Autuaana.
Koko tämän ajan olin yhä rakastanut Doraa enemmän, kuin ennen.
Pettyneissä toiveissani ja suruissani oli minun turvani ajatella häntä,
ja tämä palkitsi vähän ystävänikin kadon. Mitä enemmän säälin itseäni
taikka säälin muita, sitä enemmän etsin lohdutusta Doran kuvasta. Mitä
sakeammalta petoksia ja huolia mailmassa, sitä kirkkaammin ja
puhtaammin loisti Doran tähti korkealla mailman ylitse. Minä en luule,
että minulla oli mikään selvä käsitys, mistä Dora tuli taikka missä
määrässä hän kuului johonkin korkeampaan olentojen luokkaan; mutta minä
olen varma, että olisin suuttumuksella ja ylenkatseella hyljännyt sen
ajatuksen, että hän oli vaan inhimillinen olento, niinkuin kaikki muut
nuoret ladyt.
Minä olin uppoontunut Doraan, jos minun sopii niin sanoa. Minä en ollut
ainoastaan korvia myöden rakastunut häneen, vaan kokonaan likoontunut
hänestä. Olisi voitu, verrannollisesti puhuen, vääntää rakkautta
minusta kylläksi kenen hukuttamiseen hyvänsä; vaan kuitenkin olisi sitä
jäänyt niin tarpeeksi sisä- ja ulkopuolelle minua, että se olisi
tunkenut läpi koko olentoni.
Ensi työksi minä kotiin tultuani otin hämärässä kävelläkseni
Norwood'iin, jossa minä, niinkuin esine eräässä vanhassa lapsuuteni
arvoituksessa, 'kiersin ehtimiseen huoneen ympäri, sisään koskaan
pääsemättä', Doraa ajatellen. Minä luulen, että tämän käsittämättömän
arvoituksen selitys oli kuu. Vähät siitä, mikä se oli, minä, Doran
kuu-houreinen orja, kiertelin huonetta ja puutarhaa kaksi tuntia,
kurkistellen säle-aidakkeen raoista, ankaralla ponnistuksella nostaen
leukaani sen ruosteisten päällis-naulojen yli, heittäen sormi-suukkosia
kynttilöille akkuniin ja tuon tuostakin romantillisesti vannottaen
yötä suojelemaan Doraani -- en tiedä tarkoin mistä, arvatakseni
valkean-vaarasta. Kenties hiiristä, joita hän suuresti kammosi.
Rakkauteni oli niin paljon mielessäni ja minusta oli niin luonnollista
uskoa kaikki Peggotylle, että minä, kun hän taas iltaisin istui
vieressäni ja vanhoilla työkapineillansa ahkerasti paikkasi
vaatteitani, ilmoitin hänelle monen mutkan perästä suuren salaisuuteni.
Peggotty otti hartaasti osaa siihen, mutta minun oli mahdoton saada
häntä katsomaan asiaa minun kannaltani. Hän oli edeltäpäin rohkeasti
minun puolellani eikä voinut ensinkään ymmärtää, miksi minulla oli
mitään pahoja aavistuksia taikka olin alakuloinen sen asian tähden.
"Tuon nuoren ladyn sopi pitää itseänsä onnellisena", muistutti hän,
"kun hänellä oli semmoinen kosija. Ja mitä hänen isäänsä tulee", lausui
hän, "mitä Jumalan nimessä tämä gentlemani odotti!"
Minä huomasin kuitenkin, että Mr. Spenlow'in proktorin vaippa ja kankea
kaulahuivi vähän masensivat Peggottya ja vuodattivat häneen suurempaa
kunnioitusta sitä miestä kohtaan, joka vähitellen ja päivästä päivään
minun silmissäni muuttui yhä enemmän etherilliseksi ja jonka ympäri
kirkas sädekiehkura näytti hohtavan, kun hän suorana istui oikeustossa
paperien keskellä, niinkuin vähäinen tulitorni kirjoitustarpeitten
meressä. Ja sen ohessa oli minun, muistan, tavattoman kummallista
ajatella, oikeustossa itsekin istuessani, kuinka nuot vanhat, tylsät
tuomarit ja tohtorit eivät olisi huolineet Dorasta, jos olisivat
tunteneet hänet; kuinka he eivät olisi ihastuksesta menneet
järjeltänsä, jos heille olisi tarjottu avioliittoa Doran kanssa; kuinka
Dora olisi saanut laulaa ja soittaa tuolla taivaallisella gitarrilla,
siksi kuin hän olisi saattanut _minut_ hulluuden partaalle, eikä
kuitenkaan olisi houkutellut yhtäkään näistä hitureista tuumaakaan pois
heidän uraltaan!
Minä ylenkatsoin heitä jok'ikistä. Jäätyneet vanhat puutarhurit sydämen
kukkastarhoissa, te loukkasitte minua itseä! Tuomio-istuin oli minusta
täynnä tunnottomia houkkioita. Advokatin-aidakkeessa ei ollut enemmän
hellyyttä eikä runoutta, kuin ravintolan tiskissä.
Jommoisellakin ylpeydellä otin Peggotyn asiain hoidon omiin käsiini,
vein testamentin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi, maksoin veron siitä
asian-omaisessa byroossa, saatin Peggotyn pankkiin ja laitin pian
kaikki seikat selville. Virvoitukseksi näissä lain-opillisissa puuhissa
menimme katsomaan muutamia hikoilevia vahakuvia Fleet-street'illä
(kuvat ovat luullakseni sulanneet jo parikymmentä vuotta takaperin);
kävimme Miss Linwood'in näyttelyssä, joka muistissani kangastaa
jonkunlaisena neuloma-töitten mausoleumina, varsin sovelias
itsetutkimusta ja katumusta synnyttämään; tarkastimme London'in
Tower'ia; ja nousimme St. Paul'in kirkon huippuun. Kaikki nämät ihmeet
tarjosivat Peggotylle niin paljon huvia, kuin hänen oli mahdollista
silloisissa oloissa nauttia; paitsi, luullakseni, St. Paulin kirkko,
joka sen vuoksi, että hän niin kauvan oli rakastanut työ-rasiaansa,
joutui kilpailemaan kannessa olevan kuvan kanssa eikä, arveli hän,
muutamissa kohden vetänyt vertoja tälle taideteokselle.
Kun Peggotyn asia, joka oli, mitä meidän Commons'issa oli tapa sanoa
"tavanmukaiseksi" (sangen helpot ja tuottavat nuot tavanmukaiset asiat
olivatkin), oli ratkaistu, vein hänet eräänä aamuna alas byroosen
rätinkiänsä maksamaan. Mr. Spenlow oli pistäynyt ulos, sanoi vanha
Tiffey, vannottaaksensa jotakuta gentlemania naimalupaa varten; mutta
kun tiesin, että hän pian palaisi, koska meidän paikkamme oli likellä
piispa-kanslerin edustajan ja generalivikariuksen virastoja, käskin
Peggotyn odottaa.
