Tunnissa kahdessa elämänkorpi, on
Viipsitty vaapsittu, kannot ja kuopat
Kunnialla kuljettu Kalastajakadulle.
Neitonen, kultanen, impynen, lintunen!
"Sitä Josua, sitä senpäiväistä vekkulia?" Helka nauroi heleästi.
"Sepä merkillinen poika katupojaksi", ihmetteli Martta. "Minä olen aina
ajatellut häntä likaseksi riikiöksi, sellaiseksi, jonka hampaat aina
ovat irvissä..."
"Älä nyt ... näkisit kerran häntä..."
"Kannattaakin pojan runoilla ja suitsuttaa sinun kunniaksesi. Onhan
sinulla taas paita ja sukat valmiina... Vaan kuule Topi! Lakkaa jo ja
joudu tänne, muuten Hanna ja täti..."
Toista kieltoa ei tarvittu.
Melukin sitte heikkoni vähitellen. Topin silmät menivät sikkaraan ja
Hanna nukkui äidin syliin. Taaskin hiilos räytyi mustaksi ja tupa
kenenkään huomaamatta pimeni; mutta ei räytynyt hiiloksen lähellä
istujain mieli, ei raskautunut sydän ajatusten paljoudesta. Suuri
seinäkellokin tuvan peränurkassa löi lyöntejään iloisesti ja
hypähtelemällä riensi viisari liidulla uudistettujen numerojen yli.
Martan ottaessa valkeata oli kello jo yksitoista.
"Miten ilta joutui, miten aika meni! Minä luulin, että olemme vasta
istuneet tunnin, korkeintaan kaksi."
Tapani etsi hiiloksesta hehkuvan hiilen piippunsa pesään, virkkoi
samassa:
"Illallinenkin on jäähtynyt. Voi noita lapsia!"
Ketä lapsia hän sitte sanoillaan tarkoitti, ei Helkakaan muistanut
kysyä.
Topias palasi yöjunassa Helsinkiin. Ilma hankitsi pyryä, taivas oli
nahkapilvessä, tuuli kylmästi ja tuiskutti pieniä jäärakeita tuulen
kanssa. Joutuakseen pikemmin kotiin, otti hän aseman luota issikan.
Kuomireki, yhden hevosen vetämänä, joutui kiitämään edellään. Äkkiä
hevonen pysäytettiin tulisesta juoksustaan ja turkkeihin puettu herra
astui ulos. Katu oli siltä kohdalta pimeä, mutta ohi ajaessaan näki
Topias herran suutelevan valkoista kättä, joka kuomista ojennettiin
ulos. Taaskin leikillisesti uhattiin etusormella ja samassa nauraen
saneltiin:
"Ack, ack, ack den kärleken..."
Sitte hevonen käännettiin ympäri ja annettiin mennä takaisin
tulisessa juoksussa. Herrakin läksi kiireesti eteen päin ja istui
kadunristeyksessä issikan rekeen, Siinä kaasulyhdyn valo lankesi
kasvoilleen ja Topias tunsi hänet kauppias Alekseiksi.
Josulla oli vielä valkea ja hän tuli hypäten avaamaan Topiaalle. Joka
ovi oli etusalvassa.
"Terveistä! Helka kiitti runostasi ja lähetti sinulle taikinajauhoja
ja" -- Topias veti matkalaukusta paidan ja sukat -- "nämä... Katsoppa
vaan!"
"Voi yhdeksänkymmentä kuinka kauniit sukat! Niissähän on taivaankaaren
kaikki värit... Olisitte tuoneet pojan tänne, kosk'ei kerran tyttö..."
"Älä hätäile. Annetaan ensin Joulun mennä toisen tulla, niin..."
"Mitä sitte?
"Istuvat korjahani molemmat."
"Voi haikula! Ottiko neitonen kihlat, antoiko kultanen suukkosen?"
Topias nosti leikkihaluisen pojan jalkaterilleen seisomaan, hypitteli
häntä hyvän kuuron, hokien:
"Otti ja antoi, otti ja antoi."
