"Onko tuo teidän oma hevosenne?" Topias ilosilmin katseli ylen lihavaa
hevosta, joka seisoi valjastettuna työreen edessä. Reessä oli kirstu,
joku tuoli, pöytä ja sänky.
"On, kyllä hevonen omani on" -- ääni oli puoleksi kerskaava, puoleksi
nauruinen -- "mutta talli, jossa sitä hoidan, on vielä vieraan."
"Sepä se." Topias uudestaan katsoi miestä, joka pujotti köyttä
kirstunkantimen lävitse. Miehellä oli pienet, ystävälliset silmät,
näppyläinen naama ja paksut kädet.
"Kalastajan kadullahan sanoitte..."
"Niin."
"Istukaamme sitte rekeen; kun on päällyssaappaat ja turkitkin yllämme,
niin on kankea kävelläksemme."
Topias totteli miehen käskyä ja istui kenopuoleen hänen viereensä.
Hiljaa lähdettiin ajamaan, kuljettiin monta katua pitkin, monta katua
poikin ja tultiin lopulla Kalastajakadulle. Mies ajoi määrätyn numeron
mukaan portista pihaan. Pihassa oli kaksi rakennusta, suurempi perällä
ja pienempi katua vastaan. Pienempi rakennus oli pihapuolelta
kaksikerroksinen ja oli siinä yksi kuisti. Suuremmassa rakennuksessa
oli kaksi kuistia. Topias meni ensimmäisestä sisään ja tuli kyökkiin.
Kyökissä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva vaimo ja nuori, kenties
kahdenkymmenen vuoden vanha tyttö. Vaimolla oli lempeät kasvot, tytöllä
kauniit, haaveelliset silmät ja musta puku yllä.
"Hyvää päivää! Minä olen Yli-Tuomosta ja..."
"Oletteko Topias?" Vaimo loi tutkistelevan silmäyksen Topiaasen.
"Olen ja uusi tulokas..."
"Olkaa tervetullut." Tyttö poistui perähuoneisin.
"Käske isä tänne", lausui vaimo hänen peräänsä.
Kotvasen kuluttua tuli talonomistaja ja antaen kättä toivotti Topiasta
tervetulleeksi. Hän oli lyhyt mies, puheli hilpeästi, mutta matalalla,
juohevalla äänellä, pitkät ajat katseli rävähtämättä Topiasta silmiin.
"Mennään nyt katsomaan huoneita."
Isäntä haki avaimet ja tuli Topiaan kanssa pienempään rakennukseen.
Puotihuone oli pienenläntä, ehkä noin kaksi Topiaan mittaa sivuunsa, ja
oli siitä ovi kadulle. Asuinhuone sen takana oli ruuhenmuotoinen ja
puolipimeä. Sen vieressä oli kaksi pientä huonetta, toinen hellalla
monistettu.
Ajuri nosti Topiaan kanssa huonekalut ruuhenmuotoiseen huoneesen ja
meni, saatuaan kyytipalkan, pois. Isäntä ja Topias jäivät kahdenkesken.
"Mitä nyt sanotte?" edellinen kysyi.
"Huoneet ovat sopivat ja hyvät, vallan hyvät." Topiaan ääni oli varma
ja hän avasi kakluuniluukut; heikkoa lämpöä tuntui tulevan pesästä.
"Tämmöisiksi olen ajatellutkin..."
"No, ei näissä kehua käy... Vajassa on pienennettyjä halkoja, ottakaa
sieltä käsikaupalla vaan..."
"Kiitoksia!... Tässä näkyy olevan yläkertaakin. Montako huonetta siellä
on?"
"Kaksi. Asuuko siellä nyt ketään?"
"Ei; ne ovat rappiolta ja tarvitseisivat perinpohjaista korjausta,
Kesäisin ajoin siellä on asunut yksi ja toinen, talvisin ei kukaan.
Möisin koko tämän rakennuksen, jos saisin jonkinmoisen hinnan."
