Vähän kylmää vettä.
Uutta elämääni oli kestänyt toista viikkoa, ja minä olin jäykempi kuin
koskaan noissa kauhean käytöllisissä päätöksissä, joita muutos
mielestäni vaati. Minä astuin yhä erinomaisen nopeasti ja luulin
yleensä, että edistyin. Minä määräsin säännöksi, että ponnistaisin
itseäni niin paljon, kuin mahdollista, kaikissa toimissa, joihin
ryhdyin. Minä tein itseni täydelliseksi uhriksi. Jopa puolimmiten
päätin ruveta elämään vaan kasviruoalla, himmeästi ajatellen, että
kantaisin Doralle uhrin, jos näin muuttuisin ruohonsyöjäksi eläimeksi.
Tähän saakka pikku Dora ei ollenkaan tietänyt hurjasta lujuudestani,
paitsi mitä kirjeissäni hämärästi heijasti. Mutta toinen lauantai tuli,
ja sinä lauantai-iltana oli hänen määrä olla Miss Mills'in luona; ja
kun Mr. Mills oli lähtenyt whisti-klubiinsa (joka telegrafeerattiin
minulle kadulle linnunhäkin avulla, joka asetettiin vierashuoneen
keski-akkunaan), tuli minun mennä sinne teetä juomaan.
Tähän aikaan olimme saaneet taloutemme täyteen järjestykseen Buckingham
Street'illä, jossa Mr. Dick ihan onnellisena jatkoi kopioimistaan.
Tätini oli saanut suuren voiton Mrs. Crupp'ista sillä, että hän maksoi
hänet pois, viskasi ensimäisen ruukun, jonka hän oli asettanut
portaisin, ulos akkunasta, ja itse suojellen saatti portaita ylös ja
alas erään varapalvelian, jonka hän pestasi ulkonaisesta mailmasta.
Nämät ankarat keinot synnyttivät semmoista kammoa Mrs. Crupp'in
povessa, että hän peräytyi omaan kyökkiinsä siinä vakuutuksessa, että
tätini oli hullu. Koska tätini piti yhtä vähän väliä Mrs. Crupp'in kuin
muitten ajatuksella ja pikemmin vahvisti kuin vähensi tuota vakuutusta,
muuttui Mrs. Crupp, joka äskettäin oli niin rohkea, muutaman päivän
perästä semmoiseksi pelkuriksi, että hän ennemmin, kuin kohtasi tätini
portaissa, koetti kätkeä kookasta ruumistansa ovien taa -- josta
kuitenkin leveä päärme hänen villaisesta alushameestaan pisti näkyviin
-- taikka pakeni pimeihin nurkkiin. Tämä miellytti tätiäni niin
sanomattomasti, että hän semmoisiin aikoihin, kuin sopi arvata, että
Mrs. Crupp oli tulossa, pelkäksi huviksensa, niinkuin minä luulen,
kulki portaita ylös ja alas, hattu mielettömän tavalla orsitettuna pään
laelle.
Tätini, joka oli tavattoman siisti ja keksiväinen, teki niin monta
pientä parannusta huoneellisissa laitoksissamme, että minusta tuntui
siltä, kuin olisin ollut rikkaampi eikä köyhempi. Muun muassa muutti
hän ruokakammion pukiaishuoneeksi minulle ja osti minulle sängyn ja
koristi sen, että se päivällä näytti niin paljon kirjakaapilta, kuin
sänky voi näyttää. Minusta hän lakkaamatta piti huolta; eikä oma äiti
raukkani olisi voinut rakastaa minua enemmän taikka hartaammin
koettanut tehdä minua onnelliseksi.
Peggotty oli katsonut itseänsä suuresti kunnioitetuksi, kun hän sai
ottaa osaa näihin töihin; ja vaikka hän yhä niinkuin ennenkin vähän
pelkäsi tätiäni, oli hän vastaanottanut niin monta kehoituksen ja
luottamuksen osoitusta, että he olivat mitä parhaat ystävät mailmassa.
Mutta se aika oli nyt tullut (minä puhun siitä lauantaista, jona minun
oli määrä juoda teetä Miss Mills'in luona), jolloin hänen täytyi palata
kotiin ja ruveta toimittamaan niitä velvollisuuksia, joihin hän oli
sitounut Ham'in suhteen. "Jumalan haltuun siis, Barkis", lausui tätini,
"ja pitäkäät huolta itsestänne! Minä en todella koskaan luullut, että
voisin sureksia teidän lähtöänne!"
