Oli sysky-ilta ja myrsky kävi kovasti. Tuuli vihelsi katujen kulmissa
ja rajusti löivät aallot laituria vastaan.
Topias ja Johannan isä astuivat kiirein askelin Kruununhakaan päin ja
tulivat sisään onnettomuuden majaan.
Simo oli selvänä. Akkuna merelle päin oli auki ja hän istui avatun
akkunan lähellä, kuunnellen myrskyn vinkunata, vaahtopäiden riehua.
Viereisestä huoneesta kuului matalaa puhetta.
Topias veti taskustaan paperin heti kuin tuli sisään, avasi sen Simon
eteen pöydälle ja käski:
"Kirjoita nimes alle."
Simo luki kirjoituksen ja katsoi sitte ulos pimeyteen. Paperiin oli
kirjoitettu, suurisummaista hyvitystä vastaan, avioeron myönnytys
Johannalle. Muutama kynänveto ja hän on vapaa, muutama kynänveto vaan
ja hän on viisi kertaa rikkaampi entistä!
"Kirjoitatko?"
"Kirjoitan."
Johannan isä rupesi lukemaan rahaa; korkeita setelipinoja kohousi
eteensä pöydälle. Johanna tuli sisään viereisestä huoneesta, jättäen
oven peräänsä auki. Äitinsä ja Maiju istuivat siellä, kumpikin
puolellansa kehtoa.
Topias sulki avatun akkunan; Johanna tuijottaen katsoi isäänsä ja
setelejä. Hiuksensa olivat hajallaan ja kalman väri oli kasvoillaan.
Simo kastoi kynän läkkiin, kirjoitti kirjaimen, alun toistakin, mutta
laski äkkiä kynän kädestään, nousi ylös ja lausui:
"En minä kirjoitakaan."
"Miksi et kirjoita?" kysyi Topias hämmästyneenä.
Simo katsoi setelipinoihin pöydällä.
"Kyllä minä kirjoitankin, mutta en minä jätä tytärtäni
_hihhulilaisille_; en minä anna lastani..."
Johanna peitti käsillään kasvonsa ja virkahti rukoilevalla äänellä:
"Taivasten tähden! Älkää lastani..."
Setelit putosivat isän kädestä; hän näki tyttärensä sielun tuskan,
kuinka se oli ankara ja rusentava, hän näki oman voimattomuutensa ja
hän jo luuli että kaikki on hukassa.
Mutta Topias läheni Simoa ja lausui kovalla äänellä:
"Paljonko tahdot lisää rahaa, että luovut lapsesta niinkuin
eronmyönnytyksessä seisoo? Suurenko summan tahdot? Sano!"
"Kymmenentuhatta."
"Kirjoita sitte vaan nimes; rahat saat paikalla."
Simo istui jälleen kirjoittamaan ja painamaan sinettiään nimensä alle.
Johannan äiti kääri sill'aikaa vaatteita lapsen ympäri ja lähti Maijun
kanssa edellä kotiin.
Johannan isä luki rahoja, käski samassa:
"Menkää nyt."
Tuuli puhalti setelit pöydältä lattialle; setelien sekaan kaatui
Johanna.
"Minä haen ajurin", lausui isä, "menen samalla lääkärin luo ja vien
hänen edellä kotiin."
Hän läksi kiireesti.
"Lapseni, lapseni", rukoili Johanna. "Älkää ryövätkö minulta lastani.
Minä kärsin mielelläni vaikka kuolemaan asti kuin ette vaan vie minulta
lastani. Tuokaa, tuokaa..."
Simo katsoi ulos myrsky-yöhön; tuuli ulvoi, vaahtopäät valittivat
rajusti. Kädet ristissä ja kattoon tuijottaen vaikeroi Johanna yhä:
"Viekää minut vaikka hautaan, mutta antakaa minulle lapseni,
antakaa..."
Issikka samassa ajoi pihaan; kolina kuului kamariin.
Topias heitti peitteen Johannan yli ja otti hänet syliinsä. Simo ei
kääntänyt kasvojaan.
"Kuule Simo", virkkoi Topias kynnyksellä seisoen ja ovea avaten.
Simo käänsi katseensa heihin.
