Eräs kumppani-kunta hajoo.
Minä en antanut päätökseni parlamentin keskustelujen suhteen jähtyä.
Se oli yksi niistä raudoista, joita rupesin heti lämmittämään, ja
yksi niistä raudoista, joita pidin kuumana ja taoin semmoisella
kestäväisyydellä, jota minun syystä sopii ihmetellä. Minä ostin hyväksi
katsotun oppikirjan pikakirjoituksen jalossa, salamyhkäisessä taidossa
(se maksoi minulle kymmenen shillingiä ja kuusi pennyä); ja sukelsin
semmoiseen hämmennysten mereen, joka muutamien viikkojen perästä saatti
minut hulluuden partaalle. Ne muutokset, jotka syntyivät pisteistä,
jotka tiesivät missä sitä, missä tätä; ne kummalliset oikut, joita
ympyrät osoittivat; ne arvaamattomat seuraukset, jotka lähtivät
kärpäsjalan kaltaisista merkeistä; ne kauheat vaikutukset, joita joku
koukero-viiva väärässä paikassa tuotti, ne eivät ainoastaan rasittaneet
minua, kun olin valveilla, vaan ilmestyivät jälleen edessäni, kun
nukuin. Kun olin hapuillut tietäni eteenpäin näitten vastusten läpi ja
olin oppinut aapiston, joka jo itsessään oli kokonainen Egyptin
temppeli, astui eteeni joukko uusia kauhuja, joita nimitettiin
mielivaltaisiksi kirjaimiksi; mitä puolettomimpia olentoja minä
milloinkaan olen nähnyt, jotka esimerkiksi vaativat, että
hämähäkin-siiman kaltainen saikura merkitsi "toivomusta", ja että
läkki- ja pännäraketti oli sama kuin "eduton". Kun olin kiinnittänyt
nämät pahukset muistiini, huomasin, että ne olivat karkoittaneet pois
kaikki muut siitä, ja kun aloitin uudestaan, unhottuivat ne itse pois;
kun taas poimin niitä ylös, pudotin muita järjestelmän kappalia;
lyhyeltä, se oli melkein kuolettavaa.
Se olisikin tappanut minut, jollei Doraa olisi ollut. Hän oli minun
myrskyn-alaisen haahteni tuki ja ankkuri. Jokainen oppikirjan piirto
oli oksainen tammi vastusten metsässä, ja minä kaasin niitä toinen
toisensa perästä semmoisella voimalla, että minun oli kolmen taikka
neljän kuukauden perästä tilaisuus tehdä yksi koe, kun joku meidän
korupuhujistamme Commons'issa käytti sanavaltaansa. Unhottanenko
koskaan, kuinka korupuhuja juoksi luotani, ennenkuin pääsin alkuun, ja
jätti heikon kynäni hoipertelemaan paperilla, niinkuin se olisi ollut
jossakin taudin setkessä!
Tämä ei käynyt laatuun; se oli aivan selvää. Minä lensin liian
korkealle enkä koskaan edistyisi tällä tapaa. Minä pyysin neuvoa
Traddles'ilta, joka esitteli, että hän lukisi ääneen puheita minulle
niin pitkäänsä ja semmoisilla satunnaisilla pysäyksillä, jotka
soveltuivat heikkoudelleni. Hyvin kiitollisena tästä ystävällisestä
avusta suostuin ehdoitukseen, ja ilta toisensa perästä, melkein
jok'ikinen ilta, pidimme monta aikaa jonkunlaista yksityistä
parlamenttia Buckingham Street'illä, kun olin tullut kotiin tohtorin
tyköä. Minä tahtoisin nähdä semmoista parlamenttia muualla! Tätini ja
Mr. Dick edustivat hallitusta taikka vastustajakuntaa (kuinka
kulloinkin sopi) ja Traddles paiskeli Enfield'in Puhujan taikka
vihkollisen parlamentin-puheitten avulla mitä kummastuttavimpia
soimauksia heitä vastaan. Seisoen pöydän ääressä, sormi kirjan sivulla,
paikkaa tietääksensä, ja heiluttaen oikeata kättänsä päänsä yli,
kiihoitti Traddles, niinkuin Mr. Pitt, Mr. Fox, Mr. Sheridan, Mr.
Burke, Lord Castlereagh, Viscount Sidmouth taikka Mr. Canning, itseänsä
mitä tulisimpaan intoon ja syytti mitä myrkyllisimmällä tavalla tätiäni
ja Mr. Dick'iä kelvottomuudesta ja lahjan-alaisuudesta, sillä välin
kuin minä istuin vähän matkan päässä, muistoonpanokirjani polvellani,
ja voimani takaa pyrin hänen jälessään. Ei mikään todellinen
valtiomies olisi voittanut Traddles'ia ristiriitaisuudessa ja
välinpitämättömyydessä. Hän puollusti jos jonkunlaista valtiollista
menetystä saman viikon kuluessa ja veti vaikka mimmoisen lipun
mimmoiseen mastoon tahansa. Tätini, joka näytti yhtä jäykältä, kuin
mikä lordkansleri hyvänsä, keskeytti silloin tällöin, kun teksti näytti
sitä vaativan, sanoilla: "kuulkaat!" taikka "ei!" taikka "oh!"; jonka
merkin kuullessa Mr. Dick (joka oli täydellinen maakunnan gentlemani)
lujasti huusi samalla tavalla. Mutta Mr. Dick'iä moitittiin parlamentin
jäsenenä semmoisista asioista ja tehtiin vastuun-alaiseksi semmoisista
kauheista seurauksista, että hän välisti rupesi hätääntymään. Minä
luulen, että hän alkoi pelätä todella tehneensä jotakin, joka tarkoitti
brittiläisen perustuslain kumoamista ja maan häviötä.
Usein jatkoimme näitä keskusteluita siksi kuin kello osoitti keski-yötä
ja kynttilät paloivat loppuun. Seuraus niin paljosta hyvästä
harjoituksesta oli, että minä ennen pitkää rupesin pysymään sangen
hyvin Traddles'in rinnalla ja olisin ollut oikein riemuissani, jos
minulla vaan olisi ollut vähintäkään aavistusta, mitä kirjoitukseni
merkitsivät. Mutta mitä kirjoitetun lukemiseen tulee, olisin yhtä
hyvin voinut ymmärtää suunnattoman teerasia-joukon kiinalaiset
päällekirjoitukset taikka nuot kullatut kirjaimet kaikissa suurissa
punaisissa ja viheriöissä apteeki-pulloissa!
Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin ja aloittaa aivan
uudestaan. Se oli kovin ikävää, mutta minä palasin, vaikka raskaalla
sydämellä, ja rupesin ahkerasti ja säännöllisesti etanan hitaisuudella
tarsimaan samaa väsyttävää tietäni, pysähtyen tyystisti kaikilta
tahoilta tutkimaan jokaista pilkkua matkalla ja vimmatun tavalla
koettaen kohta nähdessäni tuntea näitä petollisia merkkejä, missä
hyvänsä kohtasin niitä. Minä olin aina säntillinen byroossa; tohtorin
luona myöskin; ja minä tein todella työtä, tavallista puheenpartta
käyttääkseni, niinkuin juhta.
