Kuukausi oli kulunut loppuun ja huominen päivä oli lähtöpäivä,
eropäivä. Topias hääräili punaisen kirstun ympärillä, asetellen siihen
lyhyet ja pienet tavarat, jotka eivät menneet kaupaksi. Josu oli tullut
kotiin päivällistunniksi; hän katseli Topiaan puuhaa, sormellaankaan ei
auttanut, sanaakaan ei sanonut.
"Lähde jo, ett'et vaan myöhästy ja mene Vanhan kirkon kautta ja käske
tämän talon uusi isäntä tulemaan tänne hevosella, niin viemme kirstun
asemalle."
Josu lähti. Topias katsoi akkunasta hänen peräänsä ja näki hänen
pyyhkivän silmiään nenäliinalla.
Arpakirja vielä sopi kirstuun, sitte lukko paukahti kiinni ja Topias
istui kannelle.
Onnellinen ajuri oli myöskin vikkelä liikkeissään ja Topias ei ehtinyt
ajatuksissaan vaipua pitkällekään ennenkuin hän jo tuli iloisena
sisään.
"Sama kirstu kuin siiloinkin," virkkoi hän, tarttuessaan rautaiseen
kourasimeen, "eikä oo painollakaan isoa eroa."
"Sama on niin."
"Myökää minulle nuo sängyt."
"Pienemmän myön, mutta suurempaa en, sillä sen vien kotiin. Avaimet
tuon teille huomenna."
Asemalta palatessa tuli verevä poliisi heitä vastaan ja sanoi
Topiaalle:
"No olette te vielä näillä mailla, kävin teitä tapaamassa mutta ette
ollut kotoolla ja minä jo luulin, että olette mennyt pois. Koettakaapa
arvata mitä minä tänään löysin."
"En minä ole lautamies."
"Minä löysin karhunpesän!"
"Älkää ihmeitä! Oliko pentujakin?"
"Oli, oli turkit, saappaat ja kello. Tulkaa kanssani."
Kolmatta vuotta oli poliisi onkinut, heitellen täkyjään kaikkiin
mahdollisiin ja mahdottomiin pyörteisin, ennenkuin närppäsi. Ja
muutenhan hän olisikin ollut Matti, muutenhan olisikin kissa syönyt
kauroja, joll'ei olisi osannut kutupaikkaan. Samojen ihmisten luota,
joita Maiju vähän aikaa palveli, löytyivät ne. Kello oli ehjä,
saappaita ei oltu pidetty ja turkkien sisässä oli koiruohoja, joten
nekin olivat säilyneet hyvinä.
"Kauneimmat kiitokset vaivastanne! Ei näiden rahallinen arvo suuri ole,
mutta..."
Topias katkasi lauseensa ja jätti niiden kalleuden selittämättä
poliisille. Hän hyvin tiesi, että jos olisi ruvennut puhumaan vaan
turkeistakin, joiden päällys oli alusta loppuun, lampaan keritsemisestä
niin kankaan valmistamiseen saakka, siskovainajan työtä, olisi
niistäkin jo syntynyt kertomus satahaaraiselle kertomukselle.
"Ovathan ne hyviä lajiksensa. Ja jokainenhan tarvitsee saada omansa
pitää ja nautita."
Turkit ja saappaat asetti Topias pärekoppaan, jonka vei asemalle.
Samalla tiellä meni hän kellosepälle ja vaihtoi Simon kanssa ostamansa
kellon pienempään ja sievempään kelloon, maksoipa vielä hyvät
välirahatkin, kelloseppä kuin ei muuten ollut halukas vaihtokauppaan.
Josun tullessa illalla kotiin oli kyltti pois oven päältä ja puoti oli
tyhjä. Lakeita hyllyjä ja alastomia akkunoita jäi poika katselemaan,
niin että Topiaan täytyi hänelle huutaa:
"Tule saamaan voitaleipää ja kahvia. Ei jauho- ja sillikaupan
lopettaminen kannata Salomonin tavalla tutkistella maailman
katoovaisuutta. Tule, saat kaksi kertaa viisitoista tippaa."
Josu tuli ja hyppäsi suoraan Topiaan syliin. Naureli sitte ja puheli
paljon Vienosta. Ehtimiseen sattui heidän välillään kahinoita. Mutta
sittenkin on Vieno hyvä tyttö; kiukkuinen ja oikullinen hän on, mutta
sydämmestään perin hyvä, sen tietää siitäkin, että vaikka suuttuu
kymmenen kertaa, niin aina katuu välillä ja pyytää anteeksi.
