Wickfield ja Heep.
Tätini, jota, arvaan minä, pitkällinen alakuloisuuteni rupesi toden
perästä pelottamaan, oli hartaasti tahtovinaan, että lähtisin Dover'iin
katsomaan, että kaikki oli hyvällä kannalla hänen talossaan, joka oli
hyyrätty pois, sekä sopimaan nykyisen asukkaan kanssa voura-ajan
pidentämisestä. Janet oli muuttanut Mrs. Strong'in palvelukseen,
jossa näin hänet joka päivä. Dover'ista lähtiessään oli hän ollut
kahdenvaiheella, tokko hän tekisi sen miespuolten kieltämisen, jossa
häntä oli kasvatettu, täydelliseksi ja menisi vaimoksi eräälle
luotsille, vai ei; mutta hän päätti karttaa tätä vaarallista yritystä.
Ei niin paljon perus-aatteen tähden, luulen minä, kuin sen tähden,
ettei hän sattunut rakastamaan tätä.
Vaikka minun oli vaikea jättää Miss Mills, olin jotenkin taipuvainen
tätini tuumaan, koska sen kautta sain viettää muutamia rauhallisia
hetkiä Agnesin kanssa. Minä pyysin hyvältä tohtorilta lupaa olla poissa
kolme päivää; ja kun tohtori kehoitti minua levähtämään tämän ajan --
hän olisi suonut minulle vielä pidemmän ajan, mutta intoni ei sallinut
sitä -- päätin lähteä.
Mitä Commons'iin tulee, ei minulla ollut mitään syytä olla erittäin
tarkka velvollisuuksieni suhteen sillä taholla. Totta puhuen rupesivat
etevämmät proktorit saamaan huononlaisen ajatuksen meistä, ja me
livuimme nopeasti alas johonkin arveluttavaan asemaan. Toimi oli käynyt
laimeasti Mr. Jorkins'in johdattaessa ennen Mr. Spenlow'in aikaa; ja
vaikka uusi, lisäksi tullut veri sekä se komeus, jota Mr. Spenlow
kannatti, olivat virkistyttäneet sitä, ei se kuitenkaan ollut niin
lujalle pohjalle perustettu, että se olisi järkkymättä kestänyt
semmoista kohtausta, kuin sen uutteran johtajan äkillistä poismenoa. Se
huononi huononemistaan. Vaikka Mr. Jorkins'illa firmassa oli hyvä
maine, oli hän hidas, kykenemätön mies, jonka arvo ulkopuolella firmaa
ei ollut semmoinen, josta olisi ollut jotakin tukea. Minä jouduin nyt
hänen haltuunsa ja kun näin hänen panevan nuuskaansa ja antavan asiain
mennä menoansa, surin tätini tuhatta puntaa enemmän, kuin koskaan.
Mutta tämä ei ollut pahin seikka. Commons'issa hyöri joukko
liikavieraita ja syrjäläisiä, jotka, vaikk'eivät itse olleet
proktoreita, askaroitsivat tavallisissa laki-asioissa ja saivat niitä
toimitetuksi todellisten proktorein avulla, jotka lainasivat nimensä
sitä vastaan, että heille annettiin osa ryöstöstä; -- ja tämmöisiä oli
päälliseksi sangen paljon. Koska meidän firmamme nyt tahtoi työtä
vaikka mimmoisilla ehdoilla, rupesimme liittoon tämän kunnon joukkion
kanssa ja heitimme ulos syöttejämme näille liikavieraille ja
syrjäläisille, että he toisivat työtänsä meille. Naimaluvat ja
vähäisten testamenttien vahvistamiset, niitä me kaikki halusimme ja
niistä saimme parhaimman makson, jonka vuoksi niistä myöskin kiihkeästi
kilpailtiin. Kaappareita ja houkuttelioita asetettiin kaikille
Commons'in oville ja heidän käskettiin voimiensa mukaan katkaista tie
kaikilta suruvaatteisin puetuilta ja kaikilta ujomuotoisilta
gentlemaneilta sekä viekoitella näitä niihin byroisin, joita heidän
itsekunkin isäntäänsä hallitsivat; ja noita käskyjä noudatettiin niin
hyvin, että minä itse, ennenkuin olin tunnettu ulkomuodoltani, kaksi
kertaa sysättiin päävastustajamme huoneesen. Koska näitten onkijain
ristiriitaiset pyrinnöt oman luontonsa kautta ärsyttivät tunteita,
joutuivat he itse usein kahakkaan; ja Commons sai senkin häpeän, että
paras houkutteliamme (joka ennen oli ollut viinikaupassa, ja
jälestäpäin vannotettu mäkläri) muutamia päiviä kävi silmä
mustansinisenä. Ei kukaan näistä vakojista pitänyt sitä minään, jos hän
kohteliaasti auttoi vanhaa, mustiin puettua ladyä ulos vaunuista,
tappoi jokaisen proktorin, jota tämä kysyi, esitteli isäntäänsä saman
proktorin lailliseksi jälkeläiseksi ja edustajaksi sekä kantoi tämän
ladyn (joka välisti oli kovasti säikähtynyt) mainitun isäntänsä
byroosen. Monta vangittua tuotiin tällä tapaa minun luokseni. Mitä
naimalupiin tulee, kohosi kilvoitus niin suureksi, että ujo gentlemani,
joka tahtoi semmoista, ei voinut muuta, kuin antautua ensimäiselle
houkuttelialle taikka sallia heidän tapella hänestä itsestä ja joutua
väkevimmän saaliiksi. Tuimimman tappelun aikana istui eräs meidän
konttoristimme, joka oli tuota ukittajan joukkoa, tavallisesti hattu
päässä, että hän olisi valmis ryntäämään ulos ja asian-omaisen tuomarin
edessä vannottamaan jokaista uhria, joka tuotiin sisään. Tätä
houkuttelemisen tapaa kestää vielä tänä päivänä, luulen minä. Kun
viimeisen kerran olin Commons'issa, karkasi kohtelias mies valkoisella
esiliinalla kimppuuni jostakin käytävästä, kuiskasi "naimaluvan" sanan
korvaani, ja minä sain vaan suurella vastuksella häntä estetyksi
sivumasta itseäni syliinsä ja kantamasta itseäni jonkun proktorin luo.
Sallikaat minun tämän poikkeuksen perästä jatkaa matkaani Dover'iin.
Tätini talossa havaitsin kaikki olevan hyvässä kunnossa, ja minun oli
tilaisuus suuresti ilahuttaa häntä, kun kirjoitin hänelle, että hänen
hyyryläisensä oli perinyt hänen riitansa ja lakkaamatta kävi sotaa
aaseja vastaan. Kun olin toimittanut vähäisen asiani ja maannut yön
siellä, lähdin varhain aamulla Canterbury'yn. Nyt oli taas talvi, ja
vilpas, kylmä, tuulinen päivä ja avara tasanko saattivat toiveeni vähän
kirkkaammiksi.
Kun tulin Canterbury'yn, kävelin pitkin vanhoja katuja jonkunlaisella
vakavalla ilolla, joka rauhoitti mieltäni ja tyynnytti sydäntäni.
Tuossa olivat vanhat nimi-taulut, vanhat kirjoitukset puotien ovissa,
vanhat palveliat puodeissa. Siitä, kuin olin koulupoikana täällä,
tuntui niin pitkä aika kuluneen, että minua kummastutti, että paikka
oli niin vähän muuttunut, siksi kuin tulin ajatelleeksi, kuinka vähän
itse olin muuttunut. Kumma kyllä, sama levollinen vaikutus, jota aina
ajattelin Agnes'iin yhdistyneeksi, näytti vallitsevan joka paikassa
yksin siinä kaupungissakin, jossa hän asui. Kunnian-arvoiset
tuomiokirkon tornit ja vanhat naakat ja peltovarekset, joitten ilmasta
kuuluvat äänet tekivät nämät yksinäisemmiksi, kuin täydellinen
äänettömyys olisi tehnyt; vanhentuneet holviportit, muinoin täytetyt
kuvapatsailla, jotka aikaa sitten olivat kukistuneet ja tomuksi
muuttuneet niinkuin ne kunnian-arvoiset pilgrimit, jotka olivat
katselleet niitä; hiljaiset sopet, joissa vuosisatojen muuri vehreä
suikerteli pitkin päätyjä ja hajoavia seiniä; vanhanaikuiset
rakennukset; maaseudun kaltainen kaupungin ympäristö, jossa pellot,
puutarhat ja kryytimaat vaihtelivat; kaikkialla -- kaikissa -- tunsin
saman puhtaan ilman, saman rauhallisen, miettivän, lievittävän hengen.
