Alakuloisuutta.
Heti kuin jälleen saavutin mielenmalttini, joka kokonaan oli kadonnut
minusta, kun ensin kuulin tätini masentavan ilmoituksen, esittelin Mr.
Dick'ille, että hän tulisi rihkamakauppiaan puotiin ja ottaisi
haltuunsa sen vuoteen, jonka Mr. Peggotty tuonain oli jättänyt
tyhjäksi. Koska rihkamakauppiaan puoti oli Hungerford-torin vieressä ja
Hungerford-tori niihin aikoihin oli aivan toisenlainen paikka, kuin
nyt, oli oven edessä matala, puinen pylvästö (muistuttaen vähän siitä,
joka oli sen huoneen edessä, jossa pikku ukko ja akka elivät vanhassa
ilmapuntarissa), joka suuresti huvitti Mr. Dick'iä. Varmaan olisi se
kunnia, että hänen oli tilaisuus asua ylipuolella tämmöistä rakennusta,
saanut hänet unhottamaan monta ikävää asiaa; mutta koska niitä todella
oli vaan hyvin harva, paitsi tuo seka-haju, josta jo olen puhunut, ja
ehkä tilan puute, oli hän aivan mieltynyt asuntoonsa. Mrs. Crupp oli
suuttuneena vakuuttanut hänelle, ettei siellä ollut kylläksi tilaa
kissan hirttämiseenkään; mutta niinkuin Mr. Dick oikein huomautti
minulle, sänkynsä päähän istuen ja jalkaansa pidellen, "te tiedätte,
Trotwood, minä en tahdo hirttää mitään kissoja. Minä en koskaan hirtä
kissoja. Sentähden, mitä tämä _minun_ tekee!"
Minä koetin tutkia, tiesikö Mr. Dick ollenkaan syitä tähän äkkinäiseen
ja suureen muutokseen tätini asioissa. Niinkuin minun sopi odottaa, hän
ei tietänyt. Ainoa selitys, jonka hän voi antaa siihen, oli se, että
tätini toisena päivänä oli sanonut hänelle: "no, Dick, oletteko todella
ja totisesti se filosofi, jona pidän teitä?" että hän silloin oli
vastannut: "kyllä, minä toivon sitä"; että tätini silloin oli sanonut:
"Dick, minä olen häviöön joutunut"; että hän silloin oli sanonut: "vai
niin!" että tätini silloin oli kovasti kiittänyt häntä, josta hän oli
hyvin iloissaan; että he silloin olivat lähteneet minun luokseni ja
matkalla syöneet voileipää ja juoneet pullo-porteria.
Mr. Dick oli niin hyvillään, tuossa kun hän istui sängyn päässä,
pidellen jalkaansa ja kertoen minulle näitä, silmät pystyssä ja
kummastuksen hymy huulilla, että, minä sanon sitä mielipahalla, minä
suutuin ja selitin hänelle, että häviö oli sama kuin hätä, puute ja
nälkä; mutta minä rangaistiin pian tästä tylyydestä, kun näin, että
hänen kasvonsa kävivät vaaleiksi ja kyynelet juoksivat hänen
pidentyneille poskillensa, samalla kuin hän niin tuskastuneena katseli
minua, että paljon kovempi sydän, kuin minun, olisi heltynyt. Minulla
oli paljon enemmän vaivaa hänen reipastuttamisestaan, kuin hänen
surettamisestaan, ja minä huomasin pian (mitä minun kohta olisi pitänyt
huomata), että hän oli ollut niin levollinen vaan sen vuoksi, että hän
uskalsi kaikkein viisaimpaan ja ihmeellisimpään naiseen ja rajattomasti
luotti minun hengenvoimiini, joitten jälkimäisten hän, luullakseni,
arveli voittavan kaikenlaiset vaarat, jotka eivät suorastaan kuolemaa
tuottaneet.
"Mitä voimme tehdä, Trotwood?" kysyi Mr. Dick. "Ensiksi meillä on
memoriali --".
"On kyllä", sanoin minä. "Mutta kaikki, mitä tätä nykyä voimme tehdä,
Mr. Dick, on se, että näytämme iloisilta emmekä anna tätini huomata,
että ajattelemme asiaa".
Hän suostui tähän mitä vakavimmalla tavalla ja käski minun, jos näkisin
hänen poikkeevan vaan tuuman verran oikealta suunnalta, muistuttaa
häntä jollakin semmoisella oivallisella keinolla, joka aina oli minun
tarjonani. Mutta mielipahalla kerron, että se pelko, jonka olin hänessä
herättänyt, oli niin suuri, ettei hän pystynyt millään lailla sitä
salaamaan. Koko illan kääntyivät hänen silmänsä tätini kasvoja kohden
semmoisella kammolla, kuin hän olisi nähnyt tätini paikalla laihaksi
muuttuvan. Mr. Dick tiesi kyllä tämän ja koetti pidättää päätänsä,
mutta asia ei ensinkään parantunut siitä, että hän istui pää
liikkumatonna ja pyöritti silmiänsä niinkuin hengetön kone.
Illallisella näin hänen katsovan leipäänsä (joka sattui olemaan
vähäinen), niinkuin tämä olisi ollut ainoa, joka varjeli meitä
nälänhädästä; ja kun tätini kehoitti häntä syömään niinkuin
tavallisesti, tapasivat silmäni hänet, kun hän juuri pisti palasia
leivästänsä ja juustostansa plakkariinsa, epäilemättä siinä
tarkoituksessa, että hän näillä säästöillä virvoittaisi meitä, kun
olimme jommoisessakin määrässä hoikenneet.
Tätini päinvastoin oli aivan levollisella mielellä, joka oli
opetukseksi meille kaikille -- varsinkin minulle. Hän oli erittäin
armollinen Peggottya kohtaan, paitsi kun minä huomaamatta nimitin häntä
tällä nimellä; ja vaikka tiesin että hän tunsi olonsa Londonissa
oudoksi, näytti hän olevan aivan kuin kotona. Hänen oli määrä saada
minun vuoteeni, ja minun tuli maata arkihuoneessa, vartioitakseni
häntä. Hän pani paljon arvoa siihen, että hän oli niin likellä virtaa,
jos tulipalo sattuisi; ja minä todella luulen, että hän suuresti
rauhottui tämän seikan kautta.
"Ei, Trot, rakas poikani", lausui tätini, kun hän näki, että minä
hankin sekoittamaan hänelle hänen tavallista iltajuomaansa.
"Eikö mitään, täti?"
"Ei viiniä, poikani. Olutta".
"Mutta täällä on viiniä, täti. Ja se tehtiin teille aina viinistä".
"Säästä viini tautia varten", lausui tätini. "Me emme saa varottomasti
kuluttaa sitä, Trot. Olutta minulle. Puoli mittaa".
Minä pelkäsin, että Mr. Dick pyörtyisi. Kun täti ei ottanut
taipuaksensa, menin itse olutta ostamaan. Koska ilta oli joutunut,
käyttivät Peggotty ja Mr. Dick tätä tilaisuutta ja lähtivät yhdessä
asuntoonsa. Minä erosin hänestä, mies raukasta, kadun kulmassa, jossa
hän seisoi, paperi-leija selässä, täydellisenä inhimillisen
onnettomuuden kuvapatsaana.
Tätini käveli edestakaisin huoneessa, kun palasin, sormillansa
laskostellen yölakkinsa reunuksia. Minä lämmitin oluen ja leikkasin
paahdettua leipää tavallisten, tarkasti pidettävien sääntöjen mukaan.
Kun se oli valmiina hänelle, oli hän valmiina sille, yölakki päässä ja
hameen liepeet polven kohdalta sonnustettuina.
"Rakas poikani", sanoi tätini, lusikallisen siitä juotuaan, "se on
monin verroin parempaa, kuin viini. Se ei vaivaa päätä puoleksikaan
niin paljon".
Minä arvaan, että näytin epäilevältä, sillä hän lisäsi:
"Hyi, hyi, lapseni. Jollei mikään pahempi, kuin täytymys juoda olutta,
tapahtuisi meille, olisi meidän hyvin laita"
"Niin itsekin ajattelisin, täti", sanoin minä.
"No, miks'et siis ajattele niin?" lausui tätini.
"Koska teillä ja minulla on suuri eroitus", vastasin minä.
"Joutavia, Trot!" sanoi tätini.
