Tätini kummastuttaa minua.
Minä kirjoitin Agnes'ille heti kuin Dora ja minä olimme menneet
kihloihin. Minä kirjoitin hänelle pitkän kirjeen, jossa koetin saada
häntä ymmärtämään, kuinka onnellinen minä olin ja mikä suloinen
tyttö Dora oli. Minä pyysin, ettei hän pitäisi tätä minäkään
ajattelemattomana taipumuksena, joka kerta voisi peräytyä jonkun muun
edestä, taikka joka vähintäkään muistutti niistä poikamaisista
mielijohteista, joista meidän oli tapa laskea leikkiä. Minä vakuutin
hänelle, että sen syvyys oli aivan pohjaton, ja sanoin uskovani, ettei
mitään senkaltaista oltu ikinä mailmassa tiedetty.
Kun eräänä ihanana iltana avoimessa akkunassani kirjoitin Agnes'ille ja
hänen kirkkaitten, levollisten silmiensä ja lempeitten kasvojensa
muisto vähitellen virisi minussa, vuodatti se jollakin tapaa semmoista
rauhaa siihen hämmennykseen ja kiihtymykseen, jossa olin viime aikoina
elänyt ja joka jossakin määrässä vaikutti itse onnellisuuteenikin, että
sydämeni heltyi kyyneliin asti. Minä muistan, että, kun kirje oli
puoli-valmiina, istuin käsi poskellani ja että minusta tuntui, niinkuin
Agnes olisi välttämätön osa luonnollisesta kodistani. Niinkuin jos Dora
ja minä sen asunnon suojassa, jonka hänen läsnä-olonsa oli tehnyt
melkein pyhäksi minulle, olisimme onnellisemmat kuin missään muualla.
Niinkuin jos rakkaudessa, ilossa, surussa, toivon täyttyessä taikka
pettyessä, kaikissa mielenliikunnoissa sydämeni vaistomaisesti
kääntyisi häneen ja hänestä saisi turvansa ja parhaan ystävänsä.
Steerforth'ista minä en puhunut mitään. Minä kerroin hänelle vaan, että
oli ollut suuri suru Yarmouth'issa Emily'n pa'on tähden; ja että se
kaksinkertaisesti koski minuun siihen kuuluvien asianhaarojen vuoksi.
Minä tiesin, kuinka nopeasti hän aina arvasi totuuden ja ettei hän
suinkaan olisi ensimäinen, joka lausuisi Steerforth'in nimeä.
Tähän kirjeesen sain vastauksen ensi postilla. Kun luin sitä, tuntui
mielestäni, kuin Agnes olisi puhutellut minua. Oli niinkuin hänen
sydämellinen äänensä olisi soinut korvissani. Mitä minä muuta voin
sanoa!
Viime aikoina kun olin ollut poissa kotoa, oli Traddles pari kolme
kertaa käynyt minua hakemassa. Hän oli tavannut Peggotyn minun
asunnossani ja tältä saanut sen tiedon, että hän oli minun vanha
hoitajattareni (tämän tiedon oli Peggotty aina valmis antamaan kenelle
hyvänsä, joka vaan vastaan-otti sen), sekä ruvennut hyvänsävyiseen
tuttavuuteen hänen kanssansa ja jäänyt hetkeksi jaarittelemaan hänen
kanssaan minusta. Niin Peggotty sanoi, mutta minä varon, että jaaritus
oli kokonaan hänen omansa ja kohtuuttoman pitkä, koska häntä oli kovin
mahdoton hillitä, Jumala siunatkoon häntä! kun minä jouduin hänen
puheen-aineeksensa.