"Mitä sanomista sinulla on?"
Ääretön ylenkatse näkyi Topiaan silmissä ja kuului sanoissa kuin
virkkoi:
"Ei sinun sielussasi olekaan Jumalan kuvaa, siellä on _rahan_ kuva.
Hyvästi!"
* * * * *
Johannan sielussa oli henkinen yö. Hän puhui toisen hetken kuolosta ja
haudasta, toisen hetken taivaasta ja kunnian kruunusta.
Mutta perhoispariskunta ei horjunut uskossaan.
"Herralta on tämä tullut," sanoivat he, "ja meidän pahain tekoimme
tähden on tämä tullut."
Ja henkinen yö rupesi vitkalleen valkenemaan kirkkaaksi päiväksi.
Tuskan henkien ahdistaissa Johannaa, huusi tämä lastaan ja Topiasta.
Kuin he tulivat näkyville vaipui hän katselemiseen ja nukkui.
Ensimmältä olivat unet lyhyitä ja horrostilan tapaisia, mutta aikaa
mukaan pitenivät ne ja muuttuivat raskaammiksi. Kalman väri katosi
kasvoista samassa määrässä kuin levon hetket pitenivät. Kevaillä ei
silmissä enää ollut haudan haavetta, niissä oli kärsimyksissä
kirkastuneen sielun ylevää ja korkeata surua.
Simo lähti jo talvella rahoinensa, summattomine rikkauksinensa
Pietariin.
Kesällä lähtivät Johanna ja vanhempansa Pohjanmaalle ainiaaksi. Maiju
seurasi heitä arvelematta sinne tai tänne. Josusta ja Topiaasta
erosivat he laivarannassa.
"Maiju ja minä tulemme Jouluna häihisi", virkkoi Johanna antaessaan
kätensä Topiaalle.
"Rautasilla rattailla", lisäsi hän samassa, kuin kyynelvirta syöksähti
silmistä, ja lähti Maijun kanssa joutuin laivaan.
Johannan isä piti kädessään Topiaan oikeata kättä, äiti vasempaa.
"Ja me tapaamme toisemme tuolla korkeudessa."
"Karitsan häissä."
Topias ei saanut sanaa suustaan ja Josu itki, ett'ei tahtonut
jaloillaan pysyä.
"Maiju, Maiju", pyysi hän, "älä mene, älä..."
Savu tuprusi laivasta, koneet rytisivät, vesi solisi pyörissä.
Laivan keula kääntyi aavaa kohden. Peräkannella seisoi Johanna, lapsi
sylissään ja Maiju vieressään.
Topias ja Josu seisoivat rannalla; peräkannen ja rannan väli rupesi
levenemään levenemistään; suuri laiva pieneni pieneksi pilkuksi ja
katosi sitte näkyvistä.
"Nyt he menivät, nyt ei heitä enää näykään. Maiju, Maiju!"
Topias tarttui Josua käteen ja lähti.
Niinkuin varkain, roiskahti mustasta pilvestä raskas sade; he kastuivat
läpimäriksi ennenkuin ehtivät kotiin Kalastajakadulle. Aurinko paistoi
koko sateenajan, vaikka vettä tuli taivaasta, niin että katot
sauhusivat.
Illalla nukkui Josu kyyneleihinsä. Väliovi oli auki ja Topias kuuli
hänen kuiskaten huokaavan:
"Maiju, Maiju, älä mene."
Vielä kuului sieltä kuiskaamalla:
"Äiti!"
Sitte huokaukset kuolivat; Josu nukkui rauhan unta.
Topiaan ajatukset lähtivät lentämään lintujen teitä. Ei näkynyt enää
katuja eikä kauppapuoteja, mutta näkyi järvi, lepikkömaa ja
sirkeärunkoinen petäjikkö. Petäjikön rintamalle laittoivat ajatukset
pitkän ja korkean kivijalan; kivijalalle kohousi hirsikerros toisensa
päälle, siksi että koko rakennus oli valmis pärekattoineen,
savupiippuineen ja tuuliviirineen. Ja lepikkömaan karhivat ja kyntivät
ajatukset pitkäsarkaisiksi, syväojaisiksi pelloiksi. Saroissa lainehti
puna-olkinen ruis, olissa pitkät tähkäpäät kaarentivat kaulojaan.
