Maanantaina ryhtyi Topias toimiin. Hän teki elinkeino-ilmoituksen,
osteli vanhoja hyllyjä, vanhan tiskin, vaa'an, punnuksia, vieterikellon
ja muita sentapaisia kapineita. Täydellisen kirjanpidon hän heti
alotti, merkiten kaikki ostetut paksuun, omatekoiseen kirjaan.
Tiistaina olivat hyllyt paikoillaan, tiskillä oli vaaka punnuksineen,
harja, kyynärä, veitsi, sakset, harmaata paperia ja punainen lyijykynä.
Monta markkaa oli kalustoon huvennut. Muutaman pennin oli kukin kapine
maksanut ja monta pientä puroa tekevät suuren joen.
Keskiviikkona osti hän tukkukauppiaalta kahvia, sokeria, nisujauhoja,
silliä ynnä monta arvokkaampaa ja kalliimpaa kauppatavaraa, mutta ei
puoti vielä näyttänyt puodilta: hyllyt olivat niin hyvin kuin tyhjät.
Yhdenkin askeleen sai astua, yhdenkin kerran sai kukkaron avata,
ennenkuin tukkeutuivat tavaroilla täyteen, ennenkuin jokainen loma oli
osansa saanut.
Perjantain iltana oli puoti kauppakunnossa. Oli kultasilmäisiä
silmäneuloja, oli virkkalankaa, nappeja, ryynejä, perunajauhoja,
siirappia, silakoita, oli vähä joka lajia tavallista tavaraa.
"Paljo vielä puuttuu," sanoi Topias, asettaessaan makeistötterön
sikuripöttyjen viereen, "mutta on moni vähemmälläkin alkanut."
Sitte luki hän rahojensa tähteet. Puoti oli pieni, mutta markan
poikineen se ahmasi, joten rahavarain jäännös oli pieneksi käynyt.
Suurimman osan sai tukkukauppias, sai kahteen tuhanteen... Mitä oli
kuitenkaan hänen kauppansa tukkukauppiaan kaupan rinnalla? Yhteen
nurkkaan mahtuisi koko puoti, vaikka kolmea tuhatta kaikessa
pienuudessaan tavoittelee.
Iltatyökseen kiinnitti hän kyltin puodin oven päälle. Suurilla
ruskeilla kirjaimilla seisoi siinä:
Siirtomaiden tavaran kauppa.
Topias Yli-Tuomo.
Lauantai-aamulla, kello kuusi, sytytti hän valkean puodin lamppuun ja
meni ulos. Kirjaimet näyttivät niin kehoittavaisilta... Sittehän ihme,
joll'eivät tule ostamaan, sittehän ihme, joll'eivät huomaa uutta,
äskentullutta...
Jonkun kymmenen askelta käveli hän katua alas päin; tuntui tuulevan
suoraan vastaansa, mutta käännyttyään takaisin ei puhaltanutkaan
selkäänsä, vaan oikeaan korvaansa ja ihan puodin lähellä kävi tuuli
häntä vasten kasvoja.
"Kas, miten tuuli juonittelee täällä," ihmetteli Topias itsekseen.
"Elämästä ei ole mihinkään, joll'ei tiedä, mistä päin kulloinkin
tuulee. On kuin hullu myllyssä..."
Muurin ja seinän välistä löysi hän romukaluksi jätetyn, samean
läkkipultin. Käyttäen arpakirjaa kaavana leikkasi hän siitä liuskan,
käänsi sen toisesta päästään putkeksi. Veisti sitten halosta kepin,
teki kepin toiseen päähän tapin ja asetti siihen liuskan putkestaan.
Suutenaulan vielä löi tapin päähän niin ei päässyt liuska putoamaan,
hukkumaan. Aamuhämyssä, ihmisten vielä maatessa, kiipesi Topias katolle
ja naulasi kepin päädynharjaan kiinni.
"Hyvä ja halpa", lausui hän tuulensuunnan perille päästyään. "Yhtä
hyvin näyttää tuulen kuin Ali-Tuomonkin tuuliviiri."
Ali-Tuomon tuuliviiri oli kuutta syltä pitkän tangon päässä. Ja tanko
oli Helan kamarin edessä, akkunan kohdalla...