Kun saavuin Mr. Wickfield'in asuntoon, näin siinä vähäisessä huoneessa
alikerroksessa, jossa Uriah Heep'in ennen oli tapa istua, Mr.
Micawber'in suurella ahkeruudella juoksuttavan kynäänsä. Hän oli puettu
lakimiehen tapaisiin, mustiin vaatteisin ja häämötti isona ja kookkaana
tässä vähäisessä byroossa.
Mr. Micawber kävi erittäin iloiseksi minut nähdessään, mutta oli
myöskin vähän hämmentynyt. Hän tahtoi heti saattaa minut Uriah'n luo,
mutta minä kielsin.
"Minä tunnen tämän talon vanhastansa, niinkuin muistatte", lausuin
minä, "ja osaan kyllä ylikerrokseen. Mitä lakitieteestä pidätte, Mr.
Micawber?"
"Rakas Copperfieldini", vastasi hän, "semmoiselle miehelle, joka
on varustettu mielikuvituksen korkeammilla lahjoilla, on
lakitieteellisissä tutkimuksissa paha vastus niissä monilukuisissa
erityis-seikoissa, joita ne käsittävät. Ei edes ammatillisessa
kirjeenvaihdossamme", lausui Mr. Micawber, katsellen muutamia kirjeitä,
joita hän paraikaa suoritti, "mieli saa kohota mihinkään ylevämpään
lauselaatuun. Kuitenkin on se jalo harrastus. Jalo harrastus!"
Hän kertoi sitten minulle, että hän oli hyyrännyt Uriah Heep'in vanhan
asunnon, ja että Mrs. Micawber ihastuksella vastaan-ottaisi minut oman
kattonsa alla.
"Se on halpa", sanoi Mr. Micawber -- "käyttääkseni ystäväni Heep'in
mielilausetta, mutta se kenties on astuin komeampaan taloudelliseen
asemaan".
Minä kysyin häneltä, oliko hänellä tähän saakka ollut syytä olla
tyytyväinen siihen tapaan, jolla hänen ystävänsä Heep kohteli häntä.
Hän nousi katsoaksensa, oliko ovi oikein kiinni, ennenkuin hän
matalammalla äänellä vastasi:
"Rakas Copperfieldini, mies, joka ponnistaa rahallisten vastusten
taakan alla, on useimpien ihmisten suhteen eduttomassa asemassa. Tämä
eduton asema ei parane, jos tuo taakka pakoittaa häntä pyytämään
palkkaansa ennen määrättyä makso-aikaa. Kaikki, mitä minä voin sanoa,
on, että ystäväni Heep on vastannut anomuksiini, joita minun ei
tarvitse tarkemmin selittää, semmoisella tavalla, joka on omainen
lisäämään kunniaa yhtä paljon hänen järjellensä kuin hänen
sydämellensä".
"Minä en olisi luullut hänen olevan aivan auliin rahoillensa",
muistutin minä.
"Antakaat anteeksi minulle!" lausui Mr. Micawber, muotoansa teeskellen,
"minä puhun ystävästäni Heep'istä minun kokemukseni mukaan".
"Minua ilahuttaa, että teidän kokemuksenne on niin hyvä", vastasin
minä.
"Te olette hyvin ystävällinen, rakas Copperfieldini", sanoi Mr.
Micawber ja hyräili jotakin nuottia.
"Näettekö Mr. Wickfield'iä usein?" kysyin minä, puheainetta
muuttaakseni.
"En usein", vastasi Mr. Micawber halveksivaisesti. "Mr. Wickfield on,
rohkenen sanoa, mies, jolla on sangen oivalliset aikomukset, mutta hän
on -- lyhyeltä, hän on vanhan-aikainen".
"Minä pelkään, että hänen asiakumppaninsa koettaa saattaa häntä siksi",
sanoin minä.
"Rakas Copperfieldini!" vastasi Mr. Micawber, levottomasti ruumistansa
tuolillaan väänneltyään, "sallikaat minun tehdä yksi muistutus! Minä
olen täällä luottamus-virassa. Minä olen täällä uskotun asemassa.
Muutamien aineitten keskusteleminen, vaikka itse Mrs. Micawber'in
kanssa (joka niin kauan on ottanut osaa erinäisiin vaiheisini ja on
erinomaisen selväjärkinen nainen), on, minun täytyy ajatella niin,
soveltumaton niihin toimiin, jotka nyt ovat jätetyt minulle. Minä
rohkenisin sentähden esitellä, että me ystävällisessä keskuudessamme,
joka, toivoakseni, ei koskaan häirity! -- vedämme viivan. Toisella
puolen tätä viivaa", lausui Mr. Micawber, byroon linjaalilla osoittaen
sitä pulpetillansa, "on kaikki, mitä ihmisjärki käsittää vähäisellä
poikkeuksella; toisella on tämä vähäinen poikkeus, se on: Messrs.
Wickfield ja Heep'in asiat ynnä kaikki, mitä kuuluu ja koskee niihin.
Minä toivon, etten loukkaa nuoruuteni kumppania, kun panen tämän
ehdoituksen hänen kylmemmän ymmärryksensä ratkaistavaksi?"
Vaikka Mr. Micawber'issa näin jonkun levottoman muutoksen, joka vaivasi
häntä, niinkuin hänen uudet velvollisuutensa olisivat olleet
sopimattomat hänelle, tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta
katsoa itseäni loukatuksi. Kun sanoin sitä hänelle, näytti se
lievittävän häntä, ja hän pusersi kättäni.
"Minä olen ihastunut, Copperfield", lausui Mr. Micawber, "antakaat
minun vakuuttaa sitä teille, Miss Wickfield'iin. Hän on sangen etevä
nuori lady; hänellä on tavattoman viehättävät ominaisuudet, sulot ja
hyvät avut. Totta tosiaan", sanoi Mr. Micawber, lukemattomia kertoja
suudellen kättänsä ja kumartaen gentilimmalla ryhdillänsä, "minä
kunnioitan Miss Wickfield'iä! Hem!"
"Siitä ainakin olen iloinen", arvelin minä.
"Jollette, rakas Copperfieldini, tuona hauskana iltana, jota meidän oli
onni viettää teidän kanssanne, olisi vakuuttanut meille, että D. oli
teidän lempikirjaimenne", sanoi Mr. Micawber, "olisin epäilemättä
luullut A:ta siksi".
Meillä on kaikilla joku kokemus eräästä tunteesta, joka satunnaisesti
valloittaa meidät, että mitä sanomme ja teemme, on sanottu ja tehty
ennen jonakin kaukaisena aikana -- että samat kasvot, esineet ja
asianhaarat ovat ympäröinneet meitä hämäriä ikäkausia sitten -- että
täydellisesti tiedämme, mitä ensiksi tämän jälkeen sanotaan, niinkuin
yhtäkkiä muistaisimme sen! Minä en koskaan ollut havainnut tätä
salamyhkäistä tuntoa voimakkaammin eläessäni, kuin hänen lausuessaan
näitä sanoja.