Testamentin tutkimisen ja vahvistamisen asioissa olimme Commons'issa
vähän niinkuin hautajaishankkijat, tavallisesti sääntönä pitäen, että
näytimme enemmän taikka vähemmän sortuneelta, kun meidän oli tekemistä
murehtivien kanssa. Samanlaisesta hienotuntoisuuden syystä olimme aina
iloiset ja hupaiset naimaluvan hakiain suhteen. Sentähden mainitsin
Peggotylle sitä mahdollisuutta, että hän havaitsisi Mr. Spenlow'in
suuresti tointuneeksi siitä surusta, jonka Mr. Barkis'in kuolema oli
tuottanut, ja tämä astuikin todella sisään hilpeänä kuin ylkämies.
Mutta ei Peggotyn eikä minun tehnyt mieli katsoa häntä, kun hänen
seurassaan näimme Mr. Murdstone'n. Tämä gentlemani oli hyvin vähän
muuttunut. Hänen hiuksensa näyttivät yhtä tuuhealta ja olivat varmaan
yhtä mustat, kuin koskaan; ja hänen katseensa oli yhtä vähän
luotettava, kuin ennen.
"Ah, Copperfield!" lausui Mr. Spenlow. "Te tunnette tämän gentlemanin,
luulen minä?"
Minä kumarsin kylmästi gentlemaniani ja Peggotty oli häntä tuskin
tuntevinaan. Mr. Murdstone oli ensin hiukan hämmennyksissään, kun näki
meidät molemmat yhdessä, mutta päätti nopeasti, mitä tehdä, ja tuli
minun luokseni.
"Minä toivon", lausui hän, "että teidän on hyvin laita?"
"Siitä te tuskin pidätte lukua", sanoin minä. "Hyvin. jos tahdotte
tietää".
Me katselimme toisiamme, ja hän puhutteli nyt Peggottya.
"Entä te", arveli hän. "Minä huomaan surulla, että teidän on miehenne
kuollut".
"Tämä ei ole ensimäinen, jonka kuolema on minulta eläessäni vienyt, Mr.
Murdstone", vastasi Peggotty, kiireestä kantapäähän vapisten. "Minä
toivon ilolla, ettei tarvitse soimata ketään tästä -- ettei kenenkään
tarvitse vastata siitä".
"Hoo!" lausui Mr. Murdstone; "se on lohduttava ajatus. Te olette siis
tehneet velvollisuutenne?"
"Minä en ole, kiitos Jumalan, vaivannut ketään kuoliaaksi", sanoi
Peggotty. "Ei, Mr. Murdstone, minä en ole pakoittanut ja peloittanut
mitään suloista olentoa ennenaikaiseen hautaan!"
Mr. Murdstone katseli hetken aikaa Peggottya synkästi -- katuvaisesti,
siltä minusta näytti -- ja sanoi sitten kääntäen päätänsä minua kohden,
mutta katsellen jalkojani eikä kasvojani:
"Ei ole luultavaa, että yhdymme pian jälleen; -- epäilemättä yksi ilon
lähde meille molemmille, sillä tämmöiset kohtaukset eivät koskaan voi
olla hupaiset. Minä en odota, että te, jotka aina kapinoitsitte minun
oikeata valtaani vastaan, jota harjoitin teidän eduksenne ja
parannukseksenne, nytkään osoittaisitte mitään hyvänsuontia minulle.
Meillä on molemmin-puolinen vastenmielisyys --".
"Vanha, luullakseni?" sanoin minä, keskeyttäen häntä. Hän hymyili ja
loi minuun niin vihaisen katseen, kuin ikinä saatti lähteä hänen
mustista silmistään.
"Se äityi rinnassanne jo lapsena", sanoi hän. "Se katkeroitti
äiti-raukkanne elämän. Te olette oikeassa. Minä toivon, että vielä
menettelette paremmin; minä toivon, että oikaisette käytöksenne".
Tähän hän päätti keskustelun, jota olimme matalalla äänellä pitäneet
yhdessä ulkopuolisen byroon nurkassa, sillä, että hän meni Mr.
Spenlow'in huoneesen ja ääneen sanoi lempeimmällä tavallansa:
"Mr. Spenlow'in ammatin gentlemanit ovat tottuneet perhe-riitoihin ja
tietävät, kuinka mutkikkaat ja vaikeat ne aina ovat!" Näin puhuen hän
maksoi rahat naimaluvasta, jonka Mr. Spenlow antoi hänelle sievästi
kokoon taitettuna, samalla pusertaen hänen kättänsä ja kohteliaasti
toivottaen hänelle ja morsiamelle onnea, ja lähti ulos byroosta.
Minun ehkä olisi ollut vaikeampi pidättää itseäni ja hänen puhuessaan
pysyä vaiti, jollei minun olisi ollut niin suuri vastus teroittaa
Peggottyyn (joka vaan minun puolestani oli vihoissaan, tuo
hyvänlaitainen olento!), ettemme olleet missään vastasyytösten
paikassa, jonka vuoksi pyysin häntä rauhoittumaan. Hän oli joutunut
niin tavattomaan mielenliikutukseen, että olin iloissani, kun pääsin
hellällä syleilyllä, johon tämä vanhojen vääryyksiemme muisto
houkutteli häntä ja jota koetin parhaan voimani mukaan pitää hyvänäni
Mr. Spenlow'in ja konttoristien läsnä ollessa.
Mr. Spenlow ei näyttänyt tietävän, minkälaisessa sukulaisuudessa Mr.
Murdstone ja minä olimme; josta olin iloinen, sillä minun oli mahdoton
tunnustaa häntä siksi, mikä hän oli, edes omassa rinnassani, niin kauan
kuin muistin, mitä muistin äiti raukkani kohtalosta. Mr. Spenlow näytti
ajattelevan, jos hän ollenkaan ajatteli asiaa, että tätini oli
hallituspuolueen johdattaja heimossamme ja että löytyi joku
vastustuspuolue, jota joku johdatti -- niin minä ainakin päätin siitä,
mitä hän sanoi, sillä aikaa kuin odotimme Mr. Tiffey'tä, joka kirjoitti
ulos Peggotyn rätinkiä.
"Miss Trotwood", muistutti hän, "on epäilemättä sangen luja, eikä ole
todenmukaista, että hän taipuisi minkään vastustuksen alle. Minä
ihmettelen hänen luonnettansa ja minun sopii toivottaa onnea teille,
Copperfield, että olette oikealla puolella. Sukulais-riidat ovat kovin
surkuteltavia -- mutta ne ovat hyvin tavallisia -- ja pää-asia on, että
on oikealla puolella", tarkoittaen, käsitän minä, rahallisella
puolella.
"Jotenkin edullinen naimakauppa tämä, luulen?" sanoi Mr. Spenlow.
Minä ilmoitin, etten tuntenut mitään siitä.
"Todella!" lausui hän. "Niistä muutamista sanoista päättäen, joita Mr.
Murdstone laski -- jotenka miehet usein tämmöisissä tiloissa tekevät --
ja sen johdosta, mitä Miss Murdstone tuli lausuneeksi, sanoisin, että
se on hyvänpuolinen naimakauppa".
