X.

Coupeaulaisten uusi asunto oli kuudennessa kerroksessa, ja sinne

noustiin B-portaista. Kun oli päästy neiti Remanjoun oven sivutse,

käännyttiin vasemmanpuoliseen käytävään. Sitten piti vielä kääntyä.

Ensimäinen ovi oli Bijardin. Melkein sitä vastapäätä, katolle vievien

pienten portaiden alla oli ummehtunut lokero, jossa nukkui ukko Bru.

Kaksi ovea siitä eteenpäin asui ukko Bazouge. Ja seinäkkäin Bazougen

huoneen kanssa oli Coupeaulaisilla yksi kamari ja alkoovi pihan

puolella. Käytävän varrella ei ollut enää kuin kaksi perhettä,

ennenkuin tultiin Lorilleux'läisten huoneisiin, jotka olivat ihan

käytävän päässä.

Yksi kamari ja alkoovi, siinä oli Coupeaulaisten koko nykyinen asunto.

Eikä kamarikaan ollut kuin kämmenen kokoinen. Siinä täytyi tehdä

kaikki, nukkua ja syödä ynnä paljon muuta. Alkooviin mahtui juuri

parhaiksi Nanan sänky; tytön täytyi heittää päältään isänsä ja äitinsä

luona ja ovi jätettiin auki yöksi, ettei hän tukehtuisi. Heillä oli

niin ahdasta, että Gervaisen oli täytynyt puodista muuttaessaan

luovuttaa koko joukko tavaroita Poissonilaisille, kun hän ei saanut

kaikkia mihinkään sijotetuksi. Sänky, pöytä ja neljä tuolia täyttivät

koko huoneen. Lisäksi vielä oli Gervaise, kun hän ei mitenkään ollut

hennonut erota piirongistaan, asettanut tämän ison rumiskon keskelle

lattiaa, vaikka hänen sydäntään kirvelikin, kun se peitti puolet

ikkunasta, siten vähentäen valoa ja hauskuutta. Kun hän tahtoi katsoa

pihalle, täytyi hänen kumartua syrjittäin ja vääntää kaulaansa

nähdäkseen, sillä hän oli käynyt niin lihavaksi, ettei hän saanut tilaa

kyynäspäilleen.

Ensimäisinä päivinä pesijätär istui vaan itkemässä. Hänestä tuntui

ensin kovin kovalta, ettei hän enää voinut liikkua kotonaan, kun oli

aina tottunut elämään välkeissä suojissa. Hänen henkeään ahdisti ja hän

viipyi tuntikausia ikkunan ja piirongin välissä niin epämukavassa

asennossa, että hänen kaulansa oli vääntyä sijoiltaan. Ainoastaan siinä

voi hän hengittää. Pihalta hän ei kumminkaan saanut muuta kuin ikäviä

ajatuksia. Vastapäätä omaa ikkunaansa, auringon puolella, näki hän

entisen unelmainsa esineen, viidennen kerroksen akkunan, jossa joka

kevät kasvoi Espanjan papuja kiertäen ohuet kärhensä seililankojen

ympärille. Hänen kamarinsa oli varjon puolella, missä resedat kuolivat

ruukuissaan viikon kuluessa. Elämä ei suinkaan kääntynyt parempaan

päin, se ei lähestulkoonkaan ollut sitä, mitä hän oli toivonut.

Sensijaan että hänellä olisi ollut kukkia vanhoilla päivillään, hän

rypi sangen likaisissa oloissa. Eräänä päivänä kumartuessaan katsomaan

pihalle, hänelle tuli omituinen tunnelma, hän oli näkevinään itsensä

siellä alhaalla porttikäytävässä lähellä portinvartijan kamaria, nokka

pystyssä, tarkastelemassa taloa ensimäistä kertaa; ja tämä kolmentoista

vuoden hyppäys takaperin antoi hänelle piston sydämmeen. Piha ei ollut

muuttunut, alastomat seinät olivat tuskin tulleet entistään mustemmiksi

ja homeisemmiksi; ruosteen syömistä likavesitorvista nousi sama ilkeä

haju; ikkunoiden edessä oli vaatteita kuivamassa nuorilla, lijasta

kankeita lapsen kapaloksia; epätasainen piha oli täynnä pajahiilen

tuhkaa ja höylänlastuja; vieläpä vesijohdon puoleisella kostealla

kulmalla värjäyslaitoksesta juossut lätäkkö oli yhtä kauniin sininen

kuin ennenkin. Mutta hän itse tunsi nykyään olevansa kovasti muuttunut

ja ränsistynyt entiseensä verraten. Ensiksikään hän ei enää ollut

alhaalla, silmät taivasta kohden, tyytyväisenä ja rohkeana toivoen

kaunista huoneustoa. Hän oli katon rajassa, ryysyläisten sopessa,

likaisimmassa lokerossa, jonne päivä ei milloinkaan päässyt

pilkistämään. Siinä oli yllin kyllin itkun syytä, hän ei voinut olla

ihastunut kohtaloonsa.

Mutta kun Gervaise oli hiukan tottunut uusiin oloihinsa, näytti alku

sangen lupaavalta uudessa asunnossa. Talvi oli melkein lopussa ja ne

vähäiset rahat, jotka hän oli saanut Virginieltä huonekaluistaan olivat

hänelle hyväksi avuksi talouden kuntoon panossa. Ja sen lisäksi sattui

semmoinen onni, että kevään tullen Coupeau sai työtä maalla,

Etampes'issa ja siellä hän oli lähes kolme kuukautta juomatta: maa-ilma

paransi hänet vähäksi aikaa. Sitä ei usko kuinka virkistävää on

juopoille päästä Pariisin ilmasta, missä kadut ovat täynnä paloviinan

ja viinin höyryä. Palatessaan hän oli terve kuin pukki ja punakka kuin

mansikka ja toi muassaan neljäsataa francia. Niillä he maksoivat

rästiksi jääneen puodin hyyryn, josta Poissonilaiset olivat menneet

takaukseen, sekä muita pieniä velkoja hätäisimmille saamamiehilleen.

Gervaise avasi siten itselleen pari kolme katua, joilla hän ei hyvään

aikaan ollut uskaltanut liikkua. Luonnollisesti hän oli taas ruvennut

silittämään päiväpalkalla. Rouva Fauconnier, joka oli hyvin

hyväntahtoinen, kun vain osasi oikein häntä imarrella, oli ottanut

hänen takaisin työhönsä, vieläpä maksoi hänelle kolme francia päivältä,

kuten ensi luokan silittäjättärelle, koska näet Gervaise oli ollut oman

liikkeensä emäntänä. Ja Coupeaulaisten talous näyttikin voivan

hiljalleen edistyä. Vieläpä Gervaise toivoi tekemällä työtä ja

säästämällä voivansa maksaa kaikki velkansa ja järjestää elämänsä

siedettävälle kannalle. Mutta näihin toiveisiinsa hän uskoi vain

miehensä ansaitseman suuren rahasumman synnyttämässä kuumeessa. Siitä

jäähdyttyään hän otti vastaan päivät sellaisina kuin ne tulivat,

arvellen, että mikään ilo ei ollut pitkäaikaista.

Enimmästi kärsivät Coupeaulaiset tähän aikaan nähdessään

Poissonilaisten uudistushommat heidän entisessä puodissaan. He evät

olleet kovin kateellisia luonnostaan, mutta heitä ärsytettiin, heidän

kuultensa ihan tahallaan ihasteltiin heidän seuraajainsa upeita

laitoksia. Bochelaiset ja varsinkin Lorilleux'läiset olivat

väsymättömiä niitä kehumaan. Heidän puheidensa mukaan ei oltu koskaan

nähty kauniimpaa puotia. Ja he päivittelivät sitä kauheata siivoa,

jossa kaikki paikat olivat olleet Poissonilaisten tullessa,

ja kertoivat, että huoneiden puhdistus yksistään oli noussut

kolmeenkymmeneen franciin. Jonkun aikaa epäröityään oli Virginie

päättänyt perustaa herkkutavarakaupan, jossa olisi myytävänä

karamelleja, suklaata, kahvia ja teetä. Lantier oli hänelle hartaasti

suositellut sellaista kauppaa, sillä makeisilla, sanoi hän, voisi

ansaita äärettömiä summia. Puodin maalaukseen valittiin kaksi ylen

hienoa väriä, mustalle pohjalle vedettiin hienoja keltaisia raitoja.

Kolme puuseppää teki työtä kahdeksan päivää laittaessaan kuntoon

hyllyjä, näyte-ikkunoita ja tiskiä, jonka päälle tehtiin erityiset

telineet lasimaljoja varten, ihan kuin sokerileipurien puodeissa.

Pieneen perintöön, jota Poisson oli säästänyt vanhan päivän

varaksi, taisi tulla isohko lovi. Mutta Virginie riemuitsi, eikä

Lorilleux'läiset, joita portinvartijan joukko auttoi, säästäneet

Gervaiseä, vaan kertoivat hänelle jok'ikisestä hyllynlokerosta ja

makeismaljasta, sillä heitä huvitti nähdä miten Gervaisen muoto

muuttui. Olipa kuinka vähän kateellinen tahansa niin kaiveleehan se

vaikka kenenkä sydäntä, kun toiset pistävät hänen kenkänsä jalkaansa ja

niillä tallaavat hänet murskaksi.

Toinen syy tähän kateuteen piili syvemmällä, se oli riita miehestä.

Väitettiin että Lantier oli hylännyt Gervaisen. Koko kortteli oli siitä

selvillä. Tuottihan se edes hiukan siveellisyyden leimaa koko kadulle.

Ja kaikki kunnia tästä erosta tuli Lantier'lle, joka oli kylliksi

ovela pysytelläkseen yhä naisten suosiossa. Tiedettiimpä siitä

yksityisseikkojakin, hatuntekijän oli täytynyt antaa korvalle

pesijätärtä saadakseen hänet pysymään alallaan, kun tämä ei ollut

vähemmällä tahtonut hänestä hellittää. Tietysti ei kukaan sanonut,

miten asianlaita oikeastaan oli; niiden mielestä, jotka sen olisivat

voineet tietää, se oli liian yksinkertainen eikä tarpeeksi

mieltäkiinnittävä, Jos niin tahtoi sanoa, oli Lantier todellakin

hylännyt Gervaisen siinä merkityksessä, ettei hän enää pitänyt häntä

käytettävänään yötä päivää; mutta ihan varmaan hän kävi häntä

tapaamassa kuudennessa kerroksessa, milloin vain hänen mielensä teki,

sillä neiti Remanjou näki hänen usein tulevan Coupeaulaisten luota

hyvin tavattomalla ajalla. Suhteet siis kuitenkin, kaikitenkin

jatkuivat, ilman että kumpikaan olisi niistä paljon nauttinut; entisen

tottumuksen voimasta tahtoivat he vieläkin tehdä toisilleen mieliksi;

ei siinä muuta ollut. Mutta asema kävi mutkallisemmaksi sen kautta,

että ihmiset nyt jo olivat tietävinään Lantier'n ja Virginien

makailevan samojen lakanoiden välissä. Mutta siinä ihmiset pitivät

liikaa kiirettä. Epäilemättä hatuntekijä hakkaili puodin uutta emäntää;

sehän oli odotettavissakin, koska kerran tämä kaikessa muussakin oli

astunut Gervaisen sijaan. Siitä oli juuri liikkeellä hauska juttu;

kerrottiin, että Lantier oli eräänä yönä mennyt hakemaan Gervaiseä

naapurinsa sängystä, ja että hän oli vienytkin kamariinsa ja pitänyt

luonaan Virginien, vaikka hän pimeän tähden ei häntä tuntenut, ennenkun

päivä alkoi sarastaa. Jutulle naurettiin, mutta todellisuudessa ei

Lantier vielä ollut päässyt niin pitkälle, hän tuskin uskalsi vielä

nipistellä Virginietä vyötäisistä. Lorilleux'läiset puhuivat siitä

huolimatta pesijättärelle alituiseen Lantier'n ja rouva Poissonin

lemmenkohtauksista, toivoen saavansa hänet mustasukkaiseksi.

Bochelaistenkin puheista kuului, että he eivät olleet koskaan nähneet

kauniimpaa paria. Hulluinta koko asiassa oli, että Goutte-d'Or'in katu

ei näyttänyt panevan pahakseen uutta kolmiyhteyttä; sen siveellinen

käsitys, joka niin ankarasti oli tuominnut Gervaiseä, piteli lempeästi

Virginietä. Mutta ihmisten hyväntahtoinen suvaitsevaisuus täisikin

johtua siitä että aviomiehenä tällä kertaa oli poliisi.

Onneksi ei mustasukkaisuus paljoakaan vaivannut Gervaiseä. Lantier'n

uskottomuudesta hän ei ollut juuri millänsäkään, sillä hänen

sydämellään ei ollut enää pitkään aikaan ollut mitään tekemistä heidän

suhteissaan. Vaikka hän ei ollut koskaan välittänyt omasta puolestaan

ruveta urkkimaan, sai hän kuulla koko joukon ruokottomia juttuja

hatuntekijän seikkailuista kaikellaisten katunaikkoisten kanssa, mutta

niistä hän ei huolinut sen enempää, vaan oli hänelle edelleenkin yhtä

suopea. Hän ei viitsinyt edes suuttua tarpeeksi rikkoakseen välejään

hänen kanssansa. Mutta rakastajansa uutta lemmenliittoa hän ei jaksanut

sulattaa yhtä helposti. Virginiehen nähden oli asianlaita toinen.

Lorilleux'läiset ja Bochelaiset olivat keksineet koko jutun vain häntä

härnätäkseen; ja jos kohta hän ei pitänytkään väliä turhanpäiväisistä

pikku asioista, niin hänenkin kunniantunnostaan löytyi kumminkin vielä

tämä arka paikka. Kun rouva Lorilleux tai joku muu pahansuopa heittiö

häntä kiusatakseen sanoi, että Poissonille oli kasvanut niin pitkät

sarvet päähän, ettei hän enää mahtunut kulkemaan Saint-Denis'n

portista, kävi hän aivan kalpeaksi, hänen rintaansa kouristi, ja hän

tunsi polttoa sydänalassaan. Mutta hän puri huuliaan ja koetti niellä

harmiaan, sillä hän ei tahtonut suoda vihamiehilleen sitä iloa, että

olisivat päässeet hänelle ilkkumaan. Lantier'lle hän sitä vastoin taisi

purkaa vihansa, sillä neiti Remanjou oli kuulevinaan korvapuustin

läjähtävän eräänä iltapäivänä; muutenkin he ihan ilmeisesti olivat

riitaantuneet, sillä Lantier ei puhunut hänelle halaistua sanaakaan

kahteen viikkoon; sitten hän taas alkoi käydä hänen luonaan, ja entinen

elämä näytti alkavan uudestaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Pesijätär katsoi parhaaksi tyytyä asemaansa, sillä häntä ei haluttanut

ruveta tukkanuottasille ja siten yhä enemmän katkeroittaa elämäänsä.

Hän ei ollutkaan enää kaksikymmenvuotias eikä enää välittänyt miehistä

siihen määrään, että olisi tahtonut antaa kilpailijoilleen selkään

heidän kauniiden silmiensä tähden, itse mahdollisesti joutuakseen

putkaan. Tämänkin hän vain laski yhteen muiden nöyryytystensä kanssa.

