Kalastajakadun kauppapuodissa oli jo tapahtunut se, jota Josu oli
vapisten ajatellut.
Maanantai aamulla oli kruununsihteeri asemalla huvimatkailijoita
vastassa ja heille murhesanomia tuomassa. Kuin syöstyri oli Josun isä
lauantai-ehtoolla puikahtanut puotiin, rahalootaan. Poika yritti
vastustamaan, huutamaan, mutta isä löi häntä, löi niin kovasti että
veri juoksi raukan suusta, sieramista. Luulletikin näkyvät sinervät ja
sormensijat vielä tänäkin hetkenä pojan korvissa ja silmien alla.
Käpälämäkeen sitten rahoineen sen vilkkinän kanssa. Josu perästä
itkien, huutaen apua ja poliisia. Mihinkä poika, pikkanen taatiainen,
pitkän ryövärin jälessä pääsi? Ei mihinkään, ei kuhunkaan. Mutta
niinkuin suuhun ja käteen, niinkuin sallimuksesta joutuikin hän apuun
täpärimpänä sekuntina, Kalastajakadulle näkyi vaan enää rosvon haamu.
Hän likisti hattunsa syvemmälle ja lähti tuulispäänä ryövärin jälkeen.
Ja kiinni hän hänet sai, vaikka tosin yhdennellätoista hetkellä, sillä
liki suuren kivirakennuksen porttia jo ehti sissi. Sinne sisään jos
olisi ehtinyt kääntymään, niin ei olisi enää maksanut vaivaa muuta kuin
huutaa eläköön perään. Mutta oli hänkin siksi vikkelä. Poliisin
huostassa on nyt rosvo ja kauppiasta vaan odottavat rahoja perimään ja
päättämään...
Topias kelmeni.
"Jumalan onni, ett'ei tappanut poikaa. Minkähänmoinen peto,
minkähänmoinen julmuri onkaan se Josun isä? Nyt minä hullu, vaivanen jo
ymmärrän miksi poika pelkäsi yksin kotiin jäädä. Tulkaa sihteeri
kanssani."
Sihteeri tunsi tarkoin paikat ja vei Topiaan muitta mutkitta oikeista
ovista sisään. Huone oli alaston, rautaristikot ikkunain takaalla
lisäsivät synkeyttä. Topias näki jalkarautoja, käsirautoja seinillä. Ja
hän oli mennä seljälleen kuin näki edessään kiviensärkijän.
"Herra auttakoon! Tekö olettekin Josun isä? Ja jaloissanne on jo
raudat."
"Armahtakaa, armahtakaa!"
"Hämeen herrat köyhän miehen lasta", lisäsi kylmäverinen ja säälimätön
konstaapeli konnan rukoukseen. "Niin lauletaan Hallin Jannenkin
laulussa."
Univormuun puettu herra toi Topiaalle kiviensärkijän rosvoamat rahat.
Siinä oli seteleitä, kuparia ja hopeaa puoleensataan markkaan.
"Kaiketi tahdotte asian oikeuden eteen?"
"Armahtakaa, armahtakaa..."
"Lupaatteko", kysyi Topias änkyttäen kiviensärkijältä, "ett'ette tämän
erän perästä jalallannekaan astu Kalastajakadulle, ette puoleen
piiriinkään?"
"Lupaan; armahtakaa..."
Sihteeri ei malttanut pysyä erillään keskustelusta, vaan meni syyhyttä
saunaan. Kallistaen päätään oikeaan sanoi hän saarnaavaisesti:
"Kiittäkää onneanne, että jouduitte tekemisiin näin hyvän miehen
kanssa. Olisi nyt joku toinen, niin ei teitä auttaisi rukous eikä
raha."
"Suus kiinni, sinä nälkäroukku! Armahtakaa..."
"Sitä sappea, kun sillä miehellä on. Älkää häntä päästäkö noin vähällä;
vaatikaa..."