Tämä muistuttaa minua osittain siitä, että minä odotin Traddles'ia
eräänä iltana, jonka hän itse oli määrännyt ja joka nyt oli tullut,
osittain siitä, että Mrs. Crupp oli luopunut kaikista, mitä hänen
virkaansa kuului (paitsi palkasta), siksi kuin Peggotty lakkaisi
luonani käymästä. Mrs. Crupp oli kimeällä äänellä pitänyt useita
puheita portaissa -- ilmeisesti jonkun näkymättömän talon-tontun
kanssa, sillä, ruumiillisesti puhuen, oli hän aivan yksinään niissä
tiloissa -- ja lähetti sitten minulle kirjeen, jossa hän toi esiin
mielipiteitänsä. Aloittaen sitä sillä yhteiskäytöllisellä väitöksellä,
joka sopi jokaiseen kohtaukseen hänen elämässään, nimittäin, että hän
itse oli äiti, jatkoi hän ilmoittaen minulle, että hän oli kerta nähnyt
aivan toisenlaisia päiviä, mutta että hänellä oli koko elin-aikansa
ollut syntyperäinen viha urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia
vastaan. Hän ei nimittänyt mitään nimeä, sanoi hän; se lakin pitäköön,
jolle se sopii; mutta urkkijoita, päälletunkioita ja ilmi-antajia,
erittäinkin leski-puvussa (näitten sanojen alle oli viiva vedetty), oli
hän aina tottunut ylenkatsomaan. Jos urkkijat, päälletunkiat ja
ilmi-antajat (mutta yhä nimiä nimittämättä) olivat saaneet jonkun
gentlemanin haltuunsa, olkoon se hänen oma huvinsa. Gentlemanin oli
oikeus huvittaa itseänsä; tehköön hän siis niin. Kaikki, mitä hän, Mrs.
Crupp, tahtoi, oli, ettei häntä "saatettaisi kontrahtiin" semmoisten
henkilöin kanssa. Sentähden pyysi hän, että hänelle annettaisiin
anteeksi, jollei hän enää tullut ylikerrokseen passaamaan, ennenkuin
kaikki oli niinkuin ennen ja niinkuin suotava oli; ja mainitsi lisäksi,
että hänen pikkuinen kirjansa löydettäisiin aamiaispöydältä joka
lauantai-aamu, jolloin hän heti vaati maksonsa siinä hyvänsuovassa
tarkoituksessa, että asianomaisilta säästettäisiin vaivaa ja
rettelöitä.
Tämän jälkeen rajoitti Mrs. Crupp toimensa siihen, että hän asetti
loukkaita portaisin, etupäässä vesi-ämpäreitä, ja koetti houkutella
Peggottya taittamaan poikki jalkansa. Minusta tuntui jotenkin ikävältä
elää tämmöisessä piiritystilassa, mutta minä pelkäsin liian paljon Mrs.
Crupp'ia, keksiäkseni mitään keinoa, millä siitä päästä.
"Rakas Copperfield'ini", huudahti Traddles, joka kaikista näistä
haitoista huolimatta säntilleen ilmestyi ovellani, "kuinka voit?"
"Rakas Traddles'ini", sanoin minä, "minua ilahuttaa saada viimeinkin
nähdä sinua ja minä olen kovin pahoillani, kun en ole ennen ollut
kotona. Mutta minulla on ollut niin paljon puuhaa --".
"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", lausui Traddles, "tietysti. Sinun
asuu kaiketi London'issa".
"Mitä tarkoitat?"
"Hän -- suo minulle anteeksi -- Miss D., tiedäthän", sanoi Traddles,
punehtuen suuressa hienotuntoisuudessaan, "asuu kaiketi London'issa?"
"Kyllä. Likellä London'ia".
"Minun, ehkä muistat", lausui Traddles totisella katsannolla, "asuu
alhaalla Devonshire'ssä -- yksi kymmenestä, minulla ei ole siis niin
paljon puuhaa, kuin sinulla -- tässä kohden".
"Minä ihmettelen, kuinka saat olluksi", vastasin minä, "häntä sen
useammin näkemättä".
"Oh!" sanoi Traddles miettiväisesti. "Se näyttää ihmeelliseltä. Minä
arvaan, että se tulee siitä, Copperfield, ettei voi auttaa sitä".
"Minä arvaan sen", vastasin minä hymyillen ja hiukan punehtuen. "Ja
myöskin siitä, että sinä olet niin kestäväinen ja kärsivällinen,
Traddles".