Minä vein Peggotyn vaunukonttoriin ja näin hänen lähtevän pois. Hän
itki, kun erosimme, ja sulki veljensä minun ystävyyteeni, niinkuin Ham
oli tehnyt. Me emme olleet kuulleet Mr. Peggotysta siitä kuin hän lähti
pois tuona päivänpaisteisena iltana.
"Ja nyt oma, rakas Davyni", lausui Peggotty, "jos opissa ollessanne
tarvitsisitte rahaa taikka jos opista päästyänne, rakas poikani,
tarvitsisitte jotakin oman taloutenne asettamiseksi (ja jompikumpi
taikka molemmat, lemmittyni, tapahtuu varmaan), kuka on enemmän
oikeutettu pyytämään saadaksensa lainata sitä teille, kuin suloisen
tyttöni oma, vanha, typerä minä!"
Minä en ollut niin kauhean itsenäinen, että olisin vastannut mitään
muuta, kuin että, jos koskaan lainaisin rahaa keneltäkään, minä
lainaisin häneltä. Paitsi jos paikalla olisin vastaan-ottanut suuren
summan, luulen, että tämä tuotti enemmän lohdutusta Peggotylle, kuin
mikään muu asia, jonka olisin voinut tehdä.
"Ja, kultani!" kuiskasi Peggotty, "kertokaat tuolle sievälle pikku
enkelille, että minä olisin niin mielellään tahtonut nähdä hänet,
vaikka vaan pikimmältä. Ja sanokaat hänelle, että, ennenkuin hän menee
naimisiin poikani kanssa, minä tulen ja teen asuntonne niin ihanaksi
teille, jos sallitte minun!"
Minä vakuutin, ettei kukaan muu saisi koskea siihen; ja tämä teki
Peggotyn niin iloiseksi, että hän lähtiessään oli varsin hyvällä
tuulella.
Koko päivän vaivasin itseäni Commons'issa niin paljon, kuin
mahdollista, kaikenlaisilla tuumilla, ja menin määrättyyn aikaan
illalla Mr. Mills'in kadulle. Mr. Mills, joka oli koko kauhea nukkumaan
jälkeen päivällisen, ei ollut vielä lähtenyt ulos eikä ollut mitään
linnunhäkkiä keski-akkunassa. Hän odotutti minua niin kauan, että minä
hartaasti toivoin, että klubi sakoittaisi hänet myöhästymisestä.
Viimein hän tuli ulos, ja silloin minä näin oman Dorani ripustavan ylös
linnunhäkin, kurkistelevan balkongille, etsiäksensä minua, ja juoksevan
sisään taas, kun hän näki minun olevan siellä, samalla kuin Jip jäi
jälelle ja hävyttömästi haukkui julman isoa teurastajan koiraa, joka
oli kadulla ja olisi voinut nielaista sen, niinkuin pillerin.
Dora tuli minua vastaan vierashuoneen ovessa; ja Jip syöksi ulos ja
tupertui omaan murinaansa, epäilemättä luullen, että minä olin rosvo;
ja sen jälkeen menimme kaikki kolme sisään niin onnellisina ja
rakastavaisina, kuin mahdollista. Minä tuotin ennen pitkää surua
iloomme -- ei sen vuoksi, että aioin tehdä sitä, vaan sen vuoksi, että
asiani oli täyttänyt kaikki ajatukseni -- kun ilman vähintäkään
valmistusta kysyin Doralta, voiko hän rakastaa kerjäläistä?
Sievä, pikkuinen, hämmästynyt Dora! Muuta ei tämän sanan johdosta
tullut hänen mieleensä, kuin keltaiset kasvot ja yölakki taikka pari
kainalo-sauvoja taikka puujalka taikka koira, karaffin-tarjotin suussa,
taikka jotakin sellaista; ja hän tuijotti minuun mitä hupaisimmalla
kummastuksella.
"Kuinka saatat kysyä minulta niin hullunkurisia!" sanoi Dora vähän
närkästyneenä. "Rakastaa kerjäläistä!"
"Dora, oma kultani!" lausuin minä. "_Minä_ olen kerjäläinen!"
"Kuinka saatat olla niin typerä", vastasi Dora, vähän napaisten
kättäni, "että istut tässä ja lasket semmoisia juttuja? Minä panen
Jip'in puremaan sinua!"
