Innostusta.
Minä aloitin seuraavan päivän toistamiseen romalaiseen kylpyyn
sukeltamalla ja lähdin sitten Highgate'en. Minä en ollut enää
alakuloinen. Minä en pelännyt kulunutta takkia enkä halannut uljaita
kimoja. Koko se tapa, jolla ajattelin viimeistä onnettomuuttamme, oli
muuttunut. Minun oli velvollisuus osoittaa tädilleni, ettei hänen
entinen hyvyytensä ollut tuhlattu pois mihinkään tunnottomaan,
kiittämättömään esineesen. Minun tuli hyödykseni käyttää nuorempien
päivieni kovaa opetusta ja ryhtyä työhön lujalla ja vakavalla
sydämellä. Minun tuli tarttua puunhakkaajan kirveesen ja raivata
itselleni tietä vastusten metsän läpi, kaataen puita, siksi kuin pääsin
Doran luo. Ja minä astuin kelpo vauhtia, niinkuin kaikki olisi saatu
aikaan vaan kävelemällä.
Kun havaitsin itseni olevan tutulla Highgate'n tiellä, vieläpä ihan
toisenlaisessa toimessa, kuin entisillä huviretkilläni, joista se
muistutti, tuntui siltä, kuin täydellinen muutos olisi tapahtunut koko
elämässäni. Mutta tämä ei lannistanut minua. Uusi elämä tuotti uuden
tarkoituksen, uuden aikomuksen. Suuri oli työ; palkinto arvaamattoman
kallis. Dora oli palkinto, ja Dora täytyi minun voittaa.
Minä jouduin semmoiseen intoon, että olin pahoillani, kun ei takkini jo
ollut vähän kulunut. Minä tahdoin päästä kaatamaan noita puita
vastusten metsässä semmoisilla oloilla, jotka osoittaisivat voimaani.
Minun teki suuresti mieli pyytää erästä vanhaa miestä, joka,
rautalankaiset silmälasit päässä, rouhensi kiviä tiellä, lainaamaan
itselleni vasaraansa hetkeksi ja antamaan minun rakentaa itselleni
kivinen silta Doran luo. Minä kiihoitin itseäni semmoiseen lämpimän
määrään ja tulin niin hengästyneeksi, että minusta tuntui, kuin olisin
ansainnut tiesi kuinka paljon rahaa. Tässä tilassa astuin vähäiseen
asuntoon, jonka näin olevan hyyrättävänä, ja tutkin sitä tarkasti --
sillä minä huomasin tarpeelliseksi, että olin käytöllinen. Se sopi
ihmeen hyvin Doralle ja minulle: siinä oli edustalla vähäinen puutarha,
jossa Jip'in kelpaisi juosta ympäri ja aidakkeen takaa haukkua
käsityöläisiä, ja oivallinen huone ylikerroksessa tätiäni varten. Minä
tulin ulos jälleen kuumempana ja hätäisempänä, kuin koskaan, ja riensin
Highgate'en semmoisella kiiruulla, että tulin sinne tuntia varemmin,
kuin tarvitsi; ja vaikk'en olisi tullutkaan, olisi minun täytynyt
kävellä jähdyttääkseni itseäni, ennenkuin olin ensinkään mahdollinen
ilmestymään. Tämän tarpeellisen valmistustyön suoritettuani, oli
ensimäinen huoleni etsiä tohtorin asuntoa. Se ei ollut siinä Highgate'n
osassa, jossa Mrs. Steerforth asui, vaan vastapäisellä puolella tässä
vähäisessä kaupungissa. Tämän havaittuani palasin minä jonkunlaisesta
viehätyksestä, jota en voinut vastustaa, eräälle syrjäkadulle lähelle
Mrs. Steerforth'in kartanoa ja tähystelin puutarhan muurin ylitse.
Steerforth'in huone oli tarkasti suljettu. Kasvihuoneen ovet olivat
auki, ja Rosa Dartle käveli avopäin nopeilla, kiivailla askelilla
edestakaisin somer-käytävällä nurmikon vieressä. Hän johdatti mieleeni
villi-eläintä, joka tallatulla tiellä laahaa kahleitansa ja näännyttää
sydäntänsä.
