Ja joulu meni ja Simo meni.
Joululla on oma suuri merkityksensä talven vaiheissa. Se on
rajapyykkinä pimeän ja valoisan ajanjakson välillä. Tapaninpäivän jo
sanotaan olevan kukonaskelta pitemmän edellyttäjäänsä, joulupäivää.
Juhlainen aika kuluu hupaisesti Paavalinpäivään ja Kynttilään, pimein,
ikävin vuodenaika onkin silloin päästy läpi ja kevättä ruvetaan
lukemaan, sananparren mukaan: "Yötä Uolevista, päivää Paavalista ja
kevättä Kynttelistä." Tullaan niin Matinpäivään. "Matti valkean
sytyttää, Matti valkean sammuttaa, Matin silmistä vettä tippuu",
sanotaan ylistellen, mielukkaasti Matista. Päivät pitenevät
pitenemistään, aurinko siirtää nousuaan yhä enemmän itään, tehden
jokapäivä yhä suuremman kaaren ja tullaan Mariaan. Nietokset litistyvät
alemmiksi, pienemmiksi, hanki kannattaa aamupakkasessa, mutta
sydänpäivällä solskuu lumi jaloissa. Ilma on mietoa, siinä on kevään
henki, sillä on kesän tavat: hien loihtii otsalle, ahavan poskille.
Kuin ulkoolta tullaan huoneesen, näyttää silmissä pimeältä, sanotaan
silmien jääneen ulos. Ulkoolla on enemmän valoa, sillä jo aikoja sitte
on valkeus voittanut pimeyden. Ja voitto alkoi Tapaninpäivänä
kukonaskeleella, niin suuri on joulun merkitys talven vaiheissa.
Yli-Tuomossa ja Ali-Tuomossa oli joulu eletty onnellisesti,
murheettomasti, ikivanhoja tapoja noudattamalla. Jouluna ei vielä
tiedetty Topiaan aikeita, ei osattu aavistaakaan, mitä tulossa oli.
Helka rakasti, toisen tunnin iloiten, toisen tunnin huolehtien; Tapani
teki työtä ahkeraan, väsyä ei ehtinyt lyhyenä päivänä, jossa hänen
sanainsa mukaan ei ollut kuin kaksi hämärää, aamuhämärä ja iltahämärä;
Martta väsyi enemmän.
Oltiin kynttilää lähellä; ulkona jo talvi-ilta hämärti. Illan hämärässä
kantoi Topias punaiseksi maalatun kirstun yliaitasta pohjanpuoleiseen
kamariin. Kirstu ei ollut painava ja Topias ei ollut ruumiinsa
rakennukselta huitukka, mutta kuitenkin hengästyi. Kätensäkin
vapisivat, ett'ei tahtonut osata avainta lukonkaraan. Sydän löi oudosti
ja hätäilemällä; rinnan alla tuntui kuin olisi hän tehnyt pahan,
rikollisen työn, tuodessaan kirstun monivuotisesta olinpaikastaan
kamariin.
"Houru mies minä olen", puheli Topias itsekseen, avaimen kirahdellessa
lukon herttamaiseen levyyn; "perin lapsihan minä olen... Kaarnaveneitä
uittamaankos minussa vaan löytyykin miestä?... E-ei! Tässä täytyy
karaista luontoansa..."
"Topias, Topias!" huusi sydän korkealla äänellä. "Nyt sinä pelaat
kallista peliä, nyt panet arpaan elämäsi, onnesi."
"Minä tahdon vaan rakastaa onneani", intti Topias itsepäisesti. "Ja
minä rakennan sen lujalle pohjalle, kovalle kalliolle."
"Petät itsesi", väitti sydän, "ja pakenet onneasi. Näkevin silmin et
näe, kuulevin korvin et kuule..."
Kirstun kansi aukesi paukahtaen ja Topias ei kuullut sydämmen
vastaväitteitä. Rahat olivat liikkumattomina vanhassa sukansääressä,
joka oli molemmista päistä nahkanauhoilla kiinni sidottu.