Hänen lapsellinen käytöksensä oli minusta mitä suloisin käytös
mailmassa, mutta nyt oli tarpeellista puhua selvästi, ja minä toistin
juhlallisesti:
"Dora, oma henkeni, minä olen sinun häviöön joutunut David'isi!"
"Minä sanon, että panen Jip'in puremaan sinua!" lausui Dora,
kiharoitansa pudistaen, "jos yhä olet niin naurettava".
Mutta minä näytin niin totiselta, että Dora herkesi kiharoitansa
pudistamasta, pani vapisevan pikku kätensä olkapäälleni ja näytti
ensiksi pelästyneeltä ja tuskastuneelta, mutta alkoi sitten itkeä. Tämä
oli kauheata. Minä lankesin polvilleni sohvan eteen, hyväilin häntä ja
rukoilin, ettei hän musertaisi sydäntäni; mutta isoon aikaan pikku Dora
parka ei tehnyt muuta, kuin huusi: voi minua! voi minua! Oi, hän oli
niin pelästynyt! Missä Julia Mills oli! Oi! Minun tuli viedä hänet
Julia Mills'in luo ja olla hyvä ja mennä pois, siksi kuin itse olin
melkein mieleltä mennyt.
Viimein minä, tuskissani paljon rukoiltuani ja vakuutettuani, sain
Doran katsomaan itseeni kauhistuneella muodolla, jota vähitellen
lievitin, siksi kuin se kävi lempeäksi ja hänen hieno, sievä poskensa
taas nojausi minun poskeani vastaan. Silloin minä kiersin käsivarteni
hänen ympärillensä ja kerroin hänelle, kuinka hellästi, ylen hellästi
rakastin häntä; kuinka katsoin oikeaksi esitellä, että hän olisi vapaa
lupauksestaan, koska minä nyt olin köyhä; kuinka en kuitenkaan voinut
kestää hänen katoansa taikka tointua siitä; kuinka en pelännyt
köyhyyttä, jos ei hän pelännyt, sillä hän terästi käsivarttani ja
innostutti sydäntäni; kuinka jo työskentelin semmoisella rohkeudella,
jota ei kukaan, paitsi rakastaja, tuntenut; kuinka olin ruvennut
olemaan käytöllinen ja ajattelemaan tulevaisuutta; kuinka rehellisesti
ansaittu leivänkannikka maistui makeammalta, kuin peritty ateria;
ja paljon muuta senlaatuista, jota lausuin niin hehkuvalla
kaunopuheliaisuudella, että se kummastutti itseänikin, vaikka olin
ajatellut asiaa yöt päivät siitä saakka, kuin tätini oli kummastuttanut
minua.
"Onko sydämesi vielä minun, rakas Dora?" sanoin minä ihastuneena, sillä
siitä, että hän painui puoleeni, tiesin, että se oli.
"Voi, on!" huudahti Dora. "Voi, on; se on kokonaan sinun. Mutta älä ole
julma!"
_Minä_ julma! Doralle!
"Älä puhu köyhyydestä ja kovasta työstä!" sanoi Dora vielä enemmän
lähestyen minua. "Voi, älä, älä!"
"Kallis sydänkäpyni", lausuin minä, "rehellisesti ansaittu
leivänkannikka --".
"Niin kyllä; mutta minä en tahdo kuulla mitään enää leivänkannikoista!"
arveli Dora. "Ja Jip'in täytyy saada lammaskotlettinsa joka päivä kello
kaksitoista, muutoin se kuolee!"
Hänen lapsellinen, viehättävä käytöksensä lumosi minut. Minä
selitin lempeästi Doralle, että Jip saisi lammaskotlettinsa yhtä
säännöllisesti, kuin ennen. Minä kuvasin yksinkertaista kotiamme, jonka
oma työni oli tekevä itsenäiseksi -- ja piirsin hänen eteensä sen
vähäisen huoneuksen, jonka olin nähnyt Highgate'ssa ja jossa tätini oli
asuva kammiossansa ylikerroksessa.
"Olenko nytkin julma, Dora?" kysyin minä hellästi.
"Voi, ei, ei!" huudahti Dora. "Mutta minä toivon, että tätisi enimmiten
pysyy omassa huoneessansa! Ja minä toivon, ettei hän ole mikään toruva,
vanha tonttu!"