Levollisella tyytyväisyydellä, jossa ilmestyi varsin vähän, jos
mitäkään, teeskentelemistä, särpi tätini sitten lämmintä oluttansa
tee-lusikalla ja kasti siihen leivän liuskojansa.
"Trot", arveli hän. "Yleensä oudot kasvot eivät miellytä minua, mutta
Barkis'ia, tiedätkö, melkein rakastan!"
"Teidän sananne maksavat enemmän, kuin sata puntaa!" lausuin minä.
"Mailma on aivan kummallinen", muistutti tätini, nenäänsä hivuttaen;
"kuinka tuo vaimo joutui siihen tuommoisella nimellä, on minun mahdoton
ymmärtää. Luulisi, että olisi paljon helpompi syntyä Jackson'iksi
taikka joksikin semmoiseksi".
"Kenties hänkin ajattelee niin; eihän nimi ole hänen vikansa", sanoin
minä.
"Arvattavasti ei", vastasi tätini, melkein paheksien myöntymistänsä;
"mutta ikävä seikka se on. Kuitenkin hän nyt on Barkis. Siinä on
jotakin lohdutusta. Barkis pitää tavattoman paljon sinusta, Trot".
"Ei löydy mitään, jota hän ei tekisi osoittaaksensa sitä", sanoin minä.
"Niin minäkin luulen", vastasi tätini. "Tässä huppelo raukka on
pyytänyt ja rukoillut, että hän saisi antaa minulle vähän rahoistansa
-- koska hän on saanut liian paljon niitä! Se houkkio!"
Tätini silmistä tiukkuivat ilon kyynelet suorastansa lämpimään olueen.
"Hän on mitä naurettavimpia olentoja milloinkaan on löytynyt", lausui
tätini. "Ensi hetkestä, jolloin näin hänet rakkaan äiti vainajasi
luona, tiesin, että hän oli kaikkein naurettavin kuolevaisten joukosta.
Mutta Barkis'issa on paljon hyvää!"
Hän oli nauravinansa ja sai sillä tapaa tilaisuutta nostaa kättänsä
silmilleen. Tämän tehtyä alkoi hän taas syödä paahdettua leipäänsä ja
samalla puhua.
"Niin! Jumala armahtakoon meitä!" huokaili tätini. "Minä tiedän kaikki,
Trot! Barkis ja minä haastelimme vähän sillä aikaa, kuin sinä olit
poissa Dick'in kanssa. Minä tiedän kaikki. Minä en puolestani ymmärrä,
mihin nuot viheliäiset tytöt toivovat pääsevänsä. Minua kummastuttaa,
että he eivät särje aivojansa -- kaminin-reunuksiin", lausui tätini;
joka ajatus arvattavasti joutui hänen mieleensä, kun hän katseli minun
kaminin-reunustani.
"Em'ly parka!" sanoin minä.
"Voi, älä puhu minulle paroista", vastasi tätini. "Hänen olisi sopinut
ajatella sitä, ennenkuin hän aikaan-saatti niin paljon onnettomuutta!
Suutele minua, Trot. Sinun varhainen kokemuksesi surettaa minua".
Kun kallistuin eteenpäin, pani hän lasinsa polvelleni, pysyttääkseni
minua lähellään ja sanoi:
"Oi, Trot, Trot! Vai luulet sinäkin itsesi rakastuneeksi! Luuletko?"
"Luulen, täti!" huudahdin minä niin punaisena, kuin minun oli
mahdollinen olla. "Minä jumaloitsen häntä kaikesta sydämestäni!"
"Doraa, se on tietty!" vastasi tätini. "Ja sinä aiot kai sanoa, että
tuo pikku olento on aivan lumoava?"
"Rakas tätini!" vastasin minä, "ei kukaan voi arvatakaan, mimmoinen hän
on!"
"Vai ei! Eikö hän ole typerä?" sanoi tätini.
"Typerä, täti!"
Minä luulen täyttä totta, etten ollut koskaan hetkeksikään joutunut
ajattelemaan, oliko hän semmoinen, vai ei. Minä paheksin tietysti koko
tuota ajatusta; mutta se iski mieltäni jollakin tapaa, niinkuin ihan
uusi miete.
"Eikä huikentelevainen?" lausui tätini.
"Huikentelevainen, täti!" Minä en voinut muuta kuin toistaa tätä
rohkeata arvelua samanlaisella tunteella, kuin millä olin toistanut
edellisen kysymyksen.
"No, no!" sanoi tätini. "Minä kysyn vaan. Minä en halvenna häntä. Pikku
pariskunta raukka! Ja te luulette kai, että olette luodut toisianne
varten ja saatte viettää jonkunlaista pitopöydän elämää, niinkuin kaksi
sievää konfektia, vai kuinka, Trot?"
Hän kysyi minulta tätä niin ystävällisesti ja niin lempeällä
katsannolla, puoleksi leikillisellä ja puoleksi surullisella, että se
oikein koski sydäntäni.
"Me olemme nuoret ja kokemattomat, sen tiedän kyllä, täti", vastasin
minä; "ja totta puhuen sanomme ja ajattelemme paljon, joka on jotenkin
lapsellista. Mutta me rakastamme toisiamme vilpittömästi, siitä olen
varma. Jos ajattelisin, että Dora voisi rakastua johonkuhun muuhun
taikka lakata minua rakastamasta, taikka että minä voisin rakastua
johonkuhun muuhun taikka lakata häntä rakastamasta, en tiedä, mitä
tekisin -- tulisin hulluksi, luulen minä!"
"Voi, Trot!" lausui tätini, päätänsä pudistaen ja totisesti hymyillen;
"sokea, sokea, sokea!"
"Joku, jonka minä tunnen, Trot", jatkoi tätini, hetken vaiti oltuansa,
"on, vaikka sangen taipuvainen luonnoltansa, kuitenkin tunteiltansa
niin vakava, että tuo lapsi parka muistuu mieleeni. Vakavuutta, sitä
juuri tämän jonkun tulee tavottaa tueksensa ja paranteeksensa, Trot.
Syvää, suoraa, puhdasta vakavuutta".
"Jospa vaan tietäisitte Doran vakavuuden, täti!" huudahdin minä.
"Voi, Trot!" sanoi hän taas; "sokea, sokea!" ja, vaikk'en tietänyt
mistä syystä, tunsin jonkun epämääräisen, onnettoman kadon taikka
kaipauksen pimittävän itseäni, niinkuin pilvi.
"Minä en kuitenkaan tahdo", lausui tätini, "kyllästyttää kahta nuorta
olentoa toisiinsa taikka saattaa heitä onnettomiksi; ja vaikka
se on pikku tytön ja pikku pojan rakkaus, ja semmoiset lasten
rakkauden-liitot sangen usein -- huomaa! minä en sano aina! --
raukeavat tyhjään, katsokaamme kuitenkin asiaa totiselta kannalta ja
toivokaamme onnellista päätöstä jonakin päivänä. Asialla on kyllä aikaa
kypsyä!"
Tämä ei ylimalkain ollut erittäin lohdullista innostuneelle
rakastajalle; mutta minua ilahutti, että tätini tiesi asiani, ja minä
muistin, että hän oli väsynyt. Minä kiitin häntä sen vuoksi hartaasti
tästä hänen rakkautensa osoituksesta ja kaikesta muusta hyvyydestä
minua kohtaan; ja hellästi hyvää yötä toivotettuaan hän meni
yö-lakkineen makuuhuoneeseni.
Kuinka onneton olin maata pannessani! Kuinka ajattelemistani ajattelin,
että olin köyhä Mr. Spenlow'in silmissä; etten ollut, mitä luulin
olevani, kun kosin Doraa; että minun tuli ritarillisesti ilmoittaa
Doralle, mimmoinen maallinen tilani oli, ja päästää hänet hänen
lupauksestansa, jos hän katsoi sitä tarpeelliseksi; että minun täytyi
keksiä, kuinka elää pitkän oppi-aikani kuluessa, jolloin en ansainnut
mitään; että minun tuli tehdä jotakin, auttaakseni tätiäni, vaikk'en
ensinkään ymmärtänyt, millä keinoin; että minun täytyisi nöyrtyä
olemaan ilman rahaa plakkarissani, pitämään kulunutta takkia, käymään
Doran luona ilman vähäisiä lahjoja, olemaan uljailla kimoilla
ratsastamatta ja miellyttävässä valossa itseäni näyttämättä! Vaikka
tiesin, että oli häpeällistä ja itsekästä ajatella omaa suruani niin
paljon, ja vaikka vaivasin itseäni sillä tiedolla, että näin oli laita,
rakastin kuitenkin Doraa niin, etten voinut sitä auttaa. Minä tiesin,
että tein huonosti, kun en enemmän ajatellut tätiäni ja vähemmin
itseäni; mutta itsekkäisyyteni oli siinä määrässä Dorasta eroamaton,
enkä minä voinut ajatuksissani syrjäyttää Doraa kenenkään kuolevaisen
tähden. Kuinka peräti onneton sinä yönä olin!