"Tarkoitatteko, että hän saa rahaa, Sir?" kysyin minä.
"Tarkoitan", arveli Mr. Spenlow. "Minä ymmärsin, että hän saa rahaa.
Kauniin ladyn sen lisäksi, jutellaan minulle".
"Vai niin? Onko hänen morsiamensa nuori?"
"Äsken päässyt lailliseen ikään", lausui Mr. Spenlow. "Niin äsken
päässyt, että ovat, luullakseni, vaan odottaneet sitä".
"Jumala armahtakoon häntä!" sanoi Peggotty, niin pontevasti ja
äkki-arvaamatta, että kaikki kolme seisoimme hämmästyneenä; siksi kuin
Tiffey tuli sisään rätingin kanssa. Vanha Tiffey ilmestyi kuitenkin
pian ja ojensi sen Mr. Spenlowille katseltavaksi. Leukaansa
kaulahuiviinsa sovittaen ja hivuttaen sitä hiljalleen, luki Mr. Spenlow
eri kohdat anteeksi pyytävällä katsannolla -- niinkuin ne kaikki
olisivat olleet Jorkins'in tekoa -- ja antoi sitten lempeällä
huokauksella rätingin takaisin Tiffey'lle.
"Niin", hän sanoi. "Se on oikea. Aivan oikea. Minä olisin ollut
erittäin onnellinen, Copperfield, jos olisin voinut rajoittaa näitä
kulunkeja vaan niihin maksoihin, joita meillä on ollut hänen
puolestaan; mutta se on minun ammatillisessa elämässäni ikävä seikka,
etten ole oikeutettu noudattamaan omaa tahtoani. Minulla on
asiakumppani -- Mr. Jorkins".
Koska hän sanoi tätä semmoisella suopealla raskasmielisyydellä, joka
oli lähin askel ilmaiseksi antamiseen, lausuin kiitollisuuttani
Peggotyn puolesta ja maksoin Tiffey'n pankkiseteleissä. Peggotty lähti
nyt asuntoonsa, mutta Mr. Spenlow ja minä menimme oikeustoon, jossa
meillä oli käsiteltävänä joku avio-eron pyyntö, erään näppärän
asetuksen nojalle rakennettu (tämä asetus on, luullakseni, nyt
lakkautettu, mutta sen voimasta olen nähnyt monta avioliittoa
purettavan). Pyynnön perustukset olivat nämät. Mies, jonka nimi oli
Thomas Benjamin, oli ottanut ulos naimalupansa ainoastaan Thomaan
nimellään; jättäen pois Benjaminin nimensä sitä tapausta varten, ettei
hänen olonsa tulisi niin mukavaksi, kuin hän odotti. Koska hänen olonsa
_ei_ tullut niin mukavaksi, kuin hän oli odottanut, taikka hän oli
vähän kyllästynyt vaimoonsa, mies raukka, astui hän nyt vuoden parin
naimisissa oltuaan esiin erään ystävän kautta ja ilmoitti, että hänen
nimensä oli Thomas Benjamin ja ettei hän sentähden ollut naimisissa
ollenkaan. Jonka oikeusto hänen suureksi iloksensa vahvisti.
Minun täytyy sanoa, että minua epäilytti, oliko tämä aivan oikein, eikä
edes tuo vehnän busheli, joka suoritti kaikki säännöttömyydet, voinut
haihduttaa näitä epäilyksiäni. Mutta Mr. Spenlow puhui minun kanssani
tästä asiasta. Hän sanoi: "katsokaat mailmaa, siinä on hyvää ja pahaa;
katsokaat kirkollislakia, _siinäkin_ on hyvää ja pahaa; kaikki oli
saman järjestelmän osaa; hyvä; mitä muuta tarvitaan!"
Minulla ei ollut rohkeutta esitellä Doran isälle, että ehkä voisimme
parantaa mailmaakin vähän, jos nousisimme varhain aamuisin ja
heittäisimme takkimme yltämme työhön ryhtyessämme; mutta minä tunnustin
ajattelevani, että Commons'ia ehkä voisimme parantaa. Mr. Spenlow
vastasi, että hän tahtoi erittäin neuvoa minua karkoittamaan tuota
ajatusta aivoistani, kosk'ei se soveltunut minun gentlemanin luontooni;
mutta että hän tahtoisi ilolla kuulla minulta, mitä parannusta minä
arvelin Commons'issa mahdolliseksi.
Minä ryhdyin siihen Commons'in osaan, joka sattui olemaan lähinnä meitä
-- sillä puheen-alainen mies oli nyt vaimostansa eroitettu, ja me
olimme jättäneet tuomio-salin ja astuimme testamentin-oikeuston ohitse
-- ja arvelin, että testamentin-oikeusto oli jotenkin kummallisesti
hoidettu laitos. Mr. Spenlow kysyi, missä kohden? Minä vastasin
kaikella soveliaalla kunnioituksella hänen kokemuksensa suhteen (mutta
suuremmalla kunnioituksella, pelkään minä, sen asian vuoksi, että hän
oli Doran isä), että ehkä oli vähän järjetöntä, että tämän oikeuston
arkistoa, joka sisälsi kaikkien niitten ihmisten alkuperäiset
testamentit, jotka laveassa Canterbury'n maakunnassa kolmen kokonaisen
vuosisadan kuluessa olivat jättäneet jälkeensä omaisuutta, pidettiin
väliaikaisessa rakennuksessa, jota ei oltu koskaan aiottu tähän
tarkoitukseen, jota registratorit hyyräsivät ulos omaa, yksityistä
voittoansa varten, joka ei ollut turvallinen, joka ei ollut suojassa
valkean-vaaralta, joka oli läkähtymällänsä niistä tärkeistä
dokumenteista, joita siinä talletettiin, ja joka katosta lattiaan
suorastaan oli registratorien rahanhankkeen keinona, jotka
registratorit kiskoivat isoja palkkoja yleisöltä ja pistivät yleisön
testamentit pois millä tavalla hyvänsä ja mihin paikkaan hyvänsä ilman
mitään muuta tarkoitusta, kuin että he helposti pääsivät niistä; että
kenties oli vähän järjetöntä, etteivät nämät registratorit, joitten
tulot nousivat kahdeksaan taikka yhdeksään tuhanteen puntaan vuoteensa
(vararegistratorien ja ääntövaltaisten sihteerien tuloista puhumatta),
olleet velvolliset käyttämään edes osaa tästä rahasta ja etsimään
kohtuullisen turvallista paikkaa niitä kalliita dokumentteja varten,
joita kaikkien kansaluokkien täytyi uskoa heille, joko tahtoivat taikka
ei; että oli ehkä vähän väärin, että kaikki isot virat tässä suuressa
oikeustossa olivat uhkeita sinekyrejä, kun päinvastoin nuot onnettomat
työkonttoristit tuossa kylmässä, pimeässä huoneessa toisessa
kerroksessa olivat mitä huonoimmin palkittuja ja vähimmässä arvossa
pidettyjä ihmisiä kaikista niistä London'in virkamiehistä, joilla oli
tärkeä toimi; että ehkä oli vähän sopimatonta, että korkein
registratori, jonka velvollisuus oli katsoa, ettei se yleisö, joka
alinomaa kävi tässä paikassa, kaivannut mitään tarpeellista mukavuutta,
tämän virkansa kautta oli suunnattoman suuri sinekyristi (ja sai olla,
paitsi sitä, pappi, useitten kirkkoherranpaikkojen pitäjä, tuomiokirkon
penkkien vouraaja ja jos jotakin), -- sillä välin kuin yleisö kärsi
semmoista epämukavuutta, josta meillä oli esimerkki joka ilta, kun
byroo oli auki, ja jonka tiesimme kauhean isoksi; että, lyhyeltä
puhuen, tämä Canterbury'n hippakunnan testamentin-oikeusto ehkä oli
kokonaan semmoinen myrkyllinen laitos ja semmoinen turmiollinen
hulluus, että, jollei sitä olisi rutistettu kokoon St. Paul'in
kirkkotarhan nurkkaan, josta harvat ihmiset tiesivät, se varmaan kauan
aikaa sitten olisi täydellisesti käännetty nurin narin ja ylös alaisin.