Jos minun olisi ollut mahdollinen rakastaa Doraa enemmän, kuin ennen,
olen varma, että nyt rakastin. Mutta minä havaitsin, että hän oli
hiukan taipumaton. Se jähdytti vasta syntynyttä intoani, kun näin, että
oli niin vaikea vuodattaa tätä intoa häneen. Minä koetin uudestaan. Kun
hän jälleen oli entisellään ja kiverteli sylissään makaavan Jip'in
korvia, kävin vakavaksi ja lausuin:
"Dorani! Saanko sanoa sinulle jotakin?"
"Voi, mutta älä ole käytöllinen!" vastasi Dora hyväillen. "Sillä se
peloittaa minua niin kovasti!"
"Suloinen sydämeni!" vastasin minä; "ei näissä ole mitään huolettavaa.
Minä soisin, että katsoisit asiaa aivan toiselta kannalta. Minä soisin,
että se terästäisi ja innostuttaisi sinua, Dora!"
"Voi, se on niin kauheata!" huudahti Dora.
"Ei, armaani. Kestäväisyys ja lujaluontoisuus tekevät, että kykenemme
kantamaan paljon pahempia asioita".
"Mutta minussa ei ole mitään lujuutta ensinkään", lausui Dora,
kiharoitansa pudistaen. "Onko minussa, Jip? Kas niin, suutele Jip'iä ja
ole kiltti!"
Minun oli mahdoton olla Jip'iä suutelematta, kun hän nosti sitä
ylöspäin minua kohden tätä tarkoitusta varten, sovittaen omaa heleätä,
ruusuista suutansa suutelon asentoon, samalla kuin hän johdatti minun
tointani, joka oli tehtävä niin, että täsmälleen kosketin kuonon
keskipalkkaa. Minä tein, niinkuin hän käski -- palkiten itseäni
jälestäpäin kuuliaisuudestani -- ja niin hän tenhosi minut pois
vakavammasta mieli-alastani, en tiedä kuinka pitkäksi ajaksi.
"Mutta, rakas Dora!" lausuin minä vihdoin, jälleen palaten siihen;
"minä aioin sanoa jotakin".
Itse prerogativi-oikeuston tuomarikin olisi rakastunut Doraan, jos hän
olisi nähnyt, kuinka tämä pani pikkuiset kätensä ristiin ja nosti niitä
ylöspäin, pyytäen ja rukoillen, etten taas rupeisi julmaksi.
"Sitä en suinkaan aio, lemmittyni!" vakuutin hänelle. "Mutta, Dora,
silmäteräni, jos joskus tahtoisit ajatella -- ei epätoivossa; kaukana
siitä -- mutta jos joskus tahtoisit ajatella -- ainoastaan
rohkaistaksesi itseäsi -- että olet kihlattu köyhälle miehelle --".
"Älä, älä!" huudahti Dora. "Se on niin kauheata!"
"Ei ollenkaan, Dora kultani!" sanoin minä iloisesti. "Jos joskus
ajattelisit tätä ja silloin tällöin loisit silmäsi isäsi talouteen ja
koettaisit vähän harjaantua -- esimerkiksi kirjanpitoon --".
Pikku Dora raukka vastaan-otti tämän ehdoituksen jollakin puoleksi
huokauksen- ja puoleksi huudontapaisella äänellä.
"-- hyödyttäisi se meitä jälestäpäin", jatkoin minä. "Ja jos tahtoisit
luvata minulle, että luet pikkuista -- pikkuista kokkikirjaa, jonka
aion lähettää sinulle, olisi se mainion hyvä meille molemmille. Sillä
elämämme tie, Dorani", sanoin minä aineestani kiihtyen, "on nyt kivinen
ja karkea, ja meistä itse riippuu sen tasoittaminen. Meidän täytyy
taistellen pyrkiä eteenpäin. Meidän täytyy olla urhoollisia. Esteitä
on, jotka kohtaavat meitä, mutta meidän täytyy kohdata ja kukistaa ne!"
Minä puhuin hyvin nopeasti, käsi kokoon puristettuna ja kasvot aivan
hehkuvina, mutta oli ihan tarpeetonta jatkaa. Minä olin puhunut
kylläksi. Kaikki oli taas hullusti. Oi, hän oli pelästynyt! Missä Julia
Mills oli! Oi, minun tuli viedä hänet Julia Mills'in luo ja olla hyvä
ja mennä pois! Niin että minä, lyhyeltä puhuen, nyt olin kokonaan
suunniltani ja riehuin sinne tänne vierashuoneessa.
