KOLMAS LUKU.

Tätini kummastuttaa minua.

Minä kirjoitin Agnes'ille heti kuin Dora ja minä olimme menneet

kihloihin. Minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa koetin saada

häntä ymmärtämään, kuinka onnellinen minä olin ja mikä suloinen

tyttö Dora oli. Minä pyysin, ettei hän pitäisi tätä minäkään

ajattelemattomana taipumuksena, joka kerta voisi peräytyä jonkun muun

edestä, taikka joka vähintäkään muistutti niistä poikamaisista

mielijohteista, joista meidän oli tapa laskea leikkiä. Minä vakuutin

hänelle, että sen syvyys oli aivan pohjaton, ja sanoin uskovani, ettei

mitään senkaltaista oltu ikinä mailmassa tiedetty.

Kun eräänä ihanana iltana avoimessa akkunassani kirjoitin Agnes'ille ja

hänen kirkkaitten, levollisten silmiensä ja lempeitten kasvojensa

muisto vähitellen virisi minussa, vuodatti se jollakin tapaa semmoista

rauhaa siihen hämmennykseen ja kiihtymykseen, jossa olin viime aikoina

elänyt ja joka jossakin määrässä vaikutti itse onnellisuuteenikin, että

sydämeni heltyi kyyneliin asti. Minä muistan, että, kun kirje oli

puoli-valmiina, istuin käsi poskellani ja että minusta tuntui, niinkuin

Agnes olisi välttämätön osa luonnollisesta kodistani. Niinkuin jos Dora

ja minä sen asunnon suojassa, jonka hänen läsnä-olonsa oli tehnyt

melkein pyhäksi minulle, olisimme onnellisemmat kuin missään muualla.

Niinkuin jos rakkaudessa, ilossa, surussa, toivon täyttyessä taikka

pettyessä, kaikissa mielenliikunnoissa sydämeni vaistomaisesti

kääntyisi häneen ja hänestä saisi turvansa ja parhaan ystävänsä.

Steerforth'ista minä en puhunut mitään. Minä kerroin hänelle vaan, että

oli ollut suuri suru Yarmouth'issa Emily'n pa'on tähden; ja että se

kaksinkertaisesti koski minuun siihen kuuluvien asianhaarojen vuoksi.

Minä tiesin, kuinka nopeasti hän aina arvasi totuuden ja ettei hän

suinkaan olisi ensimäinen, joka lausuisi Steerforth'in nimeä.

Tähän kirjeesen sain vastauksen ensi postilla. Kun luin sitä, tuntui

mielestäni, kuin Agnes olisi puhutellut minua. Oli niinkuin hänen

sydämellinen äänensä olisi soinut korvissani. Mitä minä muuta voin

sanoa!

Viime aikoina kun olin ollut poissa kotoa, oli Traddles pari kolme

kertaa käynyt minua hakemassa. Hän oli tavannut Peggotyn minun

asunnossani ja tältä saanut sen tiedon, että hän oli minun vanha

hoitajattareni (tämän tiedon oli Peggotty aina valmis antamaan kenelle

hyvänsä, joka vaan vastaan-otti sen), sekä ruvennut hyvänsävyiseen

tuttavuuteen hänen kanssansa ja jäänyt hetkeksi jaarittelemaan hänen

kanssaan minusta. Niin Peggotty sanoi, mutta minä varon, että jaaritus

oli kokonaan hänen omansa ja kohtuuttoman pitkä, koska häntä oli kovin

mahdoton hillitä, Jumala siunatkoon häntä! kun minä jouduin hänen

puheen-aineeksensa.