Kun eräänä päivänä tapani mukaan lähdin Commons'iin, näin Mr.
Spenlow'in erittäin totisena seisovan käytävässä ja puhuvan itseksensä.
Koska hänen oli tapa valittaa päänkipua -- hän oli luonnosta
lyhytkaulainen ja minä luulen vakaasti, että hän käytti liiaksi
tärkkelystä -- kävin ensin levottomaksi, kun ajattelin, ettei hänen
ollut oikein hyvin laita tässä kohden; mutta hän päästi minut pian
huolistani.
Hän ei vastannut tavallisella ystävyydellänsä "hyvään huomeneeni", vaan
katseli minua vieraalla, juhlallisella lailla ja kylmäkiskoisesti käski
minun seurata itseään erääsen kahvilaan, joka siihen aikaan oli
vähäisessä St. Paul'in kirkkomaan holvikäytävässä ja josta ovi kävi
Commons'iin. Minä tottelin jotenkin alakuloisena, ja koko ruumistani
pisteli ja kuumotti, niinkuin pelkoni olisi puhjennut kukkiin. Kun
soukan tien vuoksi väistyin hänen edestään, laskeakseni häntä ohitseni,
huomasin, että hän piti päätänsä pystyssä ylpeällä katsannolla, joka ei
ennustanut mitään hyvää; ja minua aavisti, että hän oli saanut tietää
jotakin minun ja lemmityn Dorani keskinäisestä välistä.
Jollen matkalla kahvilaan olisi arvannut tätä, olisin tuskin voinut
olla asian laitaa huomaamatta, kun seurasin häntä johonkin huoneesen
ylikerrokseen ja siellä näin Miss Murdstone'n selin nojaavan pöytään,
jolla oli useita ylös alaisin käännettyjä laseja, sitruuneja pohjalla,
ja kaksi tuommoista kummallista, pelkkiä syrjiä ja uurteita täynnä
olevaa laatikkoa, joihin veitsiä ja kahveleita pistettiin, mutta jotka
ihmiskunnan onneksi nyt ovat vanhan-aikaisia.
Miss Murdstone ojensi minulle kylmät kyntensä ja istui tuossa kovasti
tylyn-näköisenä. Mr. Spenlow sulki oven, osoitti minulle yhtä tuolia ja
asettui matolle kaminin eteen seisomaan.
"Tehkäät hyvin ja näyttäkäät Mr. Copperfieldille", lausui Mr. Spenlow,
"mitä teillä on väskyssänne, Miss Murdstone".
Minä luulen, että se oli tuo vanha teräslukkoinen lapsuuteni väsky,
joka meni kiinni kuin pihti. Ummistaen huuliansa sopusointuun lukon
kanssa, avasi Miss Murdstone sen -- avaten suutansa vähän samalla
kertaa -- ja veti esiin viimeisen kirjeeni Doralle, joka oli täynnä
hartaan rakkauden lauseita.
"Minä luulen, että tämä on teidän käsi-alaanne, Mr. Copperfield?"
lausui Mr. Spenlow.
Minua kuumotti kovasti, ja se ääni, jonka kuulin, kun sanoin: "niin on,
Sir!" oli aivan toisenlainen, kuin minun ääneni.
"Jollen erehdy", sanoi Mr. Spenlow, kun Miss Murdstone väskystänsä otti
esiin kimpun kirjeitä, joka oli sidottu kiinni mitä sievimmällä,
sinisellä nauhan-palasella, "ovat nuotkin siis teidän kynästänne
lähteneet, Mr. Copperfield?"
Minä otin ne häneltä syvän alakuloisuuden tunteella, ja nähden
semmoisia lauseita kirjeitten alussa, kuin: "0ma, kallis Dorani",
"Hartaasti rakastettu enkelini", "Ijäti lemmitty" ja samanlaisia,
punehduin kovasti ja painoin alas pääni.
"Ei, kiitoksia!" vastasi Mr. Spenlow kylmästi, kun minä
koneentapaisesti tarjosin näitä takaisin hänelle. "Minä en tahdo
ryöstää niitä teiltä. Miss Murdstone, tehkäät hyvin ja jatkakaat!"
Tuokion miettiväisesti mattoon katsottuaan, puhui tämä lempeä olento
kuivakiskoisella tekoliikutuksella niinkuin seuraa:
"Minun täytyy myöntää, että kappaleen aikaa olen epäillyt Miss
Spenlow'ia David Copperfieldin suhteen. Minä katselin Miss Spenlow'ia
ja David Copperfieldia, kun he ensi kerran kohtasivat toinen toisensa;
eikä se vaikutus, jonka tämä kohtaus teki minuun, ollut miellyttävä.
Ihmissydämen huonous on semmoinen --".
"Minä olen kiitollinen teille, Ma'am", keskeytti Mr. Spenlow, "jos
pysytte teko-asioissa".
Miss Murdstone loi silmänsä maahan, pudisti päätänsä, niinkuin hän
olisi pannut vastaväitteensä tähän sopimattomaan keskeyttämiseen, ja
jatkoi sitten synkkämuotoisella arvokkaisuudella:
"Koska minun täytyy pysyä teko-asioissa, esittelen niitä niin
koristelematta, kuin mahdollista. Tätä ehkä katsotaan mieluisaksi
menetykseksi. Minä olen jo sanonut, Sir, että jonkun aikaa olen
epäillyt Miss Spenlow'ia David Copperfieldin suhteen. Minä olen usein
koettanut löytää jotain ratkaisevaa vahvistusta näihin luuloihin, mutta
ilman menestyksettä. Minä en ole sen vuoksi maininnut niitä Miss
Spenlow'in isälle", tätä ankarasti katsellen, "koska tiedän, kuinka
vähän taipusat semmoisissa asioissa ollaan hyväksymään tunnollista
velvollisuuksien täyttämistä".
Mr. Spenlow näytti kovasti pelästyvän Miss Murdstone'n käytöksen
miehen-tapaista vakavuutta ja koetti luovuttaa hänen ankaruuttansa
vähäisellä, lepyttävällä käden liikunnolla.
"Kun palasin Norwood'iin, veljeni häitten tähden poissa oltuani",
jatkoi Miss Murdstone välinpitämättömällä äänellä, "ja Miss Spenlow
palasi, ystävänsä Miss Mills'in luona käytyänsä, oli mielestäni kuin
Miss Spenlow'in käytös olisi antanut minulle enemmän syytä epäluuloon,
kuin ennen. Sentähden pidin tarkkaa vaaria Miss Spenlow'ista".
Kallis, hellä, pikku Dora, joka niin vähän aavistit tämän lohikäärmeen
silmää!
