IX.

Sinä talvena muori Coupeau oli vähällä heittää henkensä

tukehtumiskohtauksessa. Joka vuosi hän sai joulukuussa semmoisen

hengenahdistuksen, joka hänet painoi vuoteen omaksi pariksi kolmeksi

viikoksi. Eipä hän ollutkaan enää viisitoistavuotias, vaan täytti Antin

päivänä seitsemänkymmentäkolme vuotta. Ja vaikka hän oli iso ja lihava,

oli hän hyvin raihnainen, ja rykiä rahnutti vähimmästäkin syystä.

Lääkäri sanoi hänen vielä yskänpuuskaan kuolevankin, yhtä äkillisesti

kuin kynttilä sammua tupsahtaa.

Kun muori Coupeaun täytyi pysyä sängyssään, kävi hän niin kärtyisäksi,

ettei hänen kanssaan tahtonut kukaan tulla toimeen. Myönnettävä on,

että kamari, jossa hän makasi Nanan kanssa, ei ollut juuri hauskimpia.

Tytön ja hänen sänkynsä väliin ei mahtunut kuin parhaiksi kaksi tuolia.

Vanhat tapetit, harmaata, virttynyttä paperia, riippuivat riekaleina

pitkin seiniä. Lähellä katonrajaa olevasta pyöreästä ikkunaluukusta

pääsi sinne päivänvalo vain himmeänä ja kelmeänä kuin kellariin. Siellä

olo tuntui kovasti tukalalta varsinkin sellaisesta ihmisestä, jonka oli

vaikea hengittää. Yöllä hän toki vielä sai paremmin aikansa kulumaan,

sillä kun hän itse ei saanut unta, kuunteli hän lapsen nukkumista.

Mutta päivillä, kun hänelle ei pidetty seuraa aamusta iltaan, marisi ja

itki hän tuntikausia hokien itsekseen pyöritellessään päätänsä

tyynyllään:

-- Hyvä Jumala, kun minä olen onneton!... Hyvä Jumala, kun minä olen

onneton!... Tässä tyrmässä, niin, tässä vankityrmässä ne minut

kuolettavat!

Ja kun kuka kävi häntä katsomassa, Virginie tai rouva Boche, kysyäkseen

hänen terveydentilaansa, ei hän edes malttanut vastata, vaan alkoi heti

ladella valituksiaan.

-- Voi, kun se on kovassa, se leipä, jota minä täällä syön! Vennon

vierastenkaan luona ei minulla olisi niin paljoa kärsittävää...

Eräänkin kerran, kun minä pyysin kupin rohtoteetä, niin eikös ne herjat

tuoneet minulle kokonaista vesiruukullista, saadakseen moittia minua,

että minä muka juon sitä liian paljon... Nanakin, mokoma, jota minä

olen koettanut kasvattaa, livistää paljasjaloin tiehensä jo aamulla,

enkä minä näe häntä sen koommin koko päivänä. Luulisi, että minä haisen

pahalta. Kumminkin hän nukkuu yöllä makeasti eikä heräisi kertaakaan

kysymään minulta, mitenkä minä jaksan... Sanalla sanoen, minä olen

heidän tiellänsä, ja he odottavat vain minun kuolemaani. Niin, kyllä he

minusta pian pääsevät eroon! Minulla ei ole enää poikaa; se pesijätär

räähkä on hänet minulta riistänyt. Hän pieksäisi minua, löisi minut

kuoliaaksi, ellei hän pelkäisi joutuvansa oikeuden käsiin.

Gervaise kohteli todellakin mummoa toisinaan kovanpuoleisesti. Sitä

mukaa kuin liike rappeutui, kävivät ihmiset ärtyisemmiksi ja suuttuivat

toisiinsa vähimmästäkin sanasta. Eräänä aamuna oli Coupeau huutanut,

kun kohmelo pakotti hänen päätänsä: »Tuo mummo se puhuu aina

kuolemastaan, mutta eipä siitä koskaan näy tulevan mitään!» Ne sanat

olivat kovasti käyneet muori Coupeaun sydämelle. Häntä moitittiin

siitä, että hän maksoi paljon, ja sanottiin aivan rauhallisesti, että

säästyisi suuret summat, jos häntä ei enää olisi olemassa. Totta

puhuen, ei hänkään käyttäytynyt niinkuin hänen olisi pitänyt. Niinpä

hän, joka kerran kun hänen vanhin tyttärensä, rouva Lerat kävi hänen

luonaan, ruikutti tälle surkeuttaan ja syytti poikaansa ja miniätään,

että he jättivät hänet nälkään kuolemaan, ja sen hän sanoi vain

houkutellakseen häneltä kahdenkymmenen soun rahan, jonka hän käytti

makeisiin. Myöskin Lorilleux'läisille hän syötti kamaloita juttuja

kertoen heille, mihin heidän kymmenet francinsa menivät, pesijättären

mielitekoihin, uusiin myssyihin, leivoksiin, joita hän söi salaa

toisilta, vieläpä likaisempiinkin asioihin, joista ei uskaltanut

puhuakkaan. Pari, kolme kertaa hän oli yllyttää ilmi tappeluun koko

suvun. Toisen kerran hän oli toisten, toisen kerran toisten puolella;

kaikki sotki hän yhteen sekamelskaan.