Minä poistuin hiljaisesti tähysteliän paikaltani ja karttaen
tämänpuolista seutua sekä suoden, etten olisi mennyt likelle sitä,
käyskelin siellä täällä, siksi kuin kello oli kymmenen. Hoikka-torninen
kirkko, joka nyt seisoo ylinnä mäellä, ei ollut silloin siellä
ilmoittamassa, mikä aika oli. Vanha, punatiilinen rakennus, jota
käytettiin kouluksi, oli sen asemalla; ja kaunis vanha kouluhuone se
lienee ollut, sitä myöden kuin minä muistan sitä.
Kun lähestyin tohtorin taloa -- sievää, vanhaa paikkaa, johon hän
näytti panneen vähän rahaa, niistä korjauksista ja koristuksista
päättäen, jotka näyttivät äskettäin valmistuneen -- näin hänen
säärystimineen kaikkineen jaloittelevan viereisessä puutarhassa,
niinkuin hän ei koskaan olisi laannut jaloittelemasta siitä ajasta,
kuin olin hänen oppilaansa. Hänellä oli myöskin vanhat kumppaninsa
ympärillään; sillä siellä oli paljon korkeita puita lähellä, ja pari
kolme peltovaresta astuskeli ruohossa häntä katsastellen, niinkuin
Canterbury'n peltovarekset olisivat kirjoittaneet heille hänestä ja he
sen johdosta tyystisti tarkastelleet häntä.
Koska tiesin, että oli mahdoton saada häntä mitään huomaamaan näin
kaukaa, uskalsin avata veräjän ja kävellä hänen jälkeensä, että
kohtaisin hänet, kun hän kääntäisi takaisin. Kun hän käänsi ja tuli
minua kohden, katseli hän minua tuokion miettiväisesti, ilmeisesti
minua ollenkaan ajattelematta; mutta sitten hänen hyvänsuovat kasvonsa
osoittivat erinomaista mieltymistä, ja hän tarttui minuun molemmin
käsin.
"No, rakas Copperfieldini", lausui tohtori; "olettehan nyt aika mies!
Kuinka voitte? Minua ilahuttaa nähdä teitä. Rakas Copperfieldini,
kuinka suuresti olette varttuneet! Te olette -- niin -- voi sentään!"
Minä toivoin, että hän voi hyvin, ja Mrs. Strong myöskin.
"Kyllä!" vastasi tohtori; "Annie voi varsin hyvin ja käy varmaan
iloiseksi, kun hän saa nähdä teidät. Te olitte aina hänen lemmittynsä.
Hän sanoi niin eilen illalla, kun näytin hänelle kirjeenne. Ja -- niin
tosiaan -- te muistatte Mr. Jack Maldon'in, Copperfield?"
"Täydellisesti, Sir".
"Tietysti", sanoi tohtori. "_Hänkin_ voi sangen hyvin".
"Onko hän tullut kotiin, Sir?" kysyin minä.
"Indiastako?" arveli tohtori. "On. Mr. Jack Maldon ei sietänyt
ilman-alaa siellä, ystäväni. Mrs. Markleham -- te ette ole unhottaneet
Mrs. Markleham'ia?"
"Unhottaneet 'vanhaa soturia!' Ja niin lyhyellä aikaa!"
"Mrs. Markleham raukka", lausui tohtori, "oli kovin pahoillansa hänen
tähtensä; sentähden toimitimme hänet takaisin jälleen ja ostimme
hänelle vähäisen patentti-paikan, joka soveltuu hänelle paljon
paremmin".