"En minä vaadi mitään muuta kuin sen, ett'ette tule käden
ulottumaani ... oi, voi tätä huonetta!" Topias syöksyi suin päin
kadulle, hengitti vasta siellä vapaasti.
"Oi voi sitä miestäkin, sitä kiviensärkijää! Kaivamalla kaivaa hautaa
itselleen. Josu poika! Onkohan sinussa enää ehjää luuta? Minä hullu..."
Puolijuoksussa tuli Topias Kalastajakadulle. Puodin ovet olivat
kiinni... Mutta näkiköhän vaan oikein? Kiinni ne ovat...
Juhannus-aattona jäi Josu piirustamaan kuvaa, jolle oli nimeksi pannut:
"Hellät Toverit." Se esittää kahta suutarin oppipoikaa tukkanuotan
vedossa. Poikia lähestyy takaapäin ja salaa mestari, voitonriemu
silmissä ja laskahihna kädessä. Kuva pani naurutuulelle katsojan, niin
oli luontevasti tehty...
"Josu tule avaamaan." Topias löi oveen. "Tule Josu."
Ovia ei avattu; ei vastattukaan mitään. Topias meni pihanpuolelle,
Poika on joko hartaassa työssä toverein kanssa ... tai vuoteenomana.
"Josu hoi! Tule avaamaan. Ei täällä pahaa miestä nyt ole. Josu, Josu!
Etkö minua tunne äänestänikään?"
Simo samassa tuli kuistin rapuille, huusi sieltä:
"Älä kolhi käsiäsi tyhjänpäiten. Ei siellä..."
"Onko hän sitte siellä?"
"Ei; ei ole siellä eikä täällä..."
"Mistä sen tiedät?"
"Tule kuulemaan."
Topias meni, sydän kurkussa, pahin pelko povessa. Heti
lauantai-ehtoisen tapahtuman jälestä oli Josu tullut kyökkiin, avaimet
kädessä, vanhat vaaterievut yllä. Emäntä oli yksin kyökissä ja hänelle
antoi Josu avaimet. Ei ollut itkeneen näköinenkään eikä muutenkaan
erittäin surullinen, sanoi menevänsä vaan Maijua tapaamaan ja ehkä
yönkin hänen kanssaan olemaan, Emäntä ei osannut mitään aavistaa, ei
vaatteistakaan, poika kuin oli ylen tarkka ja säästäväinen omalleen.
Mutta aamulla tulikin Maiju heille ja hän ei ollut nähnytkään Josua
sitte Juhannuspäivän, jolloin yhdessä kävivät kirkossa. Tyttö parka
itki jo tullessaankin. Emäntänsä oli taaskin kurittanut häntä
syyttömästi. Isäntä on juoppo ja riitelee vaimonsa kanssa joka päivä.
Vaimo purkaa kiukkunsa palvelustyttöön, lyö hänkin sitä joka tohtii.
Molemmat ovat rangaistut häpeällisistä rikoksista.
Johannan äiti ei julennut laskea tyttöä takaisin synninpesään, vaan otti
hänet omalla edesvastauksellaan kesken kuukautta palvelukseensa. Maiju
on kyökissä keittämässä kahvia kotiintulleille.
"Hätäkös tässä sitte, kerran Maiju on täällä."
Topias meni kyökkiin. Siellä oli neljäntoista vuoden vanha, hento
tyttö, jonka silmät ja kasvojenpiirteet muistuttivat ensimmäistä
ostajaa, ennen aikojaan lakastunutta vaimoa. Hän oli itkenyt silmänsä
turvoksiin Josun tähden eikä huolinut Topiaan lohdutuksista.
"Ei hän tule, ei hän taivu", virkkoi hän surullisesti pudistaen päätään
ja hilliten kyyneleitään. "Josu on..."
"Kuin muistaa miten hyvä hänen oli täällä, niin tulee piankin. Jahka
vähän kärsii, koettelee."