Hehkeämielisenä palasi sihteeri matkaltaan. Voita oli hän ostanut alle
keskihintojen ja luudanvarret oli saanut monta prosenttia helpommalla
kuin isäntänsä. Kaupungin lähitienoilla olivat talonpojat nostelleet
nokkaansa hänelle ja olleet kitsaita vitsametsistään, mutta hän
käänsikin heille selkänsä ja meni ylemmäksi maakuntaan. Ja kyllä vaan
tuli matkat maksetuiksi, vaivat palkituiksi. Jota ylemmäksi meni, sitä
alemmaksi laskeusivat voin ja luudanvarsien hinnat, sitä auliimmasti
avattiin ovet herrasmiehelle, joku kylvi kultaa maakuntaan! Niin
vierasvaraistakin oli kansa, ett'ei hänen tarvinnut majataloissa asua
ja yösijoista rahaa maksaa. Ja rikkaita olivat talonpojat. Rahaista
rahaa tosin ei ollut, mutta sen parempi, oli ruokainen koti, oli
suuruksinen ja rasvainen aitta. Eikä hän vielä ollut lähelläkään
maansydäntä, jonne mielensä paloi, luonnollisuuden tilassa olevia
ihmisiä katsomaan. Mikäpä siellä olisi elellessä tietoviisaan miehen?
Opettaisi ymmärtämättömille ihmisille mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä
on oikein mikä väärin, jakelisi heille neuvoja käräjänkäynnissä, niin
sylin täydeltä kantaisivat elantotarpeita neuvojalle. Kyllä vaan
kelpaisi tietoviisaan elellä maan sydämmessä!
Tuohon huomautti Josu, vastenmielinen iva huulilla:
"Eihän maantie tietääkseni nouse pystyyn eteenne. Minä teidän
sijassanne lähtisin laulaen maansydämmeen asumaan."
Siristäen silmiään hymyili sihteeri Josulle ja jatkoi puhettaan.
Pitkittä pakinoitta sovittiin sahaus- ja vetopalkoistakin. Eivät
tinkineet, eivätkä väheksineet hänen ehdoitelemiansa hintoja.
"Lisäämme nyt sitte juomarahat", virkkoi Topias kiihkoissaan, "niin
voimme heti laskea voitot eli tappiot."
Sihteeri otti kynän käteensä ja teki numeroita arkin sivun täyteen.
Ilahuttava tuhatluku tuli viimeiseksi.
"Onko se voittoa?"
"On. Ja se on niin lujasti laskettu, ett'ei sormea väliin saa; ja jos
tuppaamalla saisikin, niin kyllä summa nelinumeroisena pysyy."
"Toisin sanoen: se voi yletä, mutt'ei aleta. Minä olin pöllö kuin en
uskaltanut ottaa viittäsataa tuhatta toimittaakseni. Olisi kelvannut
korjata viisituhatta markkaa yhden tuhannen sijaan."
"Entä jos vielä...?"
"Nyt se on myöhäistä. Minä kävin sorvaustehtaan konttoorissa
kuulemassa. Heillä on tiedossaan jo tämänvuotiset luudanvarret, on yksi
miljoona ylikin. Ne jotka minun jälkeeni tulivat kaupoille olivat
viisaita, ottivat kukin niin paljo kuin vaan saivat. Ja sen he tekivät
minun vahingokseni."
"Viisaus on alusta maailman elänyt tyhmyyden kustannuksella."
"Mutta en minä vahingostani välitä; pelkään että äkkinäinen
rikastuminen ja menestyminen ei ole terveellistäkään."
Josua vaan ei sihteeri voinut vetää nenästä. Sitä kylmemmäksi kävi
heidän välinsä, jota enemmän hyvitteli poikaa, jota enemmän koetti olla
hänelle mielin kielin. Josu karttoi sihteerin seuraa, vastasi
mielittelyihin lyhyvin, mutta hiotuin lausein. Niiden terä teki
useinkin naarmun, vaikka sulaa leikkiä olivat olevinaan. Vaikka
kumpikin näin olivat silmätikkuina toisilleen, niin eivät tosin
kaunanneet toisiaan selän takana. Kerran vaan Josu väitti Topiaan
kanssa, ett'ei hän koskaan näe sihteerin sinisempää silmää, molemmat
ovat muka yhtäläiset keltaiset.
Sihteeri piilotti vihanhampaan kokonaan ja palkitsi pahan hyvällä. Hän
kiitti Josua edessä ja takana, kotona ja kylässä. Semmoinen poika,
ett'ei toista viidessä maaherran läänissä. Äly terävä kuin madon kieli,
sydän sokurinen kuin koivun mahla, silmät ja korvat tarkemmat kuin
lintukoiralla!