"Tässä on isän perintö", virkkoi Topias, setelitukkoa käännellen.
"Tässä on suuri summa siunattua rahaa, joka on omiaan onneni
kivijalaksi, kulmakiveksi."
"Kyllä rahoissa siunaus on", myönsi sydän, "mutta..."
"No muuta ei tarvitakaan", keskeytti Topias. "Jumala on siellä niinkuin
täälläkin..."
Tuvassa Martta tuuti poikaa nukkumaan; Tapani paulotti verkkoa, jonka
työn Topias oli alottanut, mutta viimeaikoina milt'ei kokonaan
laiminlyönyt. Takassa paloi pystyvalkia iloisesti, räiskyen. Liekit yhä
yltyivät ja yltyessään valaisivat laineetkin seinien veistoksissa.
Yliluonnollista tenhovoimaa on talvi-illan iloisessa valkiassa. Se
vilkastuttaa mielikuvituksen ja elähyttää aatokset liitelemään
elettyihin aikoihin, tai tuleviin päiviin... Niinpä Tapaninkin
mielikuvitus lähti lentämään. Hän puheli Martalle kevään tulosta,
kesästä, jotka Yli-Tuomon ja Ali-Tuomon mailla olivat kahta kauniimmat
kuin muualla maailmassa. Martta lauloi hennolla äänellä keveämielistä
ja tuntehikasta paimensäveltä, lietsoen siten puhujan lauseet
moninkerroin sinisemmiksi, lämpöisemmiksi.
"Ja sitte", virkkoi Tapani, jouduttuaan kauas nimipäivästään ja
kukonaskeleesta, joista lentoon lähtenyt oli, "järvi tuolla lainehtii,
hauki kutee sen rannoilla, lehti kasvaa hiirenkorvalle..."
Kesken Tapanin lausetta astui Topias sisään.
"Kuule Tapani ja kuule sinäkin Martta", lausui hän vähäisellä
hilpeydellä ja ponnistetulla mielenmaltilla; "minä aion lähteä ... minä
olen vakaasti ja täydellä järjellä päättänyt lähteä isäni majasta,
lapsuuteni leikkitantereilta..."
Tapanin sielussa olivat hellimmät tunteet juuri väräjäneet; hän ei
uskonut korviaan.
"Mitä puheita ne ovat?" kysyi hän ja veti vetämistään solmuja. "Niin
sinä puhut kuin unenpyörryksissä."
"Pois lapsuuteni leikkitantereilta", kertoi Martta Topiaan sanoja
aralla äänenpainolla ja ikäänkuin pahinta peläten, mutta samassa hän
voitti pelkonsa ja lisäsi: "Miksi moisia pajunkuoria tulet syöttämään
Tapanille ja minulle; eihän semmoista pilantekoa..."
"En minä syötä teille pajunkuoria, enkä puhu piloja." Topias katseli
saapasvarteen, jossa kirjaimenkäiväröitä kajasti. "Minä lähden tulevan
kuun ensimmäisenä päivänä Helsinkiin ja..."
"Tulet seuraavana huomisena kotiin kauniisti", ei Tapani malttanut olla
keskeyttämättä. "Ethän toki säkkiin mene maantavaraksi."
"Ei Tapani; en tule kotiin, sillä minä ... minä jään sinne ...
kauppamieheksi!"
Käpy putosi Tapanin kädestä; veljen tavaton laskento- ja kirjoitusinto
leimahti kuin palava aivoihinsa.
"No voi rieska maito ja hapan taikina!" huudahti hän kummastuksen
sekaisella ärtyisyydellä.
"Mitä ihmettelemistä siinä sitte?" koetti Topias välinpitämättömästi
lausua. "Onko se nyt niin kumman kummaa?"
