Tuli kylmä talvi; pitkiä pakkasia ja pitkiä pyryjä oli yhtenään. Topias
ei ollut vetänyt vääriä viivoja piirustuksiinsa eikä ollut laskenut
väärin laskujansa. Ensimmäisestä urakasta ei hän päässyt kymmenenkään
markan isännäksi, mutta jo syksytalvella huusi hän suuremman huudon,
josta voitti sievän summan, lähimaihin kolmeensataan markkaan.
Josu vaurastui ja kehittyi nopeasti. Älykkäissä kasvoissaan ei näkynyt
jälkeäkään entisestä katupojasta. Sielunsa oli terve, mielensä hilpeä
ja vilkas, järkensä terävä. Hän oli isäntänsä oikea silmä, oikea käsi.
Oli aamupäivä, ulkoolla pakasti ja pyrytti. Lumisena ja kuuraisena tuli
Topias kaupungista, mutta ei malttanut riisuakaan ennenkuin jo virkkoi
Josulle:
"Vaikka ajattelisit pääsi yhdeksään kertaan ympäri, niin et sittekään
arvaisi mitä äsken tein."
"Ettehän vaan ostaneet pitkää ja korkeata..."
"En toki. Minä otin hankkiakseni satatuhatta luudanvartta."
"Vai satatuhatta. No eipä vähät mitään. Kuka niitä tarvitsee?"
"Ne viedään ulkomaille, sorvataan vaan ensin täällä sorvaustehtaassa.
Tehtaan herrojen kanssa minä kontrahdin tein."
"Tehtaasen on, tiedän mä, Alekseillakin osansa. Mutta nyt minun täytyy
lähteä."
Josun oppitunti kirjanpidossa alkoi ja hänen oli joutuminen opettajansa
luo. Vääntäen Vappuvainajan laulun sanat, hyräili hän mennessään:
"Ja se rikkaus, ja se rikkaus!"
Josun mentyä otti Topias Helan valokuvan käteensä, katseli sitä ja
lauloi laulun vääntämättömänä.
Sitte katseli hän kontrahtia, johon oli nimensä kirjoittanut. Arvelutti
ylen rohkea kauppa ehtoineen, määräyksineen, vaikka oli rahasta tiukka
aika kaupungissa ja maalla. Jos siitä kastumaan rupee, niin kastuu
kaulaa myöten, jos takavoitoksi kääntyy, niin ei siitä selvitä sadalla
markalla, eipä vielä kahdellakaan. Penni on pieni raha, mutta jos
penninkin voittaisi joka varrelta, niin kyllä kastuisi kaupasta ja
kastuisikin roimasti. Puolet eli viisikymmentä tuhatta semmoista
tuumanpaksuista kalikkaa löytyy surutta kodin ja Yli-Tuomon
niitynmäkilöistäkin...
Kruununsihteeri tulikin samassa puotiin. Hän oli surullinen ja kuin
puhui niin hampaat kalisivat ja ääni kähisi.
"Te saatte tuolla lailla kuoleman yskän. Kasvonne ovat siniset."
"Minä yskälle sen seitsemän, mutta..." ääni muuttui surkeaksi ja lause
keskeytyi.
"Onko vieläkin pahempia...?"
"On; komisarius on kuollut!"
"Ja te olette nyt viraton."
"Niin olen."
"Minulla on työtä teidän moiselle miehelle."
"Ettehän leikkiä laske?"
Topias näytti sihteerille luudanvarsi-kontrahtia.
"Minä otan teidät apulaisekseni, jos ette vaan ole kovin kallis."
"En minä ole kallis; minä tyydyn siihen palkkaan, jonka itse annatte."
"Josun huoneessa saatte asua, saatte muuttaa jo huomenna, kyllä minä
siksi toimitan sängyn. Mutta huomenna jo täytyy lähteä luudanvarsia
ostamaan. Ostakaa joko läheltä eli kauempaa, mistä vaan saatte
helpommalla hinnalla ja huokeimmilla ehdoilla."