Mitä nukkumiseeni tulee, näin unta kaikenmuotoisesta köyhyydestä, mutta
tuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta ennen nukuksiin mentyäni. Minä
milloin olin ryysyissä, tahtoen myydä tulitikkuja Doralle, kuusi
kimppua puolesta pennystä; milloin olin byroossani puettuna vaan
yö-nuttuun ja saappaisin, ja sain nuhteita Mr. Spenlow'ilta sen vuoksi,
että ilmestyin siellä-käviäin edessä tässä ilmaisessa puvussa; milloin
ahneesti noukin niitä muruja, jotka putosivat vanhan Tiffey'n
jokapäiväisestä korpusta, jonka hän säännöllisesti söi, kun St. Paul'in
kirkonkello löi yksi; milloin turhaan koetin hankkia Doralle ja minulle
naimalupaa eikä minulla ollut maksoksi tarjota mitään muuta, kuin
toinen Uriah Heep'in hansikkaista, jonka koko Commons hylkäsi; ja
enemmän taikka vähemmän omaa huonettani tuntien, heiluin lakkaamatta
sinne tänne, niinkuin hätääntynyt laiva sänkyvaatteitten merellä.
Tätini oli myöskin levoton, sillä minä kuulin hänen usein kävelevän
edestakaisin. Pari kolme kertaa hän yön kuluessa ilmestyi, niinkuin
häiritty haamu, huoneessani, puettuna pitkään flanelli-vaippaan, jossa
hän näytti seitsemän jalan pitkältä, ja tuli sen sohvan viereen, jossa
minä makasin. Ensi kerralla kavahdin ylös ja sain tietää, että hän
jostakin omituisesta valosta taivaalla päätti Westminster Abbey'n
olevan tulessa; jonka ohessa hän keskusteli minun kanssani, oliko
luultavaa, että se sytyttäisi Buckingham Street'in siinä tapauksessa,
että tuuli kääntyisi. Kun sitten makasin alallani, huomasin, että
tätini oli käynyt istumaan likelle minua ja itseksensä kuiskasi:
"poika parka!" Ja silloin minä kohta kymmenen kertaa kovemmin tunsin
onnettomuuteni, kun tiesin, kuinka hän unhotti itsensä minua
muistaakseen, mutta kuinka minä itsekkäästi ajattelin vaan omaa oloani.
Vaikea oli uskoa, että semmoinen yö, joka oli niin pitkä minulle, voi
kenellekään muulle olla lyhyt. Tämä miete pani minut itsekseni
kuvailemaan pitoja, joissa ihmiset tanssivat pois tuntinsa, siksi kuin
sekin muuttui unelmaksi ja minä kuulin samaa nuottia lakkaamatta
soitettavan ja näin Doran lakkaamatta tanssivan samaa tanssia, minua
vähintäkään huomaamatta. Se mies, joka koko yön oli soittanut harppua,
koetti turhaan peittää tätä konettaan jollakin yölakilla, joka ei ollut
tavallista suurempi, kun vihdoin heräsin taikka, pikemmin sanoen,
herkesin unta tavottamasta, ja viimein näin päivän paistavan sisään
akkunasta.
Jonkun Strand'in poikkikadun päässä löytyi siihen aikaan eräs vanha
romalainen kylpyhuone -- se ehkä on siellä vielä -- jossa monta kertaa
olin sukeltanut kylmään veteen. Minä puin itseni niin hiljalleen, kuin
voin, jätin Peggotyn katsomaan tätiäni, syöksin päätähavin kylpyyn ja
lähdin sitten kävelemään Hampstead'ia päin. Minä toivoin, että tämä
vilpas temppu vähän virvoittaisi aivojani; ja minä luulen, että se teki
niitten hyvää, sillä minä tulin pian siihen päätökseen, että minun
tarvitsi ensi työkseni koettaa, saisinko kontrahtini puretuksi ja
sisäänkirjoitus-rahani takaisin. Minä söin aamiaista Heath'in
ravintolassa ja astuin, matkallani ajatellen tätä ensimäistä koetta,
jolla aioin parantaa kohtaloamme, takaisin Doctors Commons'iin pitkin
kastettuja katuja, jossa tuntui suloinen haju kesäkukista, jotka
kasvoivat puutarhoissa taikka joita myyjättäret päänsä päällä kantoivat
kaupunkiin.
Minä ehdin kuitenkin niin varhain byroosen, että kuljeksin puolen
tunnin aikaa Commons'in ympäri ennenkuin vanha Tiffey, joka aina oli
ensimäinen, ilmestyi avaiminensa. Sitten kävin istumaan varjokkaasen
nurkkaan, katselin päivänpaistetta vastapäisillä takantorvilla ja
ajattelin Doraa, siksi kuin Mr. Spenlow tuli sisään kireävaatteisena ja
kiharaisena.
"Kuinka jaksatte, Copperfield?" sanoi hän. "Kaunis aamu!"
"Ihana aamu, Sir", vastasin minä. "Saisinko puhua teille sanan,
ennenkuin menette oikeustoon?"
"Hyvin mielelläni", lausui hän. "Tulkaat huoneeseni".
Minä seurasin häntä hänen huoneesensa, ja hän alkoi pukea päällensä
vaippaansa ja hankkia itseänsä vähäisen peilin edessä, joka riippui
jonkun kaapin oven sisäpuolella.
"Minua surettaa ilmoittaa", sanoin minä, "että olen saanut pahoja
sanomia tädiltäni".
"Voi minua!" lausui hän. "Ei suinkaan halvattu, toivon minä".
"Asia ei koske hänen terveyttänsä, Sir", vastasin minä. "Hänelle on
tullut kova rahallinen häviö. Hänelle on jäänyt sangen vähän".
"Te kummastutatte minua, Copperfield!" huudahti Mr. Spenlow.
Minä pudistin päätäni. "Hänen tilansa, Sir", sanoin minä, "on
todella niin muuttunut, että minä tahtoisin kysyä teiltä, olisiko
mahdollista -- me puolestamme uhraisimme tietysti jonkun osan
sisäänkirjoitus-rahoistani", tämän pistin väliin hetken kehoituksesta
ja varoitettuna hänen kasvojensa hämmästyneestä muodosta -- "peräyttää
kontrahtini?"
Mitä tämän ehdoituksen tekeminen maksoi minulle, sitä ei kukaan tiedä.
Tuntui siltä, kuin suosion osoitukseksi olisin pyytänyt päästä
maanpakolaisuuteen pois Doran tyköä.
"Peräyttää kontrahtinne, Copperfield? Peräyttää?"
Minä selitin jotenkin levollisesti, etten todella tietänyt, mistä saada
elatukseni, jollen itse voinut sitä ansaita. Minulla ei ollut mitään
pelkoa tulevaisuuden suhteen, arvelin minä -- ja minä lausuin sitä
erittäin pontevasti niinkuin viittaukseksi vaan, että minut sopisi
varsin hyvin vielä jonakin päivänä valita vävyksi -- mutta tätä nykyä
täytyi minun tulla omin voimin toimeen.
"Minua surettaa kovasti kuulla tätä, Copperfield", lausui Mr. Spenlow.
"Surettaa kovasti. Ei ole tavallista peräyttää kontrahteja mistään
semmoisesta syystä. Se ei ole mikään ammatin-mukainen menetys. Se ei
ole mikään sovelias esimerkki. Kaukana siitä. Mutta" --
"Te olette sangen hyvä, Sir", sopersin minä, odottaen jotakin
myöntymistä.
"En ollenkaan. Älkäät puhuko siitä", lausui Mr. Spenlow. "Mutta minä
aioin sanoa, jos minun olisi sallittu vapaasti liikkua -- jos minulla
ei olisi asiakumppania -- Mr. Jorkins" --
Toivoni raukesi silmänräpäyksellä, mutta minä yritin uudestansa.