Tämä muistuttaa minua osittain siitä, että minä odotin Traddles'ia

eräänä iltana, jonka hän itse oli määrännyt ja joka nyt oli tullut,

osittain siitä, että Mrs. Crupp oli luopunut kaikista, mitä hänen

virkaansa kuului (paitsi palkasta), siksi kuin Peggotty lakkaisi

luonani käymästä. Mrs. Crupp oli kimeällä äänellä pitänyt useita

puheita portaissa -- ilmeisesti jonkun näkymättömän talon-tontun

kanssa, sillä, ruumiillisesti puhuen, oli hän aivan yksinään niissä

tiloissa -- ja lähetti sitten minulle kirjeen, jossa hän toi esiin

mielipiteitänsä. Aloittaen sitä sillä yhteiskäytöllisellä väitöksellä,

joka sopi jokaiseen kohtaukseen hänen elämässään, nimittäin, että hän

itse oli äiti, jatkoi hän ilmoittaen minulle, että hän oli kerta nähnyt

aivan toisenlaisia päiviä, mutta että hänellä oli koko elin-aikansa

ollut syntyperäinen viha urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia

vastaan. Hän ei nimittänyt mitään nimeä, sanoi hän; se lakin pitäköön,

jolle se sopii; mutta urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia,

erittäinkin leski-puvussa (näitten sanojen alle oli viiva vedetty), oli

hän aina tottunut ylenkatsomaan. Jos urkkijat, päälletunkiat ja

ilmi-antajat (mutta yhä nimiä nimittämättä) olivat saaneet jonkun

gentlemanin haltuunsa, olkoon se hänen oma huvinsa. Gentlemanin oli

oikeus huvittaa itseänsä; tehköön hän siis niin. Kaikki, mitä hän, Mrs.

Crupp, tahtoi, oli, ettei häntä "saatettaisi kontrahtiin" semmoisten

henkilöin kanssa. Sentähden pyysi hän, että hänelle annettaisiin

anteeksi, jollei hän enää tullut ylikerrokseen passaamaan, ennenkuin

kaikki oli niinkuin ennen ja niinkuin suotava oli; ja mainitsi lisäksi,

että hänen pikkuinen kirjansa löydettäisiin aamiaispöydältä joka

lauantai-aamu, jolloin hän heti vaati maksonsa siinä hyvänsuovassa

tarkoituksessa, että asianomaisilta säästettäisiin vaivaa ja

rettelöitä.

Tämän jälkeen rajoitti Mrs. Crupp toimensa siihen, että hän asetti

loukkaita portaisin, etupäässä vesi-ämpäreitä, ja koetti houkutella

Peggottya taittamaan poikki jalkansa. Minusta tuntui jotenkin ikävältä

elää tämmöisessä piiritystilassa, mutta minä pelkäsin liian paljon Mrs.

Crupp'ia, keksiäkseni mitään keinoa, millä siitä päästä.

"Rakas Copperfield'ini", huudahti Traddles, joka kaikista näistä

haitoista huolimatta säntilleen ilmestyi ovellani, "kuinka voit?"

"Rakas Traddles'ini", sanoin minä, "minua ilahuttaa saada viimeinkin

nähdä sinua ja minä olen kovin pahoillani, kun en ole ennen ollut

kotona. Mutta minulla on ollut niin paljon puuhaa --".

"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", lausui Traddles, "tietysti. Sinun

asuu kaiketi London'issa".

"Mitä tarkoitat?"

"Hän -- suo minulle anteeksi -- Miss D., tiedäthän", sanoi Traddles,

punehtuen suuressa hienotuntoisuudessaan, "asuu kaiketi London'issa?"

"Kyllä. Likellä London'ia".

"Minun, ehkä muistat", lausui Traddles totisella katsannolla, "asuu

alhaalla Devonshire'ssä -- yksi kymmenestä, minulla ei ole siis niin

paljon puuhaa, kuin sinulla -- tässä kohden".

"Minä ihmettelen, kuinka saat olluksi", vastasin minä, "häntä sen

useammin näkemättä".

"Oh!" sanoi Traddles miettiväisesti. "Se näyttää ihmeelliseltä. Minä

arvaan, että se tulee siitä, Copperfield, ettei voi auttaa sitä".

"Minä arvaan sen", vastasin minä hymyillen ja hiukan punehtuen. "Ja

myöskin siitä, että sinä olet niin kestäväinen ja kärsivällinen,

Traddles".

