Talvi oli mennyt ja päivät olivat jo keväisiä.
Tähän asti ei Topias ollut tuntenut ikävää nimeksikään. Tointa ja työtä
oli hänellä puuttumatta. Varhaisina aamuhetkinä lueskeli hän kirjoja,
joita Johanna hänen luokseen toi, päivillä oli hän kauppiaana puodissa,
emäntänä ja piikana kotonaan. Mielensä oli pysynyt kiinnitettynä
aineellisuuteen, käytännöllisyyteen. Pääkirjan numeroilla oli
ihmeellinen lumousvoima silmiin, mieleen.
Mutta kevät teki muutoksen. Päivät, jotka olivat ennen joutuneet iltaan
pian kuin puro putouksessa, alkoivat tuntumaan pitkiltä ja pääkirjan
numerot menettivät ihmeellisen lumousvoimansa. Ajatukset katkoivat
aineellisuuden kahleet ja puodilla, kaupanteolla ei ollutkaan enään
suurta arvoa. Topias koetti ajatuksiaan vangita, mutta ei voinut. Jos
niitä toiselta viereltä solmesi pääkirjaan, niin toiselta jo mennä
viuhkittivat järvelle, kummipojan kehdon viereen ja Helan kamariin.
Monta puuta, monta kiveä, monta mätästä, joiden olemassa oloa ei hän
ennen ollut huomannutkaan, keksivät ajatukset istumasijoiksi itselleen,
levähdyspaikoiksi lennolleen.
Kevätpäivä oli illassa, aurinko alenemaisillaan.
Luettuaan rahat, päivän sisääntulot, otti Topias pääkirjan tiskille,
kirjoitti numerot kirjaan. Kauppa oli käynyt vilkkaasti kaiken päivää,
tuskin puolta tuntia oli puoti ollut tyhjänä. Kuka jätti markan, kuka
kaksi ja niin korkeni summa yli yhdeksänkymmenen!
Tukkukauppias ja Simo olivat kehoittaneet häntä laajentamaan liikkeensä
ja muuttamaan keskikaupunkiin. Mutta Johanna oli kieltänyt kovasti ja
samassa saarnannut tyytyväisyydestä ja ahneudesta. Mitäpä jos ei
huolisikaan Johannan kielloista? Mitäpä jos laajentaisi liikkeensä ja
muuttaisi valtakaupunkiin...? Pääkirjan numerot muuttuivat;
yhdeksänkymmentä markkaa suureni yhdeksäksisadaksi markaksi!
Vieterikello oli vaiti; aurinko paistoi huoneesen oven pienistä
ruuduista. Nojaten kyynäspäillään tiskiin katseli Topias yhä kirjaan.
Hänen huulensa menivät hymyyn, sillä kopeat numerot samenivat,
himmenivät ja niitten sijassa näkyi pitkäripsiset silmät!
"Vielä ei ole päivä lopussa, vielä voisi yksi ja toinen käydä
kaupoilla, mutta minun mieleni on sairas ja ruumiini veltto. Kyntäminen
tai halkojenhakkaaminen olisi minulle nyt hyvin terveellistä."
Topias korjasi kirjan ja rahat, pani oven salpaan ja meni ulos. Lumi
oli roskana ja räystäiltä lorisi vesi. Meren valkoiseen vaippaan oli
aurinko hioittanut sinisiä pilkkuja. Tuulikin oli pehmeätä, tuoreelta
ja makealta tuntui huulissa. Valtakaupungissa se ei olekaan semmoista;
siellä on tuulessa asfaltin hajuakin... Mutta täällä, Kalastajakadulla,
se on puhdasta, etenkin kuin tuulee tuolta mereltä, kuten nytkin. Ja
meri, sehän on kuin Korsijärvi. Kenties jo tulevalla viikolla sulaa
järvi ojan suusta, Tapani vie siihen rysiä ja niitä käy kokemassa
tietenkin Helka!
Taas näki Topias tuliset silmät pitkine ripsine.
"Minä menen Johannan luo, ehkä ikäväni sitten..."
Johanna tuli häntä ovessa vastaan, ilon, onnen taivas silmissä.
"Hyvä että tulit, aioinkin juuri tulla..."
"Minua vaivaa koti-ikävä. Ikävöin järveä, poikaa..."
"Laps'kulta!"
"Jos menisin viikoksi, kahdeksi kotiin."
"Laps'kulta!"
"Ei minun pääni yhtään kiellä, vaikka lähden huomenna."
"Laps'kulta!"
"Nähtyäni järven, pojan ja ... pitkän matkan."
"Kirjoita Tapani tulemaan vankkureilla ja luokkavaljailla."
"Naura vaan, parempi katsoa nauravan suuhun kuin... Sinulla on
silkkiliina päässäsi, minne...?"
"Mennään Simoa vastaan."
"Näin aikaiseen!"
"Tänään hän tulee aikaisemmin. Eikö hän ole puhunut sinulle..."
"Ei Simo enää kykene mitään järjellistä puhumaan. Hän on niin
onnellinen."
"Onko hän niin onnellinen?" Johannan haaveellisissa silmissä oli
verraton riemu. Hän tarttui Topiasta paksuun peukaloon kiinni. "Onko
hän niin onnellinen? Sano!"
"On, on. Onnellinen on sulhasesi."
"Huomenna on kihlajaisemme."
"Tule sitte, kultanen!"
He kävelivät puolittain kiirehtimättä. Topias lupasi kirjoittaa
Helalle, että jättää kaupunkiintulonsa tuonnemmaksi, häiksi. Tapani ja
Perttu voivat tulla maata myöten, Helka ja Topi junassa, päivää,
kahtakin ennen. Jakaisi vaan odottaa...