Coupeau ilkkui. Tämä mukava aviomies, joka ei ollut ottanut kuulevaan

korvaansakaan perkeleen parkunaa omassa kodissaan, piti hirmuista

ilvettä Poissonin sarvista. Kun asia koski häntä itseään ei hän siitä

ollut millänsäkään, mutta toisten perheessä se oli hänestä

hassunkurista, ja hän oli hyvin kärkäs urkkimaan sellaisia tapauksia,

missä naapurien akat petkuttivat miestään. Voi mikä nahjus se Poisson

oli! Ja semmoinen vehnänen kantaa vielä miekkaa ja tohtii tyrkkiä

ihmisiä katukäytävällä! Coupeau meni hävyttömyydessään niin pitkälle,

että rupesi pilkkaamaan Gervaiseä. Ei ollut paha! Hänen rakastajansa

oli koreasti hylännyt hänet! Hänellä oli huono onni. Ensin olivat

hänen hankkeensa seppiin nähden jääneet onnistumatta, sitten hän

sai matkapassin hatuntekijöiltä. Hän olikin kääntynyt kovin

huikentelevaisten ammattikuntien puoleen. Minkä tähden hän ei ottanut

muuraria, miestä, johon voi luottaa, ja joka on tottunut tekemään

tukevaa työtä? Tosin hän puhui näistä asioista leikkisään tapaansa,

mutta Gervaise kävi yhtä kaikki vallan vihreäksi, sillä hänen miehensä

katsoi häneen pienillä juomarin silmillään niin tuikeasti, ikäänkuin

hän olisi tahtonut kaivaa sanansa häneen vintilällä. Kun hän otti

puheeksi nämä roskaiset asiat, ei Gervaise koskaan tiennyt, puhuiko hän

piloillaan vai tosissaan. Mies, joka on humalassa vuoden umpeen, ei ole

enää oman päänsä herra, ja sellaisia aviomiehiä on kosolta, jotka

kahdenkymmenen vanhoina ovat hyvin mustasukkaisia, mutta jotka juominen

tekee kolmenkymmenen vanhoina hyvin välinpitämättömäksi aviolliseen

uskollisuuteen nähden.

Kannatti tosiaankin nähdä, miten Coupeau mahtaili Goutte-d'Or'in

kadulla! Hän sanoi Poissonia parkunan perkeleeksi. Se tukki suun

kielikelloilta! Hän ei ollutkaan enää itse ihmisten hampaissa. Hän

tiesi kyllä, mitä hän tiesi. Jos hän ei ollut aikoinaan ollut

kuulevinaan, mitä hänestä puhuttiin, niin siihen oli ollut

luonnollisena syynä se, että hän halveksi juoruja. Tietäähän jokainen

omat kotoiset asiansa, ja se koira älähtää, johon kalikka sattuu.

Häneen se ei sattunut: ei suinkaan hän silloin voinut ruveta vain

ihmisten mieliksi älisemään? Mutta mitäs poliisi teki? Tokkos hänkään

älähti? Tällä kertaa kumminkin kalikka osui oikeaan. Rakastavaiset oli

nähty yhdessä. Se ei ollutkaan siis enää tyhjää kulkupuhetta. Ja hän

suuttui, hän ei käsittänyt, kuinka mies, lisäksi vielä valtion

virkamies, suvaitsi kotonaan sellaista häväistystä. Mutta poliisi

täisikin pitää toisten tähteistä. Mutta se ei estänyt Coupeauta, kun

hänelle iltasin tuli ikävä yksin vaimonsa kanssa ullakkolokerossaan,

menemästä alas hakemaan Lantier'ta ja tuomasta häntä mukanaan väkisin.

Siitä asti kuin toveri oli ollut poissa, ei hän enää ollut viihtynyt

kotonaan. Jos hän näki Lantier'n ja vaimonsa välin kylmenneen, koetti

hän sovittaa heitä. Piru vie! Mitä heidän tarvitsi välittää ihmisistä?

Eikö heillä muka ollut lupa huvitella niin kuin parhaaksi näkivät? Ja

hän nauroi, hänen räpyttelevistä juopon silmistään loisti rajaton

alttius, halu jakaa kaikki hatuntekijän kanssa siten sulostuttaakseen

elämäänsä. Ja varsinkaan sellaisina iltoina ei Gervaise enää tiennyt,

puhuiko hän leikillään vai tosissaan.

Keskellä näitä juoruja Lantier esiintyi hyvin rehtevästi. Hän kohteli

toisia isällisesti ja arvokkaasti. Kolme eri kertaa oli hän saanut

estetyksi Coupeaulaisten ja Poissonilaisten välit rikkoutumasta.

Molempain perheiden hyvä sopu kuului näet hänen hyvinvointinsa

ehtoihin. Hellällä ja lujalla huolella valvoen Gervaiseä ja Virginietä

hän sai heidät aina osottamaan toisilleen mitä hartainta ystävyyttä.

Valliten kumpaakin tyynesti kuin turkkilainen pasha hän vain lihoi

omasta oveluudestaan. Tämä juupeli sulatteli vielä vatsassaan

Coupeaulaisia, kun hän jo pureskeli Poissonilaisia. Se ei haitannut

häntä ensinkään! Kun yksi puoti oli syöty tyhjäksi, alotti hän toista.

Hänenlaisensa miehetpähän ne menestyvätkin parhaiten.

Sinä vuonna, kesäkuussa pääsi Nana ensi kerran ripille. Hän oli jo

kolmannellatoista, pitkä ja hoikka kuin parsaheinä ja hyvin

räikenemättömän näköinen; edellisenä vuonna hänet oli erotettu

rippikoulusta huonon käytöksensä tähden; ja jos pappi hänet päästi

ripille tällä kertaa, niin sen hän teki vain pelosta, että tyttö ei sen

koommin näyttäytyisi hänelle, ja hän siten tulisi päästäneeksi yhden

pakanan lisää bulevardin katukiviä kuluttamaan. Nana tanssi ilosta

ajatellessaan valkoista pukuaan. Lorilleux'n puolisot olivat hänen

kummeinaan luvanneet puvun, ja kerskailivat tästä lahjastaan kaikille

talon asukkaille. Rouva Lerat'n piti antaa huntu ja myssy, Virginien

kukkaro ja Lantier'n virsikirja. Siten voivat Coupeaulaiset jokseenkin

huolettomina odottaa tätä juhlallista toimitusta. Sen lisäksi vielä

Poissonilaiset, jotka tahtoivat pitää tuliaiskutsut tuttavilleen,

valitsivat juuri tämän tilaisuuden, epäilemättä hatuntekijän neuvosta.

He kutsuivat Coupeaulaiset ja Bochelaiset, joiden tytär myös silloin

pääsi ensi kerran ripille. Päivälliseksi he lupasivat tarjota

lammaspaistia ja jotakin sen ympärillä.

Juuri edellisenä iltana, kun Nana ihastuksissaan katseli piirongin

päälle leviteltyjä lahjojaan, palasi Coupeau kotiin vallan kamalassa

tilassa. Pariisin ilma alkoi taas vaikuttaa häneen. Ja juovuspäissään

hän haukkui vaimoaan ja lastaan käyttäen niin ruokottomia sanoja, että

ne olivat ihan sopimattomia sellaisessa tilaisuudessa. Muuten Nana

itsekin tuli löyhäsuiseksi, kun aina vain kuuli rivoja puheita.

Äitiäänkin hän saattoi haukkua kameeliksi ja lehmäksi, kun tämä hänelle

riiteli.

-- Leipää! karjui levyseppä. Ja keitto pöytään, sanon minä!... Aina

noilla akoilla on noita helvetin hetaleitaan! Mutta minä heitän hornaan

koko teidän hökötyksenne, jos en heti saa keittoani!

-- Sit' on koko kiusankappale, kun hän on pätkässä! murisi Gervaise

kärsimättömästi. Sitten hän kääntyi hänen puoleensa ja sanoi.

-- Se on tulella, älä siinä joutavaa intoa!

Nana tekeytyi kainoksi, sillä hänestä se kuului päivän vaatimaan

kilttiyteen. Hän katseli yhä vielä lahjojaan painaen silmänsä alas eikä

ollut ymmärtävinään isänsä rumia puheita. Mutta levyseppä oli kovasti

kiusanteon haluinen ollessaan pöhnässä. Hän huusi ihan hänen korvansa

takana:

-- Piru sinut periköön valkoisine mekkoinesi! Vai aiotko sinä taas

tunkea paperitukkoja täytteeksi liivisi alle niinkuin tässä eräänä

pyhänä?... Jaa. jaa, mutta odotahan! Kyllä minä näen, miten sinä

kieputtelet takapuoltasi. Ne sinua kutkuttavat, nuo koreat ryysysi.

Mikä sinä luulet olevasi?... Tokko korjaat siitä luitasi, kirottu

kakara! Älä niitä siinä hypistele, vain paiskaa ne piirongin

laatikkoon, taikka minä näytän sinulle, mikä on mikä!

Nana seisoi pää kumarassa, eikä vieläkään vastannut mitään. Hän oli

ottanut pienen tyllimyssyn ja kysyi äidiltään, paljonko semmoinen

maksoi. Ja kun Coupeau ojensi kättään reväistäkseen sen häneltä, niin

Gervaise survasi hänet syrjään huutaen:

-- Jätä toki lapsi rauhaan! Hänhän on kiltti eikä tee mitään pahaa.

Silloin levyseppä päästi koko kiukkunsa valloilleen.

-- Te sen helvetin hutsut! Yhdellaisia olette kumpikin, sekä äiti että

tytär, kaunis pari! Ja se on siivoa peliä, kun tuommoinen kutale, jonka

silmät vain pälyvät miehiin, lähtee syömään Herran ruumista!

Uskallappas vain väittää vastaan, saastainen sikiö! Minä puen sinut

säkkiin, niin saadaanpas nähdä, vieläkö nahkaasi syyhyttää. Niin, säkin

minä panen sinun päällesi, jotta se inhottaa sinua itseäsi ja

pappejasi. Se muka vielä on tarpeen, että hekin sinua turmelevat,

saatanat! Kuulkaa molemmat, mitä minä sanon!

Ja siinä paikassa kääntyi Nana hurjistuneena ympäri. Gervaisen täytyi

levittää kätensä suojellakseen tavaroita, joita Coupeau uhkasi repiä

rikki. Lapsi katsoi tuikeasti isäänsä ja unohtaen nöyryyden, johon

häntä rippi-isä oli kehottanut, sanoi hän hammasta purren:

-- Sika!

Heti kun levyseppä oli syönyt keittonsa, alkoi hän kuorsata. Seuraavana

aamuna hän heräsi hyvin hyvällä tuulella. Edellisen illan hutikasta oli

hänellä vielä parhaiksi tuntumusta, joka vaikutti, että hän nyt oli

hauskimmillaan. Hän oli katsomassa, kun tyttöä puettiin, ja oli

ihastunut hänen valkoiseen mekkoonsa, kummastellen, mitenkä niin

vähäinen seikka voi tehdä tuommoisen räkänokan ihan oikean mampselin

näköiseksi. Kuten hän itse sanoikin, oli aivan luonnollista, että isä

sellaisena päivänä oli ylpeä tyttärestään. Ja kelpasipa Nanata

katsoakin. Hän oli kerrassa siron näköinen liian lyhyessä mekossaan, ja

hän hymyili ujosti kuin vihille vietävä morsian. Kun mentiin alas ja

hän näki porttikamarin kynnyksellä Paulinen, joka oli puettu samoin

kuin hänkin, pysähtyi hän ja loi häneen terävän silmäyksen, mutta

huomattuaan, että toisen puku ei ollut yhtä sievä kuin hänen ja istui

huonommin, herkesi hän hänelle hyvin ystävälliseksi. Molemmat perheet

lähtivät yhtenä kirkkoon.

Nana ja Pauline astuivat edeltä, virsikirja kädessä, pitäen kiinni

hunnusta, jota tuuli hulmutteli; he eivät puhelleet keskenään, mutta

olivat ylen mielissään nähdessään ihmisten tulevan ulos puodeista heitä

katsomaan ja asettivat naamansa hartaan näköisiksi kuullakseen

ohikulkijain sanovan, että he olivat hyvin sieviä. Rouva Boche ja rouva

Lorilleux jättäytyivät muista jäljelle saadakseen kertoa toisilleen

mietteitään Nilkuttajasta ja hänen tuhlaavaisuudestaan. Ihan varmaan

hänen tyttärensä ei olisi koskaan päässyt ripille, elleivät sukulaiset

olisi antaneet hänelle kaikkea. Niin, ihan kaikki, vieläpä uusi

paitakin oli hänelle annettu kunnioituksesta pyhää pöytää kohtaan.

Rouva Lorilleux'n huolen esineenä oli varsinkin valkoinen hame, hänen

oma antamansa lahja; ja joka kerran kun lapsi meni liian lähelle seinää

ja sai pölyä mekolleen, julmistui hän ja sanoi Nanata nokitontuksi.

Kirkossa Coupeau itki kaiken aikaa. Se oli typerää, mutta hän ei voinut

pidättäytyä. Häntä liikutti niin, kun pappi ojensi pitkät käsivartensa

ja pienet, enkelien kaltaiset tytöt kulkivat hänen editsensä kädet

ristissä; ja urkujen soitto ellosteli hänen vatsaansa, ja pyhän savun

hyvä haju pani hänet aivastelemaan, niinkuin olisi tuotu kukkavihko

hänen nokkansa alle. Hän oli sanalla sanoen aivan haltioissaan,

sydänjuuriaan myöten heltyneenä. Erittäinkin ihana oli hänestä eräs

virsi, jota veisattiin tyttöjen ollessa syömässä Herran ruumista; se

kävi suloisena väristyksenä niskasta lähtien pitkin koko hänen

selkäpiitään. Muuten, hänen ympärillään oli koko joukko muitakin

herkkätuntoisia ihmisiä, joilta nenäliinat kastuivat. Se oli tosiaankin

ihana päivä, kaunein koko hänen elämässään. Mutta kun hän kirkosta

tultua meni juomaan lasin viiniä Lorilleux'n kanssa, jonka silmät

olivat pysyneet vallan kuivina, ja joka teki ivaa hänen itkustaan, niin

hän suuttui, ja sanoi, että se oli pappien syy, jotka polttivat

kirkossaan perkeleen yrttejä pehmitelläkseen ihmisiä. Mutta sittenkään

ei hän tahtonut sitä salata, vaan tunnusti vilpittömästi, että hänen

silmistään oli vuotanut kyyneleitä, sehän todisti vain, että hänen

sydämensä ei ollut kivestä. Ja hän tilasi vielä toiset lasit.

Poissonilaisten tulijaispäivälliset olivat hyvin hauskat. Ystävyys

vallitsi ilman vähintäkään soraääntä aterian alusta loppuun. Kun pahat

päivät koittavat sattuu siten tilaisuuksia, jolloin sellaisetkin

ihmiset, jotka muuten vihaavat toisiansa, viettävät muutamia hetkiä

rakkaassa rauhassa. Lantier, jolla oli vasemmalla puolellaan Gervaise

ja oikealla Virginie, oli yhtä rakastettavan kohtelias kummallekin

tuhlaillen heille hellyydenosotuksia kuin kukko, joka tahtoo yllä pitää

rauhaa kanatarhassaan. Vastapäätä häntä istui Poisson tapansa mukaan

tyynen ja miettiväisen mutta ankaran näköisenä, kuten poliisi

konsanaan, joka pitkien vahtivuorojensa aikana kaduilla on tottunut

olemaan mitään ajattelematta ja katsomaan mitään näkemättä. Mutta

juhlan kuningattaria olivat molemmat pikku tytöt, Nana ja Pauline,

joiden oli annettu pitää juhlavaatteet päällään; he istuivat jäykkinä

peläten tahraavansa valkoiset mekkonsa, ja heitä varotettiin joka

suupalalla ja neuvottiin, miten piti syödä siististi. Siitä

tuskastuneena Nana viimein kaataa höläytti koko viinilasinsa päällensä.

