Sinä yönä oli Coupeau juomaretkillään. Seuraavana päivänä Gervaise sai
kymmenen francia pojaltaan Etienneltä, joka oli veturinkuljettajana;
poika lähetti hänelle silloin tällöin sadan soun kolikoita, sillä hän
tiesi, ettei kotona eletty kovinkaan rasvaisesti. Gervaise pani keiton
tulelle ja söi sen aivan yksinään, sillä tuo Coupeau haaska ei tullut
kotiin sinäkään päivänä. Ei häntä kuulunut maanantaina eikä
tiistainakaan vielä. Kului kokonainen viikko. Hitto soikoon! Olisipa
ollut onni, jos jokin nainen olisi saanut hänet pauloihinsa! Mutta
juuri sunnuntaina Gervaise sai painetun paperin, joka aluksi sai hänet
pelästymään, sillä olisi voinut luulla sitä poliisikomisariuksen
kirjelmäksi. Sitten hän rauhottui; siinä vain ilmotettiin hänelle, että
se sika veti viimeisiä hengenvetojaan Sainte-Annessa. Se seisoi
paperilla vähän hienommassa muodossa, mutta ajatus oli kuitenkin sama.
Niin, joku nainen oli tosiaankin saanut Coupeaun pauloihinsa, ja tämän
naisen nimi oli Neiti Tuoninen, juoppojen viimeinen hyvä ystävätär.
Gervaise ei totta tosiaan antanut sen rauhaansa häiritä. Coupeau osasi
kotiin, kyllä hän voisi tulla sairaalasta aivan yksinäänkin: oli hänet
jo niin monta kertaa parannettu siellä, että hänelle nytkin tehtäisiin
pienet kepposet saattamalla hänet uudestaan jalkeille. Olihan hän juuri
samana aamuna kuullut, että Coupeau oli nähty Saappaan seurassa
viertämässä viikon päivät toisesta Bellevillen viinikaupasta toiseen!
Ja Saappaan kukkarolla tietysti; hän oli varmaankin ottanut hoteisiinsa
eukkonsa säästöt, jotka tämä oli ansainnut siistissä pelissä, kuten
muistatte. Joivat he siinä sellaisia rahoja, joista voi saada kaiken
maailman pahat taudit. Se oli parahiksi Coupeaulle, jo hänen vatsansa
oli siitä tullut kipeäksi. Varsinkin Gervaise joutui kuohuksiin
ajatellessaan, ettei noiden kummankaan itsekkään saakelin päähänkään
ollut pälkähtänyt tulla häntä hakemaan naukuille. Sehän oli
kuulumatonta! Olivat juopotelleet kokonaisen viikon, osottamatta
vähintäkään huomaavaisuutta naisia kohtaan! Kun kerran oli juonut
yksikseen, sai kuoliakin yksinään!
Mutta kun Gervaise maanantaina oli varannut itselleen sievoisen
illallisen, papujen tähteitä ja tuopin viiniä, lähti hän sillä
tekosyyllä vähän jalottelemaan, että muka saisi ruokahalua. Sairaalasta
tullut kirje, joka oli piirongilla, kiusasi häntä. Lumi oli sulannut,
ilma oli kohtalainen, ei kylmä eikä lämmin, mutta taivas oli kirkas ja
pani ihmiset hyvälle päälle. Hän lähti kotoa kahdentoista aikaan, sillä
matka oli pitkä: täytyi kulkea koko Pariisin läpi ja hänen koipensa
jätätti aina. Sitä paitsi oli kaduilla aika paljon väkeä liikkeellä,
mutta se vain huvitti häntä, ja hän saapui hyvin kauniisti perille. Kun
hän oli sanonut nimensä, kerrottiin hänelle kaunis juttu: Coupeau oli
ongittu joesta Uuden sillan luota; hän oli hypännyt kaidepuun yli, kun
luuli näkevänsä parrakkaan miehen salpaamassa häneltä tietä. Se oli
sievoinen hyppäys, vai mitä? Ja jos tahtoi tietää, miten Coupeau oli
joutunut Uudelle sillalle, niin ei hän voinut itsekään tehdä siitä
selvää.
Vartija lähti Gervaiseä saattamaan. Hän oli juuri astumassa
portaittaiseen kerrokseen, kun hän kuuli ulvomista, joka meni läpi
luiden ja ytimien.
-- No, miltä hänen soittonsa kuuluu? kysyi vartija.
-- Kenenkä soitto? kysyi Gervaise.
-- Teidän miehenne tietysti! Tuolla tapaa hän on ulvonut jo kolmatta
päivää. Ja saattepa nähdä, kuinka somasti hän tanssii.
Herra Jumala, sitä näkyä! Gervaise jäi kauhistuneena seisomaan. Kopissa
oli seinillä patjoja lattiasta kattoon saakka; lattialla oli kaksi
olkimattoa päällekkäin ja yhdessä nurkassa oli levällään vain matrassi
ja päänalunen. Niiden päällä Coupeau tanssi ja ulvoi. Hän näytti
oikealta naamiaiskeikarilta, repaleinen mekko päällään, huitoessaan
käsillään ja sätkytellessään jaloillaan; mutta hän ei suinkaan ollut
naurettavan näköinen, hänen hyppynsä olivat niin kamaloita, että karvat
nousivat pystyyn häntä katsellessa. Hänellä oli kuolon naamari
kasvoillaan. Auta armias, sellaista tanssimestaria! Hän ryntäsi ikkunaa
vasten, ja sieltä takaisin, löi käsivarsillaan tahtia ja väänteli
käsiään, aivan kuin olisi tahtonut katkaista ne ja heittää katsojille
vasten naamaa. Nurkkakapakoissa voi nähdä ilveilijäin matkivan tätä,
mutta he matkivat sitä huonosti: täytyy nähdä tällaisia juoppojen
tanssihyppyjä, voidakseen saada käsitystä siitä, kuinka sirolta ne
näyttävät, kun niitä tosi teolla suoritetaan. Ja laulullakin on
naamiaisissa oma leimansa; se on yhtämittaista ulvomista, tanssijoilla
on suut selki selällään ja he päästävät tuntimääriä samoja, aivan kuin
ruostuneesta pasuunasta lähteviä ääniä. Coupeau taasen kirkui kuin
elukka, jolta on käpälä ruhjottu. Orkesteri soittaa, pyytäkää naisia
tanssiin, hyvät herrat!
-- Herra Isä, mikä häntä vaivaa?... Mikä häntä vaivaa? ... kysyi
Gervaise tuskan valtaamana.
