Pitkän matkan alku.
Mikä on luonnollista minussa, on luonnollista monessa muussa ihmisessä,
arvaan minä, enkä niin muodoin pelkää kirjoittamasta, etten ollut
koskaan rakastanut Steerforth'ia enemmän, kuin nyt, jolloin ne siteet,
jotka yhdistivät minut häneen, katkaistiin. Haikeassa tuskassani, kun
huomasin hänen kunnottomuutensa, ajattelin enemmän kaikkia, mitä
hänessä oli loistavaa, miellyin enemmän kaikkiin, mitä hänessä oli
hyvää, tein enemmän oikeutta niille ominaisuuksille, jotka olisivat
voineet saattaa hänet jaloksi ja kuuluisaksi mieheksi, kuin mitä ikinä
olin tehnyt silloin, kuin ihastukseni häneen oli ylimmillään. Vaikka
syvästi tunsin, että olin tietämättäni ollut osallinen, kun hän häväisi
kunniallisen perheen, luulen, että, jos olisin kohdannut hänet
kasvoista kasvoihin, en olisi kyennyt lausumaan yhtäkään moitteen
sanaa. Minä olisin rakastanut häntä niin paljon vielä -- vaikka hän ei
enää lumonnut minua -- minä olisin niin hellästi muistanut rakkauttani
häneen, että olisin, luullakseni, ollut yhtä heikko, kuin
sairasmielinen lapsi, kaikissa, paitsi semmoisen ajatuksen pitämisessä,
että me vielä keskenämme yhdistyisimme. Semmoista ajatusta minulla ei
koskaan ollut. Minä tunsin, niinkuin hän oli tuntenut, että meidän
välimme ijäksi oli rikkountunut. Mitkä hänen muistonsa minusta olivat,
en ole koskaan saanut tietää -- ne olivat ehkä keveät kyllä ja helposti
haihdutetut -- mutta minun muistoni hänestä olivat niinkuin muisto
hartaasta ystävästä, joka oli kuollut.
Niin, Steerforth, sinä olet aikoja sitten kadonnut tämän surkean
kertomuksen näkymöiltä! Suruni todistanee tahtomatta sinua vastaan
suuren tuomarin valta-istuimen edessä; mutta vihaiset ajatukseni taikka
moitteeni eivät koskaan todista, minä tiedän sen!
Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, levisi niin pian kaupungissa, että
kun seuraavana aamuna kuljin pitkin katuja, kuulin ihmisten puhuvan
siitä porteillansa. Useat olivat tylyt Em'lylle, muutamat harvat
Steerforth'ille, mutta Em'lyn toisen isän ja hänen sulhonsa suhteen
pitivät kaikki yhtä mieltä. Kaikensäätyiset ihmiset osoittivat heille
heidän surussaan semmoista kunnioitusta, joka oli täynnä hyvänsuontia
ja hienotuntoisuutta. Merimiehet pysyivät syrjässä, kun näitten
molempien nähtiin varhain kävelevän hitaisilla askelilla rannalla, ja
seisoivat ryhmissä, puhuen sääliväisesti keskenänsä.
Rannalla aivan likellä merta minä tapasin heidät. Olisi voinut helposti
huomata, että he eivät olleet nukkuneet koko viime yönä, vaikk'ei
Peggotty olisi kertonutkaan minulle, että he vielä, kun oli iso päivä,
istuivat juuri niinkuin minä olin jättänyt heidät. He näyttivät
väsyneiltä; ja minusta tuntui kuin Mr. Peggotyn pää olisi yhtenä yönä
painunut enemmän alaspäin, kuin kaikkina niinä vuosina, joina olin
tuntenut hänet. Mutta he olivat molemmat yhtä totiset ja vakavat, kuin
meri itse, joka silloin makasi aallotonna mustan taivaan alla -- vaikka
se verkalleen kuohui, niinkuin se olisi levätessään hengittänyt -- ja
ilmanrannalla välkkyen näkymättömän auringon hopeasäteistä.
"Me olemme puhuneet paljon, Sir", lausui Mr. Peggotty minulle, kun
olimme kaikki kolme kävelleet vähän aikaa äänettöminä, "siitä, mitä
meidän tulee ja mitä meidän ei tule tehdä. Mutta me näemme tiemme nyt".
Minä satuin luomaan silmäni Ham'iin, joka silloin katseli tuota
kaukaista valoa ulkona merellä, ja se kauhea ajatus joutui mieleeni --
ei sen vuoksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, sillä sitä
ne eivät olleet; muistaakseni ei niissä ilmestynyt, kuin luja päätös --
että, jos hän kohtaisi Steerforth'in, hän tappaisi tämän.
"Velvollisuuteni täällä, Sir", lausui Mr. Peggotty, "on täytetty. Minä
menen hakemaan" -- hän pysähtyi ja jatkoi vahvemmalla äänellä -- "minä
menen hakemaan häntä. Se on tästälähin minun velvollisuuteni".
Hän pudisti päätänsä, kun kysyin häneltä, mistä hän aikoi hakea
sisarentytärtänsä, ja tiedusteli, aioinko seuraavana päivänä matkustaa.
Minä sanoin hänelle, etten ollut lähtenyt tänään, koska pelkäsin, että
minulta menisi hukkaan joku tilaisuus olla hyödyksi hänelle; mutta että
olin valmis lähtemään, milloin hän vaan tahtoi.
"Minä tulen huomenna teidän kanssanne, Sir", vastasi hän, "jos
suvaitsette".
Me astuimme taas hetken mitään puhumatta.
"Ham", jatkoi hän vähän ajan perästä, "hän jää nykyiseen työhönsä ja
muuttaa asumaan sisareni luoksi. Tuo vanha vene tuolla --".
"Hylkäättekö tuon vanhan veneen, Mr. Peggotty?" keskeytin hiljalleen.
"Minun paikkani, Mas'r Davy", vastasi hän, "ei ole enää siinä; ja jos
koskaan mikään vene on siitä asti hukkunut, kuin pimeys asettui
syvyyden kasvoille, on tämä pohjaan mennyt. Mutta ei, Sir, ei; minä en
tarkoita, että se jätettäisiin autioksi. Kaukana siitä".
Me astuimme taas tuokion, niinkuin ennen, siksi kuin hän selitti
tarkemmin:
"Minun tahtoni on, Sir, että se yöt päivät, suvet talvet näyttää
samanlaiselta, kuin se aina näytti siitä asti, kuin Em'ly ensin tunsi
sen. Jos hän joskus tulisi kuljeksien takaisin, en tahtoisi, että tuo
vanha paikka näyttäisi sysäävän häntä pois, te ymmärrätte, vaan
houkuttelisi häntä tulemaan likemmäksi ja ehkä haamun tavalla tuulesta
ja sateesta vanhan akkunan lävitse katsahtamaan tuota vanhaa paikkaa
pesän vieressä. Silloin hän ehkä, Mas'r Davy, nähdessään, ettei siellä
ole ketään muuta, kuin Mrs. Gummidge, uskaltaa väristen hiipiä sisään,
ja laskeuu ehkä vanhaan vuoteesensa ja levähyttää väsynyttä päätänsä
siinä paikassa, jossa ennen oli niin iloista".
Minun oli mahdoton vastata hänelle mitään, vaikka koetin.
"Joka ilta", sanoi Mr. Peggotty, "yhtä säännöllisesti, kuin ilta tulee,
täytyy kynttilän seisoa vanhan akkunanruudun vieressä, että, jos hän
joskus näkisi sen, se näyttäisi sanovan: 'tule takaisin, lapseni, tule
takaisin!' Jos joskus pimeän tultua kuuluu koputus tätisi ovelta, Ham,
(varsinkin hiljainen koputus); älä sinä lähesty. Sovita, että se on
tätisi, -- etkä sinä -- joka näkee langenneen lapseni!"