Syntyi yleinen hämminki, häneltä riisuttiin mekko päältä ja viinitahra

pestiin heti vesilasissa.

Jälkiruokaa syödessä keskusteltiin sitten vakavasti lasten

tulevaisuudesta. Rouva Boche oli jo tehnyt valintansa. Paulinen piti

mennä koruompeluverstaaseen, kulta- ja hopeaompeluksilla voi ansaita

viisi, kuusi francia päivässä. Gervaise ei ollut vielä päättänyt

Nanasta, sillä tytöllä ei ollut taipumusta mihinkään. Laukkaamaan

pitkin katuja hän kyllä osotti taipumusta, mutta muuhun hänestä ei

ollut ensinkään.

-- Jos minä olisin teidän sijassanne, sanoi rouva Lerat, niin minä

panisin hänet kukantekijän oppiin. Se on siistiä ja hauskaa työtä.

-- Vai kukantekijäksi, murahti Lorilleux, nehän ovat kaikki mitä

kevytmielisintä joukkiota.

-- Entä minä sitten? huudahti pitkä leski huuliaan mutistaen. Olettepa

te kohtelias. Tietäkää, että minä en olekaan mikään narttu, minä en

kellahdakaan selälleni, kun kuka vain viheltää!

Mutta koko seura käski häntä vaikenemaan.

-- Rouva Lerat, hyi! rouva Lerat!

Ja hänelle silmää iskien viitattiin molempiin rippilapsiin, jotka

pistivät nenänsä lasiinsa, etteivät purskahtaisi nauruun. Heidän

tähtensä olivat miehetkin siihen asti karttaneet sopimattomia sanoja.

Mutta rouva Lerat ei pitänytkään hyvänään nuhdetta. Sen, mitä hän oli

sanonut, oli hän kuullut hienoimmissakin seurapiireissä. Sitäpaitsi hän

kyllä osasi käyttää kieltään; häntä oli usein kehuttu siitä tavasta,

jolla hän puhui kaikesta, vieläpä lastenkin läsnäollessa, koskaan

loukkaamatta sopivaisuuden vaatimuksia.

-- Kukantekijäin joukossa on hyvin kunniallisia naisia, tietäkää se!

huusi hän. He ovat luodut samallaisiksi kuin muutkin naiset, eikä

heilläkään ole nahkaa joka paikassa, se on selvä. Mutta he osaavat

pitää puolensa ja valita maulla silloinkin kun he hairahtuvat... Ja

tämä hieno aisti tulee heille kukista. Se se on minutkin varjellut...

-- Ka, eihän minulla ole mitään kukantekijän ammattia vastaan,

keskeytti Gervaise. Kunhan se vain miellyttää Nanata itseään; ei lapsia

saa vasten heidän tahtoaan pakottaa millekään alalle... Niin. Nana,

vastaappas nyt, äläkä tekeydy tyhmäksi. Tahdotko ruveta kukantekijäksi.

Tyttö istui kumartuneena lautasensa yli, kasteli sormensa suussaan ja

keräsi sillä leivoksen murenia, joita hän siitä sitten imeksi. Hän ei

pitänyt kiirettä, vaan nauraa virnisteli.

-- Kyllä, äiti, rupean toki mielellänikin, selitti hän viimein.

Silloin asia järjestettiin heti. Coupeau suostui siihen, että rouva

Lerat veisi lapsen verstaaseensa, Kairon kadulle jo seuraavana päivänä.

Nyt alettiin puhua vakavasti elämän velvollisuuksista. Boche sanoi,

että Nana ja Panline nyt olivat aikaihmisiä, kun olivat käyneet

ripillä. Poisson lisäsi, että heidän piti tästälähin osata laittaa

ruokia, parsia sukkia ja johtaa taloutta. Vieläpä heille puhuttiin

heidän naimisiin menostaankin ja lapsista, joita heille kerran

maailmassa kasvaisi. Tytöt kuuntelivat pidätellen naurun tirskuntaansa

ja nykivät toisiaan, samalla kertaa hyvillään ja hämillään siitä, että

he nyt olivat täysiä naisia ja heidän kasvonsa hohtivat tulipunaisina

valkoisten mekkojen rinnalla. Mutta enimmästi heitä kutkutti, kun

Lantier piloillaan kysyi heiltä, eikö heillä jo ollut tiedossa

sulhasia. Nana pantiin väkisin tunnustamaan, että hän piti paljon

Victor Fauconnier'sta, äitinsä työnantajan pojasta.

-- Hän on kyllä meidän ristityttömme, sanoi rouva Lorilleux

Bochelaisille, kun lähdettiin pois, mutta siitä hetkestä, jona he

panevat hänet kukantekijän oppiin, me emme tahdo kuulla hänestä

puhuttavankaan. Siitä tulee taas yksi maleksija lisää bulevardeille...

Saadaanpa nähdä, niin ei mene kuutta kuukautta, ennenkuin hänelle käy

huonosti.

Palatessaan kotiinsa nukkumaan tunnustivat Coupeaulaiset, että kaikki

oli käynyt hyvin, ja että Poissonilaiset eivät olleet häjyjä ihmisiä

Gervaisestä oli puotikin hyvin siististi sisustettu. Hän oli odottanut,

että hänestä tuntuisi kiusalliselta viettää siten kokonainen ilta

entisessä asunnossaan, jossa toiset nyt rehentelivät, ja ihmeekseen

huomasi hän nyt, että se ei ollut häntä harmittanut hetkeäkään.

Riisuessaan päältään kysyi Nana äidiltään, oliko toisessa kerroksessa

asuvalla neidillä, jonka häitä oli vietetty edellisellä viikolla,

myöskin ollut musliinihame niinkuin hänelläkin.

Mutta tämä olikin perheen viimeinen ilon päivä. Kului kaksi vuotta,

joiden aikana he vajosivat yhä syvemmälle. Talvet varsinkin panivat

heidät puti puhtaaksi. Jos he hyvän sään aikana vielä söivätkin leipää,

niin sateen ja kylmien ilmojen kanssa saapui nälkä, joka opetti heitä

syömään päivällistä ulkomuistista tässä huonepahasessa, jossa vallitsi

oikea siperialainen pakkanen. Joulukuu, se heittiö, tunkeutui sisälle

oven raosta ja toi tullessaan kaiken maailman kärsimykset, seisauksen

kaikilla työaloilla ja siitä johtuvan velton toimettomuuden ynnä kylmän

ja kostean vuodenajan koko mustan kurjuuden. Ensimäisenä talvena he

vielä joskus tekivät tulta kamiiniin ja kytristäytyivät sen ympärille

lämmittelemään, nauttien mieluummin lämmöstä kuin ravinnosta. Mutta

toisena talvena jäi kamiini rauhassa ruostumaan, jäätävän kylmänä

törrötti se nurkassaan murheellisen näköisenä kuin rautainen

rajapyykki. Ja kaiken muun lisäksi tuli vielä hyyryn maksu. Se

näännytti heidät lopen. Voi sitä tammikuun hyyrynmaksupäivää, kun

talossa ei ollut rediisiäkään ja Boche tuli esittämään kuittia! Silloin

puhalsi huoneeseen entistä purevampi viima, oikea Pohjolan myrsky. Ja

seuraavana lauvantaina saapui itse herra Marescot, paksu, lämmin

palttoo päällä ja villaiset sormikkaat kädessä; ja aina hän uhkasi

häätämisellä juuri silloin, kun ulkona lumituisku oli rajuimmillaan ja

valmisti heille katukäytävälle vuoteen valkoisine lakanoineen.

Maksaakseen hyyrynsä he olisivat myöneet vaikka omaa lihaansa.

Hyyrynmaksu se tyhjensi sekä ruokakaapin että kamiinin. Muuten sama

valitushuuto kaikui koko talosta. Kaikissa kerroksissa itkettiin, kovan

onnen konsertti soi pitkin portaita ja käytäviä. Vaikka jokaisesta

kodista olisi joku kuollut, ei siitä olisi syntynyt yhtä kamalaa

urkujen parkunaa. Se oli kuin tuomiopasuunain soittoa viimeisellä

tuomiolla, jolloin kaikki elämä loppuu ja kurja ihmiskunta murskaantuu

tomuksi. Eräs kolmannessa kerroksessa asuva vaimo kävi viikon ajan joka

ilta kaupittelemassa itseään katujen kulmissa. Muudan työmies,

viidennessä kerroksessa asuva muurari, oli varastanut isännältään.

Coupeaulaisten olisi luonnollisesti pitänyt käsittää, että he olivat

itse syypäät koko kurjuuteensa. Olkoon toimeentulo kuinka tiukalla

tahansa, niin aina siitä selviää, kun taloudessaan noudattaa

järjestystä ja säästäväisyyttä. Se nähtiin Lorilleux'läisistä, jotka

maksoivat säännöllisesti hyyrynsä, likaisiin paperipalasiin käärittynä;

mutta nämä viettivät tosiaankin samallaista elämää kuin laiha hämähäkki

sopessaan; heidän esimerkkinsä sai toisenkin työtä inhoamaan. Nana ei

ansainnut vielä mitään tekokukillaan, vieläpä hänen elatuksensakin

maksoi sievoiset summat. Rouva Fauconnier'n pesulaitoksessa joutui

Gervaise lopulta huonoihin kirjoihin, hänen taitonsa meni yhä vain

alaspäin ja hän oli työssään siihen määrään huolimaton, että rouva

Fauconnier oli alentanut hänen palkkansa neljäänkymmeneen souhun, minkä

hän maksoi kaikkein kelvottomimmille hutiluksille. Sen lisäksi hän oli

hyvin ylpeä ja ärtyisä ja toi aina esille sen seikan, että hän oli

ollut itsenäinen liikkeenharjottaja. Hän oli poissa työstä kokonaisia

päiviä ja lähti pesulaitoksesta, milloin hänen päähänsä pisti. Niinpä

hän kerrankin, kun rouva Fauconnier oli ottanut työhönsä rouva Putois'n

ja hän siten oli joutunut tekemään työtä vierekkäin entisen apulaisensa

kanssa, oli suuttunut siitä niin, ettei ollut tullut takaisin kahteen

viikkoon. Tällaisten äksyilemisten perästä otettiin hänet takaisin

säälistä, mikä katkeroitti häntä yhä enemmän. Viikon lopussa ei

tietysti palkkaakaan ollut paljoa nostettavana, ja kaippa vielä kävi

niinkin, kuten hän itse sanoi katkerasti, että hän jonakin lauvantaina

jäi velkaan pesulaitoksen emännälle. Mitä Coupeauhon tuli, niin kenties

hän teki työtäkin, mutta silloin hän varmaankin teki työnsä ilmaiseksi;

sillä siitä asti kun hän oli ollut työssä Etampes'issa, ei Gervaise

ollut nähnyt vilahdukseltakaan hänen rahojaan. Palkanmaksupäivinä hän

ei enää viitsinyt edes katsoa hänen käsiinsä, kun hän tuli kotiin. Hän

tuli tyhjin käsin, eikä taskuissakaan ollut mitään, usein ei edes

nenäliinaakaan. Arvatenkin hän oli sen kadottanut tai joku toveri

lurjus sen häneltä pimittänyt. Ensi kerroilla hän oli tekevinään tiliä

rahoistaan keksaisten jos jonkillaisia valheita: milloin oli hän pannut

kymmenen francia johonkin keräyslistaan; milloin oli kaksikymmentä

francia pudonnut hänen taskustaan reiästä, jota hän näytti, tai

viisikymmentä francia mennyt vanhojen velkojen lyhennykseksi. Mutta

sitten hän ei enää viitsinyt kainostella. Rahat haihtuivat ja sillä

hyvä! Ne eivät olleet enää hänen taskussaan, vaan hänen vatsassaan.

Eipä sekään ollut hullumpi tapa tuoda niitä kotiin eukolleen. Rouva

Bochen neuvosta kävi pesijätär tosin toisinaan tavottamassa miestään

hänen työmaalta lähtiessään ottaakseen häneltä rahat pois, ennenkun hän

ennättäisi niitä hävittää; mutta siitä hän ei paljoakaan hyötynyt; aina

oli joku toveri varottamassa Coupeauta, ja rahat luistivat saappaaseen

tai vieläkin siivottomampaan talletuspaikkaan. Rouva Boche oli

tämmöisissä asioissa hyvin ovela, sillä Boche koetti piilottaa häneltä

kymmenfrancisia, joilla hän aikoi pitää kekkereitä rakastettavien

naistuttaviensa hauskutukseksi; mutta hänen akkansa tutki visusti hänen

vaatteensa pienempiäkin poimuja myöten ja löysikin tavallisesti

kaipaamansa rahan lakin lipasta, nahan ja vaatteen välistä. Levyseppä

sitä vastoin ei kätkenyt kultarahoja ryysyihinsä. Hän pani ne parempaan

talteen, oman nahkansa alle. Gervaise ei kumminkaan voinut ottaa hänen

saksejaan ja ratkoa auki hänen vatsanahkaansa.

Niin, se oli Coupeaulaisten oma syy, että he vaipuivat yhä syvemmälle

lokaan vuosi vuodelta. Mutta sellaisia asioita ihminen ei tahdo koskaan

tunnustaa edes itselleen, varsinkin kun jo on joutunut rappiolle. He

syyttivät kovaa onneaan ja väittivät, että Jumalan viha oli kääntynyt

heitä vastaan. Heidän kotinsa oli nykyään oikea riidan pesä. Koko

päivän he ottelivat keskenään. Kumminkaan ei vielä tapeltu. Ainoastaan

kiistan ollessa kuumimmillaan saattoi joku yksinäinen isku läiskähtää.

Mutta surullisinta oli, että he olivat avanneet ystävyyden häkin ja

päästäneet kaikki paremmat tunteet lentoon kuin aljolinnut, Se suloinen

lämmin, joka vallitsee kodeissa, missä isät, äidit ja lapset

puristautuvat toisiaan vastaan ja pysyttäytyvät yhdessä rykämässä,

haihtui tuuleen jättäen heidän huoneensa kylmilleen ja sen asukkaat

värjöttämään kunkin omassa nurkassaan. Kaikki kolme, Coupeau, Gervaise

ja Nana elivät kuin kissat ja koirat, äsähtivät toisilleen

vähimmästäkin sanasta ja viha paloi heidän silmissään. Heiltä näytti

jotakin särkyneen, oli kuin se perusjänne olisi katkennut, se koneisto

murtunut, joka onnellisissa perheissä panee sydämet sykkimään samassa

tahdissa. Gervaiseä ei enää pelottanut, kuten ennen, kun hän näki

Coupeaun räystään reunalla, kahdentoista, viidentoista metrin

korkeudella kadusta. Tosin hän ei olisi itse tahtonut häntä survaista,

mutta jos hän olisi pudonnut itsestään, niin ei totisesti olisi ollut

suurtakaan vahinkoa, jos semmoinen tyhjäntoimittaja olisi hävinnyt maan

pinnalta. Toraillessansa Coupeaun kanssa huusi Gervaise usein, että

tokkohan hänelle enää milloinkaan oli koittava se onnen päivä, että

Coupeau kannettaisiin kotiin paarilla. Sitä hän toivoi kuin onnensa

palaamista. Mitä hyötyä oli semmoisesta juoposta? Hän vain itketti

häntä, söi kaikki, mitä hän irti sai, ja syöksi hänetkin kurjuuteen.