Minä sanoin siksi kertaa hyvästi Mr. Micawber'ille, käskien hänen
viedä parhaita terveisiäni kaikille kotona oleville. Kun jätin hänet
ja hän jälleen ryhtyi tuoliinsa ja kynäänsä ja sovitti päätänsä
kaulahuiviinsa, mukavaan kirjoitus-asemaan päästäksensä, huomasin
selvästi, että siitä, kuin hän oli ruvennut uuteen virkaansa, jotakin
oli tullut hänen ja minun väliini, joka esti meitä lähestymästä
toisiamme, niinkuin meidän oli tapa lähestyä, ja kokonaan muutti
keskuutemme luonteen.
Tuossa omituisessa, vanhassa vierashuoneessa ei ollut ketään, vaikka
siinä näkyi jälkiä Mrs. Heep'in läsnä-olosta. Minä katsoin siihen
huoneesen, joka vielä oli Agnesin, ja näin tämän istuvan valkean
vieressä, vanhan-aikuisen pulpettinsa ääressä, ja kirjoittavan.
Varjoni saatti hänet katsomaan ylös. Mikä ilo, kun sai olla syynä
tuommoiseen kirkkaasen muutokseen hänen huomiokkaissa kasvoissaan ja
tulla kunnioitetuksi semmoisella suloisella tervehdyksellä!
"Voi Agnes!" sanoin minä, kun istuimme toinen toisemme vieressä; "minä
olen kaivannut sinua niin paljon viime aikoina!"
"Todella?" vastasi hän. "Taas! Ja niin pian!"
Minä pudistin päätäni.
"Minä en tiedä, kuinka laita on, Agnes; minä kaipaan mielestäni jotakin
hengen-avua, joka pitäisi olla minulla. Sinä olit niin tottunut
ajattelemaan minun puolestani noina onnellisina vanhoina päivinä
täällä, ja minä käännyin niin luonnollisesti sinuun, neuvoa ja turvaa
etsiäkseni, että todella luulen, etten ole tuota avua saavuttanut".
"Ja mikä se on?" kysyi Agnes iloisesti.
"Minä en tiedä, miksi sanon sitä", vastasin minä. "Minä luulen, että
olen vakava ja kestäväinen?"
"Minä olen varma siitä", arveli Agnes.
"Ja kärsivällinen, Agnes?" kysyin vähäisellä epäilyksellä.
"Niin", vastasi Agnes nauraen. "Jotenkin".
"Vaan kuitenkin", lausuin minä, "käyn niin onnettomaksi ja
kiusaantuneeksi, ja olen niin horjuva ja epäneuvoinen, kun koetan
lujittaa itseäni, että varmaan tiedän kaipaavani jonkunlaista --
sanonko sitä siksi? -- luottamusta".
"Sano sitä siksi, jos niin tahdot", arveli Agnes.
"Hyvä!" vastasin minä. "Kuule siis! Sinä tulet London'iin, minä luotan
sinuun, ja minulla on kohta joku tarkoitus ja elämänsuunta. Ne katoovat
minulta, minä tulen tänne ja tunnen itseni silmänräpäyksellä
toisenlaiseksi ihmiseksi. Asianhaarat, jotka vaivaavat minua, eivät ole
muuttuneet, siitä kuin tulin tähän huoneesen, mutta lyhyellä aikaa
valloittaa minut joku vaikutus, joka muuttaa minut, voi, kuinka paljon
paremmaksi! Mikä se on? Missä sinun salaisuutesi on, Agnes?"
Hän oli painanut päänsä alaspäin ja katseli valkeaan.
"Se on se vanha juttu", sanoin minä. "Älä naura, kun sanon, että ennen
kävi vähissä asioissa aina samalla tapaa, kuin nyt suurissa. Entiset
huoleni olivat joutavia, ja nykyiset ovat totisia, mutta milloin
hyvänsä olen lähtenyt pois kasvatus-sisareni luota --".
Agnes katsahti ylös -- kuinka taivaallisilla kasvoilla! -- ja ojensi
minulle kätensä, jota minä suutelin.
"Joka kerta, jolloin sinä, Agnes, et ole ollut minua neuvomassa ja
hyväksymässä jossakin hankkeessa, olen mielestäni käynyt epävakaiseksi
ja joutunut kaikenlaisiin vastuksiin. Kun lopulta olen tullut sinun
luoksesi (niinkuin aina olen tullut), olen muuttunut levolliseksi ja
onnelliseksi. Nyt palajan kotiin, niinkuin väsynyt matkustaja, ja
löydän semmoisen siunatun rauhan!"
Minä tunsin syvästi, mitä sanoin, se koski minuun niin suoraan, että
ääneni petti minut; minä peitin kasvoni kädelläni ja puhkesin
kyyneliin. Minä kirjoitan totuuden. Mitä ristiriitaisuutta ja
epämukaisuutta tahansa minussa oli, niinkuin sitä on meissä niin
monessa; mikä hyvänsä olisi voinut olla aivan toisenlaista ja paljon
parempaa; mitä hyvänsä olin tehnyt, jossa itsepäisesti käännyin pois
oman sydämeni äärestä, sitä en tietänyt. Minä tiesin vaan, että täyttä
totta tunsin rauhaa ja lepoa Agnesin läheisyydessä. Leppeällä,
sisarellisella käytöksellänsä, sädehtivillä silmillänsä, hellällä
äänellänsä ja tuolla suloisella tyvenyydellä, joka oli aikoja sitten
tehnyt sen asunnon, jossa hän oleskeli, pyhäksi paikaksi minulle,
toinnutti hän minut pian tästä heikkoudesta ja sai minut kertomaan
kaikki, mitä oli tapahtunut siitä asti, kuin viimein tapasimme
toisemme.
"Eikä minulla ole sanaakaan lisätä, Agnes", lausuin minä, kun olin
päättänyt kertomukseni. "Nyt luotan sinuun".
"Mutta minuun sinä et saa luottaa, Trotwood", vastasi Agnes, iloisesti
hymyillen. "Sinun täytyy luottaa toiseen".
"Doraanko?" sanoin minä.
"Tietysti".
"No, minä en ole maininnut, Agnes", lausuin vähän hämmentyneenä, "että
Doraan on jotenkin vaikea -- minä en tahtoisi millään muotoa sanoa
luottaa, koska hän on itse puhtaus ja totuus -- vaan jotenkin vaikea --
minä todella tuskin tiedän, mitä sanaa käyttäisin, Agnes. Hän on arka
pikku olento ja helposti häirittynyt ja peloitettu. Kun vähäistä ennen
hänen isänsä kuolemaa katsoin velvollisuudekseni mainita hänelle --
mutta minä kerron sinulle, jos maltat kuunnella, kuinka se oli".
Minä juttelin siis Agnesille, kuinka olin puhunut köyhyydestäni,
kokkikirjasta, kirjanpidosta ja kaikista muista.
"Voi Trotwood!" nuhteli hän hymyillen. "Juuri sinun vanhaa,
äkkipikaista käytöstäsi! Olisihan sinun kyllä sopinut vakaasti pyrkiä
eteenpäin mailmassa eikä kuitenkaan tarvinnut olla niin raju arkaa,
hellää, kokematonta tyttöä vastaan. Dora raukka!"
Minä en ole koskaan kuullut semmoista suloista, kärsivällistä hyvyyttä
lausuttavan, kuin se, jota hän osoitti, tätä vastatessaan. Oli niinkuin
olisin nähnyt hänen ihmetellen ja hellästi syleilevän Doraa sekä sillä
huolenpidolla, jolla hän puollusti tätä, äänettömästi moittivan minua
siitä hätäisyydestä, jolla olin säikähyttänyt tätä pikkuista sydäntä.
Oli niinkuin olisin nähnyt Doran koko lumoavassa luonnollisuudessaan
hyväilevän Agnesia ja kiittävän häntä sekä miellytellen vetoavan hänen
puoleensa minua vastaan, mutta kuitenkin rakastavan minua koko
lapsellisella viattomuudellansa.
