XII.

Taisi olla hyyrynmaksupäivän jälkeinen lauvantai, tuossa tammikuun 12,

13 päivän vaiheilla, Gervaise ei tiennyt sitä tarkalleen. Hän oli aivan

päästä pyörällä, sillä oli jo kulunut kokonaisia vuosisatoja, siitä kun

hän oli saanut mitään lämmintä vatsaansa. Mikä pirullinen viikko!

Kaikki oli tarkalleen käytetty, tiistaina oli ostettu kaksi neljän

naulan leipää, jotka olivat riittäneet torstaihin asti, sitten oli

syöty edellisenä päivänä löydetty kuiva leivän syrjä, mutta

kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei ollut ollut niin murustakaan;

kaikki ruoka oli aivan lopussa! Mutta sen hän tiesi ja tunsi selässään,

että ulkona oli sikamainen ilma, kova pakkanen, taivas musta kuin

paistinpannun pohja, ja aivan halkeamaisillaan lumen paljoudesta, joka

kuitenkin itsepäisesti odotutti tuloaan. Kun on talvi ja nälkä

sisälmyksiä kurnimassa, niin vaikka kuinka kiristää vyötään, ei se

lihota.

Ehkäpä Coupeau illalla toisi rahaa tullessaan. Hän sanoi olevansa

työssä. Kaikkihan on mahdollista, mutta Gervaise ei kuitenkaan enää

luottanut tuohon rahan saantiin, kun häntä jo niin monta kertaa oli

vedetty nenästä. Hän ei kaikellaisten juorujen levittyä saanut enää

pesuriepuakaan pestäväkseen koko korttelista; eräskin vanha nainen,

jolle hän oli toimittanut talous-askareita, oli juuri äskettäin ajanut

hänet pellolle ja syyttänyt häntä siitä, että hän muka oli juonut hänen

liköörejään. Hänestä ei huolittu minnekään, hän oli käynyt

mahdottomaksi; mutta kumminkin se oli hänelle mieleen, sillä hän oli jo

siihen määrään veltostunut, että olisi mieluummin kuollut kuin sormeaan

liikuttanut. Ja sitten hän saisi jotakin lämmintä ruokaa syödäkseen,

jos Coupeau toisi palkkansa kotiin. Odottaen sitä, ja kun kellokaan ei

ollut lyönyt kahtatoista, hän jäi pitkälleen olkipatjalle, sillä

pitkällään ollessaan tuntee vähemmän pakkasta ja nälkää.

Gervaise sanoi sitä olkipatjaksi, mutta oikeastaan oli se vain pieni

olkikasa huoneen nurkassa. Vuode oli vähitellen joutunut vanhojen

huonekalujen kauppiasten haltuun. Ensiksi hän oli kovassa rahapulassa

oltaessa ratkonut matrassin, ottanut siitä villoja kourallisen toisensa

jälkeen, jotka hän vei esiliinassaan ja möi Belhommen kadulle

kymmenestä sousta naulan. Kun sitten matrassi oli tyhjennetty, oli hän

eräänä aamuna pantannut päällisen kolmestakymmenestä sousta, ostaakseen

itselleen kahvia. Korvatyynyt olivat menneet samaa tietä ja niiden

jälkeen päänalunen. Puusänky oli vielä jäljellä, mutta sitä hän ei

uskaltanut ottaa kainaloonsa Bochelaisten tähden, jotka olisivat

usuttaneet heidän päälleen koko talonväen, jos olisivat tienneet

vuokran takuun liukuvan isännän käsistä. Mutta eräänä iltana

huomatessaan, että Bochelaiset pitivät par'aikaa kestejä, hän toimitti

tyynesti Coupeaun avulla sängyn ulos kappaleittain, ensin laatikot,

sitten päänaluslaudat ja peräosan. Niillä kymmenellä francilla, jotka

he saivat tästä panttauksesta, he mässäilivät kolme päivää. Eikö

olkipatjassa ollut heille muka kylliksi? Mutta pian senkin päällinen

oli mennyt tapaamaan matrassinpäällistä; siten he olivat syöneet

sängyn ja saaneet siitä vatsansa kipeäksi, oltuaan sitä ennen

kaksikymmentäneljä tuntia nälissään. Oljet pyyhkäistiin luudalla

nurkkaan ja vuode käännettiin aina iltaisin, eihän se ollut sen

siivottomampaa kuin muukaan.

Olkiruvon päällä makasi Gervaise täysin puettuna käppyrässä, kuin

koira; jalat koukussa rääsyisen alushameen alla, pysyäkseen lämpimänä.

Hänen siinä värjöttäessään yhdessä mykkyrässä, silmät selkosen

selällään, pyöri hänen päässään ajatuksia, jotka sinä päivänä eivät

olleet hauskinta lajia. Eikös hitto! Ei sitä, piru vieköön, voinut

kauvempaa elää tällä tavoin syömättä! Hän ei tietänyt enään nälästään

mitään; mutta hänellä oli mahassa aivan kuin lyijyä, kun taas pääkoppa

tuntui hänestä tyhjältä. Ei hän tämän lokeronsa nurkista tietenkään

löytänyt mitään ilon aihetta. Se oli nyt kuin koirankoppi; eivät

vinttikoiratkaan, jotka juoksentelevat kadulla loimi selässä, olisi

asuneet siellä edes muodon vuoksi. Hän katseli kalpeilla silmillään

paljaita seiniä. Aikoja sitten oli kaikki mennyt tätilään. Jäljelle oli

jäänyt piironki, pöytä ja tuoli; mutta piirongistakin oli marmorilevy

ja laatikot haihtuneet samaa tietä kuin puusänkykin. Ei tulipalokaan

olisi voinut tehdä puhtaampaa jälkeä, pikku koristeet olivat huvenneet,

kahdentoista francin taskukellosta aina perhevalokuviin saakka, joiden

puitteet eräs vähittäismyyjätär oli ostanut; tämän myyjättären kanssa

voi oikein hyvin tulla toimeen, ja sentähden kantoi Gervaise hänen

luokseen paistinpannun, silitysraudan ja kamman ja sai häneltä viisi,

kolme tai kaksi souta aina tavaran laadun mukaan; näillä rahoilla hän

sitten osti palan leipää kotiin. Nyt ei enää ollut muuta jäljellä kuin

rikkonaiset kynttiläsakset, joista myyjätär ei tahtonut maksaa hänelle

yhtään souta. Jos hän olisi tiennyt, kenelle voisi myödä rikat, pölyn

ja lian, niin hän olisi tuossa paikassa avannut puodin, sillä huone oli

aika likainen! Hän ei huomannut muuta kuin hämähäkin verkkoja nurkissa,

ja hämähäkin verkot taitavat olla hyviä haavankääreeksi, mutta ei ole

vielä olemassa sellaista tukku-kauppiasta, joka niitä ostaisi. Silloin

hän käänsi päätään, heitti kaikki kaupanteon toiveet, käpristyi vielä

enemmän kokoon olkipatjalleen ja katseli mieluummin ulos, kuinka taivas

oli lumesta raskaana ja päivä pimeä, niin että se jääti häneltä luut ja

ytimen.

Kuinka paljon vastoinkäymisiä hänellä olikaan! Mitä hyötyä oli siitä,

että hän kiihottui ja rasitti niin paljon aivojaan? Jos hän edes olisi

voinut nukkua! Mutta hänen päässään oli yhtä sekava kihinä ja vilinä

kuin nurkkakapakassa. Herra Marescot, talon isäntä, oli itse tullut

edellisenä iltana ja uhannut ajaa heidät pois talostaan, jolleivät

viikon sisään maksaisi hyyryään kahdelta viimeiseltä neljännekseltä.

Sai ajaa! Ei katukivityksellä varmaankaan ollut pahempi olla!

Tuollainen päällystakkiin puettu lurjus, villasormikkaat kädessä, tuli

puhumaan heille hyyrynmaksusta, aivan kuin heillä olisi ollut jossakin

paikassa säästöjä kätkössä! Hitto soikoon! Silloinhan Gervaise olisi

aluksi ottanut jotakin märkää huulilleen mieluummin kuin antanut

kurkkunsa ruuan puutteessa kuristua kokoon! Niin, hänestä oli tämä

möhömaha liian inhottava, hän halveksi häntä sydämensä pohjasta!

Samallainen raakalainen oli Coupeaukin, joka kotiin tultuaan aina ensi

töikseen antoi hänelle selkään. Gervaise toivoi hänet samaan paikkaan

kuin talon isännänkin. Tähän aikaan se paikka mahtoi olla hiivatin

tilava, koska hän mätti sinne kaikki ihmiset, tahtoessaan päästä

erilleen koko tästä matoisesta maailmasta. Gervaisesta tuli oikea

nyrkiniskujen varastopaikka. Coupeaulla oli patukka, jota hän sanoi

viuhkakseen; ja kun hän leyhytteli eukkoa niin kyllä kelpasi katsella:

hiki valui akalta virtanaan, aivan kuin hän olisi noussut järvestä.

Mutta hän ei enään ottanutkaan iskuja tyynenä vastaan, vaan puri ja

kynsi. Silloin siinä annettiin toinen toiselleen keppiä, niin ettei

ruokakaan tahtonut maistaa. Mutta lopuksi hän oli välittämättä

selkäsaunoista niinkuin kaikesta muustakin. Coupeau sai viettää

vapaamaanantaitaan vaikka kokonaisia viikkoja, vetelehtiä

kuukausimääriä, tulla kotiin sikahumalassa ja lyödä hänet

puolikuoliaaksi, hän oli tottunut siihen ja piti sitä vain

kiusallisena, ei sen pahempana. Ja silloin olisi Gervaise suonut hänen

joutuvan takimmaiseen helvettiin, ihan takimmaiseen! Helvettiin

semmoinen sika, helvettiin Lorilleux'läiset, Bochelaiset ja

Poissonilaiset, sinne jouti koko häntä halveksiva kortteli! Koko

Pariisi meni samaa tietä, hän työnsi sen sinne perin halveksivalla

kädenliikkeellä, tuntien tyydytystä, saadessaan sille siten kostetuksi.

Pahaksi onneksi ei ole vielä voitu oppia olemaan syömättä, vaikka sitä

muutoin tottuukin kaikkeen. Tämä olikin ainoa seikka, joka harmitti

Gervaiseä. Hän ei välittänyt siitä mitään, että oli joutunut vihon

viimeiseksi, vaipunut katuojan pohjaan saakka, ja että ihmiset

pyyhkivät vaatteitaan, kun hän kulki heitä läheltäkään. Tuollaisista

ilkeyksistä hän ei ollut millänsäkään, mutta nälkä kurni herkeämättä

hänen suolissaan. Herkkupaloille hän oli sanonut hyvästit, hän oli

alentunut iskemään hampaansa kaikkeen, mitä vain löysi. Juhlapäivinään

hän osti tähän aikaan lihanjätteitä neljästä sousta naulan eräältä

teurastajalta, joka ei viitsinyt enää nähdä niitä lautasella

pilaantumassa ja mustumassa: hän pani niihin lisäksi ruukullisen

perunoita ja sekotti ne sitten pannun pohjalla. Tai sitten hän muhensi

häränsydämen, joka oli hänestä sellaista herkkua, että se pani hänet

nuoleskelemaan huuliaan. Toisinaan taas, kun hänellä oli viiniä, niin

hän kasteli siihen leivänkakun ja söi murumaitoa. Ei hänellä enää ollut

varaa tuhlata usein kahta souta maksalaatikkoon tai ostaa kappaa

valkeita omenia tai neljännesnaulaa kuivia papuja jotka hän söi

liemineen päivineen; ne olivat liian kalliita herkkuja. Tavallisesti

hän eli ruuan jätteistä; pimeistä nurkkaravintoloista hän sai yhdellä

soulla kokonaisia kasoja kalanruotia, joiden seassa oli pilaantuneen

paistin tähteitä. Hän vajosi vielä syvemmälle, kerjäsi eräältä

armeliaalta ravintoloitsijalta leipäpalasia, joita vieraat olivat

jättäneet lautaselle, ja keitti niistä lientä, antaen niiden hiljakseen

kiehua jonkun naapurin tulella niin kauvan kuin sai. Sellaisina

aamuina, jolloin hänellä oli kova nälkä, hän meni koirien seurassa

kuljeskelemaan ja katselemaan kauppiaitten ovien edustalle ennen

kadunlakasijoiden tuloa; sieltä hän väliin sai rikkaiden herkkuja,

mätiä melooneja, pilaantuneita makrilleja ja kotletteja, joita hän

tutki tarkalleen, ettei niissä vain ollut matoja. Niin, niin pitkälle

hän oli siis jo mennyt; tämmöisen ajatteleminenkin tuntuu arkasuisista

vastenmieliseltä; mutta saisimmepa nähdä, tokko arkasuisetkaan

tekisivät ähmää vatsalleen, jos eivät kolmeen päivään olisi syöneet

mitään; kyllä he asettuisivat kontalleen ja söisivät rikkaläjistä

niinkuin heidän toverinsakin. Voi! tuossa niin kultaisessa ja

loistavassa suuressa Pariisissa kuolevat köyhät kurjuuteen, tyhjät

sisälmykset huutavat nälästä, joka panee heidät raatelevien petojen

tavoin iskemään kalisevat hampaansa mihin törkyyn tahansa. Ja Gervaise

kun oli saanut ennen syödä mahamäärin rasvaista hanhea! Nyt häneltä

sellaiset herkut menivät sivu suun ja hän sai nuolla näppiään. Eräänä

päivänä, kun Coupeau oli näpistänyt häneltä kaksi ruokalippua

myödäkseen ne ja juodakseen rahat, Gervaise nälissään ja raivostuneena

tuon leipäpalasen varastamisesta oli lyödä hänet kuoliaaksi kihvelillä.

