VI.

Uudet olosuhteet eivät saattaneet Topiasta luopumaan Yli-Tuomon

tavoista. Tänäänkin oli hän noussut ylös pari tuntia ennen päivän

kajastusta, eli samaan aikaan, jolloin Tapani tavallisesti meni talliin

hevosille eteen panemaan.

Kaksi tuntia olivat kuluneet kirjeen kirjoittamisessa kotiin. Kirje oli

vielä auki; kuoressa oli Helan nimi.

Päivemmällä taas eksyi ostajia puotiin. Topias, tottunut kuin oli

luomaan iloa, hupia, omasta kohdastaan, tuli puolitutuksi jok'ainoan

kanssa. Mitatessaan, punnitessaan kyseli hän ostajan kotiolot, ammatin,

jopa toimeentulonkin. Pieni vihjaus sitte vaan ja kauppias kertomaan

itsestään, alottaen tietysti Yli-Tuomon talosta ja lopettaen Topiin,

joka viiden vuoden kuluttua tulee sedän luokse asumaan ja kouluja

käymään.

Tietämättään ja tahtomattaan Topias sillä lailla varasti sydämmiä.

"Se on puhelias mies ja hyvä mies," päättelivät vaimot ja miehet

yksimielisesti.

Päivä oli puolessa; Topias silmäili rahaloodan pohjaan.

"Jos näin hurjaan kilahtelee iltaan saakka." sanoi hän, "niin vaillinki

saa kun saakin käpälät, pitkät käpälät."

Sitte meni hän puuhaamaan itselleen päivällistä ja jätti oven puotiin

auki. Iltasella keitettyä puuroa oli vielä vadissa.

"Siitä tulee oiva päivällinen, kun sen vaan paistaa voissa," sanoi hän

ja teki valkean ruuhenmuotoisen huoneen kakluuniin.

Topiaan syödessä tuli laiha herra puotiin sangen törkeän näköisenä.

"Kas, kruununsihteeri! Hyvää päivää vaan!"

Sihteeri tuli ilomielelle, hykerteli käsiään, muutteli jalkojaan,

keikisteli ja pokkuroi.

"Että vielä tavattiin! Minä olen monta kertaa ajatellut teitä; minä

puhuin komisariuksellekin..."

"Kuka olisi viime syksynä uskonut, että täällä piti tavattaman? En

ainakaan minä."

"Enkä minä, vaikka sata suuta olisi sitä vakuuttanut. Oletteko kauankin

olleet täällä kauppamiehenä?"

"Parahiksi viikon."

"Vai viikon vasta... Olkaa hyvä ja punnitkaa minulle..." herra siristi

silmiään ... "puoli naulaa naatriota!"

"Naatriota; mitä se naatrio on?" Topias katsoi keltaisempaa silmää.

"Se on semmoista ainetta, joka palaa ainoastaan vedessä."

"Löytyykö semmoistakin ainetta?"

"Löytyy hyvinkin."

"Ei sitä meillä vaan ole."

"Vaivattu! Ja kävelin näin pitkän matkan." Hän astui samassa askeleen

sillitynnyriin päin.

"Te olette tainneet käydä isot koulut." Topias yhä katsoi keltaisempaa

silmää.

"On sitä tehty sitäkin."

"Kenties akatemian oville asti."

"Valehtelematta."

Herra astui toisen askeleen sillitynnyriin päin. Topias katsoi häntä

sinisempään silmään ja kysyi:

"Pidättekö sillistä?"

"Pidänkö sillistä? Oh! Enhän minä muuta söisikään, komisariuskin..."

Topias ei kuunnellut loppuun, sillä sanat olisivat ehdottomasti

saattaneet hänet katsomaan sihteeriä keltaisempaan silmään, vaan

valitsi suurimman sillin, jonka käsiinsä sai, ja nosti sen

vehnäleivälle.

"Syökää, syökää leivän kanssa, sillä paljaaltaan on se liian

suolaista."