Sellaiset miehet, joista ei ollut sen enempää hyötyä, olisivat

joutaneet, mitä pikemmin, sen parempi, heitettäviksi maan rakoon, ja

heidän haudallaan olisi tanssittu oikeaa vapautuksen polkkaa. Ja vielä

säälimättömämpi kuin äiti oli tytär. Kun äiti sanoi: Lyö! niin tytär

siihen säesti: Lyö kuoliaaksi. Nana luki sanomalehdestä tapaturmista

liittäen niihin omia, luonnottoman tyttären mietteitään. Hänen isällään

oli sellainen onni, että vaikka omnibussi oli sysännyt hänet kumoon,

hän ei ollut edes selvinnyt humalastaan. Voi, kunpa se rutjake olisi

kerrankin heittänyt henkensä!

Keskellä tätä kurjuuden katkeroittamaa elämäänsä kärsi Gervaise vielä

lisäksi toistenkin nälästä, jota hän kuuli ympärillänsä ruikutettavan.

Tällä kulmalla taloa asuivat kaikkein viheliäisimmät perheet, joilla

oli yhteisenä tunnussanana jokapäiväisen leivän puute. Vaikka ovet

avautuivatkin, niin ei niistä vain ruuan hajua löyhähtänyt vastaan.

Pitkin käytävää vallitsi nälkäkuoleman hiljaisuus, seinät kumisivat

ontosti kuin tyhjät vatsat. Toisinaan vain syntyi aika mellakoita, kun

naiset itkivät ja nälkäiset lapset mankuivat leipää ja perheet

tahtoivat syödä toisensa pettääkseen vatsaansa. Kaikkien kurkkua

kouristi nälkä, turhaan siinä suu auki huohotettiin, rinta vain painui

kokoon tätä tyhjää ilmaa hengittäessä, jossa eivät edes hyttysetkään

olisi voineet elää ravinnon puutteessa. Mutta enimmästi säälitti

Gervaiseä ukko Bru loukossaan pienten portaiden alla. Hän vetäytyi

sinne kuin murmelieläin ja painautui käppyrään, jotta ei olisi niin

kylmä; päiväkausia makasi hän siellä liikahtamatta olkikasalla. Ei edes

nälkäkään saanut häntä enään liikkeelle, sillä suottahan olisi ollut

lähteä ulos hankkimaan ruokahalua, kun ei kukaan ollut kutsunut häntä

päivällisille. Kun häntä ei näkynyt kolmeen, neljään päivään, niin

naapurit avasivat hänen ovensa katsoakseen, eikö hänestä henki jo ollut

lähtenyt. Ei, sitä oli vielä kipene jäljellä, ei paljoa, hän eli vielä

hiukkasen, toisella silmällään. Kuolemakin näytti hänet unohtaneen! Kun

Gervaisellä sattui olemaan leipää, heitti hän kuoret ukolle. Jos kohta

hän oli käynytkin häjyksi ja vihasi ihmisiä miehensä tähden, niin hän

sääli kumminkin vilpittömästi eläimiä; ja ukko Bru, tämä vanhus parka,

jonka annettiin kuolla nälkään ja viluun, kun hän ei enää kyennyt

pitämään työkaluja käsissään, oli hänestä kuin virkaheitto koira, jota

rakkaritkaan eivät viitsineet korjata edes nahan ja rasvan vuoksi.

Siitä oli hänellä alituinen paino sydämmellään, kun hän tiesi hänen

olevan siellä, käytävän toisella puolen, Jumalan ja ihmisten

hylkäämänä, ja saavan ravintonsa yksinomaan omasta ruumiistaan, joka

kutistui takaisin lapsen vartalon kokoiseksi rypistyen ja kuivettuen

kuin uunin reunalle kuivamaan pantu appelsiini joka näivettyy jo

viimein käy kovaksi kaperoksi.

Samoin tuotti pesijättärelle paljon kärsimystä ukko Bazougen läheisyys.

Yksinkertainen, ohut lautaseinä erotti heidän huoneensa. Ukko ei voinut

panna sormeakaan suuhunsa Gervaisen kuulematta. Kun ruumiinkantaja

illalla palasi kotiinsa, täytyi pesijättären, tahtoipa hän tai oli

tahtomatta, seurata kaikkia hänen toimiansa, miten hän heitti mustan

nahkahattunsa piirongin päälle, niin että se kopsahti kuin lapiollinen

multaa ruumiskirstulle, miten hän ripusti naulaan mustan viittansa,

joka kahisi seinää vasten kuin yölinnun siipi olisi siihen koskenut, ja

miten hän paiskasi hujan hajan keskelle lattiaa kaikki mustat

sururyysynsä. Gervaise kuuli hänen tepastelevan, oli levoton hänen

vähimmästäkin liikkeestään ja säpsähti joka kerran, kun hän kolhasi

jotakin huonekalua tai kalisteli astioitaan. Tämä juoppo ukko rahjus

oli aina hänen ajatuksissaan täyttäen hänen mielensä kammottavan pelon

sekaisella tiedonhalulla. Hän oli aina hyvällä päällä ja joka päivä

täydessä seilissä, hän ryki, syljeksi, lauleli iloisia lauluja ja puhui

roskaa, ja pää kolmantena jalkana hän ryömi huoneessaan ja tappeli

kaikkia neljää seinää vastaan, ennenkun löysi sänkynsä. Ja Gervaise oli

aivan kalpeana ihmetellen itsekseen, mitä ukolla mahtoi olla tekeillä,

hän kuvitteli mielessään mitä kauheimpia asioita. Muun muassa hän oli

saanut päähänsä, että ukko Bazouge oli tuonut huoneeseensa ruumiin ja

kätkenyt sen sänkynsä alle. Olivathan sanomalehdet kertoneet eräästä

hautaustoimiston virkamiehestä, joka keräsi kotiinsa lasten

ruumiskirstuja päästäkseen vähemmällä vaivalla viemällä ne kaikki

yhdellä kertaa hautausmaalle, ihan varmaan tuntui lautaseinän läpi

ruumiin hajua aina kun Bazouge tuli kotiinsa. Olisi luullut asuvansa

aivan Père-Lachaisen hautausmaan ääressä, keskellä myyrien valtakuntaa.

Hän oli hirvittävä, tuo mies, joka aina nauroi yksinään, ikäänkuin

hänen ammattinsa olisi tuottanut hänelle iloa. Vieläpä sittenkin kun

hän oli lopettanut elämöimisensä ja kellahtanut selälleen, kuorsasi hän

niin eriskummallisesti, ettei pesijätär tohtinut hengittääkkään.

Tuntikausia istui hän sydän kurkussa ja korvat höröllä, luullen että

ruumissaatto toisensa perästä kulki naapurin huoneessa.

Mutta pahinta oli, että Gervaise juuri pelkonsa hurmaamana tunsi

vastustamatonta vetämystä painamaan korvansa ihan naapurin seinään

kiinni saadakseen paremmin selkoa, mitä siellä tapahtui. Bazouge teki

häneen samallaisen vaikutuksen kuin kauniit miehet tekevät

kunniallisiin naisiin: he tahtoisivat koskea heihin, mutta eivät

uskalla; hyvä kasvatus pidättää heitä siitä. Samoin olisi Gervaisekin,

jos ei pelko olisi häntä pidättänyt, tahtonut koetella kuolemaa, nähdä,

millainen se oli miehiään. Toisinaan oli hän niin kummallinen

kuunnellessaan henkeään pidättäen niin tarkkaavasti, kuin jos hän olisi

odottanut saavansa ilmi salaisuuden syntysanat jostakin Bazougen

liikkeestä, että Coupeau piloillaan kysyi häneltä, oliko hän

pikeentynyt ruumiinkantajaan. Silloin Gervaise suuttui ja uhkasi

muuttaa pois, sillä niin häntä tämä naapuruus kammotti. Mutta niin pian

kuin ukko tuli kotiinsa tuoden muassaan hautausmaan tuoksua, vaipui

Gervaise taas mietteisiinsä ja kävi kiihtyneen ja pelokkaan

näköiseksi kuin aviovaimo, joka on aikeissa pistää puukolla reiän

vihkimäkontrahtiinsa. Eikös ruumiinkantaja ollut jo kahdesti

tarjoutunut pakkaamaan häntä laatikkoonsa ja viemään häntä jonnekin,

sellaiselle makuusijalle, jossa uni maistaa niin makealta, että siitä

nauttiessaan heti unohtaa kaikki kärsimykset. Ehkäpä se todellakin oli

hyvin suloista. Vähitellen kasvoi hänen halunsa yhä kiihkeämmäksi

päästä sitä maistamaan. Hän olisi tahtonut kokeeksi nukahtaa pariksi

viikoksi, kuukaudeksikin. Voi, kun hän olisi saanut nukkua

kuukauden, varsinkin talvella, hyyrynmaksukuukauden, jolloin elämän

vastoinkäymiset olivat musertaa hänet! Mutta se ei ollut mahdollista,

jos kerran rupesi nukkumaan tunniksikaan, niin nukkumista täytyi jatkaa

ijän kaiken; ja tämä ajatus sai hänen verensä jäätymään, hänen kuoleman

kaihonsa haihtui sen ijäisen ja ankaran ystävyyden edessä, jota maa

vaatii niiltä, jotka se kätkee povelleen.

Yhtä kaikki hän eräänä lauvantai-iltana löi molemmilla nyrkillään

lautaseinään. Hän oli viettänyt kauhean viikon kaikkien vieromana;

rahat olivat lopussa ja rohkeus samaten. Sinä iltana hän ei ollut

terve, kuume värisytti häntä ja liekehti hänen silmissään. Silloin hän,

sen sijaan että olisi heittäytynyt ulos ikkunasta, niinkuin hänen ensin

oli tehnyt mielensä, alkoikin kolkuttaa seinään ja huutaa:

-- Isä Bazouge! isä Bazouge!

Ruumiinkantaja oli heittämässä kenkiään jalastaan ja lauloi: _Kolme

neittä kaunokaista_. Työtä oli tainnut olla kosolta sinä päivänä,

sillä hän tuntui olevan vielä tavallistakin enemmän liikutettu.

-- Isä Bazouge! isä Bazouge! huusi Gervaise korottaen ääntään.

Eikö hän siis kuullut? Gervaise oli heti valmis antautumaan hänelle,

hän sai tulla ottamaan hänet selkäänsä ja viedä hänet sinne, minne hän

vei toisetkin naisensa, sekä rikkaat että köyhät, joita hän lohdutti.

Gervaiseä vaivasi hänen laulunsa: _Kolme neittä kaunokaista_,

sillä hänestä oli siinä sellaisen miehen halveksumista, jolla on liian

paljon rakastajattaria.

-- Mitä nyt? mitä nyt? änkytti Bazouge, kuka on sairaana?... Kyllä

tullaan, pikku muori!

Mutta kuullessaan hänen käheän äänensä heräsi Gervaise kuin

painajaisesta. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli varmaankin koputtanut

seinään. Silloin hänestä tuntui kuin hän olisi saanut kepin iskun

pitkin selkärankaansa; pelästyneenä peräytyi hän ollen näkevinään

ruumiinkantajan ojentavan isot kätensä lautaseinän läpi ottaakseen

häntä kiinni tukasta. Ei, ei, hän ei tahtonut, hän ei ollut valmis. Jos

hän oli kolkuttanut, niin hän oli kai kääntyessään aivan tietämättänsä

kolhaissut seinään kyynäspäällään. Ja kauhun tunne, joka nousi polvista

aina hartioihin asti, valtasi hänet, kun hän mielikuvituksessaan näki

ukon laahaavan häntä sylissään ihan jäykkänä ja kasvot valkeina kuin

posliinilautanen.

-- Ka, eikö siellä ole enää ketään? kysyi Bazouge uudestaan, kun ei

enää kuulunut mitään. Odottakaahan, pitäähän toki olla kohtelias

naisille.

-- Ei mitään, ei täällä ole mitään hätää, sanoi pesijätär viimein

tukahdutetulla äänellä. En minä tarvitse mitään. Kiitoksia vain.

Ruumiinkantaja murisi vielä itsekseen kunnes nukkui. Sill'aikaa

Gervaise kuunteli tuskallisessa odotuksessa uskaltamatta

hievahtaakkaan, peläten, että ukko voisi olla kuulevinaan hänen

koputtavan uudestaan. Hän päätti lujasti olla varoillaan. Vaikka hän

olisi henkitoreissaan, niin hän ei pyytäisi apua naapurilta. Ja hän

sanoi tämän rauhoittaakseen itseään, sillä toisin ajoin hän pelostaan

huolimatta tunsi yhä vielä kauhunsekaista kuoleman kaihoaan.

Tässä kurjuuden pesässä, keskellä toisten ja omia huoliaan löysi

Gervaise kuitenkin kauniin esimerkin rohkeudesta pikku Lalie

Bijardïssa. Tämä kahdeksanvuotias, peukalon kokoinen tyttö hoiti

talouttaan siististi kuin aikaihminen; ja se oli raskas tehtävä, hänen

hoidettavinaan olivat molemmat pienokaiset, hänen veljensä Jules ja

hänen sisarensa Henriette, toinen neljän ja toinen viiden vuoden vanha,

joita hänen täytyi katsoa kaiken päivää, vieläpä lakaistessaankin ja

astioita pestessään. Sen jälkeen kun ukko Bijard oli tappanut vaimonsa

potkaisemalla häntä vatsaan, oli Lalie ruvennut lapsukaisten äidiksi.

Mitään virkkamatta, aivan itsestään oli hän astunut vainajan sijalle ja

täytti sen siihen määrään, että hänen petomainen isänsä, kai

täydentääkseen yhtäläisyyttä, rusikoi nyt tytärtään, samoin kuin hän

ennen oli rusikoinut äitiä. Kun hän tuli kotiin juovuksissa, täytyi

hänellä olla naisia rääkättävänä. Hän ei edes huomannutkaan, että Lalie

oli vallan pieni. Hän ei olisi voinut lyödä kovemmin vanhaa huoraa.

Yksi ainut isku peitti kokonaan tytön kasvot, ja hänen ihonsa oli vielä

niin hento, että isän sormien jäljet näkyivät siinä vielä kaksi päivää.

Se oli törkeää pahoinpitelyä; ilman vähintäkään syytä sai lapsi parka

selkäänsä. Kuin raivostunut susi hyökkäsi isä tyttärensä päälle, joka

arkana ja pelokkaana, kuin laiha kissanpoika nurkumatta otti vastaan

hänen iskunsa nöyrästi katsoen kauniilla silmillään. Lalie ei koskaan

vastustanut isäänsä. Hän kumarsi vain hiukan päätään suojellakseen

kasvojaan: eikä hän huutanutkaan, etteivät muut talon asukkaat kuulisi.

Kun sitten isä oli väsynyt lennättämään häntä potkuillaan nurkasta

nurkkaan, odotti lapsi kunnes jaksoi nousta ylös ryhtyäkseen uudestaan

työhön. Hän pesi lapsensa, keitti ruuan eikä jättänyt tomuhituistakaan

huonekaluille. Selkään saanti tuli kuulumaan hänen jokapäiväiseen

päiväjärjestykseensä.