Katsellessaan raskasta taivasta hän nukkui kuitenkin vihdoin vähäksi

aikaa tuskalliseen uneen. Pakkanen nipisteli häntä niin kovasti, että

hän unissaan luuli raskaan lumipilven halkeavan päällensä. Äkkiä hän

sai niin ankaran puistatuskohtauksen, että hän hädissään kavahti

pystyyn täysin hereillä. Hyvä Jumala! oliko hän kuolemaisillaan?

Vapisten ja kauhistuneena hän huomasi, että oli vielä hämärä. Eikö yö

sitten tulisikaan? Kuinka aika tuntuu pitkältä kun maha on tyhjänä!

Hänen vatsansakin heräsi häntä kiduttamaan. Hän vaipui tuolille pää

kumarassa ja kädet reisien välissä, että tuntuisi lämpimämmältä, ja

suunnitteli jo, mitä ostaisi päivälliseksi, kun Coupeau toisi rahat

kotiin: leivän, litran viiniä ja kaksi annosta sipulilla höystettyjä

sisälmyksiä. Ukko Bazougen käkikello löi kolme. Kello oli vasta kolme.

Silloin hän rupesi itkemään. Ei hän ikinä jaksaisi odottaa seitsemään

asti. Hän heilutteli koko ruumistaan, huojui kuin pieni tyttö, joka

tuudittaa suuret surunsa nukuksiin, kaksinkerroin käpertyneenä,

kouristaen vatsaansa kokoon, ettei enään tuntisi mitään tuskaa.

Helpompi on kestää synnytyksen kuin nälän tuskia! Ja raivostuneena

siitä, ettei saanut mitään lievitystä, hän nousi ylös ja alkoi kävellä

edestakaisin huoneessa, toivoen saavansa nukutetuksi nälkänsä aivan

kuin lapsen sylissä kantamalla. Puolen tuntia hän kulki tyhjässä

huoneessaan nurkasta nurkkaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi tuijottavin

silmin. Se oli heidän oma syynsä, saivat sanoa mitä tahtoivat, hän

nuolisi heidän jalkojaan, jos he sitä pyytäisivät, mutta nyt hän lähti

lainaamaan kymmentä souta Lorilleux'läisiltä.

Talven aikaan lainailivat nälkäkurjet talon tässä porraskäytävässä,

n.s. ryysyläisten porraskäytävässä, toinen toiseltaan alinomaa kymmenen

souta ja kaksikymmentä souta tai toimittivat toisilleen pikku

palveluksia. Mutta mieluummin he tahtoivat kuolla kuin kääntyä

Lorilleux'läisten puoleen, sillä tiedettiin, ettei heiltä pennit

hevillä hellinneet. Menemällä kolkuttamaan heidän ovelleen, hän osotti

suurta rohkeutta, mutta käytävässä häntä pelotti niin, että hän tunsi

samaa äkillistä lievitystä kuin sairaat soittaessaan hammaslääkärin

ovikelloa.

-- Sisään! huusi ketjuntekijä terävällä äänellä.

Kuinka siellä tuntui hyvältä! Tuli loimusi ahjossa ja valaisi ahtaan

verstaan valkealla liekillään, rouva Lorilleux'n pannessa

kultalankakerää uudelleen hehkumaan. Lorilleux hikoili kuumuudesta

työpöytänsä ääressä istuen juottamassa renkaita yhteen juottoputken

päällä. Ja kuinka hyvältä siellä haisi! Kaalikeitto porisi hiljalleen

liedellä ja nostatti höyryä, joka käänsi Gervaisen mieltä ja sai hänet

melkein pyörtymään.

-- Kas, tehän se olette! murisi rouva Lorilleux, pyytämättä häntä edes

istuutumaan. Mitä teillä on asiaa?

Gervaise ei vastannut. Sillä viikolla hän ei ollut kovin huonoissa

väleissä Lorilleux'läisten kanssa. Mutta kun hän yritti pyytää kymmentä

souta lainaksi, niin sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, sillä hän

huomasi juuri silloin Bochen istuvan neliskulmaisen uunin vieressä

juoruamassa. Tuo raato näytti antavan palttua koko maailmalle! Hän

nauroi sillä tavalla, että suunaukko muodosti hyvin pienen ympyrän, ja

posket niin pullollaan, että ne peittivät hänen nenänsä.

-- Mitä teillä on asiaa? toisti Lorilleux.

-- Ettekö ole nähneet Coupeauta? sai Gervaise vihdoin änkytetyksi.

Luulin hänen olevan täällä.

Ketjuntekijät ja portinvartija virnottivat. Eivät he tietenkään olleet

nähneet Coupeauta. Eivät he tarjonneet niin monta naukkua, että Coupeau

olisi viitsinyt tulla heitä tervehtimään. Gervaise ponnisteli voimiaan

ja änkytti taas:

-- Hän lupasi niin varmaan tulla kotiin... Niin, hänen pitäisi tuoda

rahaa minulle... Ja kun minä nyt välttämättä tarvitseisin jotakin...

Syvä hiljaisuus vallitsi. Rouva Lorilleux lietsoi kovasti ahjon tulta,

Lorilleux'llä oli nenä kiinni ketjunpäässä, joka piteni hänen

sormissaan pitenemistään, kun taas Boche yhä nauroi kuin täysi kuu,

suuaukko niin pyöreänä, että halutti pistää siihen sormensa saadakseen

tietää, miltä siellä tuntui.

-- Jos minulla olisi edes kymmenen souta, huokasi Gervaise hiljaisella

äänellä.

Vaitioloa jatkui.

-- Ettekö voisi lainata minulle kymmentä souta?... Toisin ne teille

takaisin jo tänä iltana!

Rouva Lorilleux kääntyi ja katseli häneen terävästi. Vai luuli se tuo

kupinnuolija saavansa heitä vedetyksi nenästä. Tänään hän pyysi heiltä

kymmentä souta, huomenna jo kahtakymmentä, eikä sitten enää olisi syytä

mankumasta heretäkkään. Ei, ei, siitä ei tullut mitään. Huomenna, jos

on hyvä sää!

-- Mutta, rakas ystävä, huusi hän, tiedättehän ettei meillä ole rahaa!

Katsokaa itse, tuossa on minun taskunvuorini... Voitte kääntää meiltä

kaikki taskut nurin... Tietysti minä mielelläni antaisin...

-- Kyllähän sitä mielellään antaisi, murahti Lorilleux; mutta kun ei

voi, niin ei voi.

Gervaise nyökkäsi hyvin nöyränä päätään. Kumminkaan hän ei

lähtenyt pois, hän vilkaisi salaa kultaan, seinällä riippuviin

kultalankakääröihin, kultalankaan, jota rouva Lorilleaux veti

langanvetoraudan läpi, minkä vain riitti voimia hänen lyhykäisissä

käsivarsissaan, ja kultarengaskasaan, joka suureni Lorilleux'n

luisevissa sormissa. Ja Gervaise ajatteli, että pieni pätkä tuota

kirottua mustahkoa metallia olisi riittänyt hänelle hyvän päivällisen

saantiin. Niin likainen kuin verstas sinä päivänä olikin

raudanromuineen, kivihiilenpölyineen ja pahalle haisevina

öljysakkoineen, näytti, se Gervaisesta loistavan rikkauksista,

ikäänkuin rahanvaihtajan puoti. Sentähden hän uskalsikin toistaa

hiljaa:

-- Toisin ne teille takaisin... Toisin ne aivan varmaan teille

takaisin... Kymmenen souta, mitä se nyt haittaisi teitä?

Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, kun ei tahtonut sanoa heille,

että oli edellisenä iltana pannut maata tyhjin vatsoin. Sitten hän

tunsi aivan kuin jalkojensa katkeavan, pelkäsi kyyneliin heltyvänsä ja

änkytti vielä:

-- Olisitte niin kilttejä... Ette voi aavistaa... Niin, niin pitkällä

minä olen, hyvä Jumala, niin pitkällä minä olen!...

Silloin Lorilleux'läiset nyrpistivät huuliaan ja katselivat hetken

aikaa toisiinsa merkitsevästi. Nilkuttaja kerjäili siis nykyään! No

niin, mitta oli täysi! Mutta he eivät pitäneet tuollaisesta! Jos he

olisivat tienneet tämän, niin he olisivat telkeytyneet sisään, sillä

täytyy aina olla varuillaan kerjäläisten suhteen, jotka tunkeutuvat

asuntoihin kaikenmoisilla tekosyillä ja hiipivät sitten tiehensä,

vieden muassaan kallisarvoisia esineitä. Sitä suuremmalla syyllä täytyi

Lorilleux'läisten olla varuillaan, kun heidän kotonaan oli, mitä

varastaa; voi levittää sormensa vaikka mihin kohtaan, niin menee

kolmekymmentä ja neljäkymmentä francia, kun vain puristaa käden

nyrkiksi. Jo useita kertoja he olivat epäilleet, nähdessään Gervaisen

naaman niin omituisena, kun hän asettui kultaa tarkastamaan. Mutta

tällä kertaa he aikoivat pitää häntä silmällä. Ja kun hän lähestyi

heitä vielä enemmän, astuen jalallaan puuristikolle, niin ketjuntekijä

huusi hänelle tylysti, vastaamatta enään hänen pyyntöönsä:

-- Kuulkaahan! Varokaahan vähän, viette vielä tuolla pelillä

kullansiruja anturoissanne... Olisi todellakin luullut teidän

voidelleen ne rasvalla, että paremmin tarttuisi.

Gervaise peräytyi verkalleen. Hän nojasi hetkiseksi hyllyä vasten, ja

nähdessään rouva Lorilleux'n tarkastavan hänen käsiään, hän levitti ne

auki ja näytti ne hänelle, sanoen pehmeällä äänellään, vihastumatta,

aivan kuin langennut vaimo, joka ottaa vastaan mitä tahansa:

-- Minä en ole ottanut mitään, tuossa näette.

Ja hän lähti pois, sillä kaalikeiton väkevä haju ja verstaan suloinen

lämpö tekivät hänet liian kipeäksi.

Lorilleux'läiset eivät suinkaan aikoneet pidättää häntä! Hauskaa matkaa

vain, he eivät, piru vieköön, enään aukaisisi oveaan hänelle. He olivat

tarpeekseen nähneet hänen naamaansa, eivätkä halunneet tietää toisten

kurjuudesta mitään, varsinkin kun tämä kurjuus oli ansaittua. Ja

istuessaan selkä kenossa lämpimässä huoneessaan, jossa heitä oli mainio

keitto odottamassa, he antautuivat kokonaan itsekkään nautinnon

valtaan. Bochekin pöyhenteli itseään ja pullisti vielä enemmän

poskiaan, niin että hänen naurunsa alkoi jo näyttää sopimattomalta.

Kaikki huomasivat saaneensa tarpeeksi kostoa Nilkuttajan entisestä

rehentelemisestä, sinisestä puodista, syömingeistä ja kaikesta

muustakin. Se oli hänelle aivan oikein, siinä nähtiin, mihin herkuttelu

vei! Hiiteen kaikki herkkusuut, laiskimukset ja kevytmieliset elävät!

-- Mitä viisautta tuo oli olevinaan? tulee tänne kerjäämään kymmenen

soun kolikoita! huudahti rouva Lorilleux, heti kun Gervaise oli

sulkenut oven. Mutta siitä ei tule mitään, että minä lainaisin hänelle

kymmentä souta, tuossa paikassa hän menisi ottamaan niillä naukkuja

kaulaansa!

Käytävässä Gervaise selkä kumarassa veteli jalkojaan verkalleen

perässään. Kun hän tuli ovelleen, ei hän astunut sisään, sillä hänen

huoneensa herätti hänessä pelkoa. Mieluummin hän voisi mennä ulos

kävelemään, siitä hän tulisi lämpimämmäksi ja rauhottuisi. Ohi

mennessään hän kurotti kaulaansa ukko Bru'n komeroon portaitten alle;

siinäkin oli mies, jolle ruoka olisi tainnut maittaa, sillä kolme

päivää hänen oli vastoin tahtoaan täytynyt paastota; mutta ukko Bru ei

ollut kotona, hänen komeronsa oli tyhjä, ja Gervaise tuli kateelliseksi

ajatellessaan, että hänet ehkä oli kutsuttu jonnekin. Kun hän sitten

tuli Bijardilaisten ovelle, niin hän kuuli valitushuutoja ja astui

sisään, kun avainkin vielä oli ovella,

-- Mikä täällä on hätänä? kysyi hän.