Hän astui vähän eteenpäin meistä ja käveli sillä tapaa edellämme hetken
aikaa. Tällä välin minä taas loin silmäni Ham'iin ja havaitessani, että
hänellä oli sama katse kasvoissaan ja että hän yhä tähysteli tuota
kaukaista valoa, koskin hänen kättänsä.
Kaksi kertaa kutsuin häntä nimeltä semmoisella äänellä, jolla olisin
koettanut nukkuvaa herättää, ennenkuin hän huomasi. Kun vihdoin kysyin,
mitä hän ajatteli, vastasi hän:
"Sitä, mikä on edessäni, Mas'r Davy; ja tuota tuolla puolen".
"Tarkoitatteko sitä elämää, joka on edessänne?" Hän oli hämmentyneenä
viitannut merelle päin.
"Niin, Mas'r Davy. Minä en oikein tiedä, kuinka laita on, mutta tuolta
toiselta puolen näytti minusta tulevan -- niinkuin tämän loppu",
katsellen minua, niinkuin hän olisi herännyt, mutta kasvot osoittaen
samaa lujaa päätöstä.
"Mikä loppu?" kysyin minä edellisen pelkoni hallussa.
"En tiedä", sanoi hän miettiväisesti; "minä muistelin, että kaikki sai
alkunsa täällä -- ja sitten tulee loppu. Mutta se on mennyt! Mas'r
Davy", lisäsi hän; vastaten, niinkuin minusta näytti, katseeseni;
"teidän ei tarvitse pelätä minua; mutta minä olen niin huumeissani;
minä en ole siinä tilassa, että tuntisin mitään" -- joka tarkoitti,
ettei hän tietänyt omaa mieltänsä, vaan että hänen ajatuksensa olivat
aivan sekaisin.
Kun Mr. Peggotty pysähtyi odottamaan meitä, yhdyimme häneen emmekä
puhuneet sen enempää. Muisto tästä ynnä edellinen ajatukseni vaivasivat
minua kuitenkin silloin tällöin, siksi kuin leppymätön loppu tuli
määrätyllä ajallansa.
Me lähestyimme huomaamatta vanhaa venettä ja astuimme sisään. Mrs.
Gummidge, joka ei enää nuhaellut erityisessä nurkassaan, valmisteli
ahkerasti aamiaista. Hän otti Mr. Peggotyn hatun ja asetti tuolin
hänelle ja puhui niin lohdullisesti ja ystävällisesti, että tuskin
tunsin hänet.
"Rakas Dan'l", sanoi hän, "teidän täytyy syödä ja juoda ja ylläpitää
voimianne, sillä muutoin ei teistä ole mihinkään. Koettakaatpa, hyvä
toveri! Ja jos häiritsen teitä kalkutuksellani", hän tarkoitti
lavertamistansa, "sanokaat minulle, Dan'l, ja minä heitän sen".
Kun hän oli tuonut meille kaikille ruokamme, vetäytyi hän akkunan
luo, jossa hän uutterasti paikkasi muutamia Mr. Peggotyn paitoja ja
muita vaatteita, pani ne sievästi kokoon ja sovitti ne vanhaan
vaksitahti-laukkuun, jommoisia merimiehet käyttävät. Tällä välin puhui
hän yhä samalla levollisella tavalla:
"Joka hetki ja aika, tiedättekö, Dan'l", lausui Mrs. Gummidge, "olen
täällä ja pidän kaikki semmoisessa tilassa, kuin tahdotte. Minulla ei
ole suuri oppi, mutta minä kirjoitan teille silloin tällöin, kun olette
poissa, ja lähetän kirjeeni Mas'r Davy'lle. Ehkä tekin kirjoitatte
minulle, Dan'l, jolloin kulloin ja kerrotte minulle, kuinka teidän käy
yksinäisellä, kolkolla matkallanne".
"Minä varon, että olonne täällä käy kovin yksinäiseksi!" lausui Mr.
Peggotty.
"Ei, ei, Dan'l", vastasi hän, "ei se käy. Älkäät minusta huoliko.
Minulla on kyllin tekemistä, kun pidän tätä oltavaa (Mrs. Gummidge
tarkoitti asuntoa) kunnossa teille, siksi kuin palajatte -- kun pidän
tätä oltavaa kunnossa jokaiselle, joka sattuu tulemaan takaisin, Dan'l.
Kun on kaunis sää, menen istumaan ulkopuolelle ovea, niinkuin tapani on
ollut. Jos muutamat tulisivat likipaikoille, saavat he pitkän matkan
päästä nähdä, että vanha leski on heille uskollinen".
Mikä muutos Mrs. Gummidge'ssä lyhyellä ajalla! Hän oli ihan toinen
ihminen. Hän oli niin harras ystävyydessään, hän käsitti niin nopeasti,
mitä oli hyvä sanoa ja mitä oli hyvä jättää sanomatta, hän unhotti niin
itsensä ja muisti niin sitä surua, joka oli hänen ympärillänsä, että
minä oikein kunnioitin häntä. Sitä työtä, jonka hän sinä päivänä teki!
Oli paljon tavaraa, jota piti tuoda rannasta ja koota ulkohuoneesen --
niinkuin airoja, verkkoja, purjeita, köysiä, raakoja, hummeri-astioita,
ballasti-säkkejä ja semmoista; ja vaikka apua yltäkyllin annettiin,
kosk'ei koko sillä rannalla löytynyt yhtäkään paria työ-kättä, joka ei
olisi pannut liikkeelle voimiansa Mr. Peggotyn hyväksi ja katsonut sitä
kylläiseksi palkinnoksi, että heitä avuksi pyydettiin, puuhasi Mrs.
Gummidge kuitenkin koko päivän pitkän semmoisten taakkojen alla, joihin
hänen voimansa eivät riittäneet, ja hääri edestakaisin kaikenlaisissa
tarpeettomissa askareissa. Mitä siihen tuli, että hän olisi valittanut
onnettomuuttansa, näytti hän kokonaan unhottaneen, että hänellä koskaan
oli ollut mitään semmoista. Sääliväisyytensä ohessa osoitti hän
tasaista iloa, ja tämäkin kummastutti minua suuresti siinä muutoksessa,
joka hänessä oli tapahtunut. Päivitteleminen ei tullut kysymykseenkään.
Minä en edes havainnut, että hänen äänensä olisi värissyt taikka mikään
kyynel vierähtänyt hänen silmistänsä koko päivän kuluessa hämärään
asti; jolloin, kun hän ja minä ja Mr. Peggotty olimme kolmen kesken
yhdessä, ja Mr. Peggotty oli perin uupuneena mennyt nukuksiin, hän
purskahti puoleksi pidätettyyn itkuun ja nyyhkytykseen ja, taluttaen
minua oven luo, sanoi: "Jumala siunatkoon teitä aina, Mas'r Davy,
olkaat ystävä hänelle, mies paralle!" Sitten hän kohta juoksi ulos
huoneesta pesemään kasvojansa, että hän istuisi levollisesti Mr.
Peggotyn vieressä ja nähtäisiin työskentelevän siinä, kun tämä heräisi.
Lyhyeltä, illalla lähtiessäni jätin hänet tueksi ja turvaksi Mr.
Peggotylle hänen surussaan; enkä saattanut kyllin miettiä sitä
opetusta, jonka Mrs. Gummidge oli antanut minulle, ja sitä uutta
kokemusta, jonka hänen kauttansa olin saanut.
Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä, kun minä synkkämielisenä
kaupunkia kävellessäni seisahduin Mr. Omer'in ovelle. Asia oli niin
kovasti koskenut Mr. Omer'in sydäntä, kertoi hänen tyttärensä minulle,
että hän oli ollut kovin alakuloinen ja huono ja pannut maata
piippuansa polttamatta.