"Semmoista puhetta kelpaa kuunnella. Talonpojat vaan ymmärtävätkin..."
"Huomenna puhutaan tarkemmin."
Josun tultua kotiin meni Topias Simon luo. Johanna itki ja Simolla oli
edessään pöydällä punssipullo, ryyppäili siitä, vaikka oli jo puoli
humalassa. Topiaan silmät ihan sokenivat suuttumuksesta, mutta sen
sijaan, että olisi ruvennut pitämään nuhdesaarnaa, virkkoi hän
viattomalla äänellä:
"Myötkö minulle vanhat turkkisi?"
"Mitä niillä teet?"
"Kysy sinä sitä. Sano myötkö eli etkö?"
"Pöhkö! Osta tai ota ilmaiseksi. Pöhkö!" Simo kaatoi punssia lasiin.
Johanna tuli häntä estämään ja pyytämään.
"Älä Simo kulta enää ryyppää."
Simo kiersi toisen kätensä Johannan ympäri ja veti hänet hellästi
syliinsä, toisella kädellään vei hän huulilleen punssilasin ja tyhjensi
sen.
Illalla meni Topias talonpuolelle. Vanhukset istuivat teepöydän ääressä
ja vaimon oikea käsi oli miehen vasemmassa kädessä. He paraillaan
lukivat Jaakopin epistolasta sanat:
"_Autuas on se mies joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu
on, niin hänen pitää elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut
on, jotka häntä rakastavat_."
Topiaan inhimilliset viisaudet menivät tuhansiksi kappaleiksi. Hänen
mielensä oli pakahtua, mutta äänettömyys huoneessa oli siksi pyhä,
ett'ei sitä voinut rikkoa. Emäntä kaatoi teetä kuppiin ja viittasi
häntä juomaan. Tee oli jäähtynyt kylmäksi. Topias joi kylmää teetä ja
tuli murretuin mielin pois.
Illan yksinäisyydessäkin hän vielä näki heidän äänettömän surunsa. Hän
näki miten turvautuivat suuressa murheessaan Jumalan sanaan, miten
alistuivat napisematta korkeimman tahdon alle.
Monta kertaa ennen nukkumistaan huokasi Topias:
"Voi taivaan hyvä Jumala ja perhoispariskunta!"
Aamulla varustettiin sihteeri matkaan. Rahaa antoi Topias niin paljo
yli käsirahojen, että sai ostella voitakin yhdellä tiellä ja rahojen
lisäksi hyviä neuvoja pään täydeltä. Penni piti säästettämän missä sen
vaan voi säästää, turhaan kyydillä ajeleminen oli vältettävä ja
pyrittävä matkamiesten ja muiden semmoisten rekeen, jotka vievät
helpommalla.
Sihteeri nosti turkinkauluksen korvilleen ja vakuutteli lähtiessään
rahoineen, ohjeineen:
"Te olette tyytyväinen matkaani; saatte nähdä vaan."
Josun silmät olivat syrin karin ja hän ei puhunut eikä pukahtanut
tuntikausiin. Topias valmistihe lähtemään kolmen junassa kotiin.
"Mitä varten on nenäsi mennyt solmuun?"
"Miksi otitte meille vierasta väkeä? Ei sihteeristä ole meidän
mieheksi."
"Älä nyt lähimmäisestäsi pahoin ajattele, parempi että lähdet tuliaisia
ostamaan ja pistät pienen runon Helalle."
"Viikkoon aikaan ei ole ollut talkkunajauhoja ja runohenki..."
"Surkea runoniekka! Minä pyydän Helkaa laittamaan talkkunapussin
kaulaani. Mene nyt ostamaan..."
Josu puki palttoon ylleen, veti hansikkaat käsiinsä ja lähti. Päänsä
heitti hän vallattoman mahtavaan asentoon.
