XI.

Sitä mukaa kun Nana kasvoi kävi hän yhä huikentelevammaksi.

Viisitoistavuotiaana hän oli jo iso kuin hieho, hyvin vaalea iholtaan,

pullea ja pyöreä kuin kerä. Niin, hän oli juuri muodostumassa

aikaihmiseksi mutta vielä ilman kureliivejä. Kasvot hänellä oli kuin

maidossa kastetut, hipiä hieno kuin persikankuori, nenä soma, suu

punainen ja silmät niin kiiluvat, että miesten teki mieli ottaa

niistä tulta piippuunsa. Hänen vaalea, uutiskauran värinen tukkansa

oli sirotellut hänen ohimoilleen teerenpilkkuja aivan kuin

kultahiekkaa, joka siinä sädekehänä loisti. Aika soma nukke, sanoivat

Lorilleux'läiset, tytönletukka, jolle olisi pitänyt vielä antaa

selkään, ja jonka tanakat hartiat olivat täyteläisen pyöreät; hän oli

tulemassa täysikasvuiseksi naiseksi.

Nyt ei Nana enää ahtanut paperitukkoja liivinsä täytteeksi. Hän oli

saanut nisät, kaksi vasta muodostunutta nisää, jotka olivat hienoja

kuin valkea satiini. Ne eivät tuottaneet hänelle juuri mitään haittaa,

hän olisi tahtonut niitä sylin täydeltä, hän uneksi saavansa yhtä

suuret nännit kuin imettäjillä on; sellaisia herkkusuita ja

ajattelemattomia olentoja ne nuoret ovat. Varsinkin eräs paha tapa,

jonka hän oli ottanut, pani miesten suut vetistymään: hän pisti

kielensä äärimmäisen kärjen valkeitten hampaittensa välistä ulos.

Epäilemättä hän peilaillessaan oli huomannut sen somistavan itseään.

Siksipä hän pitkin päivää näytteli kieltään, näyttääkseen kauniilta.

-- Pidä vaan kieltäsi kätkössä! huusi hänen äitinsä hänelle.

Ja Coupeaun täytyi oikein nyrkkiä puiden sekaantua asiaan, höystäen

ulvomistaan tavallisilla kiroussanoillaan.

-- Tokko siitä vedät tuon punaisen läpän takaisin suuhusi!

Nana esiintyi hyvin veikistelevästi. Jalkojaan hän ei aina pessyt,

mutta hän käytti niin ahtaita kenkiä, että hän kärsi oikein marttyyrin

tuskia; ja jos kysyi miksi hän näytti niin sinipunervalta, hän vastasi,

että hänellä oli mahanpuruja, ettei tarvitseisi tunnustaa

veikistelemistään. Kun talossa ei ollut leipää, oli hänen vaikea saada

komeata päälleen. Silloin hän teki oikeita ihmetöitä, toi työpajasta

nauhoja, laitteli kuntoon pukujaan, likaisia hameita, joissa oli

solmuja ja tupsuja toinen toisessaan kiinni. Kesä varsinkin oli se

vuodenaika, jolloin hän vietti voittojaan. Hän kävi joka sunnuntai

valkeassa kuuden francin pumpulihameessa; kaikkialla Goutte-d'Or'in

kaupunginosassa voi nähdä tuon vaaleaverisen kaunottaren. Niin, hän oli

tunnettu ulkobulevardeilta valleille saakka, Clignancourt'in

viertotieltä Chapellen pääkadulle saakka. Häntä kutsuttiin

»kananpojaksi», koska hän todellakin oli hieno hipiältään ja reipas

ulkomuodoltaan, aivan kuin kananpoika.

Yksi hame varsinkin puki häntä mainiosti. Siinä oli vaalean punaisia

täpliä valkealla pohjalla; se oli hyvin yksinkertainen, ilman mitään

koristeita. Itse hame, joka oli lyhyenpuoleinen, jätti jalat näkyviin:

leveän aukonaisista ja ulkonevista hihansuista näkyivät käsivarret

kyynärpäihin saakka; jakun kaulamus, jonka hän taittoi sisäänpäin ja

pani nuppineuloilla kiinni jossakin porraskäytävän pimeässä sopukassa,

välttääkseen isä Coupeaun korvapuusteja, jätti hänen lumivalkean

kaulansa ja sille lankeavan kullankarvaisen varjon näkyviin. Mitään

muuta hänellä ei ollut yllään, lukuunottamatta vaaleanpunaista nauhaa,

jolla hänen vaalea tukkansa oli solmittu yhteen ja jonka päät heiluivat

niskassa. Hän oli tässä puvussaan tuore kuin kukkavihko. Hänestä

tuoksui nuoruus, lapsen ja naisen alastomuus.

Sunnuntaisin hän tähän aikaan sekaantui kansanjoukkoon kaikkien miesten

seuraan, jotka ohi kulkiessaan häneen vilkuivat. Hän odotti sunnuntaita

koko viikon; kaikellaiset pikku toiveet kutkuttivat häntä; hän pidätti

huokauksia, tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, halusi mennä kävelemään

päiväpaisteeseen, juhlapukuisen esikaupungin väkijoukkoon. Aamusta

pitäen hän oli pukeutumishommissa, seisten tuntikausia paitasillaan

peilin palasen edessä, joka oli ripustettu piirongin yläpuolelle; ja

kun kaikki talon väki saattoi nähdä hänet ikkunasta, hänen äitinsä

suuttui ja kysyi häneltä, eikö hän jo pian herkeäisi kulkemasta

paitasillaan. Mutta hän liimasi tyynenä otsatukkaansa kiharoiksi

sokerivedellä, ompeli kengännappia kiinni tai neuloi jonkun

hameenreijän umpeen, avojaloin, paita harteilta valahtaneena, pörröiset

hiukset epäjärjestyksessä. Hän oli siinä aivan kuin tarhapöllö! sanoi

isä Coupeau irvistellen ja ivaillen häntä; aivan kuin katuva

Magdaleena. Hän olisi voinut esiintyä metsä-ihmisenä ja näyttää itseään

kahdesta sousta. Hän huusi hänelle: »Pistähän lihasi piiloon, että

minun käy leipää syöntini!» Ja Nana oli häikäilevän valkea ja hieno

siinä paksun, vaalean tukkansa peitossa; hän suuttui niin kovasti, että

hänen hipiänsä lensi siitä vaaleanpunaiseksi; mutta hän ei uskaltanut

vastata isälleen, katkaisi vain kuivalla, raivoisalla nykäyksellä

langan hampaissaan, niin että koko hänen kaunis alaston ruumiinsa

vavahti.

Sitten hän heti aamiaisen jälkeen livisti pihalle. Tukahuttava

sunnuntain rauha oli saattanut koko talon uuvuksiin; alikerroksen

työpajat olivat suljetut; avonaisista ikkunoista näkyi tyhjissä

huoneissa iltaa varten valmiiksi katettuja pöytiä, jotka odottivat

väkeä kotiin tulevaksi valleilta ruokahalua saamasta; muuan vaimo

kolmannessa kerroksessa käytti päivää huoneensa pesuun, veti sänkyään,

heitteli huonekaluluja ja lauloi tuntimääriä samaa laulua pehmeällä

itkunsekaisella äänellä. Ja työn levätessä olivat Nana, Pauline ja

muutamat muut suuret tytöt lyömässä palloa tyhjän ja kaikuvan pihan

keskellä. Heitä oli viisi tai kuusi, jotka kasvaen kilvan olivat

tulemassa talon kuningattariksi ja jakoivat herrojen luomat silmäykset

keskenään. Kun joku mies kulki pihan läpi, kuului hiljaista

naurunkikatusta ja heidän tärkätyt hameensa kahisivat aivan kuin tuuli

olisi käynyt. Heidän yllään paahtoi polttavan raskas juhlapäivän ilma

laiskottavan raukaisevana kävelypaikkojen pölyn vaalistamana.

Mutta pallonlyönti oli heillä vain tekosyynä, päästäkseen ulos. Äkkiä

muuttui kaikki talossa hiljaiseksi. He olivat juuri pujahtaneet kadulle

ja lähteneet ulkobulevardeille. Silloin he kaikki kuusi, riippuen

toistensa käsivarressa kulkivat, täyttäen viertotien koko leveydelleen,

vaaleihin vaatteisiin puettuina, paljain päin, hiukset vain nauhoilla

kiinni solmittuina. Eloisista silmistä välähteli luomien kulmista

silmäniskuja; he näkivät kaikki ja kääntelivät kaulaansa nauraessaan,

niin että lihava leuka oikein tuli näkyviin. Niistä kovista

naurunpuuskista, jotka syntyivät, kun joku kyttyräselkä kulki ohi tai

kun joku vanha nainen odotti koiraansa kadunkulmauksessa, murtui heidän

rivinsä: toiset jäivät taamma, kun taas toiset vetivät heitä kaikin

voimin mukaan; he kulkivat heilutellen lanteitaan kyykistäytyen

huolimattomasti, jotta saisivat ihmiset pysähtymään heitä katsomaan ja

jakut risahtelivat heidän kypsyvien muotojensa ponnistuksesta. Katu

kuului heille; siellä he olivat kasvaneet, kantaneet hameitaan

puotirivien ohi kulkiessaan; siellä he olivat nostaneet ne

sukkanauhojaan kiinnittäessään polviin asti. Keskellä hidasta ja

kalpeata väkijoukkoa bulevardien solakoiden puiden välissä tuo

sekava parvi riensi siten eteenpäin Rochechouart'in portilta aina

Saint-Denis'n portille saakka, tuuppien vastaan tulijoita, hajottaen

ihmisparvia, kääntyen ja lennättäen jonkun sanan aivan kuin raketin

naurun lomasta. Ja heidän liehuvista hameistaan jäi jälelle heidän ohi

mentyään nuorison häpeämättömyyttä; he kulkivat siinä leveässä jonossa

avotaivaan alla kirkkaassa päiväpaisteessa, käyttäen tuollaisten

katutyttöjen ruokottomia puheenparsia, jotka ovat yhtä hempeitä ja

haluttua tavaraa kuin neitsyet, jotka tulevat kylpemästä, niska

kosteana.

Nana oli keskessä vaaleanpunaisine hameineen, joka loisti

auringonpaisteessa. Hänen käsikynkässään kulki Pauline, jonka hame,

keltaisia kukkia valkealla pohjalla, myöskin säteili, aivan kuin pienet

liekit olisivat siihen polttaneet läpiä. Ja kun he kumpikin; olivat

kaikkia suuremmat, naisekkaammat ja julkeimmat, he johtivat koko

joukkoa ja pöyhentelivät itseään kun heitä katseltiin ja heille

lausuttiin kohteliaisuuksia. Nuo muut, katutytöt, heittelivät häntäänsä

oikeaan ja vasempaan ja koettivat pullistella itseään, että heidätkin

otettaisiin vakavalta kannalta. Itse asiassa Nanalla ja Paulinella oli

hyvin monimutkaisia viekkaita veikistelykeinoja. Jos he juoksivat niin,

että joutuivat hengästyksiin, tapahtui se sen vuoksi, että heidän

valkeat sukkansa näkyisivät ja että heidän palmikkonauhansa pääsisivät

liehumaan. Ja kun he sitten pysähtyivät pamppailevin rinnoin ja pää

kenossa, ikäänkuin olisivat olleet tukehtumaisillaan, niin saattoi

etsiä, lähistöltä löytyi varmaan heidän tuttujaan, joku saman

kaupunginosan pojista; ja silloin he alkoivat kulkea hitaammin,

kuiskaillen ja kikatellen keskenään, ympärilleen kuitenkin salaa

vilkaisten. Varsinkin he kiemailivat saadakseen aikaan tällaisia

satunnaisia yhtymyksiä ihmisvilinässä. Nuoret pyhävaatteisiin puetut

pojat, liivit yllään ja pyöreä lakki päässä, pysäyttivät heidät

katuojan reunalle pakinoimaan ja tavottaen heitä vyötäisistä.

Kaksikymmenvuotiaat nuorukaiset, päällään harmaat mekot, jotka olivat

auki, niin että paljas rinta paistoi, juttelivat kepeästi heidän

kanssaan, pitäen käsivarsiaan ristissä ja puhaltaen kuiskaillessaan

tupakansavua heidän silmilleen. Nämä tapaamiset eivät kumminkaan

vieneet mihinkään, sillä kaikki he olivat kasvaneet samalla kadulla

yhdessä. Mutta tytöt alkoivat jo valikoida tuosta joukosta. Pauline

tapasi aina erään rouva Gaudronin seitsentoistavuotiaan pojan,

puusepän, joka tarjoili hänelle omenia. Nana erotti puistokäytävältä

pesijättären pojan, Victor Fauconnier'n, jonka kanssa sitten

vaihdettiin suukkosia hämärissä nurkissa; mutta tämä ei koskaan mennyt

sen pitemmälle; he eivät vielä olleet asioista riittävän perillä,

ruvetakseen tietämättömyyttään tekemään sen enempää. Mutta itse asiasta

puheltiin suurisuisesti.

Kun sitte aurinko teki laskuaan, oli tämän suuren hauskuuden aika

pysähtyä tällä erää. Tuli silmänkääntäjiä ja voimamiehiä, jotka

levittivät puistokäytävälle vanhan ränstyneen maton. Pian siihen

kerääntyi väkeä töllistelemään, muodostui kokonainen piiri, jonka

keskellä nuorallatanssija vaalenneessa ihon myötäisessä puvussaan

koetteli käsiään oikomalla pitää itseään tasapainossa. Nana ja Pauline

seisoivat siinä tuntimääriä pahimmassa tungoksessa. Heidän kauniit,

kepeät hameensa rutistuivat päällystakkien ja likaisien mekkojen

välissä ja heidän paljaat käsivartensa, paljas kaulansa ja tukkansa

kuumenivat viinin saastuttamista henkäyksistä ja hien löyhkästä.

Ja he nauroivat iloisina, yhä punakampina, tuntematta mitään

vastenmielisyyttä, aivan kuin olisivat olleet siinä oikealla alallaan.

Heidän ympärillään rakeili rivoja sanoja, raakoja ruokottomuuksia,

humalaisten karkeita mietteitä. Se oli heidän kieltään, kaikki

ennestään tunnettua; he kääntyivät hymyillen tietämättä mitään

hävelijäisyydestä, ja heidän silkinsileä hipiänsä loisti hienon

kalpeana.

Ainoa seikka, mikä heitä pelotti, oli se, että he tapaisivat isänsä,

varsinkin kun nämä olivat päissään. He tutkivat ympäristöä tarkalleen

ja antoivat toisilleen tietoja.

-- Katsopas Nana, saattoi yht'äkkiä Pauline huudahtaa, tuolla on isäsi

Coupeau.

-- Hän on tietysti taas hönössä, kuinkas muuten, sanoi Nana

harmitellen. Minä livistän tästä tieheni. Ei minua haluta saada häneltä

selkääni. Katsokaahan! nyt hän kaatui. Hyvä Jumala, jos hän edes

katkaisisi niskansa!

Joskus toiste Coupeau tuli suoraan häntä kohti antamatta mitään

tilaisuutta pötkiä pakoon. Tällöin Nana kyykistyi alas, tekeytyi

pieneksi ja kuiskasi:

-- Te muut, pitäkää minua piilossa!... Hän etsii minua, hän lupasi

viedä minut väkisin pieksettäväksi kotiin, jos vielä tapaisi minut

täältä.

Kun juopporenttu oli kulkenut heidän ohitseen, nousi Nana jälleen ylös

ja kaikki seurasivat Coupeauta. Saisikohan hän Nanan käsiinsä? Se oli

kuin piilosilla oloa. Eräänä päivänä Boche oli taluttanut korvalehdestä

Paulinea kotiin, ja Coupeau oli vienyt Nanan matkassaan, potkien häntä

takapuoleen.

Päivä meni mailleen, tytöt kävelivät vielä kerran puistokäytävän

toiseen päähän ja palasivat sitten kotiin väsyneen väkijoukon keskellä

hämärän laskeutuessa. Pölypilvi oli tullut sankemmaksi ja raskas taivas

siitä käynyt valjuksi. Olisi voinut luulla Goutte-d'Or'in katua

joksikin maaseudun sopukaksi: porteilla seisoi akkoja ja äänekkäät

puheet katkaisivat syvän hiljaisuuden tässä kaupunginosassa, joka oli

ajopeleistä tyhjänä. Tytöt pysähtyivät hetkiseksi pihalle, ottivat

pallokepit käteensä ja koettivat siten uskotella kotiväelleen, etteivät

olleet hievahtaneetkaan sieltä. Sitten he menivät sisään, tekaisten

mielessään jonkun kaskun, jota he eivät useinkaan tulleet kertoneeksi,

kun tapasivat vanhempansa liian navakasti toisiaan mukuroimasta liian

tuiman tai liian vähän kiehuneen keiton johdosta.