Kauppias Alekseikin joutui Josun puheenaineeksi. Kaupungissa liikkuu
pelottavia huhuja hänestä. Kaksi viikkoa sitten oli hän lähtenyt
kauppa-asioilleen Tukholmaan ja nyt pelätään hänen menneen Tukholman
kautta Amerikkaan. Rouvakin oli päivällä käynyt tukkukauppiaan luona ja
itkusilmin lähtenyt pois. Aleksein matkaan yhdistetään erään nuoren ja
hienon naisen katoaminen, tiedetäänpä puhua eräästä keppiherrastakin,
jolta Aleksei olisi ostanut itselleen passin. Minkä verran puheissa on
totta, ei kukaan voi varmuudella sanoa, mutta paljaita juoksujuttuja ei
ne ole, sillä tukkukauppias on kuin tulen sisässä, ei ole nukkunutkaan
moneen yöhön. Satatuhatta pitäisikin olla kysymyksessä.
Kahvilasti ja kaksi tuhatta markkaa pöllähti Topiaan päähän. Mutta
olisiko rikas ja hieno herra peijata kehdannut lähimmältään? Eihän nyt
kuitenkaan. Sittehän ihmiset ovat huonommat maan matoja. Jos rikkaatkin
anastavat itselleen petoksella kanssaihmistensä rovot, niin mitä
ihmettä sitte köyhistä, kaikkinaisen kurjuuden lapsista. Kuin ei olisi
vaan kielittelijäin koko juttu. Ja onkin. Kerrankos vaan matkoilla ja
erittäinkin kauppa-asioilla viivytään yli ajan? Ja viipymiseen lyödään
nyt joka talossa käytettä, vaikka juoma jo käy niin kovasti, että
tynnyrin vanteet ovat katketa. Kuin jokainen pistää pieneen lintuun
höyhenen, tulee siitä semmoinen kokko. Rouvankin ovat siten pelottaneet
ja ehk'ei ole saanut kirjeitä, kirjeetkin joskus hukkuvat...
Josu jo piteli hivusvitjoja kädessään ja kiskoi kelloa ulos lakkarista.
"Minulla on uusi kello," ehti Topias selittämään, "tahi ei se enää
uusikaan ole, mutta ei ole enää..."
"Tämähän on vanha, vanhanaikainen. Mistä..."
"Minä lainasin. Kuule nyt, että minä lainasin kerran tämän kellon sinun
isällesi."
"Milloin?"
"Silloin kuin äitisi kuoli, Hän ei tuonutkaan sitä takaisin, vasta
tänäpäivänä sain sen."
"Voi isä sinua!"
"Kuulithan että minä lainasin sen hänelle, itse annoin sen hänelle
käteen. Tähän aikaan ei tämmöinen kello paljo maksa, mutta silloin kuin
minä tämän ostin, olivat ne kalliita. Minulle se on kallisarvoisempi
kuin mikään muu kello. Olin silloin kuudentoista vuoden vanha kuin sen
sain. Kahden syksyn metsänriista meni sen hintaan. Moni pyy, moni
teeri, ja moni koppelo heitti henkensä satimissani, monet metsämatkat
tein, ennenkuin oli kuusikymmentä markkaa koossa. Kuusikymmentä markkaa
se maksoi, mutta tuhanteen en sitä möisi."
"Mitä teitte toisella kellollanne?"
"Vaihdoin sen sievempään, pienempään ja tein vielä väliäkin. Arvaappa
kuka sen kellon saa?"
"Hän, mesimarjan kukka!"
"Ei sinne päinkään. Sen pienen sievän kellon saa eräs nuori poika,
josta minä toivon paljo." Topias avasi Josun takin, pisti liivin
reikään koukun. Kaunis kello riippui kauniissa vitjoissa. "Ja se poika
olet sinä."
Josun silmiä huikasi kaunis kapine, kuorensyrjät olivat puhdasta
kultaa.
"Lue mitä kuoreen on kirjoitettu."
Josu luki:
"Ahkeruudesta ja uskollisuudesta."