Alilääkäri, nuori, pitkä, vaaleaverinen ja punaposkinen mies, esiliina
yllään, istui tyynenä tehden muistiinpanoja. Tämä oli harvinainen
tapaus, hän ei hetkeksikään laskenut sairasta silmistään.
-- Jääkää tänne hetkiseksi, jos tahdotte, sanoi hän pesijättärelle:
mutta pysykää tyynenä... Koettakaa puhua hänen kanssaan, hän ei tunne
Teitä.
Coupeau ei todellakaan näyttänyt edes huomaavankaan vaimoaan. Hän
riehui Gervaisen tullessa sisään niin kovasti, ettei tämä voinut häntä
oikein nähdä. Kun Gervaise nyt katsoi häneen tarkemmin, vaipuivat hänen
käsivartensa hervottomina pitkin kupeita. Kuinka Herran nimessä oli
mahdollista, että hänellä oli tuollaiset kasvot, silmät veressä ja
huulet ruvessa? Gervaise ei todellakaan olisi voinut tuntea häntä.
Aluksi Coupeau irvisteli hyvin pahasti, väänti yht'äkkiä suutaan,
nyrpisti nenäänsä ja pullisti poskiaan, niin että hänen naamansa
muistutti aivan eläimen turpaa, Hänen ihonsa oli niin kuuma, että ilma
höyrysi hänen ympärillään, ja hänen nahkansa kiilti likomärkänä, siitä
tippui suuria hikikarpaloita. Vaikka hän tanssi kuin mikäkin
markkinailveilijä, voi kumminkin selvään huomata, ettei hän ollut
hyvällä tuulella; pää oli raskas ja jäseniä kolotti.
Gervaise lähestyi uudestaan alilääkäriä, joka naputteli jotakin laulun
tahtia sormillaan tuolinsa selkämystä vasten.
-- Kuulkaahan herra tohtori, se taitaakin olla vaarallista tällä
kertaa?
Lääkäri pudisti päätään vastaamatta.
-- Kuulkaahan eikö hän höpise jotakin itsekseen?... Kuuletteko, mitä
hän sanoo?
-- Hän höpisee, siitä mitä hän näkee, vastasi nuori mies. Olkaa vaiti;
antakaa minun kuunnella.
Coupeau puhui katkonaisesti, mutta leikillisyys välkähti kuitenkin
hänen silmistään. Hän katseli maahan, oikealle ja vasemmalle, ja
kääntyi sitten, aivan kuin olisi ollut huvikseen kävelemässä
Vincennes'n metsässä, ja puhui itsekseen.
-- Voi kuinka täällä on helkkarin lystiä!... Täällä on kapakoita kuin
markkinoilla. Ja niin kaunista soittoa sitten! Mitkä kekkerit! Tuolla
säretään laseja... Hyvin hienoa! Katsokaas tuota ilotulitusta: punaisia
palloja ilmassa liehumassa sinne ja tänne!... Voi kuinka paljon lyhtyjä
on puissa riippumassa!... Täällä on hyvin kaunista! Joka paikasta
virtaa vettä, suihkulähteistä ja putouksista; se on suloista soittoa,
aivan kuin kuoropojat olisivat laulamassa... Kerrassaan komeita
putouksia!
Hän rauhottui jälleen, ikäänkuin kuullakseen paremmin veden suloista
soittoa; hän veti ilmaa keuhkoihinsa, luullen juovansa suihkulähteistä
pärskyvää virkistävää vesihöyryä. Mutta vähitellen tuli hänen
kasvoihinsa tuskan ilme. Silloin hän kyykistyi, nelisti ympäri koppinsa
seiniä ja kiroili käheällä äänellä.
-- Ne vain virittävät minulle pauloja!... Sitä juuri epäilinkin...
Hiljaa, sen juopporentut! Niin. Te välitätte viis minusta. Te vain
minua härnätäksenne juotte ja mellastatte naikkostenne kanssa... Kyllä
minä teidät nutistan tähän samaan kapakkaan!... Saakeli soikoon!
Jätättekö minut rauhaan!
Hän pui nyrkkiä; sitten hän kirkasi käheästi ja lähti kumarassa
juoksemaan. Hän änkytti ja hänen hampaansa kalisivat kauhusta:
-- Te vain tahdotte, että minä tappaisin itseni. Ei, minä en hyppää
veteen!... Te luulette, etten uskaltaisi tehdä sitä. Mutta minä en
hyppää!
Vesiputoukset, jotka pakenivat, kun hän niitä lähestyi, tulivat
perästä, kun hän perääntyi. Yht'äkkiä hän katsoi tyhmistyneenä
ympärilleen ja änkytti tuskin kuuluvalla äänellä:
-- Se ei ole mahdollista, he ovat villinneet puoskareita minua vastaan!
-- Minä lähden pois, hyvästi! sanoi Gervaise alilääkärille. Tämä
kääntää kovin minun mieltäni, mutta kyllä minä tulen takaisin.
Hän oli kalman kalpea. Coupeau jatkoi yhä karkeloaan ikkunalta
matrassille ja matrassilta ikkunalle, hikoillen ja rimpuillen, niin
että selkä oli katketa. Silloin Gervaise pujahti ulos. Mutta vaikka hän
kuinka kiiruhti portaissa, kuuli hän niiden alapäähän asti miehensä
kirotun karkelon. Hyvä Jumala, kuinka ulkona tuntui hyvältä, siellä voi
taas hengittää vapaammin!