"Minä en kuitenkaan", pitkitti Miss Murdstone, "löytänyt mitään
todistusta, ennenkuin eilen illalla. Minusta tuntui siltä, kuin Miss
Spenlow olisi saanut liian paljon kirjeitä ystävältänsä Miss
Mills'iltä; mutta koska Miss Mills oli hänen ystävänsä hänen isänsä
täydellisellä suostumuksella", toinen sattuva kolhaus Mr. Spenlow'ille,
"ei minun tullut siihen ryhtyä. Jollei minun sallita viitata
ihmissydämen luonnolliseen huonouteen, saanen ainakin -- minun täytyy
saada -- huomauttaa tästä väärin sijoitetusta luottamuksesta".
Mr. Spenlow sopersi jotakin puollustukseksi ja suostumukseksi.
"Eilen illalla teen jälkeen", jatkoi Miss Murdstone, "näin pikku koiran
hyppelevän vierashuoneen lattialla, murisevan ja repivän jotakin. Minä
sanoin Miss Spenlow'ille: 'Dora, mikä se on, joka koiralla on suussaan?
Se on joku paperi'. Miss Spenlow pisti kohta kätensä hameesensa,
huudahti ja juoksi koiran luo. Minä astuin väliin ja sanoin: 'rakas
Dorani, teidän täytyy sallia minun katsoa'".
Voi Jip, pahanpäiväinen pentu, sinä siis tämän surkeuden synnytit!
"Miss Spenlow koetti", lausui Miss Murdstone, "lahjoa minua
suudelmilla, ompelu-rasioilla ja vähäisillä hempukaluilla -- mutta
tämän jätän tietysti mainitsematta. Pikku koira pakeni, minun
lähestyessäni, sohvan alle ja saatiin vaan suurella vastuksella
ajetuksi pois sieltä hiilihangon avulla. Sieltä karkoitettunakin se yhä
piti kirjettä suussaan; ja kun minä yritin ottamaan sitä pois ja oli
suuri vaara, että se purisi minua, kiristi se hampaansa kiinni niin
lujasti, että saatti nostaa sen paperista ilmaan. Viimein sain
kuitenkin paperin käsiini. Sen luettuani väitin minä, että Miss
Spenlow'illa oli monta semmoista kirjettä hallussansa; ja sain
lopullisesti häneltä sen kimpun, joka nyt on David Copperfieldin
kädessä".
Tähän hän päätti ja näytti, väskyänsä jälleen lukiten ja suutansa
ummistaen, semmoiselta, kuin hänet ehkä olisi saanut murtumaan, mutta
ei koskaan mukaantumaan.
"Te olette varmaan kuulleet, mitä Miss Murdstone on lausunut", sanoi
Mr. Spenlow, kääntyen minun puoleeni. "Minä tahdon kysyä, Mr.
Copperfield, onko teillä mitään vastata tähän?"
Se kuva, joka oli edessäni, kuinka tuo sievä pikku sydämeni aarre
koko yön oli nyyhkinyt ja itkenyt -- kuinka hän oli ollut yksinään,
peloissaan ja huolissaan -- kuinka hän oli niin surkeasti pyytänyt
ja rukoillut tätä kivisydämistä naista antamaan itselleen anteeksi
-- kuinka hän turhaan oli tarjonnut hänelle noita suudelmia,
ompelu-rasioita ja hempukaluja --- kuinka hän oli kovin suuressa
tuskassa, ja kaikki minun tähteni -- heikonsi sangen paljon, mitä vähän
arvokkaisuutta olisin kyennyt osoittamaan. Minä pelkään, että olin
tuokion aikaa jonkunlaisessa vapisevassa tilassa, vaikka tein
parastani, sitä salatakseni.
"Minulla ei ole mitään sanomista tähän, Sir", vastasin minä, "paitsi,
että koko vika on minun. Doran --".
"Miss Spenlow'in, jos suvaitsette", lausui hänen isänsä
majesteetillisesti.
"-- minä houkuttelin ja suostutin", jatkoin minä, nielaisten tuon
kylmemmän nimen, "myöntymään tähän salaamiseen, ja minä kadun sitä
katkerasti".
"Te olette kovasti moitittava, Sir", lausui Mr. Spenlow, kävellen
edestakaisin kaminin matolla ja kaulahuivinsa ja selkänsä kankeuden
tähden pannen pontta sanoihinsa koko ruumiillansa eikä päällään. "Te
olette tehneet salaisen ja sopimattoman teon, Mr. Copperfield. Kun
lasken gentlemanin huoneeseni, vähät siitä, onko hän yhdeksäntoista,
yhdeksänkolmatta vai yhdeksänkymmenen vuoden vanha, lasken hänet
luokseni täydellä luottamuksella. Jos hän väärinkäyttää luottamustani,
tekee hän kunniattoman työn, Mr. Copperfield".
"Minä ymmärrän sen, Sir, vakuutan teille", vastasin minä. "Mutta minä
en ole koskaan ennen sitä ajatellut. Suoraan, rehellisesti sanottuna,
minä en, Mr. Spenlow, ajatellut sitä ennen. Minä rakastan Miss
Spenlow'ia siinä määrässä --".
"Pah! Joutavia!" sanoi Mr. Spenlow punehtuen. "Älkäät sanoko vasten
kasvojani, että rakastatte tytärtäni, Mr. Copperfield!"
"Voisinko puollustaa käytöstäni, jollen sitä tekisi, Sir?" vastasin
minä kaikella nöyryydellä.
"Voitteko puollustaa käytöstänne, jos teette sen, Sir?" kysyi Mr.
Spenlow, yht'äkkiä pysähtyen kaminin matolla. "Oletteko ajatelleet omaa
ikäänne ja tyttäreni ikää, Mr. Copperfield? Oletteko ajatelleet, mikä
asia se on, kun hävitätte sen luottamuksen, jonka pitäisi olla
tyttäreni ja minun välilläni? Oletteko ajatelleet tyttäreni asemaa
elämässä, niitä tuumia, joita minä ehkä mietin hänen eduksensa, niitä
testamentin aikomuksia, joita minulla ehkä on hänen suhteensa? Oletteko
ajatelleet mitään, Mr. Copperfield?"
"Sangen vähän, Sir, varon minä", vastasin minä, puhuen hänelle sillä
kunnioituksella ja surulla, jota tunsin; "mutta olkaat hyvä ja uskokaat
minua, minä olen ajatellut omaa maallista tilaani. Kun selitin sitä
teille, olimme jo kihloissa --".
"Minä _pyydän_", lausui Mr. Spenlow, enemmän Punch'in näköinen, kuin
olin ikinä nähnyt hänet, samalla kuin hän toisella kädellä lujasti löi
toista kättänsä selkään -- jota en edes tuskassani voinut olla
huomaamatta; "ett'ette puhu minulle kihlauksista, Mr. Copperfield!"
Tuo muutoin liikahtamaton Miss Murdstone naurahti halveksien yhdellä
lyhyellä tavulla.