Päivän valjettua ei yhdeltäkään ohikulkijalta jäänyt huomaamatta
tuuliviiri. Pienet pojat pysähtyivät joukossa tähystelemään sitä ja
uutta kylttiä.
Topias istui tiskin takana matalalla jakkaralla, kädessään oli punainen
lyijykynä, edessään harmaata paperia. Elääkseen virallaan, voittaakseen
ruokarahat ja hyyryn kaupallaan, tarvitsi hänen myödä joka päivän
osaksi tavaroita vähintäin viidenkolmatta markan edestä. Muuten...
Kello kilahti vieterinpäässä, ovi aukeni ja ensimmäinen ostaja tuli
puotiin. Hän oli keskiaikainen vaimo, ennen aikojaan lakastunut kovissa
sielun ja ruumiin kärsimisissä. Kurttujen vaot olivat syvällä otsassa,
kasvoissa oli keltaisenvoipa väri, käsissä näkyivät suonet suurina. Hän
osti ryyniä, silakoita, kahvia ja sokeria, yhteensä kolmen markan
edestä.
Vaimon päästäessä auki esiliinan kolkkaa, johon rahat olivat solmitut,
kysyi Topias;
"Oletteko naimisissa?"
"Olen," vaimo hiljaa vastasi.
"Onko teillä lapsia?"
"On kaksi, tyttö ja poika."
"Ovatko ne vielä kylläkin pieniä?"
"Ei ... tyttö käy kansakoulua, poika on nuorempi ja on kotoolla."
"Entä miehenne, mitä työtä hän tekee?"
Vaimo ei vastannut, katsoi vaan lattiaan. Topias uudestaan kysyi;
"Onko hän sairaana?"
"Ei ... hän on Katajanokassa ... vankeudessa..."
Henkäämällä lausui vaimo sanat. Ei ollut voimaa siirtää silmiä
lattiasta, ei ollut voimaa lähteä menemään. Vilmehti niin silmissä,
polvet tahtoivat pettää siinä seisoissakin...
"Ja teillä on kaksi lasta, poika ja tyttö. Odottakaas hiukan."
Topias meni toiseen huoneesen, toi sieltä Martan lähettämät kalat ja
kaksi rieskaa.
"Katsokaa, tässä on aivan hyvää rasvaista lahnaa, mutta minä en ole
suolaisen kernas. Ottakaa te nämä, muuten kuivuvat ja pahentuvat."
"Tuhatta kiitosta!" Vaimo kääri kalat ja rieskat esiliinaansa. "Tuhatta
kiitosta!"
"Ei kestä kiittää... Te olette ensimmäinen ostaja. Tulkaa täst'edeskin,
tulkaa rahattakin, sillä tänään jää minulta juustonkappale, huomenna
lihanpala. Minä en heitä niitä hukkaan, vaan säästän teille, käykää
vaan useasti..."
Ostajia ei tullut satamalla, mutta tipahteli niitä päivän pitkään tuon
tuostakin. Poikkesi puotiin työmiehiä ostamaan venäjänlehtiä, tuli
pesijävaimoja ja pieniä tyttöjä ostamaan saippuaa ja kahvia markkasen
ja puolimarkkasen edestä.
Penni on pennin veli. Kuin Topias illalla, kellon lähennellessä kuutta
laski rahat, ensimmäisen päivän sisääntulot, sai hän kolmetoista täyttä
markkaa ynnä pennejä päälle. Tulos tyydytti häntä, kymmenen prosenttia
niistä teki täsmälleen yhden päivän vuokran. Ruokarahojakin olisi
tullut, ainakin yhden aterian osaksi, jos olisi ollut antaa kaikkea
mitä pyydettiin. Yksi pyysi kalapippureja, niitä ei ollut, toinen
kirjoitusmustetta, sitäkään ei ollut. Puuttuvat tavarat kirjoitti
Topias toisaalta paperille, päättäen lähimmässä tulevaisuudessa tuottaa
niitäkin ynnä muuta lisäksi, sen verran kuin itse muistaa ja kukkaro
kannattaa.
Kellon ollessa neljännestä vailla kuusi kirjoitti hän erityiseen
pääkirjaan: Helmikuun 8 p. kolmetoista markkaa, siis vaillinkia
kaksitoista markkaa.