Illalla puhui koko Goutte-d'Or'in talo ukko Coupeaun
omituisesta taudista. Bochelaiset, jotka tähän aikaan kovin
halveksivat Nilkuttajaa, pyysivät hänet kumminkin huoneeseensa
viinimarjaliköörille, tietysti saadakseen lähempiä tietoja. Rouva
Lorilleux tuli sinne myöskin, rouva Poisson samoin. Siellä selviteltiin
asiata perinpohjaisesti. Boche oli tuntenut erään puusepän, joka oli
riisuutunut ilkoisen alasti Saint-Martinin kadulla ja joka oli kuollut
polkan tanssintaan; hän oli juonut absinttia. Naiset olivat naurusta
katketa, sillä se tuntui heistä yhtä kaikki hullunkuriselta, vaikkakin
surulliselta. Kun he sitten eivät oikein käsittäneet, tuuppi Gervaise
joukkoa syrjään ja huusi tilaa saadakseen; keskellä huonetta hän sitten
muiden uteliaina katsoessa matki Coupeauta, kirkui, hyppi ja väänteli
itseään, irvistellen kamalasti. Hän antoi päänsä panttiin, että Coupeau
oli tehnyt juuri niin! Silloin toiset päivittelemään; se ei ollut
mahdollista, mies ei olisi voinut kolmea tuntiakaan kestää semmoista
peliä! Mutta Gervaise vannoi pyhimpänsä kautta, että Coupeau oli sillä
tavoin riehunut edellisestä päivästä saakka, jo kolmekymmentäkuusi
tuntia. Saivat mennä katsomaan, jolleivät uskoneet häntä. Mutta rouva
Lorilleux kiitti kunniasta; hän oli saanut Nilkuttajan kertomuksista
tarpeekseen, ja hän aikoi kieltää Lorilleux'täkin pistämästä jalkaansa
Sainte-Anneen. Virginie taas, jonka puodissa asiat alkoivat käydä yhä
pahempaan päin, sanoi vain hiljaa ja alakuloisesti, että elämä ei aina
ollut hauskaa, ei piru vie ollutkaan! Likööri juotiin loppuun ja
Gervaise toivotti seuralle hyvää yötä. Heti kun hän lakkasi puhumasta
alkoi hän silmät selällään tuijottaa eteensä kuin Chaillot'n
hullujenhuoneen hoitolainen. Varmaankin hän oli näkevinään miehensä
par'aikaa tanssimassa.
Seuraavana päivänä noustessaan hän päätti olla enää sinne menemättä.
Mitäpäs hyötyä siitä lähtisi? Siellä hän olisi itsekin voinut menettää
järkensä, mutta sitä hän ei tahtonut. Siitä huolimatta kumminkin samat
ajatukset palasivat joka kymmenes minuutti hänen mieleensä. Hän ei
niitä kyennyt enää ensinkään ohjaamaan. Olisi se sentään kumma paikka,
jos Coupeau vielä tekisi tanssitemppujaan. Kun kello löi kaksitoista,
niin Gervaise ei enää malttanut pysyä kotonaan. Vaikka hän pelkäsi sitä
mikä häntä odotti, niin sittenkin hänen mielensä paloi sitä näkemään,
niin että hän ei huomannut matkan pituuttakaan.
Hänen ei ensinkään tarvinnut kysyä kuulumisia. Jo portaiden alapäähän
kuului Coupeaun laulu. Ihan sama sävel ja sama tanssi. Gervaise olisi
voinut luulla vast'ikään pistäytyneensä ulos ja nyt palaavansa. Eilinen
vartija, joka kantoi rohtopulloja käytävässä, iski hänelle
mielistelevästi silmää vastaan tullessaan.
-- Siis yhä vielä! sanoi Gervaise.
-- Yhä vain! vastasi vartija pysähtymättä.
Gervaise astui sisälle, mutta jäi ovensuuhun seisomaan, sillä Coupeaun
luona oli ihmisiä. Vaaleaverinen, punakka alilääkäri oli seisomassa.
Hänen tuolillaan istui nyt vanha, kunniamerkillä varustettu,
kaljupäinen herra, jonka naama oli kuin kärpän turpa. Se oli varmaankin
ylilääkäri, sillä hänen katseensa oli terävä ja läpitunkeva kuin
näverin kärki. Kaikki nuo äkkikuoleman kauppiaat katsovat ihmisiin
samalla tavalla.
Gervaise ei muuten ollut tullut tuon herran vuoksi, vaan kurottautui
katsomaan hänen päänsä yli Coupeauta. Se riivattu tanssi ja ulvoi vielä
kovemmin kuin edellisenä päivänä. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt
laskiaistanssijaisissa tanakoiden pesulaitoksen renkien tanssivan yhtä
painoa läpi kokonaisen yön; mutta ei koskaan, ikimaailmassa hän olisi
voinut kuvitellakaan, että se voisi ketään miestä huvittaa näin kauvan.
Kun hän sanoi huvittaa, niin se oli vain puheenparsi, sillä ketään ei
voi huvittaa keikkua vasten tahtoaan kuin kuivalle maalle heitetty
ahven. Coupeau oli likomärkänä hiestä ja höyrysi entistä enemmän,
siinä kaikki. Hänen suunsa näytti suurenneen huutamisesta.
Synnytystuskissakaan eivät naisten huudot olleet mitään tämän rinnalla.
Ikkunan ja matrassin välillä näkyi lattialla hänen tallaamansa tie,
olkimaton olivat hänen kenkänsä kuluttaneet rikki.
Tässä ei totta totisesti ollut mitään kaunista nähtävää, ja Gervaise
kysyi itseltään vavisten, miksi hän oli tänne palannut, Vai oli hän
muka edellisenä iltana Bochelaisten luona liiotellut näkemiään. Eihän
hänen esityksensä riittänyt puoleksikaan sitä kuvaamaan. Nyt hän näki
paremmin, miten Coupeau teki temppujaan, eikä hän koskaan ollut
unohtava niitä eikä hänen silmiään, jotka selkiselällään tuijottivat
tyhjään ilmaan. Samalla hän erotti joitakuita lauseita lääkärien
keskustelusta. Alilääkäri kertoi yksityisseikkoja yön kulusta, käyttäen
sanoja, joita Gervaise ei ymmärtänyt. Sen hän kumminkin sai niistä
selville, että hänen miehensä oli rupattanut ja keikkunut kaiken yötä.
Sitten vanha, kaljupäinen herra, joka muuten ei ollut erittäin
kohtelias, näytti vihdoin huomaavan Gervaisen läsnäolon: ja kun
alilääkäri sanoi, että hän oli sairaan vaimo, rupesi hän kuulustelemaan
häntä, töykeästi kuin poliisikomisarius.
-- Joiko tämän miehen isä?
-- Joihan hän vähäisen niinkuin kaikki muutkin... Hän kuoli pudotessaan
humalapäissään katolta.
-- Joiko hänen äitinsä?
-- Ka, niinkuin kaikki muutkin, tietäähän sen, ryypyn siellä, toisen
täällä... Koko perhe on muuten hyvin kunnon väkeä!... Hänellä oli ollut
veli, joka ihan nuorena oli kuollut vetotautiin.
Ylilääkäri katsoi häneen läpitunkevilla silmillään ja jatkoi töykeällä
äänellään:
-- Te juotte myöskin, vai mitä?
Gervaise koetti änkyttää jotakin puolustuksekseen ja pani kätensä
sydämelleen antaakseen kunniasanansa!
-- Te juotte! Pitäkää varanne, näettehän mihinkä juoppous vie...
Ennemmin tai myöhemmin te kuolette samalla tavalla.