Minä tunsin itseni niin kiitolliseksi Agnesille ja ihmettelin häntä
niin suuresti! Minä näin, ikäänkuin valoisassa tulevaisuudessa, nämät
kaksi yhdessä, pari soveliaita ystäviä, toinen toistansa kaunistaen!
"Mitä minun siis tulee tehdä, Agnes?" kysyin minä, vähän aikaa valkeaan
katseltuani. "Mikä olisi oikein tehty?"
"Minä arvaan", lausui Agnes, "että menettelisit kunniallisesti, jos
kirjoittaisit noille molemmille ladyille. Eikö omasta mielestäsi
kaikenlaiset salaiset toimet ole sopimattomat?"
"Kyllä. Jos niin on sinun mielestäsi", sanoin minä.
"Varsin vähän pystyn päättämään tämmöisistä asioista", vastasi Agnes
ujolla epäilyksellä, "mutta minä tunnen varmaan -- lyhyeltä, minä
tunnen, että, jos peität ja salaat asiaa, se ei ole sinun tapaistasi".
"Ei minun tapaistani sen liika hyvän ajatuksen mukaan, jota sinä,
Agnes, pelkään minä, pidät minusta", lausuin minä.
"Sinun tapaistasi suoran luonteesi puolesta", vastasi hän; "ja
sentähden minä kirjoittaisin noille molemmille ladyille. Minä kertoisin
niin selvästi ja avosydämisesti, kuin mahdollista, kaikki, mitä on
tapahtunut, ja kysyisin heiltä lupaa saada välisti käydä heidän
luonansa. Siihen katsoen, että olet nuori ja vasta pyrit johonkin
asemaan elämässä, luulen, että olisi hyvä, jos sanoisit, että
mielellään tyydyt niihin ehtoihin, joita he ehkä asettavat sinulle.
Minä pyytäisin, että he eivät hylkäisi anomustani Doran puoleen
kääntymättä, vaan keskustelisivat siitä hänen kanssaan, kun katsoivat
aikaa sopivaksi. Minä en olisi liian kiivas", lausui Agnes lempeästi,
"enkä vaatisi liian paljon. Minä luottaisin uskollisuuteeni ja
kestäväisyyteeni -- ja Doraan".
"Mutta jos he taas tällä ilmoituksella peljättäisivät Doran, Agnes",
sanoin minä. "Ja jos Dora itkisi eikä sanoisi mitään minusta!"
"Lieneekö se luultavaa?" kysyi Agnes samalla suloisella
huolenpitäväisyydellä kasvoissaan.
"Jumala siunatkoon häntä, hän on arka, kuin lintu", lausuin minä.
"Olisipa tuo mahdollista. Taikka jos molemmat Miss Spenlow'it
(tämänlaatuiset vanhanpuoliset ladyt ovat toisinaan hyvin kummallisia)
eivät olisi semmoisia, joihin sopisi tällä tapaa kääntyä!"
"Minä en luule, Trotwood", vastasi Agnes, nostaen lempeitä silmiänsä
minun silmiäni kohden, "että minä katsoisin tuota. Olisi kenties
parempi vaan katsoa, onko oikein tehdä näin; ja, jos on, tehdä".
Minulla ei ollut enää mitään epäilystä tässä asiassa. Huojentuneella
mielellä, vaikka tyyni tietäen, kuinka ylen tärkeä toimeni oli, pyhitin
koko iltapuolen tämän kirjeen suunnittelemiseen, jota suurta
tarkoitusta varten Agnes jätti pulpettinsa minulle. Mutta ensiksi menin
alikerrokseen kohtaamaan Mr. Wickfield'iä ja Uriah Heep'iä.
Minä tapasin Uriah'n uudessa, muurisavelta haisevassa byroossa, joka
oli rakennettu ulos puutarhaan päin ja jossa hän keskellä kirjoja ja
papereita istuessaan näytti erinomaisen ilkeältä. Hän vastaan-otti
minut tavallisella imarruksellaan ja oli olevinaan, niinkuin hän ei
olisi Mr. Micawber'ilta kuullut mitään tulostani, jota väitöstä minä
suorastaan en uskonut. Hän saatti minut Mr. Wickfield'in huoneesen,
joka oli entisestä kovasti muuttunut -- sieltä oli uuden asiakumppanin
eduksi viety koko joukko mukavia huonekaluja -- ja seisoi valkean
edessä, lämmittäen selkäänsä ja hivuttaen leukaansa laihalla
kädellänsä, sillä välin kuin Mr. Wickfield ja minä tervehdimme
toisiamme.
"Totta kai jäätte meille, Trotwood, siksi aikaa, kuin olette
Canterbury'ssä?" sanoi Mr. Wickfield, pikimmältä katsahtaen Uriah'an
tämän suostumusta varten.
"Onko täällä sijaa minulla?" kysyin minä.
"Minä muutan mielelläni, Master Copperfield -- Mister aioin sanoa,
mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta", lausui Uriah -- "vanhasta
huoneestanne, jos se olisi hauskaa teille".
"Ei, ei", arveli Mr. Wickfield. "Miksi _teitä_ häirittäisiin? Löytyy
toinen huone. Löytyy toinen huone".
"Niin, mutta te tiedätte", vastasi Uriah irvistellen, "minua todella
ilahuttaisi!"
Asiaa ratkaistakseni sanoin, että tahdoin tuota toista huonetta taikka
ei mitään, ja niin päätettiin, että minä saisin sen. Minä jätin firman
hyvästi päivällisiksi ja menin jälleen ylikerrokseen.
Minä olin toivonut, etten saisi muuta seuraa, kuin Agnesin. Mutta Mrs.
Heep oli pyytänyt lupaa saada kutiminensa istua pesän vieressä samassa
huoneessa sillä nimellä, että se tällä tuulella oli soveliaampi hänen
luuvalollensa, kuin vieras- taikka päivällishuone. Vaikka olisin ilman
mitään omantunnon vaivaa juljennut asettaa hänet tuomiokirkon
korkeimmalle harjalle tuulen armoille, taivuin pakon alle ja tervehdin
häntä ystävällisesti.
"Minä kiitän teitä nöyrästi, Sir", vastasi Mrs. Heep, kun kysyin hänen
terveyttänsä, "mutta minä en voi oikein hyvin. Minulla ei ole paljon,
josta sopii kerskata. Jos saisin nähdä Uriah'ni toimeen-tulon taatuksi
mailmassa, ei minulla ole mielestäni juuri mitään lisäksi toivottavaa.
Miltä Ury'ni teistä näyttää, Sir?"
Minusta hän näytti yhtä konnamaiselta, kuin ennen, ja minä vastasin,
etten huomannut mitään muutosta hänessä.
"Vai ei hän teistä ole muuttunut?" kysyi Mrs. Heep. "Tässä minun täytyy
nöyrästi pyytää lupaa ajatella toisin. Ettekö näe, että hän on laiha?"
"Ei laihempi, kuin tavallisesti", vastasin minä.
"_Ettekö_ tosiaan!" sanoi Mrs. Heep. "Mutta te ette tarkasta häntä
äidin silmällä!"
Uriah'n äidin silmä oli paha silmä koko muulle mailmalle, ajattelin
minä, kun se kohtasi minut, olipa se kuinka hellä hyvänsä Uriah'lle, ja
minä luulen, että hän ja hänen poikansa rakastivat toisiansa. Se
siirtyi nyt minusta Agnes'iin.
"Ettekö _te_ näe, että hän riutuu ja hiukenee, Miss Wickfield?" kysyi
Mrs. Heep.
"En", lausui Agnes, tyvenesti jatkaen työtänsä. "Te olette liiaksi
huolissanne hänen puolestaan. Hän voi varsin hyvin".
Paha-enteisellä nuhistuksella ryhtyi Mrs. Heep jälleen kutimeensa.
Tästä hän ei hiukkaakaan luopunut eikä jättänyt meitä hetkeksikään.