Minä tunsin kylläksi Mr. Jack Maldon'in, tästä kertomuksesta
arvatakseni, että se oli semmoinen paikka, jossa ei ollut paljon työtä,
mutta hyvä palkka. Tohtori, joka tällä välin käveli edestakaisin, käsi
olkapäälläni ja nuot lempeät kasvot rohkaisevaisesti minua kohden
käännettyinä, jatkoi:
"Mitä nyt, rakas Copperfieldini, teidän ehdoitukseenne tulee, se on,
totta puhuen, sangen ilahuttava ja mieluisa minulle; mutta ettekö luule
voivanne muulla lailla ansaita paremmin? Te pääsitte, tiedättehän,
hyvin eteväksi meillä ollessanne. Te pystytte moneen hyvään asiaan. Te
olette laskeneet semmoisen perustuksen, että siihen sopii asettaa mikä
rakennus hyvänsä; ja eikö ole vahinko, että panisitte elämänne kevään
niin halpaan toimeen, kuin minä voin tarjota?"
Minä hehkaannuin taas ja puhuen, niinkuin pelkään, jotenkin
katkonaisella tavalla, puollustin pyyntöäni lujasti; muistuttaen
tohtorille, että minulla jo oli virka.
"Hyvä, hyvä", vastasi tohtori, "se on totta. Tosin se asia, että teillä
on virka ja että ahkerasti opettelette sitä harjoittamaan, muuttaa
paljon. Mutta, hyvä, nuori ystäväni, mitä seitsemänkymmentä puntaa
vuoteensa on?"
"Se saattaa tulomme kahta suuremmaksi, tohtori Strong", sanoin minä.
"Hyvä Jumala!" vastasi tohtori. "Kun ajattelee sitä! Ei sen vuoksi,
että tahtoisin sanoa, että palkka välttämättömästi on rajoitettu
seitsemäänkymmeneen puntaan vuoteensa, koska aina olen aikonut antaa
sille nuorelle ystävälle, jota näin käyttäisin, lahjan lisäksi. Aivan
varmaan", lausui tohtori, yhä kuljettaen minua edestakaisin, käsi
olkapäälläni, "olen aina ottanut lukuun vuotuisen lahjan".
"Rakas opettajani", lausuin minä (tällä kertaa tyvenesti), "jolle jo
olen suuremmassa velassa, kuin mitä ikinä voin maksaa --".
"Ei, ei", keskeytti tohtori. "Älkäät millään muotoa!"
"Jos tahdotte hyväksyä sitä aikaa, joka minulta liikenee, nimittäin
aamu- ja iltakaudet, ja katsotte työtäni seitsemänkymmenen punnan
arvoiseksi vuoteensa, teette minulle niin suuren hyvän työn, etten voi
sitä sanoa".
"Voi minua!" lausui tohtori viattomasti. "Kun ajattelee, että näin
vähällä saa aikaan niin paljon! Voi, voi! Mutta jos saatatte ansaita
muualla paremmin, ettekö mene sinne? Lupaatteko sanallanne?" kysyi
tohtori -- tämä oli aina suuri vetoaminen meidän, poikien,
kunniantuntoomme.
"Sanallani, Sir!" vastasin minä, noudattaen vanhaa koulutapaamme.
"Olkoon siis menneeksi!" arveli tohtori, taputtaen minua olkapäälleni
ja yhä pitäen kättänsä siinä, kun vielä kävelimme edestakaisin.
"Ja minä tulen kahtakymmentä kertaa onnellisemmaksi, Sir", sanoin minä
vähäisellä -- minä toivon viattomalla -- imartelevaisuudella, "jos
minua käytetään sanakirjan työhön".
Tohtori pysähtyi, taputti hymyillen minua olkapäälleni jälleen ja
huudahti semmoisella voitonriemulla, joka oli erittäin hauska katsella
ja josta olisi sopinut päättää, että olin tunkenut inhimillisen
viisauden syvimpään pohjaan: "rakas, nuori ystäväni, te olette arvannut
oikein. Se _on_ sanakirjan työhön!"