Gervaise jäi seisomaan kuin seinään kiinni naulittuna. Lääkäri oli
kääntänyt hänelle selkänsä. Välittämättä siitä, että hänen pitkän
takkinsa liepeisiin tuli tomua olkipatjasta hän kyykistyi lattialle ja
tutki kauvan Coupeaun vavistusta, odottaen kun hän kulki ohi ja
seuraten häntä katseillaan. Tänä päivänä hänen säärensä hyppivät
vuorostaan, vavistus oli laskeutunut käsistä jalkoihin. Hän viskeli
kinttujaan kuin tanssinukke, jota rihmasta vedetään, mutta vartalo oli
jäykkä kuin puupökkelö. Vaiva yltyi vähitellen. Olisi luullut hänellä
olevan jonkin koneiston nahan alla; se alkoi pyöriä aina joka kolmas
tai neljäs sekunti ja pyöri sitten hetkisen, pysähtyi ja alkoi taas
uudestaan, värisyttäen häntä kuin viluista juoksukoiraa, joka
talvipakkasella värjöttää jossakin porttikäytävässä. Vatsa ja
hartiatkin vavahtelivat jo kuin kiehumaisillaan olevan veden pinta. Oli
se sentään omituista hengenlähtöä, kun mies kiemurteli kuin tyttö, jota
kutkutellaan.
Coupeau ähkyi tuskissaan. Hän näytti kärsivän paljoa enemmän kuin
edellisenä päivänä. Hänen katkonaisista valituksistaan saattoi arvata
hänellä olevan kaikellaisia kipuja. Häntä pisteli kuin tuhansilla
neuloilla. Hänellä oli jokin raskas paino joka paikassa ihollaan; jokin
kylmä ja märkä elukka mateli pitkin hänen lanteitaan ja kouristeli
hänen lihaansa. Sitten toisia elukoita imeytyi kiinni hänen
hartioihinsa, repien hänen selkäänsä kynsillään.
-- Minua janottaa, voi, minua janottaa! örisi hän yhtä mittaa.
Alilääkäri otti hyllyltä astian, jossa oli limonaadia, ja antoi sen
hänelle. Hän tarttui astiaan molemmin käsin ja ryyppäsi ahnaasti suunsa
täyteen, kaataen puolet nesteestä päälleen; mutta hän sylkäsi sen heti
ulos suustaan raivoisalla inholla kirkuen:
-- Herra Jumala! Sehän on viinaa!
Ylilääkärin viittauksesta silloin alilääkäri tahtoi juottaa hänellä
vettä, päästämättä juoma-astiaa kädestään. Tällä kertaa hän nielaisi
siitä kulauksen, mutta parkaisi ihan kuin olisi tulta nielaissut.
-- Se on viinaa! Herra Jumala! Se on viinaa!
Edellisestä päivästä lähtien oli kaikki, mitä hän joi, ollut viinaa. Se
vain lisäsi janoa, mutta hän ei enää voinut juoda, sillä kaikki poltti
häntä. Hänelle oli tuotu lihalientä, mutta varmaankin tahdottiin häntä
myrkyttää, sillä liemi haisi vitriolille. Leipä oli katkeraa ja
pilaantunutta. Ei ollut muuta kuin myrkkyä hänen ympärillään. Koko
hänen koppinsa haisi rikille. Vieläpä hän syytti ihmisiä siitä, että he
muka raapasivat tulta rikkitikuilla hänen nenänsä alla myrkyttääkseen
hänet.
Ylilääkäri oli noussut ylös ja kuunteli Coupeaun sanoja. Nyt hän taas
näki näkyjä keskellä päivää. Hän oli huomaavinaan seinillä hämähäkin
verkkoja, suuria kuin venheen purjeet. Sitten verkkojen silmät vuoron
perään kutistuivat ja laajenivat, mustia palloja vaelsi silmien läpi,
oikeita silmänkääntäjän palloja, jotka ensin olivat biljardipallon
kokoisia, sitten suuria kuin kanuunan kuulat, ja ne paisuivat ja
kutistuivat ihan vain hänen kiusallaan. Yht'äkkiä hän huusi:
-- Voi, rotat, voi rotat, rotat tulevat! Nyt ne tulevat!
Palloista oli tullut rottia. Nämä inhottavat elukat kasvoivat, kulkivat
verkon silmien läpi, hyppivät matrassille ja haihtuivat ilmaan. Sitten
siellä oli vielä apina, joka tuli ulos seinästä ja meni takaisin seinän
sisälle, lähestyen joka kerta niin liki hänen kasvojaan, että hänen
täytyi peräytyä, jotta se ei saisi puraista häneltä nenää. Yht'äkkiä
kaikki taas muuttui; seinät mahtoivat ruveta hyppimään, sillä hän hoki
tukehtumaisillaan pelosta ja raivosta.
-- Vai niin, ai turkanen! puistelkaa minua, siitä en välitä!... Ai
turkanen! Sortukoot seinät! Ai turkanen! maahan koko hökkeli!... Niin,
soittakaa kelloja, te mustakauhtanat, soittakaa urkuja, estääksenne
minua kutsumasta vartijoita!... Ja ne ovat laittaneet helvetinkoneen
seinän taakse, ne rakkarit! Minä kuulen kyllä, miten se surisee, ne
aikovat räjähyttää meidät ilmaan... Tuli on irti! Piru vie! Tuli on
irti! Kuuletteko kun huudetaan, tuli on irti! Kas kuinka se leimuaa! Se
kiihtyy, se kirkastuu! Koko taivas palaa. Punaisia tulia, vihreitä
tulia, keltaisia tulia... Auttamaan, auttamaan! Tuli on irti!
Nämä huudot päättyivät korinaan, josta ei enää voinut erottaa kuin
sekavia sanoja; hänen suunsa oli vaahdossa ja leuka syljestä märkänä.
Ylilääkäri hieroi nenäänsä sormellaan, mikä nähtävästi oli hänen
tavallinen temppunsa vakavissa tapauksissa. Hän kääntyi alilääkärin
puoleen ja kysyi häneltä puoliääneen:
-- Ja kuume pysyy yhä neljässäkymmenessä asteessa, eikö niin?
-- Niin, herra tohtori.
Ylilääkäri virnisti pahasti. Hän viipyi vielä pari minuuttia katsoen
tarkasti Coupeauhon. Sitten hän kohautti olkapäitään ja lisäsi:
-- Samaa hoitoa kuin tähänkin asti, lihalientä, maitoa,
sitruunalimonaadia, mietoa kiniiniliuosta... Älkää jättäkö häntä yksin
ja lähettäkää minua noutamaan.