Huone oli hyvin siisti. Saattoi kyllä nähdä, että Lalie vielä samana

aamuna oli lakaissut ja järjestänyt huonekalut. Vaikka kurjuus

lähettikin sinne henkäyksiään parhaansa mukaan, vei vaaterievut talosta

pois ja levitteli sinne rikkoja, niin Lalie tuli heti perästä

puhdistamaan ja siistimään kaikkea. Vaikkei hänen kotinsa ollutkaan

rikas, niin huomasi kuitenkin kaikesta, että taloa hoidettiin

huolellisesti. Sinä päivänä hänen molemmat lapsensa, Henriette ja

Jules, olivat löytäneet vanhoja kuvia, joita he leikkelivät irti

kaikessa rauhassa huoneen nurkassa. Mutta Gervaise aivan ällistyi

nähdessään Lalien hyvin kalpeana lepäävän kapealla hihnavuoteellaan,

lakana leukaan asti vedettynä. Lalie makaamassa! Silloin hän mahtoi

olla hyvin kipeä!

-- Mikä teitä vaivaa? toisti Gervaise levottomana.

Lalie ei enää valittanut. Hän aukasi hitaasti valkeat silmäluomensa ja

koetti nauraa kuume-väristyksen kouristamilla huulillaan.

-- Ei minua vaivaa mikään, huokasi hän hyvin hiljaa, ei kerrassaan

mikään.

Ummistaen silmänsä hän jatkoi vaivaloisesti:

-- Olen ollut hyvin väsynyt kaikkina näinä päivinä, ja nyt minä

laiskottelen ja lellittelen itseäni, kuten näette.

Mutta hänen nukkemaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä harmahtavia

täpliä, saivat sellaisen äärimmäisen tuskan ilmeen, että Gervaise,

unhottaen oman kuolinkamppailunsa, pani kätensä ristiin ja vaipui

polvilleen hänen viereensä. Kuukauden ajan hän oli huomannut, kuinka

Lalie kulkiessaan piti kiinni seinistä ja oli aivan kaksin kerroin

käpertynyt yskästä, joka muistutti kuolinkellojen soittoa. Tyttö ei

tahtonut voida enään yskiäkään. Häntä vain nikotti, ja verta valui

hänen suupielistään.

-- Minkäs minä sille mahdan, etten ole oikein hyvissä voimissa, huokasi

hän ikäänkuin lohdutuksekseen. Olen koettanut pysytelläitä pystyssä ja

siivoilla täällä vähäsen... Eikös täällä näytä jotakuinkin

siistiltä?... Aioin juuri ruveta ikkunoita pyyhkimään, mutta jalat

pettivät. Voi kuinka hassua se on! Mutta kun voimat on lopussa, niin

täytyy ruveta selälleen.

Hän keskeytti puheensa sanoakseen:

-- Katsokaapas vähän minun lapsiani, etteivät leikkaa sormiaan

saksilla.

Sitten hän vaikeni vapisten, kun kuuli raskaita askeleita

porraskäytävästä. Ukko Bijard paiskasi kovasti oven selälleen. Hän oli

tavallisuuden mukaan saanut pullosta päähänsä ja hänen silmissään

leimusi viinan synnyttämä villiys. Kun hän huomasi Lalien olevan

makuulla, niin hän takoi reisiänsä irvistellen, otti pitkän piiskan

seinältä ja ulvoi:

-- Herra Jumala, tämä on jo liikaa! tästähän jo voi nauraa

kuollakseen!... Kaikki lehmät tässä panevat olille maata keskellä

päivää!... Aiotko tehdä minusta pilaa, sen kirottu laiskuri?... No,

pystyyn nyt, pian!

Hän läiskäytti jo piiskaansa sängyn päällä. Mutta tyttö sanoi

rukoillen:

-- Ei, isä kulta, minä pyydän, älä lyö... Olen varma siitä, että kadut

perästäpäin... Älä lyö.

-- Pääsetkö siitä jalkeille, ulvoi hän vielä kovemmin, tai minä

kutkutan vähän kylkiäsi!... Pääsetkö siitä jalkeille, helvetin luuska!

Silloin Lalie sanoi lempeästi:

-- Katsos, minä en voi nousta... Olen kuolemaisillani.

Gervaise oli syöksynyt Bijardin päälle ja temmaissut häneltä piiskan

kädestä. Tämä jäi hölmistyneenä seisomaan hihnavuoteen ääreen. Mitä tuo

letukka tuossa höpisi? Kuinka voisi kuolla noin nuorena, kun ei edes

ole ollut sairaanakaan! Hän teeskenteli vain, jotta häntä

lelliteltäisiin! Vai niin! Mutta kyllä hän aikoi ottaa selkoa, puhuiko

hän totta!

-- Saatpa nähdä, se on täyttä totta, jatkoi Lalie. Olen parhaani mukaan

koetellut pitää kurjuutta loitolla tästä talosta... Ole nyt kiltti, isä

kulta, ja heitä minulle hyvästit.

Bijard väänteli nenäänsä eikä tiennyt oikein mitä uskoa. Olihan totta,

että Lalien naama oli vähän oudon näköinen, pitkulainen ja vakava kuin

aikaihmisen. Kuolonhenkäys, joka kulki huoneen läpi, sai isän pään

selviämään. Hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt

pitkästä unesta, huomasi kodin olevan kunnossa ja molempien lasten,

jotka par'aikaa leikkivät ja nauroivat, olevan pestyinä. Ja hän kaatui

tuolille änkyttäen:

-- Meidän pikku äitimme, meidän pikku äitimme...

Muuta hän ei saanut sanotuksi, mutta se tuntui jo hyvin hellältä

Laliesta, jota ei koskaan oltu sellaisella pilattu. Hän lohdutteli

isäänsä. Varsinkin tuntui hänestä ikävältä eritä näin täältä, ennenkuin

oli saanut lapset täysikasvuisiksi. Isä kai pitäisi heistä huolta? Hän

antoi hänelle sammuvalla äänellään yksityiskohtaisia neuvoja siitä,

millä tavoin hänen pitäisi hoitaa heitä ja pitää heitä puhtaana.

Humalan höyryt nousivat uudestaan ukko Bijard'in päähän ja pimittivät

hänen järkensä. Silmät pyöreinä hän katseli tyttärensä hengenlähtöä. Se

pani jotakin liikkumaan hänen aivoissaan, mutta hän ei voinut saada

mistään tolkkua ja häneltä oli kyynellähteet niin tyyten kuivuneet,

ettei hän voinut itkeäkään.

-- Kuulehan vielä vähän, sanoi Lalie hetken vaitiolon jälkeen. Me

olemme leipurille velkaa neljä francia ja seitsemän souta; ne on

maksettavat... Rouva Gaudronilla on lainassa yksi meidän

silitysraudoistamme, joka sinun on vaadittava häneltä takaisin...

Keittoa en ole voinut laittaa täksi illaksi, mutta leipää on vielä

vähän jäljellä ja perunoita, joita voit lämmittää.

Viimeiseen korahdukseen asti piti tuo pieni tyttö raukka aivan kuin

äiti huolta koko perheestään. Siinä oli tyttö sellainen, joka ei

varmaankaan ollut korvattavissa! Hän kuoli siitä, että hänellä noin

nuorena oli ollut järkeä yhtä paljon kuin äidillä konsanaan, mutta

rinta vielä liian heikko ja ahdas, jotta siihen olisi voinut mahtua

niin laajan äitiyden tunne. Tämän aarteen kadottamisesta hänen

petomainen isänsä sai syyttää itseään. Ensin hän oli potkaissut äidin

kuoliaaksi, ja nytkö hän oli pahoinpitelyllään riistänyt hengen

tyttäreltäänkin! Kun nämä hänen molemmat hyvät enkelinsä olivat

joutuneet maan mustaan multaan, ei hänellä enää ollut edessä muuta kuin

kuolla johonkin maantieojaan, kuin mikäkin juoksukoira.

Sillä välin koetti Gervaise hillitä itseään nyyhkytyksiin puhkeamasta.

Hän ojensi kätensä ja olisi halunnut lievittää tytön tuskia, ja kun

lakanariepu juuri oli liukumaisillaan lattialle, niin hän aikoi nostaa

sen ylös ja korjailla vuodetta. Silloin tulivat kuolevan hennot

jäsenraukat näkyviin. Herra isä! mikä kurja ja sääliä herättävä näky se

oli! Kivetkin olisivat siitä heltyneet itkemään. Lalie oli aivan

alaston, pieni alusröijyn repale riippui vain olkapäillä paidan

sijasta; niin, aivan alaston hän oli, verinen ja kärsivän näköinen kuin

marttyyri. Hänessä ei ollut enää lainkaan lihaa, luut vain pyrkivät

nahkaa puhkaisemaan. Sivuilla kulki reisiin asti kapeita sinipunervia

juovia, aivan selviä piiskan siiman jälkiä. Vasemman käsivarren

ympärillä oli sininen rengas, ikäänkuin tämä niin hento jäsen, joka ei

ollut tulitikkua paksumpi, olisi ollut ruuvipenkissä puristuksissa.

Oikeassa sääressä näkyi repeämä, joka ei ollut mennyt aivan umpeen; se

oli jokin ärtyisä haava, joka aukeni aina aamuisin, kun hän liehui

talousaskareissa. Päästä jalkoihin asti oli hän kauttaaltaan musta. Voi

tuota viattoman pienokaisen rääkkääjää, voi niitä raskaita miehen

käsiä, jotka musersivat tämän hennon, rakastavaisen lapsen! Kuinka

julmaa, että näin heikon olennon täytyi sortua sellaisen ristin alle!

Monet kuoliaaksi ruoskitut pyhimyksetkään, joita kirkoissa rukoillaan,

eivät ole näin puhtaan viattomia. Gervaise oli uudestaan polvistunut;

hän ei enää ajatellutkaan nostaa lakanata, sillä hän oli aivan

kauhistuneena peräytynyt nähdessään tämän sanomatonta sääliä herättävän

olennon sängyn pohjalle painautuneena; ja hän koetti vapisevilla

huulillaan saada joitakin rukouksia sanotuksi.

-- Rouva Coupeau, kuiskasi tyttö, pyytäisin teitä...

Liian lyhyillä käsivarsillaan hän koetti kainosti vetää lakanata

päällensä, sillä häntä hävetti, kun isänsä näki hänet alastomana.

Bijard'in tylsistyneet silmät tuijottivat yhä ruumiiseen, jonka

viheliäisyys oli hänen työtään, ja hän pyöritteli päätään hitaasti kuin

eläin, joka on oloonsa ikävystynyt.

Peitettyään Lalien, ei Gervaise voinut jäädä sinne kauvemmaksi.

Kuolevan voimat heikontuivat yhä enemmän; hän ei enään puhunut mitään,

mutta hänen silmissään oli yhä vieläkin entinen synkän surullinen

katse, aivan kuin nöyrällä ja haaveilevalla pikkutytöllä, ja tämän

katseensa hän kiinnitti molempiin lapsiinsa, jotka paraikaa leikkelivät

paperikuvia. Huone peittyi hämärään. Bijard hautoi humalaansa. Hän oli

liian tylsä tietääkseen mitään kuolonkamppailusta. Ei, ei! Elämä oli

liian kauheata! Voi kuinka kurjaa, kuinka kurjaa! Ja Gervaise lähti

pois, kulki portaita alas, tietämättä mitä teki, pää sekavana ja niin

syvän inhon valtaamana, että hän mielellään olisi heittäytynyt

pitkälleen omnibussin pyörien alle, päästäkseen tästä kaikesta.

Juostessaan siinä ja nuristessaan kirottua kohtaloansa vastaan,

hän huomasi joutuneensa talon edustalle, jossa Coupeau sanoi

työskentelevänsä. Hänen jalkansa olivat vieneet hänet sinne, ja hänen

vatsansa alkoi uudelleen laulaa nälän valitusvirttä, jossa oli

yhdeksänkymmentä värssyä ja jonka hän osasi ulkoa. Tällä tavalla hän

saisi käsiinsä rahat ja saisi tehdyksi ostoksiaan, jos saisi Coupeaun

kynsiinsä tämän tullessa työstä. Vähän aikaa hän saisi odottaa, mutta

sen hän kyllä jaksaisi vielä sulattaa, koska kerran oli edellisestä

päivästä saakka tullut toimeen imeksimällä vain peukaloitaan.

Tämä talo oli Charbonnière- ja Chartres-kadun kulmauksessa, kurjan

aukealla paikalla, johon tuuli puhalsi joka ilmansuunnalta. Hitto

soikoon! ei siellä tuntunut lämpimältä katuja mittaillessa. Jos edes

olisi ollut turkit päällä! Taivas oli yhä edelleen ikävän harmaan

värinen ja lumi, jota oli kokoontunut pilviin, peitti koko korttelia

kuin mikäkin jäämyssy. Ei hiutalettakaan satanut, mutta ilmassa

vallitsi syvä hiljaisuus, joka ennusti Pariisille täydellistä

naamiaispukua, sievää, valkeata, uuden uutukaista tanssileninkiä.

Gervaise nosti nenänsä pystyyn ja rukoili hyvää Jumalaa, ettei hän

vielä laskisi villaansa putoamaan. Hän tömisteli jalkojaan, kurkisti

vastapäätä olevaan höystekauppaan, ja kääntyi sitte sieltä pois,

koska hänestä oli tarpeetonta kiihottaa nälkäänsä edeltäpäin.