Kuinka se saattikaan olla mitään muuta! Hänen plakkarinsa olivat yhtä
täynnä sanakirjaa, kuin hänen päänsäkin. Se pisti ulos hänestä joka
taholta. Hän kertoi minulle, että hän, koulu-elämästään luovuttuaan,
kummallisessa määrässä oli edistynyt siinä; sekä ettei mikään sopinut
hänelle paremmin, kuin esitetty aamu- ja iltatyön aika, sentähden, että
hänen oli tapa päivällä kävellä miete-lakki päässä. Hänen paperinsa
olivat vähän sekaannuksissa, koska Mr. Jack Maldon nykyisin oli
tarjounut toimittamaan hänelle amanuensin virkaa eikä ollut tottunut
tähän työhön; mutta pian me oikealle kannalle asettaisimme, mitä oli
väärin, ja menestyisimme mainiosti. Jälestäpäin, kun olimme ryhtyneet
työhömme, huomasin Mr. Jack Maldon'in kokeet itselleni vaikeammiksi,
kuin olin odottanut, sillä hän ei ollut tyytynyt siihen, että hän laski
summalta virheitä, vaan oli lisäksi piirtänyt niin monta sotamiestä ja
naispäätä tohtorin käsikirjoitukseen, että usein eksyin täydellisiin
epätiedon labyrinteihin.
Tohtori oli varsin onnellinen, kun hän ajatteli, että yhdessä
rupeisimme työskentelemään tässä ihmeellisessä teoksessa, ja me
päätimme ruveta seuraavana aamuna kello seitsemän. Meidän oli määrä
tehdä työtä kaksi tuntia joka aamu, ja kaksi, kolme tuntia joka ilta,
paitsi lauantaisin, jolloin minä saisin levätä. Sunnuntaisin saisin
tietysti myöskin olla jouten, ja minä katsoin näitä ehtoja sangen
helpoiksi.
Kun näin olimme keskinäiseksi mielihyväksi järjestäneet toimemme, vei
tohtori minut sisään, esitelläksensä minua Mrs. Strong'ille, jonka
tapasimme tohtorin uudesta lukuhuoneesta hänen kirjojansa tomuttamasta
-- jota vapautta noitten pyhien suosikkiensa suhteen hän ei koskaan
sallinut kenellekään muulle.
He olivat minun tähteni viivyttäneet aamiaistansa, ja me istuimme
pöytään yhdessä. Me emme olleet kauan istuneet, ennenkuin Mrs.
Strong'in kasvoista näin, että joku lähestyi taloa, vaikk'en kuullut
mitään ääntä. Joku ratsastava gentlemani tuli portille, talutti,
ohjakset käsivarrellaan, hevosensa vähäiseen pihaan, niinkuin hän olisi
ollut kokonaan kotona, sitoi sen renkaasen tyhjän vaunu-vajan seinään
ja astui aamiais-huoneesen, ratsu-vitsa kädessä. Se oli Mr. Jack
Maldon; eikä Mr. Jack Maldon ollut ensinkään parantunut Indiassa,
siltä minusta näytti. Mutta minä arvostelin silloin niin ankaran
siveellisesti nuoria miehiä, jotka eivät kaataneet puita vastusten
metsässä, että tulee soveliaalla varovaisuudella vastaan-ottaa minun
muistutukseni.
"Mr. Jack!" lausui tohtori, "Copperfield!"
Mr. Jack Maldon pudisti kättäni, mutta mielestäni jotenkin penseästi ja
jollakin välinpitämättömällä suojelian katsannolla, josta salaisesti
suutuin. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli kummallinen näky,
paitsi kun hän puhutteli serkkuansa Annie'ta.
"Oletteko syöneet aamiaista tänäpänä, Mr. Jack?" kysyi tohtori.
"Minä syön tuskin milloinkaan aamiaista, Sir", vastasi hän, heittäen
päätänsä taaksepäin nojatuolissaan. "Minä huomaan, että se haittaa
minua".
"Onko mitään uutisia tänään?" kysyi tohtori.
"Ei mitään, Sir", vastasi Mr. Maldon. "Puhutaan ihmisistä, jotka ovat
nälissään ja suutuksissaan Pohjois-Englannissa, mutta aina niitä on
nälkäisiä ja suuttuneita jossakin".
