Uusi toiminta-ala avautui Topiaalle luettuaan sanomalehdestä
ruokatavarain hankintaurakan erääsen valtionlaitokseen. Hän kirjoitutti
sihteerillä tarjoukset, joiden täyttämisen isäntä ja Simo takasivat, ja
meni paperineen huutokauppaan. Koska hinnat olivat alhaisimmat kuin
kenenkään muun tarjoojan ja takuumiehet tunnetut, niin hyväksyttiin
Topiaan tarjoumukset, vaikka hän itse olikin nimetön, tuntematon.
Hyväksymistä olikin hän toivonut kuin kuuta nousemaan. Silmämääränään
tästä ensimmäisestä hankkimisesta ei ollutkaan juuri voitto, vaan
jalansija yleisessä luottamuksessa.
Kihamoissaan meni hän huutokaupasta Simon luokse. Simo piteli käsissään
vyyhtiä, jota Johanna keri kerälle. Topias oli juopunut onnesta.
"Kymmenen vuoden kuluttua", sanoi hän nauraen, "on minullakin oma talo,
on tämmöinen pitkä ja pulska; uskokaa jos..."
"Hyväksyttiinkö paperisi?" kysyi Simo.
"Kuinkas muutoin? Sanokaa minun sanoakseni, että kymmenen vuoden..."
"Istu pohatta", käski Johanna.
"Oih kuinka käteni kuoltuivat", valitti Simo, laskien vyyhdin tuolille.
"Annatko Hanna viiniä, niin juomme Topin onneksi. Ken tietää vaikka
mies olisi luotu..."
"Kauppaneuvokseksi... Täytyyhän teille sitten antaa." Johanna toi
heille viiniä, otti käsityötä itselleen ja istui keinutuoliin. Hän
näytti onnelliselta...
Topias näytti rakentelujaan Simolle. Ensimmäinen urakka oli vaan
pienenä alkuna seuraaville, suuremmille. Ja sen täyttäminen
kunnollisesti on etuisampi pientä voittoa. Jos vähemmin tunnokkaasti
sen täyttäisi, niin saattaisi voittaa jonkun kymmenen markkaa, mutta ei
voittaisikaan hyvää nimeä. Ja hyvä nimi kuitenkin tuottaa
vastaisuudessa tuhatta kertaa enemmän.
Simo oli samaa mieltä.
"Siinäkin tapauksessa", lausui hän, kaataen viiniä Topiaan lasiin,
"että et saisi vaivoistasi mitään, voitat paljon, jos tavarat ovat
hyviä. Kiitoksen saaminen niistä on sinulle tavallaan pääoma."
"Niin on veikkonen. Otaksukaamme että toisessa samanlaisessa
tilaisuudessa joku muu tekee yhtä halvan tarjouksen kuin minäkin. Ei
ole vaikea päättää kumpaiselle annetaan: sille, jonka kunto on taattu,
jonka rehellisyys ja omanvoiton pyytämättömyys tunnetaan."
"Sinun päätäsi, miten siellä on viisauden suonia."
"Mutt'ei yhtään rakkauden suonta", nauroi Johanna. "Oletko saanut
kirjettä Helalta?"
"Olen ... tässä on. Siinä kyöpelin vuorenkin kuva. Lue se."
"Juodaan Helan malja."
"Helan malja! Vaan mennäkseni takaisin äskeiseen pakinaamme, sattuu
sitten tulemaan tuhansia kysymykseen. Yli-Tuomon Topias astua jomppii
taaskin paperineen herrain eteen, herrat tuumivat ja tuumivat, sillä
hänen tarjouksensa ovat joitakuita pennejä korkeammat leiviskältä ja
tynnyriltä kuin alhaisimman tarjoojan. Ja kas vaan ihmettä mitä
tekivät! Topiaalle työnsivät koko herrauden. Mitähän varten? Sitä
varten, että tietävät hänet tunnolliseksi, kunnolliseksi. Jos siitä
voittaa, ajattelevat herrat, niin voittakoon hän. Jos ei siitä taas
voita, tulevat tavarat sittenkin hyviä... Kenen malja nyt juodaan?"
"Hannan."
Viini oli kirkasta ja tulista. Simo esitti yhä uusia maljoja ja Johanna
naurahdellen maistoi Topiaan lasista tai kastoi siihen sokuripalasen.
"Puhu nyt", käski hän useinkin Topiasta, "minä kuuntelen..."
Topias olikin puhetuulella. Huutokaupasta johtui puheensa ensin
mieskohtaisiin asioihin, niinkuin Kauppatoriin, pitkään ja pulskaan
taloon ynnä Topiin, joka tulee tänne koulua käymään; mutta pian hän
alkoi puhumaan yleensä koko maailmasta ja sen ihmisistä niinkuin
aikoisi huutokaupassa nekin ostaa itselleen.