Kadunkulmauksessa ei ollut mitään, mikä olisi voinut mieltä ilahduttaa.

Muutamia kaulaliinoihin kääriytyneitä kulkijoita kiiti kovaa kyytiä

ohi, sillä eihän sitä tietenkään kävele huvikseen, kun pakkanen

puristaa peräpakaroita. Gervaise huomasi kuitenkin viisi tai kuusi

vaimoa vartioimassa kuten hänkin levyseppämestarin porttia; ne olivat

myöskin onnettomia vaimoja, jotka vaanivat miestensä palkkarahoja,

estääkseen niitä hupenemasta viinikauppiaan taskuihin. Yksi heistä oli

pitkä ja laiha kuin santarmi; hän oli painautunut aivan seinää vasten

ja oli valmis hyppäämään miehensä kimppuun takaapäin. Toinen oli pieni,

aivan musta, nöyrän ja hennon näköinen; hän käveli viertotien toisella

puolella. Kolmas oli aika hompsa; hän oli tuonut muassaan molemmat

kakaransa, jotka värisivät ja itkivät, kun hän heitä työnteli oikeaan

ja vasempaan. Sekä Gervaise että hänen ammattitoverinsa kulkivat

edestakaisin, vilkaisten salaa toisiinsa, mutta sanomatta sanaakaan.

Tämä kohtaus oli todellakin helvetin hauskaa! Ei heidän tarvinnut

solmia tuttavuutta keskenään, saadakseen tietää toistensa osotteita. He

asuivat kaikki samalla Kurjalan kadulla. Puistatti vielä enemmän, kun

näki heidän äänettöminä jalkojaan tömistellen kulkevan toistensa ohi

tuossa kamalassa tammikuun pakkasessa.

Mutta ei niin ristisielua tullut talosta. Vihdoin näkyi yksi työmies,

sitten kaksi, kolme; mutta nämä olivat epäilemättä kunnon sällejä,

jotka veivät palkkansa uskollisesti kotiin, sillä he puistivat päätään,

nähdessään varjojen puikkivan työpajan edustalla. Pitkä riuku painautui

vielä enemmän portinpieltä vasten; ja yht'äkkiä hän syöksyi pienen

kalvakan miehen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin kurottaa kaulansa

ovesta. Temppu oli pian tehty! Eukko tutki häneltä kaikki paikat ja

korjasi rahat omaan talteensa. Siinä seisoi sitten mies tyhjin

kukkaroin; hänelle ei jäänyt äyriäkään, millä olisi voinut saada

naukun! Silloin pieni mies suuttuneena ja epätoivoissaan lähti

santarminsa perästä ja keitti hiirille saunavettä aivankuin lapsi.

Työmiehiä tuli yhä edelleen talosta. Kun tanakka muori molempien

kakaroittensa kanssa oli tullut lähemmäksi, niin kääntyi eräs kookas,

tummaverinen koiranhammas hänet huomattuaan kiireesti ovelta hänen

miestään varottamaan; ja kun tämä tulla tepasteli ulos, oli hän

piilottanut yhden viidenfrancin kappaleen, yhden sievosen uuden

uutukaisen sadan soun kolikon kumpaankin kenkäänsä. Hän otti toisen

muoskistaan syliinsä ja lähti kulkemaan poispäin, valehdellen

kaikenmoista eukolleen, joka torui häntä. Siellä oli veitikoita, jotka

hyppäsivät kadulle yhdellä harppauksella, kun heillä oli niin kiire

päästä toverien kanssa ryypiskelemään kahden viikon palkkaansa. Siinä

oli myöskin synkän ja ränsistyneen näköisiä työmiehiä; he olivat olleet

työssä vain kolme tai neljä päivää kahden viikon sijasta ja nyt

puristivat palkkaansa kourassaan, haukkuen itseään vetelyksiksi ja

vannoen juopon valoja. Mutta kaikkein surullisinta oli tuon pienen,

tummaverisen, nöyrän ja hennon vaimon tuska: hänen miehensä, kaunis

nuori mies, oli livistänyt tiehensä aivan hänen nenänsä edestä ja

sellaista kyytiä, että oli kaataa vaimonsa kumoon; ja tämä lähti

yksinään kotiin päin kulkemaan, hoiperrellen puotirivien ohi ja itkien

kaikki kyynellähteensä kuiviin.

Vihdoin olivat kaikki työmiehet kulkeneet Gervaisen ohi. Hän seisoi

aivan keskellä katua ja tähysteli portille päin. Hänestä alkoi tuntua

pahalta. Kaksi työmiestä, jotka olivat jääneet muita kauvemmaksi

työpajaan, tuli vielä talosta, mutta Coupeauta ei vain kuulunut. Ja kun

hän kysyi työmiehiltä, eikö Coupeau jo tulisi kohdakkoin, niin nämä,

huomatessaan mitkä meiningit hänellä oli, vastasivat irvistellen, että

toveri lähti juuri jostakin takaportista aika kyytiä Pöllöpään kanssa

toimittamaan omia asioitaan. Gervaise ymmärsi yskän. Coupeau oli

taaskin valehdellut, eikä Gervaisellä siis enää ollut siellä mitään

tekemistä! Silloin hän alkoi hitaasti kulkea Charbonnière-katua

alaspäin, vetäen läntistyneitä kenkiään perässään. Hänen päivällisensä

riensi aika kyytiä hänen edellään, ja hän katseli, vilusta vavisten,

kuinka se riensi eteenpäin valjuun hämäryyteen. Tällä kertaa oli kaikki

lopussa. Rahaa hänellä ei ollut niin penniäkään, kaikki toivo oli

mennyttä, yö ja nälkä vain oli hänellä edessä! Aivan varmaan häntä

odotti kuolema tänä synkkänä yönä, joka alkoi häntä peittää verhoonsa!

Hän kulki par'aikaa raskain askelin Poissonniers-katua ylöspäin, kun

hän kuuli Coupeaun äänen. Niin, tuolla hän oli _Pikku Civettessä_

tarjotuttamassa Saappaalla ryyppyjä itselleen. Tuo juukelin Saapas oli

tehnyt viisaasti mennessään syyskesällä toden teolla naimisiin erään

naisen kanssa, joka oli jo hyvin kamalan näköinen, mutta jolla oli aika

sieviä säästöjä; tämä nainen asui Martyr-kadulla, eikä siis ollut

mikään laitakaupungin hylkiö. Ja kelpasipa katsoa tuota onnellista

kuolevaista, Saapasta, kun hän koetteli elää herroiksi, piti käsiään

housuntaskuissa, kävi hyvin puettuna ja oli hyvinvoivan näköinen. Hän

oli niin lihonut, ettei häntä enään ollut tunteakaan. Toverit sanoivat,

että hänen vaimonsa sai työtä tuttavapiiriinsä kuuluvilta herroilta

niin paljon kuin vain tahtoi. Saadappa sellainen vaimo ja huvila

maalla, niin ei enään muuta tarvitseisi elämän sulostuttamiseksi. Sen

tähden Coupeau ihaillen vilkaisikin Saappaaseen. Eikö sillä penteleellä

ollut kultasormuskin pikkurillissään?

Gervaise laski kätensä Coupeaun olalle, juuri kun hän tuli _Pikku

Civettestä_.

-- Kuuleppas, tässä minä odotan... Minulla on nälkä. Eikö sinulla ole

mitään siihen sanottavaa?

Mutta Coupeau tukki vähän väleen hänen suunsa.

-- Jos sulla on nälkä, niin syö nyrkkisi!... Ja säästä toinen

huomiseksi!

Tällaisen näytelmän hän pani toimeen ihan vain mahtaillakseen ihmisten

nähden! Mitä hittoa siitä nyt maksoi tehdä niin suurta numeroa, että

hän ei ollut ollut työssä; eiväthän leipurit siltä olleet lakanneet

leipomasta! Luuliko Gervaise hänen olevan arkalasta kotoisin, kun tuli

pelottelemaan häntä kaskuillaan.

-- Tahdotko sitten, että rupean varastelemaan? kuiskasi hän käheällä

äänellä.

Saapas hiveli leukaansa ja tahtoi ruveta heille sovittajaksi.

-- Ei, se ei ole luvallista, sanoi hän. Mutta jos vaimo osaisi muuttaa

tapojaan...

Coupeau keskeytti hänen puheensa huutaen hyvä! Niin, kyllähän vaimon

pitäisi osata muuttaa tapojaan. Mutta hänen eukkonsa oli aina ollut

vanha raato, laiska vetelys! Jos heidän täytyisi kuolla oljilla, niin

se olisi Gervaisen syy. Sitten hän rupesi uudestaan ihailemaan

Saapasta. Hän oli aika hyvinvoivan näköinen, tuo peijakas! Kuin

talonomistaja konsanaan: valkea paita päällä ja siistit kengät jalassa!

Perhana! semmosia ei ollut joka miehellä! Hänen akkansa näytti ainakin

hyvin osaavan ohjata purttaan!

Molemmat miehet kulkivat katua alaspäin ulkobulevardille päin. Gervaise

seurasi heitä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän alotti taas Coupeaun

takana:

-- Tiedäthän, että minulla on nälkä... Luotin sinuun. Kyllä sinun

täytyy hankkia minulle jotakin jyrsittäväksi.

Coupeau ei vastannut, ja Gervaise toisti sydäntäsärkevän tuskallisesti:

-- Eikö sinulla sitten ole mitään siihen sanottavaa.

-- Mutta, herranen aika, kun minulla ei ole mitään! ulvoi hän, kääntyen

Gervaiseen raivostuneena. Jätä minut rauhaan, muutoin minä lyön!

Hän kohotti jo nyrkkiään. Gervaise väistyi ja näytti tehneen jonkin

päätöksen.

-- Olkoon menneeksi, minä jätän sinut; kyllä minä aina löydän itselleni

miehen.

Levyseppä rähähti nauruun. Hän oli ottavinaan koko asian pilan

kannalta, ja yllytti häntä, olematta niinä miehinäkään. Se oli

todellakin oiva tuuma! Iltaisin voisi Gervaise vielä katulyhtyjen

valossa tehdä vallotuksia. Jos hän saisi jonkin miehen kiinni

isketyksi, niin tahtoi Coupeau suositella hänelle Kapusiinien

ravintolaa; siellä oli yksityisiä huoneita, joissa voi syödä mahansa

täydeltä. Ja kun Gervaise lähti vihasta kalpeana kulkemaan

ulkobulevardille, huusi Coupeau hänelle vielä:

-- Kuulehan, tuo minulle vähän jälkiruokaa, minä pidän tortuista... Ja

jos herrallasi on liikoja vaatteita, niin pyydä häneltä vanhaa

päällystakkia, että minäkin saan siitä jotakin hyötyä.

Gervaise kulki nopeasti. Hänen korvissaan soi vielä tämä pirullinen

pila. Kun hän sitten huomasi olevansa yksin keskellä väkijoukkoa,

hidastutti hän kulkuaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen. Kyllä hänestä

oli parempi tehdä näin kuin varastaa, koska hän ei tällä tavoin

ainakaan tuottaisi kenellekään vahinkoa. Ei hän koskaan ollut käyttänyt

muuta kuin omaa tavarataan. Epäilemättä se ei ollut oikein sopivata;

mutta hänen pääkoppansa oli nyt niin sekavana, ettei hän voinut erottaa

sopivata sopimattomasta; kun on nälkään kuolemaisillaan, niin ei sitä

silloin rupea pitkältä filosofeeraamaan, silloin syö leipää, mistä vain

saa käsiinsä. Hän oli tullut Clignancourt'in viertotielle saakka. Yö ei

näyttänyt tulevankaan. Silloin hän ajan kuluksi lähti kulkemaan

bulevardeja pitkin, ikäänkuin vallasnainen, joka on kävelyllä

raittiissa ilmassa hankkiakseen itselleen ruokahalua.

Tähän kaupunginosaan pääsi nyt raitis tuuli joka taholta puhaltelemaan.

Se alkoi siinä määrin kaunistua, että Gervaiseä oikein hävetti siellä.

Magenten bulevardi, joka lähti Pariisin sydämestä, ja Ornanon

bulevardi, joka johti maalle päin, olivat puhkaisseet sen entisten

etuvarustusten kohdalta ja hävittäneet koko rykämän vanhoja

rakennuksia, muodostaen nyt kaksi puistokatua, joiden varrella talot

vieläkin hohtivat kipsistä valkeina; mutta niiden sivuilla oli yhä

edelleenkin Faubourg-Poissonnièren ja Poissonniers-kadut, jotka näiden

uusien katujen kanssa muodostivat kulmauksia, katkeilivat ja

kiemurtelivat kuin sekavat suolet. Jo aikoja sitten oli ulkobulevardit

jo laajennettu siten, että kaupunginmuuri oli hajotettu maan tasalle;

molemmilla sivuilla kulki nyt viertotie, ja keskellä oli kulkijoita

varten vallikäytävä, johon oli istutettu mataloita plataaneja

neljään riviin. Siihen oli syntynyt suuri katujenristeys, mistä

silmänkantamattomiin haaraantui teitä, joilla kuhisi väkeä mustanaan,

joiden päät häipyivät näkyvistä nousevien rakennusten sekasortoon.