Järveltä tuuli rintamalle päin. Tuuli toi mukanaan makean lemun
puna-apilaasta, jota rukiin takana kasvoi. Siellä mehiläiset surisivat,
pörisivät. Hauen molskahdus järvessä kuului lähteensilmälle saakka;
lähteensilmä oli laitettu kaivoksi. Alempana oli ulkohuoneita sekä
riihi, navetta ja talli. Niiden yli näki rintamalta Yli-Tuomoon,
Ali-Tuomoon. Tyynenä pyhä-aamuna kuuluu Yli-Tuomosta kanteleen soitto,
kuuluu Tapanin ehjä ja voimakas ääni...
Nauraen unissaan kuiskasi Josu:
"Äiti! Minä saan Maijun kiinni, äiti!"
Topiaan ajatukset ajautuivat karille. Josun täytyy erota hänestä ja
kulkea alotettua tietä. Poika on nuori ja maailma on viettelyksiä
täynnä. Yksi ainoa hairahdus voi turmella hyvän alun. Ruo'an, vaatteen
ja palkan ohessa tarvitsee hän isällistä hoitoa, lempeätä kohtelua. Ja
molempia saa Josu -- ajatus tuli kuin korkeudesta -- tukkukauppiaan
luona.
Löytyypä vielä toinenkin keino. Jos tukkukauppias ei helly ottamaan
poikaa palvelukseensa, niin maalataan kylttiin uusi nimi. Hänellä on
niin paljo rahaa pankissa, että voipi huoletta mennä olemaan
petäjikköön, kyntämään ja kuokkimaan lepikköä; Josu jääköön
kauppiaaksi. Teille tietymättömille hän ei vaan jätä poikaa, sillä
eihän hän enää saisi lepoa yöllä eikä päivällä, joll'ei olisi varma,
että poika on hyvässä turvassa, isällisessä hoidossa. Äidinkin,
kuihtuneen vaimon, kuvan näkisi aina nuhtelevaisena edessään.
Josu nukkui itsensä iloiseksi. Huoneestaan kuului aamulla, Topiaan
herätessä, iloinen ääni:
"Hyvää huomenta! Kenestä näitte unta yöllä?"
"Helasta ja Topista. Entäs sinä?"
"Minä näin äidistä ja Maijusta. Olimme kodin puutarhassa, Maiju leikki
kanssani ja äiti luki kirjaa vieressämme. Kirjan kannessa oli suuri
kultaristi."
"Kauniita unia näitkin. Sano paljonko minulla on rahaa jouksevalla
tilillä pankissa?"
"Kahteen tuhanteen."
"Ja puodin pesäarvo...?"
"Teki viime viikolla viidettä tuhatta. Vaan mitä varten niitä nyt
tahdotte tietää." Josu tuli Topiaan huoneeseen keveämielisenä,
ilokielisenä. "Rahaa meillä on että alimaiset mätänevät", sanoi hän,
ottaen Helan valokuvan pöydältä käteensä. "On rikkautta, on rakkautta."
"Istu kirjoittamaan, sillä aikaa kuin minä keitän kahvia."
"Runoako? En minä nyt..."
Topiaan sydäntä karvasteli, mutta hän lausui peittelemättä.
"Kirjoita sanomalehti-ilmoitus, että meillä huomisesta alkaen myydään
tavaroita kahdenkymmenen prosentin alennuksella."
Josu tuli äänettömäksi ja kauniit kasvot muuttuivat surullisiksi. Hän
ymmärsi täydellisesti mitä ilmoituksesta seuraa. Muutama viikko niin
puoti on tyhjä ja isäntä lähtee pois. Maijukin on kaukana Pohjanmaalla.
Tummeni Josun silmissä ja hän koetti puhua, mutta ääni murtui, sanat
sotkeutuivat. Kuitenkin totteli hän ja istui kirjoittamaan, vaan paperi
kastui kyynelistä ja kirjoitus tuli kaikenmuotoista.
Saatuaan kahvin valmiiksi otti Topias Josun istumaan polvelleen.