"Voi minua!" arveli Traddles, sitä ajatellen, "kummastuttaako sinua
tässä suhteessa, Copperfield? Minä en todella tietänyt, että olin
semmoinen. Mutta hän on itse niin erittäin suloinen tyttö, että hän
kenties on vähän istuttanut minuunkin näitä hyviä avuja. Kun nyt
mainitset sitä, Copperfield, en ihmettelisi sitä ollenkaan. Minä
vakuutan sinulle, että hän aina unhottaa itsensä ja pitää huolta noista
toisista yhdeksästä".
"Onko hän vanhin?" kysyin minä.
"Ei", sanoi Traddles. "Vanhin on oikea kaunotar".
Hän näki, luullakseni, etten minä voinut olla tämän vastauksen
suoruutta hymyilemättä; ja lisäsi, vähäinen hymy omilla avosydämisillä
kasvoillaan:
"Ei tietysti niin, ettei minun Sofiani -- sievä nimi, Copperfield, vai
kuinka?"
"Sangen sievä!" sanoin minä.
"Ei tietysti niin, ettei Sofia myöskin olisi kaunis minun silmissäni ja
jokaisen täytyisi, luullakseni, lukea häntä suloisinten tyttöjen
joukkoon, mitkä milloinkaan ovat eläneet. Mutta kun sanon, että vanhin
on oikea kaunotar, tarkoitan, että hän todella on --" hän näytti
kuvaavan pilviä ilmassa molemmilla käsillänsä -- "komea, näetkö",
lausui Traddles voimakkaasti.
"Todella!" sanoin minä.
"Niin, minä vakuutan sinulle", lausui Traddles, "todesti jotakin varsin
tavatonta! Koska hän, näetkö, on luotu seura-elämässä ihasteltavaksi,
mutta heidän vähien varojensa vuoksi ei paljon saa nauttia tätä iloa,
käy hän tietysti toisinaan hiukan närkkääksi ja vaativaiseksi. Sofia
saattaa hänet hyvälle tuulelle taas!"
"Onko Sofia nuorin?" kysyin minä koetteeksi.
"Ei!" sanoi Traddles, leukaansa sivellen. "Molemmat nuorimmat ovat vaan
yhdeksän ja kymmenen vuoden vanhat. Sofia kasvattaa heitä".
"Ehkä toinen järjestyksessä?" kysyin uudestaan.
"Ei", vastasi Traddles. "Sarah on toinen. Sarah on jollakin tapaa kipeä
selästänsä, tyttö parka. Tauti katoo vähitellen, sanovat lääkärit,
mutta sillä välin täytyy hänen maata vuoteen omana noin vuosi aikaa.
Sofia hoitaa häntä. Sofia on neljäs".
"Elääkö äiti?" kysyin minä.
"Kyllä", vastasi Traddles, "hän elää. Hän on hyvin etevä nainen, mutta
kostea paikkakunta ei ole sovelias hänen ruumiillensa ja -- totta
puhuen, hän ei voi enää käyttää jäseniänsä".
"Sepä onnetonta!" sanoin minä.
"Kovin surkeata, eikö ole?" vastasi Traddles. "Mutta, pelkältä
kodilliselta kannalta katsoen, se ei ole niin paha, kuin se voisi olla,
koska Sofia on astunut hänen sijaansa; Sofia on yhtä paljon äiti
äidillensä, kuin yhdeksälle sisarukselleen".
Minä ihmettelin suuresti tämän nuoren ladyn hyviä avuja; ja
rehellisesti tahtoen tehdä parastani estääkseni, että Traddles'in hyvää
luontoa käytettäisiin väärin ja heidän yhteisen tulevaisuutensa
vahingoksi, kysyin, kuinka Mr. Micawber jaksoi.
"Hän jaksaa varsin hyvin, Copperfield, kiitoksia paljon", lausui
Traddles. "Minä en asu hänen luonansa tätä nykyä".
"Etkö?"