Minä olin tullut varhain aamulla, ja meillä oli vielä kolme, neljä
tuntia päivällisiin, mutta hän istui tuossa, liikuttaen vartaitansa
yhtä yksitoikkoisesti, kuin tuntilasi hiekkaansa juoksuttaa. Hän istui
toisella puolella valkeata: minä pulpetin vieressä vastapäätä sitä;
vähän tuolla puolen minua ja syrjempänä Agnes. Joka kerta kuin minä,
kirjeeni ääressä miettien, nostin ylös silmäni ja katseeni kohtasi
Agnes'in ajattelevaiset kasvot sekä minä näin niitten kirkkaina ja
enkelinkaltaisina hohtavan rohkeutta itselleni, huomasin kohta, että
paha silmä siirtyi minusta Agnes'iin päin, palasi takaisin minuun ja
lopulta taas varkain kutimeen. Mitä hän kutoi, sitä en tiedä, kosk'en
ole perehtynyt siihen taitoon; mutta verkolta se näytti; ja kun hän
työskenteli kiinalaisten syömäpuikkojen muotoisilla vartaillansa,
näytti hän valkean valossa häijyn-ilkiseltä noidalta, jota vastapäätä
istuva, hohtava hyvyys vielä piti kurissa, mutta joka hankki ensi
tilaisuudessa heittämään verkkoansa. Päivällisillä hän samalla tapaa
pitkitti vartioimistansa silmiään räpyttämättä. Päivällisten jälkeen
tuli hänen poikansa vuoro, ja kun Mr. Wickfield, hän ja minä jäimme
yksikseen, karsasteli hän minua ja luikerrutti ruumistansa, siksi kuin
tuskin saatin kestää sitä. Vierashuoneessa oli äiti taas kutomassa ja
vartioimassa. Koko ajan, kuin Agnes lauloi ja soitti, istui äiti pianon
ääressä. Kerran hän pyysi jotakin erityistä balladia, johon, sanoi hän,
hänen Ury'nsa (joka haukotellen istui jossakin nojatuolissa) oli kovin
mieltynyt, ja tuon tuostakin katsahti hän poikaansa ja kertoi
Agnesille, että Ury oli ihastuksissaan hänen soitostaan. Mutta hän
puhui tuskin koskaan -- minä epäilen, josko kertaakaan -- poikaansa
jollakin tavalla mainitsematta. Minä näin selvästi, että tämä oli se
tehtävä, joka oli hänelle annettu.
Tätä kesti maata-panon aikaan saakka. Kun olin nähnyt äidin ja pojan,
niinkuin kaksi isoa yö-lepakkoa, liehuvan koko asunnon ympäri ja
pimittävän sitä rumalla ruumiillansa, kävin niin alakuloiseksi, että
olisin mieluisammin jäänyt alikerrokseen, kutimista ja kaikista
huolimatta, kuin mennyt levolle. Minä en saanut paljon mitään unta.
Seuraavana päivänä alkoi kutominen ja vartioiminen taas ja sitä kesti
koko päivän.
Minulla ei ollut mitään tilaisuutta puhua Agnesin kanssa edes kymmentä
minutia. Minä tuskin sain hänelle kirjettäni näytetyksi. Minä esittelin
hänelle, että hän tulisi kävelemään kanssani, mutta kun Mrs. Heep
useita kertoja valitti, että hän voi huonommin, jäi Agnes armeliaisesti
hänen luoksensa pitämään hänelle seuraa. Kun rupesi hämärtämään, lähdin
ulos yksinään, miettien, mitä minun piti tehdä ja olinko oikeutettu
kauemmin Agnesilta salaamaan, mitä Uriah Heep London'issa oli kertonut
minulle; sillä tämä rupesi taas kovasti huolettamaan minua.
Minä en ollut vielä astunut niin pitkälle, että olisin ehtinyt
ulkopuolelle kaupunkia Ramsgate'n tiellä, jossa löytyi hyvä polku, kun
joku pimeässä takaapäin huusi minua. Hoikan ruumiin ja kapean
päällystakin suhteen oli mahdoton erehtyä. Minä pysähdyin ja Uriah Heep
saavutti minut.
"No?" sanoin minä.
"Kuinka nopeasti te astutte!" lausui hän. "Minulla on sangen pitkät
jalat, mutta te annoitte niille täyden työn".
"Mihin olette menossa?" kysyin minä.
"Minä aion seurata teitä, Master Copperfield, jos suotte minulle huvin
kävellä vanhan tuttavan kanssa". Hän lausui tätä jonkunlaisella
ruumiinsa rytkytyksellä, jota sopi katsoa joko anovaksi taikka
pilkkaavaksi, ja alkoi astua rinnallani.
"Uriah!" sanoin minä niin kohteliaasti, kuin voin, vähän vaiti-olon
perästä.
"Master Copperfield!" vastasi Uriah.
"Totta puhuakseni (te ette saa paheksia sitä) lähdin ulos kävelemään
yksinään, koska minulla on ollut niin paljon seuraa".
Hän katseli minua sivultapäin ja sanoi inhottavimmalla irvillänsä: "te
tarkoitatte äitiäni?"
"Niin tarkoitan", arvelin minä.
"Ah! Mutta te tiedätte, että me olemme niin halpoja", vastasi hän. "Ja
koska me tiedämme oman halpuutemme, täytyy meidän todella pitää huolta,
etteivät ne, jotka eivät ole halpoja, sysää meitä syrjälle. Rakkaudessa
ovat kaikki sotakeinot luvallisia, Sir".
Hän nosti isot kätensä, että ne koskivat hänen leukaansa, hieroi niitä
hiljalleen toisiinsa ja nauroi leppeästi, näyttäen niin häijyltä
babianilta, kuin mikään inhimillinen olento voi näyttää.
"Te olette, näettekö, Master Copperfield", lausui hän, yhä hyväillen
itseänsä samalla ilkeällä tavalla ja pudistaen päätänsä minulle, "te
olette kovin vaarallinen kilpakosija. Niin olette aina olleet, sen
tiedätte".
"Minunko tähteni Miss Wickfield'iä vartioitsette ja teette, ettei hänen
kotinsa ole mikään koti?" kysyin minä.
"Oh! Master Copperfield! Nuot ovat kovin ankaria sanoja", vastasi hän.
"Pukekaat ajatukseni mihin sanoihin tahdotte", arvelin minä. "Te
tiedätte, mikä se on, Uriah, yhtä hyvin, kuin minä".
"Voi, ei! Teidän täytyy itse pukea se sanoihin", lausui hän. "Oi,
todella! Minä en saata sitä tehdä".
"Luuletteko", sanoin minä, Agnesin tähden pakoittaen itseäni hyvin
maltilliseksi ja tyveneksi häntä kohtaan, "että minä pidän Miss
Wickfield'iä minäkään muuna, kuin varsin kalliina sisarena?"
"Hyvä, Master Copperfield", vastasi hän, "te havaitsette, etten ole
velvollinen vastaamaan tähän kysymykseen. Te ette ehkä pidä,
tiedättehän. Mutta te, näettekö, ehkä pidättekin!"
Minä en ole koskaan nähnyt mitään semmoista, kuin hänen kasvojensa ja
varjottomien silmiensä alhaisen viekkauden, noitten silmien, joissa ei
ollut ripsen haamuakaan.
"No siis!" sanoin minä. "Miss Wickfield'in tähden --".
"Minun Agnesini tähden!" huudahti hän jollakin vavahtelevalla, jyrkällä
ruumiinsa vääntelyllä. "Tahtoisitteko olla niin hyvä ja nimittää häntä
Agnesiksi, Master Copperfield!"
"Agnes Wickfield'in tähden -- Jumala siunatkoon häntä!"
"Kiitoksia tästä siunauksesta, Master Copperfield", keskeytti hän.
"Minä kerron teille, mitä olisin, asiain toisin ollen, yhtä pian
kertonut -- Jack Ketch'ille". [S.o. pyövelille.]
"Kenelle, Sir?" sanoi Uriah, kaulaansa kurottaen ja pitäen kättänsä
korvan takana.