"Ehkä minä ... vaan liian aikaista tuo lienee ajatellakaan."
Isäntä naurahti, katsoi hyvän hetken Topiasta.
"Surkea totuus on, että tässä ei ole kukaan rikastunut kaupalla. Tässä
oli viime vuonnakin eräs, hän osti ja möi, mutta rahat menivät kuin
tuhka tuuleen..."
Että tuo eräs toi sakko sakon selkään kapakoitsemisesta ja että hän
itse oli ristinkiusauksessa ennenkuin sai hylyn pois talosta, sen hän
jätti sanomatta.
"Älkää siitä sentään pelästykö. Voihan teillä olla toisenlainen ...
onni!
"Onni on kaikilla ihmisillä."
"Mutta sanotaanhan, että kesä kaikilla, vaan onni harvoilla."
"Paljo tyhjää puhutaan. Ei mikään ole hassumpaa ajatella kuin se, että
Luoja olisi luonut toisen ihmisen onnelliseksi, toisen onnettomaksi.
Kuin ihmiset hävittävät oman onnensa, jopa lähimmäistensäkin onnen,
niin sitte syytetään kohtaloa ja..."
"Jumalaa... Uskotteko sitte senkin, että kuin onnettomuus tulee, niin
se tulee..."
"Jumalalta. Kuinkas muuten? Seisoohan kirjassa, että kaikki päämme
hiukset ovat luetut..."
Isännän kasvot kirkastuivat.
"Nuori mies", sanoi hän laskien kätensä Topiaan olkapäille. "Minä sanon
vielä toisen kerran teille. Olkaa tervetullut!"
Hänen lähdettyään meni Topias Simoa tapaamaan. Simo kantoi jauhosäkkejä
makasiinin yläkertaan.
"Tämä on jo alkuna toiseen sataan, jotka olen tänäpäivänä yhtämittaa
kantanut." Hän heitti säkin keveästi kuin herneroivikkeen selkäänsä.
"Älä heippatissa! Jos minä autan sinua näiden loppujen kanssa."
"Älä tee itseäsi jauhoiseksi; mene edellä sisään; minä tulen heti."
Simon huone oli entistä puhtaampi. Oranjekukka oli nostettu huoneen
toiselle puolelle ja sen paikalla oli kukkakimppu vesilasissa. Lasin
vieressä oli joukko onnittelukortteja, niissä kaikissa joku
raamatunlause, kirjoitettu kauniilla naisen käsialalla.
Erääsen oli kirjoitettu punaisella läkillä:
"Isä ja äitikin tahtovat nähdä Teitä. Tulkaa tänä iltana kello
kahdeksan 'Pelastuksen portille.' Siinä odottaa Teitä J."
Simo oli hikisenä, kuin tuli sisään. Hän otti pesukaapista olutpullon,
avasi sen ja tarjosi Topiaallekin, mutta tämä ei huolinut.
"Juo nyt edes puoli lasia."
"Ei minua janota."
"Oma tahtosi." Simo joi oluen yksin ja sytytti papirossin.
Topias huomasi hänessä jotakin sisällistä rauhattomuutta, jota koki
kaikin tavoin salata. Hän ei puhunut mitään päästä päähän, vaan meni
asiasta toiseen, istahti, käveli, sytytteli ehtimiseen paperossiaan.
"Jaa, niin, sinä olet nyt Helsingissä." Simo raapaisi tulitikun
palamaan. "Juotko lasillisen punssia sitte?"
"En minä juo mitään, haaskaat tulitikkuja; palaahan tuo haikusi?"
"Palaa sen pitääkin. Tulitko jo tutuksi uuden isäntäväkesi kanssa?"
"Isännän kanssa puhelimme vähäsen. Minullakin on tänään kiirettä.
Tänään käyn ostamassa itselleni padan, kahvipannun ynnä muita
talouskapineita. Tule luokseni illalla, jolloin sulla on aikaa ja
sovita niin, että saat olla yötä kanssani."