"En. Asia on se", sanoi Traddles kuiskaten, "että hän satunnaisten
vastustensa vuoksi on muuttanut nimensä Mortimer'iksi eikä liiku ulkona
ennenkuin pimeän tultua -- ja silloin silmälaseilla. Kävivät
ryöstämässä meillä hyyryn tähden. Mrs. Micawber oli niin kauheassa
tilassa, etten todella juljennut olla nimeäni antamatta tuohon toiseen
vekseliin, josta täällä puhuimme. Sinun on helppo arvata, Copperfield,
kuinka hauskalta minusta tuntui, kun näin, että asia sen kautta
suoritettiin ja Mrs. Micawber jälleen tointui".
"Hm!" sanoin minä.
"Ei niin, että hänen onneansa kesti kauan", jatkoi Traddles, "sillä,
paha kyllä, kävivät viikon perästä uudestaan ryöstämässä. Se kukisti
koko laitoksen. Minun on siitä saakka asuntonani ollut kaluineen
hyyrätty huone, ja Mortimer'in on oltu hyvin piilossa. Minä toivon,
ettet katso sitä itsekkäisyydeksi, Copperfield, jos mainitsen, että
mäkläri vei pikkuisen, pyöreän, marmori-laikkaisen pöytäni ja Sofian
kukka-ruukun sekä alustan?"
"Mikä ikävä seikka!" huudahdin minä suuttuneena.
"Se oli kova kiusta", sanoi Traddles, ruumistansa rytkyttäen, niinkuin
ainakin, tätä lausetta käyttäessään. "Minä en kuitenkaan mainitse sitä
soimatakseni heitä, vaan eräässä tarkoituksessa. Asia on, Copperfield,
se, etten kyennyt ostamaan niitä takaisin siihen aikaan, kuin ne
vietiin; ensiksi, koska mäkläri, jota aavisti, että minä halasin saada
niitä, suunnattomasti koroitti niitten hintaa; ja toiseksi, koska
minulla -- ei ollut mitään rahaa. Nyt olen siitä asti pitänyt mäklärin
puotia silmällä", lausui Traddles, suuresti iloiten salaisuudestaan. --
"Se on Tottenham Court Road'in päässä, ja vihdoin olen tänään nähnyt,
että ne ovat asetetut esiin myytäväksi. Minä olen vaan katsellut niitä
kadun toiselta puolelta, sillä, jos hän näkisi _minut_, vaatisi hän
äärettömiä niistä! Minun on nyt johtunut mieleeni, että, koska minulla
tällä haavaa on rahaa, sinä ehkä suostuisit pyytämään, että sinun hyvä
hoitajattaresi lähtisi minun kanssani puotiin -- minun sopii näyttää se
hänelle toisen kadun kulman takaa -- ja ostaisi ne niin huokealla, kuin
mahdollista, ikäänkuin itseänsä varten!"
Se ilo, jolla Traddles esitteli tätä tuumaa minulle, ja se vakuutus,
joka hänellä oli sen tavattomasta sukkeluudesta, ovat mitä tuoreimpia
seikkoja muistissani.
Minä vastasin hänelle, että vanha hoitajattareni mielihyvällä auttaisi
häntä, ja että me kaikki kolme yhdessä astuisimme sotatanterelle, mutta
yhdellä ehdolla. Tämä ehto oli juhlallinen päätös hänen puoleltaan,
ettei hän enää lainaisi nimeänsä eikä mitään muuta Mr. Micawber'ille.
"Rakas Copperfield'ini", lausui Traddles, "minä olen jo tehnyt niin,
koska rupesin ymmärtämään, etten ole ainoastaan ollut varomaton, vaan
suorastaan tehnyt väärin Sofian suhteen. Jos kerta olen luvannut sen
itselleni, ei ole enää mitään pelkoa; mutta minä olen aivan taipuvainen
lupaamaan sitä sinullekin. Tuon ensimäisen onnettoman vekselin olen
maksanut. Minä en epäile, että Mr. Micawber olisi maksanut sen, jos hän
olisi voinut, mutta hän ei voinut. Yksi asia täytyy minun, Copperfield,
mainita, josta pidän hyvin paljon Mr. Micawber'issa. Se koskee tuota
toista vekseliä, joka ei vielä ole maksettavaksi langennut. Hän ei sano
minulle, että siitä _on_ pidetty huolta, vaan että hän _aikoo_ pitää
huolta siitä. Tuossa on mielestäni jotakin sangen rehellistä ja
kunnollista!"