Nana oli nyt työssä ja ansaitsi neljäkymmentä souta Titrevillen luona

eräässä talossa Kairon kadun varrella, missä hän oli ollut opissa.

Coupeaulaiset eivät tahtoneet muuttaa häntä toiseen paikkaan, että hän

voisi jäädä rouva Lerat'n valvonnan alle, joka oli ollut jo kymmenen

vuotta laitoksen johtajana. Aamulla kun äiti katsoi käkikelloa, lähti

tyttö aivan yksin liikkeelle, kiltin näköisenä, vanhassa, mustassa,

liian ahtaassa ja liian lyhyessä puvussaan, joka puristi häntä

olkapäistä; ja rouva Lerat oli saanut toimekseen tarkastaa, mihin

aikaan hän saapui laitokseen ja ilmottaa sen sitten Gervaiselle. Hän

sai kaksikymmentä minuuttia kulkeakseen Goutte-d'Or'in kadulta

Kairon kadulle, mikä olikin aivan tarpeeksi, sillä tuollaisilla

tytönheilakoilla on jalat kuin hirvellä. Joskus hän tuli täsmälleen

perille, mutta niin punakkana, niin hengästyneenä, että hän aivan

varmaan oli kulkenut tien vain kymmenessä minuutissa, viivyteltyään

jossakin matkan varrella. Useimmiten hän myöhästyi seitsemän tai

kahdeksan minuuttia, ja silloin hän koko päivän imarteli tätiään ja

katsoi häneen rukoilevasti, koettaen siten liikuttaa häntä ja estää

häntä kielimästä. Rouva Lerat, joka tunsi nuorison, valehteli

Coupeaulaisille, mutta torui Nana'ta loppumattomilla lörpötyksillään.

joissa hän puhui vastuunalaisuudestaan ja niistä vaaroista, joita

nuorelle tytölle on tarjona Pariisin kaduilla. Voi, hyvä Jumala,

ajoivathan ne häntä itseäänkin aivan tarpeeksi takaa! Ja hänen

katsellessaan veljensä tyttäreen paloi hänen silmissään näiden

alituisten himokasten ajatusten sytyttämä tuli; hän oli aivan

haltioissaan, kun ajatteli, että hänen oli vartioitava ja vaalittava

tämän kissanpoika raukan viattomuutta.

-- Näetkös, sanoi hän hänelle yhä uudelleen, sinun täytyy kertoa

minulle kaikki. Minä pidän sinusta kovin paljon: minulla ei olisi muuta

tehtävänä kuin heittäytyä Seineen, jos sinulle sattuisi jokin

onnettomuus... Kuuletko, kissanpoikaseni, jos miehet puhelevat sinulle

jotakin, täytyy sinun kertoa minulle kaikki, kaikki, sanaakaan

unhottamatta... No, voitko vannoa minulle, ettei kukaan sinulle tähän

asti ole mitään puhellut?

Nana'ta nauratti silloin niin, että hänen suunsa meni hyvin

hullunkurisella tavalla ryppyyn. Ei, ei, miehet eivät olleet puhuneet

hänelle mitään. Hän kävi aivan liian kovaa kyytiä. Ja mitä he sitten

olisivat hänelle puhelleet? ei kai hänellä ollut mitään tekemistä

heidän kanssaan. Ja hän selitti myöhästymisensä hyvin yksinkertaisen

näköisenä: hän oli pysähtynyt katselemaan kuvia; tai hän oli saattanut

Paulinea, jolla aina riitti juttuamista. Saivat tulla hänen perässään,

jolleivät uskoneet häntä: hän ei edes koskaan poikennut vasemmalta

katukäytävältä; ja hän riensi aina niin kovaa kyytiä, että sivuutti

kaikki muut neidit. Eräänä päivänä rouva Lerat tosin yllätti hänet

Petit Carreaun kadulla seisomassa nokka pystyssä kolmen muun

kukantekijätytön kanssa ja naureskelemassa sille, kun eräs mies

ikkunassa ajoi partaansa, mutta tyttö suuttui ja vannoi, että hän juuri

oli menossa kadun kulmassa olevaan leipuripuotiin ostamaan yhden soun

kakkua.

-- Kyllä minä pidän häntä silmällä, älkää ollenkaan peljätkö, sanoi tuo

pitkä leski Coupeaulaisille. Minä vastaan hänestä kuin itsestäni. Jos

joku miehen raato tahtoisi vaikka nipistääkin häntä, niin kyllä hän

joutuisi minun kanssani tekemisiin.

Titrevillen verstas oli iso huone välikerroksessa; siinä oli pukkien

päälle asetettu suuri työpöytä, joka täytti koko keskustan. Pitkin

seiniä, joiden likaisenharmaiden paperien repeämistä rappaus paistoi,

oli vierekkäin hyllyjä täpösen täynnä vanhoja paperilaatikoita, kääröjä

ja takaisin lähetettyjä malleja, jotka olivat unhoittuneet sinne paksun

pölypeiton alle. Kattoon oli kaasu luonut aivan kuin nokipeitteen.

Molemmat ikkunat olivat niin suuria, että työntekijät voivat nähdä

vastakkaisella katukäyvällä kulkevan ihmisjoukon, tarvitsematta nousta

työpöydän äärestä.

Rouva Lerat tuli ensiksi laitokseen, näyttääkseen hyvää esimerkkiä.

Sitten oli ovi neljännestunnin ajan yhtämittaa liikkeessä, kaikki

kukkaistentekijät tulivat pienissä myssyissään, yksi silloin, toinen

tällöin, hikisinä, tukka epäjärjestyksessä. Eräänä heinäkuun aamuna

Nana tuli viimeisenä, mikä muutoin oli aivan hänen tapaistaan.

-- Totisesti! hän sanoi, eipä olisi hullumpaa, jos saisi hankituksi

itselleen vaunut!

Ja ottamatta edes päähinettä päästään, tuota mustaa rähjää, jota hän

sanoi hatukseen ja jota hän ei viitsinyt korjailla, hän lähestyi

ikkunaa ja kurkotti oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen kadulle.

-- Mitä sinä siellä tiirailet? kysyi rouva Lerat epäluuloisena. Onko

isäsi ollut sinua saattamassa?

-- Eikä ole, vastasi Nana levollisena. En minä tässä katsele mitään...

Näen vaan, että on aika kuuma ilma. Voi todellakin tulla aivan

kipeäksi, kun saa juosta tällä lailla.

Aamu oli tukahuttavan kuuma. Työntekijät olivat laskeneet ikkunan eteen

verhot, joiden lomasta he tähystelivät kadulla vilisevää liikettä; ja

he olivat vihdoinkin käyneet työhön käsiksi istuen molemmin puolin

pöytää, jonka yläpään rouva Lerat oli vallannut omakseen. Heitä oli

kahdeksan, ja jokaisella oli edessään liimakuppi, pihdit, työkalut ja

paininkerä. Työpöydällä oli yhtenä sekasotkuna rautalanganpätkiä,

rullia, vanua, viheriätä ja kastanjanväristä paperia ja silkistä,

satiinista ja sametista leikatuita lehtiä ja kukanterälehtiä.

Pöydän keskellä olevan suuren karahviinin kaulaan oli yksi

kukkaistentekijöistä ahtanut pienen kahden soun kukka-vihkon, joka

edellisestä päivästä oli jäänyt nuutumaan hänen rinnalleen.

-- Ettepä tiedä, sanoi sievä, tummaverinen Léonie, kumartuen

paininkerällään rypistämään ruusunterälehtiä, että Caroline parka on

aivan pääsemättömissä tuosta pojasta, joka tuli häntä hakemaan illalla.

Nana. joka paraikaa leikkeli viheriästä paperista kapeita siekaleita.

huudahti:

-- Jestapoo! tuollaista miestä, joka joka ainoa päivä riippuu hänen

hännässään.

Kaikki huoneessa olijat rupesivat nauraa tyrskimään ja rouva Lerat'n

täytyi koettaa pysytellä vakavana. Hän nyrpisti nenäänsä ja mutisi:

-- Sinä olet juuri siisti, tyttöseni, käytät koko kauniita sanoja!

Kerron tämän isällesi, niin saadaan nähdä, mitä hän siitä pitää.

Nana pullisti poskiaan, ikäänkuin olisi pidättänyt naurun purskahdusta.

Vai niin! vai isälle! kyllä se sekin osasi niitä ladella! Mutta

yht'äkkiä Léonie kuiskasi hyvin hiljaa ja nopeaan:

-- Hst! Olkaa varoillanne! rouva tulee!

Rouva Titreville, pitkä vakavan näköinen nainen, astui todellakin

sisään. Tavallisesti hän oli alhaalla puodissa. Tytöt pelkäsivät häntä

kovasti sentähden, ettei hän koskaan laskenut leikkiä. Hän kulki

tarkastellen hitaasti työpöydän ympäri, jonka ääressä kaikki nyt olivat

kumartuneet työnsä yli äänettöminä ja uutterina. Hän haukkui yhtä

tytöistä hulttioksi ja pakotti hänet tekemää kaunokinkukan uudelleen.

Sitten hän meni pois yhtä jäykkänä kuin oli tullutkin.

-- Huh, huh! pani Nana toisten muristessa.

-- Hyvät neidit, hyvät neidit! sanoi rouva Lerat, joka tahtoi näyttää

vakavaa naamaa, te pakotatte minut todellakin ryhtymään sellaisiin

toimenpiteihin, jotka...

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut; ei kukaan häntä juuri pelännytkään.

Hän oli liian suvaitsevainen, aivan kuin sidottu näiden tyttöjen

seurassa, joiden silmistä loisti veitikkamaisuus: hän otti heidät usein

erikseen urkkiakseen heiltä tietoja heidän rakastajistaan, povasipa

heille joskus korteistakin, kun joku pöydännurkka sattui olemaan

tyhjänä. Hänen karkea ihonsa, hänen santarmimainen vartalonsa vavahteli

ilosta kuin juoru-akalla, heti kun vaan ruvettiin lemmenasioista

puhumaan. Rivouksista hän vain loukkaantui; jollei vain käyttänyt

raakoja sanoja, sai sanoa mitä tahansa.

Niin. Nanan hyvä kasvatus kehittyi verstaassa entistään paremmaksi.

Tietysti hänellä oli hyvät taipumuksetkin. Mutta seurustelu tuollaisten

tyttöjen kanssa, jotka jo olivat kurjuuden ja paheiden paaduttamia,

täydensi sitä. Siellä he aivan kuin päällekkäin sullottuina turmelivat

toisiaan, samoinkuin mädät omenat pilaavat samassa kopassa olevat

terveet. Tosin he ihmisten silmissä koettivat hillitä itseään, olla

esiintymättä kovin räikenemättömästi ja välttää liian ruokottomia

sanoja. Sanalla sanoen, he koettivat esiintymistavassaan matkia hienon

maailman naisia. Ainoastaan silloin, kun he olivat toistensa seurassa

tai nurkissa vetelehtimässä, tuli rivouksia kuin turkin hihasta. Jos

vaan kaksikin heistä oli yhdessä, niin he heti laskettelivat

ruokottomuuksia, nauroivat niille pakahtuakseen. Iltasin he sitten

saattelivat toisiaan kotiin: silloin he jäivät suustaan kiinni

katukäytäville kertomaan toisilleen salaisuuksia, pöyristyttäviä

juttuja, jotka panivat heidän poskensa hohtamaan tulipunaisina heidän

tuuppiessaan vastaantulijoita väen vilinässä. Sitä paitsi ei verstaan

ilma ollut terveellinen sellaisille tytöille, kuin Nana, joille vielä

ei ollut käynyt huonosti: siellä oli kapakan ja siveettömästi

vietettyjen öiden löyhkää, jota nuo kepeäjalkaiset tytöt aamulla toivat

mukanaan pörröiseksi jääneessä tukassaan, ja rutistuneissa hameissaan,

jotka heillä näyttivät olleen päällä maatessakin. Hääyön jälkeisen

päivän raukea uupumus, väsyneet silmät, nuo mustat renkaat silmien

ympärillä, joita rouva Lerat kainosti kutsui rakkauden mustelmiksi,

voipuneet lanteet, käheät äänet, kaikki tämä henki turmelusta

työpöydälle heleiden ja hentojen keinotekoisten kukkien sekaan. Nana

vainusi ja kiihtyi aina kun tunsi vieressään istuvan sellaisen tytön,

joka oli ollut tekemisissä miesten kanssa. Pitkän aikaa hän oli

asettunut istumaan ison Liisan viereen, jonka sanottiin olevan paksuna;

ja hän vilkaisi häneen kiiluvin silmin, ikään kuin olisi odottanut

hänen paisuvan ja heti sen jälkeen halkeavan. Nanalla ei ollut enää

juuri mitään uutta opittavaa, sillä hän tiesi jo kaikki, oli oppinut

kaikki Goutte-d'Orïn kadun kivityksellä. Mutta verstaassa hän huomasi

kaiken käytäntöön sovellutettuna ja se herätti hänessä vähitellen halun

yrittää sitä itse vuorostaan.

-- Täällä läkähtyy, sanoi hän lähestyen ikkunaa, ikäänkuin olisi

aikonut vetää verhoja kiinnemmä.

Mutta hän kurottautui uudestaan katselemaan oikeaan ja vasempaan.

Samassa Léonie, joka piti silmällä erästä vastapäiselle katukäytävälle

pysähtynyttä miestä, huudahti:

-- Mitä tuo ukko tuolla tekee? Hän on jo neljännestunnin aikaa

vakoillut meitä.

-- Joku katusankari, sanoi rouva Lerat, Nana, tuletko sieltä

paikoillesi! Olenhan kieltänyt sinua jäämästä ikkunaan.

Nana ryhtyi uudelleen laittamaan orvokin varsia, ja kaikki verstaassa

olijat rupesivat puhumaan miehestä. Se oli hyvin puettu, noin

viidenkymmenen vanha herra, jolla oli päällystakki yllään: hänellä oli

kalpeat, hyvin vakavat ja arvokkaan näköiset kasvot ja harmaa,

huolellisesti leikattu leuvanalusparta. Kokonaisen tunnin hän oli

seisonut rohdoskauppiaan puodin edustalla katsellen verstaan ikkunoihin

päin. Kukantekijät nauraa kikattivat, mutta se ei kuulunut kadun

vilinään; ja he kumartuivat hyvin toimessaan työnsä yli, vilkaisten

tavan takaa herraan, etteivät kadottaisi häntä näkyvistä.

-- Kas! huomautti Léonie, hänellä on monokkeli... Se on hieno herra...

Hän varmaankin odottaa Augustinea.

Mutta Augustine, suuri, ruma vaaleaverinen tyttö, vastasi pisteliäästi,

ettei hän pitänyt ukoista. Ja rouva Lerat puisti päätään ja sanoi

nyrpistäen suutaan paljon merkitsevään hymyyn:

-- Te olette väärässä, rakas lapsi; ukot ovat paljoa hellempiä.

Samassa Léonien vierustoveri, pieni, lihava tyttö, kuiskasi hänen

korvaansa muutaman sanan; ja äkkiä Léonie kaatui aivan oikonaan

tuolille, rupesi niin nauraa hohottamaan, että oli pakahtua, katseli

herraan ja nauroi yhä äänekkäämmin. Hän änkytti:

-- Niinkö! niinkö!... Voi, kuinka tuo Sophie on ruokoton!

-- Mitä hän sanoi? mitä hän sanoi? kysyivät kaikki verstaassa olijat

kärsimättömän uteliaina.

Léonie pyyhki sanaakaan sanomatta kyyneleet silmistään. Kun hän vähän

tyyntyi, rupesi hän uudelleen kukkasia laittelemaan, selittäen:

-- Sitä ei voi toistaa.