"Kyllä tulen. Pahuus kuin jätin näkyviin." Simo korjasi kortit
pöydältä. "Ja joll'en tule illalla, niin tulen huomenna, kentiesi
aamulla jo."
"Aamulla minä menen kirkkoon. Täällähän pääsee kolme kertaa joka pyhä
kirkkoon."
"Pääset arkiloinnakin. Kyllä täällä kirkkohalusta pääset. Äitini..."
"Häneltä vainenkin paljo rakkaita terveisiä. Pistäysin pikimmältään
luonaan ohi kulkeissani tänäpäivänä. Eukko on tullut uudestaan
nuoreksi. Vaikka oli varhainen, niin jo rukki surisi ja valkea paloi.
Hän on kehrännyt Helan ja Martan edestä pellavat, villat... Ja hän
käski sanomaan sinulle, ett'et lähetä hänelle moniin aikoihin mitään,
hän ei niitä jaksa kuluttaa... Minä menen nyt. Tule niin pian kuin vaan
pääset."
Simo kävi jälleen työhön ja Topias lähti astelemaan Kalastajakadulle.
Itsekseen virkkoi hän:
"Simo on muuttunut... Hänessä ei ole enää tasapainoa."
Syötyään rieskaa, voita ja kalaa, jotka Martta oli mukaansa pannut
viikonvaraksi, kaivoi Topias sukansäären kirstun pohjalta, otti
siitä yhden setelin ja lähti, lukittuaan ovet, tarpeellisimpia
talouskapineita ostelemaan. Monta askelta hän astui, monta kauppaa hän
teki. Väliin tuli hän kotiin hevosella, väliin jalkaisin. Kuin
arkipäivä ehti loppuun ja kellonviisarit kuuden kohdalle, olivat
välttämättömimmät toimitetut. Yksin sangollinen vettä ja sylys
pienennettyjä halkojakin oli kannettu sisään. Odottaessaan Simoa,
keitti hän asuinhuoneen kakluunissa ryynivelliä maitoon ja söi hyvällä
ruokahalulla. Kului tunti, toinenkin eikä Simoa kuulunut tulevaksi.
Topias veti sängyn auki, teki sijan, ja laskihe, kotoiseen tapaan,
takaisin levolle.
"Jäin tänä iltana kylpemättä", lausui hän itsekseen, kuin kodin
lauantai-ilta kylpyine, puuroine ja pystyvalkioine, astui ilmielävänä
silmäin eteen; "mutta lukua siitä, täällä saa kylpeä vaikka joka
päivä."
Vaikka pieniä valkeita oli poltettu huoneessa monena päivänä ennen
Topiaan tuloa, hohkasi kuitenkin ilma viileältä. Saadakseen lämpimän
otti hän turkit peitteen lisäksi. Turkinkauluksessa oli oma tarinansa,
jonka Topias, unosen viivytellessä tuloaan, muisteli. Pyryisenä
talviyönä söi kettu myrkyn, käytyään kahtena pyryttömänä yönä sitä
kiertämässä, kaartamassa. Vasta kolmantena yönä puri myrkyn poikki,
mutta perin päästä, niin että virstan verran vielä jaksoi kompuroida
pois surmasijalta piiloon. Vaivoin pysyi hän Mikon jäljillä.
Piehtaroimasijat ynnä keltainen vesi, jota oli ulostanut, olivat
parempina osviittoina kuin sellaiset jäljet, jotka pyry oli melkein
umpeen ja näkymättömiin tuiskuttanut. Kuin mielevän Mikon voimat
vähenivät siihen määrään, ett'ei kyennyt aidan yli hyppäämään, niin
raon haki ja siitä raastoi itsensä lävitse. Ja pääsi niin tiheikköön.
Siellä oli sitte asettanut kaulansa kaksihaaraiseen katajaan ja siihen
jäänyt seisomaan kuin konsanaankin hengissä. Ja turkin kauluksena oli
nyt kaunis nahkansa.