"Kun selitin muuttunutta tilaani teille, Sir", rupesin uudestaan,
pannen toisia sanoja niitten sijaan, jotka olivat niin vastenmieliset
hänelle, "oli tämä salaaminen, johon, paha kyllä, olen johdattanut Miss
Spenlow'in, alkanut. Siitä asti, kuin jouduin muuttuneesen tilaani,
olen jännittänyt jokaista hermoa, olen ponnistanut kaikkia voimiani,
parantaakseni sitä. Minä olen varma, että voin parantaa sitä aikaa
myöden. Tahdotteko sallia minulle aikaa -- kuinka pitkän tahansa? Me
olemme molemmat niin nuoret, Sir --".
"Te olette oikeassa", keskeytti Mr. Spenlow, nyykäyttäen päätänsä
useita kertoja ja kovasti rypistäen otsaansa, "te olette molemmat hyvin
nuoret. Pelkkää hulluutta. Tehkäät loppu siitä. Ottakaat pois nämät
kirjeet ja heittäkäät ne tuleen. Antakaat minulle Miss Spenlow'in
kirjeet tuleen heitettäväksi; ja vaikka meidän yhteytemme vast'edes
täytyy, te ymmärrätte, supistua Commons'iin, suostukaamme, ettemme sen
koommin menneitä mainitse. No niin, Mr. Copperfield, teiltä ei puutu
järkeä; ja tämä on järjellinen meno".
Ei! Minä en voinut ajatella mitään tämmöistä suostumusta. Minä olin
kovin pahoillani, mutta tässä oli eräs korkeampi arvostelukanta, kuin
järki. Rakkaus oli kaikkia maallisia arvostelukantoja korkeampi, ja
minä rakastin Doraa niinkuin epäjumalaani, ja Dora rakasti minua. Minä
en juuri sanonut niin; minä lievitin sanojani niin paljon, kuin voin;
mutta minä viittasin selvästi siihen, ja minä olin luja siinä.
"Hyvä, Mr. Copperfield", lausui Mr. Spenlow, "minun täytyy koettaa,
mitä valtaa minulla on tyttäreni suhteen".
Selvästi kuvailevalla äänellä, pitkäveteisellä henkäyksellä, joka ei
ollut huokaus eikä voihkaus, vaan molempien kaltainen, ilmoitti Miss
Murdstone, että tämä olisi ollut ennen tehtävä.
"Minun täytyy koettaa", arveli Mr. Spenlow, jota tämä apu vahvisti,
"valtaani tyttäreni suhteen. Ettekö suostu ottamaan näitä kirjeitä, Mr.
Copperfield?" Sillä minä olin laskenut ne pöydälle.
Ei. Minä sanoin hänelle, että toivoin, ettei hän katsoisi sitä
vääräksi, mutta minä en voinut millään lailla ottaa niitä Miss
Murdstone'n kädestä.
"Eikö minunkaan?" kysyi Mr. Spenlow.
Ei, vastasin minä syvimmällä kunnioituksella; ei hänenkään.
"Hyvä!" sanoi Mr. Spenlow.
Tuosta oltiin vaiti, enkä minä tietänyt, tuliko minun mennä vai jäädä.
Viimein minä verkan astuin ovea kohden, aikoen sanoa, että ehkä
parhaiten tekisin hänen mieltänsä myöden, jos menisin; jolloin hän,
kädet takinplakkareissaan, joihin hän töin tuskin sai ne pistetyksi, ja
semmoisella katsannolla, jota minä ylimalkain sanoisin suoraan
hurskaaksi, lausui:
"Arvattavasti tiedätte, Mr. Copperfield, etten minä ole maallista
omaisuutta aivan vailla, ja että tyttäreni on lähin ja kalliin
sukulaiseni?"
Minä kiirehdin vastaamaan hänelle, että toivoin, ettei se erehdys,
johon hurjaluontoinen rakkauteni oli houkutellut minua, saattanut häntä
ajattelemaan minua myöskin rahanhimoiseksi?
"Minä en maininnut asiaa siitä syystä", lausui Mr. Spenlow. "Se
olisi parempi teille itselle ja meille kaikille, jos _olisitte_
rahanhimoinen, Mr. Copperfield -- minä tarkoitan, jos olisitte
älykkäämpi ja vähemmän altis kaikkiin noihin nuoruuden hullutuksiin.
Ei. Minä sanon vaan toisenlaisessa aikomuksessa, että arvattavasti
tiedätte, että minulla on omaisuutta testamenteerata lapselleni?"
Minä arvelin, että niin oli laita.
"Ja koska olette nähneet, mitä joka päivä Commons'issa näemme ihmisten
anteeksi antamattomasta ja huolimattomasta menetyksestä testamenttiensä
suhteen -- jotka kaikista asioista ovat ne, joissa ehkä kummallisimmat
todistukset ihmisten epämukaisuudesta tavataan, te tuskin voitte
ajatella muuta, kuin että minä olen testamenttini säännökset tehnyt?"
Minä notkistin päätäni myönnytykseksi.
"Minä en sallisi", sanoi Mr. Spenlow, jonka hurskaat tunteet ilmeisesti
enenivät ja joka pitkäänsä pudisti päätänsä, kun hän viippui
vuorotellen varpaillansa ja kantapäillään, "että joku nuoruuden
hulluus, niinkuin tämä, vaikuttaisi niihin soveliaisin keinoihin,
joihin olen ryhtynyt lastani varten. Sillä se on hulluutta. Pelkkää
mielettömyyttä. Lyhyen ajan perästä se on köykäisempi, kuin höyhen.
Mutta kenties minä -- kenties minä -- jollei tätä tyhmää tointa
kokonaan heitetä, jonakin tuskan hetkenä saatettaisiin varjelemaan ja
suojelemaan häntä niistä seurauksista, jotka lähtisivät järjettömästä
naimishankkeesta. Minä toivon nyt, Mr. Copperfield, ettette pakoita
minua avaamaan, edes neljänneksen tunnin ajaksi, tätä suljettua sivua
elämän kirjassa ja kumoamaan, edes neljänneksen tunnin ajaksi, vakaita
määräyksiä, joita kauan sitten asetettiin".
Häntä ympäröitsi joku levollisuus, joku tyvenyys, joku hiljaisen
päivänlaskun ilma, joka suuresti koski minuun. Hän oli niin rauhallinen
ja tyytyväinen -- hänen asiansa olivat ilmeisesti niin hyvässä kunnossa
ja niin täydellisessä järjestyksessä -- että hän oli mies, jonka sopi
tulla liikutetuksi, kun hän ajatteli itseänsä. Minä todella luulen,
että näin kyynelten puhkeavan hänen silmiinsä niitten tunteitten
syvyydestä, joita tämä kaikki synnytti.