"Voi minua!" arveli Traddles, sitä ajatellen, "kummastuttaako sinua

tässä suhteessa, Copperfield? Minä en todella tietänyt, että olin

semmoinen. Mutta hän on itse niin erittäin suloinen tyttö, että hän

kenties on vähän istuttanut minuunkin näitä hyviä avuja. Kun nyt

mainitset sitä, Copperfield, en ihmettelisi sitä ollenkaan. Minä

vakuutan sinulle, että hän aina unhottaa itsensä ja pitää huolta noista

toisista yhdeksästä".

"Onko hän vanhin?" kysyin minä.

"Ei", sanoi Traddles. "Vanhin on oikea kaunotar".

Hän näki, luullakseni, etten minä voinut olla tämän vastauksen

suoruutta hymyilemättä; ja lisäsi, vähäinen hymy omilla avosydämisillä

kasvoillaan:

"Ei tietysti niin, ettei minun Sofiani -- sievä nimi, Copperfield, vai

kuinka?"

"Sangen sievä!" sanoin minä.

"Ei tietysti niin, ettei Sofia myöskin olisi kaunis minun silmissäni ja

jokaisen täytyisi, luullakseni, lukea häntä suloisinten tyttöjen

joukkoon, mitkä milloinkaan ovat eläneet. Mutta kun sanon, että vanhin

on oikea kaunotar, tarkoitan, että hän todella on --" hän näytti

kuvaavan pilviä ilmassa molemmilla käsillänsä -- "komea, näetkö",

lausui Traddles voimakkaasti.

"Todella!" sanoin minä.

"Niin, minä vakuutan sinulle", lausui Traddles, "todesti jotakin varsin

tavatonta! Koska hän, näetkö, on luotu seura-elämässä ihasteltavaksi,

mutta heidän vähien varojensa vuoksi ei paljon saa nauttia tätä iloa,

käy hän tietysti toisinaan hiukan närkkääksi ja vaativaiseksi. Sofia

saattaa hänet hyvälle tuulelle taas!"

"Onko Sofia nuorin?" kysyin minä koetteeksi.

"Ei!" sanoi Traddles, leukaansa sivellen. "Molemmat nuorimmat ovat vaan

yhdeksän ja kymmenen vuoden vanhat. Sofia kasvattaa heitä".

"Ehkä toinen järjestyksessä?" kysyin uudestaan.

"Ei", vastasi Traddles. "Sarah on toinen. Sarah on jollakin tapaa kipeä

selästänsä, tyttö parka. Tauti katoo vähitellen, sanovat lääkärit,

mutta sillä välin täytyy hänen maata vuoteen omana noin vuosi aikaa.

Sofia hoitaa häntä. Sofia on neljäs".

"Elääkö äiti?" kysyin minä.

"Kyllä", vastasi Traddles, "hän elää. Hän on hyvin etevä nainen, mutta

kostea paikkakunta ei ole sovelias hänen ruumiillensa ja -- totta

puhuen, hän ei voi enää käyttää jäseniänsä".

"Sepä onnetonta!" sanoin minä.

"Kovin surkeata, eikö ole?" vastasi Traddles. "Mutta, pelkältä

kodilliselta kannalta katsoen, se ei ole niin paha, kuin se voisi olla,

koska Sofia on astunut hänen sijaansa; Sofia on yhtä paljon äiti

äidillensä, kuin yhdeksälle sisarukselleen".

Minä ihmettelin suuresti tämän nuoren ladyn hyviä avuja; ja

rehellisesti tahtoen tehdä parastani estääkseni, että Traddles'in hyvää

luontoa käytettäisiin väärin ja heidän yhteisen tulevaisuutensa

vahingoksi, kysyin, kuinka Mr. Micawber jaksoi.

"Hän jaksaa varsin hyvin, Copperfield, kiitoksia paljon", lausui

Traddles. "Minä en asu hänen luonansa tätä nykyä".

"Etkö?"