Tarinaan liittyi sisarvainajankin muisto.
Vappu oli riihenpurnusta ruumenia noutamassa, hänen palatessaan
tiheiköstä saaliineen. Riihen oven edessä oli kelkassa koppa, kopassa
oli ruumenia ja lisää toi Vappu. Sukkela ajatus pistihe hänen päähänsä.
Vapun huomaamatta kätki hän ketun ruumeniin, meni sitte tupaan ja istui
vakaana miehenä pöydänpäähän syömään. Tuli Vappukin koppaneen perässä
tupaan ja rupesi nostelemaan ruumenia haudesaaviin. Sieltä tulikin
kettu käsiin. Hui, hui! siinäkös kiljaistiin. Akkunaruudutkin
helähtivät ja Perttu vakuuttaa vielä tänäpäivänäkin kiljahduksen
kuuluneen hänen korviinsa Ali-Tuomon pihalle... Eläisi Vappu vielä,
niin tänne Topias olisi viekotellut hänet emännöitsijäksi itselleen.
Olisiko tullut? Ihan varmaan! Sadat kerrat päivässä laulelisi Vappu:
"Ja se rakkaus, ja se rakkaus!"
Turkit lämmittivät ja unonen tuli lämpimän kanssa. Topias luki
ehtoosiunauksensa ja nukkui.
* * * * *
Palatessaan aamulla kirkosta meni hän Simon luokse, mutta tämä ei ollut
kotona. Kun Topias tuli puolipäivän saarnasta, nukkui Simo niin
sikeästi, ettei herännyt, vaikka Topias häntä pudisteli ja huuteli
hänelle korvaan. Vasta iltakirkosta tultuaan sai Topias hänet hereille
ja ylös.
"Isäsi oli aamu-uninen, äitisi on iltauninen, vaan sinä näyt tulleen
molempiin." Topiaan ääni oli loukattu, vaikka koetti leikkiä lyödä ja
iloiselta näyttää.
"Täydyin valvoa kauan illalla." Simo rohkeasti valhetteli.
"Missä olit aamulla?"
"Isäntäni asioilla."
"Työntoimessa pyhänä, juhlapäivänä!"
"Ei sitä auta sielua säästää, ku..."
"Älä noin puhu."
"No veikkonen; mitäs sitte ahdistat?"
Simo siivosi itsensä, joi pullollisen olutta ja tuli reipasmieliseksi.
Topias vaati:
"Lähdetään meille nyt."
"Mennään; minä ensin käyn tallissa."
Simo meni ulos, viipyi tallimatkallaan liiemmäksikin.
Kotiin tultua otti Topias kahvikeittimet käsille.
"Älä vaan minua varten keitä." Simo samassa otti punssipullon
taskustaan. "Minulla on tässä..."
Topias ei voinut salata mielipahaansa.
"Niinhän sinä juot kuin sateenkaari", sanoi hän ja kaatoi vettä
pannuun.
"Ei se tee mitään. Minä olen terve ja teen työtä kuin juhta."
"Totta puhut."
"Ei tämmöinen vattuvesi miestä mäkeen vie."
"Liian keltaistahan tuo on vattuvedeksi."
"Sitäkin on monenlaista. Tuo tänne lasi, juomalasi."
Simon täytyi juoda kahviakin. Keskusteltiin etupäässä kauppaliikkeestä.
Simo neuvoi Topiaalle tukkukauppiaan, joka myö parhaita tavaroita
helpoimmista hinnoista. Siltä Alekseikin ostaa suuret ostonsa. Topiaan
ei tarvitse juuri muuanne mennäkään rahoineen. Rihkamia tosin täytyy
ostella sieltä ja täältä, mutta niihin ei suuriakaan mene, niin
hyötyisiä kuin kaupassa taas ovatkin. Tukkukauppias on läpiviisas mies
ja ken häneltä kerran ostaa, ostaa toistekin. Kenelle hän kerran antaa
laskun päälle tavaroita, sen silmille hän ei lennä, vaikka jäisikin
maksamatta määräpäivänä. Yhdellä silmäyksellä katsoo hän ihmisen
lävitse, siksipä voi hän antaa tavaraa tuntemattomallekin velaksi.