Kursailematta murjasi herra sillin poikki ja alkoi syömään

mieliruokaansa! Se meni sitä kyytiä; hän ehti syöneeksi ennen Topiasta.

"Ettekö tekin pidä sillistä?"

"En; ennen minä syön puuroa; puuro ja velli vasta ruokia ovatkin."

"Eivät janotakaan; minua jo janottaa. Antaisitteko yhden pullon olutta?

Minä kaikella kunnialla..."

"Ei ole olutta." Topiaan ääni oli melkein ynseä. "Vettä on

karahviinissa."

Sihteeri huomasi tehneensä virheen, mutta hän paranti sen oitis.

"Eikä ole oluesta lukuakaan," sanoi hän ja korjasi kalanroiskeet. "Vesi

on parempaa, terveellisempää."

"Sitä juovat herrain hevosetkin."

"Puhutte viisaasti kuin Salomo. Vesi on ... vettä, vanhimpia voitehista

piti sanomani."

Herra ei hätäillyt lähtemään, vaan katseli, kiitteli tavaroita ja

kyseli hintoja. Kaikki oli hänestä hyvää ja mieluisata, yksin

värjäämättömät kahvipavutkin olivat muka kuninkaallista laatua.

"Sanokaapa, oletteko olleet oikein ylioppilainen?"

"Hm!" yrähti sihteeri tavattoman salamyhkäisesti.

Topiaasta tuo oli yhtä kuin suullinen vakuutus ja hän kysyi josko

sihteerillä olisi aikaa ja halua opettaa hänelle luvunlaskua, yhden

tunnin päiväänsä.

Sihteerillä oli molempia. Yhdessä vuodessa lupasi hän tehdä ihmeitä,

opettaa kaikki suuretieteen salaisuudet Topiaalle.

"Jos tunnin päiväänsä laskemme, niin tulevana vuonna tähän aikaan te

kykenette tekemään vaikka almanakan!"

"Minun aikani vaan ei sovi muulloin kuin aamusilla. Illalla minua

unettaa ja päivällä on minulla, paitse kaupantekoa, senkin seitsemää

sivutyötä, pitää keittää, tomuttaa, pestä ... vaan aamulla kuudesta

seitsemään..."

"Sopii ihmeen hyvin, kun sovitetaan. Aamulla ovat ajatuksetkin

terävämmät."

"Sitä minäkin. Tulkaa sitte huomenaamulla, kello kuusi."

"Minuutilleen tulen."

"Kai palkasta sovimme."

"Sovimme niinkin." Sihteeri loi ahneen silmäyksen sillitynnyriin.

Hän oli jo lähtemäisillään, toinen käsi ovenripussa, toinen

takinlakkarissa, kuin Topiaan huomio kiintyi hänen pukuunsa, samaan

syksyiseen vaatteukseen.

"Kuinka te tarkenette noin ohuissa?" Äänessä kuului pelkkää sääliä.

Hämille vähääkään joutumatta selitti sihteeri, ett'ei maailmassa ole

muita kuin syitä ja seurauksia. Hänessä oli keuhkotaudin vikaa, ei toki

arveluttavassa määrässä ja lääkäri oli määrännyt taudin alun

tukehduttamiseksi ohuen, keveän puvun käyttämistä ja raittiin,

kylmähkön ilman nauttimista. Kahmaten takkinsa rintapieltä vakuutti hän

olevan täysivillaista likinnä ihoa.

"Taitaa olla tehokaskin parannuskeino, hyväkin lääke."

"On kyllä, mutta uskoa siinä vaan kysytään."

Illemmällä tuli isäntä ja emäntä tervehtimään Topiasta. He

nauroivat ... että Johannakin olisi tullut, mutta Simo on kielitellyt

ja mielitellyt. Tuolia ei muka löytyisi neljälle hengelle...

"Totta se onkin, kolme tuolia meillä vaan onkin."