Toiset pyysivät pyytämistään, mutta hän puisti päätään ja nauraa

tyrski. Silloin Augustine, joka istui häntä lähinnä vasempaan päin,

pyysi häntä sanomaan sen hänelle hiljaa. Ja vihdoin Léonie suostui

sanomaan sen hänelle, pannen suunsa ihan hänen korvaansa kiinni.

Augustine kaatui nyt vuorostaan tuolilleen ja oli pakahtumaisillaan.

Sitten hän sanoi sen vierustoverilleen, ja niin meni puhe korvasta

korvaan, kaikkien huudahtaessa ja tyrskiessä. Kun kaikki olivat

kuulleet Sophien ruokottomuuden, he katselivat toisiinsa ja aivan

säteilivät, mutta olivat kumminkin hiukan punakoita ja hämillään. Rouva

Lerat oli ainoa, joka sitä ei tiennyt. Hän oli hyvin suuttuneen

näköinen.

-- Tuo tuollainen ei ole kohteliasta, hyvät neidit, sanoi hän. Ei pidä

seurassa koskaan kuiskutella... Se oli kai taas jotakin sopimatonta?

Sepä kaunista!

Hän ei kumminkaan uskaltanut pyytää heitä kertomaan itselleen Sophien

ruokottomuutta, vaikka hän niin kiihkeästi halusi sitä tietää. Mutta

hetken aikaa hän oli siinä pää kumarassa, tekeytyen arvokkaan

näköiseksi, ja otti osaa tyttöjen keskusteluun. Jos joku heistä sanoi

sanankaan, vaikka se olisi ollut vaikka kuinka viaton, vaikka se

esimerkiksi olisi koskenut heidän työtään, niin toiset jo käsittivät

sen rumassa merkityksessä; he kääntelivät sanoja mielessään,

antoivat niille ruokottoman sävyn ja sivumerkityksen sellaisille

yksinkertaisille lauseille kuin: »Pihtini ovat halenneet», tahi: »Kuka

täällä on ollut sorkkimassa kupissani?» Ja kaiken he asettivat

yhteyteen herran kanssa, joka kadun toisella puolella seisoi

hievahtamatta kuin kurki paikoillaan; kaikki viittaukset lopulta

kohdistuivat häneen. Kyllä hänen korvansa mahtoivat soida! Lopuksi

tytöt laskettelivat typeryyksiä koettaessaan olla sukkelia. Mutta se ei

estänyt heitä pitämästä tätä peliä hyvin hauskana, kun kerran olivat

päässeet vauhtiin; silmät pyörivät heidän päässään ja he puhuivat yhä

hurjempia asioita. Rouva Lerat ei saanut syytä suuttua, sillä he eivät

puhuneet mitään raakuuksia. Hän itse sai heidät kaikki nauramaan

kysymällä esimerkiksi:

-- Neiti Liisa, ettekö tahtoisi antaa minulle tulta? Minulta sammui

tuli.

-- Rouva Lerat'n tuli on sammunut? huusivat kaikki verstaassa olijat.

Hän tahtoi ruveta selittämään.

-- Hyvät neidit, kun tulette minun ikäisikseni...

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, kaikki vaan sanoivat, että pitäisi

pyytää tuota herraa sytyttämään rouva Lerat'n tulta.

Tästä naurun rähinästä näytti Nana enimmin nauttivan. Ei ainoakaan

kaksimielinen sana jäänyt häneltä huomaamatta. Hän lasketteli niitä

itsekin ja oli aivan haltioissaan ja ilosta pakahtumaisillaan, kun osui

oikeaan. Hän oli paheissa omalla alallaan, niinkuin kala vedessä. Ja

hän laittelikin orvokin varsia, väännellen itseään naurusta tuolillaan.

Hän oli aika näppärä, tekaisi kukanvarren vielä lyhyemmässä ajassa kuin

miehet paperossin. Kun hän vain otti kapean, vihreän paperikaistaleen

käteensä, pyöräytti sitä hyppysissään ja pisti siihen vähän liimaa,

jotta se pysyi koossa, niin siinä oli silloin valmiina nuori ja soma,

vihreä kukanvarsi, joka kelpasi vaikka naisten rintaan pistettäväksi.

Näppäryys oli hänen sormissaan, noissa kapeissa tyttöletukan sormissa,

jotka näyttivät olevan läpinäkyviä, notkeita ja hienoja. Se ei voinut

johtua muusta kuin harjaantumisesta. Hänelle annettiin kaikki varret

tehtäviksi, niin sukkela hän oli niiden valmistamisessa.

Sillä välin oli vastakkaiselle katukäytävälle pysähtynyt herra mennyt

tiehensä. Verstaassa olijat tyyntyivät ja tekivät uutterasti työtä

tukahuttavassa kuumuudessa. Kun tuli aamiaisen aika, kello kaksitoista,

niin kaikki oikoivat jäseniään. Nana, joka taas ryntäsi ikkunaan,

huusi, että hän aikoi mennä ostoksille, ja kysyi, halusivatko toiset

mitä. Léonie pyysi häntä ostamaan kahdella soulla raakkuja, Augustine

pussillisen paistettuja omenia, Liisa retiisinipun ja Sophie makkaran.

Kun hän sitten oli mennyt ulos, niin rouva Lerat, jonka mielestä hänen

ikkunaan vilkumisensa sinä päivänä tuntui vähän omituiselta, juoksi

hänen perästään, ja saavutettuaan hänet pitkillä koivillaan, hän sanoi:

-- Odotahan vähän; minä tulen kanssasi, minäkin tarvitsen jotakin.

Mutta kun he sitten tulivat puistokäytävään, huomasi rouva Lerat

äskeisen herran seisomassa siellä kuin kynttilän ja iskevän silmää

Nanalle. Tyttö punastui korvia myöten. Täti tempasi hänet käsivarresta

kadulle, mutta tuo tuntematon seurasi heitä aivan heidän kintereillään.

Vai niin! tuo katusankari oli siis siellä Nanan tähden! Olipa

todellakin kaunista, että viidentoista ja puolen vuoden vanha tyttö

tuollatavoin laahasi miehiä liepeissään! Ja rouva Lerat alkoi häntä

kiivaasti tutkia. Hyvä Jumala! Ei Nana tiennyt mitään: mies oli

kulkenut hänen perässään vain viitenä viime päivänä; tyttö ei enää

voinut pistää nokkaansakaan ulos, ilman että tapasi hänet tiellään;

hän kai oli jokin kauppias tai luunappientekijä, niin juuri,

luunappientekijä, Se teki rouva Lerat'han hyvin syvän vaikutuksen. Hän

kääntyi ja vilkaisi mieheen.

-- Hänellä näyttää olevan paksu kukkaro, sanoi hän hiljaa. Kuule,

kissanpoikaseni, tästä lähtien sinun täytyy kertoa minulle kaikki. Nyt

ei sinun enää tarvitse pelätä mitään.

He riensivät sitte pakinoiden puodista toiseen, makkarakauppiaan,

hedelmämyyjättären ja lihakauppiaan luo. Ja rasvaisiin papereihin

käärittyjä ostoksia karttui yhä enemmän heidän käsiinsä. Mutta he

olivat iloisia, heiluttivat häntäänsä, ja kääntyivät tavan takaa

hymyilemään ja iskemään tulisesti silmää. Rouva Lerat itsekin tekeytyi

niin houkuttelevaksi kuin suinkin, oli olevinaan aivan nuori tyttö,

mielistelläkseen nappitehtailijaa, joka yhä tuli heidän perästään.

-- Hän on hyvin hienon näköinen, selitteli hän, kun he paluumatkallaan

tulivat puistokäytävään. Kunhan hänellä vaan olisi rehelliset aikeet.

Kun he sitten kulkivat portaita ylös, hän näytti äkkiä muistavan

jotakin.

-- Kuulehan, sano minulle, mitä nuo neidit kuiskuttelivat toisilleen

korvaan; muistathan tuon Sophien ruokottomuuden?

Eikä Nana suinkaan kursaillut. Hän otti vain rouva Lerat'a kaulasta ja

pakotti hänet tulemaan kahta askelta alemmaksi, koska sellaista

todellakaan ei voinut sanoa ääneen porraskäytävässäkään. Ja hän

kuiskasi hänelle tuon sanan. Se oli niin raaka, että rouva Lerat vain

puisti päätään, mulkoili silmillään ja väänti suutaan. Hän oli siis

vihdoinkin saanut sen tietää, niin ettei se enää vaivannut häntä.

Kukantekijät pitivät syödessään ruuan polvillaan, ettei työpöytä

likaantuisi. He ahtoivat suuhunsa minkä vain kerkesivät; heistä tuntui

syönti ikävältä; mieluummin he käyttivät joutoaikaansa katsellakseen

ohikulkijoita tai kertoakseen toisilleen salaisuuksiaan nurkissa. Sinä

päivänä he koettivat arvailla, missä tuo äskeinen herra mahtoi olla;

varmaankin hän oli mennyt matkoihinsa. Rouva Lerat ja Nana iskivät

toisilleen silmää, mutta eivät virkkaneet mitään. Kello oli jo kymmentä

yli yhden, eikä tytöillä vielä näyttänyt olevan mitään kiirettä käydä

pihteihinsä käsiksi; mutta silloin Léonie tärähytti huulillaan prrr!

aivan kuin maalarit huutaessaan työpaikalla toisiaan, ja antoi siten

merkin rouvan tulosta. Siinä paikassa olivat kaikki tuolillaan, nenä

työssä kiinni. Rouva Titreville tuli sisälle ja teki kierroksensa

ankaran näköisenä.

Siitä päivästä lähtien rouva Lerat ajatteli vain veljentyttärensä

ensimmäistä seikkailua. Hän ei enää koskaan laskenut häntä silmistään

ja saattoi hänet kotiin aamuin ja illoin, puhellen aina vain

vastuunalaisuudestaan. Se tosin ikävystytti Nanata: mutta hän tuli

kumminkin hieman pöyhkeäksi siitä, että häntä vartioitiin kuin mitäkin

aarretta; ja ne keskustelut, joita nämä molemmat naiset pitivät

kulkiessaan kadulla, nappitehtailija kintereillään, kiihottivat Nanata

niin, että hän olisi mieluummin halunnut ottaa koko askeleen. Hänen

tätinsä ymmärsi hyvin tämän tunteen; nappitehtailijakin, tuo jo ijäkäs

ja säädyllinen herra, säälitti häntä, sillä kypsyneemmällä ijällä

heränneillä tunteilla on aina juuret syvemmällä. Mutta hän oli

varuillaan. Kyllä tuo mies saisi kulkea hänen ruumiinsa yli, ennenkuin

pääsisi tytön kimppuun. Eräänä iltana hän lähestyi herraa ja sanoi

hänelle vasten naamaa, ettei tuollainen perästä juoksenteleminen ollut

sopivata. Herra tervehti häntä kohteliaasti, sanomatta sanaakaan

aivankuin vanha sotilas, joka on tottunut esimiestensä tiuskaamisiin.

Rouva Lerat ei todellakaan voinut suuttua; nappitehtailija oli kovin

hieno tavoiltansa. Ja kun kuljettiin verkalleen työpajasta kotiin päin,

sai Nana käytännöllisiä neuvoja rakkausasioissa ja kuuli kaikenlaisia

juttuja nuorista tytöistä, jotka olivat perästäpäin joutuneet katumaan,

että olivat ruvenneet tekemisiin miesten kanssa; silloin tytön silmät

loistivat himokkaina hänen kalpeissa kasvoissaan.

Mutta eräänä päivänä oli nappitehtailija Fauboug-Poissonnière-kadulla

rohjennut pistää nokkansa veljentyttären ja tädin väliin,

kuiskutellakseen sopimattomuuksia. Ja silloin rouva Lerat pelästyi,

sanoi, ettei enää voinut vastata itsestäänkään ja kertoi veljelleen

kaikki tyyni. Silloin tuli toinen ääni kelloon. Coupeaulaisten luona

syntyi aika meteli. Ensin levyseppä antoi Nanalle kepistä. Mitä täytyi

hänen kuulla? Tuo tytönhetale kiemaili ukkoja miellyttääkseen! Vai

semmoisia! Jos hänet yllätettäisiin kadulla itseään nuoleskeluttamasta,

niin seuraukset olisivat varmat; Coupeau katkaisisi häneltä kaulan, ja

vähän joutuin! Olihan aivan kuulumatonta, että tuollainen räkänokka

rupesi tahraamaan koko perheen mainetta. Ja hän ravisteli häntä,

sanoen, että hänen, piru ollen, tuli pysyä aisoissaan, sillä tästä

lähtien hän itse aikoi pitää tyttöä silmällä. Heti kun Nana tuli

kotiin, toimitti isä tarkastuksen ja katsoi häntä suoraan silmiin,

päästäkseen selville siitä, eikö hänellä tullessaan ollut

silmäluomellaan tuollaista pientä suudelmaa, joka painautuu niille

aivan melutta. Coupeau nuuski ja käänteli tytärtään. Eräänä iltana Nana

sai läksytyksen sentähden, että isä oli huomannut mustan pilkun hänen

kaulallaan. Tuo tytönriiviö uskalsi väittää, ettei se ollut mikään

suudelmamerkki; niin, hän sanoi sitä aivan yksinkertaisesti

mustelmaksi, jonka oli saanut pelihdellessään Léonien kanssa. Kyllä

Nana oli saapa mustelmia vastakin, sillä Coupeau aikoi estää hänen

rakastelunsa, vaikka hänen täytyisi katkaista häneltä käpälät.

Toisinaan kun Coupeau oli hyvällä päällä, hän pilkkasi ja laski leikkiä

tytöstä. Niin, kyllä hän oli aika maukas pala miehille, litteä kuin

kampela, ja lisäksi hänellä oli niin suuret kuopat olkapäissä, että

niihin mahtui koko nyrkki! Nana, jota lyötiin kaikellaisista pahoista

teoista, joihin hän oli syytön, ja joka aina vain sai kuulla isältään

raakuuksia ja kauheita syytöksiä, alistui niihin ääneti, mutta äreänä

kuin ahdistettu metsän peto.

-- Jätä hänet rauhaan! sanoi Gervaise, joka oli miestään järkevämpi.

Kun noin aina vain puhut hänelle tuollaista, niin hän lopuksi rupeaa

sitä himoitsemaan.

Niin, tyttö alkoi todellakin himoita sitä! Keikailemisen halu oli

nimittäin mennyt aivan hänen veriinsä, niinkuin isä Coupeau sanoi.

Mutta kunniallisenkin tytön himot olisivat voineet herätä sellaisesta,

kuin olisi aina kuullut samaa jankutettavan. Noista ijankaikkisista

saarnoista oppi tyttö sellaistakin, jota hän ei ennen tiennyt, mikä

muutoin oli hyvin ihmeellistä. Silloin Nana vähitellen sai

kaikenmoisia kummallisia tapoja. Eräänä aamuna Coupeau huomasi hänen

ottavan paperitötteröstä jotakin ja hankaavan sitä naamaansa. Se oli

puuteria ja sitä tyttö hupakko hieroi ihoonsa, vaikka se ilmankin oli

hienoa kuin silkki. Silloin isä otti paperitukon ja hankasi sillä

tyttärensä kasvoja, niin että olivat tulla vereslihalle, ja haukkui

häntä myllärin tytöksi. Toisen kerran Nana toi tullessaan punaisia

nauhoja, korjaillakseen tuota vanhaa, mustaa hatunrähjää, joka häntä

hävetti niin kovasti. Coupeau kysyi raivoissaan, mistä Nana oli saanut

nuo nauhat. Oliko hän tienannut ne selällään, vai oliko hän ehkä

varastanut ne? Vetelehtijä tai varas hän oli, ehkäpä jo molempiakin.

Useita kertoja näki Coupeau siten Nanan käsissä kauniita esineitä,

milloin karneolisormuksen, milloin pitsillä varustettuja kalvosimia,

milloin tuollaisen litteän sydämen, medaljongin, jota tytöt pitivät

nisiensä välissä. Coupeau tahtoi murskata kaikki; mutta tyttö puolusti

kapineitaan vimmatusti: ne olivat hänen omia tavaroitaan, hän oli

saanut tai vaihtanut niitä naistovereiltaan verstaassa. Sydämen hän oli

löytänyt Abukirin kadulta. Kun Coupeau polki tuon sydämen kenkänsä

korolla rikki, jäi Nana seisomaan suorana, kalpeana ja kiukkuisena, ja

joutui niin sisällisen kiihkon valtaan, että halusi syöksyä isänsä

päälle riistämään häneltä jotakin. Kahden vuoden ajan oli hän uneksinut

saavansa tuollaisen sydämen, ja nyt tuo mies polki sen mäsäksi. Ei, se

oli Nanan mielestä jo liikaa, siinä oli vihdoinkin kylliksi.