Mr. Spenlow hymyili, kun ujosti innostuin tässä aineessa, ja keskusteli
sitten tästä kysymyksestä minun kanssani niinkuin hän oli keskustellut
toisestakin. Hän sanoi, mitä se viimeistä lukua oli? Se oli tunteen
kysymys. Jos yleisöstä tuntui siltä, kuin heidän testamenttinsa
olisivat turvallisessa paikassa, ja yleisö lisäksi piti varmana, ettei
oikeustoa voinut paremmaksi saattaa, kenellä siis siitä vahinkoa oli?
Ei kenelläkään? Kenellä hyötyä siitä? Kaikilla sinekyristeillä. No.
Niinmuodoin hyvä oli voittopuolella, Tässä kenties ei ollut mikään
täydellinen järjestelmä; _ei mikään_ maan päällä _ollut_ täydellistä;
mutta mitä hän kammoi, oli vaajan sisään-lyöminen. Niin kauan kuin
testamentin-oikeusto oli ollut olemassa, oli maa ollut kunniakas.
Lyötäköön vaaja testamentin-oikeustoon, ja maa lakkaa kunniakkaana
olemasta. Hän arveli gentlemanin perus-aatteen olevan sen, että hän
otti asiat semmoisina, kuin hän tapasi ne; eikä hän epäillyt, että
testamentin-oikeusto kestäisi meidän aikamme. Minä taivuin hänen
ajatukseensa, vaikka suuresti itse epäilin sitä. Minä huomaan
kuitenkin, että hän oli oikeassa; sillä se ei ole ainoastaan
kestänyt tähän aikaan saakka, vaan se on kestänyt erään suuren
parlamentinmietteen kiusallakin, joka miete laitettiin (ei erittäin
mielukkaasti) kahdeksantoista vuotta takaperin, jolloin kaikki nämät
minun muistutukseni esiteltiin perinpohjin ja jolloin senaikainen
testamenttien säilytyshuone ilmoitettiin riittävän vaan puoleksi
kolmatta vuotta siitä lähtien. Mitä he sen jälkeen ovat näitten
testamenttien tehneet, ovatko he hukanneet montakin vai myyvätkö he
niitä silloin tällöin voipuoteihin, sitä en tiedä. Minua ilahuttaa,
ettei minun testamenttini ole siellä, ja minä toivon myöskin, ettei se
vielä pitkään aikaan joudu sinne.
Minä olen kirjoittanut nämät kaikki tähän autuaalliseen lukuuni, koska
ne tässä joutuvat luonnolliseen paikkaansa. Kun Mr. Spenlow ja minä
rupesimme tähän keskusteluun, pitkitimme sitä ja kävelyämme
edestakaisin, siksi kuin haaraannuimme yleisiin puhe-aineisin. Ja niin
tapahtui lopulta, että Mr. Spenlow kertoi minulle, että tästä päivästä
viikko oli Doran syntymäpäivä ja että häntä ilahuttaisi, jos tulisin ja
ottaisin osaa vähäiseen piknikkiin sinä päivänä. Minun meni kohta
järkeni; minä kävin aivan houkkapäiseksi seuraavana päivänä, kun
vastaan-otin vähäisen koru-reunaisen kirjepaperi-arkin, jossa seisoi:
"Isä suosii. Älkäät unhottako"; ja vietin loma-ajan jonkunlaisessa
mielettömyyden tilassa.
Minä luulen, että rupesin kaikkiin mailmattomiin hullutuksiin,
valmistaessani itseäni tätä siunattua tilaisuutta varten. Minua
kuumottaa vielä, kun muistan sen kaulahuivin, jonka ostin. Saappaani
sopisi asettaa mihin kidutuskoneitten kokoelmaan hyvänsä. Iltaa ennen
hankin ja lähetin Norwood'in vaunuilla menemään sievän pikkuisen korin,
joka jo itsessänsä oli, arvelin, melkein koko rakkauden ilmoitus. Siinä
oli paukkukaramelleja mitä hellimmillä mielilauseilla vaan rahalla sai.
Kello kuusi aamulla olin Covent Garden'in torilla Doralle kukkakimppua
ostamassa. Kello kymmenen ratsastin (minä olin tätä tilaisuutta varten
hyyrännyt uljaan kimon) kukkakimppu hatussa, että se pysyisi tuoreena,
täyttä ravia Norwood'ia kohden.
Minä luulen, että, kun näin Doran puutarhassa, mutta en ollut häntä
näkevinäni, ja ratsastin rakennuksen ohitse, mutta en ollut millään
muotoa sitä tuntevinani, vaan tuskallisesti etsin sitä, minä tein kaksi
vähäistä narrin työtä, joita muut nuoret gentlemanit minun tilassani
ehkä myöskin olisivat tehneet -- koska ne minusta tuntuivat niin
luonnollisilta. Mutta voi! kun todella löysin rakennuksen ja astuin
maahan puutarhan portilla ja vaivalla vedin nuot kivisydämiset
saappaani nurmikon poikki Doran luo, joka istui puutarhan tuolilla
syrenipuun alla, mimmoiselta hän näytti tänä ihanana aamuna perhosten
keskellä valkoisella olkihatullaan ja taivaan-sinisellä hameellaan!
Hänen seurassaan oli eräs nuori lady -- häneen verraten vanhanpuolinen
-- melkein kahdenkymmenen vuotinen, sanoisin. Hänen nimensä oli Miss
Mills, ja Dora sanoi häntä Juliaksi. Hän oli Doran paras ystävä.
Onnellinen Miss Mills! Jip oli siellä, ja Jip yritti taas haukkumaan
minua. Kun tarjosin kukkakimppuani Doralle, kiristi se hampaitansa
mustasukkaisuudesta. Hyvällä syyllä. Hyvällä syyllä todellakin, jos se
olisi hiukankin aavistanut, kuinka minä jumaloitsin hänen emäntäänsä!