"Kuukauden. Simo tietää jo mitä rengin leipä maistaa. En minä anna
hänen olla kauemmin kenenkään käskettävänä." Johanna tuli lähemmäksi,
loi kauniit silmänsä Topiaasen ja likisti paksua peukaloa. "Sinä sanoit
hänen olevan niin onnellisen. Älä lue sitä minulle viaksi" -- ääni
muuttui hiljaiseksi -- "mutta minä olen ylpeä hänestä ... ja sinusta!
Oi, minä olen ylpeä kaikista teistä, joiden seurassa hän on kasvanut.
Tiedätkö, toisinaan on Simo juuri niinkuin sinä."
"Kaikki me olemme ylpeitä Simostakin. Marttakin sanoi jouluna..."
Topias keskeytti lauseensa ja hiljensi äkkiä askeleitansa. Heidän
kohdallaan kadun toisella puolella, oli kolme pientä poikaa kuumassa
käsikähmäkässä keskenään. Kaksi isompaa näkyivät olevan liitossa, joten
pienin taisteli ylivoimaa vastaan. Pieni urho, joka torjui lyöntejä ja
antoi lyöntejä, oli Josu. Päättäen sanoista, joita kahakassa
vaihdettiin yhtä tiheään kuin iskujakin, oli riidanaiheena joku löytö,
josta liittoutuneetkin vaativat osaa. Topias kiirehti apuun ja kehoitti
poikia:
"Sopikaa riitanne."
Ahdistajat tekivät aselevon ja suurempi alkoi selvittämään riidan
syytä. He olivat nähneet lakritsipyssyn kadulla ja lähteneet yhtä
haavaa kaapaisemaan sitä, mutta Josu oli vikkelin ja ennätti ennen.
"Vaikka on pienin."
Mitäpä tuo pienuuteen kuului? Vaikka onkin pienin niin on semmoinen
jehu! Tahtoo nytkin pitää yksin kaikki, vaikka jakaminen olisi vaan
oikeus ja kohtuus, koska se kaikin nähtiin.
"Kuinka te sen kaikin näitte?" virkkoi Josu, sovittaen itseään
parempaan puolustusasentoon; "edellänihän te kävitte."
Topias uskoi jo totuuden olevan Josun puolella, mutta toinen velikulta
tokasi:
"Jos me edellä olisimme olleet, kuinka me sitte olisimme nähneetkään?"
"Että löysit..."
"Kun olin niin hullu, että sanoin."
"Sama mieskin; sinä nyt olisitkin..."
"Sama jehukin; sinä nyt vaan..."
Huomattuaan asian haarat ristiriitaisiksi, rupesi Topias
rauhanvälittäjäksi. Hän sanoi osaa vaativille.
"Tyydyttekö siihen, että minä annan teille kummallekin viisi penniä ja
te sitte puolestanne annatte Josun pitää löytönsä?"
"Tyydymme; tuohipäitähän olisimme, joll'emme..."
"Oikeita nautoja olisimme..."
Topias antoi rahan kummallekin pojalle ja kysyi samassa:
"Ja oletteko nyt sopumiehiä?"
"Olemme. Hyvä Jussi minä olenkin!"
"Enkä minäkään ole mikään paha Paavo!"
"Uskon minäkin sen. Lakritsi vaan on ylen makeata ja... Tule Josu
huomenna käymään minun puodissani Kalastajakadulla. Minulla on asiata
sinulle. Tule siihen puotiin, jonka päädyssä on tuuliviiri."
Kertoen Johannalle syksyistä kohtaustaan Josun kanssa, jatkoivat he
taaskin matkaansa kiirehtämättä, mutta Simo ehti jo hyvän matkan heitä
vastaan. Topias tervehti häntä suorin sanoin ja runolla:
"Sinäpä ehdit häistä läksiäisiin... Sulhanen suuressa onnessa, etsivi,
rientävi, löytävi..."
Simo siitä nauramaan:
"Luetko arkkiveisuja, vai osaatko omasta päästäsi. Hitoissa! Ei täällä
muut kauppiaat ainakaan runohengestä rikkaita ole."
Topias aikoi vielä jatkaa Maan kyyhkysestä ja öljypuun lehdestä
niinkuin sulhasen ja morsiamen vertauskuvista, mutta ei voinut naurusta
hänkään.
"Hupeloita me ihan olemme", Johanna koetti hillitä nauruaan. "Ei olisi
liikaa, vaikka ihmiset osoittelisivat sormillaan meitä."
"Sano, että olemme hupsuja ja sano että osoittelevat varpaillaan meitä,
en minä välitä rahtuakaan. Miksi en nyt saisi nauraa ja olla iloinen?
Huomenna on minulla vapaapäivä, kentiesi ensimmäinen vapaapäivä
ijässäni. En ole herrastanut, en ole vetelehtinyt päivääkään, niin
pitkälle kuin itse muistan taakse päin vuosiani. Onko liikaa, jos nyt
olen hupsu? Lue, Topi, veisujasi, olkoot sitte arkista tai omasta
päästäsi." Simo otti käsivarrelleen Johannan, huolimatta
kadullakulkijain uteliaista silmäyksistä.
Aamulla tuli Josu puotiin. Topias ja Simo tutkivat hänen tietojaan.
Poika osasi kirjoittaa ja laskea lukua kuin kruununsihteeri. Kun hän
oli suorittanut kymmenmurto-esimerkin, kysyi Topias:
"Oletko käynyt koulua?"
"Kävin minä kansakoulua..."
"Kauankin?"
"Yhden päivän, tuntia vailla sekin."
"Kuinka sanoit? Yhdenkö päivän vaan?"
"Minä en tykännyt koulusta eikä koulussa tykätty minusta, ei
alussakaan. Siellä tuli heti riitoja ja sekaannuksia, tuli jos
jotakin."
"Kuinka sinä sitte osaat..."
"Minä opin kotoolla sen minkä Maiju oppi koulussa, laskennossa menin
hänen edelleenkin."
"Onko Maiju vielä koulussa?"
"Ei, hänen täytyi mennä palvelemaan kuin äiti kuoli... Maiju oli jo
viimeisellä luokalla."
Josu tuli perin toiseksi mieheksi puhuessaan Maijusta. Ilveellinen
puhetapa muuttui tunteelliseksi, puoli kesyttömille kasvoille ilmaantui
lapsellisen hellyyden värähdyksiä.
"Ja Maiju on sinun kultamurusesi." Topias tarttui takintapaisen
vaatteen kaulukseen. "Kuka on isäsi?"
Josun sydän meni syrjälleen, silmät katsoivat alas lattiaan ja siitä
oveen. Takintapainen vaatteen kaulus oli vähällä jäädä pitelijän
käteen.
"Minne sinulla on niin kiire? Mitä tuolla ulkoolla teet?"
"Mitä milloinkin, kuta kulloinkin. Enimmäkseen olen vapaana miehenä."
"Seiso nyt siinä."
Topias ja Simo poistuivat toiseen huoneesen. Molemmat olivat mieltyneet
poikaan. Poika oli katsonut karttamatta, silmät olivat viisaan
näköiset. Mitä hänellä oli pahoja tapoja, ne olivat päällä, näkyvissä.
Harjailee vaan, niin tulee hyväkin...
"Ja tuo puolivilli näkö katoaa saippualla, vedellä ja ravitsevalla
ruo'alla. Ota Josu puotipojaksesi, mutta kamita se kruununsihteeri,
niin ett'ei katso taakseen koko Kalastajakadulla."
"Älä veikkonen syyttä suotta..."
"Jonkin kolttosen hänkin sinulle tekee, kuten..."
Kello samassa kilahti ja Topiaan oli meneminen puotiin.
Josun kohtalo oli nyt päätetty. Topias käytti häntä suutarin ja
räätälin luona, osti pienen sängyn, pöydän ja tuoleja varastohuoneesen.
Johanna toi pöydälle kukkia, satukirjoja, Simo kuvia, leikkikaluja.
Ja Topiaan koti-ikävä meni sitä tietä, sillä Josusta sai hän ilon ja
surua, vieläpä runsaasti molempia. Vapaan katuelämän vapaista
sukkeluuksista ja nokkaviisauksista ei poika heltinytkään niin vähällä
harjaamisella kuin luultiin. Maata selkimäseljällään tiskillä ja siinä
maatessa syljeskellä kattoon oli yksi hänen mielitehtäviään. Joskus
ehätti Topias puotipoikansa pitämässä leikkiharjoituksia sillien
kanssa. Sillit olivat asetetut tiskille riveihin, pintooneihin,
kullakin neljä tikkua jalkoina ja nuppineula ratsastajana. Ilveileminen
oli Josun heikoimpia puolia. Jos ei ostaja ollut ikäihminen tai muuten
erin vakava ulkomuodolleen ja jos Josu sai vapaasti menetellä niin luki
hän kauppojenalkajaiseksi "hospodipomiloon" asianomaisine
sormiliikkeine, kauppojentekijäiseksi näytti hän mielellään jonkun
sirkuskonstin, joko sitte nostamalla molemmat jalat niskan taakse tai,
katsojan suureksi hämmästykseksi, puhaltamalla kymmenpennisen
kämmeneltään näkymättömiin.
Vaarallisimmiksi pahennuksiksi tulivat entiset kumppanit, vapaat
miehet. Kalastajakatu näkyi äkkiä tulleen katupoikien luvatuksi maaksi.
Topias Yli-Tuomon puodin lähellä niitä oli aina, aamua varhain, iltaa
hiljaan. Siinä he söivät, siinä he joivat, siinä oli heidän hyvä olla.
Puotiin puhuttiin viheltämällä, yskähtelemällä, viittoilemalla.
ainoastaan rohkeimmat uskalsivat tulla sisään tervehtimään Josua,
onnenpoikaa. Vainu oli heillä ihmeen tarkka, mutta sattui sentäänkin,
että se petti ja kauppias olikin itse puodissa. Mutta rohkealla olikin
sillä kerralla asiaa, hän kaupitsi kissankultaa ja harakankiviä.
Josukin oli monenmuotoisissa asioimisissa heidän kanssaan. Yhdelle oli
hän velkaa korvatillikan, toiselle nyrkkilyönnin, kolmannelle molemmat,
hypätä ulos kadulle ja maksaa velkansa korkojen kanssa oli minuutin
työ.
Topias oli avutoin, hän torui Josua, käski isällisin sanoin poikia
asettamaan leirinsä muuanne, turhaan molemmat. Pojat olivat paatuneita
velikultia ja Josu ei voinut luonnolleen niin mitään.
Mutta Simo keksi keinon. Hän toi Aleksein puodista pitkän rottingin,
piti sillä erään kerran havaannollisen näyteluennon, mitenkä menetellä
poikien kanssa. Se vaikutti silmin nähtävästi. Josun entiset kumppanit
ihan kiersivät Yli-Tuomon puotia.
Helalta tuli kirje, vastaus hääkutsuun. Johanna näki posteljoonin
poikkeavan puotiin ja hän tuli kuulemaan, lukemaan kirjettä. Topias oli
nyrpeällä mielellä, sillä hän juuri pääsi pauhaamasta Josua.
"Mitä poika on tänään taas tehnyt?"
"Mitäkö tehnyt? Muistakoon joku toinen hänen työnsä, mutta en minä.
Ensimmäiselle ostajalle saarnasi hän pitkän saarnan Pukkilan pappilan
apupapin papupadasta, toiselle kasvatti hän kuusta sokuritopan
huipulla, kolmannelle näytti hän pitkää kynttään, joita ei ole
leikannut puoleen ajastaikaan. Kynsi on kuulumaton taikakalu. Sillä
katoaa naarannappi, se tietää säät, tuulet, ostajan rahavarat eli
toisin sanoen: maailmassa ei tapahdu mitään, joka ei jo seisoisi
kirjoitettuna hänen kynnessään. Päivää ennen toista vedenpaisumusta
putoaa se itsekseen pois, ken sen ennen leikkaa, sarvinaudaksi paikalla
muuttuu. Neljännen ostajan kanssa meni hän ulos kadulle, heitti itseään
kiekkona, niin että tukka pöllyi. Ei siinä vielä läheskään kaikki
tämänpäiväiset vehkeet."
"Mainio poika!"
"Ja mikä minua enin harmittaa on se, ett'en saa olluksi kova sille
peijoonalle, en voi täydestä sydämmestäni sanoa ainoatakaan ankaraa
sanaa. Ei minusta olekaan hänen kasvattajakseen."
"Ohoi! Älä nyt niin korkealle kiipee. Näethän pojan silmistäkin jo,
että siellä sisässä on hyvää. Pahat tapansa ovat katupojan pahoiksi
tavoiksi pikemmin hyveitä. Tottahan tervesieluinen poika osaa hauskaa
pitää. Vai vaatisitko että hänen pitäisi istuman ja torkkuman? Ja sinä
juuri olet omiasi hänen isännäkseen, hoitajakseen. Hyvyyttä, hellyyttä
poika raukka tarvitseekin, sillä kovuus, ankaruus turmelisi kaikki.
Vähennä vaatimuksiasi nyt alusta ja muista, että hän on ollut vapaa
mies. Korota sitte vähä vähältä, ett'ei huomaakaan muutosta."
"Taidat olla oikeassa, ja oletkin."
"Lue jo kirje, olen utelias nyt kuten..."
Arastellen, ikäänkuin varoen, ett'ei vaan rikkoisi kirjaintakaan, avasi
Topias kirjeen. Helka kirjoitti:
"Minä ja yks' nuori mies tulemme Simon häihin tulisella hevosella,
rautaisilla rattailla. Simon äiti ei uskalla tulla meidän matkaamme,
vaan hän ja Tapani tulevat hummalla. Martta jää kotiin Hannansa
kanssa ja Perttu ei lupaa astua askeltakaan kenenkään kuolevaisen
ilon tai surun tähden. Pelkään, että nuori mies jonka nenässä jo
selvästi näkyy samanlainen pykäle kuin isänsäkin, ei enää tunnekaan
setäänsä..."
"Onkohan se mahdollista?" kysyi Topias kesken lukemistaan.
"Se on nyt kuin kädessä", vastasi Johanna kiusalla. "Tietysti poika
vierastaa sinua, huutaa ja kirkuu, jos yrität ottamaan syliisi."
"Huonot häät minulla sitte..."
"Lue nyt eteen päin, laps'kulta."
"Martta on terve ja Hannansa samoin", luki Topias edelleen. "Tapani
on tullut entistä ylpeämmäksi. Minusta ja sinusta puhun hän niinkuin
lapsista puhutaan. Jos väittelen hänen kanssaan, joka ei tapahdu
harvoin, sanoo hän heti ylpeästi: Mikä sinä olet? Ei mikään muu kuin
lapsi. Ja minkä muun luulet ison Topin olevan? Hän on lapsi niinkuin
sinäkin. Ja lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä käytetään. --
Kevät on ollut kaunis, lumi ja jäät menivät kuin härmä. Tätä
ktrjoittaissani on akkunani auki, oraspellot vihannoivat, käki
kukkuu petäjikössä, leivo livertelee ylhäällä ilmassa, järven
pinta vilmehtii. En osaa kirjottaa tähän mitä näen, mitä tunnen.
Lähden nyt verkkoja kokoomaan järvelle. Metsän puille ja järven
laineille laulan mitä sydämmessäni tunnen. -- Nuori mies oli yötä
kanssani ja hän nukkuu vielä. Päivällä piirustan tähän hänen
kuvansa ynnä jonkun haarukan yhdistynein voimin. -- Yks' tyttö
hupakko oli mustasukkainen Johannalle, mutta älä sitä kenellekään
sano, sillä salaisuuden tietää ainoastaan Helka."
"Pian he jo tulevat." Johanna otti kirjeen, ruveten lukemaan sitä
itselleen uudestaan.
Simo oli Aleksein piharenkinä kihlausaikansakin. Topias ja Johanna
tekivät joka ilta kävelymatkan häntä vastaan. Oli iloa, oli onnea.
Ikäväkseen huomasi Topias Josun tupakoivan. Huoneessa haisi aamusilla
tupakilta ja rottingin pää oli musta. Topias seurasi Johannan neuvoa
eikä ollut tietävinäänkään asiasta, antoi vaan huomionsa vanhettua,
mutta ei unhottua.
"Poltatko sinä tupakkia?" kysyi hän sitte erään kerran päivällistä
syödessään mutta niinkuin sivumennen ja niinkuin ei poika olisi ollut
niitä miehiäkään.
"Poltan." Josu katsoi rohkeasti Topiasta silmiin.
"Minä ostin sinulle säästölaatikon ja panin sen pöydällesi. Milloin
olet päivän polttamata pudotan siihen viisi penniä. Se tekee viikossa
kolmekymmentä viisi penniä, paljonko vuodessa?"
"Kahdeksantoista markkaa ja kaksikymmentä penniä", vastasi Josu
vikkelästi.
"Rahoilla voit ostaa kirjoja tai voit niillä käydä kouluakin, voit
ottaa tunteja laskennossa ja kirjanpidossa. Nuorena on hyvä oppia."
Sen enempää ei asiasta sillä erällä puhuttu. Muutaman päivän kuluttua
otti Topias laatikon käteensä: siellä kilahti, mutta ei muuta kuin yksi
ainoa raha.
"Se on kallis raha." Topias asetti laatikon paikoilleen. "Ei kukaan voi
arvata kuinka kallis raha se on."
Samana iltana tulivat he kävelyltään Topiaan luo teetä juomaan. Simo
oli tottunut elämöimään pojan kanssa ja hän huusi:
"Josu hoi! Tule tänne, tule hätään."
Poika tuli; ovelle asti käveli hän jaloillaan, siinä muutti hän kädet
jaloiksi, käyden niilläkin suoraan kuin seiväs.
"Katsos; minulla on tässä uudenaikuisia paperosseja. Näiden päässä on
tulivehkeetkin. Katsos, minä raapaisen vaan, noin ... ja nyt se palaa,
nyt siitä tulee savut. Veisaatko taas sen vuorolaulun: 'Onko Keiturilta
ketään kirkoss?' niin saat itse raapaistakin sen palamaan."
Josun silmät kiilsivät; hän putisi, tutisi, niin teki mieli.
"No saat kaksi. Tiedätkö, näissä on yhdeksän makua: karamellin,
neilikan, piparikakun, punajuurikkaan... Manna ei ole näiden
rinnalla..."
"Minä en enää polta tupakkia; minä ostan kirjoja ja käyn koulua." Josu
heitti itsensä seisoaltaan ovensuuhun kolmella ympäriheitolla
taaksepäin, jäi joka kerralla jaloilleen ja meni ovesta ulos.
"Hauska kapine, tuo poika."
"On se. Ei sen kanssa ikävä tule; sillä on yhdeksin kopekit."
Ensimmäisten ulkomaalaisten laivojen tullessa Helsingin rantaan tuli
isännän veli. Johannan tyyneys ei kestänyt, kuin lyhyt mies, heiluvin
askelin astui sisään erään pyhäpäivän ehtoolla.
"Setä, setä!" huudahti hän ja hyppäsi merimiehelle kaulaan. "Viimeinkin
tulit."
Merimiehen rohkeat silmät kostuivat, kiinteät lihakset auringon
polttamissa kasvoissa värähtivät.
"Semmoinen olet, jommoiseksi olen sinut ajatellut, Johanna!"
Mutta rauhallisena, tyynenä kävi perhoispariskunta kaivattua vierasta
vastaan ja vei Simon eteen.
"Meillä on nyt kaksi lasta."
"Ja yhtä rakkaita ovat molemmat."
Merimies laski aarteensa Simon syliin.
"Teidänkin minä tunne", sanoi hän Topiaalle, "sillä Johanna on
viimeisissä kirjeissään aina puhunut teistä, koska olette sulhasensa
lapsuustuttava. Tuo pieni mies..."
"On minun puotipoikani, Josu nimeltään."
"Sinä Josu soisit varmaankin minun nyt heti alottavan puhelemaan
englantilaisten nyrkkitaisteluista ja kuuman Indian suurista
kaupungeista, mutta tänä iltana en minä vielä niihin ehdi, minulla on
lähempänä sydäntäni muita kerrottavia. Odota kiltisti toiseen
kertaan..."
Myöhäiseen iltaan kertoili merimies, mitä hänellä oli lähinnä sydäntä.
Kertomus siirtyi ajassa taaksepäin kaksikymmentä vuotta, paikasta kauas
Pohjanmaalle. Silloinkin oli kevät ja pyhäpäivä, kuten nytkin.
Matalassa, turvekattoisessa majassa vietettiin häitä. Hääväkeä oli
kolme henkeä, morsian, sulhanen ja kertoja. Viulua ja seppelettäkään ei
ollut, mutta oli uskoa ja rakkautta. Ainoastaan hän ja sulhanen
muistavat miten oli kaunis turvekattoisen mökin morsian. Hääilta oli
tienhaarana kahdelle veljelle. Kaksikymmentä vuotta on kumpikin veli
kulkenut tietänsä...
Ja sitten tuli Helka nuoren miehen kanssa. Johanna, Topias ja Simo
olivat häntä asemalla vastaanottamassa. Topiaalta ratkesi tilaisuudessa
kaikki malttinsa rikki. Hän teki sata tarpeetonta käännöstä,
pyörähdystä Helan ja pojan ympärillä, käveli milloin oikealla, milloin
vasemmalla puolella heitä, puhui ajatuksia, joilla ei ollut mitään
yhteyttä keskenään, nauroi ja ihmetteli, vaikk'ei mitään naurettavaa ja
ihmeteltävää ollut. Vasta väkevimmän puuskauksen ohi mentyä muisti hän
ottaa Helalta pojan syliinsä. Poika paukahtikin itkemään.
"Härkä laulakoon ja karhu tanssikoon! Katso kuinka koira karjaan menee,
lirkun lirkun kotiin tulee. Kissa vieköön! Täss' on kello, kaunis
katsella."
Topias veti kellon lakkaristaan, sommitteli sanojaan kaiken kauneiksi.
Ja poika tyyntyi, suu meni sokeriseksi ja käsi kiertyi Topiaan
kaulalle.
"Setä!"
"Kenen poika?"
"Tädin."
Kotoolla sai Topias Josusta apulaisen ja Topi oli ilonpäivissä heidän
käsissään. Puskettiin härkää, hypeltiin harakkaa, pidettiin piilosta.
Josu kasteli kielellään karamellia, pisteli niitä pojan kasvot täyteen.
Otti sitte revolverin, tähtäsi sillä pojan nenänpäähän. Helka kaljahti,
lipsahdus kuului ja paperossi lensi luotina ulos. Aseella, jonka oli
saanut Simolta, oli hän jo monta aikaa pelättänyt. Poika, ollen
muutenkin matkasta väsynyt, nukkui kesken aikoja iloonsa. -- --
Häävieraiden joukossa oli myöskin kauppias Aleksei rouvineen.
Viimemainitulla oli alhainen käytöstapa ja lempeät silmät.
Suositellen Topia itseensä istui hän Tapanin ja Simon äidin seurassa,
puheli asiantuntevan tarkkuudella maanviljelyksestä, karjan- ja
taloudenhoidosta. Josu, silmät kiiluvina kärkkyi siinä neljäntenä.
Lempeä ja ihmisystävällinen rouva voitti pojan suosion; Topi istui
hänen syliinsä, piteli sormuksia, kelloa.
"Minulla on tätikin; onko sinullakin?"
Tapani häpesi, kuin sinutteli rouvaa. Hän kompastellen torui:
"Poika sinä, johan sinä..."
"Kuka sinun tätisi on?"
"Helka. Äidillä on jo sormus ja tädillä on kello."
Mutta Josu ei ollutkaan keinoja vailla.
"Mennään kuvia katsomaan Topi", sanoi hän vilkkaasti, "siellä on
hevonenkin, pieni liinaharja."
Hevonen voitti; kello ja sormus menettivät arvonsa. Topi kurotti
käsiään Josulle.
"Menkää nyt", myönsi Tapani, "mutta tulkaa sitte tänne jälleen."
Harvat, valitut henkilöt olivat ne, joiden kanssa kauppias Aleksei
suvaitsi puhua sanan, kaksi. Huomattavassa määrässä tyytymättömän
näköisenä istui hän kamarissa albumia selaillen, omia sikarejaan
polttaen. Työmiehiä ja talonpoikia, karkeita ja ruskeita kasvoja näki
joka puolella, minne vaan silmänsä kääntikin.
"Joka kestäisi tätä tunnin, kaksi."
Mitäpä siitä, vaikka hän itse oli kansan alimmista kerroksista, koska
oli sivistynyt ja rikastunut. Hän taisi useampia eläviä kieliä ja oli
kuulu kavaljeeri. Hänen rikas, karjalainen luonteensa hurmasi häneen
hienotkin seuraihmiset...
Josu tuli Helan ja pojan kanssa kamariin kuvatauluja katselemaan.
Aleksei istui selin heihin.
"Katsos hepoa!" Josu hirnasi ja Topi häntä matki moneen kertaan.
Aleksei istui yhä selin heihin.
"Tulkaa tännemmäksi; täällä on kaunis kuva." Helka vei Josun ja Topin
toisen taulun eteen. Siinä oli puutarha, lintu oksalla, poika ja tyttö
pisteaidan ulkopuolella. Omenapuita ja viinamarja-pensaita kypsin
hedelmin oli puutarhassa. "Sano Josu, miksikä poika ja tyttö ovat
seisahtuneet tuohon puutarhan lähelle. Mitä he siinä tekevät?"
Hopean heleä ääni herätti Aleksein; hän kääntyi kuvatauluun päin.
"He katselevat noita omenia ja viinimarjoja", vastasi Josu,
"harmittelevat mielessään, ettei pisteaita ole harvempi ja matalampi."
"Sinä vekkuli! Haha-ha!"
Aleksei laski albumin kädestään pöydälle ja katsoi Helkaa.
"Sinä vekkuli! Etkö näekään sulosuuta laulajaa, jota poika ja tyttö
ovat seisahtuneet kuulemaan. Sinä vekkuli!"
"Maalaistyttö tuo on, hopeaääninen kaunotar, pitkin silmäripsin,
tummine kasvoine? On, on. Lyhyet helmatkin sen todistavat..."
Aleksei nousi ylös ja läheni heitä. Kysymys katsoi raukeilta kasvoilta
ja liehakoitseva miellyttäväisyys karkoitti varjon korkealta otsalta.
Kasvojen veltot piirteet elostuivat, kiihoittuivat; kiihko näkyi
silmienkin valossa. Hän rupesi puhumaan Helalle metisiä sanoja ja
kukitettuja lauseita, niinkuin olisi ollut edessään vaan mainittu
kaunotar.
Muutamalla ihmisellä on selittämätön viehätysvoima. Kaikki heidän
puheensa ja liikkeensäkin ovat viehättäviä. Viehättäväisyys on
luontaisena sädekehänä heidän olennossaan. Luonnottomassakin,
äkkiarvaamattomassakin asemassa, johon sattuma tai kohtalo viskaa
hänen, osaa hän viehättää. Helka ei ollut seurustellut koskaan
hienommissa piireissä, mutta kuitenkin osasi hän käyttää itsensä
tekemättä virhettä kauneus- ja hienoussääntöjä vastaan ja näyttämättä
typerältä maalaistytöltä. Väliin oli asia, josta puhuttiin, hänelle
kokonaan hämärä, väliin oli ihailijan sana kaksikielinen,
tuhatmielinen, vaan silloin salainen viehätysvoima ja vaistomainen
kauneudentunto tulivatkin avukseen ja hän lausui sukkelaan sanan,
teräksisen ajatuksen hämärästä kohdasta. Juuri silloin kuin
liehakoitsija odotti palkintoa medestänsä, kukistansa, juuri silloin
osasi hän nauraa hopeisimman naurunsa...
Kauppias Aleksei juopui ensin Helasta.
Mikä ihmeellinen talonpoikaistyttö! Avoin kuin kirja, mutta
kysymysmerkkejä siltäkin joka sivu täynnä, Suloutensa ei ole opittua,
tavoiteltua, se on luonnollista, olennollista. Mutta ei hän sentäänkään
ole tiedoton sen mahdista. Hän hurmaa ehdoin tahdoin. Ihmeellinen
talonpoikaistyttö!
Aleksei oli pelännyt saavansa ikävää työkansan seurassa ja sentähden jo
ennen häihin tuloaan sopinut rouvansa kanssa tunnista, jolloin
kiittäisivät ja sanoisivat hyvästi. Uhraten kaikissa omat ilonsa tuli
rouva kellonlyömällä Aleksein luo, valmiina lähtemään, jos pelätty
ikävä vaivaisi tätä. Mutta Aleksein pelko olikin ollut ennakkoluuloa.
Hänellä olikin hauskaa, hauskempata kuin missään tapauksessa olisi
voinut toivoakaan. Täällä näki hän monesta ajasta alkuperäistä
maakansaa ja tyyppejä...!
Rouva loi mieheensä kiitollisen katseen ja meni jälleen Tapanin
seuraan. Tapanilla oli vetovoima, Topi. Rouvan omasta onnesta puuttui
paras, hänellä kuin ei ollut yhtään lapsia.
Sitte Aleksei juopui viinistä.
Hornan taivas! Ihmeellinen maalaistyttö vältti häntä, mutta vältti
tulisin silmin, kuten suuren maailman nainen, saadessaan kultakalan
verkkoon. Ja mies, jonka seuraan hän pakenee, jolle puhuu, nauraa, on
pulleaposkinen pökelö, maalaistonttu, härkimys! Tekisikö hän niin
kietoakseen vaan lujemmaksi, sytyttääkseen vaan syvemmälle?
Jumal'avita! Niin hän tekeekin. Ja kysymysmerkit selvenevät. Laske vaan
verkkosi meteen, sytyttele vaan...
Mutta, kuka on tuo mies, joka katsoi häntä ja katsoi kuin kuolema,
kaunokaisen nauraessa hänen iloöljyllä voidelluille sanoilleen. Häntä
pelotti katse, jonka terävänaamainen ja rokonarpinen moukka häneen
iski. Se piru on syönyt hyvän ja pahantiedon puusta, olkoon sitte
keijukaisen suosikki, veli tai... Ykskaikki!
Viiniä, enemmän viiniä!
Tummanpunanen puku tuon vartalon ympärillä, ah! Muodinmukainen
tanssijaispuku korsetin kanssa, rinta ja käsivarret paljaina, ah!
"Kerrankin sain saarretuksi teidät aitaukseen. Nyt ette pääse edes
ettekä takaisin. Lupaatteko istua alallanne siinä istuimen vieressä,
niin haen limonaatia."
"Erehdytte minun suhteeni..."
"Kuinka?" Aleksei vaaleni hiukan ja otsalle levisi varjo.
"En minä mihinkään karkaa, hahaa. Ei minua kukaan kaipaakaan."
Hän istui uutimen viereen, ojensihe vartalonsa ja löi etusormen päitä
toisiinsa.
"Mikä hävyttömyys hienon pinnan sisässä! Kyllä minä limonaatin maksan,
maksan siinä sivussa muutkin makeat. Hahahaa! Äskeinen silmänräpäys jo
oli kylmää vettä, mutta nyt tulee vielä kylmempää... Jos minä tämän
alotin, alotin sen tietämättäni, loppukoon jo..."
Voittaja palasi, kaksi lasia tarjottimella.
"Kas tässä; siinä on vähä viiniä seassa. Te nauroitte täällä;
nauroittekohan vaan minua? kauniit naiset useinkin..."
"Minä nauran aina, milloin minun on vaan hauska."
"Onko teillä nyt hauska ollaksenne?"
Hän vastasi hopeanaurulla.
"Kauneuden malja! Rikkaus ja rakkaus on katoovaista, kauneus kestää
kuolemaan asti. Te olette kaunis, olette liian kaunis kuolemaan,
kuivamaan maalla. Tiedän minä mitä siellä on, tuhmia ihmisiä, lunta ja
lokaa. Viekää kukka puutarhasta korpeen, ei se siellä kauankaan
kukoista. Ei mikään hedelmä tuleennu.
"Raakako minä olenkin."
"Ajatelkaapa navetan sijaan muotimakasiinia, koruompelua tai..."
"Kyllä, (nyt minä maksan) mutta silloin minä ajattelen myöskin...
Sanonko minä mitä ajattelen?"
"Sanokaa."
"Minä ajattelen turhuuden ja himojen markkinoita."
"Nythän te olette kummallinen." Aleksei jo maistoi tappion esimakua;
hän vaaleni enemmän kuin äsken.
"Ja te olette _kunnoton_! Hahaa. Teidän maljanne!"
Hän nousi äkkinäisellä liikkeellä ylös. Silmät iskivät tulta,
haavoitetun sielun inho ja sääli, viha ja suru lähtivät silmistä
luoteina.
Aleksei astui ehdottomasti askeleen taaksepäin. Nauru kaikui vielä
hänen korvissaan. Oliko se hopean heleä? Jos ihminen silloin nauraisi
kuin sydäntä revitään rinnasta, niin juuri semmoiselta mahtaisi nauru
kuulua.
Mutta hän kohotti olkapäitään ja oli samassa taas kuulu kavaljeeri.
"Perhanan hyvä, ettei ollut täällä ketään, jonka kanssa olisin voinut
mennä vetoa lyömään. Olisin tuosta raakaleesta pannut yhden
kivitaloni..."
Aleksei etsi rouvaansa. Oikein harmiksi pisti kuin löysi hänet
kapeanaamaisen moukan seurassa, lapsi sylissä ja vanha ämmä vieressä!
"Tuolta noin tulee täti; tädillä on kello ja äidillä on sormus."
Helka ei ehtinyt kynnyksellekään kuin Aleksei jo rouvaneen meni ulos
toisesta ovesta.
"Olisimme olleet kauemminkin", sanoi hän morsiusparia hyvästijättäissä,
"mutta minun on oltava tullikamarissa puolen tunnin sisään."
Simo saattoi entiset haltijansa kuistille.
"Kiitän kunniasta, että..."
"Älä sano niin, älä hulluja... Olisimme olleet kauemminkin, mutta asiat
vaativat..." Aleksei tarjosi käsivartensa rouvalle ja läksi.
Simon äidin oli pakosta jääminen Helan kanssa kaupunkiin pariksi
päiväksi vielä häiden jälkeenkin, sillä salaliitto tehtiin ja Tapani
lähti salaa maata myöten. Lähdöstä ei virkettu eukolle sanaakaan,
oltiin vaan menevinään kaupungilla käymään. Kun hän huomasi sitte
petoksen, niin siitäkös hänelle hätä käteen. Matkustaa vanhalla
ijällään junassa, joka käy veden ja valkian voimalla! Onkos kuultukaan?
Huimasi päätä jo. Paljas ajatuskin, entä sitte itse matka. Juna
pihisee, puhisee ja lentää; se louskuttaa ja lentää. Mikä sen
hillitsee, kuka sen hallitsee? Mikä siitä eteen tulee, mikä lopuksi
lankee? Mikäs muu kuin tuomiopäivä!
Nuorten kesken oli ilo ja riemu ylimmillään aamusta iltaan.
"Nyt menette valokuvaamaan itsenne", vaatii Johanna Topiasta ja Helkaa,
"ja maksatte minulle velkanne."
Topias otti pojan syliinsä ja sanoi Helalle:
"Mennään, ja yksillä oven aukasemisilla."
"Niin kolmisinko?"
"Niin kai. Topi sopii istumaan polvillesi ja minä seison takanasi,
kuten Simokin seisoo tuossa kortissa Johannan takana."
"En minä anna sinun seisoa takanani, seiso yksin."
"Akkonesi", oli Simo valmis ivaamaan.
"Tuommoista puhetta", nauroi Johanna, "sanotaan neitojen kesken
rukkasiksi."
"Sanottakoon vaikka töppösiksi, mutta nyt sinä lähdet," Topias vei
Helan kun höyhenen.
Kaksi päivää ei ole pitkä aika, varsinkaan riemun vuossa. Simon äiti
luki matkustavaisten rukouksia maalla ja merellä, kävellessään
iloisassa seurassa Kalastajakadulla asemalle. Siinä vasta tuli kovin
eteen. Pelko vei vähät voimat, niin että Simon täytyi kantaa hänet
vaunuun.
"Älkää pelätkö, mummokulta", lohdutti Johanna häntä. "Tässä menette,
että hupsis vaan!"
Ero ei tullut heille kenellenkään karvaaksi, sillä Topiaan päähän
läiskähti sukkela tuuma.
"Tänä vuonna on Juhannus torstaina", sanoi hän ja rinkuloitti
sormellaan Helan olkapäähän niinkuin olisi kirjoittanut siihen sanansa.
"Aattona tulen kotiin. Kahta päivää varten en viitsi kiirehtiä
takaisin, vaan olen siellä maanantaihin asti. Muista sanoa Tapanille,
että tulee asemalle ottamaan minun. Kuule Simo, mikä estää teitä...?"
"Ei mikään. Tuletko Johanna?"
"Tulen; ilolla tulen. Sinä Topi osasit vasta sanan sanoa."
"Tule nyt pieni mies sedän syliin, niin saat suukkoja. Kas noin, yks,
kaks, kolme. Ja nyt antaa täti. Ota vaan, minä pidän kiinni. Kas noin,
yks, kaks, kolme. Nyt saat sedältä vielä yhteen kertaan. Laske, laske
vaan poika minulle... Kas noin, yks, kaks, kolme. Ihmeen makea suu
sinulla olikin!"
Josun mieliin ei ollut aiottu huvimatka. Jota lähemmäksi Juhannus-aatto
tuli, sitä väkäräisemmäksi ja koukkuisemmaksi näyttihe hän puheissaan,
olennossaan. Lausuipa kerran Topiaallekin:
"Minä vilistän tieheni, ett'ei kuu kuule eikä päivä näe, joll'ette
siksi ajaksi palkkaa poliisia tuohon puodin eteen."
Topias oli hyvinkin ymmärtävinään mitä poika pelkäsi. Hän katsoi
rottinkiin ja huomautti samassa:
"Onhan tuo tuossa; on pitkä ja vahva."
"Minä seitsemäntoista niistä, mutta..." Siihen selitys jäikin. Silmät
katsoivat lattiaan, häpeän puna nousi poskille.
Topias silloin puhui puoleensa päin:
"Mitä niitä hopsotuksia sitte? Kuka nyt niin arkalasta on, ett'ei
uskalla tämmöisenä valoisana vuodenaikana yksinkin asua talossa.
Saavathan takaovet olla..."
"Niin mutta..."
Omaksi onnettomuudekseen lausui Josu nuo kaksi sanaa. Topias hänet
pöngitti ylten ympäri.
"Tulisi Maiju ehkä äitisi kanssa, jos kehtaisi pyytää. Mutta kuka
kehtaa? Sanoisi pian jänishousuksi ja katsoisi almanakasta
syntymäpäivää, joka kohta yhdennentoista kerran..."
Ja Juhannus-aattona he menivät ilouhumussa ja jättivät Josun yksin
kotiin.