Tohtori näytti totiselta ja sanoi, niinkuin hän olisi tahtonut vaihtaa
puhe-ainetta, "ei ole siis mitään uutisia; joka on sama, sanotaan, kuin
hyvät uutiset".
"Sanomalehdissä on pitkä juttu, Sir, jostakin murhasta", jatkoi Mr.
Maldon. "Mutta aina joku murhataan, enkä minä lukenut sitä".
Siihen aikaan ei, luullakseni, katsottu penseyden osoitusta kaikkien
ihmiskunnan tekojen ja intohimojen suhteen niin erinomaiseksi
ominaisuudeksi, kuin olen huomannut sitä jälestäpäin katsottavan. Minä
olen havainnut tuommoisen penseyden hyvin muodinmukaiseksi. Minä olen
nähnyt sitä tuotavan esiin semmoisella menestyksellä, että olen
kohdannut muutamia hienoja ladyjä ja gentlemaneja, joitten olisi
sopinut yhtä hyvin syntyä kaalimadoiksi. Se ehkä vaikutti enemmän
minuun silloin, koska se oli jotakin uutta minulle, mutta ei se
suinkaan puolestansa koroittanut ajatustani Mr. Jack Maldon'ista eikä
lujittanut luottamustani häneen.
"Minä tulin kysymään, tekeekö Annie'n mieli mennä operaan tänä iltana",
lausui Mr. Maldon, kääntyen Mrs. Strong'in puoleen. "Se on viimeinen
hyvä ilta tällä näytäntökaudella; ja siellä on eräs laulajatar, jota
hänen todella pitäisi kuulla. Hän on aivan erinomainen. Paitsi sitä
on hän niin viehättävän ruma", ja Mr. Maldon vaipui entiseen
välinpitämättömyyteensä.
Tohtori, jota aina kaikki huvitti, mikä, hänen luullaksensa, huvitti
hänen nuorta vaimoansa, kääntyi nyt tämän puoleen ja sanoi:
"Sinun tarvitsee mennä, Annie. Sinun tarvitsee mennä".
"Minä en juuri huolisi", sanoi tämä tohtorille. "Minä jään mieluisammin
kotiin. Minä jäisin paljon mieluisammin kotiin".
Serkkuunsa katsahtamatta puhutteli Mrs. Strong sitten minua ja kysyi
minulta Agnes'ista, saisiko hän nähdä tätä ja oliko luultavaa, että
Agnes tulisi tänään. Mrs. Strong oli niin hämmentynyt, että minua
kummastutti, kuinka tohtorikaan, joka levitti voita paahdetulle
leivällensä, saatti olla niin ilmeistä asiaa näkemättä.
Mutta tohtori ei nähnyt mitään. Hän sanoi hyvänsävyisesti vaimollensa,
että hän oli nuori, että hänen täytyi huvitella ja hauskutella eikä
saanut sallia, että hänen ikävä, vanha toverinsa ikävystytti hänen
elämänsä. Paitsi sitä, lausui hän, tahtoi hän kuulla vaimonsa laulavan
kaikkia tuon uuden laulajattaren lauluja; ja kuinka tämä siihen
pystyi, jollei hän mennyt? Niin tohtori yhä pyysi sopia asiasta
hänen puolestaan, ja Mr. Jack Maldon'in oli määrä tulla takaisin
päivällisiksi. Kun tämä oli päättynyt, lähti hän, arvaan minä,
patentti-paikkaansa; oli kuinka tahansa, hän lähti pois ratsullansa,
kovin joutilaalta näyttäen.
Seuraavana aamuna olin utelias tietämään, oliko Mrs. Strong käynyt
operassa. Hän ei ollut käynyt, vaan oli lähettänyt sanan London'iin ja
päästänyt serkkunsa hänen lupauksestaan. Hän oli illalla mennyt ulos
tapaamaan Agnes'ia ja oli saanut tohtorin seuraamaan itseänsä; ja he
olivat palanneet kotiin ketojen poikki, jutteli tohtori minulle, koska
ilta oli ollut kaunis. Minä tuumailin silloin, olisiko Mrs. Strong
mennyt operaan, jollei Agnes olisi ollut kaupungissa, ja vaikuttiko
Agnes hyvää hänenkin suhteensa!