Topias tarjosi vierailleen kahvia leivän kera. Hiljaisella, vaan

ylenpalttisella ilolla kertoi isäntä veljestään. Veli oli merimies ja

oli sairastanut Liverpoolissa useampia viikkoja. Eilen tuli kirje

veljeltä ja kirjeessä oli ilosanoma, suuri ilosanoma, veli paranee, on

jo terve. Avoveden tultua pyrkii hän tänne, kotirannoille.

Vuosikymmeniin ei ole käynytkään kotomaassa. Johanna ja setänsä eivät

ole koskaan nähneet toisiaan, muuten kuin valokuvissa, eivätkä

puhutelleet toisiaan muuten kuin kirjeissä. Hengenelatuksen eteen

taistellessa ohjasi Herra nuoremman veljen meriä purjehtimaan, vieraita

valtakuntia ja vieraita kansoja näkemään, vanhemmalle totiselle soi Hän

vakaantuneet, perheelliset olot, omassa maassa, oman kansan keskellä.

Johanna on monet kerrat vaatien pyytänyt setää tulemaan edes yhdeksikin

vuodeksi asumaan heidän kanssaan, on helpottanut vaatimuksensa

kuukaudeksi, viikoksi. Ja nyt toivonsa toteutuu. Meri ja Johanna ovat

veljen rikkaus, hänen kaikkensa. Kuin hän elämänsä ehtoolla luopuu

toisesta rakkaasta, tapahtuu se toisen rakkaan eduksi. Johannan ja

heidän luokse tulee hän silloin asumaan, kertoilemaan Johannan

pienokaisille, mitä kaikkia hän on nähnyt avarassa maailmassa. Kunpa

vaan kevät tulisi, kunpa vaan laineet rupeisivat loiskimaan.

"Johannan kärsivällisyyttä se kovin koettelee... Minulla on tässä

teille tuomisia." Emäntä antoi Topiaalle pienen vastakirjan, jonka

Johanna oli tehnyt ja jonka kannessa seisoi isännän ja Topiaan nimi.

"Huomisesta alkaen ostamme yksinomaan teiltä, sikäli kuin tarpeemme

soveltuvat teidän tavaroihinne."

"Ja tilin teemme kerran kuukaudessa. Saitteko hyvät tuomiset?"

"Sain, hyvät sain." Topias katseli kauniin pyöreitä kirjaimia

vastakirjan kansilehdessä.

"Kyllä Johanna pitää huolen, että sivut täyttyvät, sivu ja päivä siitä

olen varma, hänellä on tuhatta tarvetta viikossa. Hm, ei se

neljäkymmentä markkaa ole suuri herra. Se on kuin kädessä, että saatte

minulta joka tilissä toiset neljäkymmentä lisää; minä tunnen väkeni."

"Tuttavamme työmiesperheet tulevat myöskin ostamaan teiltä,

kirjoittakaa nyt kotiinne, ett'eivät sure siellä..."

"Minä jo kirjoitin, mutta en ole joutanut viemään sitä postiin."

"Mennään meille; Johanna toimittaa sen omansa ohessa."

Johanna kirjoitti kirjettä, heidän mennessä samaan suurenpuoleiseen

huoneesen, jossa lauantai-ehtoon olivat viettäneet. Pöydällä oli albumi

auki; siihen hän katsoi milloin vaan nosti silmänsä paperista.

"Tuo tuossa on veljeni," sanoi isäntä, osottaen Topiaalle

pienikasvuisen miehen kuvaa Johannan kuvan vieressä.

"Minulla on huonoja uutisia sinulle," jatkot hän nostaen Johannaa

leuasta, kuin tämä jo oli saanut kirjeen valmiiksi, "ja sangen huonoja

uutisia. Sanonko ma?"

"Sano nyt."