"Pyövelille", vastasin minä. "Sille, joka kaikkein vähimmin olisi
tullut mieleeni" -- vaikka hänen omat kasvonsa olivat aivan itsealtansa
synnyttäneet tämän viittauksen. "Minä olen kihloissa toisen nuoren
ladyn kanssa. Minä toivon, että tämä tyydyttää teitä".
"Kunnianne kautta?" lausui Uriah.
Minä aioin suuttuneena antaa sanoilleni sitä vahvistusta, jota hän
pyysi, kun hän tarttui käteeni ja likisti sitä.
"Voi Master Copperfield!" sanoi hän. "Jos olisitte vaan alentaneet
itseänne ja vastanneet luottamukseeni, kun vuodatin sydämeni kyllyyden
teidän eteenne sinä iltana, jona häiritsin teitä niin paljon ja nukuin
arkihuoneenne pesän edessä, en olisi koskaan epäillyt teitä. Asiain
nykykannalla käsken heti pois äitini, jopa aivan halustakin. Minä
tiedän, että annatte anteeksi rakkauden varokeinot, ettekö anna? Mikä
onnettomuus, Master Copperfield, ettette alentaneet itseänne ja
vastanneet luottamukseeni! Minä olen varma, että annoin teille monta
tilaisuutta. Mutta te ette ole koskaan alentaneet itseänne minun
suhteeni niin paljon, kuin minä olisin suonut. Minä tiedän, ettette ole
koskaan rakastaneet minua, niinkuin minä olen rakastanut teitä!"
Koko tämän ajan likisti hän kättäni kosteilla, kalankaltaisilla
käsillänsä, sillä välin kuin minä kaikenlaisilla tempuilla, joita
häveliäisyys salli, koetin saada sitä pois. Mutta se ei onnistunut
minulta. Hän veti käsivarteni silkkiäismarjan-karvaisen päällystakkinsa
hian alle, ja minä astuin eteenpäin, melkein pakosta, käsitysten hänen
kanssaan.
"Joko palataan?" kysyi Uriah, samalla kääntäen minut ympäri, että
kasvoni tulivat kaupunkia kohden, johon nouseva kuu nyt paisti,
kaukaisia akkunoita hopioiten.
"Ennenkuin jätämme tämän aineen, täytyy teidän saada tietää", sanoin
minä, keskeyttäen jokseenkin pitkää äänettömyyttä, "että Agnes
Wickfield, minun luullakseni, on niin paljon teitä ja kaikkia teidän
toiveitanne ylempänä, kuin itse tuo kuu!"
"Niin levollinen! Eikö hän ole!" lausui Uriah. "Sangen levollinen!
Tunnustakaat nyt, Master Copperfield, ettette ole rakastaneet minua
aivan niinkuin minä olen rakastanut teitä. Koko ajan olette ajatelleet
minua liian halvaksi. Minä en ihmettele sitä!"
"Minua ei miellytä halpuuden vakuutukset", vastasin minä, "eikä minkään
muunlaisetkaan vakuutukset".
"Kas niin!" lausui Uriah, kuutamossa näyttäen kovin lakastuneelta ja
lyijynkarvaiselta. "Enkö minä sitä tietänyt! Mutta kuinka vähän te
ajattelette, että minun kaltaiseni hyvällä syyllä on nöyrä, Master
Copperfield! Isä ja minä kasvatettiin eräässä köyhäin koulussa poikia
varten; ja äitini kasvatettiin samaten eräässä armeliaisuuden
laitoksessa. Meille opetettiin kaikille nöyryyttä -- aamusta iltaan
saakka ei paljon muuta, tietääkseni. Meidän tuli olla nöyrät tälle
henkilölle, ja nöyrät tuolle, nostaa lakkiamme täällä ja kumartaa
tuolla, aina tietää paikkamme ja alentaa itseämme niitten edessä, jotka
olivat meitä paremmat. Ja kuinka suuri joukko tämmöisiä oli! Isä sai
monitorin metalin nöyryytensä tähden. Häntä mainittiin ylhäisten
joukossa hyvän käytöksensä puolesta, ja he päättivät auttaa häntä. 'Ole
nöyrä, Uriah', sanoo isä minua, 'ja sinun käy hyvin'. Se se oli, jota
aina soitettiin sinulle ja minulle koulussa; se se on, joka parhaiten
miellyttää. 'Ole nöyrä', sanoo isä, 'ja sinä menestyt!' Eikä, totta
puhuen, minun ole huonosti käynyt!"
Se oli ensimäinen kerta, kuin mieleeni johtui, että tuo inhottava
väärän nöyryyden jahkina oli peritty Heep'in perheessä. Minä olin
nähnyt sadon, mutta en ollut koskaan siementä ajatellut.
"Kun vielä olin pieni poika", lausui Uriah, "opin tietämään, mitä
nöyryys aikaan sai, ja minä rupesin nöyräksi. Minä söin maukkaasti
nöyryyden leipää. Minä pysähdyin alhaiselle opin asteelle ja sanoin:
'jää tähän!' Kun te lupasitte opettaa minulle latinaa, tiesin paremmin.
'Ihmiset tahtovat olla sinua ylempänä', sanoo isä, 'pysy sen vuoksi
alipuolella'. Minä olen hyvin nöyrä vieläkin, Master Copperfield, mutta
minä olen saanut hiukan valtaa!"
Ja hän sanoi kaikki nämät -- minä tiesin sen, kun näin hänen kasvonsa
kuutamossa -- että minä ymmärtäisin, että hän aikoi palkita itseänsä
valtaansa käyttämällä. Minä en ollut koskaan epäillyt hänen
huonouttansa, viekkauttansa ja häijyyttänsä, mutta nyt ensi kerran
täydellisesti käsitin, mikä kurja, tunnoton ja kostonhimoinen luonto
oli syntynyt tämmöisen varhaisen ja pitkällisen sorron kautta.
Hänen kertomuksellaan oli sillä tapaa hyvä seuraus, että hän veti pois
kätensä, leukaansa uudestaan sivelläksensä. Kerran irti hänestä
päästyäni päätin pysyä erinään hänestä, ja me palasimme vieretysten
monta sanaa matkallamme puhumatta.
Oliko minun ilmoitukseni vai hänen takaisinkatsahduksensa innostuttanut
häntä, sitä en tiedä, mutta innostunut hän oli jostakin syystä. Hän
puhui enemmän päivällisillä, kuin hänen oli tapa, kysyi äidiltänsä
(joka pääsi vahdinpidostaan samalla hetkellä, kuin jälleen astuimme
huoneesen), eikö hän alkanut käydä liian vanhaksi nuorena miehenä
ollaksensa, ja katseli kerta Agnesia semmoisella tavalla, että olisin
tahtonut antaa kaikki, mitä minulla oli, kun vaan olisin saanut lyödä
hänet maahan.
Kun me kolme miespuolta olimme jääneet yksiksemme päivällisten jälkeen,
kävi hän vielä uskaliaammaksi. Hän oli juonut vähän taikka ei ensinkään
viiniä, ja minä arvaan, että syy hänen menetykseensä oli pelkkä voiton
uhkamielisyys, jota ehkä läsnä-oloni houkutteli näkyviin.
Edellisenä päivänä olin huomannut, että hän oli koettanut viekoitella
Mr. Wickfield'iä juomaan, ja hyvin ymmärtäen sitä katsetta, jonka Agnes
mennessään oli luonut minuun, olin tyytynyt yhteen lasiin ja sitten
esitellyt, että me seuraisimme häntä. Minä olisin tehnyt niin tänään
taas, mutta Uriah oli minua nopeampi.
"Me näemme harvoin nykyisen vieraamme, Sir", sanoi hän, puhutellen Mr.
Wickfield'iä, joka hänen täydellisenä vastakohtanaan istui pöydän
päässä, "ja minä ehdottaisin, että toivottaisimme häntä tervetulleeksi
vielä yhdellä taikka parilla lasilla viiniä, jos ei teillä ole mitään
sitä vastaan. Mr. Copperfield, teidän terveydeksenne ja onneksenne!"