"Kesän tultua," lausui hän sitte ja korjasi kirjan, "käy kauppa
tietysti paremmin, sillä silloin tulee Pohjanmaalta ja Savosta miehiä
tänne työnansioille pilvenpimeenänsä."
Topias aikoi jo sulkea ovet ja sammuttaa lampun, kuin kyökissä
näkemänsä nuori tyttö, mustane pukuneen ja kauniine haaveellisine
silmineen, tuli puotiin.
"Minä olen oman talon väkeä," sanoi hän, "ja tulen kuitenkin vasta näin
myöhään ensi kerran ostamaan teiltä. Ei syyttä sanotakaan, että
likimatkaiset useinkin myöhästyvät kirkkomatkalla..."
Vaatimatonta, tavoittelematonta ylevyyttä oli tytön olennossa,
teeskentelemätöntä suloa äänessä... Omituisella avomielisyydellään
lausui Topias:
"Simo on minulle puhunut teistä."
Haaveelliset silmät näyttivät vieläkin haaveellisimmilta.
"Onhan teillä perunajauhoja."
"On, on kultasilmäisiä silmäneuloja ja paidannappejakin."
"Sittehän teillä on kaikkia, mitä tällä erällä tarvitsenkin."
Topiaan punnitessa perunajauhoja tuli joku pyytämään viittä pulloa
olutta.
"Ei ole olutta", vastasi Topias.
Hakija lähti.
"Ettekö otakaan puotiinne olutta kaupaksi?"
"En; ei olut ole mitään tarpeellista."
Topias meni ulos, löi akkunaluukut kiinni, ja tuli sisään, sulkien
puodin ovet tullessaan.
"Joko te nyt lopetatte kaupan?"
"Jo; kello käy seitsemättä ja lepopäivä on alkanut. Juotteko teetä
kanssani? Minä osaan olla emännöitsijänäkin."
"Älkää pahastuko, en minä nyt voi jäädä, mutta tulkaa te meille iltaa
viettämään... Simokin ehkä tulee myöhemmällä. Ja" -- hän tarjosi
kätensä Topiaalle -- "sanokaa minua nimeltäni Johannaksi."
"Mielelläni... Tämän viikon muina iltoina olenkin ollut väsyksissä,
vaan tänään en väsynyt, tänään ei ole työ tappanut."
Topias otti käteensä lampun ja saattoi Johannaa pimeän huoneen ja
pimeän eteisholvin lävitse pihalle. Siinä tämä uudisti kutsun.
"Tulkaa noista takimmaisista rappusista," sanoi hän, osottaen suurta
lasikuistia rakennuksen perällä, "ja kääntykää ensimmäisestä vasemmasta
ovesta sisään."
Käytyään kylpemässä keitti Topias puuroa iltasekseen. Kylpy oli ollut
hyvää ja hyvältä maistui puurokin. Topi vaan puuttui. Olisi poika
viittäkin vuotta vanhempi, niin...
Siistittyään itsensä meni hän vierailemaan Johannan luo. Vastaanotto
oli sydämmellinen. Vanhempi vaimo, jonka kyökissä oli nähnyt, oli
Johannan äiti. Hän ja miehensä puhuivat eri murretta kuin Topias, ja
yleensä vähän vanhempaa ja vahvempaa suomea... Vaimo oli yhtä pieni
kuin miehensäkin. Topias katseli heitä kuin perhoispariskuntaa.
Suurenpuoleinen huone, johon Johanna hänet vei, oli sisustettu
maukkaasti. Aistikkaisuutta oli joka puolella, vaan loistoa,
ylellisyyttä ei missään. Albumeja, hengellistä ja kaunokirjallisuutta
oli pöydällä punaisissa ja mustissa kansissa. Kylmä kauneus oli
kadoksissa, kodikasta, viihdyttävää oli joka nurkassa. Värit olivat
sikin sokin. Punakantinen albumi oli mustalla pöydällä, mustakantinen
kirja valkoisella pöydällä. Jäykkä järjestys ja säännöllisyys oli
poissa sekin. Yksinäisiä tuoleja oli siellä täällä lattialla ja sohvan
edessä, monen pöydän lähellä seisoi suuria kukkia. Huoneessa tuntui
rauhalliselta ja tuo rauha kuvastui asujamissakin. Äkkinäiset tunteen
ilmaukset, mielenpurkaukset, hätäiset liikkeet olivat kuulumattomia,
näkymättömiä. Yhtä hiljaisella äänellä kuin he puhelivatkin yhtä hiljaa
ja meluttomasti kulkivat ovissakin. Mutta tasamielisyys, maltillisuus
ei ollut kuolettavaa, kylläännyttävää. Siinä oli sielullista ja
korkeampaa rikkautta. Uskonnollisuus oli heissä lihana ja verenä,
ulkonaisena ja sisällisenä ihmisenä.