Tällä kertaa luulin, että olin tappanut hänet. Minä parskutin vettä
hänen kasvoillensa. Minä lankesin polvilleni. Minä revin hiuksiani.
Minä julistin itseni luonnottomaksi hirviöksi ja säälittömäksi pedoksi.
Minä rukoilin häneltä anteeksi. Minä pyysin häntä avaamaan silmiänsä.
Minä myljäsin Miss Mills'in ompelurasian, hajuveden-pulloa tavatakseni,
sieppasin sen sijasta tuskissani elfen-luisen neulakotelon ja kaasin
kaikki neulat Doran ylitse. Minä pudistin nyrkkiä Jip'ille, joka oli
yhtä raivosa, kuin minä itse. Minä tein kaikki hurjat mielettömyyden
työt, joita ikinä voi tehdä, ja olin aikaa kadottanut järkeni, kun Miss
Mills astui sisään.
"Kuka tämän on tehnyt!" huudahti Miss Mills, juosten ystävänsä avuksi.
Minä vastasin: "_minä_, Miss Mills! _Minä_ sen olen tehnyt! Katsokaat
surmaajaa!" -- taikka jotakin semmoista -- ja kätkin kasvoni sohvan
tyynyyn.
Ensiksi Miss Mills luuli, että olimme riitaantuneet ja lähestyimme
Saharan erämaata, mutta huomasi pian, kuinka asian laita oli, sillä,
häntä syleillen, alkoi rakas, säälivä pikku Dorani huudahdella, että
minä olin "köyhä työmies", käski minun sitten itkien luoksensa, syleili
minua ja kysyi, sallisinko, että hän antoi kaikki rahansa minulle,
jonka jälkeen hän lankesi Miss Mills'in kaulaan, nyyhkien, niinkuin
hänen hellä sydämensä olisi ollut pakahtumallaan.
Miss Mills näytti oikein syntyneen siunaukseksi meille. Hän tiedusteli
muutamilla sanoilla minulta, mitä oli tapahtunut, lohdutti Doraa ja sai
hänet vähitellen uskomaan, etten minä ollut mikään työmies -- siitä
tavasta, jolla olin asiaa esitellyt, päätti Dora, että minä olin
merimies, joka päiväkaudet viippuen lykkäsin kärryjä ylös ja alas
plankkua myöden -- ja tällä tapaa sovitti meidät. Kun olimme kokonaan
tyyntyneet, ja Dora oli mennyt ylikerrokseen vähän hautomaan silmiänsä
ruusuvedellä, soitti Miss Mills sisään teetä. Tällä välin vakuutin minä
Miss Mills'ille, että hän ijäti oli minun ystäväni, ja että minun
sydämeni täytyi laata sykkimästä, ennenkuin unhotin hänen osan-ottonsa.
Tuosta minä selitin Miss Mills'ille, mitä niin vähällä menestyksellä
olin koettanut selittää Doralle. Miss Mills vastasi yleisillä
lauseilla, että tyytyväisyyden maja oli parempi, kuin kylmän komeuden
palatsi, ja että missä rakkaus oli, siinä oli kaikki.
Minä sanoin Miss Mills'ille, että tämä oli aivan totta, ja kuka sen
paremmin tiesi, kuin minä, joka rakastin Doraa semmoisella rakkaudella,
jota ei kukaan kuolevainen tähän saakka ollut koettanut. Mutta kun Miss
Mills alakuloisesti huomautti, että todella olisi hyvä muutamille
sydämille, jos niin laita olisi, lisäsin, että pyysin saada supistaa
väitöstäni miespuolisiin kuolevaisiin.
Minä kehoitin sitten Miss Mills'iä sanomaan, oliko vai ei, hänen
mielestänsä, mitään käytöllistä ansiota siinä ehdoituksessa, jonka minä
niin kiivaasti olin tehnyt kirjanpidosta, taloudesta ja kokkikirjasta?
Vähän mietittyään vastasi Miss Mills näin:
"Mr. Copperfield, minä aion olla suora teitä kohtaan. Sielun vaivat ja
koetukset täyttävät muutamissa luonnoissa vuosien sijan, ja minä aion
olla yhtä suora teitä kohtaan, kuin jos olisin luostarin abedissa. Ei.
Ehdoitus ei ole sovelias Doralle. Rakas Doramme on luonnon lempilapsia.