"Oh, kiitoksia, Mr. Copperfield! Mitkä kauniit kukat!" sanoi Dora.
Minun oli aikomus sanoa (ja minä olin kolme penikulmaa opiskellut
parasta lausetta sitä varten), että katsoin niitä kauniiksi, ennenkuin
näin ne niin likellä _häntä_. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Hän
oli liian lumoava. Kun näin hänen panevan kukat vähäistä, kuoppaista
leukaansa vastaan, meni mieli ja kieli ja minä raukesin ihastukseen.
Minä kummastelen, etten sanonut: "tappakaat minut, jos teillä on mitään
sydäntä, Miss Mills. Sallikaat minun kuolla tähän!"
Sitten piti Dora kukkiani Jip'in edessä haistettavaksi. Mutta Jip
murisi eikä tahtonut haistaa niitä. Nyt Dora nauroi ja asetti ne hiukan
likemmäksi Jip'iä, pakoittaaksensa sitä. Mutta Jip tarttui johonkin
geraniumin varteen ja pureskeli sitä, niinkuin se olisi ollut kissa.
Silloin Dora löi sitä ja näytti nyreältä ja sanoi: "ihanat kukka
parkani!" yhtä sääliväisesti, ajattelin minä, kuin jos Jip olisi
iskenyt minuun. Minä toivoin, että se olisi!
"Te tulette hyvin iloiseksi, Mr. Copperfield, kun kuulette", lausui
Dora, "ettei tuo äreä Miss Murdstone ole täällä. Hän on lähtenyt
veljensä häihin ja jää pois ainakin kolmeksi viikoksi. Eikö se ole
hauskaa?"
Minä vastasin, että olin vakuutettu siitä, että se oli hauskaa hänelle,
ja että kaikki, mikä oli hauskaa hänelle, oli hauskaa minulle. Miss
Mills hymyili meille jonkunlaisella korkeamman viisauden ja
hyvänsuonnin katsannolla.
"Hän on mitä ikävin olento minä milloinkaan olen nähnyt", sanoi Dora.
"Sinä et saata uskoa, kuinka pahaluontoinen ja häijy hän on, Julia".
"Kyllä minä saatan, rakas ystäväni!" lausui Julia.
"_Sinä_ ehkä saatat, kultani", vastasi Dora, pitäen kättänsä Julian
käden päällä. "Anna minulle anteeksi, etten kohta eroittanut sinua
muista".
Minä opin tästä, että Miss Mills'illä oli ollut koetuksensa
vaiherikkaan elämän kuluessa; ja minun sopii ehkä lukea tätä syyksi
siihen viisaasen ja hyvänsuopaan käytökseen, jota jo olen maininnut.
Minä huomasin päivän kuluessa, että näin oli asian laita: Miss Mills
oli ollut onneton rakkaudessaan ja luultiin paenneen mailmasta
katkerasti kootulla kokemuksellansa, vaikka yhä ottavan tyvenesti osaa
nuoruuden eheään toivoon ja lempeen.
Mutta nyt tuli Mr. Spenlow ulos asunnosta, ja Dora meni hänen
luoksensa, sanoen: "katso, isä, niin ihania kukkia!" Ja Miss Mills
hymyili miettiväisesti, niinkuin hän olisi sanonut: "te päivänperhoset,
nauttikaat lyhyttä olemustanne elämän kirkkaana aamuna!" Ja nyt
astuimme kaikki nurmikolta vaunuja kohden, jotka seisoivat valmiina.
Minä en saa koskaan semmoista matkaa enää. Minulla ei ole koskaan ollut
toista semmoista. Vaunuissa ei ollut kuin nämät kolme, heidän korinsa,
minun korini ja gitarrikotelo; ja tietysti vaunut olivat avonaiset; ja
minä ratsastin niitten takana, ja Dora istui, selkä hevosia päin,
katsoen minua kohden. Hän piti kukkakimppua likellä itseänsä tyynyllä
eikä tahtonut sallia, että Jip ollenkaan istui sillä puolella häntä,
peläten, että se rusentaisi kukkia. Hän otti ne usein käteensä ja
virvoitti itseänsä usein niitten hajulla. Semmoisiin aikoihin meidän
silmämme usein kohtasivat toisensa, ja suuresti minua kummastuttaa,
etten lentänyt uljaan kimoni pään ylitse vaunuihin.
Tomutti, luullakseni. Tomutti kovin, luullakseni. Minulla on joku
heikko muisto, että Mr. Spenlow nuhteli minua siitä, että ratsastin
tomussa; mutta minä en tietänyt mistään tomusta. Minä näin jonkun
rakkauden ja ihanuuden pilven Doran ympäri, mutta ei mitään muuta
pilveä. Mr. Spenlow nousi välisti seisoalle ja kysyi minulta, mitä minä
näköalasta pidin. Minä sanoin, että se oli kaunis, ja niin se todella
olikin; mutta se oli kaikki Doraa minulle. Aurinko paisti Doraa, linnut
lauloivat Doraa. Etelätuuli puhalsi Doraa, ja metsäkukat pensastoissa
olivat kaikki Doria, joka umpu. Se on lohdutukseni, että Miss Mills
ymmärsi minut. Miss Mills yksin käsitti tunteeni kokonaan.
Minä en tiedä, kuinka kauas ajoimme; enkä tähän hetkeen saakka sen
paremmin tiedä, mihin ajoimme. Kenties olimme likellä Guildford'ia.
Kenties joku Tuhat-yhdenyön loihtija oli avannut paikan päiväksi ja
sulki sen ijäksi, kun olimme jättäneet sen. Se oli viheriäinen paikka
pehmeillä turpeilla peitetyllä kunnaalla. Siellä oli varjokkaita puita
ja kanervaa ja niin pitkältä, kuin silmä kannatti, viljavaa maisemaa.
Oli harmillista nähdä, että siellä oli ihmisiä, jotka odottivat meitä;
ja mustasukkaisuuteni ladyjenkin suhteen oli rajaton. Mutta kaikki oman
sukupuoleni jäsenet -- erittäin eräs ryökäle, kolme, neljä vuotta minua
vanhempi, punaisella poskiparralla, johon hän perusti niin paljon
röyhkeyttä, että oli mahdoton sitä kärsiä -- olivat veri-vihollisiani.
Kaikki purkasimme korimme ja puuhasimme päivällistemme valmistamisessa.
Punaparta kehui osaavansa laittaa erästä sallattia (jota minä en usko)
ja tungetteli yleisön huomioon. Muutamat nuoret ladyt pesivät kaalikset
hänelle ja leikkasivat ne palasiksi hänen johdollaan. Dora oli niitten
joukossa. Minä tunsin, että sallimus oli asettanut minut tätä miestä
vastaan ja että toisen meistä täytyi kuolla. Punaparta teki sallattinsa
(minä kummastelin, kuinka he saivat sitä syödyksi; vaikka mikä olisi
ollut, _minä_ en olisi siihen koskenut!) ja äänesti itsensä
viinikellarin päälliköksi. Viinikellarin oli hän, kekseliäs peto,
rakentanut ontelon puun tyveen. Vähän ajan perästä näin hänen, hummerin
enemmistö talrikillansa, syövän päivällistänsä Doran jalkojen juurella!