"Ei, ei... Te ette tunne Josua. Nälkää, vilua ja janoa Josu kyllä on
mies kärsimään, mutta totella ja taipua ei hän voi. Josu ei koskaan ole
totellut ketään muita, paitsi äitivainajata..."
"Minä näin äitisi kerran. Eikö hän kuollut maaliskuussa?"
"Kuoli. Jos hän eläisikin vielä, niin kyllä Josukin tulisi." Maiju ei
voinutkaan enää hillitä kyyneleitään...
"Älä nyt itke. Huomenna tulee uusi päivä ja huomenna Josu jo katuu ja
tulee."
Topias ei odottanut kahvia, vaan meni edellä kotiin. Josun huone oli
siivottu; vaatteet, paidasta alkaen, olivat naulassa, säästölaatikko,
kirjat, revolveri ja Toverit pöydällä. Uudet saappaatkin, joita säästi
niinkuin olisivat olleet kultaa, seisoivat pesukaapin ja muurin
välissä.
Pääkirja oli piirongissa; kahden päivän sisääntulot olivat siihen
merkityt ja rahat asetetut eri komeroon rahalaatikossa.
Simon ja Johannan tultua menivät he puotiin. Pieninkin kapine oli
paikoillaan. Lootassa oli rahaa toistakymmentä markkaa.
"Katsokaas", huudahti Topias osottaen sormellaan lattiaa; "tuossa on
verta, ja tuossa, ja tuossa. Voi kaiken kauheata miestä!"
Hyytyneitä verilätäkköjä olikin lattialla monessa kohden. Kuin he
katselivat tarkemmin, niin huomasivat että verta muuannekin oli
pirskunut pisaroittain.
"Voi mua hullua...!"
Sinä ehtoona valvoi Topias kauemmin; mieli ei tyyntynyt, ajatukset
eivät rauhoittuneet. Ennen maata menoaan kävi hän vielä Josun
huoneessa, katseli kirjoja, kuvaa, etsi veripilkkuja vaatteista.
Lähtiessään pudotti hän säästölaatikkoon viisi penniä.
Nukkuissaan hän näki ilkeitä unia. Hän oli taas olevinaan suuressa
kivirakennuksessa. Siellä kolmannessa kerroksessa näki hän Josunkin,
muita mustempana, muita likaisempana. Suuri rakennus sitten muuttui
äkkiä pieneksi alastomaksi huoneeksi, jonka seinillä oli käsirautoja ja
jalkarautoja ja jonka akkunan takaalla oli rautaristikko.
Aamu tuli ja kaikki olikin vaan unta, pahaa unta. Jumalan kiitos,
ett'ei toki totta ollut. Oli jo surua tarpeeksi; vähemmässäkin.
"Missä raukka yönsä lepäsi? Kukaties paljaan taivaan alla, kovalla
kalliolla. Mitä hän päivällä tekee? Pahuutta. Mitä hän kuulee ja näkee
ympärillään? Pahuutta."
Semmoisia kysymyksiä versoi Topiaan päässä; ne katkeroittivat hänen
mielensä ja muuttivat hänen tyynen luonnonlaatunsa kärtyiseksi,
äreäksi.
Vaan olihan kaupungissa poliiseja. Topias puhui niille onnettomuuden
tapauksen. Lopuksi lausui hän käskeväisesti ja niinkuin vihoissaan:
"Etsikää poika vaikka harmaan kiven sisästä; kyllä minä maksan
vaivanne."
Poliisit ryhtyivät etsimään paraan perästä ja heitä auttoi sihteeri,
Hänkin huini poikajoukkoja toreilla, satamissa, mutta kului viikko,
toinenkin eikä vaan Josun jälkiä haistettu. Topias tuli kärsimättömäksi
yhä, ei jaaritellut ostajien kanssa niinkuin ennen ja harventi
käyntejään talonpuolella.