Hän lähti ulos, ja Gervaise seurasi häntä, kysyäkseen, eikö enää ollut
toivon sijaa. Mutta tohtori astui käytävässä niin jäykkänä, ettei
Gervaise uskaltanut mennä häntä puhuttelemaan. Hän jäi seisomaan
paikoilleen vähäksi aikaa, epäröiden olisiko vielä palata katsomaan
miestään. Tässä näytännössä hänestä oli jo ollut aika lailla
kestämistä, ja kun hän kuuli Coupeaun yhä vielä huutavan, että
limonaadi haisi viinalta, niin hän arveli, että siinä oli yllin kyllin
yhdeksi näytökseksi, ja lähti pois. Kun hän oli tullut kadulle, niin
hevosten laukkaaminen ja ajopelien jyrinä saattoivat hänet luulemaan,
että koko Saint-Anne oli hänen kintereillään. Ja tuo tohtori, joka oli
uhannut häntä! Totisesti hän luuli jo, että hänellä oli sama tauti.
Goutte-d'Or'in kadulla tietysti Bochelaiset ja kaikki muut odottivat
häntä. Heti kun hän ilmestyi porttikäytävään kutsuttiin hänet
Bochelaisten kamariin. No vieläkö ukko Coupeau kesti yhä? Kesti kun
kestikin. Boche näytti hämmästyneeltä ja nolatulta. Hän oli pannut
litran vetoa, ettei Coupeau kestäisi iltaan asti. Kuinka? Hän kesti! Ja
koko seurakunta päivitteli lyöden kämmenillään reisiinsä. Siihen
velikultaan ei vain vähä pystynyt! Rouva Lorilleux laski tunnit.
Kolmekymmentäkuusi ja kaksikymmentäneljä teki kuusikymmentä tuntia.
Sitä oli koko peijakas! Kuusikymmentä tuntia oli hän jo keikkunut ja
ulvonut yhteen menoon. Eihän mokomata voiman näytettä oltu koskaan
nähty. Mutta Boche, joka nauroi väkinäisesti menettämänsä litran
vuoksi, rupesi epäileväisen näköisenä kuulustelemaan Gervaiseä kysyen
häneltä, tokko hän oli aivan varma, ettei Coupeau ollut kuollut hänen
tietämättänsä. Eikös tyhjä! Hän tanssi niin kovasti, ettei häntä
näyttänyt ensinkään haluttavan kuolla. Silloin Boche pyysi Gervaiseä
uudestaan näyttämään, miten Coupeau oli riehunut. Niin; niin, vielä
pieni näytäntö yhteisestä pyynnöstä. Kaikki yhtyivät portinvartijan
pyyntöön, sillä siellä oli pari naista, jotka eivät olleet edellisenä
päivänä olleet näkemässä, ja jotka nyt olivat vartavasten tulleet
näytäntöä katsomaan. Portinvartija käski ihmisiä väistymään syrjemmäksi
ja nämä tekivät Gervaiselle tilaa keskelle lattiaa, nykien toisiaan
kyynäspäillään, uteliaisuudesta kärsimättöminä. Mutta Gervaise painoi
päänsä alas. Hän pelkäsi todellakin tulevansa siitä sairaaksi. Haluten
kumminkin näyttää, ettei hän tahtonut suotta kursailla, hän yritti
ottaa pari, kolme pientä hyppyaskelta, mutta luonto putosi häneltä ja
hän vetäytyi takaisin; ihan todella, hän ei voinut. Kuului pettymyksen
murinaa: Se oli vahinko, sillä hän matki sitä niin mainiosti. Mutta
minkäpäs sille teki, jos hän kerran ei voinut! Ja kun Virginie palasi
puotiinsa, niin unohdettiin ukko Coupeau, ja ruvettiin vilkkaasti
puhumaan Poissonin pariskunnasta, jonka koko talous nykyjään oli nurin
narin; edellisenä päivänä olivat ulosottomiehet käyneet heidän
luonansa; poliisi oli menettävä virkansa; mitä Lantier'hen tuli, niin
hän hyöri viereisen ravintolan tyttären ympärillä, joka oli pulska
nainen ja aikoi perustaa makkarakaupan. Siitäkös vasta ilvettä
pidettiin! Puotia kuviteltiin jo sisustettuna makkarakaupaksi. Pitihän
Lantier'n helkkarissa saada makeisten jälkeen jotakin tukevampaa
ravintoa! Petetty aviomies, Poisson näytti olevan hyvin suvaitsevainen
näissä asioissa; mutta kuinka hiidessä saattoi mies, jolle oveluus
kuului virkavelvollisuuksiin, olla kotonaan semmoinen tomppeli? Mutta
äkkiä kaikki vaikenivat huomatessaan Gervaisen, joka jäätyään yksin
kamarin perälle, koetti matkia Coupeauta vapisuttaen käsiään ja
jalkojaan. Hyvä! hyvä! se oli mainiota, enempää ei pyydettykään. Hän
jäi seisomaan törmettyneenä, aivan kuin olisi juuri unesta herännyt.
Sitten hän poistui kiireesti, sanoi hyvää yötä, ja meni kotiinsa
koettaakseen nukkua.
Seuraavana päivänä Bochelaiset näkivät hänen lähtevän kahdentoista
aikana samoin kuin kahtena edellisenäkin päivänä. He toivottivat
hänelle paljon hauskuutta. Sinä päivänä Sainte-Annen käytävät tärisivät
Coupeaun karjunnasta ja temmellyksestä. Gervaise piteli vielä kiinni
portaiden kaidepuusta, kun hän jo kuuli hänen ulvovan:
-- Kappas luteita!... Tulkaapas tänne hiukan likemmäksi, niin minä
rupean teitä ruotimaan!... Voi, ne tahtovat tappaa minut, nuo perhanan
luteet!... Mutta kyllä minä teille näytän! Tokko siitä kaikkoatte, sen
vietävät!
Gervaise jäi vähäksi aikaa oven eteen huohottamaan. Coupeauhan taisteli
kokonaista armeijaa vastaan! Gervaisen astuessa sisälle tappelu yltyi
kiivaammaksi. Coupeau oli raivohulluna kuin Charentonin karkulainen.