"En. Asia on se", sanoi Traddles kuiskaten, "että hän satunnaisten

vastustensa vuoksi on muuttanut nimensä Mortimer'iksi eikä liiku ulkona

ennenkuin pimeän tultua -- ja silloin silmälaseilla. Kävivät

ryöstämässä meillä hyyryn tähden. Mrs. Micawber oli niin kauheassa

tilassa, etten todella juljennut olla nimeäni antamatta tuohon toiseen

vekseliin, josta täällä puhuimme. Sinun on helppo arvata, Copperfield,

kuinka hauskalta minusta tuntui, kun näin, että asia sen kautta

suoritettiin ja Mrs. Micawber jälleen tointui".

"Hm!" sanoin minä.

"Ei niin, että hänen onneansa kesti kauan", jatkoi Traddles, "sillä,

paha kyllä, kävivät viikon perästä uudestaan ryöstämässä. Se kukisti

koko laitoksen. Minun on siitä saakka asuntonani ollut kaluineen

hyyrätty huone, ja Mortimer'in on oltu hyvin piilossa. Minä toivon,

ettet katso sitä itsekkäisyydeksi, Copperfield, jos mainitsen, että

mäkläri vei pikkuisen, pyöreän, marmori-laikkaisen pöytäni ja Sofian

kukka-ruukun sekä alustan?"

"Mikä ikävä seikka!" huudahdin minä suuttuneena.

"Se oli kova kiusta", sanoi Traddles, ruumistansa rytkyttäen, niinkuin

ainakin, tätä lausetta käyttäessään. "Minä en kuitenkaan mainitse sitä

soimatakseni heitä, vaan eräässä tarkoituksessa. Asia on, Copperfield,

se, etten kyennyt ostamaan niitä takaisin siihen aikaan, kuin ne

vietiin; ensiksi, koska mäkläri, jota aavisti, että minä halasin saada

niitä, suunnattomasti koroitti niitten hintaa; ja toiseksi, koska

minulla -- ei ollut mitään rahaa. Nyt olen siitä asti pitänyt mäklärin

puotia silmällä", lausui Traddles, suuresti iloiten salaisuudestaan. --

"Se on Tottenham Court Road'in päässä, ja vihdoin olen tänään nähnyt,

että ne ovat asetetut esiin myytäväksi. Minä olen vaan katsellut niitä

kadun toiselta puolelta, sillä, jos hän näkisi _minut_, vaatisi hän

äärettömiä niistä! Minun on nyt johtunut mieleeni, että, koska minulla

tällä haavaa on rahaa, sinä ehkä suostuisit pyytämään, että sinun hyvä

hoitajattaresi lähtisi minun kanssani puotiin -- minun sopii näyttää se

hänelle toisen kadun kulman takaa -- ja ostaisi ne niin huokealla, kuin

mahdollista, ikäänkuin itseänsä varten!"

Se ilo, jolla Traddles esitteli tätä tuumaa minulle, ja se vakuutus,

joka hänellä oli sen tavattomasta sukkeluudesta, ovat mitä tuoreimpia

seikkoja muistissani.

Minä vastasin hänelle, että vanha hoitajattareni mielihyvällä auttaisi

häntä, ja että me kaikki kolme yhdessä astuisimme sotatanterelle, mutta

yhdellä ehdolla. Tämä ehto oli juhlallinen päätös hänen puoleltaan,

ettei hän enää lainaisi nimeänsä eikä mitään muuta Mr. Micawber'ille.

"Rakas Copperfield'ini", lausui Traddles, "minä olen jo tehnyt niin,

koska rupesin ymmärtämään, etten ole ainoastaan ollut varomaton, vaan

suorastaan tehnyt väärin Sofian suhteen. Jos kerta olen luvannut sen

itselleni, ei ole enää mitään pelkoa; mutta minä olen aivan taipuvainen

lupaamaan sitä sinullekin. Tuon ensimäisen onnettoman vekselin olen

maksanut. Minä en epäile, että Mr. Micawber olisi maksanut sen, jos hän

olisi voinut, mutta hän ei voinut. Yksi asia täytyy minun, Copperfield,

mainita, josta pidän hyvin paljon Mr. Micawber'issa. Se koskee tuota

toista vekseliä, joka ei vielä ole maksettavaksi langennut. Hän ei sano

minulle, että siitä _on_ pidetty huolta, vaan että hän _aikoo_ pitää

huolta siitä. Tuossa on mielestäni jotakin sangen rehellistä ja

kunnollista!"