Mrs. Strong ei näyttänyt erittäin onnelliselta, ajattelin minä; mutta
hänen kasvonsa olivat hyvät taikka kovin viekkaat. Minä katselin niitä
usein, sillä hän istui akkunan vieressä koko ajan, kuin teimme työtä,
ja laitti aamiaistamme, jota söimme palasittain, koska olimme
toimessamme kiinni. Kun kello yhdeksältä lähdin, oli hän polvillansa
lattialla tohtorin edessä, vetäen kenkiä ja säärystimiä tämän jalkaan.
Muutamat viheriät lehvät, jotka riippuivat matalan huoneen avonaisen
akkunan edessä, loivat jonkunlaista lientynyttä varjoa hänen
kasvoillensa; ja Doctors' Commons'iin mennessäni ajattelin koko matkan
sitä iltaa, jona olin nähnyt niitten katselevan tohtoria, tämän
lukiessa.
Minä olin nyt kovin ahkera: ylhäällä kello viisi aamuisin ja kotona
kello yhdeksän taikka kymmenen illalla. Mutta minä olin sanomattoman
tyytyväinen, kun minulla oli niin paljon työtä, enkä koskaan kävellyt
verkalleen mistään syystä, vaan tunsin innokkaasti, että mitä enemmän
väsytin itseäni, sitä enemmän ansaitsin Doraa. Minä en ollut vielä
Doralle ilmoittanut muuttunutta tilaani, koska hän muutamien päivien
perästä aikoi käydä Miss Mills'in luona, ja minä siksi lykkäsin kaikki,
mitä minulla oli hänelle puhuttavaa; minä kerroin vaan hänelle
kirjeissäni (kaikki meidän keskinäiset tiedon-antomme toimitti
salaisesti Miss Mills), että minulla oli paljon sanottavaa hänelle.
Tällä välin rupesin yhä vähemmin käyttämään karhun-ihraa, heitin
kokonaan hyvähajuisen saipuan ja lavendeli-veden sekä myin suurella
tappiolla pois kolme liiviä, koska ne olivat liian koreat nykyisellä,
vakavalla elämänradallani.
Minä en tyytynyt näihin ponnistuksiin, vaan hartaasti tahtoen tehdä
jotakin lisäksi, lähdin tapaamaan Traddles'ia, joka nyt asui
ylikerroksessa rintavarustimen takana jossakin rakennuksessa Castle
Street'illä, Holborn'issa. Minä otin mukaani Mr. Dick'in, joka jo oli
kahdesti ollut minun kanssani Highgate'ssa ja uudestaan aloittanut
tuttavuuttansa tohtorin kanssa.
Minä otin Mr. Dick'in mukaani, sillä kovasti pahaksensa pannen tätini
vastoinkäymisiä ja täyttä totta uskoen, ettei mikään kaleri-orja taikka
pahan-tekiä tehnyt työtä niinkuin minä, oli hän ruvennut kiusaamaan ja
vaivaamaan itseänsä alakuloiseksi ja nujoksi, kosk'ei hänellä ollut
mitään hyödyllistä tehtävää. Tässä tilassa hän vielä vähemmin, kuin
muutoin, kykeni päättämään memorialiansa; ja mitä kovemmin hän puuhasi
siinä, sitä useammin kuningas Kaarlo Ensimäisen onneton pää pujahti
siihen. Toden takaa pelätessäni, että hänen tautinsa pahentuisi,
jollemme jollakin viattomalla tavalla voisi viekoitella häntä uskomaan,
että hänestä oli hyötyä, taikka todella saisi häntä tekemään jotakin
hyötyä (joka olisi parempi), päätin koettaa, voisiko Traddles auttaa
meitä. Ennenkuin lähdimme, kirjoitin Traddles'ille ja kerroin
täydellisesti kaikki, mitä oli tapahtunut, ja Traddles kirjoitti
minulle takaisin oivallisen vastauksen, jossa hän ilmoitti
osan-ottoansa ja ystävyyttänsä.