Hän riehui keskellä koppiaan, iski nyrkillään joka puolelle, löi
itseään ja seiniä, piehtaroi lattialla ja huitoi käsillään tyhjää
ilmaa; ja hän tahtoi avata ikkunan, piilottautui, puolustautui, huusi
muka muille ja vastasi huutoihin, pitäen ihan yksin tätä helvetillistä
mellakkaa, epätoivoisen näköisenä kuin mies, jota kokonainen väkijoukko
ahdistaa. Sitten Gervaise ymmärsi, että hän luuli olevansa katolla
asettamassa sinkkilevyjä paikoilleen. Hän matki paljetta suullaan,
kohenteli rautojaan tulikattilassa, laskeusi polvilleen ja kuljetti
peukaloaan pitkin patjan reunaa ollen juottavinaan sitä kiinni. Niin,
hänen ammattinsa muistui hänen mieleensä kuolinhetkellä; ja syynä
siihen, että hän ulvoi niin kovasti ja tarrautui kiinni kattoon, oli
että viereiset katot olivat täynnä roistoja, jotka häntä kiusasivat ja
estivät häntä kunnolla suorittamasta työtään. Sen lisäksi ne peijakkaat
päästivät laumoittain rottia hänen kimppuunsa. Hyi niitä kataloita
elukoita! Niitä hän näki aina. Vaikka hän niitä murskasi hankaamalla
kaikin voimin jalkaansa maata vasten, niin niitä ilmestyi yhä uusia
laumoja, niitä oli koko katto mustanaan. Eikös sinne ollut ilmestynyt
hämähäkkejäkin! Hän kiristi kovasti housunsa lahetta reittään vasten
tappaakseen isoja hämähäkkejä, jotka olivat tunkeutuneet lahkeen
sisään. Perhanan elävät, eihän hän tällä tavalla saisi koskaan
päivätyötään päätetyksi; hänet tahdottiin syöstä perikatoon, hänen
isäntänsä oli lähettävä hänet velkavankeuteen. Koettaessaan sitten
pitää kiirettä hän luuli itsellään olevan höyrykoneen vatsassa; suu
selkosen selällään hän puhalsi höyryä, paksua höyryä, joka täytti kopin
ja tunkeutui ulos ikkunasta; ja kumartuneena, puhaltaen yhä, hän
katseli, miten höyrypatsas ulkona kiemurteli, nousi taivaalle, jossa se
peitti auringon.
-- Kas! huusi hän, siinä on Clignancourt'in viertotiellä esiintyvä
seurue puettuina karhuiksi. Kas miten ne rehentelevät...
Hän oli kyykyllään ikkunan ääressä, ikäänkuin hän katon räystäältä
olisi seurannut kadulla liikkuvaa kulkuetta.
-- Tuossa tulee ratsastajia, jalopeuroja, panttereita, joilla on ikenet
irvessä. Siellä on koiriksi ja kissoiksi puettuja katupoikia... Tuolta
tulee pitkä Clémence, saivaristo täynnä höyheniä. Kas sitä saakelia!
Hän heittää häränpyllyä ja näyttää kaikki paikkansa!... Kuuleppas
muruseni, pidetäänpäs vähän lystiä... Haa, te sen roistot, älkääpä
koskeko häneen!... Älkää ampuko, helkkarissa! Älkää ampuko!
Hän kirkui käheällä äänellä kauhuissaan ja kyykistyi nopeasti, sanoen
että alhaalla kadulla oli poliisia ja sotamiehiä, jotka tähtäsivät
häneen pyssyillään. Seinässä hän näki pistoolin piipun ojennettuna
rintaansa vastaan. Tyttö oli ryöstetty häneltä.
-- Älkää ampuko, Herran nimessä älkää ampuko... Sitten talot
kukistuivat. Hän matki romahdusta, jolla kokonainen kaupunginosa sortui
maahan, kaikki hävisi, kaikki ihmiset hupenivat. Mutta hän ei joutanut
hengähtämään. Toisia kuvia vilisi ohitse tavatonta vauhtia. Hänellä oli
vastustamaton tarvis puhua ja hänen suunsa täyttyi sanoilla, joita hän
lasketteli yhtämittaisena sekavana sorinana.
-- Kas, sinäkö se olet, päivää!... Leikki pois! Älä syötä minulle
hiuksiasi.
Ja hän pyyhkäsi kädellään kasvojaan ja puhalsi estääkseen karvoja
menemästä suuhunsa. Alilääkäri kysyi häneltä:
-- Kenenkä te sitten näette?
-- Akkani, hiidessä!
Hän katsoi seinään, seisten selin Gervaiseen.
Tämä ihan hätkähti hänen sanoistaan ja rupesi myöskin tarkastelemaan
seinää, näkisikö hän siinä itsensä. Toinen vain jatkoi puhettaan.
-- Älä koetakkaan minua puijata... Minä en anna itseäni vietellä...
Oletpa, piru vie, korea ja kauniit sinulla on vaatteetkin. Sanoppas
mistä sinä ne olet ansainnut, senkin lehmä! Tulet miehiä pyydystämästä,
senkin kameeli. Mutta odotappas hiukan, niin kyllä minä sinut
opetan!... Vai kätket sinä herrasi hameittesi taakse! Kumarruppas, että
mä näen... Perkele! Taas sama mies!
Raivostuneena hän hyppäsi pää edeltä seinää vastaan, mutta pehmeä
seinäpatja teki iskun tehottomaksi. Kuului vain tupsahdus, kun hänen
ruumiinsa ponnahti takaisin ja kaatui olkipatjalle.
-- Kenenkä te nyt näette? kysyi alilääkäri taas.
-- Hatuntekijän, hatuntekijän! kirkui Coupeau.
Ja kun alilääkäri kysyi Gervaiselta, kuka se oli, jäi tämä änkyttämään
osaamatta vastata, sillä tämä kohtaus herätti hänessä muistiin kaikki
hänen elämänsä vastoinkäymiset. Levyseppä pui nyrkkiään.
-- Nyt sinä jouduit tekemisiin minun kanssani, poikaseni! Nyt minä
sinut viimeinkin nitistän! Vai käyt sinä vallan arkailematta, tämä
hetale käsikynkässäsi, näyttääksesi ihmisille, ettet muka minusta
välitä. Mutta minäpä kuristan sinut, niin, niin, minä juuri! Ja sen
teen vielä paljain käsin!... Älä siinä ylvästele... Saas tästä! ja
tästä, ja tästä, ja tästä!
Hän iski nyrkillään tyhjään ilmaan. Silloin hän joutui raivoihinsa. Kun
hän peräytyessään tapasi seinän, luuli hän itseään ahdistettavan takaa
päin. Hän kääntyi ympäri ja kävi vimmatusti seinäpatjan kimppuun. Siitä
hän ponnahti takaisin, lennähti nurkasta nurkkaan, paiskautuen patjaa
vastaan, milloin vatsa, milloin takapuoli tai olkapää eellimäisenä,
pyöri maassa ja nousi taas ylös. Hänen luunsa pehmisivät ja lihansa
lätkähtelivät kuin märkä tappuratukko. Ja hän säesti tätä kamalata
peliään hirveillä uhkauksilla ja kurkusta korahtelevilla kirouksilla.