Sisätuloja oli sihteerillä kirjoitustyöstä, jota vähin erin sai
kaupungista, keneltä, ei Topiaskaan tullut kysyneeksi. Kirjoituksilla
oli aina kova kiire, sihteeri ei silloin joutanut syömäänkään yhdessä
pöydässä, haukkaili vaan iloissaan voitaleipää ja keikutti kynää
paperilla. Valmiiksi saatuaan lähti niitä perille viemään ja viipyi
säntilleen sillä tiellä yön ja päivän yön perään. Vedenjanoisena ja
väsyneenä tuli aina niiltä matkoilta kotiin.
"Josu ja minä emme juo viiniäkään", lausui Topias hänelle erään kerran,
jolloin taas tuli janoisena ja töhertyneenä kotiin. "Tulkaa meidän
seuraamme; raittiin miehen elämää ei voita mitään."
"Sen minä teenkin. Miks'ette jo ennen sanoneet noita sanoja?"
Seuraavalla kerralla viipyi hän taaskin määrätyn aikansa. Sen verran
vaan muutti tapojaan, ett'ei janonnut vettä isäntänsä nähden.
Pyryjen ja pakkasien aika jo oli ohitse, vaan kevätkylmiä riitti vielä.
Josu oli isännästään oppinut illantorkuksi, aamunvirkuksi, mutta eräänä
iltayönä ei hän saanut nukutuksi, vaikka kuinka olisi koettanut.
Sihteeri oli edellisenä iltana lähtenyt kirjoituksia saattamaan ja
vanhojen laskujen mukaan piti, jo hetkinen sitte, askeleensa kuuluman
eteisholvissa. Siellä oli avaimellakin kätköpaikka. Ett'ei Josun
yörauha tullut sihteerin tähden häirityksi, oli Topias keksinyt oivan
keinon: avain pistettiin vesisangon alle, milloin sihteeriä odoteltiin
yöksi kotiin.
Josu luki sadun ketusta ja koetti taaskin nukkua, mutta turhaan.
Ajatukset olivat kaikkea muuta, vaan ei väsyneet. Maanrajalla olevasta
akkunasta paistoi kuu huoneesen kapean juontuvan. Ovi isännän kamariin
oli raollaan ja sinnekin tunkeutui juontuva pienenä valoviivana. Siellä
isäntä nukkui, harva ja tasainen hengityksensä kuului kellon kera.
Valkoiset luut piirongin lukoissa ja avainkimppu näkyivät raosta
juontuman kohdalla. Eilen oli isäntä tehnyt lopputilin sorvaustehtaan
herrojen kanssa ja tuhatta markkaa oli kassalaatikossa liikerahoja.
Pienet rahat, liki tuhatta markkaa, oli vienyt tukkukauppiaalle. Kumma,
kuinka ajatukset soutivat...
Mutta jo kuuluikin eteisholvissa tutut askeleet, semmoiset vauhkat ja
viekkaat, niinkuin olisi astuja menossa naapurin naurismaahan.
Josu veti peiton ylitseen ja rupesi nukkumaan koiranunta. Sihteeri kuin
taas lukee vanhat luvut hänestä, sanoo häntä pirun mieliharmiksi,
koiranpoikaseksi ja jos joksikin, niin nauraa hän peiton alla, nauraa
ja kuuntelee.
Sihteeri tuli sisään, laski avaimen pöydälle, heitti turkit yltään,
riisui saappaat jaloistaan ja istui sängynlaidalle. Ovenraosta näki hän
valkoiset luut piirongin lukoissa, hän näki avainkimpun ja hän
säikähti. Sitten häntä rupesi yskittämään, hän yski monta kertaa
kovasti, kuunnellen välillä, henkeään vetämättä. Lakattuaan yskimästä
läheni hän Josun vuodetta.
"Josu, Josu!"
Josu hengitti melkein kuorsaten.
"Mihin olet pannut tulitikut?"
Ei vastausta; nukkui kuin kivi.
"Makaavat illasta kuin raavaat ja sitte kuhnailevat puoli yöstä,
Nukkukaa hölmöt..." Sukkasissa meni sihteeri ovelle ja siitä piirongin
luo.
Josu heitti päältään peitteen, mutta hengitti raskaasti.
Kuinka hiljaa sai piirongin auki! Eivät narahtaneet saranat, ei
kolahtanut laatikko kuin taitavat kädet koskettelivat. Nyt jo lukitsee
oven; peitto pään yli tai tuho tulee tai surma syö.
Kuunvalossa luki sihteeri rahat:
"Yks, kaks, kolme, neljä ... kymmenen."
Lukiessa putosi kolme seteliä lattialle, muristen hätiköimistään otti
sihteeri ne jälleen ylös.