Kietoen sormensa ympäri pojan korvakiharoita virkkoi hän:
"Kultapoikani! Älä nyt itke, minä en jätä sinua kadulle. Kas tässä
uutta paperia, kirjoita nyt siihen kauniisti."
Josu taas rupesi kirjoittamaan.
"Ehk'ei tätä paperia viedäkään. Ja jos viedäänkin, tapahtuu sekin
hyväksesi, parhaaksesi. Ei ihmisen onni ole sattuman käsissä, kaikki
mitä tapahtuu, tapahtuu hyväksemme."
Heti kun väkeä tuli puotiin, lähti Topias kaupunkiin. Kalastajakadulla
tuli häntä vastaan kauppias Aleksei ja kruununsihteeri.
"Olimme tulossa teille," virkkoi ensin mainittu, "vaan..."
"Käännytään takaisin, ei minulla mitään niin painavan kiireitä asioita
olekaan."
"Ei, mennään vaan teidän tietänne ja jutellaan käydessämme."
He kääntyivät kävelemään Topiaan kanssa ja Aleksei puhui käyntinsä
tarkoituksen. Epähuomiossa ja katsomatta tarkemmin suuria varojaan oli
hän tilannut lastillisen kahvia ulkomaalta. Koska oli havainnut Topiaan
toimenmieheksi, niin tuli hän esittämään eikö tämä ottaisi osaa
lastista, vaikka ei muuta kuin tuhannen markan eli kahden edestä.
Sihteeri auttoi Alekseita. Hän olikin asian alkuun pannut. Pelkästä
hyvästä sydämmestä oli ehdoitellut, että tulisivat viriän ja valppaan
Topiaan luo, tälle hyötyisätä kauppaa tekemään. Kahvi tulisi nimittäin
monta penniä naulankin osaksi helpommaksi tukkukauppiaiden hintoja.
Säkin osaksi siitä jo painuisi monta markkaa ja tuhatta eli kaksi
tuhatta markkaa antaisivat sievän voiton, jos vaan nyt hellittäisi ne
kukkarosta.
Loppupäätös sihteerin puheesta oli se, että Topiaan nyt jos koskaan
sopisi korjata lompakkoonsa monta sataa markkaa niinkuin tieltä
löydettyjä rahoja.
"Tilaus vaan olisi paikalla maksettava. Sanokaa nyt..."
"Olisin ilomielellä suostunut ehdotukseenne," vastasi Topias, "mutta
lopetan kauppani."
"Antaudutteko kokonaan suuriin liikkeisin?"
"Minä lopetan isot ja pienet liikkeet ja lähden maalle, kotiin."
"Sitte ei enää puhuta mitään."
"Minulla on yksi täpärä asia, enkä tiedä, vaikka vielä illalla tulisin
tilaamaan..."
"Tulkaa vaan; kuukauden kuluessa saapuvat kahvit."
Tukkukauppias oli kiukkuisella päällä kuin Topias tuli puhuttelemaan
häntä; hän par'aikaa vihoitteli vanhemmalle konttoristille ja
vanhemmalle kauppapalvelijalle.
"Te olette kaikki yhden yhtäläisiä niin monta kuin teitä on," moitti
hän. "Sata sokuritoppaa kastui eilisessä sateessa, niin että lohkeevat
nyt käsiin. Mutta liikuttiko se teitä, hyvät herrat?"
Vanhempi konttoristi puhdisti ensin itsensä. Konttoorissa oli eilen
tiukalta työtä, siellä on tänäpäivänä, huomenna ja aina tiukalta työtä.
Ei konttoorista joudeta kävelemään ja kurppailemaan laivanpurkausta
katsomaan; ei siellä kukaan piittaa sokuritopuista, kastukoot tai
pysykööt kuivina...
Hänet keskeytti vanhempi kauppapalvelija. Puodissa ja makasiinissa oli
eilen ollut kiire toisen kiireen kyljessä. Kolmattakymmentä tilausta
toimitettiin maakauppiaillekin, niin että kyllä pysyivät jalananturat
kuumina. Vaikka eilen olisi satanut kultamunia, niin ei puodista ja
makasiinista olisi kukaan joutanut rantaan varvastelemaan ja pilviä
kurkistelemaan...