Päiväsurunsa oli toki hänelläkin. Erään kerran loppui kahvi ja oli
lähdettävä kaupungille uutta toimittamaan. Tukkukauppiaalle luki
silloin Topias suolaisen arvostelun muurahaispesän järjestyksestä ja
vertaili sitä kyläkuntain järjestykseen. Edellinen oli kehno
jälkimäisen suhteen. Maalla jos katosi ihminen, niin liikkeelle
lähtivät kylämiehet eikä ajateltukaan heretä ennenkuin kadonnut oli
löydetty. Kuinka toisin täällä! Vaikka on sotaväkeä ja muuta väkeä,
jotka joutaisivat hakuun lähteä, niin tietävinäänkään ei olla pojan
katoamisesta. Se on sydämmetöntä välinpitämättömyyttä kuin annetaan
heikon ja turvattoman...
Minkäpä sille teki tukkukauppiaskaan, vaikka oli säälivä luonto
hänellä. Ja pojassahan itsessä syy. Miksikä karkasi?
Topias ei suvainnut Josua sanottavan syylliseksi puolella sanallakaan.
Isän, konnan kaikki syy. Se hirtehinen oli taikinanmurena, josta sitten
hapatus kävi.
Olihan se niinkin. Mutta mitään muuta keinoa kuin odottaa talvea ei
ollut. Kylmä ja nälkä pehmittävät, ottavat sisun pois. Odottaminen
siis...
Tuosta jo Topias suuttui; hän avasi tukkukauppiaan silmät ja korvat
lausumalla:
"Ja minä sitten istun kädet ristissä odottaen talvea, kylmää. Niinkö
sanoitte? Ajatelkaa, että poika olisi oma lapsenne. Odottaisitteko
sitten vaan talvea, istuisitteko kädet ristissä...?"
Kysymys ei kuulunut säädyttömältä, nenäkkäältä, niin lämmin oli siinä
henki ja niin sydämellisesti lausuttiin sanat.
"Kyllähän tulee kuin aikansa on. Eihän maa niellyt, eihän meri vienyt
poikaa. Toivotaan vielä." Tukkukauppias puristi Topiaan kättä. "Minulla
on kiirettä. Hyvästi! Toivotaan toki..."
"Toivossa aikakin kuluu." Topias lähti kävelemään kotiin päin.
Ilma oli rasittavan tyyni ja kuuma. Keskikesän aurinko paahtoi
pilvettömältä taivaalta; säteet heijastivat laseista, seinistä,
trottoareista ja polttivat kävelijän kasvoja. Keskikaupungissa ei
liikkunut tuulen värettäkään. Hitaasti ja niinkuin aprikoiden
askeleitansa, käveli Topias; ruumiinsa oli kuuma mutta mielensä kylmä.
Kuin hän vaan näki pienen pojan, niin heti sen Josuksi luuli ja luokse
riensi, ilonsirma silmissä, toivonsirma sydämmessä.
Pettymyksien lisäksi tuli hän vielä käyneeksi harhaan. Merenlahti jo
näkyi, mutta katu ei ollutkaan Kalastajakatu.
"Sekö vielä tässä!" napisi hän itsekseen.
Mutta samassa näkikin hän kaksi poikaa lahden rannalla; pojilla oli
onget olalla ja tuohiset kädessä.
"Annas ollaksensa! Eikös nuo olekin Josun silloiset riitaveikot?"
Topias taas kiirehti ilon ja toivonsirmaneen.
"Narttu vieköön! Samat velikullat ovat ja ongelle menossa. Sitte minä
olenkin ämmä, jos ei tästä nyt..."
Topias lähti juoksemaan poikien perään ja huusi heille:
"Kuulkaa, hyvät Jussit."
Pojat seisahtivat. Jo matkan päässä otti Topias rahakukkarostaan kaksi
markan kappaletta. Saavutettuaan pojat hypitteli hän markkoja
kämmenellään ja kysyi:
"Näettekö, mitä minulla on tässä kädessäni?"