Gervaise oli tullut hyväksi ystäväksi naapurinsa kanssa. Hän kohteli

Lalieta vertaisenaan, ikäihmisenä, jolla on elämänkokemusta. Laliella

olikin kalpeissa ja vakavissa kasvoissaan ennen aikojaan vanhenneen

lapsen ilme. Häntä olisi luullut kolmekymmenvuotiseksi vanhaksi

piiaksi, kun kuuli hänen puhelevan. Hän osasi vallan hyvin käydä

ostoksilla, paikata vaatteita ja pitää kotiansa kunnossa ja puhui

lapsista ikäänkuin hän olisi jo pari kolme kertaa eläessään ollut

lapsivuoteessa. Kahdeksanvuotiaan puheeksi sellainen ensin nauratti

ihmisiä, mutta sitten tuntui kurkussa sellaista ahdistusta, että täytyi

kiireesti lähteä pois, ettei itku pääsisi. Gervaise koetti niin paljon

kuin mahdollista vetää häntä puoleensa ja antoi hänelle kaikkea, mitä

suinkin voi, ruokaa ja vanhoja vaatteita. Eräänä päivänä, kun hän

koetti hänen päälleen vanhaa Nanan röijyä, säikähti hän kovasti

nähdessään hänen selkänsä täynnä mustelmia, kyynäspään vereslihalla ja

koko ruumiin, jossa ei ollut kuin luuta ja nahkaa, julmasti rääkättynä.

Totisesti, ukko Bazouge sai varata kirstunsa jo valmiiksi, sillä sitä

menoa ei voinut pitkälti kestää. Mutta lapsi oli pyytänyt pesijätärtä

olemaan siitä puhumatta. Hän ei tahtonut, että hänen isälleen koituisi

ikävyyksiä hänen tähtensä. Hän puolusti häntä vakuuttaen, että hän ei

olisi ollut paha, ellei hän olisi juonut. Hän oli hullu eikä tiennyt,

mitä teki. Voi, hän antoi niin mielellään isälleen anteeksi, sillä

pitäähän hulluille kaikki antaa anteeksi.

Siitä lähtien Gervaise piti aina varalla, milloin ukko Bijard tuli

kotiin, ja niin pian kuin hän kuuli hänen nousevan portaita, koetti hän

tulla Lalieta auttamaan. Mutta useimmiten hän siitä hyvästä sai vain

itse muutaman korvapuustin. Kun hän päivällä kävi katsomassa Lalieta,

tapasi hän hänet usein sidottuna kiinni rautasängyn jalkaan. Sepällä

oli näet sellaisia päähänpistoja, että hän aamulla, ennen kotoa

lähtöään köytti tytön jaloista ja vatsan kohdalta kiinni paksulla

nuoralla, ilman mitään ymmärrettävää syytä. Se oli viinan villitsemäin

aivojen keksintö, jolla hän nähtävästi poissa ollessaankin tahtoi

rääkätä lasta. Jäykkänä kuin seiväs seisoi Lalie kaakinpuussaan

päiväkausia; hänen jalkojaan pisteli ja poltti, ikäänkuin hän olisi

seisonut muurahaispesässä, kerran jäi hän yöksikin, kun Bijard ei ollut

muistanut tulla kotiin. Kun Gervaise moisesta julmuudesta suuttuneena

aikoi päästää hänet irti, pyysi Lalie häntä olemaan koskematta nuoriin,

sillä hänen isänsä raivostui, elleivät solmut hänen palatessaan olleet

aivan samallaiset kuin hän itse oli ne tehnyt. Hänen ei todellakaan

ollut paha olla, saihan hän levätä siinä; ja sen hän sanoi hymysuin,

vaikka hänen lyhyet, hennot säärensä olivat turvonneet ja kuoleutuneet.

Se häntä vain suretti, että työt eivät edistyneet, kun niinikään täytyi

olla sänkyyn kytkettynä katselemassa talon epäjärjestystä. Hänen isänsä

olisi pitänyt keksiä jotakin muuta. Hän piti yhtä kaikki silmällä

lapsiaan, sai heidät tottelemaan ja kutsui Henrietten ja Julesin

luokseen niistääkseen heidän nenänsä. Kun hänellä oli kädet vapaina,

neuloi hän sukkaa odottaessaan vapauttamistaan, ettei aika menisi

kokonaan hukkaan. Kipeimmästi koski häneen silloin, kun Bijard päästeli

irti nuoria; hän kieriskeli maassa hyvästikin neljännestunnin, ennenkun

jalat rupesivat kannattamaan, sillä verenkierto oli niistä kokonaan

pysähtynyt.

Lukkoseppä oli keksinyt myöskin toisen pikku leikin. Hän kuumensi soun

rahoja tulipesässä ja asetti ne uunin reunalle. Sitten hän kutsui

Lalieta ja käski hänen mennä ostamaan kaksi naulaa leipää. Tyttö

sieppasi pahaa aavistamatta rahat, mutta ne polttivat hänen hyppysiään,

häneltä pääsi huuto, ja rahat kirposivat lattialle. Silloin isä

raivostui. Mikä tyttöä riivasi! Vai sillä tavalla hän rahoja viskeli!

Ja hän uhkasi antaa häntä selkään, ellei hän heti nostanut ylös rahaa.

Kun tyttö epäröi, sai hän ensimäiseksi varotukseksi sellaisen

korvapuustin, että hänen silmänsä iskivät tulta. Ääneti, pari isoa

kyyneltä silmän kulmissa, hän otti sout lattialta ja lähti menemään

hypittäen niitä kämmenellään jotta ne pikemmin jäähtyisivät.

Sitä ei voi aavistaakkaan, mitä julmia päähänpistoja saattaa syntyä

juomarin aivoissa. Eräänä iltapäivänä esimerkiksi oli Lalie saatuaan

kaikki paikat järjestykseen ruvennut leikkimään lastensa kanssa. Ikkuna

oli auki ja siitä käyvä veto tärähytteli hienostaan ovea.

-- Se on herra Uskalias, sanoi tyttö. Käykääpä sisälle herra Uskalias.

Olkaa hyvä ja astukaa peremmäksi.

Ja hän niiaili oven edessä tervehtien tuulta. Henriette ja Jules

niiailivat ja kumartelivat myös hänen takanaan, ihastuneina tähän

leikkiin ja nauroivat katketakseen, ihan kuin jos heitä olisi

kutkuteltu. Lalie innostui itsekin nähdessään, miten he iloitsivat

sydämensä pohjasta, ja hän nautti leikistä omastakin puolestaan, mikä

tapahtui kuudentenaneljättä päivänä joka kuussa.

-- Päivää, herra Uskalias. Kuinkas voitte?

Mutta ovi paukahti auki ja ukko Bijard astui sisälle. Silloin siitä

tuli toinen leikki. Henriette ja Jules lensivät istualleen seinän

viereen. Lalie sitä vastoin jäi kuin kivettyneenä liikkumattomaksi

keskellä niiausta. Lukkosepällä oli kädessään pitkä, ihan uusi ajurin

piiska, jonka valkoisesta puuvarresta jatkuva nahkasiima päästä oheni

hienoksi rihmaksi. Hän asetti piiskan sängyn nurkkaan, eikä tällä

kertaa antanutkaan tytölle tavallista potkua, jota tämä jo varustautui

ottamaan vastaan. Hän irvisti niin että mustat hampaat näkyivät, ja oli

hyvin iloisella päällä ja kovasti juovuksissa. Hänen loistavasta

naamastaan näkyi, että hänellä oli lysti tuuma mielessä.

-- Vai laiskottelet sinä sen retkale! Minä kuulin jo alas asti, miten

sinä täällä tanssit ... käyppäs tänne! Vielä lähemmäksi, ihan minun

eteeni! Mitä sinä siinä murjotat? Sinähän vapiset kuin haavanlehti,

vaikka minä en ole sinuun kajonnutkaan... Vedä minulta kengät jalasta.

Kun Lalie ei saanutkaan selkäänsä kuten tavallisesti, kävi hän pelosta

vallan kalpeaksi. Hän riisui kengät isältään. Tämä oli istunut sängyn

reunalle ja heittäytyi nyt vaatteet päällä pitkälleen jääden silmät

auki seuraamaan tytön liikkeitä hänen puuhaillessaan huoneessa. Tämän

katseen vaivaamana lapsi parka ihan typertyi, hänet valtasi vähitellen

niin tuskallinen pelko, että hän hädissään särki kupin. Silloin hänen

isänsä, viitsimättä nousta ylös, otti nurkasta piiskan ja näytti sitä

hänelle.

-- Kuuleppas, pikku vasikka, katsoppas tätä; tämän olen tuonut sinulle

lahjaksi. Niin siihen meni taas viisikymmentä souta sinun tähtesi...

Kun minulla on tämä leikkikalu, niin minun ei enää tarvitse juosta

sinun perästäsi, ja sinä saat kyyristäytyä vaikka mihinkä nurkkaan.

Tahdotkos koettaa?... Vai säret sinä astioita!... Hih hei! Alappas

tanssia! Niiaileppas nyt herra Uskaliaalle!

Maaten selällään, pää korvatyynyllä, hän huitoi piiskallaan ympäri

huonetta läiskytellen sitä kuin kuorma-ajuri, joka kiihottaa hevosiaan.

Sitten hän laski käsivartensa alemmaksi ja huiskautti piiskaansa, niin

että sen siima kiertyi Lalien keskiruumiin ympäri, ja kun hän sen

kiskaisi irti, pyöri lapsi kuin hyrrä. Hän kaatui ja koetti paeta nelin

ryömin, mutta isä kietoi uudestaan piiskansa hänen ympärilleen ja

tempasi hänet sillä taas jaloilleen.

-- Hih hei! hihkui hän. Näin sitä villikissaa pyöritetään!... Tämäpä

vasta hauskaa on talvisina aamuina; minä saan maata sängyssäni, enkä

vilustuta itseäni, kun ei tarvitse kelteisillään lähteä keikkumaan,

vaan saan sinut ilmankin kiinni. Siihen nurkkaan minun piiskani kyllä

ulottuu, ja siihen nurkkaan myös, ja vielä siihenkin! Jaha! Jos sinä

ryömit sängyn alle, niin minä kolhaisen sinua piiskan varrella... Hop!

hop! hei vain!

Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen, ja hänen keltaiset silmänsä

pullistuivat mustista kuopistaan. Lalie huusi kuin hullu ja hyppi

nurkasta nurkkaan, kieriskeli maassa ja painautui seiniä vastaan, mutta

pitkän piiskan ohut siima tapasi hänet joka paikassa läjähtäen hänen

korvissaan kuin koiranalli ja viiltäen hänen ihoonsa pitkiä, polttavia

juovia. Se oli oikean villipedon tanssia, jolle opetetaan temppuja.

Tämä pikkuinen kissaparka karkeli niin, että sitä kelpasi katsoa;

kantapäät kohoilivat ilmaan kuin pikku tytöillä, jotka hyppäävät

nuoraa. Hän ei enää saanut hengitetyksi, vaan kimpoili itsestään

koholle kuin kumipallo, ja otti vastaan iskut aivan toistaitoisena

jaksamatta enää hakea suojapaikkaa. Ja hänen petomainen isänsä

riemuitsi, sanoi häntä varsiluudaksi, ja kysyi häneltä, joko hän oli

saanut tarpeekseen, ja joko hän ymmärsi, että hänen ei ollut

toivomistakaan päästä häntä pakoon.

Mutta Gervaise syöksähti äkkiä sisälle kuultuaan lapsiparan parkuvan.

Kauheasta näystä, mikä hänet kohtasi, hän vimmastui ihan suunniltaan ja

huusi:

-- Voi sitä petoa! Jättäkää lapsi paikalla rauhaan, ryöväri! Minä menen

antamaan teidät ilmi poliisille! Sen minä teen!

Bijard mörähti kuin elukka, jota häiritään, ja hän änkytti:

-- Kuulkaapas te sen länkkäsääri, älkääpäs sotkeentuko toisten

asioihin. Vai pitäisikö minun ehkä panna hansikkaat käteeni häntä

käsitelläkseni?... Tämä, nähkääs on vain varotukseksi hänelle että hän

tietää, minne asti minun käteni ulottuu.

Ja hän huiskautti vielä viimeisen kerran piiskallaan ihan vasten Lalien

kasvoja. Hänen ylähuulensa halkesi, ja veri alkoi vuotaa. Gervaise oli

ottanut tuolin ja aikoi hyökätä lukkosepän päälle. Mutta lapsi ojensi

kätensä rukoilevasti häntä kohden ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään

hätää eikä häneen enää koskenut. Hän pyyhki verta esiliinansa kulmaan

ja koetti saada lapsiaan vaikenemaan, jotka itkeä nyyhkyttivät,

ikäänkuin hekin olisivat saaneet maistaa isänsä piiskasta.

Kun Gervaise ajatteli Lalieta. ei hän enää kehdannut valittaa omaa

kohtaloaan. Hän olisi tahtonut olla yhtä rohkea kuin tämä

kahdeksanvuotias lapsukainen, jolla yksikseen oli yhtä paljon

kärsimyksiä kestettävänä kuin muilla saman porraskäytävän naisilla

yhteensä. Hän oli nähnyt hänen elävän kolme kuukautta paljaalla

kuivalla leivällä, jota sitäkään ei aina edes ollut riittämään asti.

josta syystä hän oli käynyt niin laihaksi ja heikoksi, että hänen

huoneessa liikkuessaan täytyi nojata seiniin. Ja kun Gervaise toi

hänelle salaa lihan tähteitä, tunsi hän sydämensä olevan vähällä

haljeta katsellessaan, miten hän ääneti, kyyneleet silmissä, nieleskeli

pieniä palasia, kun hänen kurkkunsa oli niin kutistunut, että ruoka ei

siitä enää tahtonut päästä alas. Siitä huolimatta hän oli aina hellä ja

nöyrä, ja ikäisekseen tavattoman kehittynyt järjeltään. Hän täytti

pikku äidin velvollisuutensa siihen määrään, että olisi ollut valmis

kuolemaan äitiydestään, joka oli liian aikaiseen herännyt hänen pikku

tytön hennossa viattomuudessaan. Gervaise ottikin esimerkkiä tästä

poloisesta lapsiraukasta, joka niin uljaasti kesti ja antoi anteeksi

kaikki kärsimyksensä, koettaen hänestä oppia valittamatta kantamaan

omia tuskiaan. Lalie alistui ääneti kohtaloonsa, mutta kun katsoi hänen

isojen mustien silmiensä pohjalle ei sieltä voinut erottaa muuta kuin

pimeätä kurjuutta ja kuolonkamppausta. Ei koskaan päässyt sanaakaan

hänen huuliltaan, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat hänen isot,

mustat, tuijottavat silmänsä.

Coupeaulaisten kotona alkoi näet Ansan sikunaviina myöskin tehdä

hävitystyötään. Pesijätär odotti vain, milloin hänenkin miehensä

ottaisi piiskan, kuten Bijard, ruvetakseen sillä häntä tanssittamaan.