"Kaupungissa käydessäni tulen aina tervehtimään sinua. Tottapahan
tukkukauppiaskin sanoo minulle Josun olevan ahkeran ja uskollisen.
Ihmisen ei pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja
ahkeran pitää hänen aina oleman."
Viimeisen yön tahtoi Josu maata yhdessä huoneessa. Hän veti sänkynsä
Topiaan sängyn viereen, pani väliin tuolin ja kellon tuolille.
Iloisesti raksutti kello: tik, tak, tik, tak, tik, tak. Josu puheli,
naureli, kuunteli raksutusta, katseli kelloa ja nukkui iloonsa.
Topias oli kirjoittanut Tapania tulemaan huomenisena kaupunkiin häntä
kotiin ottamaan. Unikuvissa hän jo lähti ruuhenmuotoisesta huoneesta
matkalle. Jo näkyi rakas järvi, jo näkyivät ikihongista salvetut
harmajat rakennukset, jo näkyi tuuliviiri Yli-Tuomon talon päädyssä ja
jo kuului hopean heleä ääni rapuilta, siinä olivat häntä vastassa Helka
ja Topi.
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak," nipsutti kultasyrjäinen kello tuolilla.
"Uskollisuudesta ja ahkeruudesta," kuiskasi kellon omistaja unissaan.
"Ei ihmisen pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja
ahkeran pitää hänen aina oleman."
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."
Aamulla petti uni molemmat, mutta enemmän Topiaan. Josu heräsi ensiksi,
keitti kahvin, veti kellonsa ja herätti sitte Topiaan, virkkaen
nauravalla suulla:
"Kellot ovat kohta seitsemän."
Topias hieroi unen silmistään ja otti herättäjän pienen käden käteensä.
"Vai ovat kohta seitsemän! Unikekojahan olemmekin olleet!"
"Jos nyt kerran... Kahvi on valmista; sitä keittäessäni jo päätin, että
olen tänäpäivänä iloinen."
"Ja mitä syytä oliskaan meillä olla surullisia? Jouluna tulet häihini
puolta korttelia pitempänä. Ihmiset kyselevät, kuka tuo nuori herra on,
sillä hän on kaunein poika jonka ovat eläissään..."
"Tpruu, tpruu."
"Ja Maiju tulee ja Johanna tulee."
Jälellä olevat huonekalut Topias tuskin ehti toimittaa asemalle niin jo
Martta ajoi pihaan. Topias oli kaukaa jo tuntenut hevosen ja rientänyt
ulos.
"Sinä sieltä tulitkin."
"Tapani jäi kylvämään rukiita."
Leipiä ja Helan kananpoikia oli Martalla ollut kuormana. Iltapuolella
vasta oli lähtenyt kotoa ja läpi öisin kulkenut, vähän vaan yösydännä
levähtänyt ja syöttänyt, Kotoolla on kiirettä kiiretten päällä. Heinät
saatiin kuivina korjuun, mutta nyt kiirehtää ruis. Tähkäpäät ovat
pursulleen jyvistä ja jos rapisemaan ehtivät, menevät kuin suola...
"Niitetään yöllä."
"Hyvä, että tulet kotiin, minäkin saan käteni irti ja pääsen pellolle."
"Mutta minäpä parannankin tapani, käyn käsiksi suolaiseen hankeen ja
aurankurkeen. Nyt saa hevonen levätä ja syödä tuossa viileässä, menemme
sisään juomaan kahvia ja odottamaan Josua. Minä en tohdi lähteä
ennenkuin poika pääsee päivälliselle."
Tuotuaan hevoselle vettä ja paloiteltuaan leipää heinien sekaan, vei
Topias Martan huoneesen.
"No kanat ja kaikki!" huudahti tämä seisoen keskeltä soukan huoneen
lattiata. "Tämmöisessä karsinassako sinä oletkin asunut. Tässäkö se
onnela nyt onkin?"
"Näethän, että huonekalut ovat poissa, eihän mikään huone..."
"Ja tänne sinä olisit julennut tuoda Helan! Hulluksi hän täällä olisi
tullut. Voi hyvä poika! Kuin tässä nyt pitäisi liikkuman, menemän
pöydän luo, ovelle ja perälle, niin mihinkäs tässä nyi menisit? Enhän
minä panisi lampaitanikaan..."
"Älä nyt niin ylpeä ole; istu nyt."