Me tapasimme hänet ahkerassa työssä läkki-tolpponsa ja paperiensa
ääressä, jossa hän välisti virvoituksekseen katseli kukkaruukun alustaa
ja tuota pikkuista, pyöreätä pöytää, jotka seisoivat jossakin nurkassa
vähäisessä huoneessa. Hän vastaan-otti meidät sydämellisesti ja rupesi
kohta hyväksi ystäväksi Mr. Dick'in kanssa. Mr. Dick väitti varmaan
nähneensä häntä ennen, ja me sanoimme molemmat: "hyvin luultavaa".
Ensimäinen asia, josta aioin neuvotella Traddles'in kanssa, oli tämä:
-- minä olin kuullut, että moni eri toimissa mainio mies oli ensi
aluksi laatinut kertomuksia parlamentin keskusteluista. Koska Traddles
oli minulle maininnut sanomalehtiä yhdeksi toiveistansa, olin minä
sovittanut yhteen nämät molemmat asiat ja ilmoitin hänelle kirjeessäni,
että tahdoin tietää, kuinka minä pääsisin tämmöiseen virkaan. Traddles
esitteli nyt minulle, mitä hän oli kysymällä saanut tietää, nimittäin,
että, paitsi harvoissa tapauksissa, jo yksistään se mekanillinen taito,
jota vaadittiin, jos mieli tulla eteväksi siinä, se on, jos mieli
täydellisesti ja kokonaan oppia pikakirjoituksen keinon, oli yhtä
vaikea, kuin kuuden kielen oppiminen; ja että sitä voi saavuttaa, jos
oli kestäväinen, vaan muutamien vuosien kuluessa. Traddles tietysti
luuli, että tämä ratkaisi asian; mutta minä, jonka mielestä tässä vaan
oli muutamia pitkiä puita kaadettavana, päätin kohta kirves kädessä
avata itselleni tietä Doran luo tämän tiheikön lävitse.
"Minä olen kovasti kiitollinen sinulle, rakas Traddles'ini!" sanoin
minä. "Minä aloitan huomenna".
Traddles näytti kummastuneelta, niinkuin hänen hyvin sopi; mutta
hänellä ei ollut vielä mitään käsitystä innostuneesta tilastani.
"Minä ostan kirjan", lausuin minä, "joka sisältää hyvän opastuksen
tähän taitoon; minä tutkin sitä Commons'issa, jossa minulla ei ole
puoleksikaan kyllin työtä; harjoitukseksi kirjoitan ylös, mitä
oikeustossamme puhutaan -- Traddles, rakas toverini, minä opin sen!"
"No, voi", sanoi Traddles, silmät selällään, "minulla ei ollut mitään
aavistusta, että sinulla oli niin luja luonto, Copperfield!"
Minä en tiedä, kuinka hänellä olisi voinutkaan olla, sillä se oli
jotenkin uutta minullekin. Minä jätin tämän sikseen ja rupesin puhumaan
Mr. Dick'istä.
"Jos, näettekö, Mr. Traddles", lausui Mr. Dick miettiväisesti, "minä
voisin ryhtyä johonkin -- jos osaisin lyödä rumpua taikka puhaltaa!"
Mies raukka! Minä en epäile, että hän sydämessänsä olisi pitänyt
semmoista työtä kaikkein mieluisimpana. Traddles, joka ei olisi
tahtonut nauraa, vaikka mikä olisi ollut, vastasi tyvenesti:
"Mutta olettehan sangen hyvä kynämies, Sir. Sinä kerroit minulle siitä,
Copperfield?"
"Oivallinen!" sanoin minä. Ja hän olikin todella. Hän kirjoitti
erinomaisen sievästi.
"Ettekö luule", kysyi Traddles, "että voisitte kopioita asiakirjoja,
Sir, jos minä hankkisin niitä teille?"