Muutoin johtui se tapa, jolla Coupeau aikoi opastaa ja vartioida

Nanata, enemmän ärsytyksen halusta kuin kunniantunnosta. Usein hän oli

väärässä ja hänen väärä menettelynsä teki tytön aivan epätoivoiseksi.

Nana alkoi jäädä pois verstaasta; kun sitte levyseppä antoi hänelle

selkään, niin tyttö teki pilkkaa hänestä ja sanoi, ettei enää tahtonut

mennä Titrevillen verstaaseen, koska hänet siellä pantiin istumaan

Augustinen viereen, jonka henki aina haisi, ties mitä hän sitten oli

syönyt. Silloin Coupeau saattoi itse hänet Kairon kadulle ja pyysi

rouvaa asettamaan hänet rangaistukseksi aina Augustinen viereen. Kahden

viikon aikana hän joka aamu vaivasi itseään menemällä Poissonnièren

portilta saattamaan Nanata aina verstaan ovelle saakka. Hän jäi vielä

viideksi minuutiksi seisomaan katukäytävälle, ollakseen varma siitä,

että tyttö oli mennyt sisään. Mutta kun hän eräänä aamuna pysähtyi

erään toverinsa seurassa viinikauppiaan luo Saint-Denis'n kadulla, niin

hän kymmenen minuutin päästä näki tytön juoksevan aika kyytiä katua

alaspäin, heitellen häntäänsä. Kahden viikon ajan oli hän antanut

isänsä seisoa siinä ovella ja hiipinyt toiseen kerrokseen, sen sijaan

että olisi mennyt verstaaseen, ja istuutunut portaille odottamaan,

kunnes isä oli mennyt tiehensä. Kun Coupeau tahtoi siitä syyttää rouva

Lerat'a, niin tämä vastasi hänelle terävästi, ettei hän aikonut ottaa

läksytystä vastaan: hän oli sanonut veljensä tyttärelle kaikki, mitä

hänellä oli sanottavaa miehiä vastaan; se ei ollut hänen syynsä, jos

tyttö yhä halusi olla miesten kanssa tekemisissä; nyt hän pesi kätensä

ja vannoi, ettei enää sekaantuisi koko asiaan, sillä hän tiesi nyt,

mitä hän tiesi, oli kuullut, mitä perheen kesken juoruttiin, miten

häntä oli uskallettu syyttää siitä, että hän muka itsekin rupesi

joutumaan Nanan kanssa hunningolle ja että hän muka tunsi rietasta iloa

siitä, kun näki Nanan aivan silmiensä edessä lankeavan. Muutoin Coupeau

sai kuulla rouva Titrevilleltä, että Nanan oli viekotellut työstä pois

eräs kukkastentekijöistä, tuo Léonien hutale, joka äskettäin oli

jättänyt kukkaisten laittamisen sikseen, voidakseen elää kuin viimeistä

päivää. Epäilemättä Nana jonka ainoana mielitekona oli makeisten syönti

ja toimettomana vetelehtiminen kaduilla, olisi vielä voinut mennä

naimisiin ja saada myrttiseppeleen otsalleen. Mutta perhana! silloin

piti pitää kiirettä, jos mieli antaa hänet miehelle vielä ehyenä,

puhtaana ja hyvässä kunnossa, yhtä täydellisenä kuin kunniansa tuntevat

neitoset.

Kotona Goutte-d'Or'in kadun varrella puhuttiin Nanan ukosta, aivan kuin

kaikki olisivat hänet tunteneet. Hän oli yhä edelleen hyvin kohtelias,

vieläpä vähän arkakin, mutta itsepäinen ja kärsivällinen kuin piru; hän

kulki aina Nanan jäljessä kymmenen askeleen päässä hänestä ikäänkuin

tottelevainen koira. Joskus hän tuli pihallekin. Rouva Gaudron tapasi

hänet eräänä iltana toisen kerroksen portaitten käänteessä,

livistämässä pakoon kaidepuuta pitkin, pää kumarassa, veri kuumana ja

peloissaan. Ja Lorilleux'läiset uhkasivat muuttaa pois koko talosta,

jos heidän veljentyttärensä vielä kulettaisi miehiä hännässään, sillä

alkoi jo käydä inhottavaksi, kun portaat aina olivat täynnä miehiä, ja

kun ei enää voinut mennä ulos tapaamatta heitä joka portaalla

nuuskimassa ja odottamassa; olisi todellakin voinut luulla, että siinä

päässä taloa säilytettiin jotakin ihmeellistä ulkomaan elävää, jota

kaikki tulivat katsomaan. Bochelaiset surkuttelivat herra raukan

kohtaloa; olihan hän kunnianarvoinen mies, joka oli pikeentynyt tuohon

kepeäjalkaiseen tyttöön. Ja sitä paitsi hän oli liikemies, he olivat

nähneet hänen nappitehtaansa Villetten bulevardin varrella; hän olisi

voinut tehdä jonkun kunniallisen tytön onnelliseksi, jos sallimus olisi

saattanut sellaisen hänen tielleen. Portinvartijan väki oli ottanut

hänestä tarkan selon, ja sen nojalla kaikki sen kaupunginosan asukkaat,

Lorilleux'läisetkin tunsivat syvää kunnioitusta ukkoa kohtaan,

nähdessään hänen kulkevan Nanan kintereillä huuli lerpallaan, naama

kalpeana ja harmaa parta huolellisesti leikattuna.

Ensimmäisen kuukauden aikana tuotti ukko Nanalle paljon hauskuutta.

Kyllä maksoi vaivan nähdä hänet siinä alinomaa hääräämässä hänen

ympärillään. Oli se koko peijakas! Milloin vain pääsi lähelle, kopeloi

hän hänen hameensa takapuolta väentungoksessa, olematta niinä

miehinäkään. Ja minkälaiset jalat hänellä oli! Hienot rimpulat,

aivankuin tulitikut! Päälaella hänellä ei ollut niin haiventakaan,

mutta sen sijaan neljä sileäksi kammattua hiusta niskassa, niin että

Nanan aina teki mieli kysyä häneltä sen parturinsällin osotetta, joka

oli pannut hänen tukkansa jakaukselle. Voi mikä ukon rähjä hän oli!

Hänelle sai nauraa pakahtuakseen.

Mutta kun nappitehtailija ei jättänyt Nanata hetkeksikään rauhaan, niin

sepä ei tuntunut tytöstä enään kovinkaan hauskalta. Hän tunsi salaista

pelkoa tuota miestä kohtaan ja olisi huutanut, jos hän olisi ruvennut

lähentelemään häntä. Usein kun Nana pysähtyi kultasepän puodin ikkunan

eteen, hän kuuli ukon yht'äkkiä ihan takanaan änkyttävän yhtä ja

toista. Ja kaikki, mitä hän siinä sanoi, oli totta; Nana olisi

mielellään tahtonut saada samettinauhasta riippuvan ristin kaulaansa,

tai pienet verenpisaran kokoiset koralli-korvarenkaat. Mutta vaikka hän

ei olisikaan niin kiihkeästi halunnut koristeita itselleen, ei hän

todellakaan voinut enää esiintyä yhtä huonosti puettuna kuin tähän

asti; hän ei olisi enää viitsinyt paikkailla vaatteitaan Kairon kadun

verstaasta keräämillään nauhanpätkillä, ja varsinkin hän oli

kyllästynyt hatunrähjäänsä, jota koristaakseen hän oli pimittänyt rouva

Titrevilleltä kukkia. Kun Nana siinä kaiken ikkunoista säteilevän

loisteen häikäisemänä kahlasi katulätäköissä, joista ohi ajavat vaunut

räiskyttivät kuraa hänen päälleen, sai hän mielitekoja, jotka hiukoivat

hänen vatsaansa kuin kovin nälkä; hän tahtoi hienoja vaatteita

päälleen, päästä ravintoloihin syömään, käydä teatterissa ja saada

oman, hyvin kalustetun huoneen. Hän pysähtyi aivan kalpeana kiihkeästä

halustaan; hänestä tuntui ikäänkuin Pariisin katukivityksestä olisi

kuumuus noussut hänen reisiinsä; hänen olisi julmasti tehnyt mieli

haukata palanen niistä nautinnoista, jotka joka askeleella katukäytävän

vilinässä häntä houkuttelivat. Ja juuri silloin oli ukko kuin tilattuna

kuiskuttelemassa hänen korvaansa kaikellaisia ehdotuksia. Voi kun Nana

mielellään olisi paiskannut hänelle kättä, ellei hän olisi pelännyt

häntä ja tuntenut sisällistä vastenmielisyyttä, joka sai hänet yhä

lujemmin kieltäytymään; ja kaikista pahoista taipumuksistaan huolimatta

hän vihasi ja inhosi tuota tuntematonta miestä.

Mutta talven tullessa kävi elämä Coupeaulassa sietämättömäksi. Joka

ilta sai Nana selkäänsä. Kun isän käsi oli lyömisestä lapaantunut, sai

Nana äidiltään korvatillikoita, että oppisi käyttäytymään ihmisiksi.

Usein kaikki olivat yhdessä mylläkässä; kun toinen vanhemmista löi

Nanata, niin toinen puolusti häntä, kunnes kaikki kolme lopuksi

kierivät lattialla astian sirpaleiden seassa. Sitä paitsi ei ruokaa

ollut koskaan riittämään asti ja huoneessa oli kylmä kuin haudassa. Jos

tyttö osti itselleen jonkin pikkuesineen, kaulanauhan tai

kalvosinnapit, niin vanhemmat ottivat ne häneltä takavarikkoon ja

veivät panttilaitokseen. Muuta ei Nana voinut sanoa omakseen kuin

korvatillikat, joita hän sai illalla, ennenkuin pani maata

ryysyläjälleen: siinä hän sitten värjötti lyhyen hameensa alla, joka

hänellä oli ainoana peittonaan. Ei, tätä kirottua elämää ei saanut

jatkua, hän ei tahtonut täällä henkeään heittää. Hänen isänsä ei ollut

pitkiin aikoihin välittänyt hänestä ollenkaan; kun miehestä tulee

sellainen patajuoppo, kuin hänen isänsä, ei hän enää olekkaan mikään

isä, vaan saastainen elukka, josta tahtoo päästä erilleen, niin pian

kuin mahdollista. Ja nyt äitikin vuorostaan kävi päivä päivältä yhä

vieraammaksi hänen tunteilleen. Hänkin juopotteli, meni mielellään

hakemaan miestään ukko Colomben luota, sillä hän toivoi, että siellä

tarjottaisiin naukkuja; ja hän istuutui mukavasti pöydän ääreen,

osottamatta ensinkään sitä vastenmielisyyttä, joka oli vallannut hänet

ensi kerralla siellä käydessään, tyhjensi lasit yhdellä kulauksella,

hankaili kyynäspäitään tuntimääriä pöytää vasten, ja kun hän lähti

pois, oli hänellä silmät pullistumaisillaan kuopistaan. Kun Nana

kulkiessaan Ansan ohi näki äitinsä istua retkottavan perällä räyhäävien

miesten keskellä, nenä lasissa kiinni, niin hän kävi kiukusta

kalpeaksi, sillä nuoriso, jota luonto vetää toisellaisiin nautinnoihin,

ei voi käsittää juopottelun tuottamaa huvitusta. Sellaisina iltoina

tuntui koti Nanasta kauhealta; isä juovuksissa ja äiti juovuksissa, ei

niin murentakaan leipää ja huone täynnä liköörin löyhkää, kuin mikäkin

kapakka. Ei pyhimyskään olisi voinut jäädä sinne. Ei siis ollut

ihmeellistä, että Nana viimein pisti pillinsä pussiin ja lähti sieltä

tiehensä; vanhemmat saivat syyttää itseään siitä, että olivat

karkottaneet hänet kotoa pois.

Eräänä lauvantaina tapasi Nana kotiin tullessaan isänsä ja äitinsä

kauheassa tilassa. Coupeau makasi poikkipuolin vuoteella ja kuorsasi.

Gervaise istui käppyrässä tuolilla ja pyöritteli päätään, tuijottaen

silmät sameina tyhjään ilmaan. Hän oli unhottanut lämmittää

päivälliseksi lihaliemen tähteen. Niistämätön kynttilä valaisi tämän

pahnan inhottavaa kurjuutta.

-- Vai sinä se olet, sen retkale? änkytti Gervaise. Kyllä sinä kohta

saat lämpimät tuliaiset isältäsi.

Nana ei sanonut sanaakaan, seisoi siinä aivan kalpeana ja katseli

kylmää uunia, tyhjää pöytää ja hämärää huonetta, jonka nuo molemmat

juopporentut eläimellisyydellään tekivät vieläkin kamalammaksi. Hän ei

ottanut hattua päästään, kulki vain kerran huoneen ympäri, avasi sitten

hammasta purren oven ja lähti ulos.

-- Aiotko mennä? kysyi hänen äitinsä voimatta kääntää päätään.

-- Aion; unohdin jotakin. Tulen kohta takaisin... Hyvästi!

Mutta hän ei palannutkaan. Seuraavana päivänä Coupeaulaiset pohmelosta

selvittyään tappelivat ja syyttivät toisiaan Nanan karkaamisesta. Hän

oli jo kaukana, jos oli juossut sitä menoaan. Vanhempain olisi pitänyt

mennä panemaan suolanrae hänen häntänsä alle, niinkuin lapsia neuvotaan

tekemään varpusille, niin ehkä vielä olisivat saaneet tytön kynsiinsä.

Se oli ankara isku, joka syöksi Gervaisen entistään syvemmälle; sillä

huolimatta lehmistymisestään hän tunsi vallan hyvin, että hänen

tyttärensä, joka oli joutumassa miesten käytettäväksi, sai hänetkin

lankeemuksellaan vaipumaan syvemmälle; ja varsinkin nyt, kun hänellä ei

enää ollut yhtään lasta, josta tarvitsisi välittää, hän tunsi

vajoavansa aivan kuilun pohjaan asti. Niin tuo turmeltunut tytönhetale

oli mennessään vienyt ryvettyneissä liepeissään viimeisenkin hitusen

hänen kunniallisuudestaan. Kolmena päivänä peräkkäin Gervaise joi

itsensä sikahumalaan, raivosi, pui nyrkkiä ja syyti suustaan kauheita

sanoja tytärluuskastaan. Coupeau taas oli ollut kiertelemässä

ulkobulevardeilla, missä hän oli nuuskinut kaikkia ohikulkevia

naikkosia, ja poltteli nyt aivan tyynenä piippuaan; vain silloin, kun

hän istui pöydän ääressä, nousi hän välistä tuoliltaan, huitoi veistä

kädessään ja huusi, että hänen maineensa oli tahrattu; mutta sitten hän

istuutui taas keittoa syömään.

Talossa sellaisessa, josta tytöt karkailivat joka kuukausi, aivan kuin

kanarialinnut, joiden häkin ovi on jätetty auki, ei Coupeaulaisia

kohdannut onnettomuus kummastuttanut ketään. Mutta Lorilleux'läiset

riemuitsivat. He olivat ennustaneet, että tytölle kävisi huonosti. Se

oli Coupeaulaisille oikein, sillä kaikki kukkastentekijät joutuivat

huonoille jäljille. Bochelaiset ja Poissonilaiset ilkkuivat samalla

tapaa, tekeytyen siveellisyyden innokkaimmiksi puoltajiksi. Lantier

yksin puolusti Nanata. Hyvä Jumala! selitti hän hurskaan näköisenä,

epäilemättä tuollainen keikaileva naikkonen loukkasi kaikkia hyviä

tapoja; mutta, lisäsi hän silmää iskien, olihan, piru vie, tyttö aivan

liian kaunis jäädäkseen niin nuorena kurjuuteen nääntymään.