Mutta mitä minä voin tehdä? Minä en voinut kieltää Doraa ja omaa
sydäntäni. Kun hän sanoi minulle, että olisi paras, jos viikon aikaa
miettisin, mitä hän oli lausunut, kuinka voin vastata, etten tahtonut
miettiä viikon aikaa, mutta kuinka voin toiselta puolelta olla
tietämättä, ettei mikään viikkojen määrä voinut vaikuttaa semmoiseen
rakkauteen, kuin minun?
"Tällä välin neuvotelkaat Miss Trotwood'in taikka kenenkä hyvänsä
kanssa, jolla on joku kokemus elämästä", lausui Mr. Spenlow, molemmin
käsin korjaten kaulahuiviansa. "Miettikäät viikko aikaa, Mr.
Copperfield".
Minä mukaannuin ja astuin ulos huoneesta semmoisilla kasvoilla, jotka
osoittivat niin paljon alakuloista ja toivotonta kestäväisyyttä, kuin
voin saada niitä osoittamaan. Miss Murdstone'n synkät kulmakarvat
seurasivat minua oven luo -- minä sanon hänen kulmakarvansa ennemmin,
kuin hänen silmänsä, koska ne olivat paljon tärkeämmät hänen
kasvoissaan -- ja hän näytti niin samanlaiselta, kuin hänen oli
tapa näyttää juuri tähän aikaan aamuisin vierashuoneessamme
Blunderstone'ssa, että helposti olisin luullut, että jälleen hämmennyin
läksyissäni ja että se paino, joka rasitti sydäntäni, tuli tuon kauhean
vanhan aapiskirjan soikeista puupiirroksista, jotka lapsellisen
mielikuvitukseni mukaan olivat muodoltaan niinkuin silmälasit.
Kun tulin byroosen ja, käsilläni sulkien vanhaa Tiffey'tä ja heitä
kaikkia näkyvistäni, istuin pulpettini vieressä omassa erityisessä
nurkassani, ajatellen tätä niin äkkiä tapahtunutta maanjäristystä sekä
katkerassa mielentilassani kiroten Jip'iä, jouduin semmoiseen tuskaan
Doran vuoksi, että minua kummastuttaa, etten siepannut hattuani käteeni
ja mielettömän tavalla rientänyt Norwood'iin. Se ajatus, että he
peloittaisivat ja itkettäisivät häntä ja etten minä ollut siellä häntä
lohduttamassa, vaivasi minua niin, että se pakoitti minua kirjoittamaan
hurjan kirjeen Mr. Spenlow'ille, jossa rukoilin häntä, ettei hän
rankaisisi Doraa minun kovan onneni tähden. Minä pyysin, että hän
armahtaisi hänen lempeätä luontoansa -- ettei hän murtaisi hentoa
kukkaa -- ja puhuttelin häntä, muistaakseni, yleisesti, niinkuin hän
olisi ollut joku petolintu taikka lohikäärme eikä hänen isänsä. Tämän
kirjeen panin sinettiin ja laskin sen Mr. Spenlow'in pulpetille,
ennenkuin hän palasi, ja kun hän tuli sisään, näin minä hänen huoneensa
puoleksi avatusta ovesta, että hän otti ylös ja luki sen.
Hän ei puhunut siitä koko aamun kuluessa, mutta ennenkuin hän illalla
lähti pois, käski hän minut sisään ja ilmoitti minulle, ettei minun
tarvinnut ollenkaan pitää murhetta hänen tyttärensä onnesta. Hän oli
vakuuttanut tyttärellensä, lausui hän, että kaikki oli vaan joutavaa;
eikä hänellä ollut tyttärelleen mitään muuta sanomista. Hän luuli
olevansa hellä isä (niinkuin hän todella oli), ja minun sopi säästää
huoliani hänen tyttärensä puolesta.
"Jos yhä olette järjetön taikka itsepintainen, Mr. Copperfield",
muistutti hän, "ehkä pakoitatte minut lähettämään tyttäreni joksikin
aikaa ulkomaille jälleen; mutta minulla on parempi ajatus teistä. Minä
toivon, että tulette viisaammaksi jo muutamien päivien perästä. Mitä
Miss Murdstone'en koskee", sillä minä olin kirjeessäni viitannut
häneen, "kunnioitan tämän ladyn valppautta ja tunnen itseni
kiitolliseksi hänelle; mutta minä olen ankarasti käskenyt hänen karttaa
tätä ainetta. Minä en pyydä mitään muuta, Mr. Copperfield, kuin että se
unhotetaan. Teidän ei tarvitse tehdä muuta, Mr. Copperfield, kuin
unhottaa se".
Ei muuta! Siinä kirjeessä, jonka kirjoitin Miss Mills'ille, toistin
katkerasti tämän lauseen. Minun ei tarvinnut tehdä mitään muuta, sanoin
minä synkällä ivalla, kuin unhottaa Dora. Ei siis mitään muuta, ja
kuinka helppo tämä oli! Minä pyysin saadakseni tavata Miss Mills'iä
sinä iltana. Jollei se voinut tapahtua Mr. Mills'in luvalla ja
suostumuksella, anoin salaista yhtymystä takakyökissä, jossa mankeli
oli. Minä ilmoitin hänelle, että järkeni horjui valta-istuimellansa ja
että ainoastaan hän, Miss Mills, voi estää sitä kukistumasta. Minä
kirjoitin kirjeen alle: "hänen mielimennyt palveliansa"; ja kun luin
tätä kynäelmääni, ennenkuin lähetin sen, en voinut itseltäni salata,
että se oli vähän Mr. Micawber'in laatuun.
Kuitenkin panin sen menemään. Illalla lähdin Miss Mills'in kadulle ja
kävelin edestakaisin, siksi kuin Miss Mills'in neitsyt varkain vei
minut sisään ja saatti minut piha-tietä takakyökkiin. Minä olen
jälestäpäin saanut syytä siihen luuloon, ettei mikään mailmassa olisi
estänyt minua katuovesta sisään menemästä ja vierashuoneesen
pääsemästä, paitsi Miss Mills'in taipuvaisuus kaikkiin, mitä oli
romantillista taikka salamyhkäistä.
Takakyökissä raivosin niinkuin tilani vaati. Minä olin, arvatakseni,
lähtenyt sinne, tehdäkseni itseäni narriksi, ja minä olen varma siitä,
että se onnistui minulta. Miss Mills oli saanut hätäisen kirjeen
Doralta, jossa tämä kertoi, että kaikki oli saatu ilmi, ja sanoi: "Oi,
tee hyvin ja tule luokseni, Julia, tule, tule!" Mutta Miss Mills, joka
epäili, olisiko hänen läsnä-olonsa korkeille asianomaisille otollinen,
ei ollut vielä lähtenyt; ja me yövyimme kaikki Saharan erämaahan.
Miss Mills'in varalla oli kummallinen sanantulva, ja hän laski sitä
mielellään liikkeelle. Vaikka hän yhdisti kyynelensä minun kyyneliini,
en voinut olla ajattelematta, että meidän surumme tuottivat hänelle
hirveätä hekumaa. Hän hyväili niitä, sopisi minun sanoa, ja teki niistä
niin paljon, kuin hän voi. Syvä juopa, arveli hän, oli auennut Doran
ja minun välilläni, ja ainoastaan rakkaus saatti silloittaa sen
taivaankaarellansa. Rakkaus sai kärsiä tässä tylyssä mailmassa; niin
oli aina ollut, niin oli aina oleva. Vähät siitä, muistutti Miss Mills.