Jo oli toinen saapas jalassa, toinen kädessä, mutta suurempi viisaus
tuli väliin, hän laski kädestään saappaan, höpisten:
"Tuhatta markkaa vaan! Pitkällekö sillä pääsee, kauanko tuhannella
markalla rahoissa pysyy? Herrankakkulat! Olisi viisituhatta edes...
Malta sinä paha paisuma. Sinutta tämän talon hyvyydet olisivat minun.
Malta sinä pirun mieliharmi; vielä sinä kerran nukut ajattomalla
ajalla."
Sihteeri veti jalastaan pois saappaan ja meni uudestaan sukkasissa
piirongin luo. Tullessaan höpisi hän:
"Tuhatta markkaa vaan! Voi taivaanvaljaat, kuin ei ollut edes viittä
tuhatta. Odota sinä käärmeenpoikanen! Linnunsilmä, sinun viisaudestasi
ja älystäsi tulee täysi. Viisaudessasi ja vihassasi sinä vielä kerran
nukut itsesi ja tuhkapöperön isäntäsi kuivalle kankaalle!"
Aamulla teki Topias tilin sihteerin kanssa. Kuin vaatteet, jotka oli
hänelle ostanut ja antanut, vähennettiin palkasta, niin jäi saamista
sata markkaa. Topias avasi piirongin, ottaakseen yhden setelin
rahoista, jotka oli voittanut luudanvarsikaupassa, mutta Josu
puikahtikin eteen, pyytäen:
"Malttakaas hiukan."
"Mitä nyt sitte?"
"No minä näin iltayönä niin hassuja unia tai näkyjä, tai..."
Veri pakeni sihteerin kasvoilta.
"Mitä näkyjä?"
"Näin rahoja otettavan täältä ja pantavan tänne; näin vietävän ja
tuotavan satamarkkasia. Antakaas kuin katson."
Sihteeriä rupesi yskittämään ja hän yski itsensä punaiseksi.
Josu veti rahalootan auki, otti kymmenen seteliä siitä ja luki ne
kertaalleen syrjistä.
Sitte hän lausui:
"Aivan oikein... Uneni, näköni on totta, näitä rahoja on käsitelty."
"Mistä sen tiedät?"
"Minä illalla luin nämä rahat ja asetin ne samalla ikänsä mukaiseen
järjestykseen, vanhimman alle, nuorimman päälle. Nyt ne ovat sekaisin,
nyt ei niissä ole ensinkään järjestystä."
"Älä houraile! Kuka näitä olisi liikutellut, kotoolla olimme joka
mies."
Topias antoi yhden setelin sihteerille; tämä oli yskiä keuhkonsa
kappaleiksi.
"Näkyjä, näkyjä", kangerti hän. "Minäkin olen nähnyt näyn, kuulkaas
niin kerron..."
Josulla oli hallussaan kidutuskoneen ruuvit. Hän yhä kiristi:
"Vaikka olimmekin kotoolla, ei se merkitse mitään. Avainkin oli
iltayöstä vesisangon alla."
"Mutta sen kätköpaikkaa ei tiedä muut kuin me. Ja kuka nyt olisi
liikutellut rahoja eli ottanut ja pannut, vienyt ja tuonut niinkuin
sinä sanot, älä päättömiä puhu, äläkä muita hulluna pidä."
Sihteeri pääsi henkiin, yskäkin lakkasi.
"Jos rahoista edes olisi pois", tajusi hän huomauttaa, "niin..."
"Mekin uskoisimme näkysi, niin ikävätä kuin olisikin..."
"Oli mitä oli, mutta kyllä näitä vaan on pidelty, sanokaa vaan minun
nähneeni vaan unia, näkyjä..."
"Joissa ei ole päätä eikä perää..."
"Enempää kuin minunkaan näyssäni. Kuulkaas, minä kerron..."
Josu jätti heidät ja meni puotiin. Topiaalle kertoi sihteeri:
"Komisariusvainaja ei suvainnut tupakkia poltettavan konttoorissa.