"Viekas, paha-sydäminen tyttö", sanoi Mrs. Joram. "Hänessä ei ollut
koskaan mitään hyvää!"
"Älkäät sanoko niin", vastasin minä. "Se ei ole teidän ajatuksenne".
"Ajattelen minä!" huudahti Mrs. Joram vihaisesti.
"Ette suinkaan", sanoin minä.
Mrs. Joram heitähytti päätänsä, koettaen olla kovin ankara ja
suuttunut; mutta hän ei voinut hillitä luonnollista leppeyttänsä, vaan
alkoi itkeä. Minä tosin olin nuori, mutta minä pidin paljon enemmän
hänestä tämän sääliväisyyden tähden ja arvelin, että se sopi hänelle,
siveälle vaimolle ja äidille, erittäin hyvin.
"Mitä hän nyt tehnee!" nyyhkytti Minnie. "Mihin hän menee! Mihin hän
joutuu! Voi, kuinka hän saatti olla niin julma itseänsä ja häntä
vastaan!"
Minä muistin sitä aikaa, jolloin Minnie oli nuori ja sievä tyttö; ja
minua ilahutti, että hänkin muisti sitä niin hellästi.
"Pikku Minnie'ni", lausui Mrs. Joram, "on vast'ikään mennyt nukuksiin.
Unissaankin nihkuttaa hän Em'lyä. Koko päivän on pikku Minnie itkenyt
häntä ja kysynyt minulta monta monituista kertaa: 'onko Em'ly ollut
häijy?' Mitä saatan sanoa hänelle, kun Em'ly viimeisenä iltana, jona
hän oli täällä, pani nauhan omasta kaulastaan pikku Minnie'n kaulaan ja
laski päänsä tyynylle lapsen pään viereen, siksi kuin tämä oli
sitkeästi nukkunut! Nauha on vielä pikku Minnie'ni kaulassa. Sen ehkä
ei pitäisi olla, mutta mikä neuvokseni tulee? Em'ly on kovin huono
ihminen, mutta he pitävät niin toisistaan. Eikä lapsi ymmärrä mitään!"
Mrs. Joram oli niin onneton, että hänen puolisonsa tuli ulos pitämään
huolta hänestä. Jättäen heidät yksikseen, lähdin kotiin Peggotyn luo,
enemmän synkkämielisenä, jos mahdollista, kuin olin tähän saakka ollut.
Tämä hyvä olento -- minä tarkoitan Peggottya -- oli nykyisistä
vaivoistansa ja onnettomista öistään uupumatta mennyt veljensä luo,
jonne hän aikoi jäädä aamuksi. Eräs vanha eukko, joka muutamia viikkoja
oli toimittanut talon askareita, sillä aikaa kuin Peggotty itse ei
ollut ehtinyt niihin, oli huoneen ainoa asukas, paitsi minua. Kosk'en
tarvinnut hänen palvelustansa, lähetin hänet levolle (ei millään lailla
vastoin hänen tahtoansa); ja istuin kyökin valkean eteen vähäksi aikaa
ajattelemaan näitä kaikkia.
Minä ajattelin vaihetellen näitä ja Mr. Barkis vainajan kuolinvuodetta
ja liuvuin vuoksen kanssa sitä kaukaisuutta kohden, jota Ham aamulla
oli niin kummallisella tavalla katsellut, kun koputus ovelle herätti
minut haaveksimisestani. Ovessa oli kolkutin, mutta se ei tätä ääntä
aikaan saanut. Koputus oli ihmiskäden ja kuului alhaalta ovesta,
niinkuin lapsi olisi naputtanut.
Tämä säpsäytti minua yhtä paljon, kuin jos se olisi ollut jonkun
ylhäisen miehen palvelian koputus. Minä avasin oven enkä ihmeekseni
ensi aluksi nähnyt mitään muuta kuin ison paraplyyn, joka näytti
kävelevän itsestänsä. Mutta melkein kohta huomasin Miss Mowcher'in sen
alla.
Kenties en olisi ollut taipuvainen erittäin ystävällisesti
vastaan-ottamaan tätä pikkuista olentoa, jos hän, paraplyytä sivulle
päin asettaessaan, jota hänen kovimmat ponnistuksensa eivät olleet
saaneet alas lasketuksi, olisi näyttänyt minulle tuota "liehun" muotoa,
joka oli niin suuresti vaikuttanut minuun meidän ensimäisessä ja
viimeisessä yhtymyksessämme. Mutta kun hän käänsi kasvonsa minuun päin,
olivat ne niin totiset, ja kun minä päästin hänet paraplyystä (joka
olisi ollut Irlannin jättiläisenkin hankala pidellä), väänteli hän
vähäisiä käsiänsä niin surullisella tavalla, että minä oikein miellyin
häneen.
"Miss Mowcher!" sanoin minä, tyhjää katua ylös- ja alaspäin
katsottuani, vaikk'en tarkoin tietänyt, mitä odotin saavani lisäksi
nähdä; "kuinka te tänne tulette? Mikä nyt on?"
Lyhyellä oikealla käsivarrellansa viittasi hän minua laskemaan alas
paraplyytä ja, astuen kiivaasti ohitseni, meni kyökkiin. Kun olin
sulkenut oven ja, paraplyy kädessäni, seurasin häntä, tapasin hänet
kaminin-ristikon kulmalta istumasta -- se oli matala rautakehä, jossa
oli kaksi litteätä poikki-pienaa, johon sopi asettaa talrikkeja --
kattilan varjosta, jossa hän huojutti ruumistansa edestakaisin ja
hieroi käsiänsä polviinsa, niinkuin tuskissaan oleva ihminen.
Aivan levotonna siitä, että olin ainoa, joka vastaanotin tämän
myöhäisen käviäimen, ja ainoa, joka näin tämän pahan-enteisen
käytöksen, huudahdin taas: "tehkäät hyvin ja sanokaat minulle, Miss
Mowcher, mikä nyt on! Oletteko kipeä?"
"Kallis nuori sieluni", vastasi Miss Mowcher, laskien molempia käsiänsä
toistensa päälle sydämensä kohdalle. "Minä olen kipeä täältä, olen
kovin kipeä. Kun ajattelee, että näihin jouduttaisiin, vaikka minun
olisi ollut mahdollista tietää ja ehkä estää se, jollen olisi ollut
ajattelematon houkkio!"
Taas hänen iso hattunsa (jossa ei ollut mitään suhtaa hänen vartaloonsa
katsoen) liikkui edestakaisin, kun hän huojutti vähäistä ruumistansa;
samalla kuin oikea jättiläishattu myöskin edestakaisin heilui seinällä.
"Minua kummastuttaa", aloitin minä, "nähdä teitä niin surullisena ja
totisena" -- mutta hän keskeytti minut.
"Niin, sillä tapaa on aina laita!" sanoi hän. "Heitä kummastuttaa
kaikkia noita huolettomia nuoria ihmisiä, hyvä- ja täysikasvuisia,
nähdä luonnollisia tunteita niin vähäisessä olennossa, kuin minussa! He
pitävät minua leikkikalunansa, käyttävät minua huviksensa, heittävät
minut pois, kun ovat väsyneet, ja ihmettelevät, että minussa on enemmän
tunteita, kuin lelu-hevosessa taikka puu-soturissa! Niin, niin, se on
heidän tapansa. Heidän vanha tapansa!"
"Kenties muitten on niin laita", vastasin minä, "mutta ei minun,
vakuutan teille. Kenties minun ei olisi tullut ollenkaan kummastella,
että näin teidät semmoisena, kuin nyt olette: minä tunnen teitä niin
vähän. Minä sanoin arvelematta, mitä ajattelin".