Topias ei voinut katsella menoaan nauramatta, niin tuo osasi astua
hienosti ja pitää päänsä uljaasti kenossa. Olisi Maiju näkemässä niin
syntyisi riita kuin kovasin pikkuparoonin ja palkkapiian välille.
Harvas ja kerta kuin Maiju heillä käy tulee siitä aina nupinaa ja
jupinaa, Josu kuin aina ärsytteli herrasryhtiä tavoittelemalla
puheissaan, askeleissaan. Maiju jo uskoo, että ylpeys kasvaa veljen
toiseksi olennoksi.
Kauan viipyi Josu kaupungilla, mutta Topiaalle ei tullut aika pitkäksi,
sillä aivonsa oli rakentelmia, tuulentupia täynnä. Yksi rakas ajatus
tuli ja toinen meni; juotos ne kaikki yhdisti yhdeksi kukkapoluksi. Ja
kukkapolun äärimmäisessä päässä oli pitkä ja korkea kivikartano
valtakaupungissa!
Josun hoilaus hänet herätti rakkaista unelmista.
"Ijät ja ajat olitkin..."
"Kävin monessa paikassa, mutta nyt olenkin runotuulella. Lyijykynä vaan
tänne."
"Voi velikulta, veikkonen!"
Josu löi laulua makeiden ja kauniiden ympäryspaperiin sillä aikaa kuin
Topias vyötti turkkiaan.
"Nyt ollaan valmiita."
"Niin täälläkin ... painovirheetkin ovat jo..."
"Hyvä... Huomenna tulen takaisin ... Pyöritäänpä nyt tuulimyllyä
ennenkuin erotaan."
He pyörivät siksi että molemmat hengästyivät.
"Nyt minä lähden. Hyvästi vaan!"
Josu tuli perään puodin kynnykselle ja virkkoi Kalevalan tapaan:
"Mitäpä jos olisi koppoa net'en korjahan?"
"Voi vekkuli itseäsi!"
Kirjaimet kultasepän kyltissä näkivät Topiaan ja kaukaa kääntivät
kylkeään, niin että olivat aina suoraan häntä kohden.
"Mitäpä jos olisi mennä ostamaan sormuksen?"
Tietämättään oli Topias lausunut sanat ja tietämättään oli hän tullut
kadun poikki kultasepän puotiin. Pieni oli sormus, jonka osti;
pikkusormessaan ei se mennyt kuin hivenen ylitse ensimmäisen taipuman.
Mutta tuulentuvat ja kivikartanon se varjosi ja syrjään sysäsi. Se
vaihtoi ne kaikki pitkiin silmäripsiin ja hopean heleään ääneen.
Kolmatta kievarin väliä oli asemalta Yli-Tuomoon, mutta kolmatta ei
ollut enää pitkältä, pari virstaa vaan sivutietä. Ne Topias käveli,
laskien kyytimiehen Simon kodin kodalta takaisin menemään. Pienessä
tuvassa oli jo pimeä hänen mennessään ohi. Sisään olisi muuten
poikennutkin terveisiä tuomaan. Mutta nyt ei sopinut. Nukkukoon eukko
rauhassa, kuitenkin on kukkunut aamua aikaiseen...
Taivas oli tähdessä eikä tuullut nimeksikään. Tähtien karkelota oli
kuukin tullut katsomaan ja valaisi nyt kapeata metsätietä. Valkoiseen
hankeen loivat puut ja pensaat varjoja; metsän hiljaisuus oli täynnä
haltiain haastelua, impein hengähdystä.
Metsätie loppui ja aukeama alkoi. Näkyi valkea Helan kamarissa, näkyi
tuuliviiri akkunan kohdalla. Jota lähemmäksi Topias tuli tuuliviiriä ja
valoa, sitä nopeammiksi muuttuivat askeleensa. Ali-Tuomon pihalla hän
ei enää käynyt, hän juoksi, nousi rapuissakin kahdella hypyllä.
Perttu luki iltavalkian lähellä "Sibyllan ennustuskirjaa".