Minä en tahtonut vähentää hyvän ystäväni luottamusta ja yhdyin

sentähden hänen ajatukseensa. Hiukan vielä keskusteltuamme lähdimme

rihkamakauppiaan puotia päin Peggottya pestaamaan, koska Traddles ei

suostunut viettämään iltaa minun kanssani osittain sentähden, että hän

suuresti pelkäsi, että joku muu ostaisi hänen omaisuutensa, ennenkuin

hän ehti ostaa sitä takaisin, ja osittain sentähden, että se oli se

ilta, jona hän aina kirjoitti suloisimmalle tytölle mailmassa.

Minä en koskaan unhota, kuinka hän kurkisteli kadun kulmasta Tottenham

Court Road'illa, sillä aikaa kuin Peggotty hieroi kauppaa noista

kalliista kaluista, eikä hänen levottomuuttansa, kun Peggotty jotakin

hintaa turhaan tarjottuaan verkalleen lähestyi meitä, mutta helpoittava

myymämies huusi häntä takaisin ja hän palasi. Kaupanteko päättyi niin,

että Peggotty osti tavaran jotenkin hyvillä ehdoilla, ja Traddles oli

sanomattomasti ihastunut.

"Minä olen todella hyvin kiitollinen teille", sanoi Traddles, kun hän

kuuli, että ne samana iltana lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Jos

lisäksi pyytäisin yhtä hyvää työtä sinulta, Copperfield, toivon, ettet

katsoisi sitä aivan narrimaiseksi?"

Minä sanoin edeltäpäin, etten suinkaan katsoisi.

"Jos siis tahtoisitte tehdä niin hyvin", lausui Traddles Peggotylle,

"ja hankkia minulle kukkaruukun, luulen, että minun tekisi mieli itse

(koska se oli Sofian, Copperfield) kantaa se kotiin!"

Peggotty hankki sen hänelle ilolla, ja hän lausui Peggotylle sulimmat

kiitoksensa sekä astui Tottenham Court Road'ia ylöspäin, hellästi

sylissään kantaen kukkaruukkua mitä iloisimmalla katsannolla minä

milloinkaan olen nähnyt.

Tuosta palasimme asuntooni. Koska puodit siinä määrässä viehättivät

Peggottya, etten koskaan ole moista nähnyt, kävelin verkalleen

eteenpäin, huvitettuna siitä, että hän tirkisteli sisään akkunoista, ja

odottaen häntä niin usein, kuin hän tahtoi. Meiltä meni niin muodoin

kappale aikaa, ennenkuin pääsimme Adelphi'in.

Portaita ylöspäin astuessamme, huomautin hänelle, että Mrs. Crupp'in

loukkaat äkkiä olivat kadonneet, niinkuin myöskin että näkyi jälkiä

äskeisistä askelista. Me olimme molemmat kovasti kummastuksissa, kun

korkeammalle tullessamme näimme, että ulko-ovi, jonka olin sulkenut,

oli auki ja kuulimme ääniä sisältäpäin.

Me katselimme toisiamme tietämättä, mitä tehdä, ja astuimme

arkihuoneesen. Kuinka suuresti hämmästyin, kun aivan odottamatta siellä

näin tätini ja Mr. Dick'in! Tätini istui niinkuin mikä naispuolinen

Robinson Crusoe tahansa ja joi teetä läjään kootulla matkatavarallaan,

molemmat lintunsa edessään ja kissa polvillansa. Mr. Dick nojautui

miettiväisesti isoon paperileijaan, jommoisia olimme usein yhdessä

laskeneet, Ja hänen ympärillänsä oli vielä enemmän kaluja kasattuna!

"Kallis täti!" huudahdin minä. "Mikä odottamaton ilo!"