Mutta korkeiden uutisrakennusten lomassa oli vielä paljon kallistuneita

hökkeleitäkin pystyssä; veistoksilla koristettujen talojen välissä

kulki mustia kujia ristiin ja rastiin, joiden varsilla vanhojen rähjien

koko kurjuus levisi kaikkien nähtäväksi. Pariisin yhä enenevän

ylellisyyden alta pilkotti vielä etukaupungin kurjuus, rumentaen tätä

uutta, niin nopeasti kohoavaa kaupungin osaa.

Eksyttyään leveän katukäytävän vilinään, joka kulki mataloiden

plataanien ohitse, tunsi Gervaise olevansa yksin ja hylätty. Näillä

loppumattomiin ulottuvilla puistokaduilla tuntui hänen vatsansa vielä

entistäänkin tyhjemmältä. Kuinka oli mahdollista, että tässä

ihmisvirrassa, jossa kumminkin oli varakastakin väkeä, ei niin

ristisielukaan arvannut hänen kurjaa tilaansa eikä pistänyt kymmentä

souta hänen käteensä! Niin, se oli liian suuremmoista, liian kaunista:

hänen päänsä meni pyörälle ja hänen jalkansa herposivat, harmaan,

äärettömän taivaankannen alla, joka painostavana levisi yli Pariisin.

Hämärä oli likaisen keltainen, niinkuin se tavallisesti aina on

Pariisissa, ja katuelämä teki niin tympäisevän vaikutuksen, että olisi

tehnyt mieli kuolla siihen paikkaan. Kaikki kävi epäselväksi;

kauvempana olevat esineet peittyivät liankarvaiseen verhoon. Gervaise,

joka oli jo väsynyt, sattui tulemaan paraaseen aikaan, nähdäkseen

työmiesten palaavan kotiin työstään. Tähän aikaan hattupäät naiset ja

hyvin puetut herrat, jotka asuivat uutisrakennuksissa, hukkuivat

kansanjoukkoon, keskelle ihmisvirtaa, jossa kulki työpajojen

turmeltuneen ilman kalventamia miehiä ja vaimoja. Magentan bulevardilla

ja Faubourg-Poissonnière-kadulla käveli niitä suurissa parvissa

hengästyneinä vastamäkeä noustessaan. Omnibussien ja ajopelien

korviasärkevässä rätinässä, kuormarattaitten, huonekaluvaunujen ja

vankkurien välillä, jotka tyhjinä palasivat kotiin täyttä laukkaa,

peittyi viertotie yhä lisääntyvään mekkojen ja puserojen vilinään.

Juoksupojat palasivat kantohihnat olalla työstään. Kaksi työmiestä

kulki kiireesti rinnakkain ottaen aika harppauksia, puhellen hyvin

innokkaasti, huitoen käsillään ja katsomatta toisiinsa; toisia astui

päällystakki yllään ja lakki päässä, kumarassa katukäytävän reunalla;

toisia tuli viisi tai kuusi peräkkäin, silmät kalpeina, kädet

taskussa ja vaihtamatta sanaakaan keskenään. Muutamilla oli sammunut

piippu hampaissa. Neljä muuraria ajoi yhteisesti vuokraamillaan

kuormavankkureilla, niin että heidän saviämpärinsä hyppelivät. Heidän

kalkista valkeat naamansa vilahtivat vaan kuomun aukosta heidän ohi

kiitäessään. Maalarit kantoivat maalipyttyään päänsä päällä: eräällä

levysepällä oli kainalossa pitkät tikapuut, joilla hän oli puhkaista

ihmisiltä silmät; muudan myöhästynyt vesijohtotyömies, jolla oli

laatikko selässä, soitti pienellä torvellaan vanhanaikuista laulun

säveltä, joka kuului surulliselta kolkossa iltahämärässä. Tuo

surullinen soitto näytti säestävän tämän karjalauman töminää, näitä

unisia elukoita jotka uupuneina laahustivat kotiin päin! Taaskin oli

päivä päättynyt! Päivät olivat todellakin pitkiä ja alkoivat liian

usein. Tuskin ennätti syödä vatsaansa täyteen ja sulattaa ruokaansa,

kun jo oli täysi päivä käsissä ja täytyi uudestaan alkaa elää kihnuttaa

eteenpäin. Mutta hauskat veitikat astuivat reippaasti ja viheltelivät

vain rientäessään sinne päin missä keitto oli odottamassa. Gervaise

antoi väen vilistä ohitseen: hän ei välittänyt siitä, että häntä

tuupittiin oikeaan ja vasempaan ja kuljetettiin virran mukana; sillä

eivät miehetkään jouda esiintymään kohteliaasti, kun ovat väsymyksestä

näännyksissä ja nälkä kurnii vatsassa.

Kohottaessaan katseensa pesijätär huomasi äkkiä edessään entisen

Boncoeurin hotellin. Tässä pienessä talossa oli aikoinaan ollut

huonomaineinen kahvila, jonka poliisi oli sulkenut, ja nyt se oli

autiona, ikkunaluukut ilmoituksia täynnä: lyhty oli rikki ja sen

alkujaan punaiseksi maalattu tolppa lahonnut ja kauttaaltaan homeen

peitossa. Mikään ei näyttänyt muuttuneen hänen ympärillään.

Paperikauppa ja tupakkamyymälä olivat vielä paikoillaan. Mataloiden

hökkelien takaa näkyi vielä viisikerroksisten rakennusten likaisia

päätyjä, jotka seistä törröttivät siinä kuin suuret repaleiset

varjokuvat. _Grand-Balcon'in_ tanssipaikkaa vain ei ollut enää

olemassa; suureen saliin, johon valoa virtasi kymmenestä ikkunasta, oli

äskettäin perustettu sokerisaha, josta särinää kuului yhtämittaa.

Tuolla Boncoeurin hotellin romukossa oli tämä kirottu elämä alkanut.

Hän pysähtyi katselemaan ensi kerroksen ikkunaan, jossa rikkirevitty

verho oli roikkumassa, ja hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli

nuorena elänyt yhdessä Lantier'n kanssa, heidän ensimäiset

kinastelunsa, ja kuinka tämä sitten oli häpeällisesti heittänyt hänet.

Mutta silloin hän vielä oli nuori, ja kaikki tämä näytti hänestä

iloiselta näin perästä päin muistellessa. Hyvä Jumala, siitä oli vain

kaksikymmentä vuotta, ja nyt hän jo sortui kadulle! Silloin hänestä

tuntui pahalta katsellessa hotellia ja hän palasi bulevardia pitkin

Montmartrelle päin.

Penkkien välissä olevilla hiekkaläjillä leikkivät vielä katupojat yön

yhä hämärtyessä. Väkeä oli aina vain liikkeellä, työläisnaisia riensi

ohi, pitäen kovaa kiirettä, korvatakseen sen ajan, minkä olivat

seisoneet puodinakkunain edessä; muuan isokasvuinen tyttö oli

pysähtynyt kättelemään poikaa, joka sitten saattoi hänet vielä kolmen

talon ohi hänen asunnostaan: toiset taas erotessaan lupasivat

tavata toisensa yöllä _Suuressa huvipalatsissa_ tai _Mustassa

pallossa_. Väkijoukon lomassa puikkelehti räätälinsälli vaatekäärö

kainalossa. Eräs uunintekijä, joka oli valjastettu soralla täytettyjen

rattaitten eteen, oli vähällä joutua omnibussin alle. Sillä välin

juoksenteli harvenneen joukon keskellä paljain päin vaimoja, jotka

olivat tulen sytytettyään lähteneet uudestaan ulos päivällistä

hommaamaan; he tuuppivat väkeä tieltään, riensivät aika hamppua

leipuri- ja makkaramyymälöihin ja lähtivät taas kotiinsa ostokset

kädessä. Siellä oli pieniä kahdeksanvuotiaita tyttöjä, joita oli

lähetetty asioille, ja jotka kulkivat pitkin puotirivejä, painaen

rintaansa vasten suuria aivan heidän kokoisiaan neljän naulan leipiä,

kuin mitäkin nukkeja: he jäivät useiksi minuuteiksi katselemaan kuvia,

poski suurta leipää vasten. Sitten alkoi väki vähetä, ihmisjoukko

harventua. Työ oli lopussa. Ja kaasun loimottaessa alkoi päätetyn

päivätyön jälkeen velttous ja riettaus salaa hakea hyvitystä itselleen;

nyt oli niiden aika tullut.

Niin, niin, Gervaise oli päättänyt päivätyönsä! Hän oli uupuneempi kuin

koko tuo työntekijäjoukko yhteensä, joka vast'ikään oli tuuppinut häntä

ohikulkiessaan. Hän voi asettua makuulle ja kuolla siihen paikkaan,

sillä kukaan ei enää huolinut häntä työhönsä, ja hän oli jo saanut

kylliksi kärsiä kurjasta tilastaan, sanoakseen: »Kenenkä vuoro nyt on?

Minä olen jo saanut tarpeekseni!» Kaikki ihmiset olivat par'aikaa

syömässä. Loppu oli varmaankin lähellä, aurinko oli mennyt mailleen,

edessä oli pitkä yö. Hyvä Jumala, kuinka tuntuu hyvältä, kun saa

kahdenkymmenen vuoden häärinän jälkeen oikoilla mukavasti jäseniään

eikä enää tarvitse nousta tilaltaan, kun ajattelee, että on pannut

ainiaaksi työkalunsa laatikkoon ja että saa ikuisesti laiskotella! Ja

Gervaise, jonka vatsaa nälkä kouristi, ajatteli vastoin tahtoaan

juhlapäiviä, syöminkejä ja juominkeja, joissa hän eläessään oli ollut

mukana. Kerran varsinkin, eräänä torstaina puolipaaston aikana, kun

pakkanen paukkui nurkissa, oli hän aika lailla kekkeröinyt. Siihen

aikaan hän oli hyvin sievä, valkohipiäinen ja verevä. Hänen

pesulaitoksensa Uuden kadun varrella oli kohottanut hänet

kuningattareksi, huolimatta siitä, että hän ontui. Silloin hän oli

liikkunut bulevardeilla lehvillä koristetuissa vaunuissa keskellä

hienostoa, ihmisten silmänruokana. Herrat olivat asettaneet monokkelin

silmäänsä, ikäänkuin olisivat nähneet oikean kuningattaren. Illalla

sitten oli pidetty sellaiset kemut, että seinätkin siitä olivat

haljeta, ja sitä iloa oli kestänyt päivänkoittoon saakka. Niin

kuningatar hän oli ollut, kruunu päässä ja nauha vyöllä, kokonaista

kaksikymmentäneljä tuntia, viisarin kiertäessä kahdesti kellotaulun

ympäri! Ja nyt hän seisoi siinä sortuneena, nälän tuskissa, katsellen

maahan, ikäänkuin hän olisi etsinyt sitä virtaa, jonka hän oli antanut

viedä kutistuneen majesteettinsa.

Hän nosti uudestaan silmänsä maasta. Hän huomasi seisovansa vastapäätä

teurastuslaitosta, jota par'aikaa purettiin: puhkaistujen päätyjen läpi

näkyi pimeitä, löyhkääviä pihoja, jotka vielä olivat verestä kosteita.

Ja kun hän jälleen oli tullut bulevardin alapäähän, näki hän myöskin

Lariboisièren sairaalan suurine harmaine muurineen, jonka yläpuolella

kohosivat synkät kylkirakennukset säännöllisine ikkunarivineen.

Muurissa oleva portti oli kammona koko korttelille; se oli kuolon

portti ja sen sileä, kiinteä tammipuu oli vakavan ja äänettömän

näköinen kuin hautakivi. Paetakseen sieltä joutui Gervaise kauvemmaksi;

hän kulki rautatiesillalle saakka. Tanakasta, rosoisesta rautalevystä

tehdyt korkeat rintavarustukset estivät häntä näkemästä tietä, hän

erotti Pariisin säteilevää taivaanrantaa vastaan vain avaran asematalon

ison kivihiilen peittämän katon; hän kuuli tuolta lavealta, valoisalta

paikalta veturien vihellyksiä, kääntölevyjen tahdikasta tärinää, koko

tuon suunnattoman, salatun toiminnan kohinan. Sitten tuli Pariisista

lähtevä juna puhkuen ja kiiti ohi yhä kasvavalla rytinällä. Hän ei

nähnyt tästä junasta muuta kuin valkean savupilven tuprahduksen, joka

äkkiä pulmahti rintavarustuksen yli ja häipyi ilmaan. Mutta sillan

tärinä tuntui Gervaiseenkin, junan lähtiessä puhkuamaan täydellä

höyryllä. Hän kääntyi, ikäänkuin seuratakseen näkymätöntä veturia,

jonka kohina hiljenemistään hiljeni. Siellä päin hän arvasi olevan

maaseudun ja vapaan taivaan, aukon perällä, jonka molemmin puolin oli

korkeita taloja, toinen siellä, toinen täällä, rappaamattomine

päätyineen ja seinineen, joille oli maalattu suunnattoman suuria

ilmotuksia, ja jotka kaikki olivat käyneet tehtaiden noesta yhtä

likaisen harmaiksi. Voi, jos hän olisi voinut matkustaa sinne tuolla

tavoin, lähteä pois näiltä kurjuuden ja kärsimysten tyyssijoilta! Ehkä

hän siellä olisi alkanut elää uutta elämää. Sitten hän kääntyi ja

rupesi tylsän näköisenä lukemaan rautalevyyn liimattuja ilmotuksia.