Hämähäkin verkkoihin kiedotut sydämet pakahtuvat viimein, ja silloin
rakkaus on kostettu.
Tässä ei ollut paljon lohdutusta, mutta Miss Mills ei tahtonut
kehoittaa petollisiin toiveisin. Hän saatti minut paljon kurjemmaksi,
kuin ennen olin, mutta minä tunsin (ja sanoinkin sitä hänelle
syvimmällä kiitollisuudella), että hän oli tosi-ystävä. Me päätimme,
että hän ensimäiseksi työksensä aamulla menisi Doran luo ja jollakin
tavalla, katseilla taikka sanoilla, koettaisi vakuuttaa hänelle minun
rakkauttani ja surkeata tilaani. Me erosimme kokonaan surun vallassa,
ja minä luulen, että Miss Mills'in nautinto oli täydellinen.
Kotiin tultuani uskoin kaikki tädilleni, ja mistäkään hänen puheestaan
huolimatta panin epätoivossa maata. Minä nousin epätoivossa ja lähdin
ulos epätoivossa. Oli lauvantaiaamu, ja minä menin suoraan Commons'iin.
Byroon ovea lähestyessäni näin ihmeekseni, että palvelusmiehemme
seisoivat ulkopuolella, keskinäisesti puhuen, samalla kuin kymmenkunta
ohitse meneviä katseli akkuniin, jotka olivat suljetut. Minä joudutin
askeliani ja, käyden heidän välitsensä, kummastelin heidän katseitansa
ja menin nopeasti sisään.
Konttoristit olivat siellä, mutta ei kukaan tehnyt mitään. Vanha Tiffey
istui ensi kerran eläessänsä, luulen minä, jonkun muun tuolilla eikä
ollut ripustanut ylös hattuansa.
"Se on kauhea onnettomuus, Mr. Copperfield". lausui hän, kun minä
astuin sisään.
"Mikä on?" huudahdin minä. "Mitä on tapahtunut?"
"Ettekö tiedä?" huusi vanha Tiffey, ja koko muu joukko kerääntyi minun
ympärilleni.
"En!" vastasin minä, katsellen heitä toinen toisensa perästä.
"Mr. Spenlow", sanoi Tiffey.
"Mitä hänestä?"
"Kuollut!"
Minä luulin, että se oli byroo, joka horjui, enkä minä, kun joku
konttoristi tarttui minuun. He asettivat minut jollekin tuolille,
päästivät auki kaulahuivini ja toivat minulle vettä. Minulla ei ole
mitään käsitystä, veikö tämä mitään aikaa.
"Kuollut?" sanoin minä.
"Hän söi päivällistä eilen kaupungissa ja ajoi Norwood'iin
faetonillansa yksinään", lausui Tiffey, "lähetettyänsä oman palveliansa
kotiin postivaunuilla, niinkuin hänen toisinaan oli tapa tehdä,
tiedättehän --".
"No?"
"Faetoni tuli kotiin ilman häntä. Hevoset pysähtyivät tallin ovelle.
Palvelia meni ulos lyhdyllä. Ei ketään faetonissa".
"Olivatko hevoset vauhkoontuneet?"
"Ne eivät olleet hiessä", lausui Tiffey, pannen silmälasinsa päähän;
"ei enemmän hiessä, kuulen ma, kuin ne olisivat olleet, jos olisivat
menneet Norwood'iin tavallista kulkuansa. Ohjakset olivat katkenneet,
mutta ne olivat laahanneet pitkin maata. Koko talonväki herätettiin
heti, ja kolme heistä lähti liikkeelle tietä myöden. He löysivät hänet
penikulman päästä".
"Enemmän, kuin penikulman päästä, Mr. Tiffey", keskeytti joku nuorempi
konttoristi.
"Oliko se niin? Minä luulen, että olette oikeassa", lausui Tiffey, --
"_enemmän_, kuin penikulman päästä -- likeltä kirkkoa -- silmillänsä
makaamasta puoleksi ajo- ja puoleksi kävelytiellä. Oliko hän jossakin
taudin kohtauksessa pudonnut vaunuista vai astunut maahan sen vuoksi,
että hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi, ennenkuin tauti kohtasi häntä --
vai oliko hän edes oikein kuollut silloin, vaikka siitä ei ole mitään
epäilystä, että hän oli kokonaan tainnoksissa -- sitä ei kukaan näytä
tietävän. Jos hän hengittikin, ei hän ainakaan puhunut mitään. Lääkärin
apua hankittiin niin pian, kuin mahdollista, mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä".
Minä en voi kuvailla sitä mielentilaa, johon tämä sanoma saatti minut.
Kauhistus tästä tapauksesta, joka tuli niin äkkiä ja kohtasi semmoista,
jonka kanssa minä olin ollut kaikin päin riidassa -- kammottava tyhjyys
siinä huoneessa, jossa hän oli niin nykyisin oleskellut, jossa hänen
tuolinsa ja pöytänsä näyttivät odottavan häntä ja hänen eilispäiväinen
käsi-alansa oli niinkuin aave -- sanomaton mahdottomuus ajatella häntä
paikasta eronneeksi ja se tunto, joka kerta kuin ovi avattiin, että hän
astuisi sisään -- joutilas hiljaisuus ja rauha, joka vallitsi byroossa,
ja se ääretön halu, jolla meidän väki puhui siitä ja muut tulivat ja
menivät koko päivän, ahdaten itseänsä täyteen tällä aineella -- nämät
kaikki jokainen helposti ymmärtää. Mitä en voi kuvata, se on se, kuinka
oman sydämeni sisimmissä sopukoissa olin mustasukkainen itse
kuolemallekin; kuinka tuntui siltä, kuin sen voima sysäisi minut
sijaltani Doran ajatuksissa; kuinka minä jollakin nureksivalla tavalla,
jota en voi sanoiksi saattaa, kadehdin hänen suruansa; kuinka kävin
levottomaksi, kun ajattelin, että hän itki muitten edessä taikka muut
lohduttivat häntä; kuinka minulla oli joku kiihkeä halu sulkea pois
kaikki hänen yhteydestään, paitsi itseni, ja olla kaikki kaikissa
hänelle tähän perin sopimattomaan aikaan.
Tässä tuskallisessa mieli-alassa -- joka ei liene, toivon minä,
yksin-omaisesti minun, vaan jota muutkin tuntevat -- lähdin samana
iltana Norwood'iin; ja kun, ovella tiedusteltuani, sain joltakin
palvelialta tietää, että Miss Mills oli siellä, pyysin tätini
adresseeraamaan hänelle yhden kirjeen, jonka minä kirjoitin. Minä
surkuttelin vilpittömästi Mr. Spenlow'in ennen-aikaista kuolemaa ja
vuodatin kyyneliä sitä tehdessäni. Jos Dora oli semmoisessa tilassa,
että hän saatti kuulla sitä, pyysin häntä kertomaan Doralle, että Mr.