"Mihin?"
"Vaikka tuohon sänkyyn ja onhan täällä toisessa huoneessa Josun
tuolikin vielä."
Hämillään ja nolona toi Topias tuolin Martalle.
"Olisin minä kaiken tämän tiennyt, niin aasin olisin sinulle ostanut ja
lahjoittanut, jolla olisit lähtenyt täältä sikoruuhesta."
"Lopeta nyt jo, ylpeä talon emäntä, tai minäkin rupean puhumaan."
"Puhu vaan, et sinä kuitenkaan voi puhua tänne päivänpaistetta."
Martan kopeus katosi Josun tullessa puotiin.
"Kuka herra tuolta tulee tänne?" kysyi hän ja nousi istumasta.
"Tule Josu lyömään kättä Martalle."
"Onko tuo nyt se Josu?"
"On, sama velikulta."
Josulla oli suuri paketti kädessään; hän laski sen lattialle, meni
sitte Martan eteen, levitti kätensä ja kysyi:
"Kuinka Topi jaksaa?"
Martta vähän arasteli ottaissaan hänet syliinsä.
"En minä rohkene sinua pitää niin hyvänä kuin Helka määräsi," sanoi
hän, suudellen Josua otsalle. "Ja kahdenkesken olette asuneet näissä
huoneissa, Topi tässä ja sinä tuossa toisessa."
"Niin olemme."
"Kuule Topi! Minä otan kaikki äskeiset puheeni takaisin. Ei Helka
täällä teidän kanssanne olisi muistanut ikävöidäkään. Annatko minulle
anteeksi?"
"Annan, vaan en rangaistuksetta; sen saa määrätä Josu. Kerro hänelle
rikoksesi, minä sillä aikaa käyn leipurissa."
Martta istui tuolille, piti Josua sylissään ja kertoi tuonnoisen
ylpeytensä melkein liioteltuna.
"Lueppas tuomiosi nyt."
"Oletteko lukeneet Päivärinnan kirjoja?"
"En, häpeä sanoakseni. Helka niitä osaa ulkoakin."
"Minä tuomarinanne määrään ne luettavaksenne. Kun ne on luettu olen
varma ett'ette toista kertaa puhu halveksivaisesti vaivaisimmastakaan
mökistä. Punaisen kirstun pohjalla niitä on monta kappaletta.
Tyydyttekö tuomiooni?"
"Tyydyn, luen vaikka lehden päivässä... Minulla on sinulle
alusvaatteita. Sopiko paita, jonka Helka viimeiseksi lähetti; me
pelkäsimme..."
"Sopi hyvinkin... Saanko antaa teille valokuvani ja Maijun kuvan?"
"Anna hyvä lapsi! Noita käsiä ja jalkoja kuinka ovat pienet... Topi jo
tulee. Kuule! Minun täytyy lukea kaikki Päivärinnan kirjat."
"Olit hyvä tuomari, Josu. Moinen rangaistus johtaa parannukseen. Tulkaa
nyt tänne puotiin syömään ja juomaan."
He istuivat kolmisin tiskille. Martta tahtoi emännöidä ja hän kaatoi
kahvia, hoputteli Josua syömään ja juomaan kilpaa hänen kanssaan.
Tunnit menivät ilon kuhinassa; lähtö oli edessä.
Ovet olivat jo lukitut ja hevonen jo seisoi valjastettuna. Pidellen
avainnippua kädessään katseli Topias pihanperällä olevaa rakennusta,
jossa monta iltaa oli istunut perhoispariskunnan ja Johannan seurassa.
Nyt siellä oli ventovierasta väkeä, jotka niin tarkasti noudattivat
kaikkia muodollisuuksia, ett'eivät edes tapaturmassa milloinkaan
lausuueet hyvää päivää kuin pihalla vastaan joutuivat tulemaan.
Äkkiä Martta purskahti nauramaan ja tuli ihan Josun eteen.
"Kuin nauratte, olette juuri kuin Helka."
"Tärkeimmän olin unhottaa. Helka, vallaton tyttö, määräsi että minun
pitää tuoman hänelle suukkosen sinulta."
Josu kurotti käsiään, heitti päänsä taaksepäin suuteloasentoon. Martta
kumartui ja painoi häveliään suukkosen pojan punaisille huulille.
"Ottakaa tekin Topillekin yksi ja ottakaa vähä rohkeammin."