-- Oletteko kuulleet? huusi rouva Lorilleux eräänä päivänä Bochelaisten

huoneessa, jossa koko seurue joi kahvia, Nilkuttaja on itse myynyt

lapsensa; se on yhtä totta kuin että päivä paistaa... Niin, hän on

myynyt hänet; siihen minulla on todistajia!... Tuo ukko, joka on nähty

aamuin ja illoin porraskäytävässä, on jo käynyt maksamassa ensi osan

hinnasta. Sehän on selvä kuin päivä! Ja eilen tuo tytönhutale ja hänen

ukonrähjänsä on nähty yhdessä Ambigu-teatterissa... Panen pääni

panttiin, että he ovat samassa juonessa, se on ihkosen totta!

Käytiin jälleen kahviin käsiksi ja pohdittiin asiata. Kun oikein

ajatteli, oli kaikki tuo hyvin mahdollista; tapahtui niitä

ihmeellisempiäkin asioita. Ja koko korttelissa rupesivat kohta kaikki

ihmiset, joilla oli olevinaan paraimmat tiedot asioista, juoruamaan

että Nilkuttaja oli myönyt tyttärensä.

Tähän aikaan Gervaise vietti hyvin kurjaa elämää, sillä hän antoi

palttua koko maailmalle. Vaikka häntä olisi kutsuttu kadulla varkaaksi,

ei hän olisi kääntänyt päätään. Hän ei enään ollut työssä rouva

Fauconnier'n luona, sillä tämän oli täytynyt ajaa hänet ulos kuukausi

sitten, välttääkseen ikävyyksiä. Muutaman viikon sisään hän pyrki

työhön kahdeksan pesijättären luo; hän oli kaksi tai kolme päivää

kussakin pesulaitoksessa, ja sai sitten lähtöpassin, sillä hän oli

huolimaton ja epäsiisti, turmeli työnsä ja alkoi jo unhottaa entistä

ammattiaan. Kun hän vihdoin itsekin tunsi olevansa kykenemätön

silittäjän toimeen, päätti hän jättää sen ja rupesi käymään päivisin

pesemässä Uuden kadun pesulaitoksessa; kahlaamaan kuravedessä,

hankaamaan likaa irti ja alentumaan uudelleen toimittamaan

rasittavimpia, ja samalla halvimpia töitä, sellaiseen hän vielä pystyi,

samalla kuin hän siten otti askeleen eteenpäin nöyryytyksen tiellä.

Pesulaitoksessa työskenteleminen ei totisesti häntä kaunistanut. Hän

oli aina sieltä tullessaan kalpea naamaltaan ja märkä kuin uitettu

koira. Sen lisäksi hän kävi yhä lihavammaksi, huolimatta siitä, ettei

hänellä useinkaan ollut mitään syötävää, ja hänen jalkansa panivat niin

viittäkolmatta, ettei hän enään juuri voinut kulkea kenenkään vieressä,

sillä hän oli survaista toisen kumoon joka askeleella, niin pahasti hän

ontui.

Onhan luonnollista, että kun menee siihen määrään alaspäin, niin kaikki

naisellinen kunniantunto haihtuu kuin tuhka tuuleen. Gervaise oli

tukahuttanut entisen ylpeytensä, kiemailemisensa, sekä rakkauden, ja

kohteliaan kunnioituksen kaipuun. Häntä sai potkia vaikka mihin

paikkaan, sekä eteen että taakse, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä

hän oli tullut liian veltoksi ja pehmeäksi. Sen vuoksi olikin Lantier

kokonaan jättänyt hänet; hän ei enää nipistänyt häntä edes näönkään

vuoksi; eikä Gervaisekään näyttänyt huomaavan, kuinka nämä heidän

kauvan aikaa kestäneet välinsä vähitellen alkoivat kylmetä

molemminpuolisesta toisiinsa kyllästymisestä ja kuinka ne sitten

päättyivät kokonaan. Gervaise oli siten mielestään päässyt

vaivaloisesta virastaan. Lantier'n ja Virginienkin väliset

suhteet jäivät häneen aivan koskematta, sillä hän oli tullut

välinpitämättömäksi kaikista niistä tyhmyyksistä, joista hän ennen

nosti niin suurta melua. Hän olisi vaikka näyttänyt heille tulta, jos

he olisivat tahtoneet. Kaikki tiesivät nyt vallan hyvin, että

hatuntekijä ja höysteidenmyyjätär pitivät yhtä. Se olikin heille hyvin

mukavaa, sillä tuolla Poissonin tolvanalla oli joka toinen yö

palvelusvuoro, jolloin hänen täytyi värjöttää autioilla katukäytävillä,

sillä aikaa kun hänen vaimonsa ja naapuri kotona lämmittelivät

toistensa jalkoja. Eivätkä he pitäneet mitään kiirettä; he kuulivat

hänen kengänkorkojensa kapsahtavan, kun hän hitain askelin kulki puodin

ohi pimeällä, tyhjällä kadulla, mutta eivät he silti viitsineet nostaa

nokkaansa peitteen alta. Eihän poliisi tiedä mistään muusta, kuin mikä

kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Ja he jäivät rauhassa päivänkoittoon

asti vahingoittamaan hänen omaisuuttaan sill'aikaa kun tämä

yksivakainen mies valvoi toisten omaisuutta. Koko Goutte-d'Or'in

kortteli nauraa virnotti tälle hauskalle kujeelle. Ihmisten mielestä

oli tämä esivallan pettäminen hyvin hullunkurista. Lantier oli muutoin

kokonaan ottanut tämän kolkan haltuunsa. Puodin mukana seurasi

emäntäkin. Hän oli juuri päässyt syömästä pesijätärtä; ja nyt hän

paraikaa jyrsi höysteidenmyyjätärtä; jos niin tarvittiin, niin kyllä

hänellä oli tarpeeksi avara kita nielläkseen vielä rihkamatavaroiden

myyjättäriä, paperikaupan omistajia ja muotikauppiaita toisen toisensa

jälkeen.

Ei koskaan ole nähty kenenkään miehen niin kierittelevän makeisissa

kuin Lantier. Hän oli todellakin tehnyt oikean valinnan kehottaessaan

Virginietä perustamaan makeiskaupan. Hän oli liiaksi provençelainen

voidakseen olla pitämättä imelistä tavaroista; hän olisi nimittäin

tahtonut elää paljaista pastilleista, pompommeista, sokerimanteleista

ja suklaasta. Varsinkin sokerimanteleista tuli vaahto hänen huulilleen,

niin ne kutkuttivat hänen kurkkuaan. Vuoden ajan hän oli elänyt

pelkästään makeisista. Hän avasi laatikot ja mätti housuntaskunsa

täyteen, kun Virginie oli pyytänyt häntä pitämään puotia silmällä.

Usein kun hän jutteli siellä viiden tai kuuden ostajan kanssa, otti hän

peiton jostakin myymäpöydällä olevasta pöntöstä, pisti siihen kätensä

ja nakersi sitten jotakin: pönttö jäi auki ja tyhjentyi. Siihen ei

enään kiinnitetty sen suurempaa huomiota; Lantier sanoi itse, että

hänellä oli oikein vimma siihen. Sitten hän uskotteli saaneensa

parantumattoman yskän, kurkkukatarrin, jota hän sanoi rohdottelevansa.

Hän ei vieläkään ollut missään työssä, mutta hänellä oli suunnitelmia,

jotka vähitellen kävivät yhä suuremmoisemmiksi; siihen aikaan hän

sommitteli erästä oivallista keksintöä, hattu-sateenvarjoa, hattua,

joka muuttui päässä suojustimeksi heti ensimäisten sadepisarain

pudotessa; hän lupasi Poissonille toisen puolen voitosta ja lainaili

häneltä kokeisiin kahdenkymmenen francin kolikoita. Sillä välin suli

puoti hänen suussaan; kaikki tavarat menivät sitä tietä, jopa

suklaasikarit ja punaiset karamelli-piiputkin. Kun hänellä jo oli maha

pakoillaan makeisista, ja kun hän hellyyden puuskassa viimeiseksi

herkukseen suuteli emäntää jossain puodin nurkassa, oli hän tämän

mielestä aivan sokeroitu ja hänen huulensa kuin sokerimantelit. Kylläpä

kelpasi suudella sellaista miestä! Hän oli todellakin muuttumassa

pelkäksi hunajaksi. Bochelaiset sanoivat, ettei hänen tarvinnut muuta

kuin pistää sormensa kahvin sekaan, niin siitä tuli kuin siirappia.

Lantier, jonka tämä alituinen makeisten syönti teki helläksi, oli

isällinen Gervaiseä kohtaan. Hän antoi hänelle neuvoja ja torui häntä

siitä, ettei hän enää pitänyt työstä. Mitä hittoa! Pitäisihän hänen

ikäisensä vaimon osata palata järkiinsä! Ja hän syytti häntä siitä,

että hän aina oli ollut sellainen herkkusuu. Mutta kun täytyy ojentaa

auttavaa kättänsä sellaisillekin, jotka sitä eivät oikeastaan

ansaitseisikaan, niin koetti hän hankkia Gervaiselle pikkutöitä. Siten

hän oli saanut Virginien suostumaan siihen, että Gervaise tuli kerran

viikossa pesemään puotia ja kamareja; hän oli kyllä tottunut käyttämään

lipeävettä; ja joka kerran hän ansaitsi sillä kolmekymmentä souta.

Gervaise tuli lauvantaiaamuna, toi muassaan ämpärin ja harjan eikä

näyttänyt ollenkaan kärsivän siitä, että hänen täytyi tulla

toimittamaan pesuakan likaista ja halpaa tointa samassa huoneessa,

jossa hän ennen oli ollut emäntänä, ollessaan vielä kaunis,

vaaleaverinen nainen. Se oli viimeinen alennus, viimeinen kolaus hänen

ylvästelylleen.

Eräänä lauvantaina hänellä oli aika lailla työtä. Oli satanut kolme

päivää päästään ja ostajat näyttivät tuoneen jaloissaan puotiin koko

korttelin kuran. Virginie oli myymäpöydän takana; hän koetti esiintyä

hienon naisen tavoin, hyvin kammattuna, matala kaulus kaulassa ja

pitsikalvosimet käsissä. Hänen vieressään istui punaisella sametilla

päällystetyllä kapealla penkillä Lantier leveänä ja itsetietoisen

näköisenä, aivan kun hän olisi ollut puodin oikea omistaja; hän pisti

kätensä välinpitämättömästi minttupastillipönttöön, saadakseen tapansa

mukaan makeisia purtavaksi.

-- Katsokaahan, rouva Coupeau! huudahti Virginie, joka nyrpistynein

huulin seurasi pesijättären työtä, te olette jättäneet likaa tuonne

nurkkaan. Hangatkaapa vähän paremmin sieltä!

Gervaise totteli. Hän palasi nurkkaan ja rupesi pesemään toiseen

kertaan. Hän oli polvillaan lattialla likavedessä, aivan kaksinkerroin,

jäykät, siniset käsivarret ulospäin koukistettuina. Hänen vanha,

likomärkä hameensa oli tarttunut takapuoleen kiinni. Hän oli siinä

lattialla aivan kuin mikäkin ryysyläjä, tukka epäjärjestyksessä, ja

liivin reijistä näkyi hänen pöhöttynyt ruumiinsa, jossa pehmeät

lihakset liikkuivat, pyörivät ja hyppelivät niistä ankaroista

ponnistuksista, joita hän teki hangatessaan lattiaa; ja hän oli niin

palavissaan, että hänen kasvoistaan, jotka olivat kokonaan hien

vallassa, tippui suuria vesikarpaloita.

-- Kuta enemmän käyttää hartiavoimaa, sitä kiiltävämpää jälkeä tulee,

sanoi Lantier painokkaasti, suu täynnä pastilleja.

Istuen selkä kenossa kuin mikäkin prinsessa ja silmät puoleksi ummessa,

Virginie seurasi yhä pesua ja teki siitä muistutuksia.

-- Vielä vähän oikeaan. Tällä kertaa peskääkin paneelaus hyväksi.

Muistakaa, etten ollut tyytyväinen viime lauvantaiseen työhönne. Siihen

oli jäänyt vielä pilkkuja.

Ja molemmatkin, sekä hatuntekijä että höysteidenmyyjätär, pöyhistelivät

itseään vielä enemmän, aivan kuin olisivat istuneet valta-istuimella,

Gervaisen hääriessä heidän jaloissaan mustassa liassa. Virginie

varmaankin iloitsi, sillä hänen kissansilmänsä sinkauttivat hetken

aikaa keltaisia kipinöitä, ja hän katseli Lantier'hen hienostaan

hymyillen. Vihdoinkin oli hän siis saanut hyvitystä pesulaitoksessa

aikoinaan saamastaan selkäsaunasta, jota hän aina oli pitänyt

mielessään!

Kun Gervaise lakkasi hankaamasta kuului perähuoneesta sahan ritinää.

Avoimen oven läpi näkyi pihaikkunasta tulevaa hämärää valoa vasten

Poissonin profiili, kun hän siinä istui käyttämässä vapaapäiväänsä

tehdäkseen mielityötään, pieniä rasioita. Hän sahaili erittäin

huolellisesti lehtikuvioita sikarilaatikon mahonkipuuhun.

-- Kuulkaapas, Badingue! huusi Lantier, joka pelkästä ystävyydestä oli

alkanut uudelleen kutsua häntä tällä liikanimellä; minä tilaan teiltä

tuon laatikon lahjaksi eräälle neidille.

Virginie nipisti häntä, mutta hatuntekijä yhä vain hymyillen kosti

tämän pahan hyvällä, ja kuljetti salaa kättään hänen polveaan pitkin

myömäpöydän alle; ja hän veti sen taas pois aivan luonnollisen

näköisenä, kun Poisson nosti päätään, jossa punainen parta ja viikset

törröttivät kelmeästä naamasta.

-- Aioin juuri, sanoi poliisi, valmistaa tämän teille, Auguste. Se

olisi muisto ystävyydestämme.

-- No hitto soikoon, silloin pidän itse tuon pikku kapineenne! sanoi

Lantier nauraen. Minä panen sen kaulaani nauhasta riippumaan.

Sitten hän huudahti äkkiä, aivan kuin tämä ajatus olisi herättänyt

hänessä toisen:

-- Johtui tässä mieleeni, että tapasin Nanan eilen illalla.

Tästä äkillisestä uutisesta tuli Gervaise niin liikutetuksi, että lensi

istualleen keskelle likavesilätäkköä, joka ulottui yli koko puodin.

Siihen hän jäi ryyhöttämään hikisenä, hengästyneenä, harja kädessä.

-- Vai niin! huokasi hän vain.

-- Niin, kun kuljin Martyr-katua alaspäin, näin erään edelläni kulkevan

tytön vääntelevän häntäänsä erään ukon käsikynkässä kulkiessaan, ja

sanoin itsekseni: Tuon pempun minä tunnen... Kiirehdin silloin kulkuani

ja tulin seisomaan ihan nenäkkäin meidän Nanan kanssa... No, ei teillä

ole mitään syytä surkutella häntä, sillä hän näytti hyvin onnelliselta,

sievä villaleninki yllään ja kultaristi kaulassa, ja sen lisäksi hän

oli hyvin pirteän näköinen!

-- Vai niin, sanoi Gervaise taas käheämmällä äänellä.

Lantier, joka oli syönyt pastillit loppuun, otti toisesta pöntöstä

sokeroidun keksin.

-- Tytöllä on yksi paha tapa! jatkoi hän. Ajatelkaa vain, hän antoi

minulle hyvin julkeasti merkin, että seuraisin häntä. Sitten hän vei

ukkonsa talteen, johonkin kahvilaan... Voi kuinka hassu tuo ukko on,

ikäkulu rahjus!... Ja Nana palasi minua tapaamaan erääseen

porttikäytävään. Millainen käärme hän on! Sievä kuin pakana, ja

nuoleskelee sitten kuin koiranpentu! Niin, hän suuteli minua, ja halusi

saada kuulla uutisia kaikista ihmisistä... Sanalla sanoen, olin hyvin

tyytyväinen, että tapasin hänet.

-- Vai niin! sanoi Gervaise kolmannen kerran.

Hän oli siinä kumarassa ja odotteli yhä. Hänen tyttärensä ei siis ollut

muistanut häntä ainoallakaan sanalla? Hiljaisuuden vallitessa kuului

uudestaan Poissonin sahan ääni. Lantier imi hyvillä mielin, kiireimmän

kautta sokerikeksiään, maiskutellen huuliaan.