"Ajattele, kauppamiehen tuuliviiri on pyörinyt koko päivän ympäri

yhtäänne päin juuri kuin myllyn päällimäinen kivi. Äsken vaivasimme

päätämme mitä tuo mahtanee merkitä ja pääsimme kun pääsimmekin viimein

asian perille. Se tietää sitä, että..."

"No sais kuulla."

"Jäät tänä keväänä lähtevät kovan, hirmuisen kovan pohjatuulen,

pohjanmyrskyn kanssa. Tuuli, myrsky, ajaa veden samaa tietä kuin

jäätkin. Liverpoolista ei päästä, pohjaltaan pehmeämutaisen meren yli

minnekään ei reellä eikä rattailla. Kaikki meret päiväntasaajan

yläpuolella ovat kuivina ja setäsi on vankina. Tuuli ei käänny kuuteen

kuukauteen. Ja kuin kerran kääntyykin, niin neljänkymmenen asteen

pakkanen käy perässä, jäähdyttäen..."

Johanna hänet keskeytti, asettamalla etusormensa hänen huulilleen.

"On se niin ... mutta kauppamiehellä on ja kirje."

Topias otti kirjeensä esille, isäntä huomasikin, että se oli vielä

auki.

"Tule tänne istumaan," sanoi hän vaimolleen, "Johanna lukee ensin oman

kirjeensä, sitten..."

Johannan kirje oli pitkä ja lapsellisen puhdasta iloa täynnä; mutta

viimeinen arkki loppui samassa kuin alkoikin ja Johanna sulki joutuin

kirjeensä. Isäntä heti nauramaan:

"Kerronko teille kenestä siinä viimeisessä arkissa puhuttiin? Siinä

puhuttiin yhdestä nuoresta, kauniista, sievästä..."

Johanna otti Topiaan kirjeen käteensä, katseli paksuja kirjaimia sen

kuoressa.

"Helka Yli-Tuomo... Saako tätä lukea?"

"Nythän tulitte valeesta kiinni; kotiinne sanoitte kirjoittaneenne."

"Kyllä sen lukea saa, mutta ei siitä saa vähällä selvää."

Katseltuaan kirjeen kertaalleen lävitse luki Johanna:

"Rakkaat Omaiseni!"

"Minä voin hyvin ja olen joutunut hyvien ja kristillisien

ihmisten katon alle. Lauantaina alotin myömään puotissani.

Tule Tapani kaupunkiin ja tuo minulle jauhoja, ryynejä,

herneitä, voita ja mitä muuta sentapaista vaan on aitoissasi

liikenemään. Ota Pertulta lisää, että saat lajia suolaiseen

kalaan asti. Helka voi myöskin lähettää tänne valkoisia ja

puolivillaisia kankaitaan myötäväkseni. Katso perään Martta

ett'eivät pane Topia reikätuoliin, jossa voi vioittaa rintansa

ja kävellä jalkansa vääriksi; täti älköön puhelko vaillinaisia

sanoja, vaan sanokoon sanat täydesti, ett'ei vaan tule pojasta

sorakielinen. Teitä siunaamatta ei nuku milloinkaan.

"Topias."

"Menette nyt yhdessä viemään kirjeet postilaatikkoon", puheli isäntä ja

auttoi Johannaa pukeutumaan. "Ehkä parasta, että menette sinne Vanhan

kirkon puoleen. Luullakseni Simokin juuri tällä minuutilla lähtee

viemään kirjettä äidilleen... Tulkaa sitte kaikin kauniisti tänne,

täällä on illallinen valmiina."

Hän työnsi Johannan ja Topiaan menemään.

* * * * *

Vaillingit pienenivät pienenemistään. Viikon keskipaikoilla pääsi

Topias jo kahteenkymmeneen markkaan, lopussa täyteen toivottuun

summaan. Iloissaan kuin sisääntulot harppasivat viiteenkolmatta

markkaan, kestitsi Topias opettajaansa; kruununsihteeriä, sinä ehtoona

keittoruo'alla ja kahvilla. Sihteeri kiitti ja kunnioitti talonpoikia

maasta taivaasen. Talonpojat ovat maan suola, maan voima, talonpojilla

on talot ja rahaa, viisautta ja jäntereitä!