"Minun ja Josun täytyy mennä Vanhan kirkon kautta ja viedä nämät
avaimet. Aja Pitkälle sillalle ja odota siellä minua."
Sillä tiellä joutuivat Josu ja Topias kulkemaan Aleksein talon ohitse.
Siinä puodin kohdalla oli liikettä. Kadulle oli keräytynyt joutilasta
kansaa katselemaan kuinka oviin lyötiin suuret sinetit ja rautakanget
nostettiin akkunaluukkujen yli. Joutilas joukko ilvehti ja napisi.
"Hän on mennyt Amerikkaan," sanoi yksi.
"Ja varastanut miljoonan," lisäsi toinen.
"Englannista lähetti tänään sähkösanoman vanhalle rouvalleen," tiesi
kolmas, "ja ilmoitti siinä, että hän on jo laivassa miljoonan ja
uuden..."
"Niin suuret herrat tekevät," keskeytti neljäs. "Tehkääpä muutkin niin,
varastakaapa vaikka ei muuta kuin leivänpala nälkäänne, niin on
kruununköysi kaulassanne, raudat ja puntit jaloissanne."
"Ei herrain työt kuulu raukoille mitään," lisäsi viides. "Herra on aina
herra ja köyhä on aina raukka. Aleksei eli herroina ja nyt hän petkutti
miljoonan. Miljoonassa on niin paljo rahaa, että köyhää pyörryttää, jos
vaan..."
Topias ja Josu jättivät joukon pitkittämään ivaansa, napinaansa.
"Mennään tuonne virvokemyymälään," sanoi ensin mainittu, "myyjänä
siellä on kauppias Aleksein sukua ja hän puhuu meille vakaiset todet.
Ei joukon puhetta ole uskominen."
He tulivat satasärmäiseen lasihuoneesen. Mutta siellä ei ollutkaan enää
taivaansinisiä värejä suosiva nainen. Naisessa, joka siellä nyt oli, ei
näkynyt olevan mitään mielivärejä; puku vaan oli ohut ja
ruumiinmukainen, joten pehmeän vartalon kauneudet pääsivät väkisinkin
näkyviin.
Naisen hymyillessä herttaisesti Josulle, kysyi Topias:
"Minne se entinen neitsy, joka oli kauppias Aleksein sukua, on
joutunut?"
Suloisesti hymyillen vastasi nainen:
"Hän on mennyt ulkomaille, kolmen kreivin laivassa!"
"Antakaa sitte vettä, mutta kylmää, hyvin kylmää."
Samassa Topias kuuli vieressään kruununsihteerin äänen:
"Vesi ja talonpojat sopivatkin mainiosti toisilleen, ei veistä väliä
kummallakaan... Nöyrin palvelijasi, nuori ystäväni. Oletko, hieno
herra, hiljattain tavannut isääsi?"
Topias katsoi häntä pitkään ihmetellen ja lausui:
"No eikös vaan olekin molemmat silmänne keltaiset, kysykää vaikka
keneltä."
Nainen hätimiten siirsi silmänsä Josusta kruununsihteeriin, purskahti
samassa huikeasti nauramaan. Sihteeri kalpeni kasvoilleen.
* * * * *
Tukkukauppiaan rouva istui verannalla, kirjaellen kaunista
silkkivaatetta. Vieno itki ja oli onneton, veti tavan takaa uudinta
syrjään ja katsoi pihan poikki portille.
"Ylpeä poika, häjy poika! Minä en huoli niistä kasveistakaan, vaan
menen yksin hakemaan uusia. Ylpeä poika! Minä revin hänen runonsa rikki
ja heitän palaset tuleen."
"Vieno sinua, kuinka olet paha," torui rouva. "Tiedäthän, että hänen
entinen isäntänsä lähtee tänään kaupungista pois. Ja sinä et olisi
laskenut häntä sanomaan hyvästi. Vieno sinua, kuinka olet häijy ja
paha."
"Enkö olisi laskenut? Tällä ajalla olisi jo sata kertaa ehtinyt sanoa
hyvästi. Hän olisi voinut tulla puolen tunnin perästä takaisin, mutta
hän ei tahtonut, sillä hän on niin ylpeä."
"Sinä olisit voinut mennä pyytämään puodista Aarnea kanssasi."