"Olitte viime pyhänä kolme kertaa kirkossa," virkkoi isäntä, kun he
olivat asettuneet teepöydän ympärille.
"Olin", vastasi Topias. "Vanhassa kirkossa kuulin semmoista soittoa ja
laulua, ett'en muistanutkaan olevani maan päällä."
"Onko teillä sisaria ja veljiä?" kysyi emäntä.
"On minulla veli, hän pitää taloa kotona, oli minulla sisarkin, vaan
hän kuoli; vanhempani ovat myöskin kuolleet."
"Onko veljenne nainut?"
"On; hänen vaimollaan on sisar, minun ikäiseni."
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Johanna.
"Helka. Veljeni nimi on Tapani, vaimonsa nimi Martta. Martalla ja
Helalla on veli, Perttu."
"Vai Helka... Minä tahtoisin tuntea hänet. Onko teillä hänen
valokuvaansa?"
"Ei ole; mutta kyllä hän tulee tänne kesällä..."
"Onko veljellänne lapsia?" kysyi isäntä.
"On yksi poika, Topias niinkuin minäkin, kävelee ja puhuu jo
jotakuinkin."
Isäntä johti keskustelun Simoon, Topias kertoi lyhykäisesti Simon
onnenvaiheet. Hänen kertoessaan nousi Johanna kaatamaan teetä
kuppeihin.
"Älä enää", kielsi emäntä, "menee jo lautaselle..."
"Kovuutta on Simo saanut kokea maailman hartioilla," puheli isäntä,
"mutta voimia on lainattu ylhäältä samalla mitalla, niin ettei hän ole
sortunut. Korkeimman sormi on käynyt lankana hänen elämänsä lävitse.
Jokaisen ihmisen elämässä löytyy lanka, semmoinen ohjaava käsi... Sen
turvissa ei huku. Lanka on ehjä, vahva, sormi juuri silloinkin mukana
kuin me jo luulemme olevamme syvimmässä syvyydessä, auttamattomissa.
Uskottekohan...?"
"Niin minä juuri uskonkin. Kuin ei vaan ihminen hellitä sormesta, niin
kaikki tapahtuu parhaaksemme, hyväksemme. Sattumaa ei ole sitte
ensinkään, vaan se suurempi viisaus, se ohjaava käsi, lanka, sormi on
aina kohtalon määrääjänä, onnen määrääjänä."
"Parikymmentä vuotta sitte tulimme vaimoni, Johanna ja minä
Pohjanmaalta tänne kaupunkiin. Johanna oli silloin rintalapsi, vaimoni
ja minä olimme maallisesti ja hengellisesti köyhiä. Nyt on meillä yllin
kyllin, nyt ei meiltä puutu kumpaistakaan... Simonkin..."
"Simo rakastaa paljo äitiään," keskeytti Johanna, autuaallinen riemu
haaveellisissa silmissä.
Isännän oma tekemä harmooni oli huoneen perällä. Topias sitä katsoi
usein ja kertoi sitte kuinka Tapani ja Helka osaavat soittaa
kanteletta, edellinen virsiäkin numerojen mukaan, jälkimäinen
kansanlauluja korvakuulosta. Teeskentelemättä meni Johanna harmoonin
eteen, soitti ja lauloi hengellisen laulun: "Mä tiedän portin avoimen,
mi kultasaliin johtaa."
Hänen laulaessaan säettä: "Kuin portti auk' on mulle myös," tuli Simo
sisään. Säkeen kertauksessa muutti Johanna yhden sanan. Katsoen Simoa
silmiin lauloi hän:
"On auk', on auki _sulle_ myös."
Simo ei sietänyt katsetta, vaan loi silmänsä laattiaan. Johanna silloin
nousi ylös, meni ja toi hänet teepöydän ääreen Topiaan ja emännän
väliin, jossa itse oli istunut.