-- Mutta jos minä sattuisin hänet näkemään, niin minä menisin kadun

toiselle puolelle, sanoi Virginie, nipistettyään vielä kerran

hatuntekijää kovakouraisesti. Niin, kyllä minä sävähtäisin ihan

punaiseksi, jos tuollainen tyttö tervehtisi minua julkisesti... En minä

sano tätä loukatakseni teitä, rouva Coupeau, mutta teidän tyttärenne on

ihana märännys. Poisson korjaa joka päivä talteen sellaisia, jotka ovat

häntä parempia.

Gervaise ei sanonut sanaakaan, ei liikauttanut jäsentäkään, silmät vain

tuijottivat tyhjään ilmaan. Lopuksi hän hiljalleen puisti päätään,

ikään kuin vastatakseen sisällään liikkuviin ajatuksiin, kun taas

hatuntekijä makeasti hymyillen sanoi:

-- Tuollaisen märännyksen pistäisi mielellään poskeensa, vaikka siitä

saisikin vatsanväänteitä. Se on murakkata kuin kananpoikapaisti...

Mutta höysteidenmyyjätär katsoi häneen niin murhaavasti, että hänen

täytyi keskeyttää puheensa ja rauhottaa häntä hyväilyllä. Hän tähysteli

poliisia, huomasi hänen istuvan nenä työssä kiinni, ja käytti

tilaisuutta hyväkseen pistääkseen sokeroidun keksin Virginien suuhun.

Silloin tämä nauroi leppymisen merkiksi ja käänsi vihansa

pesijättäreen.

-- Pitäkäähän siinä vähän kiirettä! Ei työ edisty siitä, että istuu

yhdessä paikassa liikkumattomana kuin rajapyykki... No, antaa mennä ...

niin, ei minua haluta kahlailla täällä vedessä kaiken päivää.

Ja hän lisäsi ilkeästi:

-- Eihän se ole minun syyni, että hänen tyttärensä elää riettaasti!

Gervaise ei varmaankaan kuullut hänen puhettaan. Hän oli alkanut

uudelleen hangata lattiata painautuen sitä vasten; hänen selkänsä oli

katkeamaisillaan, ja hän retosteli eteenpäin vaivaloisesti kuin

sammakko. Hän kouristi harjaa molemmilla käsillään ja työnsi edellään

mustaa virtaa, josta räiskyi kuraa hänen päälleen tukkaan asti. Kun hän

oli lakaissut likaveden katuojaan, ei ollut muuta kuin huuhteleminen

jäljellä.

Sillä välin korotti Lantier hetken vaitiolon jälkeen ikävystyneenä

ääntään.

-- Kuulkaapas, Badingue, huusi hän, näin isäntänne eilen Rivolin

kadulla. Hän oli saakelin ränsistyneen näköinen, ei hänellä ole kuutta

kuukautta enempää elettävänä... Perhana! sellaista elämää kuin hän

viettää!

Hän puhui keisarista. Poliisi vastasi kuivasti nostamatta silmiään

työstään:

-- Jos te olisitte hallitsemassa, niin ette olisi noin lihava.

-- Voi hyvä ystävä, jos minä olisin hallitsemassa, sanoi hatuntekijä,

tekeytyen äkkiä arvokkaan näköiseksi, niin kyllä asiat kävisivät vähän

paremmin, sen takaan... Se ulkopolitiikka esimerkiksi, jota he ovat

viime aikoina harjottaneet saattaa minut aivan raivostumaan. Jos minä,

joka tässä nyt puhun teille, vain tuntisin jonkun sanomalehtimiehen,

johon voisin istuttaa mielipiteitäni...

Hän innostui, ja kun sokeroitu keksi jo oli jyrsitty loppuun, avasi hän

laatikon ja otti sieltä lakritsipalasia, joita hän ahmi sisäänsä,

huitoen käsillään.

-- Se on hyvin yksinkertaista... Ennen kaikkea minä uudistaisin Puolan

vallan ja perustaisin suuren skandinavialaisen valtion, joka pitäisi

Pohjan jättiläistä aisoissa... Sitten minä tekisin kaikista Saksan

pikkukuningaskunnista tasavallan... Mitä Englantiin tulee, ei sitä

juuri tarvinne pelätä; jos se hievahtaisikaan, niin minä lähettäisin

satatuhatta miestä Intiaan... Jos vielä veisin paimensauvat selässä

Ison Turkin Mekkaan ja paavin Jerusalemiin. No, eikö Euroopassa pian

olisi tehty puhdasta jälkeä? Kuulkaahan, Badingue, katsokaahan tänne...

Hän keskeytti puheensa ottaakseen kouraansa viisi tai kuusi

lakritsipalasta.

-- No niin, se menisi yhdellä nielauksella, kuin nämä lakritsipalaset!

Ja hän mätti avoimeen suuhunsa palasen toisensa jälkeen.

-- Keisarilla on toiset aikeet, sanoi poliisi, mietittyään runsasta

kaksi minuuttia.

-- Joutavia! sanoi hatuntekijä kiivaasti. Kyllä ne hänen aikeensa

tiedetään! Koko Eurooppa nauraa meille... Joka ainoa päivä saavat

Tuilerien palvelijat korjata hänet pöydän alta herrashenttujensa

välistä.

Mutta Poisson oli noussut tuoliltaan. Hän lähestyi hatuntekijää ja

laski kätensä sydämelleen, sanoen:

-- Te loukkaatte minua, Auguste. Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää

kajotko persoonallisuuksiin.

Virginie tuli silloin väliin ja pyysi heitä lopettamaan

suunpieksämisensä. Hän välitti viis koko Euroopasta. Kuinka nuo

molemmat miehet, joilla kaikista muista asioista oli samat mielipiteet,

viitsivätkään ruveta kinastelemaan, kun politiikka vain tuli puheeksi!

He mutisivat hetken aikaa jotakin partaansa. Sitten toi poliisi,

näyttääkseen ettei hän kantanut vihan kaunaa, pikku rasian kannen,

jonka hän juuri oli saanut valmiiksi; sen yläreunaan oli piirretty

sanat: Augustelle, ystävyyden muistoksi. Siitä mielissään Lantier

heittäytyi niin rennosti selkäkenoon, että tuli melkein makaamaan

Virginien päälle. Ja Poisson katseli sitä vanhan muurin värisellä

naamallaan, jossa sameat silmät eivät näyttäneet kielivän mitään; hänen

punaisissa viiksissään vaan liikkuivat karvat silloin tällöin niin

omituisella tavalla, että se olisi voinut saattaa levottomaksi miehen,

joka ei olisi ollut yhtä varma asiastaan kuin hatuntekijä.

Tuo juukelin Lantier esiintyi sellaisella tyynellä ja varmalla tavalla,

joka miellyttää naisia. Kun Poisson käänsi selkänsä, sai se hänessä

heräämään hassun päähänpiston painaa suudelma rouva Poissonin

vasemmalle silmälle. Tavallisesti hän oli varovainen ja viisas; mutta

kun hän oli väitellyt politiikasta, uskalsi hän tehdä vaikka mitä,

näyttääkseen olevansa oikeassa naisten silmissä. Nuo himokkaat

hyväilyt, joita hän häpeämättömästi jakeli salaa poliisin selän takana,

korvasivat hänelle keisarivallan, joka muutti koko Ranskan

haureuslaitokseksi. Mutta tällä kertaa hän oli unhottanut, että

Gervaise oli saapuvilla. Tämä oli juuri huuhdellut ja kuivannut puodin

lattian ja seisoi nyt myymäpöydän ääressä odottamassa kolmenkymmenen

soun palkkaansa. Silmälle painettu suudelma ei lainkaan häirinnyt hänen

mielenrauhaansa; hän piti sitä luonnollisena asiana, jonka kanssa

hänellä ei ollut mitään tekemistä. Virginie näytti vähän suuttuneelta.

Hän heitti nuo kolmekymmentä souta tiskille Gervaisen eteen. Tämä ei

liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan, vavahdellen vielä

rasittavasta lattianpesusta, märkänä ja rumana kuin lokaviemäristä

nostettu koira.

-- Hän ei siis sanonut teille mitään? kysyi hän vihdoin hatuntekijältä.

-- Kuka sitte? huusi tämä. Niin, tosiaankin, Nana!... Ei, ei mitään

muuta. Sillä herjalla on suu kuin pikkuinen mansikkatuokkonen!

Ja Gervaise lähti tiehensä kolmekymmentä souta kourassaan. Hänen

kenkärajoistaan, joista pohjat olivat irtautuneet, pursusi vettä kuin

paloruiskusta joka askeleella, jättäen katukäytävälle märät jäljet

hänen leveistä anturoistaan.

Naapuristossa kertoivat nykyään toiset akat, jotka olivat samallaisia

juoppoja kuin Gervaisekin, että hän joi saadakseen lohdutusta

tyttärensä lankeemuksesta. Itsekin hän särpiessään viinalasistaan

tiskin ääressä tekeytyi murheellisen näköiseksi kuin mikäkin

näyttelijätär ja kulahutti ryypyn kurkkuunsa toivottaen, että se

päättäisi hänen päivänsä. Ja palatessaan kotiinsa, sika viitenä

silmissä, hän soperteli, että se johtui surusta. Mutta kunnialliset

ihmiset kohauttelivat olkapäitään. Kyllä hänet tunnettiin, vai surunsa

laskuun hän pani Ansan ryypyt! Ainakin sitä sopi hyvällä syyllä sanoa

pullosuruksi. Tosin hän aluksi ei jaksanut sulattaa Nanan pakoa. Se

mikä hänessä vielä oli jäljellä kunniantuntoa nousi kapinaan;

sitäpaitsi yleensä ei kukaan äiti mielellään tunnusta, että hänen

tytärtään ehkä juuri parast'aikaa sinuttelee kuka tahansa, joka hänen

tielleen osuu. Mutta hän oli jo liiaksi eläimistynyt, hänen järkensä jo

pehmennyt ja sydämensä murjoutunut, jotta tätä häpeäntuntoa olisi

voinut kestää kauvan. Hänestä sellainen tunne haihtui yhtä pian kuin se

oli tullutkin. Saattoi hyvinkin kulua viikkokausi, ettei hän lainkaan

ajatellut tyttöletukkaansa. Mutta yht'äkkiä hänet saattoi vallata

hellyyden tai vihan puuska, joka johtui milloin nälästä, milloin

liiasta syönnistä, raivoisa halu saada Nana käsiinsä ja joko suudella

tai pieksää häntä, sen mukaan millä päällä hän sattui olemaan. Lopulta

hänellä ei ollut enään mitään selvää käsitystä kunniallisuudesta. Mutta

olihan Nana hänen, vai mitä? Ja kun kerran kellä on mitä omaisuutta,

niin ei sen soisi haihtuvan kuin tuhka tuuleen.

Ja aina kun tällaiset ajatukset johtuivat Gervaisen mieleen, kulki hän

pitkin katuja tähystellen ympärilleen kuin salapoliisi. Voi jos hän

olisi yhyttänyt kelvottoman sikiönsä, niin hän olisi koreasti

taluttanut hänet kotiin! Sinä vuonna pantiin koko kortteli mullin

mallin. Silloin puhkaistiin Magentan ja Ornanon bulevardit, jotka

veivät mennessään entisen Barrière Poissonnièren ja tekivät ison aukon

ulkobulevardiin. Ei ollut enää tuntea koko tienoota. Koko toinen puoli

Poissoniers-katua oli jaotettu maan tasalle. Nyt pääsi Goutte-d'Or'in

kadullekin laajasta aukosta valoa, auringonpaistetta ja raitista ilmaa;

ja niiden hökkelien sijalla, jotka sillä puolella olivat tukkineet

näköalan, kohosi Ornanon bulevardilla upea kuusikerroksinen, kirkon

tapaan tehty rakennus, jonka kirkkaat, kirjailluilla verhoilla

varustetut ikkunat todistivat rikkautta. Tuo häikäisevän valkoinen

talo, joka sijaitsi aivan katua vastassa, näytti luovan sille

kokonaisen valovirran. Ja se synnytti joka päivä riidan Lantier'n ja

Poissonin välillä. Hatuntekijällä riitti aina puhumista Pariisin

katujen puhkaisemisesta; hän syytti keisaria siitä, että tämä tunki

palatsejaan joka paikkaan, pakottaakseen työmiehiä muuttamaan

maaseudulle; mutta poliisi vastasi siihen kiukusta kalpeana, että

keisari katsoi juuri työmiesten parasta ja että hän jaottaisi vaikka

koko Pariisin maan tasalle, jos niin tarvittiin, vain siksi että he

saisivat työtä. Gervaisekin näytti olevan harmissaan näistä

kaunistuksista, jotka riistivät häneltä sen pimeän etukaupungin sopen,

johon hän oli tottunut. Hänen harminsa johtui siitä, että korttelia

kaunistettiin juuri siihen aikaan, kun hän itse alkoi ränsistyä. Kun

ihminen rypee loassa, niin ei tee mieli saada päivänsädettä valaisemaan

suoraan päälakeaan. Sentähden olikin Gervaise niinä päivinä, jolloin

hän etsi Nanata, aivan raivoissaan harpatessaan rakennustarpeiden yli,

kahlatessaan rapakossa keskentekoisten katukäytävien vieressä ja

puskiessaan paalutuksia vastaan. Ornanon bulevardin kaunis rakennus

saattoi hänet vihan vimmoihin. Sellaiset rakennukset olivat Nanan

tapaisia katukaisoja varten.

Kumminkin hän sai useita kertoja tietoja tyttärestään. Ainahan niitä on

hyväsydämisiä ihmisiä, jotka kiiruhtavat kertomaan pahoja kuulumisia.

Niin, hänelle oli kerrottu, että Nana oli heittänyt ukkonsa hiiteen,

mikä kokemattoman tytön teoksi oli sangen rohkea temppu! Häntä

pidettiin hyvänä ukon luona, hemmoteltiin, ihailtiin, olisipa saanut

elellä sangen vapaastikin, jos olisi osannut oikein menetellä. Mutta

nuoriso on tyhmää, Nana oli tainnut lähteä sieltä jonkun katusankarin

seurassa, sitä ei tiedetty aivan tarkalleen. Varmaa vain näytti olevan,

että hän eräänä iltapäivänä oli pyytänyt ukoltaan Bastillen torilla

kolme souta johonkin pikku tarpeeseen, ja että ukko yhä vielä odotti

häntä. Toiset vannoivat nähneensä hänet jälkeenpäin _Suuressa

huvisalissa_ Chapelle-kadun varrella tanssimassa viskellen koipiaan

kohti korkeutta. Silloin Gervaise päätti käydä kaikissa sen

kaupunginosan kapakoissa. Hän ei enään kulkenut yhdenkään tanssisalin

oven ohi astumatta sisään. Coupeau oli hänen seurassaan. Aluksi

he vain kulkivat kaikkien huoneiden läpi tähystellen kiemailevia

tyttöletukoita. Sitten he eräänä iltana, kun heillä oli rahaa, istuivat

pöydän ääreen ja joivat ranskalaista viiniboolia virkistääkseen

mieltään ja odottaakseen, eikö Nanata kuuluisi. Kuukauden päästä he

olivat unhottaneet Nanan, mutta kävivät tanssipaikoissa omaksi

huvikseen, siliä he katselivat mielellään tanssia. Tuntimääriä he

hankailivat kyynäspäitään pöytää vasten sanomatta sanaakaan, tylsän

näköisinä, lattian huojuessa heidän allaan; heistä oli kai kumminkin

hauskaa seurata kalpeilla silmillään katutyttöjä näiden pyöriessä

tukahuttavan kuumassa, punaisilla lampuilla valaistussa salissa.

He olivat juuri eräänä marraskuun iltana tulleet _Suureen

huvisaliin_ lämmittelemään. Ulkona oli sievoinen pakkanen, joka

nipisteli ohikulkijain kasvoja. Mutta sali oli täyteen sullottu väkeä.

Siellä oli perhananmoinen kuhina, väkeä joka pöydän ääressä, väkeä

keskellä huonetta ja väkeä ilmakin täynnä, niin että se aivan muistutti

makkarapuotia. Kun Gervaise ja Coupeau olivat kulkeneet kaksi kertaa

huoneitten läpi löytämättä tyhjää pöytää, päättivät he jäädä seisomaan

ja odottamaan, kunnes jokin seurue tekisi heille tilaa. Coupeau

heilutteli ruumistaan, yllään likainen mekko ja päässä vanha, lipaton

verkalakki takaraivolle lutistettuna. Ja kun hän seisoi siinä

sisääntulijoiden tiellä, näki hän pienikasvuisen, laihan, nuoren miehen

pyyhkivän päällystakkinsa hihaa, kun oli sattunut nykäisemään Coupeauta

kyynäspäällään.