"En minä huoli Aarnesta mihinkään kanssani."
"Miksi et huoli? Onhan Aarne hyvä poika."
"Semmoinen hyvä; ei riitele koskaan kanssani, myöntää kaikki. Mutta
ylpeä Josu onkin jo tuolla."
Topias ja Josu olivat tulleet portille. Nyt heidän tuli erota. Topias
kumartui ja puhui kauniin kultalinnan Josun eteen.
"Viiden vuoden kuluttua," sanoi hän, kiertäen kätensä pojan ympäri,
"tulee Topi tänne kaupunkiin koulua käymään. Sinä palvelet viisi vuotta
tässä talossa ja asetat sitte oman jalkasi pöydän alle ja Topi tulee
asumaan sinun luonasi. Minä panin kaikki voittorahani pankkiin sinua
varten. Hyvästi nyt! Muista joka ilta ja aamu puhella Jumalan kanssa."
Topias irroitti Josun kädet itsestänsä ja työnsi hänet portista sisään.
Vieno siirti uutimen kokonaan syrjään ja huusi:
"Ylpeä poika!"
Josu jäi seisomaan keskelle pihaa.
"Miksi et tullut heittämään kanssani volangia?"
Vieno nousi seisomaan verannan syrjälle ja pudotti renkaan keppiin.
"Ylpeä poika!"
Hän samassa heitti renkaan korkealle ilmaan. Keskellä pihaa rupesi
rengas putoamaan alas ja putosi Josulle kaulaan.
Kirkas nauru kuului verannalla. Loukattu tyttö oli kostanut. Hän lähti
juoksemaan Josun luo, nauroi kirkkaasti juostessaan.
"Sattuiko kipeästi?"
"Ei."
"Kuinka sinä olet vaalea! Mikä sinun on?"
"Mene, hyvä Vieno, pyytämään isältäsi, ett'en minä tarvitsisi mennä
konttooriin iltapuolella. Pääni on kovasti kipeä ja..."
"Voi kuitenkin! Ethän vaan kuole?"
"En; minä panisin niin mielelläni maata."
Vieno lähti juoksemaan. Äidilleen hän huusi:
"Josu on kipeä ja minä pelkään, että hän kuolee. Voi kuitenkin!"
* * * * *
Meri oli tyyni, lehti ei liikkunut, tuuli ei kulkenut. Polttaen paistoi
aurinko Sörnäsin vankilan seinään.
Kuinka kolkko on kartanon komeus, kuinka kauhea on sen uljuus!
Maantien lähellä oli kaksi vankia työssä, kiviä louhimassa. Vartija oli
kolmantena; nojaten kiväärinsuuta vasten, seisoi hän vankien vieressä,
joista toinen oli lyhyt ja kierosilmäinen, toinen pitkä, arveliailla
kasvoilla.
Kierosilmäinen mies löi moukarilla poran päähän. Ilma oli tukehduttavan
raskasta ja sinne asti kuului:
"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."
Heidän ohitseen ajoi matkamies maantiellä. Hevonen käveli rivakkaasti
ja miehen rinnalla oli nuori vaimo. Kauhun kylmä hyristys kävi vaimon
sydämmen lävitse, nähdessään vangit ja kiväärin.
Mutta mies, joka istui vangin puolella, tervehti heitä, lausuen:
"Hyvää iltapäivää!"
Pitkä mies katsoi maantielle ja näki Topiaan. Moukari jäi ylös, arvet
kasvoissa värähtelivät.
Nojaten kiväärinsuuhun, vastasi vanginvartija matkamiehen
tervehdykseen:
"Jumal'antakoon!"
Samassa moukari putosi poranpäähän. Kuului taas:
"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."
Kierosilmäinen mies nosteli, kierteli poraa kivenrei'ässä. Hän kiroten
kielsi pitkää miestä:
"Älä lyö poraa poikki, älä lyö terää rikki."
Matkamiehen hevonen lähti juoksemaan.
"Täysinäinen kuin pallo," puheli vanginvartija, "ja juoksee niin että
harja sanoo nipsis napsis, nipsis napsis."
Mutta pitkä mies löi vimmatusti poranpäähän. Matkamies katsoi vielä
taakseen, näki pitkän miehen, näki moukarin kohoavan, putoavan.
Ja tukehduttavan raskaassa ilmassa kuului kovasti:
"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."