"Luuletteko, Sir", sanoin minä, "että jos mainitsisin asiaa Mr.
Jorkins'ille --"
Mr. Spenlow pudisti päätänsä peloittavaisesti. "Jumala varjelkoon,
Copperfield", vastasi hän, "että arvostelisin väärin ketään ihmistä,
saatikka Mr. Jorkins'ia. Mutta minä tunnen asiakumppanini, Copperfield.
Mr. Jorkins _ei_ ole se mies, joka suostuu tämmöiseen omituiseen
ehdoitukseen. Mr. Jorkins on varsin vastahakoinen poikkeemaan totutulta
tieltä. Te tiedätte, mimmoinen hän on!"
Minä en totta puhuen tietänyt hänestä mitään, paitsi että hän alusta
oli yksinään hoitanut tätä tointa ja nyt eli itseksensä likellä Montagu
Square'ä semmoisessa asunnossa, joka kovasti kaipasi maalausta; että
hän tuli sangen myöhään päivällä ja meni pois sangen varhain; että
näytti siltä, kuin ei hänen kanssaan koskaan neuvoteltaisi mistään; ja
että hänellä toisessa kerroksessa oli pimeä, vähäinen koppi, jossa ei
mitään asioita koskaan ajettu ja jossa hänen pulpetillansa alustana oli
keltaista, vanhaa kartuusi-paperia, joka ei ollut tahraantunut läkistä
ja sanottiin olevan kahdenkymmenen vuoden vanha.
"Olisiko teillä mitään sitä vastaan, että mainitsen asiaa hänelle,
Sir?" kysyin minä.
"Ei mitään", vastasi Mr. Spenlow. "Mutta minä tunnen hiukan Mr.
Jorkins'in, Copperfield. Minä soisin, että olisi toisin laita, sillä
minä olisin onnellinen, jos voisin täyttää teidän tahtonne jossakin
suhteessa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että puhuttelette Mr.
Jorkins'ia, Copperfield, jos luulette, että se maksaa vaivan".
Käyttäen tätä lupaa, joka annettiin hartaalla käden puserruksella,
istuin ajatellen Doraa ja katsellen auringonpaistetta, joka hiipi
takantorvilta vastapäisen rakennuksen seiniä alaspäin, siksi kuin Mr.
Jorkins tuli. Minä menin nyt ylös Mr. Jorkins'in huoneesen ja
kummastutin häntä silminnähtävästi sangen paljon ilmestymiselläni.
"Astukaat sisään, Mr. Copperfield", lausui Mr. Jorkins. "Astukaat
sisään!"
Minä menin sisään, kävin istumaan ja esittelin asiaani Mr. Jorkins'ille
melkein samalla tavalla, kuin olin esitellyt sitä Mr. Spenlow'ille. Mr.
Jorkins ei ollut millään lailla se kammottava olento, jota olisi
sopinut odottaa, vaan iso, lempeä, ystävällinen mies seitsemännellä
kymmenellä, joka pani niin vahvasti nuuskaa, että Commons'issa hoettiin
hänen etupäässä elävän tästä kiihdykkeestä, koska hänellä oli varsin
vähän tilaa ruumiissansa muille elatus-aineille.
"Te olette puhuneet tästä Mr. Spenlow'ille, arvaan minä?" lausui Mr.
Jorkins, kun hän kovin levottomana oli kuunnellut minua loppuun saakka.
Minä vastasin: olen, ja ilmoitin hänelle, että Mr. Spenlow oli
maininnut hänen nimeänsä.
"Hän sanoi kaiketi, että minä vastustaisin?" kysyi Mr. Jorkins.
Minun täytyi myöntää, että Mr. Spenlow oli arvellut sitä
todennäköiseksi.
"Minä tunnustan mielipahalla, Mr. Copperfield, etten voi auttaa teitä
tässä asiassa", lausui Mr. Jorkins maltittomasti. "Asia on se -- mutta
minun on määrä tavata joku pankissa, jos tahdotte tehdä hyvin ja antaa
minulle anteeksi".
Tällä puheella nousi hän kiireesti ja oli huoneesta lähtemäisillänsä,
kun minä rohkenin sanoa, että pelkäsin, ettei siis saatu tätä seikkaa
millään lailla suoritetuksi.
"Ei!" vastasi Mr. Jorkins, pysähtyen oven eteen päätänsä
pudistaaksensa. "Ei! Minä panen sitä vastaan, tiedättehän sen", jota
hän sanoi hyvin nopeasti ja meni ulos. "Teidän tulee huomata, Mr.
Copperfield", lisäsi hän, levottomasti katsoen sisään ovesta, "että jos
Mr. Spenlow vastustaa -- ".
"Itse kohdaltansa hän ei vastusta, Sir", sanoin minä.
"Itse kohdaltansa!" toisti Mr. Jorkins maltittomalla tavalla. "Minä
vakuutan teille, että tässä on esteitä, Mr. Copperfield. Turhaan
yritätte. Mitä tahdotte tehdyksi, sitä ei voi tehdä. Minun -- minun on
todella määrä tavata joku pankissa". Näin puhuen hän suorastaan juoksi
pois; ja minun muistaakseni meni kolme päivää, ennenkuin hän ilmestyi
Commons'issa jälleen.
Kosk'en tahtonut jättää mitään keinoa käyttämättä, odotin siksi, kuin
Mr. Spenlow tuli sisään, ja kerroin silloin, mitä oli tapahtunut,
viitaten siihen toivoon, että hän voisi lepyttää tuota kovasydämistä
Jorkins'ia, jos hän tahtoisi käydä asiaan käsin.
"Copperfield", vastasi Mr. Spenlow viekkaalla hymyllä, "te ette ole
tunteneet asiakumppaniani, Mr. Jorkins'ia, niin kauan kuin minä.
Ei mikään ole kauempana minusta kuin syyttää Mr. Jorkins'ia
mutkallisuudesta. Mutta Mr. Jorkins'illa on semmoinen tapa laatia
vastalauseitansa, joka usein pettää ihmisiä. Ei, Copperfield!"
pudistaen päätänsä, "Mr. Jorkins'ia ei voi järkähyttää, uskokaat
minua!"
Minä olin kokonaan epätiedossa, kumpiko, Mr. Spenlow vai Mr. Jorkins,
todella oli tuo vastustava asiakumppani; mutta minä näin kyllin
selvästi, että oli jäykkyyttä firmassa jossakin ja ettei tätini
tuhannen punnan takaisin saaminen tullut kysymykseenkään. Alakuloisessa
mielentilassa, jota en suinkaan tyytyväisyydellä muista, koska tiedän,
että se yhä liian paljon koski minua itseä (vaikka aina yhteydessä
Doran kanssa), jätin byroon ja lähdin kotiinpäin. Minä koetin totuttaa
ajatuksiani kaikkein pahimpiin ja mitä synkeimmässä muodossa itselleni
esittää niitä muutoksia, joita meidän tulevaisuudessa täytyi tehdä, kun
puolikatteiset hyyryvaunut, jotka ajoivat minun perässäni ja
pysähtyivät aivan jalkaini viereen, saivat minut katsahtamaan ylös.
Kaunis käsi ojennettiin minulle akkunasta, ja minua kohden hymyili ne
kasvot, joita en koskaan ollut nähnyt levollisuutta ja onnea tuntematta
siitä hetkestä saakka, kuin ne ensiksi vanhoilla, isolla, leveällä
rintanojalla varustetuilla tammi-portailla kääntyivät takaisin ja minä
sovitin niitten lempeätä kauneutta yhteen maalatun kirkon-akkunan
kanssa. "Agnes!" huudahdin minä iloisesti. "Rakas Agnes, kuinka hauska
nähdä sinua!"
"Todesti?" lausui hän sydämellisellä äänellänsä.
"Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi!" sanoin minä.
"Sydämeni huojentuu jo siitä, että vaan näen sinut! Jos minulla olisi
ollut joku taikalakki, en olisi halannut nähdä ketään muuta, kuin
sinua!"
"Kuinka?" vastasi Agnes.
"No! ehkä Doraa ensiksi", myönsin punehtuen.
"Niin, Doraa ennen kaikkia, tietysti", lausui Agnes nauraen.
"Mutta sinua hänen jälkeensä!" sanoin minä. "Mihin sinä aiot?"