"Mikä minun on neuvona?" vastasi pikku nainen, nousten seisoalle ja
ojentaen käsivarsiaan näyttääksensä itseään. "Katsokaat! Mikä minä
olen, oli isäni, on sisareni ja on veljeni. Minä olen monta vuotta
työskennellyt sisartani ja veljeäni varten -- kovasti, Mr. Copperfield
-- päiväkaudet. Minun täytyy elää. Minä en tee mitään pahaa. Jos löytyy
niin ajattelemattomia taikka niin julmia ihmisiä, että he tekevät
pilkkaa minusta, mitä jää minulle muuta, kuin tehdä pilkkaa itsestäni,
heistä ja kaikista? Jos teen niin eri tiloissa, kenen vika lienee?
Minunko?"
Ei. Ei Miss Mowcher'in, huomasin minä.
"Jos olisin ilmestynyt tuntehikkaana kääpiönä petollisen ystävänne
edessä", jatkoi pikku nainen, pudistaen päätänsä minulle nuhtelevalla
vakavuudella, "kuinka paljon apua taikka hyvän-suontia luulette, että
_minä_ olisin häneltä saanut? Jos pikku Mowcher (joka ei ole, nuori
gentlemani, luonut itseänsä) olisi puhutellut häntä taikka hänen
vertaisiansa vastustensa johdosta, milloin luulette, että hänen heikkoa
ääntänsä olisi kuultu? Pikku Mowcher'in olisi yhtä suuri tarve elää,
vaikka hän olisi ärein ja ikävin kääpiö; mutta hänen olisi ollut
mahdoton tehdä sitä. Ei. Hän saisi vikistä leipäänsä ja voitansa, siksi
kuin hän kuolisi ilmasta!"
Miss Mowcher istui taas kaminin-ristikolle, veti esiin nenäliinansa ja
pyyhki silmiänsä.
"Kiittäkäät Jumalaa minun puolestani, jos teillä on hyvä sydän,
niinkuin teillä, luullakseni, on", sanoi hän, "siitä, että, vaikka
hyvin tiedän, mikä olen, minä voin olla iloinen ja kestää kaikkia.
Kaikissa tapauksissa kiitän itse puolestani Jumalaa, että pääsen
vähäistä tietäni eteenpäin mailman läpi kiitollisuuden velassa
kenellekään olematta; ja että palkinnoksi kaikesta siitä, mitä
hulluudesta tai turhamielisyydestä heitetään minulle, kun kuljen
matkaani, voin laskea pilapuheita takaisin. Jos en sureksi kaikkia,
mitä kaipaan, on se parempi minulle eikä pahempi kenellekään. Jos minä
olen leikkikalu teidän, jättiläisten, käsissänne, olkaat lempeät minua
kohtaan".
Miss Mowcher pani nenäliinansa takaisin plakkariinsa, katsellen minua
hyvin tarkasti koko ajan, ja pitkitti:
"Minä näin teidät vast'ikään kadulla. Teidän on helppo ymmärtää, etten
lyhyillä jaloillani ja lyhyellä hengitykselläni pysty astumaan yhtä
nopeasti, kuin te, jonka vuoksi en myöskään voinut saavuttaa teitä;
mutta minä arvasin, mihin menitte ja seurasin teitä. Minä olen käynyt
täällä ennen tänään, mutta tuo hyväntahtoinen nainen ei ollut kotona".
"Tunnetteko häntä?" kysyin minä.
"Minä tunnen hänet", vastasi hän, "Omer ja Joram'in kautta. Minä olin
siellä kello seitsemän tänä aamuna. Muistatteko, mitä Steerforth sanoi
minulle tuosta onnettomasta tytöstä sillä kertaa, kuin näin teidät
molemmat hotellissa?"
Iso hattu Miss Mowcher'in päässä ja tuo vielä isompi hattu seinällä
alkoivat uudestaan liikkua edestakaisin, kun hän teki tämän kysymyksen.
Minä muistin sangen hyvin, mitä hän tarkoitti, koska se oli ollut
mielessäni monta kertaa tänä päivänä. Minä sanoin sitä hänelle.
"Kadottakoon kaiken pahuuden isä hänet", lausui pikku nainen, pitäen
ylöspäin etusormeansa minun ja säkenöivien silmiensä välissä, "ja
kymmentä kertaa pahemmin kadottakoon tuon ilkeän palvelian; mutta minä
luulin, että te se olitte, joka olitte lapsellisesti rakastuneet
tyttöön!"
"Minäkö?" toistin minä.
"Lapsi, lapsi!" huudahti Miss Mowcher kärsimättömästi
käsiänsä väännellen, tuossa kun hän taas kiikkui edestakaisin
kaminin-ristikolla, "miksi sokean onnettomuuden nimessä kiititte häntä
niin paljon ja punehduitte ja näytitte hämmentyneeltä?"
Minä en saattanut salata itseltäni, että olin tehnyt niin, vaikka aivan
toisenlaisesta syystä, kuin hän luuli.
"Mitä minä tiesin?" lausui Miss Mowcher, taas vetäen esiin
nenäliinaansa ja polkien lattiata joka kerta, kuin hän vähän väliä pani
sen silmiensä eteen molemmilla käsillään yhtä haavaa. "Hän vastusteli
teitä ja lepytti teitä, näin minä; ja te olitte pehmeä vaha hänen
käsissään, näin minä. Minä tuskin ehdin huoneesta, kun tuo palvelia jo
jutteli minulle, että 'nuori viaton' (siksi hän teitä nimitti ja teidän
sopii nimittää häntä 'vanhaksi vialliseksi', niin kauan kuin elätte)
oli iskenyt silmänsä tyttöön ja että tyttö oli huima ja rakasti teitä,
mutta hänen isäntänsä oli päättänyt, ettei mitään vahinkoa saisi
tapahtua -- enemmän teidän tähtenne, kuin tytön -- ja että se oli
heidän toimensa täällä, Kuinka minä _muuta_ voin, kuin uskoa häntä?
Minä näin, että se tyydytti ja miellytti teitä, kun Steerforth kiitti
tyttöä! Te olitte ensimäinen, joka mainitsitte tytön nimeä. Te
myönsitte olleenne hänen vanha ihasteliansa. Te olitte kuuma ja kylmä,
punainen ja valkoinen, kaikki yhtä haavaa, kun puhuin teille hänestä.
Mitä minä muuta voin ajatella -- mitä ajattelin muuta -- kuin, että te
olitte nuori aituri kaikissa, paitsi kokemuksessa, ja olitte joutuneet
semmoisiin käsiin, joilla oli tarpeeksi kokemusta ja voimaa hillitä
teitä (koska se oli juolahtanut hänen mieleensä) omaksi hyväksenne?
Voi! voi! voi! He pelkäsivät, että minä huomaisin asian oikean laidan",
huudahti Miss Mowcher, laskeutuen alas kaminin-ristikolta ja astuen
edestakaisin kyökissä, tuskissaan nostaen ylös molempia käsinysiänsä,
"koska minä olen teräväsilmäinen pikku olento -- minun täytyy olla
niin, mailmassa toimeen tullakseni! -- ja he pettivät minut kokonaan,
ja minä annoin onnettomalle tyttö-raukalle yhden kirjeen, jota varmaan
luulen ensimäiseksi syyksi siihen, että hän joutui puheesen Littimer'in
kanssa, joka varta vasten jätettiin jälelle!"
Minä seisoin hämmästyneenä, kun koko tämä petollisuus paljastettiin,
ja katselin Miss Mowcher'ia, joka käveli edestakaisin kyökissä,
siksi kuin hän oli kokonaan hengästyneenä, jolloin hän taas istui
kaminin-ristikolle ja kasvojansa pyyhkien kauan aikaa pudisti päätänsä
muulla tavalla liikkumatta tai äänettömyyttä keskeyttämättä.