Ymmärrätte sanomattakin että ukon kieltoja oli tarkoin toteltava. En
minäkään, vaikka olin palvellut häntä kymmenen täyttä vuotta,
uskaltanut edes iltasilla työstä lähtiessäni sytyttää savua suuhuni
ennenkuin ovi oli selkäni takaalla. Mutta hänen sairastaissaan
kuolintautiaan haikuttelivat apulaiseni, kaksi nuorta poikaa, eräänä
aamuna. Minäkin poltin paperossin, sillä en osannut pelätäkään, että
sairas mies kömpisi meitä katsomaan. Mutta kuinkas kävikään? Konttoorin
ollessa pahimmillaan savua täynnä näin minä vainajan astuvan rappuja
ylös. Tuli ja tervatut tappurat, kuinka minä peljästyin, kuinka minä
tunsin kylmiä virtoja selkärangassani kulkevan, sillä esimiehenä ja
vanhimpana olin minä, ja yksin minä, jokaisesta epäkohdasta
vastuunalainen. Ja komisarius tuli konttooriin, käveli keskelle
lattiata. En uskaltanut nostaa silmiäni työstä, odotin vaan joka
silmänräpäys räjähtävän, salamoivan. Vaan ihmeekseni ei hän virkkanut
niin luotua sanaakaan, seisoi vaan tuokion keskellä lattiata ja lähti
sitte ääneti pois. Minä ihmettelemään, mutta apulaisenikos vasta minua
ihmettelemään, sillä he eivät olleet nähneet ketään. Vedimme asiasta
suunuottaa iltaan asti. Illalla tahdoin minä saada täydellisen voiton,
jota varten vaadin apulaiseni käymään rouvanpuolelle. Ja luuletteko,
mitä minä sain siellä kuulla -- minä, joka olin kertonut mitkä
vaatteetkin hänellä oli yllä, mikä hattu päässä -- minä sain kuulla
ett'ei komisarius ollut koko päivänä astunut jalallaankaan ulos
huoneesta. Se oli näky ja se tiesi kuolemaa; hän kuolikin kohta."
"Kukahan meistä nyt kuolee? Varmaankin te, joka uskotte..."
Sihteerillä oli sukulainen maakartanossa lähellä kaupunkia. Nyt häntä
halutti mennä tervehtämään sukulaistaan, jota ei ollut nähnyt moneen
aikaan. Koska ei ollut mitään kiireitä töitä, niin tulisi viipymään
siellä kuukauden, ehkä enemmänkin.
Siis matkalaukku kuntoon ja hyvästi näkemään asti.
Josu lakasi hänen jälkensä kadulle asti ja virkkoi sitte:
"Nyt hän meni meiltä ja meni ijän päivän kanssa."
Topias oli kummissaan ja kysyi:
"Mitä sinä oikein ajat takaa?"
"Ei puheeni ollutkaan unta, näkyä, vaan täyttä totta." Josu rupesi
kertomaan yöllistä tapahtumaa unhottamatta ainoatakaan sanaa.
Topiaan oli pakosta uskominen. Hätähinen lähtö, yskiminen ja
punastuminenkin vaan varmensivat pojan sanoja.
"Senkö sain kiitokseksi?" Topiaan sydänala ihan turposi mielipahasta.
Viluinen ja nälkäinen mies, jonka taivas'alta otti hoitoonsa, sanoi
kiitokseksi häntä tuhkapöperöksi. "Ja kuivalle kankaalleko sanoi meidän
kerran nukkuvan? Houkko mies! Ei hänellä ole onnemme ohjia. Vaikka
hänelle olisi onnistunut tekemään meidät keppikerjäläisiksi, niin emme
siltä olisi hukassa. Alottaisimme uudestaan ja muutaman vuoden päästä
olisimme entisessä tommissa, mutta hän arvatenkin olisi ehtinyt sillä
ajalla haaskata varastamansa ja kurjuus taas edessään kahta kovempana."
"Tulkaa tänne, minä näytän vielä muutakin." Josu vei Topiaan sihteerin
kirjoituspöydän eteen, kaivoi laatikosta kaksi rypistynyttä
paperipalasta, joihin oli kirjoitettu kauppiaan nimi. "Toinen näistä on
teidän kirjoitustanne, toisessa sihteerin, Sanokaa kummassako on teidän
kirjoitustanne; tuntekaa, eroittakaa omanne."
Topias tirkisti, vertaili nimiä toisiinsa, mutta ei kyennyt päättämään
minnekään päin, niin yhtäläiset olivat nimet. Kirjaimet olivat kuin
valetut toisensa näköisiä, ylöspäin vinoon meni kumpainenkin nimi,
kuten ainaki hänellä itsellään, oliko sitte viivaa paperissa tahi ei.
"Voi vitsottu! Vai on näistä toinen hänen. Minä en ole mies sanomaan
kummastakaan, ett'ei olisi omaa työtäni."