Hän aikoi minun asuntooni, tätiäni tavataksensa. Koska ilma oli sangen
kaunis, tuli hän mielellään ulos vaunuista, jotka haisivat (minä pidin
päätäni niitten sisäpuolella koko ajan) niinkuin talli kurkkulavan
alla. Minä lähetin pois vaunut; Agnes pisti kätensä kainalooni, ja me
astuimme eteenpäin yhdessä. Hän oli minusta niinkuin toivo itse. Kuinka
toisenlaiseksi mieleni muuttui lyhyellä aikaa, kun Agnes oli
vieressäni!
Tätini oli kirjoittanut hänelle yhden noista kummallisista, lyhyistä
kirjeistä -- ne olivat tuskin pankinseteliä pidemmät -- joihin hänen
kirjeelliset ponnistuksensa tavallisesti rajoittuivat. Hän oli siinä
ilmoittanut, että häntä oli kohdannut vastoinkäyminen ja että hän aikoi
jättää Dover'in ijäksi, mutta että hän oli kokonaan mieltynyt tähän
päätökseen ja voi niin hyvin, ettei kenenkään tarvinnut olla levoton
hänen tähtensä. Agnes oli tullut London'iin tätiäni tervehtimään, sillä
heidän välillään oli näinä monena vuonna syntynyt keskinäinen ystävyys,
niin, se alkoi siihen aikaan, jolloin minä muutin Mr. Wickfield'ille.
Hän ei ollut tullut yksinään, sanoi hän. Hänen isänsä oli hänen
kanssaan -- ja Uriah Heep.
"Ja nyt he ovat asiakumppanit", sanoin minä. "Hiiteen koko mies!"
"Niin", vastasi Agnes. "Heillä on joku asia täällä; ja minä käytin
heidän lähtöänsä tullakseni minäkin. Sinun ei tarvitse ajatella, että
minä käyn täällä vaan ystävyydestä ja ilman tarkoituksetta, Trotwood,
sillä -- minä pelkään kuitenkin, että tuomitsen kovasti väärin -- minä
en tahdo päästää isää matkustamaan yksinään hänen kanssaan".
"Onko hänellä yhä sama vaikutus Mr. Wickfield'in suhteen, Agnes?"
Agnes pudisti päätänsä. "Kotona on tapahtunut niin suuret muutokset",
lausui hän, "että sinä tuskin tuntisit rakasta, vanhaa kotiamme. He
asuvat nyt meillä".
"Kutka?" kysyin minä.
"Mr. Heep ja hänen äitinsä. Mr. Heep makaa sinun vanhassa huoneessasi",
sanoi Agnes, katsoen ylös kasvoihini.
"Minä soisin, että saisin määrätä hänen unelmansa", arvelin minä. "Hän
ei makaisi siellä kauan".
"Minä asun omassa vähäisessä huoneessani", lausui Agnes, "jossa minun
oli tapa lukea läksyjäni. Kuinka aika menee! Muistatko sitä? Tuo
vähäinen paneli-seinäinen kammio, johon päästään vierashuoneesta?"
"Muistanko minä sitä, Agnes? Sitä, jonka ovesta näin sinun ensi kerran
tulevan ulos, tuo omituinen pikku avainkori riippuen vyötäisiltäsi?"
"Juuri se", sanoi Agnes hymyillen. "Minua ilahuttaa, että muistat sitä
niin hupaisesti. Me olimme sangen onnelliset".
"Olimme tosiaan", vastasin minä.
"Minä pidän yhä tätä huonetta itseäni varten; mutta minä en voi aina
jättää Mrs. Heep'iä yksin, tiedätkö. Ja niin", sanoi Agnes
levollisesti, "olen mielestäni velvoitettu olemaan hänen kanssansa,
milloin ehkä mieluisammin olisin itsekseni. Mutta minulla ei ole mitään
muuta syytä valittaa häntä vastaan. Jos hän välisti väsyttää minua
poikaansa kiittämällä, on se vaan luonnollista äidissä. Uriah on sangen
hyvä poika häntä kohtaan".
Minä katselin Agnes'ia, kun hän lausui nämät sanat, mutta en mielestäni
havainnut, että hän olisi tietänyt Uriah'n tarkoituksesta. Hänen
lempeät, mutta vakavat silmänsä kohtasivat minua ihanalla suoruudellaan
eikä hänen leppeissä kasvoissaan ollut mitään muutosta.
"Suurin haitta siitä, että he asuvat meillä", jatkoi Agnes, "on se,
etten voi olla niin likellä isääni, kuin soisin -- koska Uriah aina on
välissämme -- enkä voi vartioita häntä, jollei tämä ole liian rohkeasti
sanottu, niin tarkasti, kuin tahtoisin. Mutta jos jotakin vilppiä eli
petosta harjoitetaan häntä vastaan, toivon, että yksinkertainen rakkaus
ja rehellisyys lopulta voittavat. Minä toivon, että todellinen rakkaus
ja rehellisyys lopulta vievät voiton mistä pahuudesta taikka
onnettomuudesta tahansa mailmassa".
Jonkunlainen kirkas hymy, jota en ole koskaan nähnyt missään muissa
kasvoissa, kuoli pois jo sillä aikaa, kuin minä ajattelin, kuinka
suloinen se oli ja kuinka hyvin minä sen ennen olin tuntenut; ja hän
kysyi minulta, äkkiä muodoltansa muuttuen (me lähestyimme nyt minun
katuani), tiesinkö minä, mistä tämä kommelus tätini asioissa oli
tullut. Kun vastasin: "en, hän ei ole kertonut sitä minulle", kävi
Agnes miettiväiseksi ja minusta tuntui, kuin hänen käsivarttansa olisi
värisyttänyt kainalossani.
Me tapasimme tätini yksinään ja jotenkin kiivastuneena. Hän ja Mrs.
Crupp olivat riitaantuneet yhden yleisen kysymyksen johdosta (oliko
soveliasta, että hempeämpi sukupuoli asui hyyryhuoneissa); ja tätini,
joka huoli viisi Mrs Crupp'in värveistä, oli katkaissut keskustelun
sillä, että hän ilmoitti tälle ladylle, että hän haisi minun
konjakiltani, ja käski hänen tehdä hyvin ja mennä tiehensä. Molemmat
nämät lauseet sopivat Mrs. Crupp'in mielestä kanteen alle pantavaksi,
ja hän oli uhannut saattaa asian "brittiläisen juryn" eteen --
tarkoittaen, niinkuin arvelimme, yhtä kansallisten oikeuksiemme
pääturvaa.
Koska tätini kuitenkin oli ehtinyt tyyntyä, sillä välin kuin Peggotty
oli ulkona Mr. Dick'ille hevoskaartin sotamiehiä näyttämässä -- ja
koska hän paitsi sitä suuresti ihastui Agnes'in nähdessänsä -- ylpeili
hän pikemmin tästä kahakasta, kuin paheksi sitä, ja vastaan-otti meidät
aivan hyvällä tuulella. Kun Agnes oli asettanut hattunsa pöydälle ja
käynyt istumaan tätini viereen, en saattanut hänen lempeitä silmiänsä
ja kirkasta otsaansa katsellessani olla ajattelematta, kuinka
luonnolliselta näytti, että hän oli täällä; kuinka luottavaisesti
tätini turvasi häneen, vaikka hän oli niin nuori ja kokematon; kuinka
voimakas hän todella oli yksinkertaisessa rakkaudessaan ja
rehellisyydessään.
Me rupesimme puhumaan tätini tappiosta, ja minä kerroin heille, mitä
tänä aamuna olin koettanut tehdä.
"Joka oli järjetöntä, Trot", lausui tätini, "vaikka hyvässä
tarkoituksessa tehty. Sinä olet jalomielinen poika -- minä arvaan, että
minun nyt täytyy sanoa nuori mies -- ja minä olen ylpeä sinun
puolestasi, ystäväni. Tämä on kaikki hyvä. Nyt, Trot ja Agnes,
katsokaamme Betsey Trotwood'in asiaa kasvoihin ja oppikaamme tietämään,
millä kannalla se on".
Minä huomasin, että Agnes vaaleni tätiäni tarkasti katsellessaan.
Tätini, joka taputti kissaansa, katseli puolestaan hyvin tarkasti
Agnes'ia.
"Betsey Trotwood'illa", lausui tätini, joka ei koskaan ollut
ilmoittanut raha-asioitansa kenellekään: "-- minä en tarkoita
sisartasi, Trot, rakas poikani, vaan itseäni -- oli jommoinenkin
omaisuus. Vähät siitä, kuinka suuri; kylläksi suuri elättämään häntä.