Ja onnettomuus, joka uhkasi häntä itseään, teki hänet luonnollisesti

vieläkin herkkätuntoisemmaksi ottamaan osaa pikku naapurinsa

kärsimyksiin. Niin, Coupeaun laita oli sangen huonosti. Se aika oli jo

mennyttä, jolloin viina teki hänet verevämmäksi. Hän ei voinut enää

taputella vatsaansa ja kehuskella, miten viina häntä lihotti; sillä

ensimmäisten vuosien kuluessa kertynyt ruma, keltainen ihra oli

sulanut, ja hän alkoi näivettyä, hänen ihonsa kävi lyijynkarvaiseksi ja

siihen ilmestyi vihertäviä vivahduksia kuin lätäkössä mätänevään

raatoon. Ruokahalukin oli häneltä vähitellen hävinnyt. Leipä ei hänelle

enää maittanut eikä hänelle enää kelvannut edes liharuuatkaan. Vaikka

hänelle olisi tarjonnut kuinka hyvästi valmistettuja herkkuja, niin

hänen sydämensä ei ottanut niitä vastaan, ja hänen pehminneet hampaansa

kieltäytyivät pureksimasta. Pysyäkseen pystyssä hän tarvitsi puolikkaan

viinaa päivässä; se oli hänen annoksensa, hänen ruokansa ja juomansa,

ainoa ravinto, jota hänen vatsansa sulatti. Aamulla ylös noustessaan

hän jäi runsaasti neljännestunniksi kaksin kerroin käpertyneenä

värjöttämään sänkynsä reunalle, siinä hän ryki pidellen päätään ja

syljeksi katkeraa, sapensekaistä limaa, joka siivosi hänen kurkkunsa.

Sama juttu uudistui joka aamu, se lankesi luonnostaan kuin Manulle

iltanen. Eikä hän päässyt tasapainoon jaloilleen, ennenkun oli saanut

ensimäisen ryypyn murheeseensa. Se oli oikeata rohtoa, joka poltti

taudin siemenet hänen sisälmyksistään. Päivemmällä palasivat voimatkin

vähitellen. Alussa hän oli tuntenut syyhytystä ja pistoksia pinnassaan,

jaloissa ja käsissä. Mutta sille hän vain nauroi, sanoi että hänen

akkansa oli häntä kutittaakseen tahallaan pannut karvoja lakanoiden

väliin. Sitten hänen säärensä olivat käyneet raskaiksi, syyhytys oli

muuttunut lopulta hirveäksi suonenvedoksi, joka kouristi hänen

lihaksiaan kuin ruuvipenkissä. Se ei totisesti tuntunut enää kovinkaan

hauskalta. Eikä häntä enää naurattanut. Hän pysähtyi usein aivan äkkiä

kadulla, sillä häntä pyörrytti, hänen korvansa suhisivat ja hänen

silmiään huikaisi. Kaikki näytti hänestä keltaiselta, talot tanssivat

hänen silmissään ja hän jäi hyväksi aikaa hoippumaan yhteen kohdin

peläten kaatuvansa. Toisen kerran hän parhaassa päiväpaisteessakin sai

sellaisen vilunpuistatuksen, ikäänkuin jääkylmä vesi olisi valahtanut

pitkin hänen selkäpiitänsä, hartioista siihen asti missä selkä loppuu.

Se häntä kumminkin enimmästi huoletti, että hänen molemmat kätensä

olivat alkaneet hienostaan vapista; varsinkin oli oikea käsi mahtanut

saada koko kolauksen, kun sitä niin painajainen vaivasi. Hitto soikoon!

eihän hän siis enää ollutkaan mies, alkoi jo käydä vanhaksi akaksi! Hän

ojenteli vimmatusti jäseniään, kouristi lasia kädessään ja löi vetoa,

että voisi pitää sitä niin liikkumatta, kuin olisi se ollut

marmorikourassa; mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta lasi hyppeli

kuin riivattu, karkasi oikeaan ja vasempaan, vapisten väkisinkin hiljaa

ja säännöllisesti. Silloin hän sen kulahutti kitaansa, huutaen

raivoissaan, että hänen pitäisi saada tyhjentää ryyppyjä tusinoittain,

ja että hän sitten kyllä ottaisi kantaakseen vaikka kokonaisen tynnyrin

vavahuttamatta niin sormeakaan. Mutta Gervaise kehotti häntä jättämään

juomisensa, jos tahtoi päästä vavistuksestaan. Hän välitti hänestä

viis, joi vaan litrottain, alkaakseen kokeilujaan uudelleen, raivoten

ja syytellen ohikulkevia omnibusseja siitä, että ne muka tärinällään

läikyttivät häneltä juomat maahan.

Eräänä iltana maaliskuulla Coupeau tuli kotiin likomärkänä; hän oli

Saappaan kanssa käynyt Montrougessa, missä he olivat mahan täydeltä

lakkineet sisäänsä juomia kuin mitäkin kalakeittoa; oli alkanut sataa

rankasti Fourneaux'n tulliportilta aina Poissonnièren portille saakka,

hänen vielä ollessa hyvän matkan päässä kotoa. Yöllä hän sai

hitonmoisen yskänpuuskan; hän oli aivan tulipunainen kovasta kuumeesta,

joka pani hänen rintansa huohottamaan kuin haljenneen palkeen. Kun

Bochelaisten lääkäri aamulla kävi häntä katsomassa ja koputteli hänen

selkäänsä, hän puisteli päätään ja otti Gervaisen syrjään neuvoakseen

häntä toimittamaan miehensä suoraa päätä sairashuoneelle. Coupeau oli

saanut keuhkokuumeen.

Eikä Gervaise tietenkään ottanut siitä suuttuakseen. Ennen vanhaan hän

olisi mieluummin antanut kaivaa vaikka silmät päästään, kuin olisi

uskonut miehensä tuollaisten lääkärinsällien hoitoon. Siihen aikaan,

kuin tuo tapaturma Nation-kadulla sattui, hän oli käyttänyt kaikki

säästönsä vaaliakseen häntä. Mutta tällaiset hellät tunteet kestävät

hetken aikaa vain, kuin miehet käyvät noin hunningolle. Ei, ei, hän ei

enää aikonut ottaa sillä tavoin liehuakseen. Saivat viedä hänet pois,

eikä tarvinnut koskaan tuoda häntä takaisin, siitä hän sanoisi suuren

kiitoksen. Mutta kun paarit tuotiin kotiin ja Coupeau sälytettiin

niille kuin mikäkin huonekalu, hän kävi kalman kalpeaksi, huulet

puristautuivat kokoon; jos kohta hän yhä torui ja arveli, että se oli

parhaiksi, ei se puhe ollut sydämestä lähtenyttä; jos hänellä olisi

ollut edes kymmenen francia piironginlaatikossa, ei hän olisi

sallinut hänen muuttoaan. Hän saattoi häntä Lariboisièreen, näki

sairaanhoitajien panevan hänet vuoteelle suuren salin päähän,

missä kahteen riviin asetetut sairaat, kuolon ilme kasvoillaan,

kohottautuivat katseillaan seuraamaan uutta toveriaan; siinä oli kuolo

itse läsnä, kuumetaudin synnyttämää tukahuttavaa löyhkää ja

rintatautisten korahdusmusiikkia, joka tahtoi panna oksettamaan,

lukuunottamatta sitä, että salissa oli jotakin Père-Lachaisesta

muistuttavaa, noin kun siinä oli aivan valkeat vuoteet molemmin puolin,

ikäänkuin hautakummut kujakäytävän varrella. Kun sitte Coupeau jäi

siihen kasvot päänalaista vasten painuneena, niin Gervaise hiipi

tiehensä, kun ei saanut lohdukkeeksi sanaakaan suustaan eikä

taskuissakaan pahaksi onneksi sattunut olemaan mitään lievikettä. Ulos

tultuaan hän kääntyi sairashuoneeseen päin ja loi silmäyksen tuohon

upeaan rakennukseen. Ja hän ajatteli entisaikoja, jolloin Coupeau

räystään yli kumartuneena asetteli siellä sinkkilevyjään, laulellen

päiväpaisteessa. Silloin hän ei juopotellut, hänellä oli hipiä kuin

nuorella tytöllä. Itse hän tähysteli häntä Boncoeurin hotellin

ikkunasta ja huomasi hänet siinä taivaan ja maan välillä; ja molemmat

huiskuttelivat nenäliinojaan ja lähettivät toisilleen hymysuukkoja.

Niin, siellä oli Coupeau ollut työssä eikä tainnut silloin uneksia

työskentelevänsä itseään varten. Nyt hän ei enää kevytmielisen ja

nautinnonhimoisen varpusen tavoin keikkunut katoilla; hän oli alempana,

oli tehnyt pesänsä sairashuoneeseen, ja siellä hän kai sai päättää

päivänsäkin, mokoma vetelys. Herra Jumala, kuinka tuo rakastelun aika

nyt näytti olevan kaukana menneisyydessä!

Kun Gervaise kaksi päivää jälkeenpäin tuli kuulostelemaan, hän tapasi

vuoteen tyhjänä. Muudan sisar selitti hänelle, että heidän oli täytynyt

muuttaa hänen miehensä Sainte-Annen houruinhoitolaitokseen, hän kun

edellisenä päivänä yht'äkkiä oli ruvennut puhumaan puuta heinää.

Hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos, hän oli tahtonut iskeä

päänsä seinää vasten ja ulvonut niin, että esti toisia sairaita

saamasta unta silmiinsä. Se oli nähtävästi seurauksena hänen

juopottelustaan. Juoppohulluus, joka vaani hänen ruumiissaan, oli häntä

ahdistaakseen ja hermoja hunningolle saattaakseen valinnut sen hetken,

jolloin keuhkokuume piti häntä selällään voimattomana. Pesijätär palasi

kotia pää sekavana. Hänen miehensä oli nyt siis hullu! Siitä vasta

tulisi koko hauska elanto, jos hän pääsisi sieltä pois. Nana kirkui,

että oli parasta jättääkin isä mielisairaalaan, koska hän muutoin

jonakin kauniina päivänä rusikoisi heidät kummankin kuoliaaksi.

Vasta sunnuntaina Gervaise saattoi lähteä Sainte-Anneen. Se oli

koko pitkä matka. Onneksi Rochechouart'in bulevardilta Glacièreen

menevä omnibussi kulki mielisairaalan läheltä. Hän astui vaunusta

Santé-kadulla ja osti pari appelsiinia, ettei tulisi tyhjin käsin.

Sekin oli komea rakennus, harmaine pihoineen, loppumattomine

käytävineen ja vanhoista, ummehtuneista lääkkeistä lähtevine

löyhkineen, mikä ei juuri voinut panna hauskalle päälle. Mutta kun

hänet vietiin koppiin, hän aivan ällistyi nähdessään Coupeaun olevan

jotenkin lystikkäällä tuulella. Hän istui par'aikaa istuimellaan,

jotenkin siistillä puulaatikolla, josta ei lähtenyt niin hituistakaan

löyhkää: ja he nauroivat, kun Gervaise tapasi miehensä näin täydessä

touhussa, takapää taivasta kohti. Kyllähän sitä tietää, minkälainen

mies sairas on, eikö totta? Hän rehenteli siinä kuin paavi konsanaan,

entiset pilapuheet huulillaan. Hän varmaankin voi paremmin, koska oli

saanut hilpeytensä takaisin.

-- Entä keuhkokuume? kysyi pesijätär.

-- Siitä olen jo päässyt! hän vastasi. Sen ne poistivat minusta

kädenkäänteellä. Mulla on vielä vähän yskää, mutta sillä on koko roska

ohi.

Lähtiessään sitten istuimeltaan kavutakseen jälleen vuoteelleen, hän

uudelleen laski leikkiä.

-- Sulla on lujarakenteinen nenä, sinä et häikäile nuuskatillikkaa

ottaessasi.

Ja he kävivät yhä iloisemmiksi. Itse asiassa heillä olikin hauska.

Heissä oli tyytyväisyyden esiintuominen tullut jonkinlaiseksi tavaksi,

niin että he aivan kursailematta voivat laskea leikkiä hänen

ulostuksistaan. Täytyy itsensä olla hoitanut sairaita voidakseen tuntea

sitä iloa, minkä heidän kaikinpuolinen kunnossa-olemisensa herättää.

Kun hän oli päässyt vuoteelleen, Gervaise antoi hänelle molemmat

appelsiinit, ja hän tuli siitä hyvin liikutetuksi. Juotuaan rohtoteetä

ja huomattuaan, ettei enää voinut laskea sydäntään kapakoitsijan

tarjoilupöydälle, hän muuttui jälleen säyseäksi. Vihdoin uskalsi

Gervaise puhua hänelle hänen saamastaan kovasta kolauksesta, ollen

hämillään, kun kuuli hänen haastavan noin järkevästi kuin entisinä

hyvinä aikoina.

-- Niin, hän sanoi, tehden pilaa itsestään, olen täällä lasketellut

aika tyhmyyksiä. Ajatteles vain, näin täällä rottia ja hyppelin

nelinkontan saadakseni pistetyksi suolanrakeen niiden hännän alle. Ja

sinä huusit minua, kun miehet tahtoivat ajaa sinut niiden parveen.

Sanalla sanoen, kaikellaisia hullutuksia, pikku-ukkoja keskellä päivää.

Muistan vielä kaikki vallan hyvin, minun pääkoppani on vielä aika

hyvässä kunnossa... Nyt se on ohi, nukun vain vähän levottomasti,

painajainen vaivaa minua, mutta sehän vaivaakin kaikkia ihmisiä.

Gervaise jäi hänen luokseen iltaan saakka. Kun alilääkäri kierrosta

tehdessään kuuden aikaan tuli häntä katsomaan, hän käski häntä

ojentamaan käsiään; ne eivät enää vapisseet juuri ollenkaan,

sormenpäätkään tuskin kuumeesta vavahtelivat. Mutta yön tullessa

Coupeau kävi yhä levottomammaksi. Hän hypähteli pari kertaa pystyyn,

tähystellen pitkin lattiata huoneen pimeisiin nurkkiin päin. Äkkiä hän

ojensi käsivartensa ja aivan kuin rutisti jonkun elukan seinää vasten.

-- Mikä nyt? kysyi Gervaise kauhistuneena.

-- Rotat, rotat, hän kuiskasi.

Oltuaan sitte hetkisen vaiti, aivankuin nukahtamaisillaan, hän asettui

puolustusasentoon ja päästi katkonaisia sanoja suustaan.

-- Herran nimessä! ne jyrsivät nahkani puhki... Nuo saastaiset

elävät!... Hei, hei, kääri helmat kokoon! Varo tuota vintiötä

takanasi!... Tuli ja leimaus, tuossa sait kuperkeikan, ja nuo

paholaisetkos nauramaan! Voi sitä paholaisparvea! sitä vintiölaumaa!

sitä rosvojoukkoa!

Hän huitoi käsillään ympärilleen, veti peiton lähemmälle ja kääri sen

kokoon rinnalleen, ikäänkuin suojellakseen itseään parrakkailta

miehiltä, joita hän näki vierellään. Kun sitten eräs hoitaja ehättyi

apuun, Gervaise poistui tämän kauhean näyn jäätämänä. Mutta kun hän

jokusen päivää myöhemmin tuli uudelleen, hän tapasi Coupeaun aivan

toisellaisena. Painajainenkin oli mennyt menoaan, hän nukkui kuin lapsi

ja makasipa kymmenenkin tuntia jäsentäkään hievauttamatta. Siksi vaimo

sai luvan viedä hänet kotia. Alilääkäri vaan lähtiessä antoi hänelle

tavanmukaisia hyviä neuvoja, kehottaen niitä ottamaan varteen. Jos hän

alkaisi uudelleen juopotella, hän sairastuisi jälleen ja menettäisi

siinä kaupassa nahkansa. Niin, se tulisi riippumaan hänestä itsestään

vain. Hän oli nyt saanut nähdä, kuinka tulee hyvälle päälle ja

säyseäksi, kun ei ryypiskele. No niin, hänen pitäisi siis kotona elää

edelleen Sainte-Annen tapaista järkevätä elantoa, uskotella olevansa

lukkojen takana ja ettei kapakoitsijoita enää ollut olemassakaan.