Puhe kääntyi kauppias Aleksein rouvaan. Tämä oli onnellisesti kestänyt
hengenvaarallisen leikkauksen, josta leikkaaja lääkärikään ei rohjennut
mennä edesvastaukseen.
"Lääkärin poismentyä tänä aamuna lahjoitti kauppias tuhatta markkaa
kaupungin köyhille," tiesi Simo.
"Liekö sitte Jumala saanut äyriäkään, ei kenkään huoli kysyä,"
muistutti isäntä.
"Isä, isä! Kuinka niin sokeasti tuomitset?" torui Johanna. "Sydän on
salattu kappale. Isä, isä!"
Aika kului nopeaan; kello oli paljo, kuin vierailijat nousivat
lähtemään.
"Minä jään kanssasi yöksi," virkkoi Simo Topiaalle.
"Tuletko sitte huomenaamulla?" kysyi Johanna, antaessa kättä Simolle.
Tuskin kuultavasti vastasi Simo:
"Tulen."
Sanomaton onni näkyi haaveellisessa katseessa, jonka Johanna, lupauksen
saatuaan, loi Simoon. Tämä sieti katsetta kauemmin kuin taannoin.
Simo ja Topias valvoivat vaan lyhyen hetken vieraisilta tultuaan
ja asettausivat sitte levolle. Huone oli pimeä, hopeakello
raksutti pöydällä ja Topias nukkui muistellessaan Johannaa ja
perhoispariskuntaa.
Mutta Simo ei nukkunut ennen aamupuolta hiukkaistakaan, käänteli vaan
rauhattomasti vuoteella.
"Ei, minä en mene," sanoi hän tuskallisesti, kääntyen oikealta kyljeltä
vasemmalle, "sillä minä en voi, minä en julkea tehdä häntä
onnettomaksi. En saata särkeä, sortaa, murtaa... Ei, minä en mene."
"Mutta minä menen, minun täytyy mennä," jatkoi hän samassa, kääntyen
vasemmalta kyljeltä oikealle, "sillä minä tahdon tulla rikkaaksi, minä
täydyn välttämättä rikastua..."
"Olisinhan mieletön, joll'en menisi. Tulkoon lopuksi mitä tahansa.
Ainakin köyhyys ja orjan päivät loppuvat..."
Keitettyään aamulla kahvin, valmistihe Topias lähtemään kirkkoon. Simo
oli ollut harvapuheinen heräämöstänsä saakka, katseli yhteen paikkaan
pitkät ajat, katseli Topiastakin niinkuin kummitusta.
He erosivat pihalla. Siinä kysyi Simo:
"Puhuitteko minustakin illalla?"
"Puhuimme."
"Mitä?" Simon ääni oli pelonsekainen; hän katseli epäilevin silmin
Topiasta. "Mitä puhuitte minusta?"
"Puhuimme Jumalan sormesta askeleissasi, elämässäsi."
Simon katse muuttui, ääni rauhoittui.
"Vai Jumalan sormesta askeleissani, elämässäni. Vai semmoisia puhuitte.
Minä menen nyt Hannan kanssa. Tästä lähin käyn joka ilta luonasi.
Hyvästi nyt! Tänään tavataan vielä."
"Mene vaan Hannan kanssa, mene niin useasti kuin työstäsi joudat. Ja
käy luonani joka ilta, ole kanssani joka yö."
Topias kiirehti kadulle. Ihmisiä riensi kirkkoon, kirkonkellot alkoivat
soimaan. Harrasmielisesti nosti hän, syntymäseutunsa tavan mukaan,
lakkiaan juhlallisille äänille.
Laiha herra, kiiltävine housunpolvine ja kyynäspäine ynnä ohrariihen
tomun värisine, taitteellisine hattuine, käveli kadun toisella
vierellä, vaanien ja kurkistellen Topiasta aina Vanhan kirkon ovelle
asti. Siihen hän jäi. Topiaan palatessa kotiin seurasi herra häntä
taaskin Kalastajakadulle, aina portin kohdalle asti, tarkasteli
kylttiä, tuuliviiriä ja pyörsihe vasta sitte menemään, tyytyväinen hymy
huulien sopissa.