Tähän asti on hän katsonut oikein..."
"Minä teen siis vaan elinkeino-ilmoituksen ja ajatan tavaraa
tukkukauppiaan puodista, niin olen kauppamies."
"Niin teet ... tuo tavaraa vaan. Ostajat, tietääkseni, tulevat itse."
"Ole huoletta niiden suhteen. Ostajia minä haen vaikka toreilta ja
kaduilta, joll'eivät muuten tule."
"Entä muuttokirjasi?"
"Kuulutettiin tänäpäivänä ensi kerran ja Tapani ne tuo kuin tulee
kaupunkiin... Jätä se punssipullo."
Simo oli täyttänyt lasin, aikoen viedä sen huulilleen.
"Jos minä sen jätän juomatta, niin minä en puhukaan sinulle..." Samassa
hän tyhjensi lasin.
"Puhu nyt suusi puhtaaksi. Minua niin pahoittaa..."
"Puhun kun puhuuki. Käydessäsi viime syksynä täällä en vielä juonut
punssia, en oluttakaan, minä vaan ajattelin yöt päivät tuommoista
pientä puotia kuin tuon oven takanakin on. Ajattelin kuinka
tukkukauppias katsoo minua noitasilmillään, kuin menen vähine rahoineni
hänen puheilleen. Minä luotin hänen silmiinsä, että ne taaskin näkevät
oikein ja rakentelin, rakentelin lakkaamatta... Mutta rakennukset
sortuivat romahtaen kuin näin hänet..."
"Kenet!"
"Puhun sinulle kaikki. Kuule, tämän talon isäntä on rikas."
Topiaasta tuo oli yhdentekevä, hän ei vastannut huomautukseen mitään.
"Kuuletko hän on summattoman rikas."
"Sinähän sitä hoet."
"Ja hänellä on tytär, yksi ainoa tytär, joka saa kaikki ne summattomat
rikkaudet, mutta kuuletko...?"
Simo keskeytti lausunnon ja kaatoi punssia lasiin. Topias ei
yrittänytkään estää häntä.
"Mitä mutta? Tämän talon isäntä on rikas; luonnottoman rikas; ja
hänellä on yksi ainoa tytär, joka perii kaikki isänsä summattomat
rikkaudet. Mitä sitte?"
"Niin on, juuri niin on. Minä tunnen isän hyvin, tyttären paremmin. Isä
on laatumies, tytär sula pyhyys, sula viattomuus, mutta..."
Simon muoto synkistyi, hän löi kädellä otsaansa ja työnsi kauniit
hiuskähäränsä pörröön.
"Eihän puheestasi tule totta eikä vettä; aina tulee mutta."
"Jumapeukko! kiivastui Simo. Hän on hih ... hih ... hihhulilainen!"
Sanat tulivat repäisemällä. "Isät, äidit, tyttäret kaikki he ovat
hihhulilaisia, yhtä kovia uskossaan, kuin maalain tuomio
päätöksissään."
"Semmoisiako, jotka jakelevat synninpäästöjä toisilleen ja
kirkonmenoissa pääasiallisesti suutelevat." Topias oli hänkin kuullut
uskonlahkolaisuuksien erinomaisuuksista.
"Juuri semmoisia niin. Jumapeukko! He jakelevat synninpäästöjä ja
suutelevat... Kuule, vaihtaisitko sinä uskoa?"
"En, kerralla sanottu."
"Etkö edes näön vuoksi, leikillä?"
"Ei usko ole mikään leikinasia; ei siitä saa leikkiä tehdä."
"Mutta hihhulilaiset eivät suvaitse julkisyntisiä, suuria syntisiä.