Suurempikin, sillä hän oli säästänyt vähän ja kartutti sitä. Betsey
pani ajaksi rahansa valtiopapereihin ja lainasi ne sitten asiamiehensä
neuvosta takuuta vastaan maatiloissa. Tämä kannatti sangen hyvin ja
tuotti varsin edullisen koron, siksi kuin Betsey maksettiin. Minä puhun
Betsey'stä niinkuin sotalaivasta. Hyvä! Silloin tuli Betsey'n etsiä
jotakin paikkaa, mihin nyt tiloittaa rahansa. Hän luuli jo olevansa
viisaampi, kuin hänen asiamiehensä, joka ei ollut niin hyvä asiamies
siihen aikaan, kuin hän ennen oli -- minä tarkoitan teidän isäänne,
Agnes -- ja sai päähänsä, että hän itse tiloittaisi niitä. Niin hän vei
porsaansa", lausui tätini, "muille markkinoille; ja kovin huonot
markkinat ne havaittiin olevan. Ensiksi hävisi hän vuorityön toimissa,
sitten hävisi hän sukellus-hankkeissa -- oli määrä onkia aarteita
taikka muuta Tom Tidler'in tavaraa", selitti tätini, nenäänsä
hivuttaen; "ja sitten hävisi hän taas vuorityön toimissa, ja päälle
päätteeksi hävisi hän pankkitoimissa. Minä en tiedä, mikä pankin
osakkeitten hinta kappaleen aikaa olikaan", lausui tätini; "sata
prosenttia luvattiin vähintäin, luulen minä; mutta pankki oli toisessa
päässä mailmaa ja meni kuperinkeikkaa, en tiedä mistä syystä; tavalla
taikka toisella se hajosi eikä koskaan tahdo eikä koskaan voi maksaa
kuutta pennyä; mutta Betsey'n kuuden pennyn kappaleet olivat siinä
kaikki, ja sinne ne menivät. Mitä vähemmin puhutaan siitä, sitä
parempi!" Tätini päätti tämän filosofillisen katsauksen sillä, että hän
jonkunlaisella voitonriemulla loi silmänsä Agnes'iin, jonka kasvoihin
puna vähitellen palasi.
"Rakas Miss Trotwood, onko tässä koko kertomus?" lausui Agnes.
"Minä toivon, että siinä on kyllin, lapseni", sanoi tätini. "Jos olisi
löytynyt enemmän rahoja hukata, ei suinkaan kertomus vielä olisi
loppunut. Betsey olisi osannut heittää nekin toisten perästä ja
epäilemättä aloittanut uutta pääkappaletta. Mutta rahaa ei löytynyt
enemmän, ja sen vuoksi loppuu juttukin".
Agnes oli ensin kuunnellut pidätetyllä hengellä. Hänen kasvojensa puna
tuli ja meni yhä, mutta hän hengitti alttiimmin. Minä luulin tietäväni,
minkä vuoksi. Minä luulin hänen pelkäävän, että hänen isä raukkansa oli
jollakin tapaa syypää siihen, mitä oli tapahtunut. Tätini otti hänen
kätensä omaan käteensä ja nauroi.
"Onko tämä koko kertomus?" toisti tätini. "No, kyllä se on koko,
paitsi: 'Ja hän eli aina onnellisena sen jälkeen'. Ehkä minä saan
lisätä tämän Betsey'stä vielä jonakin päivänä. Nyt on teillä, Agnes,
terävä pää. Niin myöskin sinulla, Trot, muutamissa asioissa, vaikk'en
aina saata kehua sitä sinusta"; ja tässä tätini omituisella
jäntevyydellä pudisti päätänsä minulle. "Mikä on tehtävä? Taloni
tuottaa keskimäärin seitsemänkymmentä puntaa vuoteensa. Minä luulen,
että saamme varmuudella laskea tulon siksi. Hyvä! -- Siinä on kaikki,
mitä meillä on", lausui tätini, joka, niinkuin muutamat hevoset, oli
erinomainen siitä, että hän aivan äkkiä pysähtyi, kun hän näytti olevan
parhaassa vauhdissansa.
"Sitten", arveli tätini levättyänsä, "on meillä Dick. Hänen kauttansa
tulee sata puntaa vuoteensa, mutta tietysti täytyy käyttää ne häntä
varten. Minä lähettäisin hänet mieluisammin pois, vaikka tiedän, että
olen ainoa, joka panee arvoa häneen, kuin pitäisin häntä luonani
käyttämättä hänen rahaansa häntä itseä varten. Kuinka nyt Trot ja minä
vast'edes parhaiten tulemme toimeen varoillamme? Mitä te, Agnes,
sanotte?"
"_Minä_ sanon, täti", keskeytin minä, "että minun täytyy ruveta
johonkin!"
"Ruveta sotamieheksi kaiketi?" vastasi tätini levottomasti; "taikka
mennä merelle? Minä en tahdo kuulla semmoisia. Sinusta täytyy tulla
proktori. Me emme tahdo mitään särjetyitä päitä meidän suvussamme, jos
suvaitsette, Sir".
Minä yritin selittämään, etten tahtonut aloittaa tuommoista
elatuskeinoa suvussamme, kun Agnes kysyi, olivatko huoneeni hyyrätyt
pitkäksi ajaksi.
"Te osasitte oksaan, rakas tyttöni", lausui tätini. "Niistä ei pääse
ainakaan puoleen vuoteen, jollei niitä saa vouratuksi pois vähempään
hyyryyn, enkä minä sitä usko. Viimeinen asukas kuoli tänne. Viisi
henkeä kuudesta tappaisi -- tietysti -- tuo nankini-nainen villaisella
alushameella. Minulla on vielä vähän puhdasta rahaa; ja minä arvelen,
niinkuin te, että paras asia, jonka voimme tehdä, on se, että asumme
täällä, siksi kuin hyyry-aika loppuu, ja hankimme Dick'ille
makuuhuoneen jossakin likellä".
Minä katsoin velvollisuudekseni viitata siihen vaivaan, jota tätini
saisi nähdä, kun hänen olisi täytymys elää lakkaamattomassa
guerilla-sodassa Mrs. Crupp'in kanssa; mutta hän suoritti tämän aineen
lyhyesti sillä selityksellä, että hän kohta vihollisuuden ilmestyessä
oli valmis kummastuttamaan Mrs. Crupp'ia koko hänen loppu-elämäkseen.
"Minä olen ajatellut, Trotwood", lausui Agnes epäillen, "että jos
sinulla olisi aikaa --".
"Minulla on paljon aikaa, Agnes. Minä olen aina vapaa kello neljän
taikka viiden jälkeen, ja minulla on aikaa varhain aamulla. Tavalla
taikka toisella on minulla yltäkyllin aikaa", sanoin minä, tietäen,
että punehduin vähän, kun ajattelin niitä tunteja, joita olin
menettänyt kuljeksiessani ympäri kaupunkia taikka Norwood'in tiellä.
"Minä tiedän, ettet halpelisi sihteerin virkaa", arveli Agnes luokseni
tullen ja puhuen matalalla äänellä, joka oli niin täynnä suloa ja
toivokasta huolenpitoa, että vielä nytkin kuulen sen.
"Halpelisin, rakas Agnes'ini?"
"Sillä", jatkoi Agnes, "tohtori Strong on pannut toimeen aikomuksensa
luopua virastaan ja tullut London'iin asumaan; ja hän kysyi isältäni,
tiedän minä, voiko hän neuvoa hänelle ketään. Etkö luule, että hän
mieluisammin valitsisi vanhan lempi-oppilaansa, kuin kenenkään muun?"
"Rakas Agnes!" sanoin minä. "Mitä minä tekisin ilman sinutta? Sinä olet
aina minun hyvä enkelini. Minä olen sanonut sitä sinulle ennen. Minä en
koskaan katso sinua miksikään muuksi".