Niitä oli siellä kaiken värisiä. Eräässä pienessä, kauniin sinisessä

paperissa luvattiin viidenkymmenen francin palkinto sille, joka

toimittaisi kadonneen koiran takaisin omistajalleen. Siitä elukasta oli

varmaankin paljon pidetty!

Gervaise alkoi uudestaan kulkea verkalleen. Hämärässä, joka peitti

savunsekaiseen sumuun koko kaupungin, sytytettiin kaasuliekit; ja nuo

pitkät puistokadut, jotka vähitellen olivat hukkuneet pimeyteen,

esiintyivät jälleen täydessä loistossaan, ja halkoen yön synkkyyttä

ulottuivat silmänkannattomiin kunnes häipyivät hämäryyteen. Kova

tuulenpuuska puhalsi läpi kaupungin ja pienet liekit kävivät vielä

kirkkaammiksi äärettömän taivaankannen alla, jota ei kuukaan ollut

valaisemassa. Tähän aikaan päivästä viinikaupat, nurkkakapakat ja

tyttöpaikat, bulevardien toisesta päästä toiseen, säteilivät iloisesti

ensimmäisten naukkujen ja hyppyjen synnyttämässä hilpeydessä.

Kokonaisen kahden viikon tienestit olivat houkutelleet katukäytävän

täydeltä taskuvarkaita, jotka kulkivat edestakaisin, puikkelehtien

väentungoksessa. Ilmassa oli riettautta, kirottua, mutta vielä siivoa

riettautta, palon alkua, ei sen enempää. Nurkkakapakoiden perällä

syötiin ja mässäiltiin; kaikista valaistuista ikkunoista voi nähdä

ihmisten ahtavan sisäänsä suun täydeltä ruokaa, nauraen ja malttamatta

edes sulattaa sitä. Viinikaupoissa juomarit jo asettuivat paikoilleen

ulvoen ja käsiään huitoen. Sieltä kuului helvetinmoinen melu, kirkuvia

ja käheitä ääniä, väen yhtä mittaa hyöriessä ja pyöriessä

katukäytävällä. »Kuuleppas, etkö lähde naukuille?... Tule nyt, sen

vätys, minä tarjoan sinulle ryypyn... Kas tuolla on Pauline! Nyt sitä

vasta lystiä pidetään». Ovet paukkuivat ja joka kerran niiden

avautuessa tunkeutui viinin löyhkää ja kuului torven toitotusta. Väkeä

oli pitkä jono ukko Colomben Ansan edustalla, joka säteili kuin

tuomiokirkko ison messun aikana; olisi piru vieköön luullut siellä

pidettävän jumalanpalvelusta, sillä juomaveikot lauloivat siellä kuin

kuoroveisaajat, posket pullollaan ja maha pyöreänä. Siellä vietettiin

pyhän Tilityksen päivää, niin juuri tuon hyvin herttaisen pyhimyksen

muistojuhlaa, joka kuuluu olevan kassanhoitajana paratiisissa. Mutta

pikku koroillaaneläjät, jotka olivat eukkoineen kävelyllä puistivat

päätään nähdessään, millä ilveellä yöllinen elämä alkoi, ja sanoivat,

että Pariisissa oli sinä yönä helkkarin paljon päihtyneitä miehiä. Yö

levisi hyvin synkkänä hiljaisena ja jäätävän kylmänä tämän räyhäävän

joukon yllä; sitä halkoi vain joka ilmansuuntaan bulevardien pitkät

tulirivit.

Asetuttuaan Ansan eteen Gervaise rupesi mietiskelemään. Jos hänellä

olisi ollut kaksi souta, niin hän olisi mennyt ottamaan naukun. Ehkäpä

naukku olisi katkaissut häneltä nälän. Voi, kuinka monta naukkua hän

olikaan ottanut. Ne tuntuivat hänestä yhtä kaikki hyvin hyviltä.

Hän katseli matkan päästä juovutuskonetta, tunsi, että hänen

onnettomuutensa johtui siitä, ja ajatteli päättää päivänsä

viinanjuonnilla, kunhan vain saisi rahaa, millä sitä ostaa.

Vilunväristys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän huomasi, että pimeä jo

oli käsissä. Niin paras aika oli tullut. Täytyi nyt olla rohkea,

tekeytyä hyvin hempeäksi, jos mieli välttää kuolemaa keskellä tätä

yleistä hilpeyttä, varsinkin kun hänen vatsansa ei juuri täyttynyt

siitä, että hän näki toisten mässäävän. Hän hiljensi vieläkin kulkuaan

ja katseli ympärilleen. Puiden alla olivat varjot syvemmät. Väkeä oli

vähän liikkeellä ja nekin pitivät kiirettä kulkiessaan bulevardin

poikki. Tällä leveällä, pimeällä ja autiolla katukäytävällä, jonne

läheisten viertoteiden hilpeys ei kuulunut, seisoi vaimoja odottamassa.

He seisoivat pitkän aikaa liikkumatta, kärsivällisinä, jäykkinä kuin

pienet hennot plataanit; sitten he lähtivät hiljalleen liikkeelle,

käydä laahustelivat katukäytävän iljanteella ja pysähtyivät uudestaan

kymmenen askeleen päähän, ikäänkuin maahan kiinni liimattuina. Yksi

heistä oli tavattoman paksu vartaloltaan, sääret ja käsivarret hienot

kuin hyönteisellä, musta, repaleinen silkkileninki yllä ja keltainen

silkinsiekale päässä; hän seisoi ja kääntelihen katukäytävän reunalla;

eräs toinen pitkä ja kuivettunut oli paljain päin ja palvelijan

esiliina edessään; siellä oli muitakin vielä, vanhoja, maalattuja

ämmiä, nuoria, hyvin likaisia tyttöjä, niin likaisia ja kurjan

näköisiä, että lumpunkerääjäkään ei olisi niitä korjannut. Gervaise ei

oikein tuntenut kaikkia tapoja ja koetti sentähden oppiakseen matkia

heitä. Hänen rintaansa ahdisti mielenliikutus aivan kuin nuorta tyttöä;

hän ei voinut tehdä selkoa siitä, häpesikö hän; hän liikkui pahassa

unessa. Neljännestunnin ajan hän seisoi aivan jäykkänä. Miehiä kulki

kovaa kyytiä hänen ohitseen kääntämättä päätäänkään. Silloin hänkin

vuorostaan lähti liikkeelle, rohkaisi mielensä, lähestyi erästä

viheltävää miestä, joka kulki kädet taskussa, ja sanoi korahtavalla

äänellä:

-- Kuulkaahan, herra...

Mies vilkaisi häneen ohimennen ja lähti kulkemaan eteenpäin, viheltäen

vielä kovemmin.

Gervaise kävi rohkeammaksi. Ajaessaan innokkaasti takaa päivällistään,

joka yhä livisti hänen edellään hän unhotti kaiken muun, paitsi että

hänen vatsansa oli tyhjä. Kauvan aikaa hän kuljeskeli, tietämättä

mitään ajasta tai tiestä. Hänen ympärillään toiset naiset kulkivat

äänettöminä kuin mustat varjot puiden alla yhtämittaa edestakaisin,

ikäänkuin häkkiin teljetyt petoeläimet. He tulivat hitaasti kadun

hämäryydestä näkyviin epäselvinä kuin aaveet, kulkivat ohi kaasuliekin

loimottaessa, jolloin heidän kalvakka naamansa äkkiä näkyi selvästi, ja

hukkuivat sitten uudestaan varjoon, heilauttaen valkean alushameensa

liepeitä ja häipyen takaisin katukäytävän värisyttävään pimentoon.

Miehiä pysähtyi lörpöttelemään lystikseen heidän kanssaan, mutta pian

he taas lähtivät leikkiä laskien kulkemaan eteenpäin. Toiset taas,

jotka olivat arempia väistyivät jo kymmenen askeleen päästä syrjään,

päästäkseen naisten sivuitse. Kuului kovaa äänten sorinaa, hillittyä

riitaa ja kiivasta tinkimistä, joiden yht'äkkiä vaiettua taas vallitsi

syvä hiljaisuus. Ja kulkiessaan edemmäksi Gervaise näki niin pitkälti

kuin tietä riitti näitä yövartijoita, ikäänkuin naisia olisi istutettu

ulkobulevardien päästä päähän. Aina parinkymmenen askeleen päästä hän

huomasi toisen naisen toisensa perästä. Rivi oli loppumaton. Koko

Pariisi oli vartioituna. Kyllästyneenä ja kiukustuneena Gervaise

vaihtoi paikkaa ja siirtyi nyt Clignancourt'in viertotieltä Chapellen

isolle kadulle.

-- Kuulkaahan, herra...

Mutta miehet kulkivat ohitse. Hän lähti teurastuslaitoksen luota, jonka

rauniot haisivat verelle, vilkaisi entiseen Boncoeurin hotelliin, joka

nyt oli suljettu ja pimeä. Hän kulki Lariboisièren sairashuoneen ohi ja

laski konemaisesti sen valaistut ikkunat, joista levisi himmeätä ja

tasaista valoa, kuin yölampuista kuolinvuoteen ääressä. Hän kulki

rautatiesillan poikki, jota junat tärisyttivät kiitäessään sen alatse

ja repiessään ilmaa epätoivoisilla vihellyksillään. Voi kuinka

surulliselta tämä kaikki tuntui yön synkkyydessä! Sitten hän kääntyi

samaa tietä takaisin, näki taas samat talot ja esineet entisensä

laisina puistokadun varrella; näin hän kulki kymmenen, kaksikymmentä

kertaa, pysähtymättä hetkeksikään penkille levähtämään. Ei, ei kukaan

huolinut hänestä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänen häpeänsä olisi

kasvanut tästä halveksimisesta. Hän käveli vielä sairashuoneelle ja

teurastuslaitokselle päin. Sitten hän viimeisen kerran kulki saman

matkan tappopaikan verisiltä pihoilta, kuolon kammioiden edustalle,

joissa tuoni jäykisti ihmisten jäsenet ikuisiksi ajoiksi. Näiden kahden

paikan välillä oli kulunut koko hänen elämänsä.

-- Kuulkaahan, herra...

Yht'äkkiä hän huomasi oman varjonsa maassa. Kun hän lähestyi

kaasuliekkiä, kävi tämä häilyvä varjo yhtenäisemmäksi ja selvemmäksi;

se näytti tavattoman paksulta ja lyhyeltä, aivan luonnottoman

pyöreältä. Siinä meni vatsa, rinta ja lanteet, ihan yhteen. Hän ontui

niin pahasti, että hänen varjonsa näytti tekevän kadulla kuperkeikan

joka askeleella, kuin mikäkin markkinailveilijä. Kun hän sitten lähti

liikkeelle, kasvoi ilveilijä jättiläisen suuruiseksi, täytti koko

bulevardin, ja teki niin syviä kumarruksia, että särki nenänsä puihin

ja talojen seiniin. Herra Jumala, kuinka hullunkurisen ja kauhean

näköinen hän oli! Ei hän koskaan ollut huomannut ränsistymistään niin

selvästi. Odottaessaan siinä kaasuliekkien valossa hän ei voinut olla

tarkastamatta varjoaan, vaan seurasi katseillaan kaikkia sen

hyppäyksiä. Oli hänellä siinä koko kaunis hompsa vierellään! Mikä otus!

Se varmaankin tuossa paikassa vetäisi miehiä puoleensa. Hän hiljensi

äänensä ja uskalsi vain änkyttää ohikulkijoiden selän takana.

-- Kuulkaahan, herra...

Sillä välin taisi ilta jo olla kulunut aika pitkälle. Katuelämä kävi

yhä pahemmaksi. Ruokapaikat olivat suljetut ja kaasu loisti punaisena

viinikaupoissa, joista kuului päihtyneiden käheitä ääniä. Leikinlasku

muuttui riidaksi ja tappeluksi. Muudan pitkä ryysyinen paholainen

ulvoi: »Lueppas luusi, sillä minä aijon pirstota sinut palasiksi!»

Muudan tyttö oli erään kapakan ovella joutunut nyrkkisille henttunsa

kanssa ja haukkui häntä likaturvaksi ja siaksi, miehen hokiessa väliin:

»Entä sinä itse?» kun ei keksinyt muuta. Päihtymys teki juomarit

petomaisiksi, niin että he olisivat tahtoneet tappaa toisensa. Kalpeina

ja kasvot pelosta vääristyneinä koettivat ne harvat rauhalliset

ihmiset, jotka vielä olivat liikkeellä, rientää ohi niin kiireesti kuin

suinkin pääsivät. Syntyi tappelu, jossa eräs juopporenttu kaatua

romahti maahan, kun taas, toinen pukareista, luullen antaneensa hänelle

sellaisen iskun, ettei hän enää toista tarvinnut, lähti laputtamaan

käpälämäkeen. Juomaveikot rallattelivat ruokottomia laulujaan; väliin

taas syntyi syvä hiljaisuus, josta vain silloin tällöin kuului

päihtyneiden korahduksia ja raskaita romahduksia. Tällä tavoin

päättyivät aina työmiesten hurjat juomingit; viiniä oli kello kuudesta

lähtien valunut niin virtanaan, että sitä tunkeutui katukäytävillekin.