Seuraavan viikon alussa tuli Tapani kaupunkiin. Topias otti veljensä

avosylin vastaan. Tapani ehti vaan yskähtelemään kuin Topias riisui

hevosen, vei sen talliin, toi vettä kaivosta, heiniä ja leipiä reestä.

"Mennään nyt sisään... Kuinka poika jaksaa?"

"Hyvin, ei muuta sanoa tule."

"Entä Helka; onko hän vielä sairas?"

"Ei juuri."

"Mutta ei tervekään; niinkö."

"No ... vähä pahoinvoipa ... joskus."

"Miksi ei tullut kanssasi lääkärin luo?"

"Ei ihminen pidä joka janoon juoman eikä joka hätään huutaman."

Tapani huomautti vielä, että karja on hoidettava, askareet tehtävät. Ei

kotoolta joudeta lähtemään milloin vaan...

"Mutta jos tulee yhä huonommaksi."

Veli sitä ei uskonut. Ja jos niin käy, pahenee eikä parane, niin

sopiihan sitten tulla; jonakuna kevätkauniina päivänä, jolloin karja jo

on laitumella.

Kesken keskustelua piupahti kello vieterinpäässä.

"Minäkin tulen katsomaan sinun riihtäsi!"

Tapani tuli puotiin. Oivallinen järjestys, joka siellä vallitsi, teki

hyvän vaikutuksen häneen. Puoti tosin oli pieni ja tavaraa vähäsen,

mutta kokonaisuudessaan se oli sievä. Tavarakin oli hyvää, ei ollut

turhia korukaluja eikä rahanviettelijöitä.

Kello kilahti taas. Hyvin veli osasikin puida riihtänsä, lyödä

sitomansa...

"Vieläkö väität ett'ei meikäläisistä ole kauppamiehiksi?"

"En, en sano enää... Sinä olet ikäänkuin luotu kauppiaaksi, solkutat

suutasi jokaiselle ja lasket lukua kuin vanhakin patruuna."

"Minäpä tunnenkin ostajani ja luvunlaskussa saan opetusta."

"Mutta pienet, kovin pienet ovat täällä paikat. Tuo asuinhuoneesikin on

soukka, pimeä. En minä vaatisi vihamiestänikään asumaan siinä."

Mitä Topias siitä huoli, kosk'ei haitannut kauppaa, itse elinehtoa.

Kauppa vaan käy, niin viiden vuoden päästä asutaan Kauppatorin lähellä,

suurissa huoneissa. Ja Topi tulee kouluja käymään...

"Ohhoo! Etpä sinä vähiä tuumailekaan."

"Provastiksi minä koulutan pojan."

"Kyllä sinä olet hyvällä alulla ja alku työn kaunistaa, mutta, hm..."

Tapani ei voinut pelkältä rahallisesta kannalta arvostella veljen uutta

tointa. Koko heidän suvussaan ei ollut maansa myöjää, onnensa

tavoittelijaa, vaan vanhoja auramiehiä olivat kaikki, tyvestä oksiin

saakka. Mikä sitte veljen noitui? Ahneusko? Ei sekään. Kukaties

ajattelemattomuus. Eipä sekään. Joka hänet tuntee, tietää myöskin,

ett'ei tuhmuus liioin... Jos ei se ole yksinkertaisuutta, lapsellista

toiminnan halua, joka piankin murenee, niin sitte sitä ei tule eikä

ymmärrä...

Johanna lähetti isänsä kutsumaan heitä talonpuolelle. Tapani

vastusteli, mutta isäntä ja Topias poukuttivat siksi että saivat hänet

lähtemään.