-- Kuulkaahan! huusi Coupeau raivoissaan, vetäen piippunysänsä mustasta

suustaan, eikö teillä ole älyä pyytää anteeksi?... Ja tuollainen

nyrpistää nenäänsä siitä, että toisella on päällään työmekko!

Nuori mies kääntyi ja katsoi halveksivasti levyseppään, joka jatkoi:

-- Tiedä, sen saakelin sillipukki, että mekko on kaunein vaatekappale,

niin, työmiehen juhlapuku!... Kyllä minä kuivaan sinun korvantakauksesi

kämmenilläni, jos vain tahdot... Onko koskaan nähty tuollaisten aikojen

herjaavan työmiestä?

Gervaise koetti turhaan tyynnyttää häntä. Hän oikoi itseään

rääsyissään, taputteli mekkoaan ja ulvoi:

-- Tässä rinnassa sykkii miehen sydän!

Silloin tuo nuori mies katosi väkijoukkoon, murahtaen:

-- Hyi saakeli, tuollaista jätkää:

Coupeau tahtoi uudestaan saada hänet käsiinsä. Ei hän ollut ennenkään

antanut päällystakin häväistä itseään! Tuskinpa tämä edes oli

maksettukaan. Hän oli kai ostanut sen jostakin alennetulla hinnalla

houkutellakseen sillä jonkun naisen, tarvitsematta hellittää

penniäkään. Jos hän vielä tapaisi hänet, niin hän painaisi hänet

polvilleen ja pakoittaisi hänet kunnioittavasti tervehtimään mekkoa.

Mutta tungos oli liian suuri, ei voinut ottaa askeltakaan. Gervaise ja

Coupeau kulkivat hitaasti eteenpäin kierrellen tanssijain piirin

ympäri; kolminkertainen joukko uteliaita pakkautui kasvot jännitettyinä

katsomaan, kun joku mies teki temppujaan tai jokin nainen koipiaan

nostellen näytti kaiken näytettävänsä; ja kun he olivat molemmatkin

pienikasvuisia, niin he nousivat varpailleen nähdäkseen jotakin,

naisten leiskuvia hattuja ja tukkia. Orkesteri, jonka vaskisoittimet

olivat haljenneita, soitteli vimmatusti katrillia, niin että sali

vapisi kuin raju-ilman puuskista, ja tanssijat tömistivät jaloillaan ja

nostivat lattiasta sellaisen tomupilven, että se himmensi loistavan

kaasuvalon. Kuumuus oli tukahuttava.

-- Katsoppas! sanoi Gervaise yht'äkkiä.

-- Mitä sitten?

-- Tuota samettihattua tuolla.

He kurottivat kaulansa. Siellä näkyi vasemmalla vanha musta

samettihattu, jossa kaksi kulunutta höyhentä heilui, aivan kuin

ruumisvaunujen sulkatöyhtö. Mutta he eivät vieläkään erottaneet muuta

kuin hatun, joka karkeli kuin itse piru, hyppien, pyörien, kyykistyen

ja ponnahtaen jälleen ylös. Se katosi heidän näkyvistään tuossa

kirjavassa sekasorrossa, jossa pää oli toisessaan kiinni, mutta sitten

he näkivät sen jälleen toisessa paikassa liehuvan muita ylempänä niin

hullunkurisen häpeämättömästi, että kaikki heidän ympärillään

nauroivat, kun näkivät vain tämän hatun tanssivan, tietämättä mitä sen

alla oli.

-- Entäs sitten? kysyi Coupeau.

-- Etkö tunne tuota tukkaa? kuiskasi Gervaise käheästi. Panen pääni

panttiin, että se on hän!

Levyseppä raivasi itselleen tien väkijoukon läpi. Niin, hitto soikoon,

se oli Nana! Ja niin siistissä puvussa! Hänellä ei ollut päällään kuin

vanha silkkileninki, joka oli aivan ryvettynyt hankautuessaan kapakkain

pöytiin ja jonka helmoista irtautuneet rimpsut riippuivat joka

puolelta. Sen lisäksi ei hänellä ollut röijyn alla mitään eikä

huivinpätkääkään hartioillaan, niin että hänen paljas pintansa näkyi,

mistä napinreijät olivat ratkenneet. Ja tuolla tyttöletukalla oli ollut

ukko, joka oli ottanut vaarin kaikista hänen viittauksistaan, ja hänet

hän oli jättänyt myötämöisiään seuratakseen jotakin hulttiota, joka

varmaankin pieksi häntä. Mutta vähätpä siitä! Hän oli edelleenkin

tuoreen ja herkullisen näköinen, pörröinen kuin villakoira, ja suu

hänellä oli punainen suuren hattureuhkansa alla.

-- Odotappas, kyllä minä tässä tanssitan sinua! sanoi Coupeau.

Nana ei tietysti epäillyt mitään. Kelpasi sitä katsella, kun hän

väänteli itseään! Hän heitteli häntäänsä vasemmalle ja oikealle, niiasi

niin syvään, että oli katketa, ja polki jalkaa ja huiskautti säärensä

kohti tanssikumppaninsa kasvoja, niin että olisi luullut hänen

halkiavan keskeltä kahtia! Väkeä kerääntyi piiriin hänen ympärilleen

käsiä taputtamaan; ja kun hän nyt oli päässyt vauhtiin kokosi hän

liepeensä ja nosti ne polviin asti; koko hänen ruumiinsa vavahteli

rasittavasta tanssista, mutta hän pyöri kuitenkin nopeasti kuin hyrrä,

painautuen melkein maahan asti ja tehden korkeita sivuhyppäyksiä;

sitten hän tanssi vähän aikaa jälleen hillitysti, heilutellen

lanteitaan ja nakellen niskojaan vallan hemmetin sirosti. Olisi tehnyt

mieli viedä hänet johonkin nurkkaan, syödäkseen hänet suuhunsa pelkillä

hyväilyillä.

Mutta kun tanssin viime vuoro oli parhaassa käynnissä tuli Coupeau sitä

häiritsemään ja sai siitä haukkumasanoja satelemalla.

-- Tietäkää, että hän on minun tyttöni! huusi hän. Päästäkää minut

läpi!

Nana kulki paraikaa takaperin, lakaisten lattiata sulillaan,

pyöritellen ja täristellen takapuoltaan jotta näyttäisi sievemmältä.

Hän sai aika potkun juuri parhaaseen paikkaan, kimposi ylös lattialta

ja kävi aivan kalpeaksi nähdessään isänsä ja äitinsä. Häntä ei

todellakaan onni seurannut!

-- Ulos! ulvoivat tanssijat.

Mutta Coupeau, joka silloin juuri huomasi tyttärellänsä olevan

kumppanina tuon laihan, nuoren, päällystakkiin puetun miehen, ei paljoa

välittänyt heistä.

-- Niin, me juuri olemme tässä! ulvoi hän. Niin, et kai odottanut meitä

näkeväsi... Vai täällä sinut siis saa käsiinsä ja tuollaisen keltanokan

seurassa, joka vast'ikään kohteli minua hävyttömästi!

Gervaise nykäisi häntä hammasta purren ja sanoi:

-- Ole vaiti!... Ei tässä tarvita niin pitkiä selityksiä.

Ja lähestyen Nanata hän antoi hänelle kaksi nasevaa korvapuustia.

Ensimäisestä meni sulkahattu vinoon ja toisesta jäi punainen läiskä

Nanan poskelle, joka oli valkea kuin palttina. Ällistynyt tyttö otti ne

vastaan itkemättä, napisematta. Orkesteri jatkoi soittoaan. Ihmiset

suuttuivat ja toistivat kiivaasti:

-- Ulos! ulos!

-- No niin, alappas laputtaa! sanoi Gervaise; mene edellä! mutta älä

yritäkkään luikkia tiehesi, muuten saatan sinut yöksi putkaan!

Tuo pikkuinen, nuori mies oli viisaasti kyllä hävinnyt. Nana kulki

sitten edeltä aivan jäykkänä, yhä vielä hämillään kovasta onnestaan.

Heti kun hän vain yrittikään vilkua ympärilleen, sai hän takaa päin

korvatillikan, joka heti palautti hänet oikealle tolalle. Ja niin he

lähtivät ulos kaikki kolme joukon pilkatessa ja ivallisesti nauraessa,

ja orkesterin soittaessa tanssin viimeisiä säveleitä sellaisella

pauhinalla aivan kuin pasuunat olisivat syytäneet sisältään

kanuunankuulia.

Entinen elämä alkoi uudestaan. Nukuttuaan kaksitoista tuntia vanhassa

sopessaan, Nana oli hyvin siivosti viikon ajan. Hän pukeutui jälleen

lyhyeen hamepahaseensa ja piti päässään myssyä, jonka nauhat hän solmi

tukannypykkänsä alle. Innostuksen puuskassa hän selitti aikovansa

ruveta työskentelemäänkin kotona; saattoihan kotona muka ansaita niin

paljon kuin vain tahtoi, eikä siellä tarvinnut kuulla kaikellaisia

ruokottomuuksia niinkuin verstaassa; ja hän haki itselleen työtä,

asettui työkaluineen pöydän ääreen ja nousi ensi päivinä kello viideltä

orvokinvarsiaan laittelemaan. Mutta valmistettuaan niitä muutamia

tusinoita, hän rupesi oikomaan työnsä ääressä käsiään, jotka muka

olivat suonenvedosta vääntyneet; häneltä oli kaikki tottumus varsien

valmistamiseen mennyt menojaan ja hän oli tukehtua istuessaan sisällä,

oltuaan kuusi kuukautta raittiissa ulkoilmassa. Silloin kuivui liima

kupissaan, kukanteriin ja viheriään paperiin tuli rasvapilkkuja ja itse

kukkatehtailijakin tuli kolmeen kertaan nostamaan meteliä siitä, että

hänen raaka-aineensa pilaantuivat. Nana rupesi vetelehtimään, sai

tavallisesti selkäänsä isältään ja joutui aamuin illoin ottelemaan

äitinsä kanssa, jolloin he riidellessään haukkuivat toisiaan silmät,

korvat täyteen. Sellaista elämää ei voinut kauvan kestää;

kahdentenatoista päivänä Nana siis livisti tiehensä, ottamatta mukaansa

muuta matkatavaraa kuin hamepahasensa, joka hänellä oli päällään, ja

hatturähjän päähänsä. Lorilleux'läiset, jotka ennen nolostuivat tytön

kotiintulosta ja katumuksesta, nauroivat nyt niin rajusti, että olivat

pudota tuoliltaan. Toinen näytös, häviäminen numero kaksi! Ei, se oli

jo liian hassua! Nana oli erittäin ovela pelastamaan nahkansa! Niin,

jos Coupeaulaiset nyt tahtoivat pitää hänet luonaan, niin heidän täytyi

varustaa hänet valmiiksi ja sulkea häkkiin!

Ihmisten nähden Coupeaulaiset tekeytyivät tyytyväisiksi sen johdosta,

että muka raskas taakka oli pudonnut heidän hartioiltaan. Mutta

oikeastaan he olivat raivoissaan. Mutta raivokaan ei kestä kuin oman

aikansa. Pian he saivat tietää, että Nana kierteli samassa korttelissa,

mutta siitä he eivät silmääkään räpäyttäneet. Gervaise, joka väitti

hänen tekevän niin, häväistäkseen heidän hyvää mainettaan, asettui

kaikkien juorujen yläpuolelle; jos hän tapaisi tuon letukan kadulla, ei

hän saastuttaisi kättään antamalla hänelle korvapuustiakaan; niin,

heidän välinsä olivat nyt aivan lopussa, vaikka hän tapaisi hänet

makaamassa katukivityksellä alastomana ja kuolemaisillaan, niin hän

kulkisi ohi, sanomatta edes, että tuo elävä oli tullut hänen sisästään.

Nana loisti kaikissa ympäristön tanssiaisissa. Hän oli tunnettu

_Valkeasta kuningattaresta_ aina _Suureen huvisaliin_ saakka.

Kun hän tuli _Elysêe-Montmartreen_, niin ihmiset nousivat pöydille

nähdäkseen hänen kulkevan viimeisessä vuorossa takaperin, sillä siinä

hän voitti kaikki. _Punaisesta linnasta_ hänet oli kaksi kertaa

ajettu ulos, mutta hänen tarvitsi vain mennä talon edustalle

kävelemään, tavatakseen tuttujaan. Bulevardin _Musta pallo_ ja

Poissonniers-kadun _Iso Turkki_ olivat hienoja paikkoja, joihin

hän meni vain silloin, kun hänellä oli puhtaat alusvaatteet. Mutta

kaikista sen korttelin kapakoista piti hän enimmin _Erakon_

tanssipaikasta, joka oli kostean pihan sisällä, ja _Roopertin_

tanssipaikasta, joka oli Cadran-kujan sopukassa; nämä olivat

siivottomia pieniä saleja, joita valaisi puolen tusinaa lyhtyjä; kaikki

olivat siellä tyytyväisiä ja vapaita, jopa siinä määrin, että kaverit

saivat huoneen perällä häiritsemättä suudella neitosiaan. Nanan kävi

toisinaan hyvin, toisinaan huonosti, niinkuin kepiniskutkin käyvät,

milloin hän oli hienon naisen hynttyissä, milloin taas rypi loassa,

kuin mikäkin tuhkimo. Oli sekin kaunista elämää!

Useita kertoja luulivat Coupeaulaiset huomanneensa tyttärensä

sopimattomissa paikoissa. Silloin he käänsivät selkänsä ja siirtyivät

huoneen vastakkaiselle puolelle, ettei heidän tarvitseisi tuntea häntä.

Eivät he enään olisi halunneet saada koko huoneellista väkeä nauramaan

itselleen, viedäkseen kotiinsa tuollaista raatoa. Mutta eräänä iltana

tuossa kymmenen korvissa, kun he olivat maata menossa, lyötiin nyrkillä

oveen. Nana siellä pyysi tyynenä yösijaa; mutta hyvä Jumala,

millaisessa tilassa hän oli; paljain päin, ryysyihin puettuna, kengät

läntällään, sellaisessa asussa, että hänet olisi voitu korjata talteen

poliisin putkaan. Tietysti hän sai selkäsaunan; silloin hän ahneesti

hyökkäsi kuivan leivänsyrjän kimppuun, ja nukkui sitte voimattomana,

viimeinen suupala hampaissa. Silloin vanha veisu alkoi uudestaan. Kun

tyttö tunsi vähän toipuneensa, niin hän taas hupeni eräänä aamuna.

Lintu oli lentänyt häkistään. Ja kului viikkoja, kuukausia, hän näytti

jo aivan hävinneen, kun hän yht'äkkiä ilmaantui uudestaan, sanomatta

koskaan mistä hän tuli, toisinaan niin likaisena, ettei pihdeilläkään

olisi uskaltanut häneen koskea, ja runneltuna sekä ylhäältä että

alhaalta, toisinaan taas hienosti puettuna, mutta niin pehminneenä ja

riettaan elämänsä ujuttamana, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Vanhempien

oli täytynyt tottua siihen. Keppi ei enään auttanut. He mukuroivat

häntä, mutta se ei estänyt Nanata pitämästä heidän kotiaan majatalona,

johon tullaan yöksi joskus viikon varrella. Hän tiesi maksavansa

yösijansa selkäsaunalla, hän harkitsi ja tuli ottamaan selkäänsä,

milloin hänellä oli siitä mielestään voittoa. Sitä paitsi alituiseen

pieksämiseenkin väsyy. Lopulta Coupeaulaiset hyväksyivät Nanan

retkeilyt. Hän sai tulla kotiin tai olla tulematta, kunhan vain ei

jättänyt ovea auki. Hyvä Jumala! Tottumus kuluttaa kunniallisuuden

tuntoa niinkuin muutakin.

Yksi ainoa seikka sai Gervaisen vihan vimmoihin, nimittäin se, kun

tytöllä kotiin tullessaan oli laahustinhame ja sulilla koristettu

hattu. Sellaista ylellisyyttä hän ei voinut sulattaa. Hänestä nähden

Nana sai viettää rietasta elämää jos tahtoi; mutta hänen tuli pukeutua

edes niinkuin työläisnaisen sopi, tullessaan äitiään katsomaan.