Agnes vastasi hupaisella naurullansa, että yhdessä hyvässä enkelissä
(tarkoittaen Doraa) oli kylläksi; ja muistutti lisäksi minulle, että
tohtorin oli ollut tapa työskennellä lukuhuoneessansa aamuisin ja
iltaisin -- ja että minun joutoaikani luultavasti sangen hyvästi sopisi
yhteen hänen vaatimustensa kanssa. Se toivo, että voisin ansaita oman
leipäni, tuskin ilahutti minua enemmän, kuin se todennäköisyys, että
saisin ansaita sitä vanhan opettajani johdolla; lyhyeltä, Agnes'in
neuvoa noudattaen istuin alas ja kirjoitin kirjeen tohtorille,
esitellen asiaani ja ilmoittaen, että kävisin hänen luonansa seuraavana
aamuna kello kymmenen. Kirjeen adresseerasin Highgate'en -- sillä tässä
minulle niin merkillisessä paikassa hän asui -- menin ulos ja vein sen
itse postikonttoriin hetkeäkään hukkaamatta.
Missä hyvänsä Agnes oli, näytti myöskin joku miellyttävä merkki hänen
hiljaisesta läsnä-olostaan ilmestyvän. Palatessani näin, että tätini
linnunhäkki riippui juuri niinkuin se oli riippunut niin kauan
vierashuoneen akkunassa hänen talossaan; että minun nojatuolini oli
asetettu avonaisen akkunan viereen samalla tapaa, kuin tätini paljon
mukavampi nojatuoli Dover'issa; ja että yksin tuo ympyriäinen, viheriä
varjostinkin, jonka tätini oli ottanut mukaansa, oli väännetty kiinni
akkunan lautaan. Minä tiesin, kuka kaikki nämät muutokset oli tehnyt,
siitä, että ne näyttivät hiljaisuudessa tapahtuneen itsestänsä; ja minä
olisin silmänräpäyksellä tietänyt, kuka oli asettanut laiminlyödyt
kirjani koulupäivieni vanhaan järjestykseen, vaikkapa olisin luullut
Agnes'in olevan penikulmien päässä sen sijaan, että näin hänen
puuhaavan niitten kanssa ja hymyilevän sitä epäjärjestystä, johon ne
olivat joutuneet.
Tätini oli hyvin mielissään Thems'in tähden (se näytti todella sangen
komealta, kun aurinko paisti siihen, vaikk'ei se ollut niinkuin meri
tätini talon edessä), mutta hän ei voinut sallia London'in savua, joka,
sanoi hän, "pippuroitsi kaikki". Täydellinen mullistus, jossa
Peggotylla oli etevä osa, tapahtui joka nurkassa huoneissani tämän
pippurin vuoksi; ja minä katselin sitä, ajatellen, kuinka vähän
Peggottykin näytti saavan aikaan häärinällänsä, ja kuinka paljon Agnes
sai aikaan ilman minkäänlaista häärinää, kun kuulimme ovea
koputettavan.
"Minä arvaan", lausui Agnes vaaleten, "että se on isä. Hän lupasi
tulla".
Minä avasin oven ja laskin sisään sekä Mr. Wickfield'in että Uriah
Heep'in. Minä en ollut moneen aikaan nähnyt Mr. Wickfield'iä. Sen
johdosta, mitä olin Agnes'ilta kuullut, tiesin odottaa suurta muutosta
hänessä, mutta kuitenkin hänen ulkomuotonsa säikäytti minua.
Se ei ollut se, että hän näytti monta vuotta vanhemmalta, vaikka hän
yhä oli puettu entisellä perin tarkalla puhtaudellaan; ei sekään, että
kivulloinen puna hehkui hänen kasvoissansa; ei sekään, että hänen
silmänsä olivat pullistuneet ja veristyneet; eikä sekään, että hänen
kätensä hermoja värisytti, johon tiesin syyn, koska olin muutamia
vuosia nähnyt sen vaikuttavan. Se ei ollut se, että hän oli kadottanut
komean katsantonsa ja vanhan gentlemanin ryhtinsä -- sillä hän ei ollut
kadottanut sitä -- vaan se minua kaikkein enimmän kummastutti, että,
vaikka hänen syntyperäisen etevyytensä todistukset vielä näkyivät
hänessä, hän antautui tuon huonouden matelevan perikuvan, Uriah Heep'in
alle. Noitten molempien luontojen keskinäisessä asemassa tapahtunut
muutos, Uriah'n valta ja Mr. Wickfield'in vallan-alaisuus, oli
tuskallisempi näky minulle, kuin voin ilmoittaa. Jos olisin nähnyt
apinan rupeavan ihmistä komentamaan, luulen tuskin, että se minusta
olisi näyttänyt häpeällisemmältä.
Mr. Wickfield näytti itse erittäin hyvin tietävän tämän. Sisään
tultuaan seisoi hän paikallansa ja painoi päänsä alaspäin, niinkuin hän
olisi tuntenut sen. Tätä kesti kuitenkin vaan silmänräpäys, sillä Agnes
sanoi lempeästi hänelle: "isä! tässä on Miss Trotwood -- ja Trotwood,
jota ette ole nähneet moneen aikaan!" Ja silloin hän lähestyi ja ojensi
kankeasti kättänsä tädilleni, mutta pudisti sydämellisesti minun
kättäni. Sen vähäisen seisahuksen aikana, jota mainitsin, näin Uriah'n
kasvojen kääntyvän mitä ilkeimpään hymyyn. Agnes näki sen myöskin,
luulen minä, sillä hän vetäytyi taaksepäin hänestä.
Mitä tätini näki taikka ei nähnyt, sitä ei mikään muodon tuntia olisi
voinut saada selville ilman hänen suostumustansa, rohkenen väittää.
Minä luulen, ettei koskaan ole löytynyt ketään, jolla oli semmoinen
järkähtämätön katsanto, kuin hänellä, kun hän tahtoi. Puheen-alaisessa
tilassa olisi hänen kasvojansa sopinut verrata akkunattomaan muuriin,
siihen vähäiseen valoon katsoen, joka niistä levisi hänen ajatuksiinsa,
siksi kuin hän tavallisella äkillisyydellään keskeytti äänettömyyden.
"No, Wickfield!" lausui tätini; ja Mr. Wickfield katsahti ylös häneen
ensi kerran. "Minä olen kertonut tyttärellenne, kuinka hyvin olen
käyttänyt rahani, kosk'en voinut uskoa niitä teille, joka rupeatte
ruostumaan raha-asioissa. Me olemme neuvotelleet yhdessä ja, kaikki
seikat lukuun otettuina, tulleet hyvään päätökseen. Agnes maksaa
mielestäni yhtä paljon kuin koko firma".
"Jos minä saisin nöyrästi tehdä yhden muistutuksen", sanoi Uriah Heep,
ruumistansa luikerruttaen, "pidän kaikin puolin Miss Betsey Trotwood'in
ajatusta ja olisin peräti onnellinen, jos Miss Agnes myöskin olisi
asiakumppani".
"Olettehan itse asiakumppani", vastasi tätini, "ja siinä on melkein
kylläksi teille, toivon minä. Kuinka voitte, Sir?"
Vastaukseksi tähän kysymykseen, joka asetettiin hänelle erinomaisen
lyhyesti, sanoi Mr. Heep, kömpelösti puserrellessaan sitä sinistä
laukkua, jota hän kantoi, että hän voi sangen hyvin, kiitti tätiäni ja
toivotti hänelle samaa.
"Ja te Master -- Mister Copperfield aioin sanoa", jatkoi Uriah, "minä
toivon, että tekin voitte hyvin! Minua ilahuttaa, että saan nähdä
teitä, Mister Copperfield, nykyisessäkin tilassa".
Tästä olin varma, sillä hän näytti olevan sydämestään mielissään siitä.
"Nykyinen tila ei ole semmoinen, kuin ystävänne soisivat teille, Mister
Copperfield, mutta raha se ei miestä tee; se on -- minä en todellakaan
halvoilla hengenlahjoillani pysty selittämään, mikä se on", lausui
Uriah imartelevasti väänneksien, "mutta raha se ei ole!"
Tässä hän pudisti kättäni; ei niinkuin tavallisesti, vaan seisoen
etäällä minusta ja nostaen kättäni ylös ja alas niinkuin pumpun tankoa,
jota hän hiukan pelkäsi.
"Ja miltä me mielestänne näytämme, Master Copperfield -- Mister aioin
sanoa?" liehitteli Uriah. "Eikö Mr. Wickfield ole mielestänne
kukoistava, Sir? Vuodet eivät vaikuta paljon meidän firmassamme, Master
Copperfield, paitsi että ne koroittavat halpoja, äitiäni ja itseäni --
ja kehittävät", lisäsi hän joksikin jälki-ajatukseksi, "kaunottaria,
nimittäin Miss Agnes'ia".
Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan rytkytti hän ruumistansa niin
inhottavalla tavalla, että tädiltäni, joka oli istunut ja katsonut
häntä suorastansa kasvoihin, loppui kaikki kärsivällisyys.
"Hiisi vieköön miehen!" sanoi tätini vakavasti, "mikä häntä vaivaa?
Älkäät olko galvanillinen, Sir?"
"Minä pyydän anteeksi, Miss Trotwood", vastasi Uriah, "minä huomaan,
että olette heikkohermoinen".
"Menkäät järveen, Sir!" lausui tätini, joka ei suinkaan ollut leppynyt.
"Älkäät rohjetko laskea tuommoisia! Minä en ole ensinkään semmoinen.
Jos olette ankerias, Sir, käyttäkäät itseänne niinkuin ankerias. Jos
olette mies, hallitkaat jäseniänne, Sir! Hyvä Jumala!" huudahti tätini
kovasti suuttuneena, "minä en aio antaa tuommoisten kiemuroimisten ja
vääntelemisten saattaa itseäni järjeltä!"
Mr. Heep oli vähän häpeissänsä, niinkuin enimmät ihmiset olisivat
olleet, tästä räjähyksestä, jonka voima lisääntyi siitä suuttuneesta
tavasta, jolla tätini jälestäpäin liikahteli tuolillansa ja pudisti
päätänsä, niinkuin hän olisi hankkinut hypätä taikka karata Uriah'n
kimppuun. Mutta tämä sanoi minulle syrjään nöyrällä äänellä:
"Minä tiedän hyvin, Master Copperfield, että vaikka Miss Trotwood on
oivallinen lady, hän on äkkipikainen mielenlaadultaan (minä todella
luulen, että minun oli ilo halpana konttoristina tuntea hänet,
ennenkuin te, Master Copperfield), ja aivan luonnollista, totta puhuen,
on, että nykyiset asianhaarat ovat tehneet hänet vielä pikaisemmaksi.
Kummallista on, ettei hän ole käynyt paljon äreämmäksi! Minä tulin vaan
ilmoittamaan, että jos löytyi jotain, jota äiti ja minä itse, taikka
Wickfield ja Heep, voisimme tehdä nykyisessä tilassa, olisimme todella
iloiset. Minä saanen mennä niin pitkälle?" kysyi Uriah, kivulloisesti
hymyillen asiakumppanilleen."
"Uriah Heep", lausui Mr. Wickfield yksitoikkoisella, väkinäisellä
tavalla, "on se, joka toimii asiakumppanuudessamme, Trotwood. Siihen,
mitä hän sanoo, suostun täydellisesti. Te tiedätte, että minä ennen
pidin paljon väliä teillä. Mutta sitäkin katsomatta suostun
täydellisesti siihen, mitä Uriah sanoo!"
"Oh, mikä palkinto tämmöisen luottamuksen osoitus on", arveli Uriah,
nostaen ylös toista jalkaansa, että oli syy pelätä, että hän saisi
tätini uudestaan kimppuunsa, "mutta minä toivon voivani tehdä jotakin,
säästääkseni häneltä ammattimme vaivoja, Master Copperfield!"
"Uriah Heep'istä on minulla suuri helpoitus", lausui Mr. Wickfield
samalla unteloisella äänellä. "Minä olen päässyt raskaasta taakasta,
Trotwood, kun sain semmoisen asiakumppanin".
Tuo punainen kettu pani Mr. Wickfield'in sanomaan nämät kaikki, että
tämä ilmestyisi minun edessäni semmoisena, joksi hän oli kuvannut häntä
sinä iltana, jolloin hän myrkytti leponi. Minä näin taas saman ilkeän
hymyn hänen kasvoissansa ja huomasin, kuinka hän tarkasteli minua.
"Ettehän lähde vielä, isä?" kysyi Agnes tuskallisesti. "Ettekö tahdo
kävellä takaisin Trotwood'in ja minun kanssani?"
Hän olisi, luullakseni, katsonut Uriah'n puoleen, ennenkuin hän
vastasi, joll'ei tämä kunnon mies olisi ennättänyt häntä.
"Minulla on asioita ajettavana", lausui Uriah; "muutoin olisin ylen
mielelläni pysynyt ystävieni luona. Mutta minä jätän asiakumppanini
edustamaan firmaa. Miss Agnes, aina teidän palvelianne! Minä toivotan
teille hyvää päivää, Master Copperfield, ja lausun nöyrän
kunnioitukseni Miss Betsey Trotwood'ille".
Tällä puheella hän poistui, suudellen isoa kättänsä ja uskotellen
meitä, niinkuin naamarin takaa.
Me istuimme tuossa, puhuen tunnin taikka pari hupaisista, vanhoista
Canterbury'n ajoistamme. Agnes'in haltuun jätettynä kävi Mr. Wickfield
pian enemmän entisen itsensä näköiseksi, vaikka hänessä huomasi
jonkunlaista vakavaa alakuloisuutta, jota hän ei saanut luovutetuksi.
Kuitenkin hän kirkastui ja häntä huvitti silminnähtävästi kuulla meidän
johdattavan mieleemme pieniä tapauksia vanhasta elämästämme, joista hän
sangen hyvin muisti monta. Hän sanoi, että, kun hän taas oli kolmen
kesken Agnes'in ja minun kanssani, tuntui siltä, kuin entiset ajat
olisivat palanneet; ja hän soi Jumalan kautta, etteivät ne koskaan
olisi muuttuneet. Minä olen varma, että Agnes'in leppeissä kasvoissa ja
jo hänen kätensä herkässä kosketuksessa, kun se lepäsi isän
käsivarrella, oli joku voima, joka sai toimeen tämän ihmeen.
Tätini, joka melkein koko tämän ajan puuhasi Peggotyn kanssa
sisähuoneessa, ei tahtonut seurata meitä heidän asuntoonsa, vaan
kehoitti minua menemään; ja minä menin. Me söimme päivällistä yhdessä.
Päivällisen jälkeen istui Agnes Mr. Wickfield'in vieressä, niinkuin
ennen, ja kaatoi viiniä hänelle. Hän otti, mitä Agnes antoi hänelle,
eikä enempää -- niinkuin lapsi -- ja me istuimme kaikki kolme yhdessä
akkunan luona, siksi kuin ilta saapui. Kun oli melkein pimeä, laskeusi
Mr. Wickfield jollekin sohvalle. Agnes pani tyynyn hänen päänsä alle ja
kallistui hänen puoleensa vähäksi aikaa; ja kun hän palasi akkunan luo,
ei ollut niin pimeä, etten voinut nähdä, kuinka kyynelet kiilsivät
hänen silmissään.
Minä rukoilen Jumalaa, etten koskaan unhottaisi tätä kallista tyttöä
hänen rakkaudessaan ja vilpittömyydessään tähän elämäni aikaan; sillä,
jos sen tekisin, lähestyisin varmaan loppuani, ja silloin tahtoisin
muistaa häntä parhaiten! Hän täytti sydämeni semmoisilla hyvillä
päätöksillä, lujitti esimerkillänsä heikkouttani, johdatti -- en tiedä
kuinka; hän oli liian ujo ja hellä monilla sanoilla neuvomaan --
levotonta intoani ja epävakaisia aikomuksiani, että kaikki, mitä vähän
hyvää olen tehnyt, ja kaikki, mitä pahaa olen välttänyt, sai alkunsa
hänestä, siitä olen varma.
Ja kuinka hän puhui minulle Dorasta, akkunani luona pimeässä
istuessamme; kuunteli, kun minä ylistin tätä; ylisti itse; ja vuodatti
tämän feen-kaltaisen olennon ympäri muutamia säteitä omasta puhtaasta
valostansa, jotka saattivat sen vielä kalliimmaksi ja viattomammaksi
minun silmissäni! Voi, Agnes, lapsuuteni sisar, jos minä silloin olisin
tietänyt, mitä kauan aikaa perästäpäin tiesin! --
Ulos tullessani oli joku kerjäläinen kadulla; ja kun käänsin kasvojani
akkunaa kohden, ajatellen Agnes'in levollisia, serafin-kaltaisia
silmiä, sai hän minut hypähtämään sillä, että hän, niinkuin aamullisen
puheemme kaikku, hiljalleen lausui:
"Sokea! sokea! sokea!"