Tuokion aikaa oli hämmästynyt Tapani mykkänä, mutta sitte tulvahtikin
sananvirta koskenkuohuna hänen suustaan. Topias kuunteli levollisena,
vaan kuin sananvirta huimassa menossaan syöksyi sokeasti lonkeroihin ja
ahdinkoihin, niin löi hän, ennenkuin veli ehti tasaiselle uralle
takaisin ja uutta vauhtia saamaan, ensimmäisen valttinsa ulos.
"Kuule Tapani!" sanoi hän, katsoen veljeä lauheasti rehellisillä
silmillään. "Sinä et vielä tiedä, että olen mitannut ja punninnut,
arvellut ja tuuminut asian selväksi kuin viisi sormeani ja kypsäksi
kuin pakkaisyö pihlajanmarjan; et myöskään tiedä, että olen jo
vuokrannut huoneetkin, mutta pitäisi sinun toki tietämän, että minä
olen sanani mittainen mies."
Tapani alkoi kääntelemään Topiaan valttia ja käänteli sen kerrassaan
kehnoimmaksi hakuksi.
"Olet sanasi mittainen mies", virkahti hän voittoisalla äänellä, "mutta
et ajattele mihin moinen sanansa mittaisuus viepi. Riiputko kiinni
järjettömässä päätöksessäsi vaan sen vuoksi, että olet sanasi
mittainen? Muistatko mitä rovasti saarnasi Heroteksesta, viisaasta
ruhtinaasta, joka hallitsi Juutalaisia ja kuunteli mielellään
Johannesta, kastajata? Muistat, joka sanan muistat..."
"Mitä Herotes, viisas ruhtinas, tähän kuuluu?" keskeytti Topias. "On
niitä muitakin viisaita."
"Kuuluu enemmän kuin luuletkaan. Pidoissa, syömingissä, juomingissa
teki hän lupauksen, äkkiväärän ja rajattomasti ajattelemattoman
lupauksen. Hän sitä heti katui, koska tuli surulliseksi; ja, ja, mutta,
mutta kuinkas kävikään? Hän tahtoi sittekin olla sanansa mittainen
mies. Väärä kunniantunto, sanoi rovasti, eli toisin sanoin, juuri
lausumasi sanansa mittaisuus, se se kutkutti ja kutkutti niin kovasti,
ett'ei rikkonut äkkiväärää ja mieletöntä lupaustaan. Jumalan mies
tapettiin, viisas ruhtinas sai maistaa helvetin tuskain esimakua
rinnassaan jo täällä maan päällä. Semmoista, niin siitä seurasi, kuin
oltiin sanansa mittaisia. Sinä olet nyt aivan Heroteksen tilassa, olet
samassa pyörässä kuin viisas ruhtinaskin; sillä päätöksesi on juopuneen
järkesi luoma, tuulen tuoma, löylyn lyömä. Riko se, lyö se tyhjäksi nyt
oitis. Muista Herotesta ja Johanneksen kaulanleikkausta."
Voitosta varmana levähti Tapani, odottaen myöntävää vastausta.
"Sinä teet hyttysestä peikon", vastasi Topias kylmästi. "Ei tässä nyt
ole kysymyksessä sormenkaan leikkaaminen, sitä vähemmin kaulan
katkaseminen. Tässä on nyt vaan kysymys minun onneni rakentamisesta."
"Tai onnettomuutesi alustamisesta", hyökkäsi Tapani puheesen, kerran
sileälle osattuaan. "Mitä meikäläisistä on kauppiaiksi? Ei niin iki
mitään. Niitä on Helsingissä jo ennestäänkin, niitä on siellä niin
turvattomasti. Sinä menet sinne niinkuin menisit päisin koisin
avantoon; sinä menet sinne höyhennettäväksi. Sinne pennisi tippuvat
kuin tina tuhkaan, kuivuvat kuin sylki kuumille kiville. Monen rahat,
suuremmatkin rikkaudet, ovat sinne kadonneet, niin ett'ei savuakaan..."
Tapani levähti pari sekuntia. Topias käytti ne edukseen ja löi
paraimman valttinsa esille.
"Venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla", virkkoi hän intoisasti, "ei
ollut Helsinkiin tullessa muuta kuin kolme kopekkaa rahaa taskussa ja
sarkavaatteet yllä. Nyt on hänellä kolme kolminkertaista kivimuuria ...
ja rahaa niinkuin muutakin paperia!"
"Rahaa niinkuin muutakin paperia!" matki Tapani, katkera ajatus
huulilla, loukkaava lause kielellä; mutta äkkiä teräväin kasvoin
ankaruus lieventyi, tuikea katse heltyi ja loukkaava lause jäi
sanomatta, katkera ajatus puhumatta.
"En minä tahdo asettua onnesi tielle." Tapani otti pudonneen kävyn
lattialta. "Minä olen sinun veljesi, enkä holhoojasi. Tee miten
parhaaksi näet... Minä puhuin mitä ajattelin."
Sitten alkoi hän vetämään solmuja, mutta niin ajatellen ja harvakseen,
kuin olisi jokaisen solmun lujuudesta riippunut ihmishenki.
Topias oli nyt astunut vaikeimman askeleen, hän oli hypännyt leveimmän
ojan yli, joka näkyvissä oli. Hän hengitti helpommin: veljen ja hänen
välinsä oli ehjä, yhtä ehjä kuin ennenkin. Tähän asti oli salaisuus
ollut raskaana taakkana; se oli painanut hartioita, mieltä, sydäntä;
nyt taakka vierähti, vierähti kauas.
Kuusisesta halosta räiskähti pauka kehtoon. Martta, vaikka istui
vieressä ei kuullut paukahdusta, ei nähnyt, että se putosi lapsen
päälle. Topias meni kehdon luo, heitti paukan valkiaan ja nosti kehdon
Martan edestä peremmälle.
"Ei palo ole ennen pahoja tietänyt", virkkoi hän samassa naurahtaen;
"eikä se kai nytkään pahaa ennusta."
"Ilma muuttuu", tuumiskeli hän kamariin mennessään, nähdessään
padanpohjan kipinöitsevän. "Huomenna paukkuilee ulkonakin."
Levottomalla kiireellä kattoi Martta illallisen pöydälle; meni sitte
Helan luo ja viipyi siellä kauan. Kuin hän palasi, oli tupa pimeä ja
hiilos räytynyt mustaksi. Hiiloksen vieressä istui Tapani, mietteisinsä
vaipuneena. Martta otti valkean ja kosketti häntä olkapäähän.
"Mitä sanoi Helka?" kysyi Tapani hätäisesti.
"Ei uskonut sanaakaan."
Seurasi lyhyt äänettömyys. Tapani veti Martan syliinsä.
"Hän on sinun ainoa sisaresi."
"Ja hän on sinun ainoa veljesi."
Tuvan peränurkassa löi suuri seinäkello yksitoikkoisesti lyöntiään.
* * * * *
Seuraavina päivinä valmisteltiin Topiasta lähtöön. Martta hääräili
punaisen kirstun kanssa, pani siihen vaatteita, pieniä kapineita ynnä
kolme samanlaista kirjaa kuin Topias Simonkin pöydällä näki. Topias
itse oli pannut rahat alle; arpakirjan hän pani päälle.
Tapani toimitti kalukuorman, jossa oli joku tuoli, pöytä ja sänky,
ennen lähtöpäivää rautatieasemalle.
Helka ei tullut muuttopuuhia katsomaankaan. Topias häntä kaipasi, vaan
Martta selitti, ett'ei sisarensa ollut oikein terve.
Lähtöpäivän edellisenä iltana puheli Tapani kauan Topiaan kanssa
pohjanpuoleisessa kamarissa. Vanhempana ja kokeneempana neuvoskeli hän
nuorempaa ja kokematonta veljeä.
"Pidä silmäsi auki", varoitti hän, kopistaen piippunsa pesää peukalon
kynteen, "yöllä ja päivällä, istuessasi ja käydessäsi."