Minulla on vaan himmeä muisto siitä, mitä tapahtui jonkun ajan kuluessa
siitä, kuin tämä surkea esine ilmestyi silmieni eteen. Minä olin hyvin
iloinen, tiedän minä; mutta se oli onteva ilo. Minä lähestyin erästä
nuorta, pieni-silmäistä, vaalean-punaisiin puettua olentoa ja
mielittelin häntä hurjasti. Hän vastaan-otti kohteliaisuuteni
suosiolla; mutta oliko se ainoastaan minun tähteni, vai sentähden, että
hänellä oli jonkunlaisia tuumia Punaparran suhteen, en voi sanoa.
Juotiin Doran maljaa. Kun join sitä, olin siksi tarpeeksi
keskeyttävinäni puhettamme ja heti jälleen siihen ryhtyvinäni. Minä
kohtasin Doran silmää, kun kumarsin häntä, ja minusta tuntui, kuin se
olisi näyttänyt rukoilevalta. Mutta se katseli minua Punaparran pään
yli, ja minä olin kuin timantti.
Tuolla nuorella, vaalean-punaisiin puetulla olennolla oli viheriäisiin
puettu äiti; ja minä melkein luulen, että jälkimäinen valtiollisista
syistä eroitti meidät. Oli miten oli, koko seura hajosi, sillä välin
kuin päivällisten tähteet korjattiin pois; ja minä kävelin itsekseni
puitten välissä jonkunlaisessa riehuvassa ja katuvaisessa tilassa. Minä
mietin, pitikö minun sanoa syyksi, etten voinut hyvin, ja paeta -- en
tiedä mihin -- uljaalla kimollani, kun Dora ja Miss Mills kohtasivat
minut.
"Mr. Copperfield", sanoi Miss Mills, "te olette raskasmielinen".
Minä pyysin anteeksi. En ollenkaan.
"Ja Dora", sanoi Miss Mills, "_sinä_ olet raskasmielinen".
"En! En suinkaan!"
"Mr. Copperfield ja Dora", lausui Miss Mills melkein kunnian-arvoisalla
katsannolla. "Tässä on jo kylläksi. Älkäät salliko, että joutava
epä-ymmärrys kuihduttaa kevään kukat, joita, kun ne kerta ovat
puhjenneet ja lakastuneet, ei koskaan voi elvyttää. Minä puhun",
sanoi Miss Mills, "entisyyden -- kaukaisen, peräyttämättömän
entisyyden kokemuksesta. Niitä kuohuvia lähteitä, jotka kimaltelevat
päivänpaisteessa, ei saa pelkkä oikku seisauttaa; Saharan erämaan
kosteikkoa ei saa suotta autioksi muuttaa".
Minä tuskin tiesin, mitä tein; siinä määrässä kiehahti vereni kuumaksi;
mutta minä tartuin Doran pieneen käteen ja suutelin sitä -- ja hän
salli minun! Minä suutelin Miss Mills'in kättä; ja mielestäni tuntui,
kuin kaikki kolme olisimme suoraan menneet seitsemänteen taivaasen.
Me emme laskeneet alas takaisin. Me pysyimme siellä ylhäällä koko
illan. Ensiksi astuimme edestakaisin puitten välissä: minä, Doran ujo
käsivarsi kainalossani; ja sen Jumala tietää, että, vaikka tämä kaikki
oli hulluutta, se olisi ollut onnellinen kohtalo, jos kesken näitä
hullumaisia tunteita olisi muuttunut kuolemattomaksi ja ijäti saanut
astua puitten välissä!
Mutta liian pian kuulimme muitten nauravan ja haastelevan ja huutavan:
"missä Dora on?" Jonka vuoksi palasimme, ja he pyysivät Doraa
laulamaan. Punaparta olisi noutanut gitarrikotelon vaunuista, mutta
Dora sanoi hänelle, ettei kukaan tietänyt, missä se oli, paitsi minä.
Niin Punaparta silmänräpäyksellä sysättiin pois; ja minä sen toin, minä
sen avasin, minä gitarrin esiin otin, minä Doran viereen istuin, minä
hänen nenäliinaansa ja hansikkaitansa pidin, minä jokaisen sävelen
hänen suloisesta äänestään join, minulle hän lauloi, joka rakastin
häntä; ja taputtivat kaikki muut käsiänsä mitä taputtivat, heillä ei
ollut mitään tekemistä sen kanssa!
Minä olin päihtynyt ilosta. Minä pelkäsin, että tämä onni oli liian
suuri todellisena ollaksensa, ja että minä ennen pitkää heräisin
Buckingham Street'illä ja kuulisin Mrs. Crupp'in kilistelevän
tee-kuppeja, aamiaista valmistaessaan. Mutta Dora lauloi, ja muut
lauloivat, ja Miss Mills lauloi -- kuinka muistin onkaloissa kai'ut
nukkuvat; niinkuin hän olisi ollut sadan vuoden vanha -- ja ilta tuli;
ja me joimme teetä ja pidimme kattilaa kiehumassa mustalaisten tavalla;
ja minä olin yhä yhtä onnellinen, kuin ennen.
Minä olin onnellisempi, kuin koskaan, kun seura hajosi, ja toiset,
voitettu Punaparta ja kaikki, lähtivät kukin tahollensa, ja me lähdimme
meidän tahollemme. Ilta oli hiljainen, päivä alkoi himmetä ja suloiset
lemut nousivat maasta ympäriltämme. Koska Mr. Spenlow oli unissansa
champagnesta -- kunnia maalle, joka synnytti rypäleen, rypäleelle, joka
tuotti viinin, auringolle, joka kypsensi sen, ja kauppiaalle, joka
väärensi sen! -- ja nukkui sitkeästi yhdessä vaunun-nurkassa, ratsastin
minä vaunujen vieressä ja puhuttelin Doraa. Hän ihmetteli hevostani ja
taputti sitä -- voi kuinka kalliilta, pieneltä hänen kätensä näytti
hevosen kaulalla! eikä hänen shaalinsa tahtonut pysyä oikein
paikallansa, vaan minä sovitin sitä tuon tuostakin hänen ympärillensä
käsivarrellani; ja minusta tuntui vielä, kuin Jip olisi ruvennut
huomaamaan, kuinka asian laita oli, ja ymmärtämään, että sen täytyi
taipua ystävyyteen minun kanssani.
Tuo viisas Miss Mills myöskin; tuo rakastettava, vaikka mailmaan
kyllästynyt nunna; tuo pikkuinen, tuskin kahdenkymmenen täyttänyt
patriarkka, joka oli suorittanut välinsä mailman kanssa ja joka ei
millään lailla sallinut herättää nukkuvia kaikuja muistin onkaloissa;
minkä hyvän asian _hän_ teki!
"Mr. Copperfield", lausui Miss Mills, "tulkaat tälle puolelle vaunuja
hetkeksi -- jos teiltä liikenee yksi silmänräpäys. Minä tahtoisin puhua
teidän kanssanne".