-- Tuo herra on oikeassa, sanoi Gervaise omnibussissa, joka heidät vei

Goutte-d'Or'in kadulle.

-- Epäilemättä hän on oikeassa, vastasi Coupeau.

Tuumiskeltuaan sitte hetkisen, hän tokaisi:

-- Niin, mutta pikku naukku silloin tällöin ei kai tappane, se sulattaa

vain nahkaa.

Ja vielä samana iltana hän ruokaa sulattaakseen otti ryypyn. Kumminkin

hän viikon verran oli jotenkin järkevä. Itse asiassa hän oli aika

jänishousu, hän ei aavistanutkaan, että saisi päättää päivänsä

Bicêtressä. Mutta himo sai hänet pauloihinsa, ensimäinen pieni ryyppy

sai hänet vastoin tahtoaankin ottamaan toisen, kolmannen, neljännen; ja

kahden viikon päästä hän oli päässyt entiseen määräänsä, tuoppiin

viinaa päivässä. Gervaise olisi epätoivoissaan tahtonut lyödä häntä.

Kuinka hän oli voinutkaan olla niin tyhmä, että oli uneksinut heidän

alkavan uudelleen elää kunniallista elantoa, nähdessään hänet järkiinsä

tulleena mielisairaalassa! Se oli jälleen häipyneen ilon hetki,

varmaankin viimeinen! Nyt kun hän ei mistään enää ottanut

parantuakseen, ei siitäkään edes, että hänellä oli kuolema silmien

edessä, Gervaise vannoi, ettei enää välittäisi mistään; menköön talo

menoaan, mitä hittoa se häneen koski; ja hän sanoi antautuvansa

nautinnoihin, missä vaan voisi. Silloin alkoi helvetillinen elämä

uudelleen; siinä ryvettiin syvemmällä loassa kuin koskaan ennen; ei

jäänyt rakoakaan, josta toivo valoisampien aikojen koittamisesta olisi

päässyt pilkistämään. Kun Nana kerran oli saanut aika korvatillikan

isältään, hän kysyi raivoissaan, miksi tuo raato ei ollut jäänyt

sairashuoneelle. Hän sanoi toivovansa saada jostakin rahaa ansaituksi,

että voisi ostaa hänelle paloviinaa saadakseen hänet sillä tavalla

välemmin hengiltä. Gervaise taasen suuttui eräänä päivänä, kun Coupeau

rupesi katumaan heidän naimisiin menoaan. Vai oli hän muka tuonut

hänelle toisten tähteitä; vai oli hän muka hurmaamalla hänet

viattomalla naamallaan viekotellut Coupeauta korjaamaan hänet kadulta!

Hitto soikoon! ei hänellä ollut ainakaan julkeudesta puutetta! Joka

ainoa sana oli valetta. Gervaise ei huolinut hänestä, kas siinä totuus!

Coupeau itse oli ryöminyt hänen jalkainsa juuressa saadakseen hänet

taipumaan, kun taas Gervaise oli kehottanut häntä tyystin punnitsemaan

asiaa. Ja jos sama juttu olisi uudelleen edessä, niin kyllä hän sanoisi

että ei! Ennemmin saisivat vaikka hakata häneltä käden poikki. Hänellä

oli kyllä ollut mies ennen häntä; mutta vaimo, jolla on ollut mies, ja

joka on uuttera, on sittekin parempi kuin tuollainen miehen vetelys,

joka käymällä kaikissa nurkkakapakoissa tahraa oman ja perheensä

maineen. Sinä päivänä oli Coupealaisten luona ensi kertaa aika jytäkkä,

siellä tapeltiin niin navakasti, että vanha sateenvarjo ja luuta

menivät säpäleiksi.

Ja Gervaise pysyi sanassaan. Hän vaipui yhä syvemmälle, oli yhä

useammin poissa pesulaitoksesta, pärpätti kaiket päivät, tuli pehmeäksi

kuin pesuriepu. Jos jokin esine sattui putoamaan hänen käsistään, niin

hän jätti sen siihen viitsimättä kumartua sitä nostamaan lattialta, Hän

kävi laiskaksi, tahtoi päästä niin vähällä työllä kuin suinkin; hän

teki sitä, mikä häntä huvitti eikä ottanut luutaa käteensä muuta kuin

silloin, kun itse oli tarttumaisillaan likaan kiinni. Lorilleux'läiset

tällöin tukkivat kiusoillaan nenänsä kulkiessaan hänen huoneensa ohi;

he sanoivat sen olevan oikean myrkkypesän. He elelivät itsekseen

käytävän perällä, koettivat pysyä erillään kaikesta siitä kurjuudesta,

mikä yhtenä valitushuutona kuului siltä puolen taloa, ja lukitsivat

oven, ettei heidän tarvitseisi lainailla kahdenkymmenen soun kolikoita.

Oi kuinka hyväsydämisiä, kuinka herttaisen ystävällisiä naapureita he

olivat! Se oli oikein saakelinmoista! Ei tarvinnut tehdä muuta kuin

kolkuttaa ovelle ja pyytää lainaksi tulta, hyppysellistä suoloja tai

kannullista vettä, niin voi olla varma siitä, että ovi paukahti suoraan

vasten naamaa. Sen lisäksi heillä oli kielet kuin käärmeillä. He

sanoivat kaikille, ettei heillä ollut mitään tekemistä toisten kanssa,

kun oli kysymyksessä lähimäisen auttaminen; mutta aamusta iltaan he

pyörittelivät lähimäistensä kunniaa ja hyvää mainetta kielellään. Kun

ovi oli teljetty ja täkki naulattu sen eteen rakojen ja avaimenreijän

peitteeksi, he juorusivat lystikseen keskenään heittämättä työtään

hetkeksikään. Varsinkin Nilkuttajan rappiolle joutumisesta heillä

riitti päivittelemistä ihan loppumattomiin. Mikä kurjuus, hyvät

ystävät, mikä rappeutuminen! He pitivät häntä silmällä, kun hän meni

ostoksille ja tekivät pilkkaa siitä pienen pienestä leivänsyrjästä,

joka hänellä oli tullessaan esiliinan peitossa. He saattoivat laskea ne

päivät, jolloin hänellä ei ollut mitään syötävää. He tiesivät, kuinka

paksulta hänen kotonaan oli pölyä, kuinka monta lautasta oli jätetty

pesemättä, kaiken heidän kurjuudestaan ja köyhyydestään johtuvan, yhä

lisääntyvän puutteen. Ja millaiset hänen vaatteensa sitte olivat! Ei

lumppujen kerääjäkään viitsisi ottaa sellaisia ilettäviä rääsyjä. Hyvä

Jumala! kyllä hän oli joutunut aivan hunningolle, tuo vaaleaverinen

kaunotar, tuo hienohelma, joka ennen muinoin niin heitteli häntäänsä

kauniissa, sinisessä puodissaan. Siihen se vei, kun aina piti olla

monenlaiset särpimet ja kun tavantakaa pidettiin syöminkejä ja

juominkeja. Gervaise, joka epäili, että he sättivät häntä aika lujasti,

otti kengät jalastaan ja painoi korvansa heidän ovelleen; mutta täkki

esti häntä kuulemasta. Yhtenä päivänä vain hän tapasi heidät kutsumasta

häntä »nisäkkääksi», koska hänen liivinetumuksensa epäilemättä olivat

liian pulleat, vaikka huono ruoka muualta veikin nahkan kokoon. Muutoin

hän kovin kammoi heitä; hän kyllä edelleenkin puheli heidän kanssaan,

välttääkseen kaikkia ilkeämielisiä otaksumisia; muutahan hän ei voinut

odottaa tuollaisilta kyyn sikiöiltä kuin haukkumisia; mutta hänellä ei

enää ollut tarpeeksi voimia antaakseen heille takaisin samalla mitalla

ja nolatakseen heitä. Mutta siitä viis! hän tahtoi huvitella, istua

kotona käppyrässä, kieritellä peukaloitaan ja mennä ulos silloin kuin

tarvitsisi raitista ilmaa; muuta ei.

Eräänä lauvantaina Coupeau oli luvannut viedä hänet sirkukseen.

Maksoihan ainakin vaivan poiketa sinne, kuin saisi siellä nähdä neitien

laukkaavan hevosten selässä ja hyppäävän paperivanteiden läpi. Kun

Coupeau juuri oli saanut palkan kahden viikon työstä, niin kannattihan

hänen tuhlata siihen neljäkymmentä sou'ta; sitä paitsi he voisivat

syödä yhdessä ulkona, koska Nanan kiireellisten tilauksien vuoksi

täytyi valvoa sinä iltana hyvin myöhään isäntänsä luona. Mutta kello

oli jo seitsemän, eikä Coupeau vielä ollut tullut kotiin, kello tuli

kahdeksan, eikä ketään vieläkään kuulunut. Gervaise raivostui. Tuo

juopporenttu oli varmaankin tovereineen ryyppimässä koko kahden viikon

palkkansa jonkun lähistöllä olevan viinikauppiaan luona. Gervaise oli

pessyt myssynsä puhtaaksi ja paikkaillut aamusta pitäen tarmonsa takaa

vanhan hameen reikiä umpeen, voidakseen esiintyä siistinä. Vihdoin, kun

kello lähestyi yhdeksää, hän päätti lähteä ulos, tyhjin vatsoin,

kiukusta kalpeana, hakemaan Coupeauta lähistöltä.

-- Miestännekö haette? huusi rouva Boche hänelle, kun näki hänet siinä

nyrpistynein naamoin. Hän on ukko Colomben luona. Boche on vast'ikään

juonut kirsikkalikööriä hänen kanssaan.

Gervaise kiitti ja lähti rientämään aika kyytiä katukäytävää pitkin.

Päässä hänellä pyöri ajatus hypätä Coupeaulle suoraan vasten silmiä.

Sataa tihuutti hiljalleen, niin että kävely tuntui sitäkin ikävämmältä.

Mutta tultuaan Ansan edustalle, hän tyyntyi äkkiä ja kävi varovaiseksi,

kun pelkäsi miehensä löylyyttävän häntä itseään, jos häntä

ärsytettäisiin. Puoti aivan säteili; palavat kaasulamput, joissa

kirkkaat liekit loistivat kuin aurinko, loivat valoa monivärisiin

pulloihin ja purkkeihin, niin että seinät kävivät siitä kirjaviksi. Hän

jäi siihen hetkiseksi seisomaan, selkä jäykkänä, kasvot ruudussa

kiinni; kahden ikkunalla olevan pullon välistä hän katsahti Coupeauhon

päin, joka oli huoneen perällä; hän istui siellä tovereineen pienen

sinkkilevyllä päällystetyn pöydän ääressä; kaikki näyttivät

tupakansavussa hyvin epäselviltä, harmailta; ja kun heidän

räyhäämistään ei kuulunut, näytti hyvin hullunkuriselta, kun he siellä

reutoilivat, leuka oikonaan ja silmät kuopistaan putoamaisillaan.

Kuinka Herran nimessä miehet noin voivat jättää vaimonsa ja kotinsa ja

sulkeutua tuollaisiin soppiin, joissa on läkähtyä! Sade valui pitkin

Gervaisen kaulaa; uskaltamatta astua sisään hän kääntyi siitä ja meni

ulkobulevardille, tuumiskellen. Niin, kyllä Coupeau, joka ei missään

nimessä tahtonut tulla häirityksi, olisi ottanut hänet koko kauniisti

vastaan! Sitä paitsi ei paikka todellakaan näyttänyt sopivalta

kunnialliselle naiselle. Kun hän siinä seisoi sateessa tihkuvien puiden

alla, yhä epäröiden, hän sai hienon vilunpuistatuksen, ja hän luuli

aivan varmaan käyvänsä siitä aika kipeäksi. Kaksi kertaa hän asettui

uudelleen Ansan ikkunan eteen kurkistamaan, suuttuneena siitä, kun näki

noiden kirottujen juoppolallien istuvan yhä rauhassa, räyhäämässä ja

juomassa. Ansasta lähtevä kirkas valo kuvastui katulätäköihin, joissa

sadepisarat pudotessaan saivat veden väreilemään. Hän juoksi pakoon,

kahlasi rapakoissa, joka kerta kun ovi avautui ja sulkeutui, niin että

kupariliistakkeet tärisivät. Lopuksi hän sanoi olevansa aika pässinpää,

työnsi oven selälleen ja astui suoraan Coupeaun pöytää kohden. Kun

asiata oikein ajatteli, niin hänhän tuli hakemaan miestään; ja siihen

hänellä oli oikeus, koska tämä oli luvannut viedä hänet sinä iltana

sirkukseen. Suuttukoon! häntä ei haluttanut jäädä katukäytävälle

sulamaan kuin mikäkin saippuapala.

-- Kas! eukkohan se on! huusi levyseppä nauraen ivallisesti. Sepä on

kekselijästä, verratonta!... No, eikö se muka ole kekselijästä?

Kaikki nauroivat, Saapas, Paistikas ja Jano, liikanimeltä Sammumaton.

Niin, se oli heistäkin kekselijästä, mutta he eivät voineet selittää

minkä tähden. Gervaise jäi vähän hämillään seisomaan. Mutta kun Coupeau

näytti hänestä verrattain siivolta, hän uskalsi sanoa:

-- Tiedäthän, minne meidän on mentävä? Täytyy lähteä pian liikkeelle.

Pääsemme sinne vielä hyvissä ajoin näkemään jotakin.

-- En voi nousta tältä paikalta, olen aivan kiinni liimattu; niin, se

on täyttä totta, sanoi Coupeau yhä virnottaen. Koeta, niin saat nähdä;

vedä minua kädestä, minkä vaan jaksat; saakeli sentään! vielä kovemmin,

heijuu!... Näes nyt, se on tuo ukko Colomben riiviö, joka minut on

naulannut penkkiinsä kiinni.

Gervaise oli suostunut tähän peliin. Kun hän oli päästänyt miehensä

käden oli toverien mielestä tämä pilanteko, niin onnistunutta, että he

menivät aivan yhteen läjään ja mylvivät ja kihnuttelivat toistensa

hartioita aivan kuin aasit, kun niitä ruopottelee. Levysepällä oli suu

niin naurusta ammollaan, että kurkkukin näkyi.

-- Pässinpää! hän sanoi vihdoin, voit hyvin jäädä tänne hetkiseksi

istumaan. Parempihan täällä on olla kuin lamputtaa ulkona... Minä en

joutanut tulemaan kotiin, kun oli asioita toimitettavana. Älä nyt ole

noin nyrpeissäsi, eihän asia siitä parane... Tehkäähän siinä vähän

tilaa.

-- Jos rouva tahtoisi istuutua minun polvelleni, niin siinä olisi vähän

pehmeämpää, sanoi Saapas kohteliaasti.