"Matkoillani maakunnassa", lisäsi hän viimein, "jouduin tois-iltana
Norwich'iin, Mr. Copperfield. Mitä siellä satuin näkemään siitä
salaisesta tavasta, jolla he tulivat ja menivät ilman teitä -- joka
minusta näytti kummalliselta -- saatti minut siihen ajatukseen, että
jotakin oli väärällä kannalla. Minä astuin London'in vaunuihin
eilis-iltana, kun ne kulkivat Norwich'in läpi, ja olin täällä tänä
aamuna. Voi, voi, voi! liian myöhään!"
Pikku Mowcher paran oli kaikesta tästä itkusta ja riehumisesta tullut
niin vilu, että hän kääntyi kaminin-ristikolla, pisti vähäiset, märät
jalka-raukkansa tuhkaan, lämmittääksensä niitä, ja istui katsellen
valkeata, niinkuin iso vauva. Minä istuin tuolilla toisella puolella
liettä surullisiin mietteisin vaipuneena ja katsellen myöskin valkeata
ja toisinaan häntä.
"Minun täytyy mennä", sanoi hän viimein ja nousi puhuessaan. "On
myöhäistä. Ette suinkaan epäile minua?"
Kun kohtasin hänen terävän katseensa, joka oli tavallista terävämpi,
kun hän kysyi minulta, en saattanut tähän äkilliseen kysymykseen
suorastaan vastata: en.
"No!" lausui hän, vastaan-ottaen kättäni, jota tarjosin, auttaakseni
häntä ristikolta, ja katsellen totisesti kasvoihini, "te tiedätte,
ettette epäilisi minua, jos olisin täysikokoinen nainen!"
Minä tunsin, että oli paljon perää näissä sanoissa; ja minä melkein
häpesin itseäni.
"Te olette nuori mies", lausui hän päätänsä nyykäyttäen. "Ottakaat yksi
varoituksen sana myöskin kolmen jalan tyhjiköltä. Älkäät ajatelko
ruumiillisia vikoja sielun vioista eroamattomiksi, hyvä ystäväni,
jollei teillä ole täyttä syytä".
Hän oli nyt päässyt ristikolta ja minä epäilyksestäni. Minä sanoin
hänelle, että luulin hänen antaneen todenperäisen kertomuksen
itsestänsä ja meidän molempien olleen onnettomia välikappaleita
kavaltajien käsissä. Hän kiitti minua ja sanoi, että minä olin hyvä
toveri.
"Muistakaat nyt!" huudahti hän, matkallansa oven luo kääntyen takaisin
ja viekkaasti katsellen minua, etusormi ylöspäin nostettuna. "Sen
johdosta, mitä olen kuullut -- minun korvani ovat aina auki; minun ei
käy niitä voimia säästäminen, joita minulla on -- on minulla syytä
luulla, että he ovat lähteneet ulkomaille. Mutta, jos he koskaan
palajavat, jos koskaan jompikumpi heistä palajaa minun eläessäni, on
luultava, että minä, joka aina liikun siellä täällä, pikemmin, kuin
kukaan muu, kuulen siitä. Mitä hyvänsä minä tiedän, saatte tekin
tietää. Jos koskaan voin tehdä jotakin auttaakseni petettyä tyttö
parkaa, teen sen, Jumala suo, rehellisesti! Ja Littimer'in olisi
parempi, jos verikoira ajaisi häntä takaa, kuin pikku Mowcher!"
Minä uskoin ehdottomasti tätä viimeistä väitettä, kun näin sen katseen,
joka yhtyi siihen.
"Älkäät luottako minuun enemmän, mutta älkäät luottako minuun
vähemmänkään, kuin luottaisitte täysikokoiseen naiseen", lausui pikku
olento, rukoilevaisesti koskien minua kalvoisimeeni. "Jos joskus näette
minut taas toisenlaisena, kuin nyt olen, ja semmoisena, kuin olin, kun
ensin näitte minut, huomatkaat, missä seurassa minä olen. Johdattakaat
mieleenne, että minä olen kovin avuton ja turvaton pikku olento.
Ajatelkaat minua kodissani minun kaltaisen veljeni ja minun kaltaisen
sisareni kanssa, kun päivällinen työni on tehty. Kenties te ette
silloin ole niin ankara minulle ettekä kummastele, että minäkin voin
olla surullinen ja totinen. Hyvää yötä!"
Minä annoin Miss Mowcher'in kättä aivan toisenlaisella ajatuksella
hänestä, kuin mitä minulla oli tähän saakka ollut, ja avasin oven
päästääkseni häntä ulos. Ei ollut mikään leikki-asia saada hänen isoa
paraplyytänsä viritetyksi ja asetetuksi tasapainoon hänen käteensä;
mutta viimein tämä onnistui minulta, ja minä näin sen sateessa
hytkyttävän katua alaspäin, ilman että vähintäkään näkyi, että ketään
oli sen alla, paitsi kuin joku tavallista raskaampi rästäskourun
roikkaus pani sen kupertumaan toiselle puolelle ja asetti näkyviin Miss
Mowcher'in, joka kaikin voimin koetti saada sitä pystyyn jälleen. Pari
kertaa hyökättyäni ulos hänen avuksensa, joka kuitenkin oli turhaa
työtä, koska paraplyy taas harpasti eteenpäin, niinkuin suunnattoman
suuri lintu, ennenkuin ehdin sen luo, menin sisään, panin maata ja
nukuin aamuun asti.
Aamulla tulivat Mr. Peggotty ja vanha hoitajattareni luokseni, ja me
lähdimme hyvin varhain vaunukonttoriin, jossa Mrs. Gummidge ja Ham
odottivat, saadaksensa jättää meitä hyvästi.
"Mas'r Davy", kuiskasi Ham, vetäen minua syrjäpuoleen, sillä välin kuin
Mr. Peggotty sovitti laukkuansa muitten matkatavarain joukkoon, "hänen
elämänsä on aivan pilaantunut. Hän ei tiedä, mihin hän menee; hän ei
tiedä, mikä hänen edessään on; hän lähtee semmoiselle retkelle, joka
kestää hänen elämänsä loppuun saakka, sen takaan sanallani, jollei hän
löydä, mitä hän hakee. Minä olen varma, että pysytte hänen ystävänänsä,
Mas'r Davy?"
"Luottakaat minuun, minä pysyn", sanoin minä, vakaasti Ham'in kättä
pudistaen.
"Kiitoksia. Kiitoksia, te olette kovin hyvä, Sir. Yksi asia vielä. Minä
olen edullisessa työssä, tiedättehän, Mas'r Davy, eikä minulla ole
mitään, johon käyttäisin, mitä ansaitsen. Raha ei ole enää miksikään
hyödyksi minulle, paitsi että elän sillä. Jos teidän sopisi maksaa
hänen puolestansa, teen minä työtäni paremmalla mielellä. Vaikka, mitä
tähän tulee, Sir", ja hän puhui hyvin vakavasti ja lempeästi, "te ette
saa ajatella muuta, kuin että aina teen työtä, niinkuin mies, ja koetan
parastani!"
Minä lausuin hänelle, että olin hyvin varma siitä; ja minä viittasin
siihen, että toivoin senkin ajan tulevan, jolloin hän herkeisi elämästä
sitä yksinäistä elämää, jota hän nyt luonnollisesti ajatteli.
"Ei, Sir", sanoi hän, päätänsä pudistaen, "kaikki nuot ovat menneet
minulta, Sir. Ei kukaan voi milloinkaan täyttää sitä paikkaa, joka on
tyhjä. Mutta älkäät unhottako tuota rahaa, sillä hänen varallansa tulee
aina olla jotakin".