Minun täytyi olla likistävinäni sitä kättä, jota hän ojensi pöydän
poikki minulle, ja tartuin sitten aivan toisenlaisilla tunteilla
onnettoman gentlemanin, hänen asiakumppaninsa käteen.
"No asiakumppani", lausui Uriah, "jos saan anastaa itselleni sen
vapauden -- mitähän jos nyt esittelisitte meille jotakin maljaa, joka
sopisi Copperfield'in puolesta!"
Minä jätän kertomatta, kuinka Mr. Wickfield esitteli tädilleni,
esitteli Mr. Dick'ille, esitteli Doctors Commons'ille, esitteli
Uriah'lle, esitteli jokaista maljaa kaksi kertaa; kuinka hän tiesi oman
heikkoutensa; kuinka hän turhaan ponnisti sitä vastaan; kuinka hänen
häpeänsä Uriah'n käytöksestä ja hänen halunsa lepyttää tätä taistelivat
keskenänsä; kuinka Uriah ilmeisellä riemulla kierteli ja väänteli ja
asetti Mr. Wickfield'iä minun katsottavakseni. Sydäntäni viilsi, kun
näin tämän, ja käteni kammoo sitä kirjoittamasta.
"No asiakumppani!" lausui Uriah viimein, "_minä_ tahdon esitellä teille
toista maljaa ja pyydän nöyrästi täysiä laseja, koska aion esitellä
sitä sukupuolensa oivallisimmalle".
Agnesin isällä oli tyhjä lasi kädessään. Minä näin hänen asettavan sen
pois, katsovan sitä kuvaa, jonka näköinen Agnes niin suuresti oli,
nostavan kättänsä otsalleen ja heittäytyvän taaksepäin nojatuolissaan.
"Minä olen kovin halpa esittelemään Agnes'in maljaa", jatkoi Uriah,
"mutta minä ihmettelen -- jumaloitsen häntä".
Ei mikään ruumiillinen kipu, joka olisi voinut kohdata hänen isänsä
harmaata päätä, olisi, luullakseni, ollut minun kauheampi nähdä, kuin
se sielun tuska, jonka nyt näin pusertuneena hänen molempien käsiensä
välissä.
"Agnes", sanoi Uriah, joka ei katsellut Mr. Wickfield'iä taikka ei
ymmärtänyt hänen liikuntonsa luontoa, "Agnes Wickfield on, sitä
uskallan väittää, sukupuolensa oivallisin. Saanko puhua suuni puhtaaksi
ystävien joukossa? Suuri kunnia on olla hänen isänsä, mutta olla hänen
puolisonsa --".
Säästyköön minulta ijäksi toinen semmoinen huuto, kuin se, jolla hänen
isänsä nousi pöydästä!
"Mikä nyt on?" lausui Uriah ja kävi kalmankarvaiseksi. "Ette suinkaan
ole tulleet hulluksi, Mr. Wickfield, toivon minä? Jos sanon, että minun
kunnianhimoni on, että teidän Agnes'inne joutuu minun Agnesikseni, on
minulla yhtä hyvä oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla. On minulla
parempikin oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla!"
Minä kiersin käsivarteni Mr. Wickfield'in ympärille ja rukoilin häntä
kaikkien kautta, mitä voin ajatella, erittäin hänen rakkautensa kautta
Agnesiin, että hän vähän tyyntyisi. Hän oli sillä hetkellä kokonansa
mieleltään mennyt, repi hiuksiansa, löi päätänsä, koetti työntää minua
luotansa, riisti itsensä irti minusta, ei vastannut sanaakaan, ei
katsellut ketään eikä nähnyt ketään, reutoi umpimähkään itsekään
tietämättä mitä varten, silmät tuijottain ja kasvot hurjistuneina --
kamala näky.
Minä vannotin häntä katkonaisilla sanoilla, mutta mitä innokkaimmalla
tavalla, vastustamaan tätä vimmaa ja kuuntelemaan minua. Minä käskin
hänen ajatella Agnesia, Agnesia ja minua yhdessä, kuinka Agnes ja minä
olimme kasvaneet toinen toisemme vieressä, kuinka minä kunnioitin ja
rakastin Agnesia, kuinka Agnes oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Minä
koetin saattaa Agnesin kuvaa hänen eteensä jos jossakin muodossa, jopa
nuhtelinkin häntä, ettei hän ollut kyllä luja säästämään Agnesilta
tietoa tämmöisestä kohtauksesta. Minä ehkä vaikutin jotakin häneen
taikka kukaties hänen vimmansa itsestään raukeni, sillä vähitellen
riehui hän vähemmin ja alkoi katsella minua -- oudosti ensiksi, sitten
tuntevilla silmillä. Viimein hän sanoi: "minä tiedän sen, Trotwood!
Lemmitty lapseni ja te -- minä tiedän sen! Mutta katsokaat tuota!"
Hän osoitti Uriah'ta, joka vaaleana ja synkkämuotoisena seisoi nurkassa
ilmeisesti suuresti erehtyneenä laskuissansa ja aivan hämillään.
"Katsokaat kiusaajaani", vastasi hän. "Hänen kauttansa minulta
vähitellen on mennyt nimeni ja maineeni, leponi ja rauhani, kotini ja
kartanoni".
"Minä olen teille säilyttänyt nimenne ja maineenne, ja leponne ja
rauhanne, ja kotinne ja kartanonne myöskin", lausui Uriah suuttuneella,
hätääntyneellä, lannistuneella sovituksen katsannolla. "Älkäät olko
narrimainen, Mr. Wickfield. Jos olen mennyt vähän kauemmaksi, kuin
tiesitte odottaa, arvaan, että voin palata takaisin. Ei mitään vahinkoa
ole tapahtunut".
"Minä tutkin, mitkä erinäiset johdattavat syyt jokaisella oli", sanoi
Mr. Wickfield, "ja minä olin varma siitä, että olin kiinnittänyt hänet
itseeni oman edun siteillä. Mutta katsokaat, mikä hän on -- voi,
katsokaat, mikä hän on!"
"Olisi paras hillitä häntä, Copperfield, jos voitte", huudahti Uriah,
osoittaen pitkällä etusormellansa minua kohden. "Hän sanoo pian jotakin
-- huomatkaat! -- hän katuu jälestäpäin, että hän on sanonut, ja te
kadutte, että olette kuulleet!"
"Minä sanon vaikka mitä!" huudahti Mr. Wickfield hurjistuneella
muodolla. "Miks'en olisi koko mailman vallassa, jos olen teidän!"
"Huomatkaat! Minä sanon teille", lausui Uriah, yhä varoittaen minua.
"Jollette tuki hänen suutansa, ette ole hänen ystävänsä! Miks'ette
olisi koko mailman vallassa, Mr. Wickfield? Siksi, että teillä on
tytär. Te ja minä tiedämme, mitä tiedämme, eikö niin? Antakaat nukkuvan
koiran maata -- kuka sitä tahtoisi herättää? Minä en tahdo. Ettekö näe,
että minä olen niin nöyrä, kuin olla voin? Minä sanon teille, että olen
pahoillani, jos olen mennyt liian pitkälle. Mitä lisäksi pyydätte,
Sir?"
"Voi, Trotwood, Trotwood!" huudahti Mr. Wickfield, käsiänsä väännellen.
"Mimmoiseksi olen tullut siitä, kuin ensin näin teidät tässä huoneessa!
Jo silloin olin matkalla alaspäin, mutta se kauhea, kauhea tie, jonka
olen kulkenut sen jälkeen! Heikko myöntyväisyys on tehnyt lopun
minusta. Minä olen antanut liian paljon valtaa muistolle, ja liian
paljon valtaa unhotukselle. Luonnollinen suruni lapseni äidin
kuolemasta muuttui taudiksi; luonnollinen rakkauteni lastani kohtaan
muuttui taudiksi. Minä olen saastuttanut kaikki, mihin olen koskenut.