"Näemme; siinähän on kaksi herraa!"
"Kaksi nuorta ja kaunista herraa!"
"Nyt on seikka semmoinen, että te saatte nämä rahat, nämä nuoret ja
kauniit herrat, jos vaan tahdotte ansaita ne."
"Jos me tahdomme ansaita ne! Käskekää meitä ja me menemme vaikka mihin,
vaikka tervatynnyriin."
"Ja me teemme vaikka mitä, syömme vaikka naulan rohtimia."
"Minä osaan polttaa tupakkia, niin että savu käy korvistani."
"Ja minä saan savun tulemaan kynsieni alta."
"Minä osaan itkeä ja nauraa yht'aikaa."
"Ja minä osaan näytellä humalaista."
"Pahanpohtimet! Sanokaa jo mitä tahdotte."
"Sanokaa niin mitä tahdotte. Pahanpohtimet."
Pojat haltioissaan ja uteliaina odottivat mitä heidän piti tekemän.
Saatuaan suunvuoron virkkoi Topias:
"En minä ollenkaan epäile taitojanne, mutta nyt niitä ei tarvitakaan.
Jos tahdotte ansaita nämä, niin hankkikaa minulle tieto Josun
nykyisestä olopaikasta ja hankkikaa se hyvin pian."
"Ettekö mitään muuta vaadikaan?"
"Siinäkö koko työ onkin?"
"Mutta teidän pitää menetellä niin viisaasti ja varovaisesti, ett'ei
Josu saa haistaakaan. Uskallatteko..."
"Käännetty ja väännetty! Ettei tuota nyt..."
"Luettu ja laulettu! Ettei tuota nyt..."
"Siis sovittu asia. Te otatte selvän missä Josu nyt oleksii ja minä
annan teille kummallekin markan. Tuohon käteen."
Pojat eivät virkkaneet sitä tai tätä; katselivat vaan onkimatoihin.
"No ettehän uskallakaan."
"Kyllä me vaan uskallamme, mutta..."
"Asioissa on niin monta mutkaa."
"Käskitte meitä äsken tekemään sen hyvin pian."
"Jos me nyt menemme tuhlaamaan aikaa juonikkaiden särkien ja ahvenien
kanssa, niin ymmärrättehän, ettei tulekaan työstämme valmista hätään.
Mutta jos te uskotte antaa meille kummallekin etukäteen kymmenen
penniä, niin..."
"Ostamme korppuja syödäksemme ja heitämme ongellemenon... Tiedättekö,
särki ei olekaan niin yhdenpäiväinen; se närppii silloin tällöin ja
tarttuu onkeen koska muistaa. Jotta nyt pääsisimme paikalla toimiin,
niin antakaa meille kummallekin etukäteen..."
"Kymmenen vaivaista!"
"Eli kymmenen viheliäistä!"
Topias antoi kummallekin pojalle kymmenen penniä, lausuen antaissaan:
"Täysinäisen herran saatte kumpikin sitte."
"Mutta ettehän vaan syö sanaanne?"
"Ja juo lupaustanne."
"Älkää, hyvät ystävät, sitä epäilkö."
"Me lähdemme nyt sitten katsomaan missä Josu oleilee."
"Ja huomen-illalla tulemme sanomaan teille missä hän asustelee."
Kello kolmesta saakka istui Topias seuraavana päivänä, milloin hänellä
vaan oli joutilasta aikaa, puodin kynnyksellä ja tähysteli siinä
poikain tuloa. Silmänsä eivät väsyneet katselemiseen ja mielensä pysyi
jännityksessä. Kello ehti kahdeksaan, liike hiljeni kaupungissa ja
Kalastajakadulla; kello yhdeksän aleni aurinko taivaanrantaan,
merenpinta punerti. Yö, kaunis kesäyö hiipi kaduille käsikädessä
hiljaisuuden kanssa.
Kello kymmenen tulivat pojat.