Minä muistutin häntä, että Mr. Peggotty sai varman, vaikka tosin
vähäisen tulon, lanko vainajansa testamentteeraamasta omaisuudesta,
mutta lupasin pitää asiaa mielessäni. Me sanoimme sitten hyvästi
toisillemme. Minä en saata edes nyt jättää häntä, mielihaikealla
muistamatta yhtä haavaa hänen ujoa urhoollisuuttansa ja hänen suurta
suruansa. Mitä Mrs. Gummidge'en tulee, jos koettaisin kuvailla, kuinka
hän juoksi katua alaspäin vaunujen vieressä, näkemättä ketään, paitsi
Mr. Peggottya katolla, niitten kyynelten takaa, joita hän koetti
pidättää, ja törmäten kaikkiin ihmisiin, jotka tulivat vastaan,
ryhtyisin jokseenkin vaikeaan toimeen. Sentähden on parempi, että jätän
hänet istumaan erään leipurin portaille hengästyneenä, hattu aivan
lytistyneenä ja toinen kenkä jääneenä kadulle jokseenkin kauas hänestä.
Kun pääsimme matkamme päähän, oli ensimäinen tehtävämme etsiä jotakin
vähäistä asuntoa Peggotylle, jossa hänen veljensä saisi yö-sijaa.
Meidän onnistuikin löytää sangen puhdas ja helppo asuinpaikka jonkun
rihkamakauppiaan puodin päällä ainoastaan kaksi katua minusta. Kun
olimme hyyränneet tämän paikan, ostin vähän kylmää lihaa jostakin
ravintolasta ja vein matkakumppanini kotiin teetä juomaan; jota
menetystä, minä sanon sitä surulla, Mrs. Crupp ei hyväksynyt, vaan
päinvastoin paheksi. Minun täytyy kuitenkin tämän ladyn mieli-alan
selitykseksi muistuttaa, että hän loukkaantui kovasti siitä, että
Peggotty tuskin oli ollut kymmentä minuutia siellä, kun hän jo sonnusti
leskihameensa ja alkoi tomuttaa makuuhuonettani. Tätä katsoi Mrs. Crupp
sopimattomaksi rohkeudeksi, ja sopimaton rohkeus, arveli hän, oli
semmoinen asia, jota hän ei koskaan sallinut.
Mr. Peggotty oli London'in matkallamme ilmoittanut minulle jotakin,
jota tiesin odottaa. Hän sanoi aikovansa ensiksi käydä Mrs.
Steerforth'in luona. Koska katsoin itseni velvolliseksi auttamaan häntä
tässä, niinkuin myöskin rupeamaan heidän välittäjäkseen (siinä
toivossa, että sen kautta säästäisin äidin tunteita niin paljon, kuin
mahdollista), kirjoitin Mrs. Steerforth'ille samana iltana. Minä
kerroin hänelle niin taitavasti, kuin voin, mitä vääryyttä Mr. Peggotty
oli kärsinyt ja millä tapaa itse olin ollut siinä osallinen. Minä
sanoin, että hän oli aivan alhainen mies, mutta että hänellä oli
erittäin säyseä ja rehellinen luonto; sekä että minä uskalsin toivoa,
ettei Mrs. Steerforth kieltäytyisi vastaan-ottamasta häntä hänen
raskaassa surussansa. Minä mainitsin, että meidän oli aikomus tulla
kello kaksi jälkeen puolen päivän, ja lähetin itse kirjeen ensimäisillä
vaunuilla aamulla.
Määrätyllä ajalla seisoimme ovella -- sen asunnon ovella, jossa minä
muutamia päiviä takaperin olin ollut niin onnellinen; jossa olin niin
alttiisti antanut nuorekkaan luottamukseni ja sydämen hellyyteni; joka
tästälähin oli ijäksi suljettu minulta; joka nyt oli autiona, rauniona.
Ei mitään Littimer'iä näkynyt. Ne hauskemmat kasvot, jotka olivat
tulleet niitten sijaan, kun viimein kävin siellä, avasivat oven meille
ja kävivät edellämme vierashuoneesen. Mrs. Steerforth istui siellä. Kun
astuimme sisään, luikahti Rosa Dartle esiin toisesta huoneen osasta ja
asettui hänen tuolinsa taa.
Minä näin kohta Mrs. Steerforth'in kasvoista, että hän oli pojaltansa
kuullut, mitä tämä oli tehnyt. Ne olivat kovin vaaleat; ja niissä näkyi
syvemmän liikutuksen jälkiä, kuin mitä minun kirjeeni yksistänsä,
heikkountuneena niitten epäilysten kautta, joita hänen rakkautensa
olisi luonut sitä vastaan, olisi voinut synnyttää. Hän oli minusta
enemmän Steerforth'in näköinen, kuin koskaan ennen olin huomannut; ja
minä tunsin enemmän kuin näin, ettei tämä yhtäläisyys jäänyt
kumppaniltanikaan havaitsematta.
Hän istui suorana nojatuolissaan komealla, liikkumattomalla, tyvenellä
muodolla, jota ei mikään näyttänyt voivan häiritä. Hän katseli hyvin
vakaasti Mr. Peggottya, kun tämä seisoi hänen edessään; ja Mr. Peggotty
katseli aivan yhtä vakaasti häntä. Rosa Dartle'n terävä katse käsitti
meidät kaikki. Tuokioon aikaan ei puhuttu yhtään sanaa. Mrs. Steerforth
viittasi Mr. Peggottya istumaan. Tämä vastasi matalalla äänellä:
"minusta ei tuntuisi luonnolliselta, Ma'am, että tässä huoneessa
kävisin istumaan. Minä seison mieluisammin". Ja tätä seurasi taas
äänettömyys, jota Mrs. Steerforth keskeytti näin:
"Minä tiedän suurella surulla, mikä on tuottanut teidät tänne. Mitä
minulta tahdotte? Mitä vaaditte minut tekemään?"
Mr. Peggotty pani hattunsa kainaloonsa ja, tavoitellen povestansa
Em'lyn kirjettä, veti sen esiin, avasi sen ja antoi sen hänelle.
"Tehkäät hyvin ja lukekaat tämä, Ma'am. Se on sisarentyttäreni
käsi-alaa!"
Mrs. Steerforth luki sen samalla komealla ja tyvenellä tavalla -- sen
sisältö ei minun nähdäkseni ensinkään vaikuttanut häneen -- ja antoi
sen takaisin Mr. Peggotylle.
"'Jollei hän tuo minua takaisin vaimonaan'", lausui Mr. Peggotty,
osoittaen sitä paikkaa sormellansa. "Minä tulen tiedustelemaan, Ma'am,
pitääkö hän puhettansa, vai ei!"
"Ei", vastasi Mrs. Steerforth.
"Miks'ei?" lausui Mr. Peggotty.
"Se on mahdotonta. Poikani häväisisi itsensä. Te ette voi olla
tietämättä, että tyttö on kovasti alhainen hänen rinnallansa".
"Koroittakaat hänet!" sanoi Mr. Peggotty.
"Hänellä ei ole mitään kasvatusta; hän on taitamaton".
"Kenties hän ei ole, kenties onkin", lausui Mr. Peggotty. "_Minä_ en
luule, että hän on, Ma'am; mutta minä en voi tämmöisiä asioita
ratkaista. Antakaat hänelle parempi oppi!"
"Koska pakoitatte minua puhumaan selvemmin, jota sangen vastahakoisesti
teen, saattaisivat hänen alhaiset sukulaisensa asian mahdottomaksi, jos
ei mikään muu".