Laahustinhameet saivat aikaan mullistuksen kotona: Lorilleux'läiset

virnistelivät; Lantier hääri aivan villiinnyksissään tytön ympärillä

vetääkseen hänen tuoksujaan sieramiinsa; Bochelaiset olivat kieltäneet

Paulinea seurustelemasta tuollaisen katutytön kanssa, jolla oli jos

jotakin rihkamakoristetta päällään. Gervaise oli myöskin vihoissaan

Nanan pitkällisestä makuusta, kun tyttö eräänkin pakoretkensä jälkeen

nukkui puoleenpäivään asti rinta paljaana, tukka hajallaan ja vielä

täynnä hiusneuloja, niin valkeana ja lyhyeen hengittäen, että näytti

kuolleelta. Hän ravisti Nanata viisi, kuusi kertaa aamun kuluessa ja

uhkasi lennättää hänelle vesiämpärin vasten mahaa. Tämä kaunis

puolialaston tytönvetelys, joka oli aivan tahmea paheestaan, suututti

Gervaiseä, kun tuolla tavoin hautoi rakastelun raukaisemaa ruumistaan,

jaksamatta edes herätä. Nana raotti toista silmäänsä, sulki sen

uudelleen ja oikoi vielä enemmän jäseniään.

Eräänä päivänä Gervaise nuhteli ankarasti Nanata siitä, että hän vietti

tuollaista elämää, ja kysyi häneltä, tokko hän koskaan piti lomaa, kun

aina tuli niin runneltuna kotiin, ja silloin hän vihdoin pani

uhkauksensa täytäntöön räiskyttäen märällä kämmenellään vettä hänen

paljaalle iholleen. Tyttö kääri raivoissaan lakanan ympärilleen ja

huusi:

-- Jo riittää, äiti! parasta on, ettei puhuta miehistä. Sinä olet

tehnyt, mitä itse olet tahtonut, nyt minä teen mitä minä tahdon.

-- Kuinka? kuinka? änkytti äiti.

-- Niin, en ole siitä koskaan puhunut sinulle, sillä eihän se minua

liikuttanut; mutta et sinä paljoakaan kainostellut; näin sinun usein

isän kuorsatessa menevän kävelemään paitasillasi ja sukkasillasi... Nyt

se ei enään miellytä sinua, mutta se miellyttää muita. Jätä minut

rauhaan! Ei olisi pitänyt näyttää minulle sellaista esimerkkiä!

Gervaise meni aivan kalpeaksi, hänen kätensä vapisivat ja hän kulki

huoneen ympäri tietämättä mitä teki, kun taas Nana painautui mahalleen,

puristaen korvatyynyä syliinsä ja vaipui uudelleen raskaaseen, raukeaan

uneen.

Coupeau murahti, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt antaa edes

korvatillikoita. Hän oli käynyt aivan päästä pyörälle. Eikä häntä

todellakaan käynyt moittiminen siveyden puutteesta, sillä

juopottelultaan hän ei enää voinut erottaa hyvää pahasta.

Nyt hän oli humalassa joka ainoa päivä kuuden kuukauden aikana; sitten

hän sairastui ja vietiin Sainte-Anneen; siellä hän vietti kesälomaansa.

Lorilleux'läiset sanoivat, että hänen ylhäisyytensä Naukkulan herttua

matkusti tiluksilleen. Jonkun viikon päästä hän pääsi sairaalasta

korjailtuna ja paikkailtuna ja alkoi jälleen turmella terveyttään,

kunnes uudestaan joutui vuoteen omaksi ja oli parsimisen tarpeessa.

Kolmen vuoden aikaan sai hän sentähden olla seitsemän kertaa

Sainte-Annessa. Korttelissa kerrottiin, että siellä pidettiin häntä

varten erityistä koppia. Mutta pahinta tässä jutussa oli se, että tuo

juopporenttu kävi joka kerralla yhä raihnaammaksi taajain

taudinkohtausten sattuessa, niin että voi arvata hänen kohdakkoin

ottavan kuolinhyppäyksensä ja tuon hauraan tynnyrin, josta vanteet

ratkeilivat toinen toisensa jälkeen, piankin kokonaan romahtavan

kokoon.

Sen lisäksi oli hänen kaunistumisensa jäänyt takapajulle; hän oli aivan

aaveen näköinen. Myrkky vaikutti häneen tuhoavasti. Tuo alkoholin

liottama mies kutistui kokoon kuin sikiöt lääkärinkokelaitten

purkeissa. Hän oli niin laiha, että kun hän asettui ikkunan ääreen, voi

nähdä aivan hänen kylkiluittensa läpi. Hänen poskensa olivat

kuopallaan, hänen silmistään tihkui ja tippui niin paljon vahaa, että

siitä olisi riittänyt kynttilöiksi kokonaiseen tuomiokirkkoon, muu ei

hänellä pysynyt entisellään kuin kukoistava potaattinenä, joka loisti

hänen kuihtuneen juomarinaamansa keskessä kauniina ja punaisena kuin

neilikka. Ne, jotka tiesivät hänen täyttäneen vasta neljäkymmentä

vuotta, saivat hienon vilunpuistatuksen, kun hän kulki heidän ohitseen

selkä kumarassa, horjuen ja ikäkuluna. Ja hänen kätensä olivat alkaneet

vapista entistä enemmän, varsinkin piti oikea käsi samaa peliä kuin

rumpukapulat, niin että hänen toisinaan täytyi tarttua lasiin

molemmilla kourillaan, viedäkseen sen huulilleen. Herra Jumala sitä

vapistusta! Se oli ainoa seikka, mikä häntä vielä huoletti, vaikka hän

muuten olikin niin tylsistynyt. Kuultiin hänen partaansa muristen

kauheasti noituvan käsiään. Toisinaan taas voi nähdä hänet tuntikausia

tarkastelemassa karkeloivia käsiään, sanomatta sanaakaan, olematta enää

äkeissään katselemassa, kuinka ne hyppivät kuin sammakot; hän näytti

tutkivan, mikä sisällinen koneisto mahtoi panna ne pitämään sellaista

peliä; ja eräänä iltana tapasi Gervaise hänet tässä toimessa, jolloin

kaksi suurta vesikarpaloa vieri tuon juopporentun kurtistuneita poskia

pitkin.

Varsinkin oli Coupeaulle vaikea edellinen kesä, jolloin Nana vetelehti

aamuyöt vanhempiensa luona. Hänen äänensä muuttui tykkänään, aivan kuin

ryypiskely olisi pannut hänen kurkkunsa uudella lailla soimaan. Hän

tuli kuuroksi toiselta korvaltaan. Sitten himmeni hänen näkönsä

muutamassa päivässä, niin että hänen täytyi pitää kaidepuusta kiinni,

ellei tahtonut kieriä portaista alas. Mitä hänen terveyteensä tuli,

niin oli se virkalomalla, niinkuin sanotaan. Häntä vaivasi kauhea

päänsärky ja huimaus, niin että hän näki pikku-ukkoja keskellä päivää.

Yht'äkkiä sai hän kovan kivun käsivarsiinsa ja sääriinsä; hän kalpeni,

hänen täytyi istuutua tuolille ja jäädä siihen tuntikausiksi

tylsistyneen näköisenä; olipa häneltä erään tällaisen kohtauksen

jälkeen jäänyt käsi halvautuneeksi koko päiväksi. Useita kertoja oli

hän vuoteen omana; hän mylleröi sängyssä, piiloutui lakanan alle, ja

hengitti kauvan aikaa raskaasti kuin kärsivä eläin. Silloin alkoivat

Sainte-Annen aikuiset hullutukset uudestaan. Epäluuloisena,

levottomana, kovan kuumeen vaivaamana ja hurjasti raivoten kieritteli

hän vuoteellaan, repi mekkonsa ja puri huonekaluja suonenvedon

kouristamilla leuvoillaan; tai sitten hän kävi äkkiä niin pehmeäksi,

että ruikutteli kuin tyttö, nyyhkytti ja voivotteli sitä, ettei kukaan

pitänyt hänestä. Eräänä iltana kun Gervaise ja Nana tulivat yhdessä

kotiin, niin he eivät tavanneetkaan häntä vuoteelta. Hän oli pannut

tyynyn sijaansa makaamaan. Ja kun he huomasivat hänen olevan piilossa

sängyn ja seinän välissä, niin hänen hampaansa kalisivat, ja hän

kertoi, että oli tullut miehiä tappamaan häntä. Molempien naisten

täytyi panna hänet uudestaan makuulle ja rauhottaa häntä kuin lasta.

Coupeau tiesi taudilleen yhden ainoan lääkkeen, kulauttaa tuoppi viinaa

kurkkuunsa; tämmöinen kepin isku mahaan sai hänet kyllä jalkeille, Joka

aamu paranteli hän tällä tavoin vatsan vaivojaan. Muisti oli häneltä

aikoja sitten mennyttä, hänen pääkoppansa oli tyhjä; tuskin hän oli

päässyt jalkeille, kun jo alkoi laskea leikkiä sairaudestaan. Ei hän

ollut koskaan ollut sairaana. Niin, hän oli tullut sille asteelle,

jolloin sairas sanoo voivansa hyvin, vaikka on aivan kuoleman kielissä.

Muutoinkin hän alkoi hölmistyä. Kun Nana tuli kotiin kuusi viikkoa

kestäneiltä kävelyiltään, näytti Coupeau luulevan, että tyttö palasi

kaupungilta joltakin asialta. Usein kohtasi Nana hänet, riippuessaan

jonkun herran käsivarressa, ja teki pilkkaa hänestä, ilman että tämä

tunsi häntä. Sanalla sanoen Coupeauta ei enää tarvinnut ottaa lukuun,

Nana olisi saattanut istuutua vaikka hänen päälleen, ellei olisi

löytänyt tuolia itselleen.

Ensimäisten pakkasten aikana karkasi Nana vielä kerran kotoaan

mennessään muka hedelmämyyjättären luo kysymään, oliko hänellä

paistettuja päärynöitä. Hän tunsi talven lähestyvän eikä tahtonut

kalistella hampaitaan kylmän uunin ääressä. Coupeaulaiset haukkuivat

häntä vain luuskaksi, kun saivat odottaa päärynöitä. Epäilemättä hän

tulisi pian kotiin; olihan hän toissa talvena viipynyt kolme viikkoa,

mennessään ostamaan kahdella soulia tupakkaa. Mutta kuukaudet vierivät,

eikä tyttöä kuulunutkaan enää. Tällä kertaa hän varmaankin oli

nelistänyt aika pitkälle. Kun kesäkuu tuli, ei hän palannut

auringonpaisteenkaan mukana. Varmaankin kaikki välit olivat nyt

lopussa; hänellä oli kai muualla paremmat päivät. Coupeaulaiset möivät

eräänä päivänä, jolloin he olivat kiikissä, tytön rautasängyn ja saivat

siitä pyöreässä summassa kuusi francia, jotka he joivat Saint-Ouenissa.

Sänky oli muka heidän tiellään.

Eräänä heinäkuun aamuna huusi Virginie Gervaisen sisään tämän kulkiessa

ohi ja pyysi häntä auttamaan astiain pesussa, sillä Lantier oli

edellisenä iltana tuonut muassaan pari ystävää kesteihin. Ja Gervaisen

pestessä astioita, jotka olivat aivan rasvaisia hatuntekijän syöminkien

jäleltä, huudahti Lantier yht'äkkiä puodista, missä hän paraikaa

sulatti ruokaansa:

-- Kuulkaahan, muori! näin tässä eräänä päivänä Nanan.

Virginie, joka istui tiskin ääressä katsellen huolissaan tyhjentyviä

purkkeja ja laatikoita, puisti vimmatusti päätään. Hän hillitsi

mieltään, ettei menisi liian pitkälle, sillä tämä alkoi jo haiskahtaa

pahalta. Lantier näki Nanan hyvin usein. Ei Virginie olisi viitsinyt

pistää sentähden kättään tuleen, sillä kyllä Lantier'ssa oli miestä

tekemään pahempaakin, kun hänellä oli helmaväkeä mielessä. Rouva Lerat,

joka juuri oli tullut puotiin ja joka tähän aikaan oli hyvissä väleissä

Virginien kanssa, koska tämä uskoi hänelle salaisuuksiaan, pani

huulensa hyvin veitikkamaisen näköisenä lerpalleen ja kysyi:

-- Minkälaista tuo näkeminen oli?

-- Ka hyvää näkemistä, vastasi hatuntekijä hyvin mielissään, nauraen ja

viiksiään väännellen. Hän ajoi vaunuissa; minä rämmin katuloassa...

Mutta piru vie, milläpäs siinä meikäläinen pitää puoliaan, sillä nuo

ylemmän säädyn pojat, jotka sinuttelevat häntä niin läheltä, ovat

hiivatin onnellisessa asemassa!

Hänen silmänsä välähtivät ja hän kääntyi Gervaiseen päin, joka seisoi

puodin perällä lautasia kuivaamassa.

-- Niin, hän ajoi vaunuissa, ja niin aistikkaasti puettuna!... Hän oli

niin ylhäisen naisen näköinen, etten ollut tuntea häntä, ja hänen

valkeat hampaansa loistivat hänen naamastaan, joka oli tuore kuin

kukkanen. Hän se ensiksi vilkutti minulle hansikkaallaan... Luulen

hänen saaneen oikean kreivin onkeensa. Hän seurustelee hyvin hienoissa

piireissä ja voi antaa palttua meille kaikille, sillä tuolla

tyttöletukalla on onnea yli silmäin ja korvien!... Herttainen hän on

kuin kissanpoika! Ei, ette voi kuvitella mielessännekään sellaista

kissanpoikaa!

Gervaise kuivasi yhä lautastaan, vaikka se aikoja sitten oli puhdas ja

kiiltävä. Virginie mietti; hän oli levoton kahden vekselin tähden,

sillä hän ei tiennyt, kuinka voisi maksaa ne seuraavana päivänä.

Pyylevä ja pullea Lantier taasen imi sokeria, joka oli hänen ainoana

ruokanaan, ja täytti sievien, hyvinpuettujen pikkutyttöjen ihailullaan

koko makeispuodin, josta hän jo oli syönyt kolme neljännestä ja jossa

haiskahti rappiolta. Niin, ei ollut enään kuin muutamia sokeroituja

manteleja jyrsittävänä ja muutamia sokeroituja keksejä imettävänä,

ennenkuin Poissonilaisten kaupasta tuli loppu. Yht'äkkiä Lantier

huomasi vastakkaisella katukäytävällä poliisin, jolla oli palvelusvuoro

ja joka kulki ohi, takinnapit kiinni ja miekka reisiä vastaan takoen.

Se huvitti Lantier'ta vielä enemmän. Hän pakotti Virginietä katsomaan

miestään.

-- Hei vaan! sanoi hän, Badingue näyttää olevan hyvällä päällä tänä

aamuna... Katsokaahan, hänellä on takapuoli liiaksi paljo sisällä!

Hän on varmaankin ollut vähän kallistamassa lasia jossakin,

hämmästyttääkseen koko maailmaa.

Kun Gervaise tuli kotiin, tapasi hän Coupeaun istumassa sängyn reunalla

uuden taudinkohtauksen tylsistämänä. Hän katseli lattiaa elottomilla

silmillään. Silloin Gervaisekin istuutui tuolille, jäsenet hervottomina

ja kädet riipuksissa likaista hametta pitkin. Neljännestunnin viipyi

hän siinä Coupeauta vastapäätä, sanomatta sanaakaan.

-- Olen kuullut uutisia, sai hän vihdoin sanotuksi. Tyttäresi on

nähty... Niin, tyttäresi on hyvin hieno eikä enää tarvitse sinua. Hän

on totta tosiaan oikein onnellinen!... Hyvä Jumala, antaisin vaikka

mitä, jos pääsisin hänen sijaansa.

Coupeau tähysteli yhä lattiaa. Sitten hän nosti viinan runtelemat

kasvonsa, sanoi mielipuolen tavoin ja änkytti:

-- Kuulehan, muruseni, en minä estä sinua... Et sinä vielä ole

hullumman näköinen, kun vain peset itsesi puhtaaksi. Niin, niin, ei ole

niin vanhaa vakkasta, joka ei kanttaan löytäisi, niinkuin sanotaan...

Perhana, eiköhän siitä saisi vähän voita leivälleen!