Me syleilimme sydämellisesti toisiamme; Mr. Dick ja minä pudistimme

sydämellisesti kättä; ja Mrs. Crupp, joka ahkerasti jakeli teetä ja oli

ylenmäärin kohtelias, sanoi sydämellisesti, että hän hyvin tiesi, että

Mr. Copperfield'illä olisi sydän suussa, kun hän näkisi rakkaat

sukulaisensa.

"Halloo!" sanoi tätini Peggotylle, joka seisoi epäilevänä hänen

kammottavan olentonsa edessä. "Kuinka _te_ jaksatte?"

"Sinä muistat tätini, Peggotty?" sanoin minä.

"Älä Jumalan tähden, lapsi", huudahti tätini, "nimitä tätä naista

tuolla Etelämeren Saarien nimellä! Jos hän on mennyt naimisiin ja

päässyt siitä, joka oli mitä parasta hän voi tehdä, miks'et suo hänelle

voittoa tästä muutoksesta? Mikä nimenne nyt on, P.?" kysyi tätini,

lievittääksensä tuota vastenmielistä nimitystä.

"Barkis, Ma'am", lausui Peggotty niiaten.

"Hyvä! se on inhimillistä", sanoi tätini. "Se kuuluu vähemmän siltä,

kuin tarvitsisitte lähetys-saarnaajaa. Kuinka voitte, Barkis? Minä

toivon, että voitte hyvin?"

Näistä armollisista sanoista rohkaistuna sekä siitä, että tätini ojensi

kättänsä, tuli Barkis esiin, tarttui hänen käteensä ja niiasi

kiitokseksi.

"Me olemme, näen minä, vanhemmat, kuin olimme", sanoi tätini. "Me

olemme vaan kerran ennen kohdanneet toisemme, tiedättehän. Sievä toimi

meillä silloin oli! Rakas Trot, kupillinen lisäksi".

Minä ojensin sen nöyrästi tädilleni, jonka ryhti oli jäykkä, kuin

ainakin, ja uskalsin muistuttaa, että hän istui arkulla.

"Sallikaat minun vetää tänne sohva taikka nojatuoli, täti", sanoin

minä. "Miksi istutte niin epämukavasti?"

"Kiitoksia, Trot", vastasi tätini, "minä istun mieluisammin omaisuuteni

päällä". Tässä tätini terävästi katseli Mrs. Crupp'ia ja muistutti:

"meidän ei tarvitse enää vaivata teitä, Ma'am".

"Panenko hiukan enemmän teetä kannuun, ennenkuin menen, Ma'am", arveli

Mrs. Crupp.

"Ei, kiitoksia, Ma'am", vastasi tätini.

"Tahtoisitteko, että tuon kappaleen voita lisäksi, Ma'am?" kysyi Mrs.

Crupp. "Taikka suvaitsisitteko maistaa tuoreita munia? taikka paistanko

palasen silavaa? Eikö ole mitään, jota voisin tehdä rakkaan tätinne

hyväksi, Mr. Copperfull?"

"Ei mitään, Ma'am", vastasi tätini. "Minä tulen varsin hyvästi toimeen,

kiitoksia".

Mrs. Crupp, joka oli lakkaamatta hymyillyt, ilmoittaaksensa lempeätä

luontoansa, ja lakkaamatta pitänyt päätänsä kallella, ilmoittaaksensa

yleistä heikkoutta ruumiinrakennuksessaan, sekä lakkaamatta hieronut

käsiänsä, ilmoittaaksensa haluansa palvella kaikkia ansiollisia

olentoja, hymyili vähitellen itsensä, kallisti itsensä sekä hieroi

itsensä ulos huoneesta.

"Dick!" lausui tätini. "Te tiedätte, mitä sanoin teille

silmänpalvelioista ja kullankumartajista?"

Mr. Dick -- näyttäen jotenkin pelästyneeltä, niinkuin hän olisi

unhottanut sen -- vastasi nopeasti myöntämällä.

"Mrs. Crupp on yksi niistä", lausui tätini. "Barkis, tahdotteko nähdä

sitä vaivaa, että katsotte teetä ja annatte minulle kupillisen lisäksi,

sillä minun ei ole mieleeni, että tuo nainen kaataa sitä minulle!"