"Kuulkaat tämä, Ma'am", vastasi hän pitkäänsä ja tyvenesti. "Te
tiedätte, mitä rakkaus omaan lapseen on. Minäkin tiedän sen. Vaikka
tyttö olisi sata kertaa lapseni, en voisi rakastaa häntä enemmän. Te
ette tiedä, mitä lapsensa kadottaminen on. Minä tiedän. Kaikki mailman
aarteet olisivat vähäpätöiset minulle (jos ne olisivat minun), kun vaan
saisin ostaa hänet takaisin! Mutta pelastakaat hänet tästä häpeästä,
emmekä me koskaan häväise häntä. Ei kukaan meistä, joitten kesken hän
on kasvanut, ei kukaan meistä, jotka olemme eläneet hänen kanssaan ja
pitäneet häntä silmäteränämme näinä monena vuotena, tule koskaan
katsomaan hänen sieviä kasvojaan jälleen. Mielellään jätämme hänet
rauhaan; mielellään ajattelemme häntä kaukaiseksi, niinkuin hän olisi
toisen auringon ja taivaan alla; mielellään uskomme hänet hänen
puolisollensa -- hänen pienille lapsillensa ehkä -- ja odotamme sitä
aikaa, jolloin kaikki olemme yhtäläiset Jumalamme edessä!"
Se yksinkertainen kaunopuheliaisuus, jolla hän tämän lausui, ei ollut
kokonaan vaikutusta vailla. Mrs. Steerforth tosin ei luopunut ylpeästä
käytöksestänsä, mutta hänen äänensä oli lempeän-puolinen, kun hän
vastasi:
"Minä en puollusta mitään. Minä en tee mitään vastasyytöksiä. Mutta
mielipahakseni toistan, että se on mahdotonta. Semmoinen naiminen
tekisi ikipäiviksi lopun poikani tulevaisuudesta ja hävittäisi hänen
toiveensa sen suhteen. Ei mikään ole varmempi, kuin ettei se koskaan
voi eikä koskaan saa tapahtua. Jos sopisi muulla lailla palkita --".
"Minä näen nyt", keskeytti Mr. Peggotty vakavalla, mutta syttyvällä
silmällä, "niitten kasvojen kuvan, jotka ovat katselleet minua
kodissani, valkeani ääressä, veneessäni -- missä ei? -- ystävällisinä
ja hymyilevinä, vaikka ne olivat niin petolliset, että puoleksi
vimmastun, kun ajattelen sitä. Jollei noitten kasvojen kuva muutu
palavaksi tuleksi aikoessaan tarjota rahaa minulle lapseni turmiosta
ja perikadosta, on tämä kuva yhtä paha, kuin nuot kasvot, kenties
pahempikin, koska se on ladyn".
Mrs. Steerforth muuttui nyt silmänräpäyksellä. Vihan puna levisi hänen
kasvoihinsa; ja hän sanoi, kärsimättömästi molemmin käsin tarttuen
nojatuoliinsa:
"Mitä palkintoa te saatatte tarjota _minulle_ siitä, että avaatte
semmoisen juovan minun ja poikani välille? Mitä teidän rakkautenne
minun rakkauteni rinnalla on? Mitä teidän eronne meidän eromme
rinnalla?"
Miss Dartle kosketti häntä hiljalleen ja notkisti alas päätänsä,
kuiskataksensa jotakin, mutta Mrs. Steerforth ei tahtonut kuulla
sanaakaan.
"Ei, Rosa, ei sanaakaan! Tuo mies kuulkoon, mitä minä sanon! Kun
poikani, joka on ollut elämäni tarkoitus, jolle olen pyhittänyt kaikki
ajatukseni, jonka jokaista mielihalua olen täyttänyt hänen
lapsuudestaan asti, jota ei mikään ole eroittanut minusta hänen
syntymisestään saakka -- yht'äkkiä tyytyy kurjaan tyttöön ja karttaa
minua! Kun hän palkitsee luottamukseni varsinaisella petoksella tuon
tytön tähden ja tämän vuoksi jättää minut! Kun hän asettaa tämän
viheliäisen oikun niitä vaatimuksia vastaan, jotka minulla on hänen
velvollisuutensa, hänen rakkautensa, hänen kunnioituksensa, hänen
kiitollisuutensa suhteen -- vaatimuksia, joita jokaisen päivän ja
hetken hänen elämässään olisi pitänyt vahvistaa semmoisiksi siteiksi,
joita ei mikään olisi vastustanut! Eikö tässä ole mitään vääryyttä?"
Taas Rosa Dartle koetti rauhoittaa häntä; taas turhaan.
"Minä sanon, Rosa, ei sanaakaan! Jos hän voi panna kaikki alttiiksi
halvimman esineen tähden, voin minäkin panna kaikki alttiiksi suuremman
tarkoituksen tähden. Menköön hän, mihin hän tahtoo, niillä varoilla,
joita rakkauteni on hankkinut hänelle! Luuleeko hän saattavansa
kukistaa minua pitkän pois-olon kautta? Hyvin vähän hän äitinsä tuntee,
jos hän semmoisia luulee. Heittäköön hän oikkunsa, ja hän on
tervetullut takaisin. Olkoon hän tyttöä hylkäämättä, eikä hän koskaan
saa lähestyä minua, ei elävänä eikä kuolleena, niin kauan kuin jaksan
nostaa kättäni, viitatakseni häntä pois, jollei hän, tytöstä erottuaan,
palaja nöyränä luokseni ja pyydä anteeksi minulta. Se on minun
oikeuteni. Se on se myönnytys, jota minä _tahdon itselleni_. Tämä on se
ero, joka on meidän välillämme! Eikö tässä", lisäsi hän, katsellen
vierastansa sillä ylpeällä, suvaitsemattomalla muodolla, jolla hän oli
aloittanut, "ole mitään vääryyttä?"
Kun kuulin ja näin äidin tämän puheen kestäessä, oli minusta, kuin
olisin kuullut pojan vastustavan sitä. Mitä ikinänsä olin taipumatonta,
itsepintaista henkeä Steerforth'issa nähnyt, näin äidissä. Minkä verran
ymmärsin pojan harhaantunutta jäntevyyttä, sen verran ymmärsin nyt
äidin luonnetta ja havaitsin, että molemmat olivat pää-lähteistänsä
samat.
Mrs. Steerforth lausui nyt, palaten entiseen kylmäkiskoisuuteensa,
minulle ääneen, että oli turha kuulla enemmän taikka puhua enemmän, ja
että hän pyysi, että tämä kohtaus päättyisi. Hän nousi arvokkaalla
muodolla, jättääksensä huonetta, kun Mr. Peggotty ilmoitti, että se oli
tarpeetonta.
"Älkäät peljätkö, että aion rasittaa teitä. Minulla ei ole enään mitään
sanomista, Ma'am", muistutti hän, kun hän astui ovea kohden. "Minä en
tullut tänne milläkään toivolla enkä vie muassani mitään toivoa. Minä
olen tehnyt, mitä mielestäni oli tehtävä, mutta minä en koskaan
odottanut, että mitään hyvää tulisi siitä, että seison, missä seison.
Tämä on ollut liian paha huone minulle ja omaisilleni, että täydellä
järjellä odottaisin sitä".
Tällä puheella lähdimme pois, jättäen Mrs. Steerforth'in seisomaan
nojatuolinsa viereen jalon ryhdin ja kauniitten kasvojen esikuvaksi.
Meidän tuli meno-matkallamme käydä kivitetyn, lasiseinillä ja -katolla
varustetun eteisen poikki, jonka ylitse viiniköynnös oli kasvatettu.
Tämän lehdet ja vesat olivat silloin viheriöinä ja, koska aurinko
paisti sinä päivänä, oli pari lasi-ovea, joista pääsi puutarhaan, auki.
Juuri kuin lähestyimme niitä, astui Rosa Dartle sisään kuulumattomilla
askelilla ja puhutteli minua.
"Te teitte kai mielestänne hyvin", sanoi hän, "kun toitte tämän toverin
tänne!"