Simokaan ei saanut kylläänsä Topiaan iloisuudesta. Hän käänti taas
puhetta kysymällä:
"Kuinkas on Helan laita ja kuinkas on rakkautesi laita?"
Topias joi uudelleen Helan maljan ja vastasi kysymykseen tuntemattoman
runoilijan sanoilla:
"Yhden tytön mielitietty soisin olevani,
Rakkaudesta rikkaammaksi soisin tulevani."
Vasta viinin loputtua karahviinista muisti hän lähteä. Johanna käski
hänen menemään suoraan kotiin, vielä etehisessäkin huusi perään:
"Älä vaan poikkee minnekään. Muista se!"
Topias tuli ulos kaupunkiin. Hän näki ainoastaan isoisia ja kauniita
kasvoja kaikkialla. Ihmeellisen keveänä leijui mieli halki maiden, yli
taivasten.
Esplanaatilla oli seitsemän värisestä lasista tehty satasärmäinen
virvokemyymälä. Nuori nainen möi siinä hunajaa, kylmiä vesiä ja hienoja
sikaareja. Naisella oli taivaansininen silkkipuku yllä, kultaa
sormissa, korvissa ja ranteissa. Tunnettuaan naisen samaksi, jonka
hatusta syksyllä putosi riikinkukon höyhen, meni Topias myymälän sisään
ja tervehti häntä hyräillen kansanlaulua:
"Hyvää iltaa, kulta ihanaisen."
Hymyillen kahdelle valkolakkiselle herralle, jotka menivät myymälän
sivu, vastasi nainen.
"Hyvää iltaa!"
"Olette jo oppinut suomea."
"Suomi on kaunista kieltä... Hunajaako tahdotte?"
"Antakaa hunajaa... Suomi on kaunis maa, Suomen kansa on kaunista
kansaa. Ja Suomen kieli ja Suomen laulut!"
"Hunaja ja mesileipä makealle maistuu.
Kultani huulet ja suu..."
Topiaan laulellessa ja juodessa hunajaa tuli kauppias Aleksei
myymälään, osti makeahajuisen sikaarin ja naureli naiselle.
"Vanha tuttu! Juotteko kanssani lasin hunajata?"
"En."
Aleksei nauroi ja nainen nauroi.
"Minä sitten juon yksin... Loiskis! sanoo suomalainen... Ja laulaa:
"Ja se rakkaus ja se rakkaus!
Ai, ai, ai se rakkaus..."
Naisen sydän syttyi lauluun. Hän uhkaavaisesti osotteli etusormellaan
kauppias Alekseita ja lauloi laulun ruotsiksi:
"Och den kärleken, och den kärleken!
Ack, ack, ack den kärleken..."
Aleksei rupesi jatkamaan puhetta ruotsiksi.
"Suomi on kaunista kieltä, miksei...?" Topias loukkautui ja lähti pois.
Vähän matkan päässä tuli kruununsihteeri häntä vastaan. Hän käveli
arvokkain askelin ja päänsä oli ylevästi vasempaan kallellaan. Topias
aikoi juuri kysyä minne menisivät juomaan lasillisen viiniä, mutta
sihteeri sai kielensä liikkeelle ennen. Heitellen vanhaa sateenvarjoaan
ylös olkapäähän ja alas saappaansa kärkeen sanoi hän:
"Eikö käydä kappeliin?"
"Käydään... Sanoittekin miehen sanan."
Siellä vesi suihkusi, torvet soivat ja viinurit juoksivat. Siellä oli
kansaa, nuorta ja vanhaa, nauttimassa ruokaa ja juomaa, soittoa ja
kesäillan kauneutta.
Topias tilasi viiniä. Hännystakkiin puettu viinuri toi sitä, kantaen
kolmella sormella tarjotinta, jossa lasit olivat. Eikä läiskähtänyt
viini maahan, vaikka juosten tuli ja tarjotin sormilla heilui kuin
seinäkellon heiluri.
"Loiskis! sanoo suomalainen." Topiaan mieli liiteli yhä
yleis-ihanuuksissa. Täällä kappelin lähellä asuisi hän kymmenen vuoden
kuluttua. Ja kartano onkin omansa, ei ole siitä velkaa penniäkään,
vaikka on yhtä pitkä ja korkea kuin Simonkin talo. Vahinko, ett'eivät
Johanna, Simo ja Josu ole muassa. Mutta, voihan hän kutsua heidät
luokseen vaikka jo huomenna, ja tarjota viiniä. Illalla sitte voivat
tulla tänne yhdessä. Köyhtymättä voi hän kerran viikossa sen tehdä...
Milloin eivät torvet soineet, puhui sihteeri rahasta ja talonpojista.