Minä olen saattanut kurjuuteen sen, jota hellästi rakastan, minä tiedän
sen -- te tiedätte sen! Minä luulin mahdolliseksi totisesti rakastaa
yhtä olentoa maailmassa, kaikkia muita rakastamatta; minä luulin
mahdolliseksi totisesti murehtia yhtä olentoa, joka oli mennyt
maailmasta, osaa ottamatta kaikkien muitten murehtivien suruun. Näin
ovat elämäni opetukset tulleet nurin käännetyksi! Minä olen kalvanut
omaa kivulloista, pelkurimaista sydäntäni, ja se on kalvanut minua.
Kurja olen ollut surussani, kurja rakkaudessani, kurja viheliäisessä
paossani kummankin pimeältä puolelta. Oi, katsokaa, mikä raunio minä
olen, ja vihatkaat minua, kammotkaat minua!"
Hän vaipui tuoliinsa ja nyyhkytti heikosti. Se kiihtymys, johon hän oli
joutunut, laantui. Uriah tuli esiin nurkastansa.
"Minä en tiedä kaikkia, mitä järjettömyydessäni olen tehnyt," lausui
Mr. Wickfield, kurottaen käsiänsä, niinkuin minun tuomiotani
torjuaksensa. "_Hän_ sen parhaiten tietää", tarkoittaen Uriah Heep'iä,
"sillä hän on aina seisonut vieressäni. Te näette, mikä myllynkivi hän
on kaulassani. Te tapaatte hänet huoneessani, te tapaatte hänet
toimessani. Te kuulitte hänen puhuvan vaan vähä aika sitten. Mitä muuta
minun tarvitsee sanoa!"
"Teidän ei tarvitse sanoa niin paljon eikä puoltakaan sen vertaa eikä
mitään ollenkaan", muistutti Uriah, puoleksi uljaillen ja puoleksi
imarrellen. "Te ette olisi panneet sitä niin pahaksenne, jollette olisi
juoneet. Te ajattelette siitä toisin huomenna, Sir. Jos minä olen
sanonut liian paljon taikka enemmän, kuin aioin, entä sitten? Minä en
pidä kiinni siitä!"
Ovi aukeni ja Agnes astui, kasvot aivan vaaleana, sisään, pani
käsivartensa Mr. Wickfield'in kaulaan ja sanoi tyvenesti: "isä, te ette
voi hyvin. Tulkaat minun kanssani!" Mr. Wickfield laski päänsä hänen
olallensa, niinkuin haikea häpeä olisi rasittanut häntä ja lähti ulos
hänen kanssaan. Agnesin silmät kohtasivat minut vaan vilaukselta, mutta
kuitenkin minä näin, kuinka hyvin hän tiesi, mitä oli tapahtunut.
"Minä en olisi uskonut, että hän olisi näin närkästynyt, Master
Copperfield", lausui Uriah. "Mutta sillä ei ole mitään väliä. Minä olen
ystävä hänen kanssaan huomenna. Se on hänen hyväksensä. Minä olen
nöyrästi huolissani hänen hyvästänsä".
Minä en vastannut hänelle mitään, vaan menin ylikerrokseen siihen
hiljaiseen huoneesen, jossa Agnes niin usein oli istunut vieressäni,
kun luin kirjaani. Ei kukaan lähestynyt minua ennenkuin myöhään
illalla. Minä tartuin johonkin kirjaan ja koetin lukea. Minä kuulin
kellojen lyövän kaksitoista ja luin yhä tietämättä, mitä luin, kun
Agnesin käsi koski minua.
"Sinä lähdet varhain aamulla, Trotwood. Jättäkäämme nyt toinen toisemme
hyvästi!"
Hän oli itkenyt, mutta nyt hänen kasvonsa olivat niin levolliset ja
ihanat!
"Jumala siunatkoon sinua!" sanoi hän, ojentaen minulle kättänsä.
"Rakas Agnes!" vastasin minä, "minä näen, että käsket minun olla
puhumatta tänä iltana -- mutta eikö ole mitään neuvoa?"
"On Jumala, johon luottaa!" vastasi hän.
"Enkö _minä_ voi tehdä mitään -- _minä_, joka tulen sinun luoksesi
_minun_ vähillä suruillani?"
"Ja teet minun suruni niin paljon keveämmäksi", vastasi hän. "Rakas
Trotwood, ei!"
"Rakas Agnes", lausuin minä, "se on rohkeata, että minä, joka olen niin
köyhä kaikista, joista sinä olet niin rikas -- hyvyydestä, lujuudesta,
kaikista jaloista avuista, epäilen taikka neuvon sinua; mutta sinä
tiedät, kuinka paljon minä rakastan sinua, ja kuinka suuressa
kiitollisuuden velassa olen sinulle. Ethän sinä koskaan rupee minkään
väärän velvollisuuden tunteen uhriksi, Agnes?"
Hän kiihtyi tuokioksi enemmän, kuin koskaan olin nähnyt, irroitti
kätensä minun kädestäni ja astui askeleen taaksepäin.
"Sano, ettei sinulla ole mitään semmoista ajatusta, rakas Agnes. Sinä
sisarta enempi! Ajattele, mikä arvaamattoman kallis lahja semmoinen
sydän, kuin sinun, semmoinen rakkaus, kuin sinun, on!"
Voi! kauan, kauan jälestäpäin näin näitten kasvojen ilmestyvän eteeni
silloisella katseellansa, joka ei kummastellut, ei syyttänyt, ei
murehtinut. Voi, kauan, kauan jälestäpäin näin tämän katseen muuttuvan,
niinkuin se nyt muuttui, siksi armaaksi hymyksi, jolla hän vakuutti
minulle, ettei hän itse puolestansa pelännyt mitään -- ettei minunkaan
tarvinnut pelätä hänen puolestansa -- ja erosi minusta, veljestänsä, ja
oli kadonnut!
Hämärsi jo aamulla, kun nousin postivaunuihin ravintolan ovella. Päivä
koitti juuri, kun meidän oli määrä lähteä, ja kun tuossa istuin,
Agnesia ajatellen, pyrki Uriah'n pää ylöspäin sekaantuneen päivän ja
yön lävitse pitkin vaunujen kylkeä.
"Copperfield!" sanoi hän käheällä kuiskauksella, pitäen kiinni
vaununkaton raudasta, "minä ajattelin, että teitä ilahuttaisi ennen
lähtöänne kuulla, että välimme taas on hyvä. Minä olen jo käynyt hänen
huoneessansa, ja me olemme sovittaneet kaikki. No, vaikka minä olen
halpa, olen hyödyllinen hänelle, niinkuin tiedätte; ja hän ymmärtää
etunsa, kun hän ei ole päissänsä! Mikä miellyttävä mies hän sentään on,
Master Copperfield!"
Minä pakoitin itseäni sanomaan, että olin mielissäni siitä, että hän
oli pyytänyt anteeksi.
"No niin!" sanoi Uriah. "Kun on nöyrä, mikä on anteeksi pyytäessä? Se
käy niin helposti! Kuulkaat! Oletteko koskaan", lisäsi hän nytkähtäen,
"poiminut päärynää, ennenkuin se oli kypsä, Master Copperfield?"
"Olen, luullakseni", vastasin minä.
"Minä tein niin eilen illalla", lausui Uriah; "mutta se kypsyy vielä!
Täytyy vaan malttaa mieltänsä vähän. Minä voin odottaa!"
Yltäkylläisen hyvästi-jätön jälkeen astui hän maahan taas, kun
vaunun-ajaja nousi ylös. Hyvin mahdollista, että hän söi jotakin,
sulkeaksensa pois raakaa aamu-ilmaa; mutta hän liikutti suutansa,
niinkuin päärynä jo olisi ollut kypsä ja hän olisi siitä maiskuttanut
huuliaan.