Katsokaat minua uljaalla kimollani, kun nojaun Miss Mills'in puoleen,
käsi vaunujen ovella!
"Doran on määrä oleskella joku aika minun luonani. Hän lähtee
ylihuomenna kotiin minun kanssani. Jos teidän tekisi mieli käydä meitä
tervehtimässä, olen varma, että isä ilolla näkisi teidät".
Mitä minä muuta voin tehdä, kuin rukoilla hiljaista siunausta Miss
Mills'in pään päälle ja kätkeä Miss Mills'in adressin muistini
varmimpaan soppeen! Mitä minä muuta voin tehdä, kuin ilmoittaa Miss
Mills'ille kiitollisilla katseilla ja hehkuvilla sanoilla, kuinka
suuressa arvossa pidin hänen hyvänsuontiansa, ja kuinka sanomattoman
kallis hänen ystävyytensä oli minulle!
Silloin Miss Mills lempeästi laski minut pois sanoen: "menkäät takaisin
Doran luo!" ja minä menin; ja Dora kallistui ulos vaunuista,
puhutellaksensa minua, ja me haastelimme koko loppupuolen matkaa; ja
minä ratsastin uljaalla kimollani niin likellä pyörää, että hivutin sen
vasenta etujalkaa siihen ja "vein kuorta pois", niinkuin sen omistaja
sanoi minulle, "kolmen punnan ja seitsemän shillingin edestä" -- jotka
minä suoritin ja pidin erinomaisen halpaa maksona niin suuresta ilosta.
Jonka ajan kuluessa Miss Mills istui ja katseli kuuta, lausuen värssyjä
ja ajatellen, arvaan minä, niitä muinaisia päiviä, jolloin hänellä
vielä oli jotakin tekemistä mailman kanssa.
Norwood oli monta penikulmaa liian lähellä, ja me saavuimme siihen
monta tuntia liian pian; mutta Mr. Spenlow tointui vähän sitä ennen ja
sanoi: "teidän täytyy tulla sisään, Copperfield, ja levätä!" ja kun
minä suostuin, saimme voileipää, viiniä ja vettä. Valoisassa huoneessa
Dora punehtuessaan näytti niin armaalta, etten voinut riistää itseäni
pois, vaan istuin siinä tuijottaen unelmassani, siksi kuin Mr.
Spenlow'in kuorsaaminen sen verran herätti minua, että jätin hyvästi.
Niin erosimme toisistamme, minä ratsastaen London'iin, koko matkan
kädessäni tuntien Doran käden hienoa jäähyväis-koskemista,
kymmenen-tuhatta kertaa mieleeni johdattaen jokaista tapausta ja sanaa,
ja viimein laskeutuen omaan vuoteeseni yhtä ihastuneena, kuin mikä
nuori narri hyvänsä, jolta rakkaus ikinä vei kaikki viisi aistia.
Kun seuraavana aamuna heräsin, olin päättänyt ilmoittaa rakkauteni
Doralle ja saada tietoa kohtalostani. Onnesta tai onnettomuudesta oli
kysymys. Muuta kysymystä ei minun tietääkseni löytynyt mitään
mailmassa, ja ainoastaan Dora voi antaa vastausta siihen. Minä vietin
kolme päivää jonkunlaisessa uhkeassa kurjuudessa, kiduttaen itseäni
sillä, että selitin kaikenlaisella lannistuttavalla tavalla kaikki,
mitä oli tapahtunut Doran ja minun välilläni. Viimein suurilla
kustannuksilla yritykseeni hankittuani lähdin Miss Mills'in luo,
rakkauden ilmoituksen taakka hartioillani.
Kuinka monta kertaa kävelin katua edestakaisin ja neliskulmaisen
edustan ympäri -- tuskalla huomaten, että itse olin paljon parempi
selitys vanhaan arvoitukseen, kuin tuo alkuperäinen -- ennenkuin sain
astutuksi portaita ylös ja kolkutetuksi, on yhdentekevä asia nyt.
Silloinkin, kuin vihdoin olin kolkuttanut ja ovella odotin, aioin,
hädässäni vähän Barkis raukkaa ajatellen, kysyä Mr. Blackboy'ta, pyytää
anteeksi ja peräytyä. Mutta pysyin sentään paikallani.
Mr. Mills ei ollut kotona. Minä en odottanutkaan, että hän olisi. Häntä
ei kukaan kaivannut. Miss Mills oli kotona. Miss Mills'issä oli
kylläksi.
Minä saatettiin johonkin huoneesen toisessa kerroksessa, jossa Miss
Mills ja Dora olivat. Jip oli myöskin siellä. Miss Mills kopioitsi
nuotteja (minä muistan, että se oli uusi laulu nimeltä Rakkauden
ruumiinvirsi) ja Dora maalasi kukkia. Kuinka onnelliseksi kävin, kun
tunsin omat kukkani; juuri samat, jotka olin ostanut Covent Garden'in
torilta! Minun ei sovi sanoa, että ne olivat suuresti niitten näköiset
taikka ylimalkain muistuttivat mistäkään muista kukista, joita olin
nähnyt; mutta siitä paperista, joka ympäröitsi niitä ja joka oli
tarkasti kopioittu, tunsin, mitä tarkoitettiin.
Miss Mills'iä ilahutti suuresti nähdä minua ja hän oli kovin
pahoillansa, ettei hänen isänsä ollut kotona; vaikka minusta tuntui,
kuin kaikki olisimme mielilujuudella sitä kantaneet. Miss Mills
haasteli meidän kanssamme hetken aikaa, mutta laski sitten kynänsä alas
Rakkauden ruumiinvirren päälle, nousi ja jätti huoneen.
Minä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin ilmoitukseni huomiseksi.
"Minä toivon, ettei teidän ratsu parkanne ollut väsynyt, kun se
tois-iltana tuli kotiin", lausui Dora, nostaen ylös ihania silmiänsä.
"Se oli pitkä matka sille".
Minä rupesin ajattelemaan, että suorittaisin sen tänään.
"Se oli pitkä matka _sille_", sanoin minä, "kosk'ei sillä ollut mitään,
joka voimistutti sitä matkalla".
"Eikö sitä ruokittu, luontokappale raukkaa?" kysyi Dora.
Minä rupesin ajattelemaan, että lykkäisin sen huomiseksi.
"Kyllä -- kyllä", vastasin minä, "siitä pidettiin hyvästi huolta. Minä
tarkoitan, ettei sillä ollut se sanomaton onni, joka minulla oli, kun
sain olla niin likellä teitä".
Dora painoi päätänsä maalauksensa puoleen ja sanoi tuokion perästä --
minä olin tällä välin istunut tulisessa kuumeessa, jalat kovasti
kankeassa asemassa --
"Te ette näyttäneet itsekään huomaavan tätä onnea yhteen aikaan
päivästä".
Minä näin nyt, että olin pahassa pulassa ja että minun täytyi suorittaa
se paikalla.