Minä en tahtonut vähentää hyvän ystäväni luottamusta ja yhdyin
sentähden hänen ajatukseensa. Hiukan vielä keskusteltuamme lähdimme
rihkamakauppiaan puotia päin Peggottya pestaamaan, koska Traddles ei
suostunut viettämään iltaa minun kanssani osittain sentähden, että hän
suuresti pelkäsi, että joku muu ostaisi hänen omaisuutensa, ennenkuin
hän ehti ostaa sitä takaisin, ja osittain sentähden, että se oli se
ilta, jona hän aina kirjoitti suloisimmalle tytölle mailmassa.
Minä en koskaan unhota, kuinka hän kurkisteli kadun kulmasta Tottenham
Court Road'illa, sillä aikaa kuin Peggotty hieroi kauppaa noista
kalliista kaluista, eikä hänen levottomuuttansa, kun Peggotty jotakin
hintaa turhaan tarjottuaan verkalleen lähestyi meitä, mutta helpoittava
myymämies huusi häntä takaisin ja hän palasi. Kaupanteko päättyi niin,
että Peggotty osti tavaran jotenkin hyvillä ehdoilla, ja Traddles oli
sanomattomasti ihastunut.
"Minä olen todella hyvin kiitollinen teille", sanoi Traddles, kun hän
kuuli, että ne samana iltana lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Jos
lisäksi pyytäisin yhtä hyvää työtä sinulta, Copperfield, toivon, ettet
katsoisi sitä aivan narrimaiseksi?"
Minä sanoin edeltäpäin, etten suinkaan katsoisi.
"Jos siis tahtoisitte tehdä niin hyvin", lausui Traddles Peggotylle,
"ja hankkia minulle kukkaruukun, luulen, että minun tekisi mieli itse
(koska se oli Sofian, Copperfield) kantaa se kotiin!"
Peggotty hankki sen hänelle ilolla, ja hän lausui Peggotylle sulimmat
kiitoksensa sekä astui Tottenham Court Road'ia ylöspäin, hellästi
sylissään kantaen kukkaruukkua mitä iloisimmalla katsannolla minä
milloinkaan olen nähnyt.
Tuosta palasimme asuntooni. Koska puodit siinä määrässä viehättivät
Peggottya, etten koskaan ole moista nähnyt, kävelin verkalleen
eteenpäin, huvitettuna siitä, että hän tirkisteli sisään akkunoista, ja
odottaen häntä niin usein, kuin hän tahtoi. Meiltä meni niin muodoin
kappale aikaa, ennenkuin pääsimme Adelphi'in.
Portaita ylöspäin astuessamme, huomautin hänelle, että Mrs. Crupp'in
loukkaat äkkiä olivat kadonneet, niinkuin myöskin että näkyi jälkiä
äskeisistä askelista. Me olimme molemmat kovasti kummastuksissa, kun
korkeammalle tullessamme näimme, että ulko-ovi, jonka olin sulkenut,
oli auki ja kuulimme ääniä sisältäpäin.
Me katselimme toisiamme tietämättä, mitä tehdä, ja astuimme
arkihuoneesen. Kuinka suuresti hämmästyin, kun aivan odottamatta siellä
näin tätini ja Mr. Dick'in! Tätini istui niinkuin mikä naispuolinen
Robinson Crusoe tahansa ja joi teetä läjään kootulla matkatavarallaan,
molemmat lintunsa edessään ja kissa polvillansa. Mr. Dick nojautui
miettiväisesti isoon paperileijaan, jommoisia olimme usein yhdessä
laskeneet, Ja hänen ympärillänsä oli vielä enemmän kaluja kasattuna!
"Kallis täti!" huudahdin minä. "Mikä odottamaton ilo!"