Spenlow oli puhutellut minua suurimmalla ystävyydellä ja arvon-annolla
ja maininnut Doran nimeä vaan hellyydellä ilman yhtäkään ainoata
nuhtelevaa sanaa. Minä tiedän, että tein tämän itsekkäisyydestä, että
nimeni tuotaisiin hänen eteensä, mutta minä koetin uskoa, että siinä
tein vaan oikeutta Mr. Spenlow'in muistolle. Kenties uskoinkin sitä.
Tätini sai seuraavana päivänä muutamia rivejä vastaukseksi,
adresseerattuina päältäpäin hänelle, sisältäpäin minulle. Dora oli
surusta sortunut, ja kun hänen ystävänsä oli kysynyt häneltä, saisiko
hän lähettää terveisiä häneltä minulle, oli hän vaan huutanut, niinkuin
hän aina huusi: "voi kallista isääni! voi isä raukkaa!" Mutta hän ei
ollut sanonut: "ei!" ja sitä minä pidin hyvänä enteenä.
Mr. Jorkins, joka siitä asti, kuin onnettomuus tapahtui, oli ollut
Norwood'issa, tuli byroosen muutamia päiviä jälestäpäin. Hän ja Tiffey
neuvottelivat vähän aikaa eri huoneessa, ja sitten Tiffey katsoi ulos
ovesta ja viittasi minua sisään.
"Mr. Tiffey ja minä, Mr. Copperfield", arveli Mr. Jorkins, "aiomme
tutkia pulpettia, laatikoita ja muita semmoisia vainajan kätköjä,
pannaksemme hänen yksityisiä papereitansa sinettiin ja etsiäksemme
testamenttia. Semmoisesta ei näy mitään jälkiä missään. Kenties teette
hyvin ja autatte meitä".
Minä olin halannut saada tietää, mimmoisiin oloihin Dorani joutuisi --
esimerkiksi, kenenkä holhottavaksi ja niin edespäin -- ja tämä johdatti
vähän sinnepäin. Me rupesimme heti etsimään, Mr. Jorkins avaten
laatikoita ja pulpetteja, ja me kaikki kolmen vetäen esiin papereita
niistä. Virkaan koskevat paperit panimme toiselle puolelle ja hänen
yksityiset paperinsa (joita ei ollut paljon) toiselle. Me olimme kovin
totiset, ja kun tapasimme jonkun sinetin taikka lyijyspiirtimen taikka
sormuksen taikka jonkun muun samankaltaisen pikku kapineen, joka
sattumalta oli tullut sinne ja joka erittäin muistutti hänestä,
puhuimme hyvin matalalla äänellä.
Me olimme jo lakanneet useita paketteja ja jatkoimme yhä tomussa ja
rauhassa, kun Mr. Jorkins sanoi meille, käyttäen juuri samoja sanoja
kumppani vainajansa suhteen, kuin hänen kumppani vainajansa oli
käyttänyt hänen suhteensa:
"Mr. Spenlow oli sangen vastahakoinen poikkeemaan totutulta tieltä. Te
tiedätte, mimmoinen hän oli! Minä olen taipuvainen uskomaan, ettei hän
ole tehnyt mitään testamenttia".
"Oh, minä tiedän, että hän on!" sanoin minä.
He pysähtyivät molemmat ja katselivat minua.
"Juuri sinä päivänä, kuin minä viimein näin hänet", lausuin minä,
"kertoi hän minulle, että hän oli tehnyt testamenttinsa, ja että hänen
asiansa olivat kanan sitten järjestetyt".
Mr. Jorkins ja vanha Tiffey pudistivat yhtä haavaa päätänsä.
"Se ei merkitse paljon", sanoi Tiffey.
"Varsin vähän", arveli Mr. Jorkins.
"Te ette suinkaan epäile --", aloitin minä.
"Hyvä Mr. Copperfieldini!" lausui Tiffey, laskien kättänsä minun
käsivarrelleni ja ummistaen molempia silmiänsä, samalla kuin hän
pudisti päätänsä: "Jos olisitte olleet Commons'issa niin kauan, kuin
minä, tietäisitte, ettei löydy mitään asiaa, jossa ihmiset ovat niin
epämukaiset ja jossa voi luottaa heihin niin vähän".
"No, siunatkoon sieluani, hän teki itse juuri tämän muistutuksen!"
vastasin minä, väitöksessäni kiinni pysyen.
"Minä sanoisin tätä melkein ratkaisevaksi", muistutti Tiffey. "Minun
ajatukseni on -- ei löydy mitään testamenttia".
Tämä näytti kummalliselta minusta, mutta havaittiin, ettei löytynyt
mitään testamenttia. Hän ei ollut edes sen vertaa kuin ajatellut
tämmöistä, sitä myöden kuin hänen paperinsa todistivat; sillä niissä ei
ollut vähintäkään viittausta, suunnitelmaa taikka aihelmaa mihinkään
testamenttiin. Se, mikä melkein yhtä paljon kummastutti minua, oli,
että hänen asiansa olivat kokonaan epäjärjestyksessä. Oli erittäin
vaikea, kuulin minä, saada selville, mitä hän oli velkaa taikka mitä
hän oli maksanut taikka mitä omaisuutta hänellä oli kuollessaan.
Todennäköiseksi arveltiin, ettei hänellä itselläkään vuosikausiin ollut
mitään varmaa tietoa näissä asioissa. Vähitellen huomattiin, että hän,
pyytäessään kaikin puolin kannattaa sitä komeutta ja ylellisyyttä, joka
silloin kuului hyvään tapaan Commons'issa, oli kuluttanut enemmän, kuin
virkatulonsa, jotka eivät olleet erittäin isot, ja mitättömiin
vähentänyt yksityiset varansa, jos ne koskaan olivat olleet suuret,
joka oli erittäin epäiltävää. Norwood'issa huonekalut myytiin ja talo
vourattiin pois, ja Tiffey jutteli minulle, varsin vähän ajatellen,
kuinka suuresti asia koski minuun, että, kun kaikki vainajan velat
olivat maksetut ja hänen osansa ulkona olevista huonoista ja
epävarmoista firman saatavista otettiin pois, hän ei antaisi tuhatta
puntaa kaikesta jälelle jääneestä omaisuudesta.