"No, no, hyvät herrat. Yksi nuori poika konttooriin lisää ja puotiin
samoin. Jos sokerit sittekin kastuvat, ammun minä teidät kuuhun. Hyvät
herrat! Kaksi nuorta poikaa avuksemme."
Konttoristi ja kauppapalvelija poistuivat töihinsä. Tukkukauppias
kääntyi Topiaan puoleen.
"Miten nyt ovat asianne? Te näytätte niinkuin olisitte hävinnyt mies.
Ovatko asianne niin tahi näin, puhukaa vaan. Minä autan kolme kertaa
miestä."
"Minä tulin puhumaan teille Josusta."
"Puotipojastanne. Onko se vesari taas lähtenyt merenrannalle
suolakkeita syömään."
Topias näytti sanomalehti-ilmoitusta ja virkkoi samassa:
"Josu tulisi mielellään teille konttooripojaksi."
"Onko tämä hänen kirjoitustansa?"
"On, mutta se on hätä hätää söhritty; hän osaa kauniimpaakin ja osaa
hän vähän kirjanpitoakin."
"Vai niin, vai niin. Hyvä, hyvä. Lähettäkää se juupeli tänne tänään,
nyt oitis. Menkää nyt sanomaan, että hän laittaa luunsa tänne."
"Kyllä; minä vaan puhuisin ensin kaksi sanaa."
"Puhukaa, puhukaa."
Pyöritellen käsissään hattua ja katsoen tukkukauppiasta rävähtämättä
silmiin, puhui Topias:
"Se on sillä lailla, että se Josu on hyvä poika ja se Josu on paha
poika. Ja sitte se on sillä lailla, että minä rakastan häntä, niinkuin
omaa lastani. Nyt en minä ole koskaan puhunut pahaa hänelle, syystä
että minä olen ollut hänen virheilleen sokea, umpisokea. Mitä ikänään
hän on tehnytkin, on aina ollut minun mielestäni hyvin ja mainiosti.
Mutta nyt hän tulee tänne ja täällä luultavasti katsellaan häntä
toisilla silmillä, täällä nähdään kaikki hänen vikansa. Nyt minä pyydän
teitä muistamaan, että minä löysin Josun kadulta, pyydän teitä
muistamaan, ett'ei hänellä ole ollut onnellista lapsuutta nimeksikään.
Juuri niinä aikoina jolloin ihmisen ilot ovat sydämmellisimpiä, juuri
niinä aikoina, jotka kaikille ihmisille pysyvät kullan kauneina läpi
elämän, on hän saanut kärsiä kovuutta, ankaruutta, vilua ja nälkää. No,
tuo kovuus ja kärsiminen ovat kivetyttäneet hänet. Paha puhe, kova puhe
vaikuttaa häneen hyvin vähä taikka ei mitään. Kaikki kovuus, missä
muodossa se ilmaantuukin, on hänelle vanhaa tuttua. Mutta hyvä puhe,
isällinen puhe, se on hänelle uutta, sillä siihen ei hän ole tottunut.
Hän janoo isällisyyttä, lempeyttä; sillä lailla, niin on minun
ensimmäinen sanani."
"Puhukaa toinenkin sananne."
"Sitte minä pyytäisin, että poika saisi asua minun kanssani niin kauan
kuin täällä olen. Se on nyt sillä lailla kerran, että hän on minulle
rakas kuin oma lapseni."
Tukkukauppias soitti kelloa, vanhempi konttoristi tuli sisään.
"Tässä on koulua käymätön talonpoika, mutta hänen kanssaan täytyy
meidän jutella hetkinen. Istukaa, hyvät herrat."
Tukkukauppias soitti uudestaan ja hiljemmin. Palvelus-tyttö tuli
sisään.
"Saisimmeko tänne kahvia?"
Josu kirjoitti kirjettä Maijulle kuin Topias, ilosta hedelmöiden, tuli
kotiin.
"Missä näin kauan olitte?"
"Tukkukauppiaan luona; hän on nyt sinun uusi isäntäsi. Joutuin pukemaan
puhtaat vaatteet yllesi, sillä nyt heti tulet menemään hänen eteensä.