Mutta hän näytti jäävän tappelussa alakynteen, sillä hänen
hengityksensä kävi lyhyeksi, hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan ja
hänet näytti vähitellen valtaavan lapsimainen pelkuruus.
-- Murhaa, murhaa!... Korjatkaa siitä luunne molemmat! Haa! ne haaskat
vain ilvehtivät. Siinä se luuska nyt kellottaa kintut pystyssä!... Eikä
hän siitä enää nouse, se on varma... Voi tuota murhamiestä! Hän viiltää
häneltä säären poikki puukollaan. Toinen sääri on jo irti ja vatsa on
halki. Se on täynnä verta... Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä
Jumala!...
Ja likomärkänä hiestä, hiukset pystyssä kauhusta, hän peräytyi
takaperin huitoen rajusti käsillään, ikäänkuin torjuakseen hirvittävää
näkyä. Hän päästi pari sydäntävihlovaa valitushuutoa ja kaatui
selälleen olkimatolle, johon hänen kantapäänsä olivat takertuneet.
-- Tohtori, tohtori, hän on kuollut! sanoi Gervaise puristaen kätensä
ristiin.
Alilääkäri astui lähemmäksi ja veti Coupeaun keskelle patjaa. Ei, hän
ei ollut kuollut. Häneltä riisuttiin kengät ja nyt näkyi, miten hänen
jalkansa vielä tanssivat aivan itsestään, sätkytellen vierekkäin
nopeassa säännöllisessä tahdissa.
Ylilääkäri tuli juuri parhaiksi sisälle. Hän toi mukanaan kaksi
virkaveljeään, joista toinen oli laiha, toinen lihava, molemmilla
kunniamerkki kuten hänelläkin. Kaikki kolme kumartuivat sanaakaan
sanomatta ja tarkastelivat miestä joka paikasta. Sitten he alkoivat
puhella keskenään nopeasti, puoliääneen. He olivat paljastaneet miehen
ruumiin reisistä olkapäihin asti. Kurottautumalla varpailleen
Gervaisekin näki tämän alastoman vartalon. Nyt oli taudin valta
täydellinen, vavistus oli laskeutunut käsivarsista ja noussut sääristä,
itse vartalokin alkoi nyt pitää samallaista iloa. Ihan todella, tämä
tanssinukke piti ilvettä vatsallaankin. Naurun virnistyksiä kulki
pitkin kylkiä, vatsa oli niin hengästyksissään, että oli siihen
paikkaan tikahtaa. Kaikki lihakset olivat liikkeessä, niiden
vuorokarkelot kävivät moitteettomasti, koko nahka tärisi kuin
rumpukalvo ja ihokarvat laskivat valssia kumartaen toisilleen. Tämä
mahtoi olla viimeisen rynnäkön valmistusta, ikäänkuin loppulaukka,
jossa päivän koittaessa kaikki tanssijat pitivät toisiaan kädestä
kiinni takoen tahtia kantapäillään.
-- Hän nukkuu, sanoi ylilääkäri.
Ja hän osotti miehen kasvoja molemmille toisille lääkäreille. Coupeau
makasi silmät kiinni, hänellä oli pieniä hermonykäyksiä, jotka
vääntivät väärään hänen koko naamansa. Hän oli vielä kammottavamman
näköinen näin masentuneena. Leuka näytti entistäänkin pitemmältä ja
hänen kasvoillaan oli painajaisen vääristämä kuolonleima. Mutta
huomattuaan hänen jalkansa lääkärit painoivat nokkansa melkein niihin
kiinni. Niissä näytti olevan jotakin erittäin mieltäkiinnittävää. Jalat
tanssivat yhä. Vaikka Coupeau nukkui, niin ne vain tanssivat. Se ei
niitä liikuttanut, että niiden isäntä veteli hirsiä, ne vain jatkoivat
karkeloaan lisäämättä tai hidastuttamatta vauhtiaan. Ne kävivät kuin
koneet, pitäen iloa itsekseen.
Kun Gervaise näki lääkärien laskevan kätensä Coupeaun ruumiille, niin
hänkin tahtoi sitä koetella. Hän lähestyi hiljaa ja painoi kätensä
hänen olalleen. Siinä hän piti sitä hetkisen. Hyvä Jumala! Mitähän
siellä tapahtuikaan sisäpuolella? Lihakset tanssivat pohjaa myöten ja
taisivatpa luutkin hypellä. Aaltomaisia väristyksiä tuli kaukaa,
juosten kuin vuolas virta nahan alla. Kun hän painoi hiukan kovemmin,
tunsi hän ytimistä lähteviä tuskanhuutoja. Paljaalla silmällä näki
ainoastaan pieniä aaltoja, jotka muodostivat häränsilmiä kuin
vesipyörteen pinnalla, mutta syvemmällä mahtoi käydä koko mylläkkä.
Siellä suoritettiin tuhoisaa työtä, myyrän työtä. Se oli Ansan alkoholi
joka siellä kaiveli lapiollaan. Koko ruumis oli sen saastuttama, ja
täytyihän sen hiidessä viimeinkin saada työnsä päättymään viemällä
Coupeausta palan kerrassaan tärisyttäen yhtämittaa ja yltä yleensä koko
hänen ruumistaan.
Lääkärit olivat lähteneet pois. Tunnin kuluttua Gervaise joka oli
jäänyt yksin alilääkärin kanssa, toisti hiljaa:
-- Tohtori, tohtori, hän on kuollut...
Mutta alilääkäri, joka katseli Coupeaun jalkoja pudisti päätään.
Paljaat jalat tanssivat yhä. Eivät ne juuri olleet puhtaat ja niissä
oli pitkät kynnet. Tuntikausia kului vielä. Yht'äkkiä ne oikenivat
liikkumattomiksi. Silloin alilääkäri kääntyi Gervaiseen päin sanoen:
-- Nyt se on lopussa.
Kuolema yksin oli saanut jalat pysähtymään. Kun Gervaise palasi
Goutte-d'Orin kadulle, tapasi hän Bochelaisten luona koko joukon
juoruämmiä vilkkaasti juttelemassa. Hän luuli heidän odottavan häntä
kuullakseen uutisia kuten edellisinäkin päivinä.