Tämä tapahtui noin kuusi viikkoa kuoleman kohtauksen jälkeen. Minä olin
kärsinyt kauheita vaivoja koko ajan ja luulin, että minun täytyi
menettää itseni, kun Miss Mills lisäksi ilmoitti minulle, että
sydämestä sortunut pikku Dorani, joka kerta kuin minua mainittiin,
huudahti vaan: "voi isä raukkaa! voi kallista isää!" Sen ohessa sain
tietää, ettei hänellä ollut mitään muita sukulaisia, kuin kaksi tätiä,
Mr. Spenlow'in naimattomia sisaria, jotka asuivat Putney'ssa ja jotka
eivät olleet moneen vuoteen olleet kuin satunnaisessa yhteydessä
veljensä kanssa. Ei sen vuoksi, että he koskaan olisivat riidelleet
(kertoi Miss Mills minulle); vaan sen vuoksi, että, kun heitä
kutsuttiin Doran ristiäisiin teetä juomaan, vaikka he mielestänsä
olivat oikeutetut päivällisiin, he olivat kirjallisesti lausuneet
ajatuksensa, että "oli parempi kaikkien puolten onnelle", että he
pysyivät poissa. Jonka jälkeen he olivat astuneet omaa tietänsä, ja
heidän veljensä omaa.
Nämät molemmat ladyt tulivat nyt esiin turvapaikastansa ja esittelivät,
että Dora muuttaisi asumaan heidän luoksensa Putney'hin. Dora syleili
heitä molempia ja huudahti itkien: "Voi, niin, tädit! Tehkäät hyvin ja
ottakaat Julia Mills ja minut ja Jip Putney'hin!" Sinne he lähtivätkin
pian hautajaisten jälkeen.
Kuinka sain aikaa käydä Putney'ssa, minä en suinkaan tiedä,
mutta minä keksin tavalla taikka toisella keinoja sangen usein
liikkua likiseuduilla. Voidaksensa tarkemmin täyttää ystävyyden
velvollisuuksia, piti Miss Mills päiväkirjaa, ja hän tuli välistä
tapaamaan minua yhteismaalla ja luki sitä taikka (jos hänellä ei ollut
aikaa siihen) lainasi sen minulle. Kuinka paljon arvoa panin näihin
muistelmiin, joista liitän tähän yhden esimerkin!
"Maanantaina. Suloinen D:ni yhä kovasti alakuloinen. Päänkivistystä.
Johdatin hänen huomionsa J:iin, koska se oli niin hienon sileä. D.
hyväili J:iä. Muistot näin herätettyinä avasivat surun sulkuportit.
Tuska laskettiin tulvaamaan. (Ovatko kyynelet sydämen kastepisaroita?
J. M.)"
"Tiistaina. D. heikko ja hermoton. Ihana vaaleudessansa. (Emmekö huomaa
tätä myöskin kuusta? J. M.) D., J. M. ja J. kävimme vaunuilla
ilmailemassa. Akkunasta katsellen ja rajusti lakaisijaa haukkuen sai J.
hymyn leviämään D:n kasvoille. (Semmoisista vähäpätöisistä renkaista on
elämän jakso kokoon pantu! J. M.)"
"Keskiviikkona. D. verraten iloinen. Lauloin hänelle Iltakellot,
mielestäni soveliaat sävelet. Vaikutus ei viihdyttävä, vaan
päinvastainen. D. sanomattomasti liikutettu. Tavattiin jälestäpäin
omasta huoneestansa nyyhkimästä. Lausuin värssyjä hänestä itsestä ja
nuoresta gazellista. Turhaan. Viittasin myöskin Kärsivällisyyteen
hautapatsaalla. (Kysytään: miksi hautapatsaalla? J. M.)"
"Tuorstaina. D. ilmeisesti vaurastuneena. Hyvänpuolinen yö. Vieno
ruusun puna taas poskella. Päätin mainita D. C:n nimeä. Lausuin sitä
varovaisesti, kun olimme ilmailemassa. D. heti surun vallassa. 'Voi,
rakas, rakas Julia! Oh, minä olen ollut häijy ja tottelematon lapsi!'
Viihdytin ja hyväilin. Kuvasin ihanteellisesti D. C:ia haudan reunalla.
D. taas surun vallassa. 'Voi mitä minun tulee tehdä, mitä minun tulee
tehdä? Oi, vie minut johonkin!' Minä kovasti levotonna. D. tainnoksissa
ja lasillinen vettä ravintolasta. (Runollinen heimolaisuus: kirjava
nimitaulu portinpielessä; ihmis-elämä myöskin kirjava. Ah! J. M.)"
"Perjantaina. Tapauksista rikas päivä. Mies ilmestyy kyökissä, sininen
pussi kädessä ja siinä 'ladyjen korkotettavaksi annetut kengät'. Kokki
vastaa: 'ei täältä'. Mies väittää vastaan. Kokki menee sisältä
kysymään, jättäen miehen kahden kesken J:n kanssa. Kun kokki palajaa,
väittää mies yhä vastaan, mutta lähtee viimein. J:iä kaivataan. D.
suunniltansa. Ilmoitus lähetetty polisille. Miehen tunnusmerkit: leveä
nenä ja jalat niinkuin siltapylväät. Etsitään joka haaralta. Ei mitään
J:iä. D. itkee katkerasti eikä ota lohdutusta. Uudistin viittausta
nuoreen gazelliin. Soveliasta, mutta hyödytöntä. Iltapuolella käy outo
poika meillä. Tuodaan vierashuoneesen. Leveä nenä, mutta ei mitään
siltapylväitä. Sanoo tahtovansa yhden punnan ja tietävänsä erään
koiran. Ei taivu enempiin selityksiin, vaikka kovasti ahdistetaan. Kun
D. on tuonut esiin punnan, vie poika kokin vähäiseen majaan, jossa Jip
seisoo yksinään sidottuna pöydänjalkaan. D. iloitsee. Tanssii J:n
ympäri, joka syö illallistansa. Tästä onnellisesta muutoksesta
rohkaistuneena mainitsen ylikerroksessa D. C:ia. D. itkee uudestaan ja
huutaa surkeasti: 'Voi, älä, älä, älä. On niin häijyä ajatella mitään
muuta, kuin isä parkaa!' -- syleilee J:iä ja nyyhkyttää itsensä
nukuksiin. (Eikö D. C:n tule luottaa Ajan leveihin siipiin? J. M.)"
Miss Mills ja hänen päiväkirjansa olivat ainoa lohdutukseni tähän
aikaan. Kun näin hänet, joka vaan vähäistä ennen oli nähnyt Doran --
kun vainusin Doran nimen alkukirjaimia hänen myötätunteisilla
lehdillänsä -- kun mieleni tila hänen kauttansa kävi yhä kurjemmaksi --
se oli minun ainoa lievitykseni. Minusta tuntui, kuin olisin asunut
korttilinnassa, joka oli luhistunut kokoon, jättäen ainoastaan Miss
Mills'in ja minut raunioin joukkoon; kuin joku julma loihtija olisi
vetänyt tenho-piirinsä sydämeni viattoman jumalattaren ympäri, jonka
piirin sisäpuolelle minä en pääsisi muulla keinolla, kuin noitten
samojen lujien siipien avulla, jotka kantavat niin monta ihmistä niin
moninaisten ylitse!