Josu otti käteensä mustuneemman paperipalasen.
"Katsokaa, tässä on ristimänimen ja sukunimen väli lyhempi kuin tuossa
toisessa, tässä ovat pilkut suuremmat ja rumemmat, ynnä isot kirjaimet
suhteellisesti pienemmät. Tämä on teidän omaa kirjoitustanne, tuo
toinen on hänen jäljennöksensä."
"Onpa niinkin."
"Hän ei luullut minun nähneen salaisia harjoituksiaan, mutta niin
pökelö en toki ollut. Minä näin kohta ensimmäiset kokeensa ja tämän
onnistuneimman otin tuhasta. Tuota alkuperäistä säilytti hän
huolellisesti, mutta unhotti sen kerran pöydälle. Minä silloin pistin
nämä molemmat laatikkoon. Minun lakkareistani ja kaikista muista
koloista etsi hän sitä kymmeneen kertaan, mutta laatikosta, omien
papereittensa seasta, ei hän osannut etsiä."
"Sen miehen pää olikin siis pahoja aivoituksia täynnä; eihän kukaan
aikeettomasti opettele tuommoisia taitoja. Luullakseni olisi hän minun
nimelläni koettanut saada rahaa eli aatelia itselleen. Ja tuommoisen
viisauden vaikutuksesta me sitte nukkuisimme itsemme kuivalle
kankaalle. Mikä rohkea mies! Hän naurattaa minua melkein yhtä paljon
kuin säälittääkin."
"Nyt minä pääsin hänestä."
"Pääsit kyllä. Minä vieläkin sanon sinulle, että ihmisen onni on toki
paremmissa käsissä. Älä koskaan pelkää pimeyden valtaa ja sen voimaa.
Niillä on lyhyet ja heikot kädet."
Sihteeri ei tullutkaan kuukauden kuluttua takaisin, kuten oli luvannut,
Sekin todisti häntä vastaan, sillä puhdastuntoinen ei olisi suotta
välttänyt tulla näkyville.
Kesällä, tullessaan pankista, jossa piti liikerahojaan juoksevalla
tilillä, näki Topias hänet Esplanaadin satasärmäisessä lasihuoneessa.
Hän oli hienosti puettu ja kauppias Aleksei oli hänen seurassaan.
Yhdessä puittivat he itsensä toisesta särmästä ulos kuin Topias
toisesta särmästä tuli sisään. Nainen katseli ahkerasti kuvastimeen ja
korvissaan oli uudet hohtokivillä koristetut korvarenkaat. Hän niitä
katseli, puhellen ja nauraen itselleen. Pyydettyään hunajata kysyi
Topias:
"Taidatte olla kauppias Aleksein sukua."
"Olen", vastasi nainen naurahtaen.
"Tehän se olitte, joka lauloitte: Ja se rakkaus!"
"Varmaankin sisar."
"Orpana vaan... Ai, ai, ai se rakkaus..."
Topiasta kylläännytti kuherteleminen; hän joi hunajan hätään ja meni
pois.
* * * * *
Kesällä synnytti Johanna tyttären ja hänen henkensä häilyi elämän ja
kuoleman välillä. Hän oli kuumeessa kaksi vuorokautta ja puhui koko sen
ajan taivaasta ja kunnian kruunusta. Simo silloin vannoi:
"Jos hän jää henkiin, niin tottelen tahtoaan ja muutan Pohjanmaalle
maata viljelemään."
Johannan vanhemmat kuulivat valan, iloitsivat siitä ja kiittivät
Jumalaa.
Sitten kuume lakkasi ja sairas vaipui pitkälliseen uneen. Herättyään
oli hän terve; voimatkin palasivat vähitellen.
Mutta Simossa taisteli paha ja hyvä. Kuin vanhukset muistuttelivat
valan, esteli hän:
"Emme vielä muuta; ei Hanna ole vielä täysin terve; vähän aikaa vielä."
Siten hän tinki tuntonsa kanssa niinkauan että paha voitti hyvän.
Omantunnon soimaukset valan rikkomisesta ja hyvän hengen hyljäämisestä
upotti hän viiniin ja väkeviin juomiin. Johanna oli vaan enää varjo
siitä mitä ennen oli ollut. Silmäin haaveessa oli haudan haavetta,
äänen murheessa oli haudan murhetta, kasvot olivat kuin hautaan
laskettavan kasvot. Silmät ja sydän itkivät aikansa; sitte ne
lakkasivat ja Johanna oli kuin elävältä kuollut.