Hänen koko olentonsa on valoa, ilmaa ja iloa. Minä olen valmis
tunnustamaan, että, jos sitä voisi tehdä, se olisi hyvä, mutta --".
Ja Miss Mills pudisti päätänsä.
Tämän viimeisen Miss Mills'in myönnytyksen johdosta rohkaisin mieltäni
ja kysyin häneltä, tahtoiko hän, jos hänellä olisi jotakin tilaisuutta
johdattaa Doran huomiota tämmöisiin totisen elämän valmistuksiin, Doran
tähden käyttää sitä? Miss Mills vastasi suostuvaisesti, jopa niin
alttiisti, että minä lisäksi kysyin häneltä, tahtoiko hän ottaa
tuota kokkikirjaa huostaansa sekä, jos hän joskus saisi Doran
vastaan-ottamaan sitä, häntä peloittamatta, tehdä minulle tämän suuren
hyvän työn. Miss Mills vastaan-otti tämänkin toimen, mutta hän ei
toivonut suuria siitä.
Ja Dora palasi, näyttäen niin armaalta pikku olennolta, että todella
epäilin, sopiko vaivata häntä milläkään niin jokapäiväisellä asialla.
Ja hän osoitti rakkauttansa minua kohtaan niin paljon ja oli niin
viehättävä (erittäin, kun hän pani Jip'in seisomaan takajaloillaan
paahdettua leipää varten ja oli pitävinään sen kuonoa päin kuumaa
tee-kannua rangaistukseksi, kun se ei ottanut totellaksensa), että
minä, kun ajattelin, että olin peloittanut ja itkettänyt häntä,
mielestäni olin niinkuin jonkunlainen hirviö, joka oli joutunut feen
lehtoon.
Teen jälkeen soitettiin gitarria ja Dora lauloi nuot samat rakkaat,
vanhat franskalaiset laulut, kuinka oli mahdoton mistäkään syystä
herjetä tanssimasta, tra-la-ra, trala-ra, siksi kuin pidin itseäni
paljon suurempana hirviönä, kuin ennen.
Ilomme häirittyi vaan kerran, ja se tapahtui vähän ennenkuin jätin
hyvästi, kun Miss Mills sattui viittaamaan huomis-aamuun ja minä, paha
kyllä, ilmoitin, että, koska minun nyt täytyi ponnistaa voimiani, minä
nousin kello viisi. Luuliko Dora, että minä olin jonkunlainen
yksityinen yövartia, sitä en saata sanoa, mutta se koski kipeästi
häneen ja sitten hän ei soittanut eikä laulanut mitään enää.
Se oli vielä hänen mielessänsä, kun sanoin hyvästi hänelle; ja hän
lausui minulle sievällä, hyväilevällä tavallansa -- niinkuin olisin
ollut joku nukki, siltä minusta näytti:
"Älä nyt nouse kello viisi, sinä häijy poika. Se on niin julmaa!"
"Lemmittyni", sanoin minä, "minun täytyy tehdä työtä".
"Mutta älä huoli siitä!" vastasi Dora. "Miksi sinä siitä huolisit?"
Oli mahdoton sanoa näille suloisille pikku hämmästyneille kasvoille
muulla lailla, kuin iloisesti ja leikillisesti, että meidän täytyi
tehdä työtä, voidaksemme elää.
"Voi! Kuinka naurettavaa!" huudahti Dora.
"Kuinka voimme elää työtä tekemättä, Dora?" arvelin minä.
"Kuinka? Millä lailla hyvänsä!" lausui Dora.
Hän näytti ajattelevan, että hän tällä oli kokonaan ratkaissut asian ja
antoi minulle semmoisen voittosan, pikkuisen suudelman suoraan
viattomasta sydämestänsä, että tuskin olisin tahtonut osoittaa hänen
erehdystänsä, vaikka olisin saanut koko mailman.
Niin! Minä rakastin häntä, ja minä yhä rakastin häntä aivan
yksinomaisesti, täydellisesti ja kokonaan. Mutta kovasti
työskennellessäni ja ahkerasti pitäessäni tulikuumina kaikkia rautoja,
jotka minulla oli ahjossa, istuin välisti iltaisin vastapäätä tätiäni
ja ajattelin, kuinka sillä kertaa olin peloittanut Doraa, ja kuinka,
gitarrikotelo kädessä, parhaiten voisin raivata itselleni tietä
vastusten metsän läpi, siksi kuin rupesin luulemaan, että pääni kävi
aivan harmaaksi.