Johanna, joka Tapanissa oli odottanut saavansa nähdä Topiaan, ehkä

vielä suurennetussa muodossa, ihan hämmästyi tervehtäessään

pienikätistä, sirovartaloista ja liukasliikkeistä miestä, yhtäläisyyttä

ei huomannut muualla kuin silmissä. Katsanto ja silmät olivat

täydellisesti samat kuin Topiaallakin.

Koko illaksi anasti Johanna itselleen keskustelun ohjakset. Hän

pyöritteli puhetta Helan ympärillä, mutta niin hienosti ja taitavasti,

ett'ei kukaan hoksannut, miten yhä puhuttiin yhdestä ja samasta

henkilöstä. Väliin oli peittona Topi, väliin Martta, väliin järvi, mikä

vaan milloinkin paremmin verhosi.

"Poika osaa ikävöidä sinua," lausui Tapani. "Ensimmäisinä päivinä

lähtösi jälkeen puhui hän maatapannessaankin sedästä."

"Pelkään vaan, että unhottaa," epäili Topias.

"Mitä vielä?" väitti Johanna. "Helka pitää muiston vireillä, puhuu

monta kerta päivässä sedästä."

Tapani ei tyytynyt harmoonin katselemiseen loitommalta. Hän meni sen

viereen istumaan, paineli valkoisia näppäimiä alas. Isäntä meni

harmoonin eteen ja soitti yhdellä sormella virren nuotin.

Sitte vaati hän Tapanin ja Topiaankin soittamaan.

"Olisi Helalla aikaa tulla tänne joiksikuiksi viikoiksi," toivoi

Johanna, "niin soittaisimme virsiä ja lauluja."

"Ja sitte sinä hakisit Topiaan nostamaan tätä peliraukkaa rekeen,"

virkkoi isäntä, "Helan rekeen. Ja sanoisit minulle: Nyt isän täytyy

ostaa tuhannen markan pianon, Sillä lailla sinä kiertäisit

tarkoitustesi perille. Enkä minä sano sen vuoksi, että minulla itse

asiassa olisi sitä vastaan. Tällä ijällä ihminen ottaa useinkin pitkän

silmän oman silmän avuksi. Jos harmoonin niin käy, kuten Johanna

toivoo, niin näen minä nyt jo pitkällä silmälläni, että se jonkun

vuoden kuluttua seisoo suuren tuvan perällä. Tupa oli ihkasten uusi ja

sen akkunasta nähdään Korsijärvelle. No ... sitte on Joulu. Olkia on

lattialla, pystyvalkia palaa, nuori vaimo soittaa jouluvirttä. Kuinka

se kaikuu suuressa tuvassa! Samassa ajetaan hevosella pihaan, Nyt ne

tulivat, huutaa Topias ja ryntäikse vaimonsa kanssa pihalle. Siellä on

hevoskuormallinen kaupunkilaista herrasväkeä, pientä ja suurta... Entä

vanhat? kysyy Helka. Tuonne jäivät Yli-Tuomoon, vastaa Johanna. Nyt

näette, ett'ei minulla itseasiassa ole mitään sitä vastaan. Tulkoon

Helka meille muutamiksi viikoiksi ja laskekoon Johanna sitte Topiaan

nostamaan harmoonia... Tuolta Simokin tulee, kysykää häneltä, hän lukee

teille saman luvun..."

Emäntä meni Simoa vastaan.

"Vahinko, ett'et tullut viittä minuuttia ennen", sanoi hän ja otti

molempiin käsiinsä Simon käden. "Teimme nyt juuri hauskan matkan, oli

Joulu ja tähtitaivas..."

"Olinko minäkin mukana?"

"Olit ja ensimäisessä reessä."

Vieraat viipyivät kauan onnen ja rauhan kodissa. Hyvästijättäissä ei

Johanna antanut kättä Tapanille, jotta ei tämä millään muotoa voi

huomenna, ennen kotiinlähtöä, olla käymättä talonpuolella.