Näet nyt kuinka kaikki tapahtuu hyväksemme. Mitä olisitkaan oppinut
meillä? Itseviisas sinusta olisi kukaties ajan pitkään tullut. Mutta
siellä sinä opit, siellä sinusta tuleekin kunnon mies."
Topias itse harjasi Josun pienet saappaat, haki puhtaimmat kalvostimet
ja puhtaimman kauluksen hänelle.
"Pitkä poika sinä oletkin. Mene nyt." Topias kantoi käsivarrellaan
hänet kadulle.
Päivällä poikkesi posteljooni puotiin ja antoi Topiaalle kirjeen,
päällekirjoitus oli Helan, mutta itse kirje oli selvää ja kaunista
käsialaa. Uteliaasti luki Topias:
"Tänä vuonna saadaan runsaasti heiniä ja rukiita, toukoviljat
vaan kaipaavat sadetta. -- Sinusta on ollut paljo surua ja
murhetta omaisillesi, me kuin täällä kaikin pelkäsimme, että
löit kirveesi kiveen kuin möit maasi ja lähdit sinne kaupunkiin
kauppariksi. Sisareni (edesmenneet viisaat ovatkin väittäneet
lyhyen mielen ja pitkän tukan useinkin olevan lähitysten
toisiaan) itki illat, aamut, mutta nyt nauraa niin paljon, että
minun usein täytyy lähteä karkuun, ett'en tarvitseisi kuulla
mokomaa iloa. Nauramiseensa ei hän tarvitse pyytää minulta lupaa,
mutta hänen naimiseensa on minullakin sana sanottava. Sille,
jonka hän valitsee miehekseen, annan minä taloni ja tavarani,
mutta sen miehen ei pidä hyppelemän pennien perässä, sanottakoonkin
ettei maaten markkoja koota, nukkuen heliseviä hopeita. Sisareni
pitää vanhettuman karjaa hoitaessa, kangasta kutoessa ja puuroa
keittäessä. Ja hänen miehensä pitää päivettymän tuolla ulkona,
hikoileman kotipellon saroilla ja pesemän tomun käsistään ja
kasvoistaan kotikeittoisella saippualla ja kotikaivon vedellä.
Ajattele sitten mitä sinun rauhaas kuuluu, sillä minun tahtoni
yli te ette ole miehiä menemään, niin totta kuin minua sanotaan
YIi-Tuomon Pertuksi."
Vasta kahdeksan jälkeen illalla tuli Josu kotiin; hän ei ollutkaan niin
iloinen kuin Topias oli toivonut.
"Mitä siellä näin kauan teit?"
"Virheitä." Josun ääni oli kirpeä ja hän läväytteli sormiaan niinkuin
niitä olisi pahasti polttanut.
"Saitko torumisia?"
"En saanut, mutta hävetti niin tuhottomasti. Ajatelkaa, minä laskin
kaksi ja kolme kuudeksi. Herran poika ja silkkilangan solmu! Oletteko
kuulleet kummempata, kuin että kaksi ja kolme on yhteensä kuusi?"
Luettuaan Pertun kirjeen istui Josu Topiaan polvelle ja sai siinä pian
hyvän mielensä takaisin. Tukkukauppias oli hänen mielestään
kevätpakkanen; sekin usein on kylmä, sitte löyteä ja lopulta lämmin.
Napista oli vetänyt hänet lähemmäksi, pienen nenänsä eteen ja siinä
katsonut kissansilmää pitkän minuutin ennenkuin rupesi kyselemään
isästä, äidistä, Maijusta, koulunkäymisestä ja merenrannalla olosta..."
"Kysyikö sitäkin?"
"Kysyi niinkin; hän kysyi senkin mitä siellä tein, millä sain päiväni
kulumaan iltaan."
"Mitä siihen vastasit?"
"Minä sanoin syöneeni vaan marjoja, juoneeni lähteen vettä ja
laulelleeni vangin lauluja katupoikain ja nuoren kansan laulettaviksi.
Tukkukauppias oli jo silloin lämmin. Hän pyyhki silmäni kuiviksi ja
pyysi minua sepittämään runoa tyttärelleen Vienolle. Vienon
syntymäpäivä on ensi viikolla; hän on vuotta nuorempi minua."
"Näitkö häntä?"