Talonpoika, jolla on rahaa, on aatelia. Raha yksin on kuninkuutta, se
yksin antaa arvoa, älyä. kaikki muu on turhuutta!
Tuli aamu ja tilinteon aika. Topias heräsi täysin pukeutuneena. Hänen
päänsä oli raskas, ruumiinsa kipeä, korvansa soivat, kätensä vapisivat.
Ja ajatuksensa olivat niin sakeat, ett'ei tolkkua tahtonut saada edes
nykyisestä hetkestä. Simon luona olonsa kuitenkin muisti vähittäin
täydelleen. Hän siellä joi viiniä, jopa laulelikin. Mutta minne meni
sieltä? Senkin vielä muisti, että Johanna käski häntä kotiin. Totteliko
hän käskyä? Eipä suinkaan. Satasärmäiseen lasihuoneesen meni hunajaa
juomaan, laulelemaan, juopuneena reuhkaamaan. Siinäkö loppu? Ei
likimainkaan. Oli vielä muutakin, oli soittoa ja kansaa, viiniä ja
marmoripöytiä. Eilen oli raha kuninkuutta, eilen olivat talonpojat
aatelia. Ravintolan suuressa salissa vielä yöllä käytiin. Sihteeri söi
ja hän maksoi, maksoi issikallekin, joka hänet ravintolan edestä kotiin
toi, odotusrahoja yli määrän.
Ohimoluunsakin olivat niin arat, etteivät sietäneet sormella painaa,
kurkkua kuivatti, hengitys kävi säännöttömästi, epätasaisesti, sydän
tykki kiivaasti...
"Kuinka minun on tuskan kuuma."
Topias nousi ylös, nouti kylmää vettä, joi sitä, hauteli sillä
silmiään, ohimoitaan. Sitte keitti hän kahvia ja herätti Josun.
"Mihin aikaan minä tulin kotiin?"
"Taisi olla puoliyö."
Raukkamaisuus ei ollut Topiaan luonteenmukaista. Kahvia juodessa
virkkoi hän iloisesti:
"Viinalla ja viinillä ei ole yhtään eroa, toinen juovuttaa niinkuin
toinenkin."
"Viina on vaan kalliimpaa; siihen meni äitini talo."
"Oliko äidilläsi talo?"
"Oli ennen aikaan. Vaan isän luona kävi usein vieraita. Hän tarjosi
heille viiniä ja joi itse kanssa. Viiniä ja vieraita kesti niinkauan
että talo myötiin ja me muutimme asumaan hyyryille. Olin silloin jo
niin suuri, että muistin kaivata kodin pientä puutarhaa, jossa Maiju
leikki kanssani. Kuin viini ja vieraat loppuivat, rupesi isä juomaan
viinaa ja lyömään..." Josun ääni sortui ja hän nousi lähteäkseen
avaamaan puodin ovea.
Topias hänet esti.
"Vielä yksi asia tänä aamuna ennenkuin aljetaan päivän työt", sanoi hän
ja otti poikaa kädestä kiinni. "Muistitko sinä siunata itseäsi illalla
ennen nukkumistasi?"
"Muistin."
"Hyvä että muistit. Eilen minä join ensi kerran viiniä niin paljo, että
tulin humalaan; eilen illalla panin ensi kerran siunaamatta levolle.
Mutta niin ei tapahdu enää toista kertaa. Yhdy liittooni, ett'emme
milloinkaan juo viiniä, emmekä milloinkaan nuku siunaamatta."
"Äidilleni olen tehnyt samat lupaukset, vaan merenrannalla jo tulin
rikkoneeksi toisen. Nyt lupaan uudestaan teille."
* * * * *
Kesä loppui ja syksyn raikas tuuli jo puhalti mereltä. Taivas oli
selkeä, kirkonkellot kaikuivat ja ihmisiä liikkui kadulla. Topias ja
Josu seisoivat pihalla katsellen kadulla kulkijoihin.
"Ehkä Johannan hampaita on ruvennut uudestaan särkemään ja ehk'eivät
sen vuoksi tulekaan", lausui Topias. "kiiruhtakaamme jo, muuten
myöhästymme."
He lähtivät. Kadulla tuli Johanna heitä vastaan. Ja hän olikin yksin!
Tervehtämättä, näkemättä meni hän Topiaan ja Josun sivutse.
"Entä Simo ja Maiju?" kysyi Topias kääntyen hänen peräänsä.
Johanna ei vastannut, nosti vaan muhvia kasvojen eteen ja pakeni
Topiasta.
"Hän oli itkenyt", virkkoi Josu, "eikä hän nähnytkään keitä me olimme."
"Itkenyt hän niin oli eikä hän juuri eteensä nähnyt. Minä luulen että
Maiju on mennyt edellä kirkkoon ja odottaa siellä meitä."