-- Nyt hän on kuollut, sanoi hän työntäessään oven auki, rauhallisesti,
väsyneen ja tylsistyneen näköisenä.
Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Koko talon väki oli kiihkoissaan.
Verraton juttu! Poisson oli tavannut vaimonsa Lantier'n kanssa. Ei
tiedetty tarkalleen kuinka se oli tapahtunut, sillä jokainen kertoi sen
omalla tavallaan. Se vain oli varmaa, että hän oli yllättänyt heidät
sellaisella hetkellä jolloinka he eivät häntä odottaneet. Lisättiinpä
vielä yksityisseikkojakin, joita naiset kertoivat toisilleen huuliaan
mutistellen. Tietysti sellainen näky oli saanut Poissonin luonnon
nousemaan. Tämä harvapuheinen mies, joka näytti marssivan ikäänkuin
olisi niellyt seipään, oli ruvennut karjumaan ja hyppimään kuin
raivostunut tiikeri. Mutta sitten ei oltu kuultu mitään. Lantier kai
oli saanut selitetyksi asian aviomiehelle tyydyttävällä tavalla. Mutta
yhtäkaikki ei heidän elämänsä voinut sillänsä pitkälti jatkua. Ja Boche
ilmoitti, että viereisen ravintolan tytär oli varmasti päättänyt ottaa
puodin perustaakseen siihen makkaramyymälän. Hatuntekijä, se peijakas
oli ylen ihastunut makkaroihin.
Nähdessään rouva Lorilleux'n ja rouva Lerat'n tulevan, toisti Gervaise
veltosti:
-- Nyt hän on kuollut. Hyvä Jumala, neljä päivää temmellettyään ja
ulvottuaan.
Molemmat sisaret eivät silloin osanneet tehdä muuta kuin ottaa esille
nenäliinansa. Heidän veljellään oli ollut paljon vikoja, mutta hän oli
kumminkin heidän veljensä. Boche kohautti olkapäitään sanoen tarpeeksi
kovasti, jotta sen kaikki kuulivat:
-- Ompahan taas yksi juoppo vähemmän.
Siitä päivästä lähtien oli Gervaise päästään sekaisin. Ja talon
asukasten tavallisia huvituksia oli katsella, miten hän matki
Coupeauta. Eikä häntä enää tarvinnut pyytääkkään, hän antoi näytäntönsä
ilmaiseksi, vapisuttaen käsiään ja jalkojaan ja kirkaisten aina väliin,
tietämättä itsekään mitä teki. Luultavasti hän oli saanut tämän tempun
veriinsä Sainte-Annessa katsoessaan liian kauvan miestään. Mutta
hänellä oli huono onni, hän ei siitä kuollut kuten Coupeau. Hän vain
irvisteli kuin kuljettajaltaan karkuun päässyt apina, josta syystä
poikaviikarit viskelivät hänelle kupukaalin kantoja kaduilla.
Sellaista tilaa kesti kuukausia. Mutta Gervaise vaipui vieläkin
syvemmälle, hän otti vastaan ruokottomimmatkin häväistykset. Oli
nälkään kuolemaisillaan joka päivä. Niin pian kun hän sai neljä souta,
joi hän itsensä humalaan ja puski päänsä seiniin. Kaikki likaisimmat
työt teetettiin hänellä. Eräänä iltana oli lyöty vetoa, että hän söisi
jotakin inhottavaa; mutta hän oli sen syönyt voittaakseen kymmenen
souta. Herra Marescot oli päättänyt häätää hänet kuudennen kerroksen
kamarista. Mutta kun juuri silloin tavattiin ukko Bru kuolleena
komerossaan portaiden alla, niin isäntä oli hyväntahtoisesti
luovuttanut tämän sopen Gervaiselle. Hän muutti siis nyt ukko Bru'n
soppeen asumaan. Siellä hän makasi pehkuläjällä kalistellen hampaitaan,
vatsa tyhjänä ja jäsenet kylmästä kontistuneina. Maa ei nähtävästi
huolinut hänestä. Hänen järkensä pimisi, hänen mieleensä ei edes
juohtunut heittäytyä kuudennesta kerroksesta pihan kivitykselle,
päättääkseen päivänsä. Kuoleman täytyi ottaa hänet vähin erin, pala
palalta, laahaamalla häntä päähän asti siinä kirotussa elämässä, jonka
hän oli itselleen valmistanut. Koskaan ei edes saatu tietää tarkalleen,
mistä hän oli kuollut. Puhuttiin kuumeesta, mutta oikea asianlaita
oli se, että hän kuoli kurjuudesta, turmeltuneen elämänsä
tuottamista kärsimyksistä ja vaivoista. Hän kuoli eläimistymisestä
Lorilleux'läisten sanoessa. Eräänä aamuna, kun käytävässä haisi
pahalta, muistettiin, ettei häntä oltu nähty kahteen päivään; ja hänet
löydettiin komerostaan jo mustuneena.
Ja juuri ukko Bazouge tuli köyhien ruumisarkku kainalossaan ottaakseen
hänet huostaansa. Hän oli vielä aikalailla juovuksissa sinä päivänä,
mutta yhtä kaikki hyvällä päällä ja iloinen kuin leivonen. Kun hän
tunsi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, alkoi hän lasketella
filosofisia mietelmiä valmistaessaan hänelle viimeistä makuusijaa.
-- Sitä tietä on kaikkien mentävä... Ei tarvitse tuuppia toisia
tieltään, kaikille riittää tilaa... Ja hullu onkin joka pitää kiirettä,
sillä siten ei pääse niinkään pian perille... Minä teen kernaasti
kaikille mieliksi. Toiset tahtovat, toiset eivät tahdo. Sitä on vähän
vaikeanlainen järjestää... Tämä tässä ei ensin tahtonut, mutta sitten
hän tahtoi. Silloin hänen täytyi jäädä odottamaan... Vihdoinkin se on
tapahtunut, ja hän on sen tosiaankin hyvin ansainnut! Käyppäs siihen
nyt ilomielellä!
Ja kun hän tarttui Gervaiseen isoilla mustilla käsillään, heltyi hänen
mielensä, hän nosti hiljakseen tämän naisen joka niin kauvan oli ollut
häneen pikeentynyt. Laskiessaan hänet sitten arkun pohjalle isällisellä
huolella hän änkytti nikotustensa lomassa.
-- Tiedätkös... Kuuntele tarkkaan ... minä olen Ilo Lystinen, jota
myöskin sanotaan naisien lohduttajaksi... Nyt sinä olet onnellinen,
nuku rauhassa, kaunokaiseni!