Heidän seastaan karsitaan juopot, varkaat... Mutta Kiesus auttakoon!
He ovat kaikki hihhulilaisia!"
"Ettäkö ovat asiat niin?" Topias oli kuullut ainoastaan pahoin
puhuttavan ja parjauksia laadittavan heistä, kuten vääräuskolaisista
ainakin.
"Jos olisit köyhä, toisen orja ja jos uskonvaihto, ulkonainenkin
uskonvaihto, pelastaisi sinut köyhyydestä ja orjuudesta, etkö sittekään
suullasi tunnustaisi...?"
"En, niinkauan kuin henki kulkee rinnassani, niinkauan tunnustan minä
isäini uskoa, sydämmellä ja suulla, mielellä ja kielellä."
"Ja kuitenkin pelkään minä sinua."
"Mitä?"
"Kuule, tytär suosii minua ja isänsä ei ole kylmäkiskoinen minulle. Ja
vaikka hän olisikin karsas minulle, vaikka hän vihaisikin minua, ei se
auttaisi mitään, sillä hän epäjumaloi siksi tytärtään. Isä määräsi
näiden huoneiden vuokran viideksikymmeneksi markaksi. Se on liian
paljo, sanoi tytär, neljässäkymmenessä on kyllä. Olkoon sitte, myönsi
isä. Eihän nuo hyvät ole. Mutta ne korjataan, lisäsi tytär; edellinen
kauppias aina valitti kosteutta... Kuule orjan päiväni loppuisivat,
minä en tarvitsisi tehdä juhdan tavoin työtä, sillä tytär tulisi
kanssani kihloihin, hän tulisi vaimokseni, mutta yhdellä ainoalla
ehdolla; minun pitäisi sitä ennen kääntymän heidän uskoonsa,
hih ... hu ... lin uskoon."
Simon ääni oli toivoton, katse tuskainen...
"Äsken sanoit pelkääväsi minua. Mitä sillä...?"
"Niin, näetkös, minä pelkään ... et sinä arvaa mitä minä jo pelkään."
"En, en kuolemaksenikaan."
"Minä pelkään, että kuin hän näkee sinun sielusi sisään, sydämmesi
soppiin, niin kylmenee hän minulle. Hän vie sinut, eli sinä viet hänet
ja minä jään paitse... Paitse summattomia rikkauksia. Jumal'avita!
Järkeni oli pimitetty, silmäni sokaistu, kuin toin sinut tähän taloon,
hänen lähelleen. Nyt en minä enää voi nukkuakaan..."
"Olet mieletön, olet juovuksissa..."
"Olenko minä mieletön?"
"Olet."
"Sano tuo kerran vielä, sano oikein kovaa."
Simon posket hohtivat; huulet olivat lujasti yhteenpuristetut; silmissä
näkyi kiihkeä hurjuus.
"Sinä olet mieltä vailla; sinä olet hullu."
Simo remahti nauramaan.
"Hullu minä olenkin niin", virkkoi hän sitte makealla äänellä. "Mikä
muu minä olisinkaan kuin hullu."
"Täytyykö sinun tuon kaiken tähden juoda punssia ja olutta. Pakoittaako
hän sinut juomaan?"
"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei heidän seassaan kärsitä juoppoja,
julkisyntisiä. Kuin joudut puhelemaan hänen kanssaan -- hänet tunnet
mustasta puvustaan, nöyrästä olennostaan ja silmistään. Oi niitä
silmiä! Semmoisia ei näe alttaritaulujenkaan kuvilla -- ja jos
puheissanne satutte minuun, niin älä virka hänelle mitään
olutpulloista, punssipulloista. Minä pyydän, älä, Luojan tähden, virka
sanaakaan. Etkö?"
"En, joll'ei kysy."
"Puhutko sitte?"
"Puhun; vähän minä valhettelemaan..."
"Nyt on vasta helvetti!"
Vihan vimmassa ja hammasta purren syöksyi Simo ovesta ulos.