"Te ette huolineet vähintäkään siitä onnesta", lausui Dora, kohottaen
hiukan kulmakarvojansa ja pudistaen päätänsä, "kun istuitte Miss
Kitt'in vieressä".
Kitt, tulee minun muistuttaa, oli tuon pieni-silmäisen vaalean-punaisiin
puetun olennon nimi.
"Vaikk'en tosiaan tiedä, miksi te huolisitte siitä", sanoi Dora,
"taikka miksi te ensinkään sanoisitte sitä onneksi. Mutta tietysti te
ette tarkoita, mitä sanotte. Ja minä olen varma, ettei kukaan epäile,
että teillä on vapaus tehdä, mitä hyvänsä tahdotte. Jip, sinä häijy
poika, tule tänne!"
Minä en tiedä, kuinka suoritin sen. Minä suoritin sen; yhdellä
silmänräpäyksellä. Minä katkaisin Jip'in tien. Minä suljin Doran
syliini. Minä olin täynnä kaunopuheliaisuutta. Minä en hetkeksikään
pysähtynyt sanoja tavoittaakseni. Minä kerroin hänelle, kuinka rakastin
häntä. Kerroin hänelle, että kuolisin ilman häntä. Kerroin, että
jumaloitsin ja palvelin häntä. Jip haukkui, kuin hullu, koko ajan.
Kun Dora painoi alas päänsä, itki ja vapisi, karttui vaan
kaunopuheliaisuuteni. Jos hän tahtoi, että minä kuolisin hänen
jalkojensa eteen, ei hänen tarvinnut kuin sanoa sana, ja minä olin
valmis siihen. Elämä ilman Doran rakkautta oli jotakin, jota en millään
tavalla voinut elää. Minä en voinut kestää sitä enkä tahtonutkaan. Minä
olin rakastanut häntä joka hetki yöt päivät siitä saakka, kuin ensin
näin hänet. Minä rakastin häntä tänä hetkenä hulluuteen asti.
Rakastajat olivat ennen rakastaneet ja vasta rakastaisivat, mutta ei
yksikään rakastaja ollut koskaan rakastanut eikä vasta rakastaisi, ei
saattanut, taitanut, voinut ikinä rakastaa niin, kuin minä rakastin
Doraa. Mitä enemmän minä raivosin, sitä enemmän Jip haukkui. Me kävimme
kumpikin omalla tavallamme hetkestä hetkeen hullummaksi. Hyvä, hyvä!
Dora ja minä istuimme vähän ajan perästä sohvalla jotenkin
tyventyneinä, ja Jip makasi hänen sylissänsä, sovinnollisesti
vilkuttaen silmiänsä minulle. Taakka oli nyt poissa. Minä olin
jonkunlaisessa täydellisen hurmauksen tilassa. Dora ja minä olimme
kihloissa.
Minä arvaan, että meillä oli joku käsitys, että tämän tuli päättyä
naimisiin. Meillä oli epäilemättä joku semmoinen, koska Dora asetti sen
ehdon, ettemme koskaan menisi naimisiin ilman hänen isänsä suostumusta.
Mutta minä en luule, että me nuorekkaassa ihastuksessamme todella
katsoimme eteenpäin taikka taaksepäin taikka pyrimme mihinkään tuolle
puolen tiedotonta nykyisyyttä. Meidän oli määrä pitää asiamme salassa
Mr. Spenlow'ilta; mutta minä olen varma siitä, ettei se ajatus silloin
ensinkään tullut mieleeni, että tässä olisi jotakin kunniatonta.
Miss Mills oli tavallista miettiväisempi, kun Dora, joka oli lähtenyt
noutamaan häntä, toi hänet takaisin -- arvattavasti sen vuoksi, että
nykyinen tapahtuma oli omainen herättämään muistin onkaloissa nukkuvia
kaikuja. Mutta hän antoi meille siunauksensa ja vakuutti meitä
ijäisestä ystävyydestänsä ja puhutteli meitä yleensä, niinkuin sopi
luostarista lähtevälle äänelle.
Mikä joutava aika se oli! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen
aika se oli!
Kun otin mittaa Doran sormesta sormukseen, joka oli lemmikeistä
tehtävä, ja juvelikauppias, jolle vein mitan, huomasi asian ja nauroi
tilauskirjansa takana ja vaati minulta mielin määrin maksoa tuosta
sievästä, sinikivisestä, pienestä leikkikalusta -- joka muistissani on
niin likeisesti yhdistynyt Doran käteen, että eilen, kun sattumalta
näin toisen samanlaisen sormuksen oman tyttäreni sormessa, pikainen
liikutus tuntui sydämessäni, niinkuin tuskasta!
Kun kävelin ympäri, ylpeänä salaisuudestani ja omaa ettäni ajatellen,
ja tunsin, mikä arvokas asia se oli, että minä rakastin Doraa ja hän
minua, siinä määrässä, että, jos olisin kävellyt ylhäällä ilmassa, minä
en olisi saattanut olla enemmän koroitettu niitten ihmisten yli, jotka,
toisessa tilassa ollen, matelivat maan päällä!
Kun meidän oli tapa yhtyä neliskulmaisen talon-edustan puutarhassa ja
istuimme sen mustan-ruskeassa huvimajassa niin onnellisina, että minä
vaan tästä syystä vielä tänä hetkenä rakastan Londonin varpusia, ja
niitten savuttuneet höyhenet silmissäni muuttuvat tropikein kirjaviksi
suliksi!
Kun meillä oli ensimäinen suuri riitamme (ensi viikolla kihlauksen
jälkeen) ja Dora lähetti minulle takaisin sormuksen suljettuna
toivottomaan kolmikulmaiseen pilettiin, jossa hän käytti sitä kauheata
lausetta, että "rakkautemme oli alkanut narrimaisuudessa ja päättyi
hulluuteen!" jotka julmat sanat saivat minut repimään hiuksiani ja
itkien huutamaan, että kaikki oli ohitse!
Kun illan pimeässä pakenin Miss Mills'in luo, jonka varkain näin
takakyökissä, jossa mankeli oli, ja rukoilin Miss Mills'iä rupeamaan
välittäjäksemme ja estämään mieleni vikaantumista. Kun Miss Mills
ryhtyi tähän toimeen ja palasi Doran kanssa, oman katkeran nuoruutensa
saarnastuolista kehoittaen meitä keskinäisiin myönnytyksiin ja Saharan
erämaan karttamiseen!
Kun itkimme ja sovimme ja taas olimme niin autuaat, että takakyökki,
mankeli ja kaikki muuttuivat rakkauden omaksi temppeliksi, jossa
tuumimme Miss Mills'in kautta tapahtuvaa kirjeenvaihtoa, joka aina
käsittäisi vähintäänkin yhden kirjeen kummaltakin puolelta päiväänsä!
Mikä joutava aika! Mikä haaveellinen, onnellinen, narrimainen aika!
Kaikista niistä elämäni jaksoista, joita Aika pitää kourassansa, ei
löydy yhtäkään, jota, taaksepäin katsoessani, voin hymyillä
puoleksikaan niin paljon taikka ajatella puoleksikaan niin hellästi.