Me syleilimme sydämellisesti toisiamme; Mr. Dick ja minä pudistimme
sydämellisesti kättä; ja Mrs. Crupp, joka ahkerasti jakeli teetä ja oli
ylenmäärin kohtelias, sanoi sydämellisesti, että hän hyvin tiesi, että
Mr. Copperfield'illä olisi sydän suussa, kun hän näkisi rakkaat
sukulaisensa.
"Halloo!" sanoi tätini Peggotylle, joka seisoi epäilevänä hänen
kammottavan olentonsa edessä. "Kuinka _te_ jaksatte?"
"Sinä muistat tätini, Peggotty?" sanoin minä.
"Älä Jumalan tähden, lapsi", huudahti tätini, "nimitä tätä naista
tuolla Etelämeren Saarien nimellä! Jos hän on mennyt naimisiin ja
päässyt siitä, joka oli mitä parasta hän voi tehdä, miks'et suo hänelle
voittoa tästä muutoksesta? Mikä nimenne nyt on, P.?" kysyi tätini,
lievittääksensä tuota vastenmielistä nimitystä.
"Barkis, Ma'am", lausui Peggotty niiaten.
"Hyvä! se on inhimillistä", sanoi tätini. "Se kuuluu vähemmän siltä,
kuin tarvitsisitte lähetys-saarnaajaa. Kuinka voitte, Barkis? Minä
toivon, että voitte hyvin?"
Näistä armollisista sanoista rohkaistuna sekä siitä, että tätini ojensi
kättänsä, tuli Barkis esiin, tarttui hänen käteensä ja niiasi
kiitokseksi.
"Me olemme, näen minä, vanhemmat, kuin olimme", sanoi tätini. "Me
olemme vaan kerran ennen kohdanneet toisemme, tiedättehän. Sievä toimi
meillä silloin oli! Rakas Trot, kupillinen lisäksi".
Minä ojensin sen nöyrästi tädilleni, jonka ryhti oli jäykkä, kuin
ainakin, ja uskalsin muistuttaa, että hän istui arkulla.
"Sallikaat minun vetää tänne sohva taikka nojatuoli, täti", sanoin
minä. "Miksi istutte niin epämukavasti?"
"Kiitoksia, Trot", vastasi tätini, "minä istun mieluisammin omaisuuteni
päällä". Tässä tätini terävästi katseli Mrs. Crupp'ia ja muistutti:
"meidän ei tarvitse enää vaivata teitä, Ma'am".
"Panenko hiukan enemmän teetä kannuun, ennenkuin menen, Ma'am", arveli
Mrs. Crupp.
"Ei, kiitoksia, Ma'am", vastasi tätini.
"Tahtoisitteko, että tuon kappaleen voita lisäksi, Ma'am?" kysyi Mrs.
Crupp. "Taikka suvaitsisitteko maistaa tuoreita munia? taikka paistanko
palasen silavaa? Eikö ole mitään, jota voisin tehdä rakkaan tätinne
hyväksi, Mr. Copperfull?"
"Ei mitään, Ma'am", vastasi tätini. "Minä tulen varsin hyvästi toimeen,
kiitoksia".
Mrs. Crupp, joka oli lakkaamatta hymyillyt, ilmoittaaksensa lempeätä
luontoansa, ja lakkaamatta pitänyt päätänsä kallella, ilmoittaaksensa
yleistä heikkoutta ruumiinrakennuksessaan, sekä lakkaamatta hieronut
käsiänsä, ilmoittaaksensa haluansa palvella kaikkia ansiollisia
olentoja, hymyili vähitellen itsensä, kallisti itsensä sekä hieroi
itsensä ulos huoneesta.
"Dick!" lausui tätini. "Te tiedätte, mitä sanoin teille
silmänpalvelioista ja kullankumartajista?"
Mr. Dick -- näyttäen jotenkin pelästyneeltä, niinkuin hän olisi
unhottanut sen -- vastasi nopeasti myöntämällä.