Välttääkseen joutumasta huomion esineeksi, Gervaise otti tuolin ja

istuutui kolmen askeleen päähän pöydästä. Hän katseli miesten juomia,

kaulankostuketta, joka kiilsi laseissa kuin kulta; siitä oli pieni

lätäkkö valunut pöydällekin, ja Jano, liikanimeltä Sammumaton, kasteli

siinä puheensa väliin sormensa ja kirjotti suurilla kirjaimilla nimen:

Eulalie. Gervaisesta Paistikas näytti jotenkin ränsistyneeltä, laihalta

kuin luuranko. Saappaan nenä kukoisti kuin sinipunerva daalia. He

olivat kaikki neljä hyvin likaisia; heidän karkeista, ryvettyneistä

parroistaan valui vesi kuin märästä luutturievusta, heidän repaleiset

mekkonsa ressottivat auki ja he ojentelivat likaisia mustakyntisiä

käpäliään. Mutta heidän seurassaan saattoi kuitenkin vielä vallan hyvin

esiintyä, sillä vaikka he olivat ryypiskelleet kuudesta asti, olivat he

kuitenkin täydessä tolkussaan, juuri iloisimmillaan. Gervaise näki

kaksi muuta miestä tiskin ääressä kaulaansa kastamassa; he olivat niin

pätkässä, että tarjotessaan muka toisilleen juomia kaatoivat nesteet

kaulalleen, niin että paita kastui. Karkearakenteinen ukko Colombe

oikoi tavattoman pitkiä käsiään, jotka pitivät yllä järjestystä

puodissa, ja täytti tyynenä tyhjät lasit. Oli hyvin kuuma; tupakansavu

nousi häikäisevässä kaasuvalaistuksessa kattoa kohti, missä se pyöri

kuin pölyhiukkaset, peittäen juopottelijat vähitellen yhä sakenevaan

pilveen, jonka sisältä kuului korvia särkevä sekava melu, rämeitä

ääniä, lasien kilinää, kirouksia ja ukkosenjyrinätä muistuttavia

nyrkiniskuja. Gervaise kävi vakavan näköiseksi, sillä sellainen näky ei

tunnu hauskalta naisesta, varsinkaan kun ei ole sellaiseen tottunut.

Hän tunsi läkähtyvänsä, silmät paloivat päässä, joka jo oli käynyt

raskaaksi koko salista lähtevästä alkoholin löyhkästä. Sitte hänestä

tuntui, ikäänkuin hänen selkänsä takaa olisi hänelle tullut vielä

kiusallisempi pahan tunne. Hän kääntyi ja huomasi tislauslaitoksen,

juovutuskoneen, joka oli käynnissä ahtaan pihan lasikatoksen alla,

siitä lähti kumea maanalainen jyrinä. Illalla sen vaskilaitteet olivat

synkemmän näköiset, kun niistä loisti yksi ainoa suuri punainen

valopilkku; koneen varjo kuvastui peräseinälle, johon se piirteli

kauheita otuksia, hännäkkäitä olentoja ja hirviöitä, jotka aukoivat

kitaansa, ikäänkuin nielläkseen kaikki ihmiset.

-- Kuuleppas, muoriseni, älä nyt siinä noin murjota. Hiiteen kaikki

ilon häiritsijät!... Mitä sinä haluat juoda?

-- En mitään, en kerrassaan mitään, vastani pesijätär. En ole syönyt

päivällistäkään.

-- No, sitä parempi; silloin voi sitä suuremmalla syyllä ottaa naukun.

Mutta kun hänen naamansa ei siitä ottanut kirkastuakseen, niin Saapas

kuiskasi jälleen kohteliaasti.

-- Rouva kai pitää imelistä tavaroista.

-- Minä pidän miehistä, jotka eivät renttuile, vastasi Gervaise

suuttuneena. Minä pidän siitä, että miehet tuovat palkkansa kotiin ja

pysyvät sanassaan, kun kerran ovat luvanneet jotakin.

-- Vai sekö sinua niin myrryttää, sanoi levyseppä yhä virnistellen.

Tahdot saada osasi. No, miksi sitte et tahdo ryyppyä?... Ota pois, se

on puhdasta voittoa.

Gervaise katsoi häneen terävästi, vakavan näköisenä otsassa syvä ryppy,

aivan kuin siihen olisi uurrettu vako. Hän vastasi hitaasti:

-- Olet oikeassa! Se on oiva tuuma. Tällä tavoinhan saamme ryyppiä

rahat yhdessä.

Paistikas nousi tuoliltaan mennäkseen noutamaan hänelle lasillisen

anislikööriä. Gervaise toi tuolinsa lähemmäksi ja asettui pöydän

ääreen. Kun hän siinä särpi anislikööriä, heräsi hänessä yht'äkkiä eräs

muisto; hänen mieleensä johtui, kuinka hän ennen vanhaan oli Coupeaun

kanssa syönyt luumun tuolla oven vieressä, silloin kuin hän häntä

hakkaili. Siihen aikaan hän jätti viinakastikkeen koskematta. Mutta nyt

hän jo taipui likööriäkin maistamaan! Oi, hän tunsi itsensä, hänessä ei

ollut niin viiden pennin edestä tahdonlujuutta. Ei tarvinnut muuta kuin

antaa hänelle sormipaukku, saadakseen hänet suinpäin syöksymään

juopotteluun. Anislikööri maistui hänestä hyvältä, ehkä vähän liian

imelältä, hiukan äitelältä. Kun hän siinä särpi lasistaan, hän kuuli

Janon, liikanimeltä Sammumaton, kertovan suhteistaan paksuun

Eulalie'hen, häneen, joka myyskenteli kaloja kaduilla; se oli koko

ovela otus, joka aina tiesi, milloin hän oli viinikauppiaan luona

istumassa, vaikka siinä päivät päästään työnteli rattaitaan pitkin

katukäytäviä; vaikka toverit kuinka koettivat varottaa ja kätkeä häntä,

niin hän usein sai hänet kiinni, olipa hän viimeksi edellisenä päivänä

paiskannut hänelle kampelan vasten naamaa, ettei toista kertaa jäisi

pois työpajasta. Se oli todellakin hassua! Paistikas ja Saapas, suut

naurusta irvellään, läiskyttivät kämmenillään Gervaiseä olalle; tämä

oli vihdoinkin tullut hyvälle päälle, vastoin tahtoaan, aivan kuin

häntä olisi kutittamalla siihen pakotettu. Ja he neuvoivat häntäkin

ottamaan esimerkkiä paksusta Eulaliesta ja silittämään raudoillaan

Coupeauta viinikauppiaan tarjoilupöydällä.

-- Mainiota, totta tosiaan, huusi Coupeau, kääntäen vaimonsa

tyhjentämän liköörilasin alassuin, sinä ryypit kelpo lailla. Katsokaa

vain, hyvä herrasväki, tässä ei aikaa tyhjiin kuluteta.

-- Rouva kai ottaa toisen lasin? kysyi Jano, liikanimeltä Sammumaton.

Ei, hän oli jo saanut kylläkseen. Mutta hän epäröi kuitenkin. Likööri

käänsi hänen mieltään. Mieluummin hän olisi tahtonut jotakin väkevää,

joka olisi saattanut mahan kuntoon. Hän katseli syrjästä takanaan

olevaa tislauskonetta. Tuo kirottu kattila, joka oli pyöreä kuin

vaskisepän akan maha, sen torvi, joka kiemurrellen venyi yhä

pitemmälle, sai hänet vilusta puistamaan harteitaan, herätti

halunsekaista pelkoa. Niin, olisi voinut luulla niitä jonkin noita-akan

metallisisälmyksiksi, taikakoneeksi, joka tupruttelee tulta vähin erin

sisuksistaan. Se oli oikea myrkkylähde, joka olisi pitänyt haudata

kellariin, niin hirveä ja pöyristyttävä se oli! Mutta se ei estänyt

häntä toivomasta, että saisi pistää nokkansa siihen, vetää sen löyhkää

sieramiinsa, ja maistella sen nestettä, vaikkakin hänen kielensä

palaisi siitä nahkattomaksi kuin kuorittu appelsiini.

-- Mitä te siinä ryypiskelette? kysyi hän välinpitämättömän näköisenä

miehiltä, silmä kirkkaana heidän lasiensa kauniista kullanväristä.

-- Se on, eukkoseni, ukko Colomben kanverttinestettä, vastasi Coupeau.

Älä nyt ole olevinasi! Saat maistaa sitä.

Ja kun hänelle oli tuotu lasillinen tuota juomaa ja hänen kurkkunsa

ensi kulauksella meni umpeen, sanoi levyseppä reisiään taputellen:

-- Kas kuinka se hivelee kurkkua... Tyhjennä lasi yhdellä siemauksella.

Joka naukulta hupenee viitonen lääkärin taskusta.

Toista lasia ottaessaan Gervaise ei tiennyt mitään kalvavasta nälästä.

Nyt hän oli sopinut Coupeaun kanssa, ei enää ollut vihoissaan siitä,

että hän oli syönyt sanansa. He menisivät toisen kerran sirkukseen;

eihän tuo nyt ole niin tavatonta, että saa nähdä konstintekijäin

laukkaavan hevosten selässä. Ukko Colomben luona ei satanut, ja vaikka

rahat hupenisivatkin naukkuihin, niin saihan siitä ainakin jotain

mahaansa; juoma oli heleätä ja kiiltävän kaanista kuin sula kulta. Hän

antoi palttua koko maailmalle! Elämällä ei ollut tarjottavana hänelle

niin kovin paljon nautintoja; sitä paitsi hän melkein lohdutti itseään

sillä, että oli mukana kukkaroa tyhjentämässä. Kun hänen kerran oli

hyvä olla, niin miksi hän sitten ei olisi jäänyt sinne? Saisi ampua

vaikka kanuunalla, hän ei hievahtaisikaan, kun kerran oli siihen

tuolille painautunut. Hän nautti lämpimästä olostaan; hänen jakkunsa

oli tarttunut selkään kiinni ja hyvän tunne herpasi kaikki hänen

jäsenensä. Hän nauroi itsekseen, kyynäspäät pöydällä, silmät

sirrallaan; häntä huvitti kovin kaksi miestä, toinen suuri kuin härkä

ja toinen pieni etana, jotka viereisen pöydän ääressä juovuspäissään

syleilivät toisiaan. Niin, hän nauroi Ansalle, ukko Colomben pyöreälle

ihranaamalle, miehille, jotka huutaen ja sylkien polttivat

piippunysiään, ja suurille kaasuliekeille, jotka valaisivat peiliä ja

likööripulloja. Löyhkästä hän ei enää tuntenut mitään haittaa, se

päinvastoin kutitti hänen sieramiaan, haisi hänestä hyvältä;

silmäluomet menivät puoliumpeen, hän hengitti hyvin lyhyeen ja

herkästi, nauttien siitä, että uni hänet verkalleen valtasi. Otettuaan

sitte kolmannen ryypyn, hän antoi leukansa painua käsien varaan; hän ei

enää nähnyt ketään muuta kuin Coupeaun tovereineen; hän jäi siihen

aivan heidän viereensä, nenät vastakkain, posket punakkana heidän

kuumista henkäyksistään, ja katsoi heidän likaista partaansa, aivan

kuin olisi laskenut niistä joka ainoan karvan. Silloin he jo olivat

aika pöhnässä. Saappaalta valui kina suusta, hänen istuessaan piippu

hampaissa äänettömänä ja vakavana kuin uninen härkä. Paistikas kertoi,

kuinka hän kerran oli juonut koko litrallisen yhteen tiukkaan,

ottamatta pulloa huuliltaan, kunnes sen pohja kiilsi. Sillä välin oli

Jano, liikanimeltä Sammumaton, mennyt noutamaan tiskiltä onnenpyörää ja

pelasi nyt Coupeaun kanssa siitä, kummanko oli ryypyt maksettava.

-- Kaksisataa!... Sinä olet koko peijakas, saat joka heitolla suuren

numeron.

Pyörä kierteli rätisten. Onnettaren, suuren, punakan naisen kuva kulki

lasin alla ympäri, niin ettei keskelle jäänyt muuta kuin pyöreä pilkku,

aivan kuin viinitahra.

-- Kolmesataa viisikymmentä!... Sinä saakelin roisto olet siis

voittanut! Viis siitä! Minä en pelaa enää!

Gervaisestä oli hyvin huvittavaa katsella onnenpyörää. Hän joi kuin

riivattu ja kutsui Saapasta »pikku pojakseen». Hänen takanaan oli

tislauskone yhä käynnissä; siitä kuului kuin maanalaisen puron

lirinätä. Gervaise joutui epätoivoon, kun olisi tahtonut pysäyttää sen,

tyhjentää sen; hän tunsi olevansa hyvin suuttunut siihen; häntä halutti

syöksyä tuon suuren kattilan kimppuun, aivan kuin villipedon päälle,

potkimaan sitä ja halkaisemaan sen mahan. Kaikki oli hänelle yhtenä

sotkuna, hänestä näytti kone liikkuvan paikoiltaan ja tarttuvan häneen

vaskikämmenillään, kun taas puro tuntui lirisevän hänen ruumiinsa läpi.

Silloin alkoi sali pyöriä hänen silmissään ja kaasuliekit lennellä kuin

tähdet. Gervaise oli juovuksissa. Hän kuuli, kuinka Jano, liikanimeltä

Sammumaton, ja tuo ukko Colomben pukari kovasti riitelivät keskenään.

Isäntä oli koko voro, kun niin puijasi kaikkia. Ei häntä niinkään

saanut nenästä vetää. Mutta äkkiä syntyi tungos, kuului huutoja ja

melua kun pöytiä viskeltiin kumoon. Ukko Colombe siinä ajoi koko joukon

ulos, häikäilemättä, käden käänteessä. Oven edustalla vielä joukko

kirkui ja kutsui häntä roistoksi. Sadetta kesti yhä, ja jääkylmä tuuli

puhalteli. Gervaise joutui Coupeausta erilleen, sai hänet sitte

käsiinsä, mutta häipyi hänestä taas. Hän tahtoi mennä kotiin ja

kuljetti kättään pitkin seiniä, löytääkseen tien. Häntä kovin

hämmästytti, että yö oli tullut niin äkiksestään. Poissonniers-kadun

kulmassa hän istuutui katuojaan: hän luuli olevansa pesulaitoksessa.

Kaikki vesi, joka virtasi, pani hänen päänsä pyörälle ja teki hänet

hyvin sairaaksi. Vihdoin hän saapui kotiin ja kulki nopeasti

portinvartijan oven ohi, josta hän selvästi näki Lorilleux'läisten ja

Poissonilaisten istuvan siellä pöydän ääressä, vetäen suutaan väärään,

kun näkivät hänet siinä tilassa.

Ei hän koskaan tullut selville siitä, kuinka hän pääsi kuudenteen

kerrokseen. Kun hän siellä juuri aikoi kääntyä käytävään päin, niin

pikku Lalie, kuullessaan hänen askeleensa, juoksi avosylin häntä

vastaan, ikäänkuin olisi aikonut hyväillä häntä, nauraen ja puhellen:

-- Rouva Gervaise, isä ei ole vielä tullut kotiin. Tulkaahan katsomaan,

kun lapseni nukkuvat!... Voi kuinka ne ovat somia!

Mutta nähdessään pesijättären vääristyneet kasvot hän peräytyi

vapisten. Hän tunsi tämän paloviinan löyhkän, nuo kalpeat silmät, tuon

suonenvedon tapaisesti värähtelevän suun. Sitten Gervaise meni ohi

hoiperrellen, sanomatta sanaakaan, kun taas tyttö, seisoen ovensa

kynnyksellä, seurasi häntä synkällä, mykällä, vakavalla katseellaan.