Semmoista vihan ja ylenkatseen määrää, kuin se, joka pimitti hänen
kasvonsa ja leimusi hänen pikimustista silmistään, en olisi luullut
mahtuvan edes näihin kasvoihin. Vasaran tekemä arpi oli, niinkuin
ainakin, kun hänen kasvonjuonteensa kiihtyivät, kovasti näkyvissä. Kun
se värähdys, jonka ennen olin nähnyt, nyt ilmestyi siinä, minun
katsellessani häntä, nosti hän nopeasti ylös kättänsä ja löi sitä.
"Tämä on juuri sovelias toveri", sanoi hän, "suojella ja tuoda tänne,
eikö ole? Te olette oikea mies!"
"Miss Dartle", vastasin minä, "te ette suinkaan tee niin väärin, että
moititte _minua_!"
"Miksi synnytätte eripuraisuutta näitten molempain mielettömäin
olentojen välillä?" vastasi hän. "Ettekö tiedä, että he ovat molemmat
mielettömät itsepäisyydestään ja ylpeydestään?"
"Synnytänkö minä eripuraisuutta?" vastasin minä.
"Synnytätte te eripuraisuutta!" vastasi hän. "Miksi tuotte tämän miehen
tänne?"
"Hän on kärsinyt kovaa vääryyttä, tämä mies, Miss Dartle", vastasin
minä. "Te ehkä ette tiedä sitä".
"Minä tiedän, että James Steerforth'illa", lausui hän, käsi povellansa,
ikäänkuin estääksensä sitä myrskyä kuulumasta, joka riehui siinä, "on
viekas, turmeltunut sydän, ja että hän on petturi. Mutta mitä minun
tarvitsee tietää taikka huolia tästä toverista ja hänen yhteisestä
sisarentyttärestään?"
"Miss Dartle", sanoin minä, "te suurennatte tuota vääryyttä. Se on jo
kylläksi suuri. Minä tahdon vaan jäähyväisiksi sanoa, että pahasti
solvaisette häntä".
"Minä en solvaise häntä ollenkaan", vastasi hän. "He ovat alhaista,
huonoa joukkoa. Minä soisin, että tyttö saisi raippoja!"
Mr. Peggotty astui eteenpäin sanaakaan lausumatta ja meni ulos ovesta.
"Hävetkäät, Miss Dartle! hävetkäät!" sanoin minä suuttuneena. "Kuinka
kehtaatte polkea jalkojenne alle tämmöistä ansaitsematonta surua!"
"Minä tahtoisin polkea heitä kaikkia jalkojeni alle", vastasi hän.
"Minä tahtoisin tämän miehen huoneen hajotetuksi, tahtoisin merkin
poltetuksi tytön otsaan, tahtoisin hänet ryysyihin puetuksi ja kaduille
heitetyksi nälkään nääntymään. Jos minulla olisi oikeus laskea hänen
tuomionsa, pitäisin huolta siitä, että nämät tehtäisiin. Pitäisin
huolta siitä, että nämät tehtäisiin? Minä tekisin itse! Minä inhoon
häntä. Jos saisin joskus soimata häntä hänen kelvottomasta
käytöksestään, menisin sitä varten mihin hyvänsä. Jos voisin vainota
häntä hänen hautaansa asti, vainoisin. Jos löytyisi joku lohdutuksen
sana, josta hän saisi lievitystä kuolinhetkellänsä, ja se olisi
ainoastaan minulla, en hellittäisi siitä, vaikka henkeni menisi".
Sanojen kiivaus yksistään ei synnytä, sen huomaan, muuta kuin heikon
kuvan siitä intohimosta, joka vallitsi hänessä ja joka ilmestyi koko
hänen ruumiissaan, vaikka hänen äänensä ei ollut kovempi, vaan
päinvastoin matalampi, kuin tavallisesti. Ei mikään minun kertomukseni
vastaisi muistoani hänestä eikä sitä vihaa, johon hän kokonaan
heittäysi. Minä olen nähnyt intohimon moninaisissa muodoissa, mutta en
ole koskaan nähnyt sitä semmoisessa muodossa, kuin tässä.
Kun yhdyin Mr. Peggottyyn, käveli hän hitaasti ja miettiväisesti mäkeä
alaspäin. Kun pääsin hänen viereensä, kertoi hän minulle, että, koska
hän nyt oli tehnyt, mitä hänen oli määrä Londonissa tehdä, hän aikoi
lähteä matkalleen tänä iltana. Minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi?
Hän vastasi vaan: "minä menen, Sir, hakemaan sisarentytärtäni".
Me palasimme tuohon vähäisen asuntoon rihkamakauppiaan puodin päällä,
ja siellä minun oli tilaisuus kertoa Peggotylle, mitä Mr. Peggotty oli
minulle sanonut. Hän ilmoitti minulle vastaukseksi, että Mr. Peggotty
aamulla oli sanonut hänelle samaa. Hän ei tietänyt enemmän, kuin minä,
mihin hän aikoi mennä, mutta luuli, että hänellä oli joku tuuma
mielessään.
Minä en tahtonut tämmöisissä oloissa jättää Mr. Peggottya, vaan me
söimme kaikki kolme yhdessä päivällisiksi biffipasteijaa -- joka oli
yksi niistä monesta herkusta, joista Peggotty oli kuuluisa -- ja jota
tässä tilaisuudessa kummallisella tavalla mausti, sen muistan hyvin,
joku sekanainen, puodista herkeämättä nouseva haju teestä, kahvista,
silavasta, juustosta, tuoreesta leivästä, polttopuista, kynttilöistä ja
saksanpähkinä-kastimesta. Päivällisten jälkeen istuimme tunnin verran
akkunan vieressä, vaikk'emme puhuneet juuri mitään; ja sitten Mr.
Peggotty nousi ylös, toi vaksitahtilaukkunsa ja tukevan sauvansa ja
laski ne pöydälle.
Sisarensa rahavaroista otti hän vähäisen summan testamentin johdosta;
töintuskin niin paljon, että niitä minun mielestäni riitti kuukaudeksi.
Hän lupasi ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtui hänelle; sitten hän
heitti laukkunsa selkäänsä, tarttui hattuunsa ja sauvaansa ja sanoi
meille molemmille: "Jumalan haltuun!"
"Kaikenlainen onni seuratkoon sinua, rakas, vanha sisar", sanoi hän,
Peggottya syleillen, "ja teitä myöskin, Mas'r Davy!" pudistaen kättäni.
"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos hän tulisi kotiin,
kun minä olen poissa -- mutta voi, ei ole luultavaa, että niin käy! --
taikka, jos minä toisin hänet takaisin, on minun aikomukseni, että hän
ja minä elämme ja kuolemme, missä ei kukaan voi soimata häntä. Jos joku
vahinko tapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka
jätin jälkeeni hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina
lemmityn lapseni kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'"
Hän sanoi tämän juhlallisella tavalla ja paljastetulla päällä; sitten
pani hän hattunsa päähän ja lähti portaita alas ja pois. Me seurasimme
häntä portille. Oli lämmin, tomuinen ilta, juuri siihen aikaan, jolloin
tuo ikuinen jalkojen astunta sillä suurella valtakadulla, josta tälle
sivukadulle poikettiin, oli hetkeksi herjennyt. Aurinko paisti väkevänä
ja punertavana. Hän kääntyi yksinään varjokkaan katumme kulmasta
hohtavaan valoon, johon hän silmistämme katosi.
Harvoin tuli tämä illan tunti, harvoin heräsin yöllä, harvoin
tähystelin kuuta taikka tähtiä taikka katselin lankeevaa sadetta taikka
kuuntelin tuulta, ajattelematta, kuinka hän, pilgrimi raukka, yksinään
pyrki eteenpäin matkallansa, ja muistamatta sanoja:
"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos joku vahinko
tapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka jätin
jälkeeni hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina lemmityn
lapseni kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'"