"Tässä me nyt olemme ja nyt me tiedämme missä Josu on."
"Ja nyt me tulimme sanomaan teille missä hän on."
"Nyt on hän talossansa."
"Nyt on hän linnassansa."
"No ilmattu ihme!" Topias vei pojat huoneesen.
"Annettuaan heille voileipää ja maitoa syödä ja markan rahan
kumpaisellekin, sanoi hän:
"Ilmattu ihme! Lähtekäämme nyt."
He kulkivat kauas merenrannalle, Katajanokan taakse. Kuin sitten suuri,
kumoon kaadettu venhe näkyi etäällä, seisahtuivat pojat ja kysyivät:
"Näettekö tuota venhettä tuolla kaukana?"
"Näen."
"Sen alla on nyt Josu."
"No ilmattu ihme!"
"Menkää te nyt yksin; me jäämme tähän."
"Odottamaan teitä ja Josua."
Astuen varpaillaan ja pidättäen hengitystään läheni Topias venettä.
Savupilviä tuli sen päästä merenhiekalle ja heikkoa vihellystä kuului
alta.
Topias keikahutti veneen ylös. Josu oli jo makuulla, toinen käsi niskan
alla, toisessa kädessä sikarinpätkä. Perunanhituja, paistetun kalan
jätteitä ja suolakkeita oli hänen vieressään tuohisessa. Vuode oli
tehty kortteista, sammalista ja lehdistä.
"Sinä taas poltat, vaikka minä olen joka ilta pannut säästölaatikkoosi
kuusi penniä."
Josu ei liikahuttanut jäsentäkään, katsoi vaan avaruuteen ja vastasi:
"Kaikki katupojat polttavat."
"Onko sinun täällä parempi ollaksesi kuin kotoolla, Kalastajakadulla?"
"On."
"Kuinka niin? Minä luulisin täällä olevan hyvinkin katalan oltavan."
"Täällä en tarvitse pelätä isääni, sillä täältä ei hän löydä minua. Ja
vaikka löytäisikin, niin ei minulla ole mitään otettavaa. Täällä on
hyvä olla."
"Tule kotiin nyt."
"Enkä tule."
"Kasvatkin niin paljo, ett'ei vaatteesikaan sitten enään sovi ja minä
täydyn taas ostaa uudet sinulle. Heitä jo se sikaari suustasi."
Josu totteli ja heitti pätkän mereen.
"Menköön tuonnekin, mutta en tule, en."
"Miksi et tule?"
"Minä olen katupoika, minä olen rosvon poika." Sanat tulivat
korahtamalla.
"Miksikä niskoittelet? Ethän niskoitellut äidillesikään."
"Kuka sen sanoi?"
"Maiju."
Josu rupesi vapisemaan, kätensä puristuivat nyrkkiin.
"Isä lyö minua ja muut lyövät Maijua", lausui hän riivatulla äänellä.
"Minusta ei ole lukuakaan, mutta Maijusta. Kun minä kasvan suureksi,
niin minä tapan ne ihmiset, jotka ovat lyöneet Maijua."
Nojaten veneensyrjää vastaan antoi Topias minuutin mennä. Ankaralla
äänellä, lausui hän sitten:
"Sano minulle, kenenkä äidillä on semmoinen poika, joka karkaa hyväin
ihmisten luota pahuuden palvelukseen. Sano minulle kenenkä äidillä on
semmoinen poika, joka jo nuorena ja pienenä miehenä miettii ihmisiä
tappaa."
Koston idut tulivat kitketyiksi ajoissa ja niissä el vielä ollutkaan
syviä juuria: Josu kieritteli itseään hiekalla ja itki.
Topias kylvi kylvöään muokattuun ja pehmeään peltoon. Hän
nuhtelevaisesti jatkoi:
"Muut tahtovat sinulle hyvää, mutta itse sinä tahdot itsellesi pahaa.