Keskelle katukivitystä oli syntynyt juopuneiden oksennuksista isoja

lammikoita, joiden yli myöhästyneiden kulkijain täytyi harppailla. Oli

siinä siivoa! Jos outo olisi tullut tälle puolelle kaupunkia, ennen

aamusiivousta, niin hän olisi saanut siitä kauniin käsityksen! Mutta

nyt siellä juopottelijat mellastivat kuin kotonaan ja välittivät viis

koko muusta maailmasta. Siitä oli leikki kaukana! Puukot vedettiin

esiin taskusta ja kekkerit päättyivät verenvuodatukseen. Naiset

astuivat kovaa kyytiä ja miehet kuljeskelivat vilkkuen ympärilleen

verenhimoisin katsein; yö peittyi synkkyyteen ja kirouksiin.

Gervaise astua lynkytti yhä katuja ylös ja alas, ajattelematta muuta,

kuin että kunhan häntä vain pysyi yhtä mittaa liikkeessä. Häntä alkoi

nukuttaa, jalkansa tuudittamana hän nukahti käydessään; sitten hän

yht'äkkiä havahti, katseli ympärilleen ja huomasi kulkeneensa hyvän

matkaa tietämättä mistään, ikäänkuin kuolleena. Hänen jalkansa

pöhöttyivät rikkinäisissä kengissä. Hän oli niin veltto ja väsynyt,

ettei enää tuntenut itseään olevankaan. Viimeinen ajatus, joka pyöri

hänen päässään, oli se, että hänen tyttärensä ehkä söi par'aikaa

ostereita. Sitten meni kaikki sekaisin hänen päässään, silmät jäivät

selki selälleen, mutta ajatteleminen kysyi häneltä liian suurta

ponnistusta. Ainoa tunne, joka yhä pysyi hänen hervottomassa

olennossaan, oli se, että hänellä oli kauhean kylmä; ei häntä ollut

pakkanen koskaan niin kovasti ja jäätävästi purrut. Ei kuolleillakaan

liene niin kylmä haudassaan. Hän kohotti raskasta päätään, kun jäätävä

viima pieksi hänen kasvojaan. Lunta oli vihdoinkin alkanut putoilla

samealta taivaalta, hienoa, kuivaa lunta, jota tuuli pyöritteli

ilmassa. Kolme päivää sitä oli jo odotettu. Nyt se tuli parhaaseen

aikaan.

Gervaise heräsi tästä ensi puuskasta ja alkoi kulkea kovemmin. Miehiä

juoksi hänen ohitsensa rientäen kotiinsa päin, hartiat jo lumesta

valkeina. Ja kun hän näki erään miehen, joka kulki hitaasti puiden

alla, niin hän lähestyi vielä häntä ja sanoi:

-- Kuulkaahan, herra...

Mies pysähtyi, mutta ei näyttänyt kuulleen hänen sanojaan, vaan ojensi

kätensä ja kuiskasi hiljaa:

-- Antakaa vähän köyhän apua...

He katsoivat toisiinsa. Herra Jumala, niin pitkälle he olivat

joutuneet, ukko Bru oli kerjäämässä ja rouva Coupeau kaupittelemassa

itseään kadulla. He jäivät suu auki töllistelemään toisiinsa. Nyt he

voivat antaa toisilleen kättä. Koko illan oli tuo vanha työmies

käyskennellyt kaduilla, uskaltamatta lähestyä ohikulkijoita, ja

ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli samallainen nälkäsusi kuin

hän itsekin. Herra Jumala, eikö se jo ole surkeata, että on tehnyt

työtä viisikymmentä vuotta ja sitten joutuu kerjuulle, että on ollut

nokkelimpia pesijättäriä Goutte-d'Orin kadun varrella ja sitten saa

päättää päivänsä katuojan reunalla! He katsoivat yhä toisiinsa. Sitten

he lähtivät, sanomatta sanaakaan toisilleen, kumpikin taholleen, lumen

piestessä heidän kasvojaan.

Oli noussut oikea pyry. Hieno lumi, jota näytti yht'aikaa tupruuttavan

joka ilmansuunnalta, pyöri aukeilla paikoilla ja muodosti isoja

kinoksia. Ei voinut nähdä kymmentä askeltakaan eteensä, kaikki hukkui

tupruavaan tuiskuun. Koko kortteli katosi näkyvistä ja bulevardi näytti

kuolleelta, ikäänkuin lumimyrsky olisi pehmeällä valkoisella

lakanallaan tukahuttanut juopuneitten viimeiset korahdukset. Gervaise

kulki vaivaloisesti yhä eteenpäin, tajuttomana, umpimähkään. Hän piteli

puista kiinni, päästäkseen selville missä oli. Sitä mukaa kun hän kulki

eteenpäin pisti harmahtavasta ilmasta kaasuliekkejä näkyviin aivan kuin

sammuneita tulisoihtuja. Kun hän sitten kulki erään kadunristeyksen

poikki, loppuivat nämäkin valot yht'äkkiä; hän joutui vaalean

pyrypilven pyörteeseen, niin ettei enää voinut erottaa mitään, mikä

olisi voinut näyttää hänelle tietä. Hänen altaan pakeni epämääräiseen,

valkeaan verhoon peittynyt maa. Joka taholla ympäröivät häntä harmaat

muurit. Kun hän sitten pysähtyi epäröiden ja päätään pyörittäen, arvasi

hän, että tuon jääharson takana olivat äärettömät puistokadut,

loppumattomat kaasuliekkirivit, koko tuo ääretön, synkkä, autio,

lepäävä Pariisi.

Hän oli siinä kohden, missä ulkobulevardi yhtyy Magentan ja Ornanon

bulevardeihin, ja aikoi juuri asettua maahan makuulle, kun hän kuuli

askeleita. Hän lähti juoksemaan, mutta lumi tukki hänen silmänsä ja

askeleet loittonivat; hän ei päässyt selvyyteen siitä, etenivätkö ne

oikeaan vai vasempaan. Vihdoin hän erotti sumusta, himmeänä, liikkuvana

pilkkuna miehen leveät hartiat. Sen hän tahtoi saada osalleen, sitä hän

ei tahtonut päästää käsistään! Hän juoksi kovemmin, saavutti miehen ja

tarttui hänen mekkoonsa.

-- Kuulkaahan, herra, kuulkaahan...

Mies kääntyi. Se oli Goujet.

Gervaise oli siis iskenyt Kultapartaan kiinni! Millä tavalla hän sitte

oli rikkonut hyvää Jumalaa vastaan, kun häntä noin kidutettiin

viimeiseen saakka? Se oli hänelle viimeinen kolahdus, että hän oli

ruvennut ahdistelemaan seppää, ja että tämä oli nähnyt hänet kalpeana

ja rukoilevana katutyttöjen tavalla kaupitteleimassa. Ja tämä tapahtui

kaasuliekin valossa; hän näki, kuinka hänen ruma varjonsa ilvehti

kinoksella kuin mikäkin pilakuva. Olisi voinut luulla hänen olleen

päissään. Hyvä Jumala, kuinka kauheata! Hän ei ollut saanut niin

leivänpalasta eikä viinintippaakaan vatsaansa, ja kumminkin häntä

pidettäisiin päihtyneenä! Hän itse oli syypää kaikkeen; minkä tähden

hän juopotteli? Aivan varmaan Goujet luuli hänen juoneen ja olevan nyt

riettailla retkillä.

Goujet katseli häntä yhä, lumen sirotellessa kaunokkeja hänen kauniille

keltaiselle parralleen. Kun Gervaise sitten painoi päänsä ja aikoi

väistyä syrjään, pidätti hän hänet.

-- Tulkaa, sanoi hän.

Hän kulki edeltä, Gervaise perästä. He riensivät yhdessä hyvin hiljaa

pitkin talorivejä äänettömän korttelin läpi. Rouva Goujet raukka oli

kuollut kovaan leiniin lokakuussa. Goujet asui yhä synkkänä ja

yksikseen pienessä talossa Uuden kadun varrella. Sinä iltana hän oli

myöhästynyt valvoessaan erään haavottuneen toverinsa vuoteen ääressä.

Avattuaan oven ja sytytettyään lampun hän kääntyi Gervaiseen päin, joka

oli vaatimattomasti pysähtynyt eteiseen, ja sanoi hyvin hiljaa, aivan

kuin hänen äitinsä olisi vielä voinut kuulla hänen sanansa:

-- Käykää sisään.

Etuhuone, jossa rouva Goujet oli asunut, oli uskollisesti pidetty

samassa kunnossa, johon hän sen oli jättänyt. Ikkunan ääressä olevalla

tuolilla oli nypläystyyny ja sen vieressä suuri nojatuoli, joka näytti

odottavan vanhaa pitsinnyplääjää. Vuode oli kunnossa, hän olisi voinut

paneutua levolle, jos olisi lähtenyt kirkkotarhasta viettämään iltaa

poikansa seurassa. Huoneessa oli yhä hartauden, kunniallisuuden ja

hyvyyden tuoksua.

-- Käykää sisään, toisti seppä kovemmalla äänellä.

Gervaise astui sisään pelokkaana, ikäänkuin nuori tyttö, joka hiipii

kunnioitusta herättävään paikkaan. Goujet oli aivan kalpea ja vapisi,

viedessään naisen tällä tavoin äitivainaansa huoneeseen. He kulkivat

varpaisillaan huoneen läpi, aivan kuin olisivat tahtoneet välttää sitä

häpeää, että joku sen kuulisi. Työnnettyään Gervaisen kamariinsa hän

sulki oven. Nyt hän vasta oli kotonaan. Se oli hänen entinen ahdas

komeronsa ja muistutti aivan koulutytön kamaria: pieni, valkeilla

uutimilla varustettu rautasänky seinän vieressä. Seinillä vain oli irti

leikattuja kuvia enemmän kuin ennen, ne ulottuivat jo kattoon asti.

Gervaiseä hävetti tämä puhtaus eikä hän uskaltanut astua peremmälle,

vaan vetäytyi etäälle lampusta. Silloin seppä sanaakaan sanomatta aikoi

raivon puuskassa käydä häneen kiinni ja musertaa hänet käsivarsillaan.

Mutta Gervaise lyyhistyi kokoon ja huokasi:

-- Voi, Hyvä Jumala!... Hyvä Jumala!...

Uunissa, joka oli mustana kivihiilen tuhkasta paloi tuli vielä ja

muhennoksen tähde, jonka seppä oli jättänyt lämpiämään, kun luuli pian

palaavansa kotiin, höyrysi liedellä. Suloisesta lämmöstä vertyneenä

Gervaise olisi tahtonut heittäytyä nelin kontan syömään pannusta. Hän

ei voinut enää hillitä itseään, nälkä raateli hänen vatsaansa, ja hän

painoi huokaisten päänsä alas. Mutta Goujet älysi hänen tarkotuksensa.

Hän asetti muhennoksen pöydälle, leikkasi leivästä paloja ja kaatoi

hänelle juotavata.

-- Kiitos! kiitos! sanoi Gervaise. Voi kuinka hyvä te olette! Kiitos!

Hän änkytti, ei voinut enää ääntää sanoja selvään. Kun hän tarttui

kahveliin, vapisi hän niin, että se putosi hänen kädestään. Nälkä, joka

kouristi hänen vatsaansa, pani hänen päänsä tutisemaan. Hänen täytyi

sormineen käydä ruuan kimppuun. Ahtaessaan ensimäistä perunata suuhunsa

hän puhkesi nyyhkytyksiin. Suuria vesikarpaloita virtasi hänen poskiaan

pitkin ja putosi hänen leivälleen. Hän söi yhä ahneesti kyyneltensä

liottamaa leipää, läähättäen ja leukapielet jännitettyinä. Goujet

pakotti hänet juomaan, jotta hän ei tukehtuisi, ja kun hän vei lasin

huulilleen, kalisi se hänen hampaitaan vasten.

-- Tahdotteko vielä leipää? kysyi Goujet puoliääneen.

Gervaise itki, vastasi ensin kieltävästi, sitten myöntävästi,

tietämättä oikein mitä tahtoi. Herra Isä, kuinka syönti tuntuu hyvältä

ja surulliselta, kun on nääntymäisillään nälkään!

