä on valmis auttamaan heitä. Hänen ei
ole koskaan kuultu valittavan. Mutta sisareni luulo on (meidän kesken
puhuen), että asia on kovasti koskenut häneen".
"Mies raukka, sen kyllä uskon!"
"Hän ei huoli, Mas'r Davy", lausui Mr. Peggotty juhlallisella
kuiskauksella -- "hän ei huoli yhtään hengestänsä. Kun miestä tarvitaan
kovaan paikkaan kovassa säässä, on hän saapuvilla. Kun on jotain
vaikeata ja vaarallista tehtävää, astuu hän esiin ennen kaikkia
kumppaneitansa. Vaan kuitenkin hän on lempeä, kuin lapsi. Yarmouth'issa
ei löydy sitä lasta, joka ei tunne häntä".
Hän keräsi miettiväisesti kokoon kirjeet, silittäen niitä kädellänsä,
pani ne vähäiseen kääryynsä ja kätki tämän hellästi poveensa jälleen.
Kasvot olivat nyt kadonneet ovelta. Minä yhä näin lumen tunkevan
sisään, mutta siellä ei ollut mitään muuta.
"Hyvä!" sanoi hän, katsellen laukkuansa, "koska olen tavannut teidät
tänä iltana, Mas'r Davy (ja tämä tekee minun hyvää!), lähden huomenna
varhain pois. Te olette nähneet, mitä olen saanut tänne", laskien
kättänsä sille paikalle, jossa pieni kääry oli; "ainoa asia, joka
huolettaa minua, on se ajatus, että joku vahinko tapahtuu minulle,
ennenkuin nämät rahat ovat takaisin annetut. Jos minä kuolisin, ja ne
hukkaantuisivat taikka varastettaisiin taikka muulla lailla joutuisivat
pois, eikä tuo mies koskaan saisi tietää muuta, kuin että minä olen
pitänyt ne, luulen, etten saisi lepoa toisessa mailmassa! Minä luulen,
että minun täytyisi palata takaisin!"
Hän nousi, ja minä nousin myöskin; me tartuimme taas toistemme käteen,
ennenkuin lähdimme ulos.
"Minä astuisin kymmenen tuhatta penikulmaa", lausui hän, "minä astuisin
siksi, kuin kuolleena kaatuisin maahan, kun vaan saisin laskea nämät
rahat alas tuon miehen eteen. Jos saan tehdä sen ja löydän Em'lyn, olen
tyytyväinen. Jollen löydä häntä, ehkä hän kerran kuulee, että hänen
rakas enonsa lakkasi häntä etsimästä vasta, kuin hän lakkasi elämästä;
ja jos tunnen hänet, tuottaa tämäkin hänet viimein kotiin!"
Kun lähdimme ulos kylmään yöhön, näin tuon yksinäisen haamun poistuvan
edestämme. Jollakin verukkeella käännähytin Mr. Peggotyn toisaalle ja
pidätin häntä puheellani, siksi kuin haamu oli kadonnut.
Hän puhui jostakin ravintolasta Dover'in tiellä, jossa hän tiesi
saavansa puhtaan, yksinkertaisen yö-majan. Minä saatin hänet
Westminster Bridge'n yli ja erosin hänestä Surrey'n rannalla. Tuntui
siltä, kuin kaikki olisi hiljentynyt kunnioituksesta häntä kohtaan, kun
hän jälleen aloitti yksinäistä vaellustansa lumessa.
Minä palasin ravintolan pihalle ja muistaen noita kasvoja, etsin niitä,
kammolla katsoen ympärilleni. Ne eivät olleet siellä. Lumi oli
peittänyt äskeiset jälkemme; minun viimeiset jälkeni olivat ainoat,
jotka näkyivät, ja nekin alkoivat hävitä (niin vahvasti satoi lunta),
kun katsoin taaksepäin olkapääni ylitse.