Minä tunsin tätini kylläksi hyvin, havaitakseni, että hänellä oli

jotakin tärkeätä sydämellänsä ja että hänen tulonsa tiesi paljon

enemmän, kuin mitä outo ehkä olisi ajatellut. Minä huomasin, kuinka

hänen silmänsä siirtyivät minun puoleeni, kun hän luuli minun

kääntäneen huomioni muuanne, ja kuinka joku omituinen epäneuvoisuus

näytti taistelevan hänessä, vaikka hän ulkonaisesti pysyi jäykkänä ja

tyvenenä. Minä rupesin miettimään, olinko tehnyt mitään, joka oli

loukannut häntä; ja omatuntoni kuiskasi minulle, etten ollut vielä

kertonut hänelle Dorasta. Lieneekö se tämä, ajattelin minä.

Koska tiesin, ettei hän ilmoittaisi mitään, ennenkuin hänen mielestään

aika oli tullut, istuin likelle häntä, puhuttelin lintuja, leikittelin

kissan kanssa ja olin niin levollinen, kuin suinkin mahdollista.

Mutta todella minä en likimainkaan ollut levollinen; enkä olisi

ollut levollinen, vaikka Mr. Dick, joka seisoi nojautuen isoon

paperileijaansa tätini takana, ei olisikaan käyttänyt jokaista salaista

tilaisuutta ja synkkämuotoisesti pudistanut päätänsä minulle, samalla

kuin hän osoitti tätiäni.

"Trot", lausui tätini viimein, kun hän oli juonut teensä, huolellisesti

silitellyt pukuansa ja pyhkinyt huuliansa -- "teidän ei tarvitse mennä,

Barkis! -- Trot, oletko sinä oppinut lujaksi ja itseesi luottavaksi?"

"Minä toivon sitä, täti".

"Mitä sinä pidät varmana?" kysyi miss Betsey.

"Sitä, mitä sanoin, täti".

"Miksi siis, lemmittyni", sanoi tätini, totisesti minua katsellen,

"miksi sinä luulet, että minä mieluisammin istun tänä iltana tämän

omaisuuteni päällä, kuin missään muualla?"

Minä pudistin päätäni kykenemätönnä arvaamaan.

"Koska", lausui tätini, "se on kaikki, mitä minulla on. Koska olen

kokonaan häviöön joutunut, rakas poikani!"

Jos rakennus ja me kaikki olisimme pyörähtäneet alas virtaan yhdessä,

olisin tuskin kovemmin säpsähtänyt.

"Dick tietää sen", sanoi tätini, laskien kättänsä levollisesti

olkapäälleni. "Minä olen kokonaan häviöön joutunut, rakas Trotini!

Kaikki, mitä minulla mailmassa on, löytyy tässä huoneessa, paitsi tuo

vähäinen taloni; ja sen olen käskenyt Janet'in hyyrätä muille. Barkis,

minä tarvitsisin vuodetta yöksi tälle gentlemanille. Kustannusten

karttamiseksi ehkä saatatte hankkia täällä vuoteen minulle itselle.

Kaikki kelpaa. Se on vaan täksi yöksi. Puhutaan tästä enemmän

huomenna".

Hämmästyksestäni ja huolestani hänen tähtensä -- todella hänen tähtensä

-- heräsin, kun hän hetkeksi lankesi kaulaani ja itkien sanoi, että

häntä suretti vaan minun puolestani. Seuraavana silmänräpäyksenä

tukahutti hän mielenliikutuksensa ja lausui pikemmin voittosalla, kuin

alakuloisella katsannolla:

"Meidän tulee kohdata vastuksia eikä sallia niitten peloittaa itseämme,

rakas poikani. Meidän tulee oppia näyttämään näytelmä loppuun asti.

Meidän tulee osoittaa, ettei onnettomuus voi kukistaa meitä, Trot!"

David Copperfield II David Copperfield nuoremman elämäkerta ja kokemukset · 第 10 / 47 题