Goujet seisoi vastapäätä, tarkastellen häntä. Nyt hän näki hänet hyvin

kirkkaassa lampunvalossa. Kuinka hän oli vanhan ja ränsistyneen

näköinen! Lämpö sulatti lumen hänen tukastaan ja vaatteistaan, joista

vesi juoksi purona. Hänen tutajava pääraukkansa oli aivan harmaa ja sen

harmaat hapset hajallaan. Kaula hartioiden väliin vaipuneena, hän

ryyhötti siinä niin rumana ja turpeana, että teki mieli itkeä. Goujet

muisti, kuinka he olivat rakastaneet toisiaan siihen aikaan, jolloin

Gervaisellä vielä oli punakat posket, kun hän iski silitysraudoillaan,

ja soma poimu kaulassa aivan kuin pikku lapsella. Siihen aikaan hän

poikkesi tuntimääriksi Gervaisen luokse ja oli tyytyväinen, kun vain

sai katsella häntä. Myöhemmin oli Gervaise tullut pajaan, siellä he

olivat yhdessä nauttineet täysin siemauksin, hänen takoessa rautaansa

ja Gervaisen ihaillessa hänen vasaransa tanssia, Voi kuinka monta

kertaa hän siihen aikaan oli yöllä purrut korvatyynyään, toivoen

saavansa siten pitää häntä omassa kamarissaan! Hän himoitsi häntä niin,

että olisi puristanut hänet rikki, jos olisi saanut hänet syliinsä! Ja

nyt hän oli hänen hallussaan, hän voi tehdä hänelle mitä tahtoi.

Gervaise lopetti leipäkannikkaansa ja pyyhki sillä kyyneleitään pannun

pohjalta, isoja kyyneleitään, jotka yhä äänettömästi tippuivat hänen

ruokaansa.

Gervaise nousi ylös. Hän oli lopettanut. Hän jäi vähäksi aikaa

istumaan, pää kumarassa, hämillään, kun ei oikein tiennyt, tokko Goujet

hänestä huoli. Sitten hän, kun oli huomaavinaan hänen silmiensä

syttyvän. kohotti kätensä rinnalleen ja aukaisi röijynsä ensimäisen

napin. Mutta Goujet oli langennut polvilleen ja tarttui hänen käsiinsä

sanoen lempeästi:

-- Minä rakastan teitä, rouva Gervaise, voi, minä rakastan teitä

vieläkin, kaikesta huolimatta. Minä vannon sen teille!

-- Älkää sanoko niin, herra Goujet! huudahti hän, huumaantuneena

nähdessään hänet siten jalkainsa juuressa. Ei, älkää sanoko niin. Te

tuotatte minulle liian paljon tuskaa!

Ja kun Goujet yhä toisti, ettei hän voinut rakastaa kuin kerran

elämässään, niin se saattoi Gervaisen yhä enemmän epätoivon valtaan.

-- Ei, ei, minä en tahdo enää, olen liiaksi häpeän tahraama... Jumalan

armon nimessä, nouskaa ylös! Minun paikkanihan siinä on lattialla.

Goujet nousi ylös, hänen koko ruumiinsa vapisi ja väräjävällä äänellä

hän sanoi:

-- Tahdotteko te sallia minun suudella teitä.

Hämmästykseltään ja liikutukseltaan Gervaise ei saanut sanaa suustaan.

Mutta päällään hän nyökäytti suostumuksen merkiksi. Hyvä Jumala, hän

oli hänen vallassaan. Goujet sai tehdä hänelle mitä hyväksi näki. Mutta

tämä ojensi vain huulensa.

-- Tämä riittää meidän kesken, rouva Gervaise, kuiskasi hän. Siihen

sisältyy koko meidän ystävyytemme, eikö niin?

Seppä suuteli Gervaiseä otsalle, yhtä hänen harmaista suortuvistaan.

Hän ei ollut suudellut ketään äitinsä kuoleman jälkeen. Hänen hyvä

ystävänsä Gervaise oli ainoa, mitä hänellä enää oli jäljellä

elämässänsä. Ja suudeltuaan häntä niin suurella kunnioituksella, hän

lähti pois takaperin ja heittäytyi poikkiteloin sänkyynsä, kurkku

pakahtumaisillaan itkusta. Gervaisekään ei voinut jäädä sinne

kauvemmaksi; oli kovin surullista, kovin kauheata tavata toisensa

tällaisissa olosuhteissa, kun rakasti toistaan. Hän huusi sepälle:

-- Minä rakastan teitä, herra Goujet, rakastan minäkin teitä... Voi, se

ei ole mahdollista, Kyllä minä ymmärrän... Jääkää Jumalan haltuun,

sillä se tukehduttaisi meidät molemmat.

Ja hän riensi juoksujalkaa rouva Goujet'n kamarin läpi ja sitä tietään

kadulle asti. Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hän soittanut

Goutte-d'Orin kadun ison talon porttikelloa. Boche veti salvan auki.

Talo oli kokonaan pimeän peitossa. Hän astui sisälle kuin surutaloon.

Tähän aikaan yöstä näytti ammottava ja rapistunut porttikäytävä

avonaiselta kidalta. Hän ihmetteli, kuinka hän muinoin oli saattanut

toivoa pääsevänsä asumaan johonkin tämän kasarmirumiskon soppeen. Hänen

korvansa olivat siis olleet tukossa, kun hän ei siihen aikaan kuullut

sitä helvetillistä epätoivon musiikkia, joka vonkui seinien takana!

Siitä päivästä lähtien, jona hän oli sinne jalallaan astunut, hän oli

alkanut luisua alaspäin. Niin, eihän siitä voinut tulla muuta kuin

onnettomuutta, että ihmiset sillä tavalla olivat sullottuina

päällekkäin viheliäisissä, isoissa työväen kasarmeissa. Jokaiseen, joka

sinne tuli, tarttui kurjuuden kolera. Sinä iltana koko talo näytti

kuolleelta. Gervaise kuuli vain Bochelaisten kuorsaavan oikealla.

Vasemmalla taas Lantier ja Virginie kehräsivät kuin kissat, joilla on

lämmin ja hyvä olla, mutta jotka eivät nuku, vaikka niillä on silmät

kiinni. Pihalla hän luuli joutuneensa keskelle oikeata hautausmaata;

lumen peittämä piha muodosti vaaleahkon nelikulmion; korkeat seinät

kohosivat likaisen harmaina ilman vähintäkään valopilkkua kuin linnan

rauniot; eikä kuulunut yhtään huokausta, haudan hiljaisuus vallitsi

tässä kylmän ja nälän jäykistämässä kylässä. Hänen täytyi harpata

mustan puron ylitse, joka oli lähtenyt värjäyslaitoksesta ja höyryten

avasi itselleen likaisen uoman valkoisen lumikentän läpi. Sen vesi oli

saman väristä kuin hänen ajatuksensakin. Menojaan olivat menneet

kauniit, vaalean siniset ja ruusunpunaiset vedet.

Noustessaan sitten kuudenteen kerrokseen pimeän päässä hän ei voinut

pidättäytyä nauramasta, se oli ilkeää naurua, joka teki hänelle pahaa.

Hän muisteli entistä ihannettaan: tehdä rauhassa työtä, syödä aina

selvää leipää, omistaa jotakuinkin siisti lokero missä saisi nukkua,

kasvattaa lapsensa oikeiksi ihmisiksi, eikä saada selkäänsä ja kuolla

omassa sängyssään. Ei, oli tosiaankin naurettavaa, kuinka kaikki

toteutui. Hän ei enää tehnyt työtä eikä syönyt, hän makasi

rikkaläjällä, hänen tyttärestään oli tullut yöjuoksija, hänen miehensä

pieksi häntä; hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin kuolla katuojaan, ja

se tapahtuisi heti, jos hän päästyään omaan huoneeseensa saisi kylliksi

rohkeutta hypätäkseen ulos ikkunasta. Olisi ihan voinut luulla hänen

pyytäneen taivaalta kolmekymmentä tuhatta francia vuotuisia korkoja ja

vielä kunnianosotuksia lisäksi. Eikö totta, että kuta pienemmiksi tässä

matoisessa maailmassa asettaa vaatimuksensa, sitä vähemmin niitä saa

täyttymään? Ei niin leivän palasta eikä mitään paikkaa, mihin päänsä

kallistaa, siinä on vaatimattomuuden palkka! Ja häntä nauratti vielä

kahta katkerammin, kun hän muisteli hyviä toiveitaan päästä maalle

asumaan, tehtyään ensin kaksikymmentä vuotta silitystyötä. No nyt ne

toteutuivat, maalle hän pääsikin. Hänellä oli jo tiedossa vihanta

soppensa Père-Lachaisen hautausmaalla.

Päästyään käytävään hän oli kuin hullu. Hänen pääparkansa oli aivan

pyörällä. Hänen suuri tuskansa johtui pohjaltaan siitä, että hän oli

sanonut ijäiset hyvästit sepälle. Heidän välinsä olivat lopussa, he

eivät koskaan enää näkisi toisiaan. Sen lisäksi kaikki muut

onnettomuuden muistot tunkeutuivat hänen pääkoppaansa, niin että se oli

niistä haljeta. Kulkiessaan Bijard'in huoneen ohi hän kurkisti sisälle

ja huomasi, että Lalie makasi kuolleena, tyytyväisen näköisenä, kun oli

päässyt ikuista unta ottamaan. Lapsilla oli totisesti parempi onni kuin

aikaihmisillä! Ja kun ukko Bazougen oven raosta tuli valojuova

käytävään, niin hän astui suoraan hänen huoneeseensa, sillä hänet oli

vallannut kiihkeä halu päästä lähtemään yhteen matkaan pikku Lalien

kanssa.

Tuo vanha koiranleuka, ukko Bazouge oli palannut kotiinsa tänä yönä

tavattoman iloisella päällä. Hän oli ottanut semmoisen humalan, että

oli sortunut keskelle lattiaa, missä nyt veteli hirsiä pakkasesta

huolimatta: eikä se estänyt häntä näkemästä epäilemättä sangen kaunista

unta, sillä hän nauroi maatessaan niin että maha hytkähteli. Kynttilä,

joka oli jäänyt palamaan, valaisi hänen ryysyjään, mustaa hattua, joka

lutistuneena oli nurkassa, ja mustaa viittaa, jonka hän oli vetänyt

jaloilleen peitteeksi.

Hänet huomatessaan Gervaiseltä pääsi niin kova valitushuuto, että ukko

heräsi.

-- Pankaa hiidessä ovi kiinni! Ihanhan täällä paleltuu!... Ka, tekö

siinä olette. Mitä nyt? Mitä te tahdotte?

Silloin Gervaise, tietämättä itsekkään enää mitä soperteli, alkoi

käsivarret ojolla rukoilla häntä intohimoisesti.

-- Oi, viekää minut pois, olen jo saanut kylläkseni. Minä tahdon lähteä

pois. Ette saa olla minulle vihoissanne. Hyvä Jumala, enhän minä

tiennyt! Eihän sitä koskaan tiedä, niin kauvan kun ei vielä ole

valmis... Mutta viimein tulee sekin päivä, jolloin on tyytyväinen, kun

pääsee lähtemään!... Viekää minut, viekää minut, niin minä vielä sanon

siitä teille suuren kiitoksen!

Hän heittäytyi polvilleen, väristen, kiihkosta aivan kalpeana. Ei hän

koskaan siten ollut kierinyt kenenkään miehen jalkojen juuressa. Ukko

Bazougen naama, jossa suu oli väärässä ja parkitun näköinen nahka

likaisena hautajaisten pölystä, näytti hänestä kauniilta ja loistavalta

kuin aurinko. Mutta ukko, joka vielä oli unentoreissaan, luuli että

hänestä tehtiin ilkeätä pilaa.

-- Älkäähän toki, murisi hän. Ei saa pilkata vanhaa miestä!

-- Viekää minut, toisti Gervaise, yhä hehkuvammin. Muistattehan, kun

minä eräänä iltana kolkutin väliseinään, mutta sitten sanoin että en

ollut sitä tehnytkään, koska olin vielä liian tyhmä... Mutta nyt

katsokaas, en pelkää enää. Tuossa on käteni. Viekää minut nukkumaan,

niin saatte nähdä, tokko hievahdankaan... Oi, minulla ei ole kuin tämä

ainoa haluni. Voi, kyllä minä teitä rakastan.

Bazouge, joka aina oli kohtelias, ajatteli ettei hänen sopinut sysätä

luotaan naista, joka näytti olevan niin pikeentynyt häneen. Olihan tuo

jo kokolailla ränsistynyt, mutta hänessä oli yhtäkaikki vielä hitunen

jälellä kauneuttakin, kun hän innostui.

-- Olette aivan oikeassa, sanoi hän vakuutetun näköisenä; tänään olen

jo pannut kirstuun kolme naista, jotka olisivat minulle antaneet

sievoiset juomarahat, jos olisivat voineet pistää kätensä taskuunsa...

Mutta, muori kulta, eihän se näin voi käydä päinsä...

-- Viekää minut, viekää minut, huusi Gervaise yhä. Minä tahdon päästä

pois...

-- Peijakas, siinä tarvitaan vielä pikkuinen temppu sitä ennen...

Tiedättehän: Kuik!

Ja hän päästi kurkustaan sellaisen äänen ikäänkuin olisi tahtonut

nielaista kielensä. Ja tälle mielestään onnistuneelle sukkeluudelle hän

rähähti nauramaan.

Gervaise oli noussut ylös hitaasti. Ukko Bazougekaan ei siis voinut

tehdä mitään hänen hyväkseen? Hän palasi omaan kamariinsa

tyhmistyneenä, ja heittäytyi olkikasalle, katuen että oli syönyt. Voi

surkeutta, kurjuus ei tappanut kylliksi nopeasti!