"Mrs. Crupp on yksi niistä", lausui tätini. "Barkis, tahdotteko nähdä
sitä vaivaa, että katsotte teetä ja annatte minulle kupillisen lisäksi,
sillä minun ei ole mieleeni, että tuo nainen kaataa sitä minulle!"
Minä tunsin tätini kylläksi hyvin, havaitakseni, että hänellä oli
jotakin tärkeätä sydämellänsä ja että hänen tulonsa tiesi paljon
enemmän, kuin mitä outo ehkä olisi ajatellut. Minä huomasin, kuinka
hänen silmänsä siirtyivät minun puoleeni, kun hän luuli minun
kääntäneen huomioni muuanne, ja kuinka joku omituinen epäneuvoisuus
näytti taistelevan hänessä, vaikka hän ulkonaisesti pysyi jäykkänä ja
tyvenenä. Minä rupesin miettimään, olinko tehnyt mitään, joka oli
loukannut häntä; ja omatuntoni kuiskasi minulle, etten ollut vielä
kertonut hänelle Dorasta. Lieneekö se tämä, ajattelin minä.
Koska tiesin, ettei hän ilmoittaisi mitään, ennenkuin hänen mielestään
aika oli tullut, istuin likelle häntä, puhuttelin lintuja, leikittelin
kissan kanssa ja olin niin levollinen, kuin suinkin mahdollista.
Mutta todella minä en likimainkaan ollut levollinen; enkä olisi
ollut levollinen, vaikka Mr. Dick, joka seisoi nojautuen isoon
paperileijaansa tätini takana, ei olisikaan käyttänyt jokaista salaista
tilaisuutta ja synkkämuotoisesti pudistanut päätänsä minulle, samalla
kuin hän osoitti tätiäni.
"Trot", lausui tätini viimein, kun hän oli juonut teensä, huolellisesti
silitellyt pukuansa ja pyhkinyt huuliansa -- "teidän ei tarvitse mennä,
Barkis! -- Trot, oletko sinä oppinut lujaksi ja itseesi luottavaksi?"
"Minä toivon sitä, täti".
"Mitä sinä pidät varmana?" kysyi miss Betsey.
"Sitä, mitä sanoin, täti".
"Miksi siis, lemmittyni", sanoi tätini, totisesti minua katsellen,
"miksi sinä luulet, että minä mieluisammin istun tänä iltana tämän
omaisuuteni päällä, kuin missään muualla?"
Minä pudistin päätäni kykenemätönnä arvaamaan.
"Koska", lausui tätini, "se on kaikki, mitä minulla on. Koska olen
kokonaan häviöön joutunut, rakas poikani!"
Jos rakennus ja me kaikki olisimme pyörähtäneet alas virtaan yhdessä,
olisin tuskin kovemmin säpsähtänyt.
"Dick tietää sen", sanoi tätini, laskien kättänsä levollisesti
olkapäälleni. "Minä olen kokonaan häviöön joutunut, rakas Trotini!
Kaikki, mitä minulla mailmassa on, löytyy tässä huoneessa, paitsi tuo
vähäinen taloni; ja sen olen käskenyt Janet'in hyyrätä muille. Barkis,
minä tarvitsisin vuodetta yöksi tälle gentlemanille. Kustannusten
karttamiseksi ehkä saatatte hankkia täällä vuoteen minulle itselle.
Kaikki kelpaa. Se on vaan täksi yöksi. Puhutaan tästä enemmän
huomenna".
Hämmästyksestäni ja huolestani hänen tähtensä -- todella hänen tähtensä
-- heräsin, kun hän hetkeksi lankesi kaulaani ja itkien sanoi, että
häntä suretti vaan minun puolestani. Seuraavana silmänräpäyksenä
tukahutti hän mielenliikutuksensa ja lausui pikemmin voittosalla, kuin
alakuloisella katsannolla:
"Meidän tulee kohdata vastuksia eikä sallia niitten peloittaa itseämme,
rakas poikani. Meidän tulee oppia näyttämään näytelmä loppuun asti.
Meidän tulee osoittaa, ettei onnettomuus voi kukistaa meitä, Trot!"