Etkö ole kuullut sanottavan, että ihminen saa niitä kaloja joita hän
onkii. Minä selitän sen lauselman siten, että ongella siinä
tarkoitetaan ihmisen ajatuksia, haluja. Ajatteletko, haluatko tehdä
pahaa, niin myös kerran toteutuvat ajatuksesi, halusi; kerran ne ovat
kaikki tekoina. Paha on makeata ja pahat työt tulevat joutuinkin
rakkaiksi; pitkäkin nuora täyttyy niistä pian, sillä yksi pahateko on
portaana toiselle pahemmalle. Mutta sitten ne kuristavatkin. Kuin
pahojen töiden nuora tulee täyteen, ei se enää olekaan makea, sillä se
on piikkiä täynnä. Kukin paha työ on piikki ja jokainen piikki pistää,
kuristaa. Tämä karkaamisesi on myöskin yksi piikki, pitkä ja terävä,
hyvin pitkä ja terävä."
Josu kätki kasvonsa hiekkaan; itki että ruumiinsa vavahteli.
Topias käänsi veneen kumoon, tarttui Josua käteen ja lausui lempeästi:
"Sano minulle kutka nyt tuolla korkeudessa, tähtien takana iloitsevat
kyyneleistäsi, murheestasi."
Nousten polvilleen ja katsoen Topiasta silmiin, vastasi Josu:
"Jumala ja äiti."
Aurinko nousi, rastas viserti aamuvirttä riemumielin. Yön lyhyt valta
oli loppunut ja ihana kesäaamu alkanut.
"Mennään nyt." Topias nosti Josun seisomaan.
He lähtivät kävelemään kotiin Kalastajakadulle.
* * * * *
Johannan setä ikävöi merelle, pyynnöt, rukoukset eivät auttaneet. Kuin
orjan herransa käskyä, täytyi hänen totella aaltojen houkutuksia.
"Kuin tulen toisen kerran, niin sitten jään luoksenne olemaan. Herran
huomaan siksi." Hän irroitti kaulastaan Johannan kädet ja läksi.
Vastoin Johannan ja hänen vanhempainsa tahtoa osti Simo talon
Kruunuhaasta ja tahtoi muuttamaan sinne. Johanna tuli alakuloiseksi,
vaan suostui muuttoon, koetettuaan ensin tehdä heikkoa vastarintaa
jonkun kerran. Itsekään ei tiennyt miksi aavisti ja pelkäsi onnettomia
päiviä, ilotonta tulevaisuutta. Sisällinen ääni, hyvän hengettären
tapainen, puhui ja pelotteli. Korviaan ei voinut tukkia ääneltä,
levollisesti ei voinut ajatella tulevia aikoja.
Vanhukset olivat kiintyneet Kalastajakatuun. Siinä olivat alottaneet
köyhänä elämään. Muuttamisesta eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan,
niin raskasta kuin ero ainoasta lapsestaan heille olikin.
Maiju sai vapaasti valita palveluspaikan, joko lähteä nuoren emännän
kanssa tai jäädä edelleenkin vanhaa emäntää palvelemaan. Tyttö oli
epätiedossa muuttoaamuun asti. Josu ja Johanna olivat maneeteina,
kumpikin veti puoleensa häntä. Ratkaisevana silmänräpäyksenä voitti
Johanna ja Maiju seurasi nuorta pariskuntaa heidän ensimmäisenä
palvelijanaan.
Sunnuntaipäivät vielä olivat heille kaikille hiljaisen riemunpäiviä.
Sunnuntaiaamuina tulivat Johanna, Simo ja Maiju vanhuksien luo ja
yhdessä sitte lähtivät sanaa kuulemaan. Kirkkotie tosin eroitti heistä
Topiaan, Josun ja Maijun, mutta ero ei häirinnyt sielujen sointua.
Erotessa ja yhtyessä oltiin iloisia ja ilossa oli hengellistä rikkautta
virtanaan.