Topias luovutti sängyn Simolle ja veljelleen, asettuen itse maata

lattialle, johon oli tehnyt sijan omien ja yövieraiden turkeista. Hän

nukkuikin heti. Simo ja Tapani puhelivat vielä hyvän kuuron.

Viimemainittu tunnusti, että kotoolla on oltu puolisairaita, siitä asti

kuin veli tänne lähti. Mutta huomenna, kuin hän ennättää kotiin,

haihtuvat kovimmat huolet. Oli Jumalan onni, että veli joutui

tämmöiseen taloon.

Kuin Simo huomasi, että Tapani epäili hänen jollakin tavalla

vaikuttaneen Topiaan lähtöön, kertoi hän kirjeestä, jonka

äkkiarvaamatta sai ynnä epäilyksistään ja puolinaisista kielloistaan,

jotka julki lausui uhkarohkealle.

Tapani uskoi Simoa. Jos talossa olisi edes kaksi tytärtä, niin sitte

olisi juonet olleet juonessa...

Isäntäväestä Simo sitte vielä jutteli paljo, mutta yhden asian hän

kokonaan salasi: heidän uskonsa.

Aamulla, ummelleen kello kuusi, tuli kruununsihteeri. Katsellen häntä

karsaasti kysyi Tapani pöyhkeällä äänellä:

"Kuka Toohonen te olette?"

"Hän on kruununsihteeri, minun opettajani," selitti Topias. "Hän

kirjoittaa nelistämällä ja laskee lukua kynättä paremmin kuin muut

kynällä."

Sihteeri sai heti tilaisuuden näyttää ylistettyjä taitojaan, sillä

Simon mentyä pyysi Topias häntä kirjoittamaan hintaluettelon Tapanin

tuomille maantuotteille ja Helan kankaille.

Mahdikkaassa asennossa, pää viisausasteettain vähän oikeaan kallellaan,

juoksutti hän Tapanin sanat paperille sitä mukaan kuin ehtivät

ilmoille. Yhteissumma, jonka Topias tuli niistä maksamaan, oli samassa

sekin valmis.

"Hyvin meni," kiitti Tapanikin; "meni kun kuopiolaisen hevosen juoksu."

Käytyään isäntäväen puolella hyvästi sanomassa -- Johanna lähetti

tulikuumia terveisiä Helalle ja vanhukset kielsivät suremasta veljen

perään -- ja ostettuaan veljen puodista ostokset, rupesi Tapani

kiirehtimään lähtöä. Sihteerikin oli avuliaana valjastamisessa.

Erotessa antoi Topias Tapanille loistavan paperiin käärityn paketin,

muistuttaen samalla:

"Kuljeta sitä varovasti."

"Mitä vaarallista siinä sitten on?"

"Onpahan vaan namusia ja leikkikaluja Helalle ja pojalle."

"Hienoa on päällä, mitä sitte sisässä lieneekään?"

"Hienointa, kauneinta mitä olla saattaa. Monta jalkajuonta on toinenkin

poika sen kautta tehnyt."

Tapani arvasi kuka se toinen oli ja katsoi ystävällisemmin, joka oli

kaiken aamun ollut kuin armojen alla.

"Onko kirjoitusta muuallakin kuin kuoressa?"

"On, ja viljasti onkin."

"Kuka takaa vaikka olisi rakkauttakin."

"En ainakaan minä", rohkeni sihteerikin yhtyä pilapuheesen. "Rakkaus,

rikkaus kukoistavatkin vaan talonpoikain riveissä!"

Hyvästijättäissä antoi Tapani kättä sihteerillekin. Topiaalle sanoi

hän:

"Älä torku toimissasi, äläkä laske silmiäsi minuutiksikaan häppärään

täällä muurahaispesässä. Joka täällä torkkuu toimissaan, hänelle tulee

piankin luu eteen.

"Ja sauva käteen."