"Monta kertaa. Päivällistunnilla korjasin hänen päivänvarjonsa ja
lupasin lähteä etsimään kukkia hänen kanssaan. Oh, kyllä vaan Vieno
viepi semmoisia kukkia opettajalleen ett'ei toinenkaan tyttö."
"Miksi et tullut päivällistunnilla kotiin?"
"En joutanut. Oli kopioittava röykkiö kirjeitä ja korjattava se tytön
päivänvarjo."
"Onko Vieno hyvä tyttö?"
"Ei liioinkaan hyvä. Me jo riitelimmekin..."
"Älä ihmeitä!"
"Hän tahtoi minut tekemään päivänvarjonsa entistä huonommaksi, mutta
minä en huolinut totella hänen tyhmiä neuvojaan. Sitten hän suuttui ja
lupasi viedä sen Aarnelle...?"
"Kuka se Aarne on?"
"Uusi puotipoika... Mutta hän tulikin takaisin kiittämään minua ja
sanomaan, että se on hyväksi laitettu... Nyt minun on nälkä. Ennen
päivällistä tein virheen ja suutuin siitä itselleni niin, että
ruokahalunikin meni. Illalla taas paloi mieleni kotiin eikä ruoka
maittanut. Tuossa puodin lähellä vasta tunsin että on nälkä."
"Minäkin olen illallisetta. Olen pitänyt puuroa sinua varten kuumana."
"Lyödään voita silmään... Kas Perttua, kuinka kovan teki teille."
"Teki, kovat teki."
"Kahdeksaan asti saan olla joka aamu kotoolla. Oli siellä konttoorissa
toista kuin täällä puodissa. Siellä ollaan hiljaa kuin hiiret, kynät
vaan ratisevat, paitsi milloin käy vieraita. Aleksei kävi illalla
meillä ja vei kantamuksen rahaa mennessään... Syödään nyt jo."
Vanhoista tavoista poikettiin sinä iltana, juotiin teetä ja valvottiin
kauemmin kuin ennen. Väliovi jätettiin auki ja Josu asetti vuoteensa,
niin että siitä näki isäntänsä. Vihdoinkin nukuttiin siinä iloisessa
tiedossa, että yhdessäoloa riittää vielä kuitenkin kuukauden aikaa.
* * * * *
Topiaan kirjoitettua Pohjanmaalle, että hän lähtee piammiten pois
kotiin maata viljelemään ja peltoa perkkaamaan, tuli sieltä muun mukana
käsky myödä puotirakennus heti. Jos Topias olisi ollut rahan ahvattu,
olisi hän voinut hyötyä välitystoimestaan, sillä hinta oli määrätty
peräti alhaiseksi. Sama näppylänaamainen ajuri, joka oli hänet
ensimmäisen kerran kyydittänyt Kalastajakadulle, osti talon, luki rahat
pöytään ja kiitti onneaan, etteivät muut kerinneet ennen häntä. Hän oli
perheellinen mies ja asui Vanhan kirkon takana, lähellä kauppias
Aleksein taloa. Oman talon, oman tontin omistaminen oli kytenyt
mielessään toistakymmentä vuotta. Kydön savu ei suinkaan tuntunut
kitkerältä... Omat ja vaimon perintörahat olivat heidän naimisestaan
saakka kasvaneet pankissa, uutteruus ja säästäväisyys olivat antaneet
vauhtia kasvamiselle ja pienistä perintörahoista paisui ajan pitkään
talonhinta. Aikaa siihen meni, mutta kydön haju oli siksi makea, ett'ei
ajan pituus tuntunutkaan. Oma hevonen saa syödä omassa tallissa, lapset
saavat putoilla kuhmuja päähänsä omissa rappusissa eivätkä enää sitte
ole kenenkään jaloissa... Ollen saaristolainen syntymältään rakasti hän
meren tuulta, myrskyn kohinaa ja aaltojen vyörykkeitä. Talo oli siis
kuin tehty häntä varten. Vaimo voi laittaa ruokakaupan puotiin.
Miehelle tuli onni onnen lisäksi, sillä Topias ilmoitti lahjoittavansa
vaimolle koko puotikaluston, tiskistä ja hyllyistä vieterikelloon
saakka.