"Sinäkö se olitkin. Kuuleppa kuinka tässä..."
"Minä se olen. Entä Helka?"
"Tuli juuri kotooltasi ja meni kamariinsa... Tässä sanotaan..."
"Älä joutavia jaarittele." Topias meni hiljaa kamariin.
Helka istui selin oveen, kutoi sukkaa ja hyräili:
"Voi mikä lienee tullutkaan,
Kuin ei jo kultaani kuulukaan."
"Helka!" virkahti Topias ja astui hänen eteensä.
Helka siunahti; ääni värisi kuin haavanlehti ja sukankutimet putosivat
helmalle.
"Säikähdin; tulit kuin taivaasta pudotettu." Ääni oli tyynempi, mutta
silmät olivat jo ehtineet tulistumaan, sydän oli jo ehtinyt
sykkäilemään.
"Minä ostin sinulle sormuksen. Sopiiko minun ostamani...?"
Vallaton hymy oli hiipimäisillään Helan huulille, vallattomat kuopat
olivat muodostumaisillaan poskille, mutta kuin katsoi hän Topiasta
silmiin, niin voimat pettivät, sulut murtuivat ja sydän otti
väkirynnäköllä omansa.
"Sinä paha poika!" sanoi hän puoleksi itkien puoleksi nauraen. "Olethan
ikäsi tiennyt ett'ei Helan sormeen kenenkään muun sormus sovikaan."
Tapani leikkasi tallinparvella silppua heidän mennessään Yli-Tuomoon.
Martta puuhasi tuvassa illallista, Hanna oli hereillä kätkyessä ja Topi
siinä vieressä puuhevosineen.
"Setä, pörhönen!" Hevonen kaatui nurin niskoin ja Martta oli vähällä
särkeä saviastian.
"Hyvät lapset, Herran lahjat. Mistä siunatuilta...?"
Mutta jo näkikin sormuksen siskon sormessa.
"No jo nyt..."
Kuin tuulessa juoksi hän tallinsillalle ja huusi Tapanille:
"Tule sisään; vieraita tuli."
"Keitä?"
"Sulhaisia ja morsiamia."
"Oletko järjelläsi?"
"Olen... Tule nyt."
Hälinä kuului tallinparvellekin Tapanin korviin. Ketähän väkeä siellä
onkaan? Helan heleä ääni kuuluu yli muiden, mutta kuuluu sieltä
karkeampikin ääni, vaikka poika kirkuu kuin veitsissä. Sulhasia ja
morsiamia. Totta toisen kerran! Siitä on kauan kuin tyttö on noin
heleästi nauranut.
Käytyään ensin tallin miespuolessa tuli Tapani tupaan ja jäi
hämmästyneenä seisomaan ovensuuhun. Veli kotoolla! Ja minkäänlaista
tietoa edeltäkäsin lähettämättä. Mitä onkaan tapahtunut? Ei ainakaan
mitään ikävää, eihän silloin noin peuhattaisi.
Vilahdukselta näki hän sormuksen Helan sormessa kun hän keinutteli
tyttöä käsivarrellaan. Sitäkö siis ilo ja häly merkitseekin?
Semmoisella hypylläkö se tehtiinkin? Veljen toinen silmä on auennut,
ehkä toinenkin kohta aukenee. Lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä
käytetään.
Tapani sammutti soihdun, meni ja nykäsi veljeänsä, lausuen samassa:
"Tule jo katsomaan tytärtänikin, miten on kasvanut kauniimmaksi sitte
viimeisen. Sillä on tädin silmät, äidin..."
"Mennäänkö Topi?"
"Ei; ajetaan vielä."
"Tehdään toi ja syödään voi."
Metakoimisesta ei olisi hevin heretty, Martta avasi matkalaukun, löysi
sieltä Josun ostamat ja heitti ne Helan syliin, tullen itse viereen
katsomaan. Päällyspaperiin oli kirjoitettu lyijykynällä kaksijaksoinen,
ontuva runo jonka Helka heti luki: