VII.

Hyvinä kaupanlisikkeinä olivat jauhot, ryynit eli kaikki Tapanin tuomat

maantuotteet. Myymäpalkkiokseen otti Topias niistäkin kymmenen

prosenttia, mutta harvoin niitä saatiin torilta samalla hinnalla kun

Kalastajakadun kauppapuodista. Vaillinkipäiviä ei enää tullut

ainoatakaan, päinvastoin tuli ylirahoja viikon kuutena päivänä niin

paljo, että pyhäpäivänkin osaksi tuli sisääntuloa toivottu

viisikolmatta-markkanen.

Työmiesperheet, jotka ostivat puodista, sanoivat kauppiaan olevan ihan

heidän väkeänsä, kosk'ei myynyt viinejä, oluvia ja koska pyhitti

lepopäivän. He toivat tuttavia muassaan ja siten muodostui rengas,

jonka tarkoituksena oli Topias Yli-Tuomon menestyminen ja edistyminen.

Helan kankaatkin menivät pian kaupaksi. Isäntä ja Simo ensimmäiseksi

ehtivät saada vesiharmaasta vaatteet itselleen.

"Mikähän lienee? Kaikki muut tulevat uudestaan, mutta hän ei tule,"

lausui Topias itsekseen eräänä aamuna.

Se, jota kaipasi, oli ensimmäinen ostaja, kellertävällä värillä

kasvoissaan. Päivä oli mennyt, toinen tullut jo monta kertaa ja kuivan

ruo'an tähteitä oli häntä varten koossa.

"Mikähän lienee syynä, ett'ei tule?" kysyi Topias toistamiseen

itseltään, vieden samalla ruoan tähteet kylmään huoneesen, ett'eivät

kuivuisi ja pahentuisi.

Sitte meni hän talonpuolelle ja pyysi Johannaa puotiin siksi ajaksi

kuin itse kävisi kaupungilla kauppatoimissa.

Kotiin tullessaan tapasi hän kivensärkijän laahaamassa kaduilla ja

porteissa pitkää vartaloaan. Kasvonsa olivat vaaleammat kuin syksyllä

eikä niissä näkynyt yhtään nuorta arpea. Hän tunsi heti Topiaan ja

kysyi siivolla äänellä:

"Saisinko puhua teille asiani?"

"Puhukaa, puhuen seikat selvenevät."

Mies alkoi puhumaan työmiehen kurjasta tilasta työttömänä aikana.

Kivimies, jos kukaan ihminen, on talvella kylmässä kelkassa, hädän,

puutteen...

Topiaalla ei ollut aikaa kuunnella loppuun.

"Jos asianne on kiireellistä laatua," sanoi hän ja lähti menemään,

"niin tulkaa puotiin Kalastajakadulle."

Tunnin kuluttua seisoi mies puodissa. Topias maksoi hänelle vanhan

velkansa, viisitoista penniä ja virkkoi puheen aluksi:

"Ostakaa te nyt minulta jotakin."

"Ei ole rahaa, kuin ei ole työtä."

"Niin, kivet ovat lumen alla."

Topias aikoi juuri kysyä miten on keuhkojen terveyden laita ja onko

lääkäri määräyksissään voinut mennä noin pitkälle vaatteuksen suhteen,

kuin jo mies pyysi markkaa lainaksi.

"Eihän minun rahaa sopisi, mutta..."

"Jos nyt tämän kerran."

Topias pisti etusormensa punnuksen hakaan, nosti siitä vitkalleen monta

kertaa. Pitikö hänen antaa, vaiko ei? Markka on pieni raha, mutta --

ajatus tuli kuin huumaus -- sillä saa monta lasia palo ... viinaa!

"Ei, en minä anna rahaa, mutta... Topiaan ääni oli päättäväinen;

punnuskin kolahtaen putosi ristille.

"Miksi ette anna? Pelkäättekö ett'en maksa?"

Topias ei virkkanut mitään, pisti taas etusormen hakaan ja nosteli

punnusta. Jos olisi pyytänyt tavaraa, vaikka viiden edestä... Miksikä

juuri pyysi rahaa? Raha on kovasti hupaa, harva sitä osaa hoitaa, ani

harva osaa sillä menetellä järkevästi. Mutta, toisaalla ajatellen, jos

ulkonäkö pettää, jos hän ei olekaan joutava, ratti; entäpä jos onkin

tositarvis. Mitäs sitte? No sitte hän maksaa sen. Siinäpä nähdään mikä

hän on. Jos se menee paloviinaan, niin se menee mentyään ja mies on

kunnoton, anturajuoppo.

"Hekää, tässä on." Topias antoi miehelle teräväsyrjäisen markan,

myntätyn samana vuonna, jolloin Topi oli syntynyt.

Polvet letkassa ja pää luuhassa lähti kiviensärkijä pois. Hän oli

löytänyt paistin, lihavan paistin, josta leikkaa kerran suuren

kimpaleen. Aikaa vaan tarvitaan ottaa avuksi, ett'ei pääse luisumaan

käsistä. Malttia vaan!

Parin päivän perästä sai Topias markan takaisin ja kiitoksia kasvuiksi.

Markassa oli terävät hampaat ja sama vuosiluku.

Kaksimarkkaa, jonka lainasi seuraavalla kerralla, maksoi mies niinikään

viivyttelemättä.

"Kas vaan, on samallainen lovi numeron vieressä kuin siinäkin, jonka

teille lainasin." Topias näytti sormellaan lovea; kiviensärkijä

ihmetyksissä katseli, ottipa rahan käteensäkin, käänteli sitä

sinipunaisen nenänsä edessä.

"Totta tosiaankin! kuinkahan onkin niin sattunut?"

Sitte hän lainasi viisi markkaa; piti sitä lainassa viikon ja maksoi

taas. Topias sai kouraansa kolme markan kappaletta, pieniä hopeita ja

kuparia. Kaikista päättäen ei mies ollutkaan ratti, anturajuoppo.

Tulkoonpa toinenkin, jotta on niin vähä vaatteita yllä ja niin paljo

arpeja naamassa ja maksakoon velkansa yhtä rehellisesti.

Kului taas viikko. Ulkoolla oli kova pakkanen ja kylmä tuuli.

Kiviensärkijä tuli kierosilmäisen miehen seurassa puotiin ja pyysi

saada puhutella kauppamiestä kahteen kynteen. Topias vei hänet

asuinhuoneesen, jättäen oven auki perässään. Kuin tuomittu seisoi

kumppani paikalla liikahtamatta vieterikellon alle.

Supattamalla kertoi kivien särkijä vaimonsa kuolleen yöllä. Voidakseen

saada vainajan kunniallisesti haudatuksi tarvitsisi hän rahaa

kaksikymmentä markkaa, voidakseen käydä surusaattoon, tarvitsi hän

saada lainaksi vaatteetkin. Työt ovat olleet onnettoman huonoja,

vaimovainaja oli ollut kivulloinen ja sairastanut pitempiä aikoja,

useampia vuosia. Kaikki on syöty, pisin sormi on aina täytynyt pistää

suuhun. Surkea totuus on, että vihkimäsormus ja vaatteetkin ovat siten

vähä vähältä, yksi toisensa erään tipahtaneet ... taikinakaukaloon!

"Kyllä saatte." Topias otti piirongista rahat. "Mitä vaatteita

sitten...?"

"Saisin nuo turkit, päällyssaappaat ja..." Mies katsoi umpikuorista

kelloa, joka oli pöydällä.

"Niin, niillähän voittekin mennä surusaattoon. Onkin tuima metsämiehen

ilma, ei nyt karvanen paina... Ottaisitteko kellonkin?"

"Ottaisin. Muutamia harvoja tuttaviani vaan kotoutuu luokseni vainajan

muistoa viettämään; mutta pienienkin pitojen isäntä näyttää nääliöltä

kellotta."

"Eihän tuo siitä pahene."

Rahojen lisäksi antoi Topias miehelle turkit, saappaat ja kellon.

"Tuokaa ne vaan pian takaisin, tarvitsen niitä joka päivä."

"Kyllä tuon ylihuomenna. Ja rahanne saatte keväillä, heti kivitöiden

aljettua."

Kierosilmäinen kumppani otti kantaakseen saappaat. Näytettyään

ystävällistä naamaa Topiaalle, lähtivät miehet tiehensä.

Illalla tuli Simo Topiaan luokse. Hän oli iloherkkänä kuin viritetty

viulu. Nähtyään ett'ei turkkia ollut naulassa eikä kelloa pöydällä,

sanoi hän:

"Kuule mies! Mitenkä olet elänyt?"

Topias alkoi puhua lumesta, kivistä ja kivulloisuudesta ja

taikinakaukalosta. Hänen äänensä oli uskollinen, mutta Simo nauroi,

niin että hyrski.

"Voi jotta mun illalla! Ja minkä muotoinen hän oli?"

"Pitempi minua ja..."

"Pitempi sinua! Älä uskomattomia puhu."

"Vähä pitempi minua ja arpeja kasvoissa."

"Arpeja kasvoissa! Soita sormillasi nyt kuin kellosi joit."

"Etteikö toisikaan takaisin?"

"Niinkuin ne kädestäsi annoit, niin ne menivät. Hari kontista kelloa,

turkkia ja kahtakymmentä markkaa."

"Vastaatko mies puheesi?"

"Vastaan, teen vaikka kirjat päälle."

Topias rupesi puhumaan yhdestä markasta, kahdesta markasta ja viidestä

markasta. Ulkonäkö niin pian pettää, se oli vähällä pettää hänetkin. Ja

yksi synti varkaalla, mutta yhdeksän kuulijalla.

"Rahan hän saikin pitemmäksi aikaa, mutta ylihuomenna tuo hän turkit

jo..."

"Kun ei olisi vaan laulua."

"Pois pahat puheet, panettelut. Onko hauska sulhasena?"

"On; ei sitä osaa vaan sanoin selittää."

"Juodaanko teetä?"

"Juodaan."

"Ja kerrotko sitte minulle, miten jouduit tutustumaan Annasi kanssa?"

"Enkö ole siitä jo puhunut?"

"Ei, et sanaakaan..."

Topias ryhtyi toimeen, teki tulen ja pani vettä pataan. Kuin he sitte

joivat teetä, kertoi Simo:

"Se oli syksyllä, vähän sen jälkeen kuin olit ollut täällä kaupungissa.

Olin tehnyt koko päivän rajusti työtä, mutta väsymystä en tuntenut

laisinkaan. Illalla sain toimekseni viedä muutamia kirjeitä

postilaatikkoon. Ilta oli kaunis, tuhannet lähdet tuikkivat taivaalla,

ohut hämäryys oli kaduilla, mutta moniaan minuutin perästä nousi kuu.

En mennytkään kotiin. Ajattelin äitiäni, muistelin lapsuuteni aikoja ja

kävelin. Mitään päämäärää ei kävelylläni ollut, astuin yhdeltä kadulta

toiselle kadulle, käännyin vasempaan ja oikeaan, aina miten vaan

sattui. Sitte tulin syrjäkaupungille. Meri levisi eteeni. Laivoja oli

ankkurissa, niistä yksi kolmimasto rannempana muista. Lyhdyn valkea

loimotti sen kannelta. Katsoin kelloani; se ei ollut vielä

kahdeksaakaan. Oli kuitenkin mielestäni sopiva aika kääntyä kotiin.

Lähdin niin kävelemään, mutta en pitänyt kiirettä. Katu, jota kävelin,

oli syrjäkatu. Yhtään ihmisolentoa ei näkynyt. Minulle se oli

nautintoa. Olin kulkevanani Korsijärven kuusikkoa, hongikkoa, olin

näkevänäni järven, sen poukamat, sen niemekkeet."

"Mutta yht'äkkiä kuulin laulua. Seisahdin ja katsoin etäämmä.

Humalaisia miehiä oli tulossa vastaani. Käynnistä ja lakeista tunsin

heidät merimiehiksi. En ole pelkuri. Miestä ja miehen voimaa en pelkää,

mutta teräkalua, sitä minä pelkään. Tiesin varmasti, että jos käyn

heitä vastaan, niin alottavat riidan. Yksi painava syy oli jo se, että

kävelin samalla puolen katua kuin hekin, toinen ja painavampi se, että

ylivoima oli heidän puolellaan."

"Koska onnikin oli niin suotuisa, että olin seisahtunut portin

kohdalle, niin kytkin sisuni ja puikahdin portin taa. Raosta saatoin

nähdä heidät. Portin lähellä seisahtivat he sytyttämään papirossiaan.

Eellimäisinä oli kaksi leveänaamaista karhua, perässä kaksi nuorta

heitukkaa ja keskellä soria mies, käsi nuoren tytön kaulalla. Laskekaa,

hyvät miehet, minut pois, laskekaa Luojan tähden, tyttö sammaltaen

rukoili. Laskemme, kun tulet ensin kanssamme käymään tuolla

kolmimastossa, sanoi ensimmäinen karhu. Ja kun juot minun kanssani

siskonmaljat, lisäsi toinen. Ja istut minun polvellani, pitkitti soria

mies. Hyvät miehet! Eikö teillä kenelläkään ole sisarta? Voi taivaan

Jumala...!"

"Enempää en kuullut. Samassa sekunnissa seisoin minä karhujen edessä

silmä silmää vastaan. He hämmästyivät. Minä käytin hämminkiä hyväkseni.

Silmänräpäyksen ajassa makasi toinen karhu verissä päin porttipatsaan

juuressa, toinen kadulla katkotuin käsin. Soria mies hellitti kätensä

tytöstä. Kolme pulloa putosi yhtä aikaa päähäni. Tyttö katsoi minua

kuin enkeli. Ylellinen säikähdys oli hämmentänyt tajunnan. Pakene,

pakene, käskin minä, sillä silmissäni alkoi pimenemään ja korvissani

suhisemaan. Hän lähti, juoksi kaksi askelta, käveli kolmannen ja

seisahtui taas taakseen katsomaan. Mene, mene, huusin hänelle. Ja hän

meni. Näin hänen juoksevan, lankeavan ja jälleen ylösnousevan."

"Minulla oli vaan enää kolme vihollista. Pojanheitukoita en pelännyt,

mutta soreassa miehessä huomasin löytäneeni vertahiseni väkevyydessä ja

notkeudessa. Kuitenkin näkyi hän kammoavan rehellistä taistelua eikä

laskenut minua käsiksi itseensä. Minä katsoin taasenkin tyttöä. Musta

pukunsa vielä haamoitti kadun päässä. Silloin toinen heitukoista

paiskasikin pullon minua kohden; se sattui ohimoihin, jalkani rupesivat

menemään ristiin ja minä peräydyin horjuen seinään päin. Mutta samassa

näinkin minä jotain kiiltävätä vaarallisen vastustajani kädessä.

Teräkalun ottaminen tappelussa hurjistuttaa minut aina. Siinä on jotaki

konnamaista. Raivona lensin häntä kohden, pääsin häntä kurkkuun kiinni

ja sain jalkansa sekaisin. Hänen täytyi kaatua alleni; pojat lähtivät

karkuun. Ansaitsisit kuolla, sanoin julmistuneella äänellä ja näytin

puukkoa, joka oli pudonnut viereemme. Minä mahdoin olla hirveän

näköinen, koska hän sulki silmänsä ja mainitsi Jumalan nimeä. Veitsen

vielä muistan heittäneeni kauas, sitte en muista mitään. Kuin heräsin

oli puolenpäivän aika, olin kotonani, rouva seisoi vuoteen vieressä,

minä olin veressä, vuoteeni oli veressä. Rouva ei puhunut mitään,

katseli vaan surullisesti ja nuhtelevaisesti minua ja meni pois.

Hetkisen kuluttua tuli lääkäri. Hän pesi haavani ja otti lasinsirpaleet

pois. Minä nukuin uudestaan ja aamulla olin terve, aamulla menin

työhön. Illalla kutsutti rouva minun luokseen. Hän vakuutti uskovansa,

että se oli ensimmäinen ja viimeinen harhaus. Minua oikein säälitti,

sillä niin liikutettu oli hän. Vielä tänäkin päivänä uskoo hän, että

olin ollut huonoissa paikoissa.

"Ja tyttö, jonka pelastit, oli Johanna."

"Hanna se oli, niin.. Minä sitte eräänä päivänä ajoin tavaraa asemalta

ja hän tuli vastaan. Hän puhui paljo, mutta minä en yhtään kuullut

sanojaan, Erottuamme en tietänyt edes hänen nimeänsä, enkä missä hän

asuu. Siitä päivästä aloin hutiloimaan töissäni, sain nuhteita useampi

päivä. Tiesi miten olisi rouvatta käynytkään. Ja kaiken lisäksi tuli

tytöltä kirje. Hän oli loukkaantunut, kuin en mennytkään kotonaan

käymään, kuten olin hänelle luvannut. Minä en lupausta muistanutkaan.

Parin päivän perästä hän kuitenkin leppyi siihen määrän, että rupesi

lähettämään onnittelukortteja. Niitä tuli joka päivä. Mutta minä tein

yhä työni nurin narin. Missä minä sain tunninkin teuhata, siellä oli

kaikki mullin mallin. Hevonenkin sai kärsiä vuorotellen nälkää ja

janoa. Joll'ei Aleksei olisi luullut, että aivoni kenties tärähtivät

kovista iskuista, niin ei olisi enää rouvankaan esipuheet auttaneet,

vaan olisin minä armotta saanut mennä talosta. Tuli toki loppu sillekin

ajalle, sillä erään kerran tuli kortti, mutta kortissa ei ollutkaan

raamatunlausetta, siinä oli pyyntö, että tulisin 'Pelastuksen Portille'

sinä iltana, kello kahdeksan. Minä menin ja menin hänen kotiinsa.

Vanhukset syleilivät minua ja itkivät ilosta."

"Pahaa aavistaen oli isä samana iltana pukenut ylleen kello yhdeksän,

kuin ei tytärtä jo kuulunut kotia, ja mennyt ulos. Rappusien juuressa

oli tytär maannut kädet ristissä, silmät auki."

"Eräs nais tuttava oli ollut vieraisilla heillä ja tytär oli lähtenyt

saattamaan tuttavaa. Paluumatkalla tulivat merimiehet vastaansa. Yksi

heistä otti väkisin tytön käden kainaloonsa ja kun tämä yritti

huutamaan apua, rupesivat miehet laulamaan. Ihmiset, joita ensin osui

tulemaan heitä vastaan, välttivät jo ajoissa toiselle puolelle katua ja

joka ei välttänyt luuli että tyttö oli humalassa kuin ei kyennyt omin

voimin kävelemään. Syrjäkadulle tultua ei ollut enää toivon

kipenääkään..."

"Ja sitte me tapasimme toisemme usein, ja sitte Hanna rakastui minuun.

Minä lakkasin hutiloimasta... Nyt tiedät mitä ei kukaan muut, paitsi

he, tiedä. Se saatiin pysymään niin salassa."

"Rouvalle sinun pitäisi kertoa..."

"Annetaan olla. Mikä on tapahtunut se on tapahtunut. Se olisi pitänyt

kertoa silloin, että olisi saanut pahan mielensä takaisin... Katsos

nyt, mitä varten minä kampaan hiukseni otsalle."

Simo lykkäsi kehärät ylös. Pitkä ja syvä arpi kulki ohimoiden

päällitse, lähellä hiuksien rajaa.

"Kyllä on ollut kova isku."

"Niin sanoi lääkärikin ja ihmetteli, ett'en paikalla kykertynyt...

Mennään maata. Tällä lyhyellä ajalla olen jo sinusta oppinut

iltauniseksi."

Hetkisen kuluttua oli huoneessa hiljaa. Ei kuulunut kuin tasainen

hengitys ja hopeakellon raksutus.

* * * * *

Meni ylihuominen päivä, meni yhdeksän muutakin päivää, mutta

kivensärkijä ei laahannutkaan itseään Kalastajakadun kauppapuotiin, ei

koko kadullekaan. Topias oli kummissaan ja harmissaan. Moinen

muistamattomuus ja leväperäisyys vivahti hänestä hiukan niinkuin

epärehellisyyteen.

Simon kautta tuli asia tiettyviksi talonpuolellakin. Eräänä

päivällistuntina tulivat isäntä, Johanna ja Simo puotiin.

"Mennään nyt edes onnenkokeiksi hakemaan niitä pois," virkkoi ensin

mainittu. "Tottahan edes turkit..."

"Menkää niin," käski Simo, "mutta minä olenkin unhottanut sanoa, ett'ei

tuo laps'kulta edes tiedä missä se kunnonmies, se pitkä roikale,

asuukaan."

Simo nauroi tyrskien.

"Laps'kulta, voi laps'kulta sinua."

"Älä nyt hopota niin paljo." Johanna koetti näyttää vakavalta. "Sano,

isä, mitä me nyt teemme?"

"Mitäs me teemme? Hautaamme naurulla..."

Topias sattui samassa katsomaan ulos. Kadulla näki hän poliisin,

poliisilla oli mustat kulmakarvat ja pulska poskiparta.

"Tuo tietää, missä hän asuu." Topias hyppäsi kadulle ja huusi poliisin

sisään.

"Tiedättekö," kysyi hän sitte, "missä se mies asuu, joka syksyllä

vartioitsi minun hevoistani kirjakaupan kohdalla?"

Poliisi koetti parhaan perään muistutella, vaan ei saanut tapauksen

päästä kiinni.

"Minkälainen mies hän oli?"

"Pitkä kuin humalistosalko; vähä vaatteita yllä ja kasvoissa arpia."

"Ahaa!" Poliisi muisti asian kuin eilisen päivän. "Mitä se veitikka on

jo ennättänyt tehdä?"

Topias kertoi järjestyksessä kivensärkijän teot, tunnollisuudet ja

kunnottomuudet. Poliisi tuli rauhattomaksi niinkuin olisi seisonut

neuloilla.

"Voi veitikas! Tulkaa nyt kanssani. Voi vanha veitikas!"

Toiset jäivät puotiin; Topias lähti poliisin kanssa. Tunnin kuluttua

palasi hän, pyyhkien kylmää hikeä otsastaan.

"Mitä minä jouduin näkemään ja kuulemaan!" Topias veti hiuksiset

kellonperät taskustaan pöydälle. "Siinä on kaikki mitä sain takaisin,

nekin menivät poikki, mutta sainpa kun sainkin ne pois paholaisen

luolasta, parhaat toki sain pois. Minua oikeen viluttaa..."

"Nuo vitjat ovat Helan tekemät. Täällä on kuumaa kahvia. Hanna keitti

tällä ajalla. Juo, että lämpenet", pyysi Simo.

"Vai ovat ne Helan tekemät." Johanna otti vitjat käteen. "Minä jatkan

ne, niin hyvin kuin vaan taidan."

Juotua kahvia kertoi Topias:

"Tiellä jo poliisi ilmoitti minulle, että se mies, se kiviensärkijä

on tuonoin astunut vankilan portista ulos. Silloin minä jo pelkäsin

jatkaa matkaani, mutta menin yhtä kaikki. Ja me tulimme suureen

kivirakennukseen. Mustia miehiä, mustia naisia tuli vastaamme joka

sopessa, joka nurkassa. Kaikki he kävelivät horjuen, kaikilla heillä

oli pistävä katsanto, kaikki he haisivat paloviinalta. Käännytään pois,

sanoin minä poliisille, sillä minua pelottaa tämä talo ja tämän talon

ihmiset. Täällähän on erillaista kuin.. Mies ei saa koskaan pelätä,

vastasi poliisi; käykää kanssani vaan... Me nousimme rappuja ylös aina

kolmanteen kerrokseen. Sitte pysähdyimme ja poliisi rupesi jyskyttämään

nyrkillä oveen. Ryskytykseen vastattiin kiroomalla, vinkumalla. Poliisi

löi yhä kovemmin, uhaten särkeä sapelilla lukon, joll'ei paikalla

avattaisi. Vanha akka, jolla oli silmät kuin koiralla, avasi kiroten

oven eteemme. Tulkaa pois Herran tähden, sanoin minä poliisille, mutta

hän tuuppasi minut edellään huoneesen. Kaksi miestä makasi lattialla,

kiviensärkijä ja hänen kierosilmäinen kumppaninsa. Turkkia, saappaita

ja kelloa ei siellä ollut missään; siellä oli vaan viinaa, viinaa ja

tunkiota ylt'yleensä. Koiransilmäinen akka kiroili ja haukkui meitä.

Hän käski meitä tappamaan itsensä, paistamaan hänet elävältä. Oi, voi,

hän käski meidät syömään silmät hänen päästään. Poliisi tarkasti

huoneen. Hän nosti yhtä likaista ryysyä, laski toista ja helisti

kolmatta, kakluunin tuhvasta löysi hän kellon; hän näytti sitä minulle.

Ei se ole minun kelloni, sanoin minä, minun kelloni oli umpikuorinen

ankkuri. Sitte minä katsoin taakseni. Mustia ihmisiä oli tullut

tungokseen asti avoimen oven eteen. Tulkaa pois, tulkaa Herran nimen

tähden pois täältä, sanoin minä poliisille ja törmäysin samassa mustaan

joukkoon. Kauhean pitkä mies sattui eteeni. Miehellä oli silmät,

odottakaas, akalla oli silmät kuin koiralla, niin jo muistan, miehellä

oli pikkaiset, naskalimaiset silmät, semmoiset kuin tiikerilläkin. Ja

hänellä oli nuo vitjat kaulassa. Tuolla on minun kelloni, sanoin minä

ja tartuin vitjoihin. Linkkuveitsi, tavallinen kääntöpää, tuli

liivinlakkarista eli mistä lie tullutkaan ulos. Mies pihahti ja iski

kyntensä rintoihini. Mutta minä räimäsin hänet toisella kädelläni aina

kolmannen oven alle yhteen mykkärään, toiseen käteeni jäivät vitjat. Ja

sitte minä lähdin. Minä tulin kuin Jumalan tuuli, aina kahdella hypyllä

raput. Taakseni en katsonut ennenkuin kadulla, En minä osaa sitä puhua,

mutta semmoista en minä ole nähnyt maailman päivinä."

Korvat hörpässä oli Simo kuunnellut Topiaan kertomusta.

"Nyt kirjoitat kotiisi," sanoi hän, nauraen että oli tukehtua, "ja

mainitset kirjeessä kaiken tuon. Olen varma, että Helka heti pyörtyy ja

Martta ja Tapani sairastuvat keltatautiin. Parannuttuaan tulee Tapani

tänne kaupunkiin, vankkureilla ja luokkavaljailla viemään kotiin sinua,

laps'kulta!"

"Älä nyt ijäksi." Johanna taas kielsi, töin tuskin voiden itsekään

hillitä nauruaan.

Isännän kellossakin oli sama ääni. Huolimatta Topiaan vakavuudesta

nauroi hän:

"Helpolla siitä asiasta löytää hyvänkin puolen. Mies oli kaikissa

tapauksissa tunnokas, armelias mies. Olisi hänen sopinut ajaa hevosella

tuohon oven eteen ja kauppias olisi kiltisti nostanut rekeen kahvia,

nisujauhoja, sokeria... Epäilemättä!"

"Kuinka teissä on miehiä ilvehtimään." Johanna oli pannut vitjat

kaulaansa ja tuli ihan Topiaan lähelle. "Mene saattamaan Simoa ja

ostakaa sitte yhdessä sinulle uusi kello. Minä olen niinkauan

puodissa."

Ottaessaan rahaa lompakkoon, päivitteli Topias:

"Ei se kipeä, mutta se häpeä. En pitänytkään silmiäni auki, vaikka

Tapani niin moneen kertaan varoitti ja takoi päähäni:

"Tule jo, jok'ei katso silmillään, katsokoon kukkarollaan."

Illalla tuli poliisi puotiin, kirjoitti kellon numeron muistikirjaansa,

kyseli saappaiden ja turkkien tuntomerkit. Toruttuaan kauppiasta aika

lailla siitä ett'ei tämä heti ilmoittanut asiasta poliisille, meni hän

pois, päätellen mennessään:

"Veitikas! Mitä otti ja teki! Mutta sitte minä olenkin Matti, jos en

ennemmin tai myöhemmin tuo niitä käteenne. Vanha veitikas! Sitte syö

kissa kauroja, jos en tuo. Voi...!"

Vasta nyt selvisi Topiaalle kiviensärkijän viisas kavaluus. Markan

terävät hampaat ja kahdenmarkan lovi eivät myöskään olleet sattumia.

Rahat olivatkin samat. Myöntää täytyy, että mies oli viisas ja kavala,

mutta kaikessa viisaudessaan ja kavaluudessaan tuhma, sangen tuhma...

Onnistuukohan poliisi käsittämään ne? Tuskin. Simolla lienee oikein.

Hyvää huomenta niille saa sanoa, niin turkille ja saappaille kuin

kellollekin.

Pitikö asia salata kotiväeltä? Ei. Ilmi se kerran kuitenkin tulee.

Topias haki puodista paperia ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Helalle.

Kirjoitettuaan kaupastaan kuinka se yhä paremmin alkaa kannattamaan,

ilmoitti hän myöskin saaneensa jo maksaa ensimmäiset oppirahat, kuin

lainasi epärehelliselle ihmiselle kellonsa, vaatteita ja pienen summan

rahaa.