"Ole tarkka viiden pennin perään", jatkoi hän neuvojaan, pannen samalla
uutta tupakkia palamaan; "sillä penni on pennin veli. Mutta älä ime
kynsiäsi, kuin on kysymyksessä viisi markkaa tai viisikymmentä markkaa.
Niitä ei turhanpäiten liikutella, vaan on silloin aina markka, kaksikin
ansaittavissa, voitettavissa."
Eroaminen veljestä oli Tapanille raskasta; hän tuli liikutetuksi, kun
vaan sitä ajattelikin.
"Älä koskaan unhota", virkkoi hän heleällä äänellä, sanoessaan hyvää
yötä, "että sinulla on koti, syntymämaja, johon olet tervetullut
köyhänä ja rikkaana, onnettomana ja onnellisena. Jos asiasi hajaantuvat
ja menevät viistoon, jos ympärilläsi menee pilveen ja jos pahat päivät
tulevat, niin muistatko nyt aina, että sinulla on koti, että sinulla on
veli?"
"Muistan. Mutta muista sinäkin, että yksi silmä valvoo meidän kaikkien
ylitsemme. Hyvää yötä!"
* * * * *
Tuli niin lähtöpäivä, raikas, talvinen pakkaspäivä.
Kirstu oli kannettu rappusille; Tapani valjasti hevosta tallin edessä
ja Martta oli mennyt kotiinsa Helan luo. Siunattuaan kunkin huoneen,
erikseen tuli Topias tupaan. Poika vielä nukkui kätkyessä, sillä oli
varhainen aamu. Peite oli kulkenut käsien päältä pois. Topias peitti
kädet, lausuen hiljaa:
"En saata herättää sinua. Jos en varmaan tietäisi, että hyvä enkeli
alati on vieressäsi, en hetkeksikään jättäisi sinua| Nuku nyt vaan
hyvästi."
Sitte tuli hän ulos ja nosti Tapanin kanssa kirstun rekeen.
"Raskas tuo onkin", sanoi Tapani, "vaikka Martta valitti, ett'ei sinne
saa sopimaan mitään. No, saammehan täältä vähä vähältä kulkemaan..."
"Ehkä toimeen tullaan."
Sitte he lähtivät. Lumi rutisi reen anturoiden alla, kulkunen soi
länkien umpussa heleästi. Ali-Tuomolan pihalla pysäytti Tapani hevosen;
Topias hyppäsi reestä ja lausui:
"En viivy kuin pari minuuttia."
Pertun tapasi hän tuvassa.
"Hyvästi nyt, Perttu!"
"Hyvästi vaan!" vastasi tämä, katsoen tylsästi Topiasta. "Mihin sinulla
on niin kiire?"
"Minä menen Helsinkiin. Anna nyt edes kätesi."
Perttu antoi kätensä koneentapaisella liikkeellä.
"Jaksa hyvin!" toivotti Topias ja meni kamariin.
Helka katseli Martan kanssa kukkia. Hän oli iloinen ja terveen
näköinen.
"Kesällä tulemme Topi ja minä kaupunkiin", sanoi hän vilkkaasti, "ja
tuomme sinulle kaikki kukkasia."
"Tulkaa vaan." Topias tarttui tutunomaisella kunnioituksella Helkaa
käteen. "Hyvästi nyt, Helka! Muista pitää Topia hyvänä minunkin
edestäni. Poikaa ja sinua tulen ikävöimään kaikkein enimmän."
Tummeni taas Helan silmissä; sydän sykkäili, poskia poltti, mutta hän
voitti itsensä.
"Kyllä sinä pian unhotat Topin ja minun", lausui hän kirkkain silmin,
"kuin rikastut ja rakastut..."
"Kaupungissa katoavassa", keskeytti Topias. "Ehtii sitä niihinkin;
kyllä ijässä aikaa on."
"Ja sadassa vuodessa päiviä."