Hänen yskänsä ollessa kovimmillaan tänä talvena, eräänä iltapäivänä,

kun rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat tavanneet toisensa muorin

vuoteen ääressä, iski hän heille silmää pyytääkseen heitä kumartumaan.

Hän sai tuskin puhutuksi, vaan supitti heille hiljaa:

-- Se on siivoa!... Minä kuulin heidän vehkeensä viime yönä. Niin,

niin, Nilkuttajan ja hatuntekijän... Ja he vasta elämöivät! Coupeau on

kaunis. Se on siivoa!

Hän kertoi katkonaisin lausein, rykien ja ähkyen, että hänen poikansa

oli edellisenä iltana tullut kotiin arvatenkin sikahumalassa. Sitten

hän unetonna maatessaan oli vallan hyvin erottanut kaikki äänet, miten

Nilkuttaja paljain jaloin astui kivilattialla, miten hatuntekijä häntä

kutsui ja hiljaa avasi välioven, ja kaikki mitä sitten seurasi. Sitä

mahtoi kestää päivännousuun asti, hän ei tietänyt tuntia ihan

tarkalleen, sillä ponnistuksistaan huolimatta hän oli lopulta vaipunut

uneen.

-- Ilkeintä koko asiassa on, jatkoi hän, että Nana olisi voinut kuulla.

Hän oli niin levoton koko yön, vaikka hän tavallisesti nukkuu sikeästi

kuin porsas; hän keikkui ja piehtaroi, ikäänkuin hänen sängyssään olisi

ollut tulisia kekäleitä.

Kumpikaan nainen ei näyttänyt hämmästyvän.

-- Se kai on alkanut jo ensimäisenä päivänä, sanoi rouva Lorilleux.

Mutta kun kerran Coupeaulla ei ole mitään sitä vastaan, niin mitäpä

meidänkään tarvitsee siihen sotkeentua? Sen minä vain sanon, että

häpeäksi se on koko suvulle.

-- Minä jos olisin mummon sijassa, selitti rouva Lerat puristaen

huulensa yhteen, niin minä kun säikäyttäisin häntä! Minä huutaisin

hänelle jotakin, mitä tahansa: Minä näen sinut! tai: Santarmit ovat

täällä!... Erään lääkärin piika kertoi minulle isäntänsä sanoneen, että

siitä voi nainen säikähtää kuoliaaksi vissillä hetkellä. Ja jos hän

heittäisikin henkensä siihen paikkaan, niin mitäpäs siitä? Sen hän

ansaitseisikin! Silloinpahan saisi rangaistuksensa siinä, missä on

syntiäkin tehnyt.

Koko kortteli tiesi pian, että Gervaise kävi joka yö Lantier'n luona.

Rouva Lorilleux pauhasi siitä naapurien kuullen, tuoden julki

oikeutetun suuttumuksensa; hän surkutteli veljeään, joka oli sellainen

nahjus, että antoi akkansa vetää itseään nenästä vaikka suin päin

tervapönttöön; ja hän vakuutti, että jos hän vielä astui jalallaankaan

mokomaan myymälään, niin sen hän teki yksinomaan äiti raukkansa tähden,

jonka täytyi elää keskellä tätä ruokotonta menoa. Silloin koko kortteli

hyökkäsi Gervaisen päälle. Hän se varmaankin oli vietellyt

hatuntekijän. Näkihän sen hänen silmistäänkin. Niin, ilkeistä juoruista

huolimatta, se saakelin salajuonien punoja, Lantier pysyi ihmisten

suosiossa, sillä hän esiintyi edelleenkin kaikkia kohtaan kunnon miehen

arvokkuudella, luki sanomalehteään kulkiessaan katukäytävällä, oli

huomaavainen ja kohtelias naisille ja aina valmis jakelemaan heille

makeisia ja kukkia. Hitto vieköön! hän hoiti vain kukon virkaansa; mies

on mies, eikä häneltä voi vaatia, että hän vastustaisi naisia, jotka

heittäytyvät hänen kaulaansa. Mutta Gervaiseä ei voitu millään

puolustaa; hän tuotti häpeää koko Goutte-d'Or'in kadulle. Nanan

kummeina kutsuivat Lorilleux'läiset tytön kotiinsa saadakseen häneltä

lisätietoja. Mutta kun he rupesivat häntä kuulustamaan takaperoisella

tavalla, niin tyttö tekeytyi tyhmän näköiseksi ja vastaili heille

peittäen silmiensä liekin pitkien, pehmeiden silmäluomiensa alle..

Vaikka Gervaise näin oli joutunut kaikkien ihmisten ylenkatseen

alaiseksi, eli hän rauhassa raukeata ja hiukan uneliasta elämäänsä.

Alussa hän oli tuntenut itsensä hyvin syylliseksi, hyvin riettaaksi ja

oli inhonnut itseään. Kun hän tuli ulos Lantier'n huoneesta, pesi hän

kätensä, kasteli pyyheliinan ja hankasi sillä hartioitaan niin, että

niistä oli nahka lähteä, ikäänkuin siten poistaakseen häpeätahransa.

Jos Coupeau silloin yritti laskea leikkiä, niin hän suuttui ja juoksi

itkien panemaan päällensä puodin perällä; eikä hän suvainnut

hatuntekijänkään kajoavan itseensä heti sen perästä, kun hänen oma

miehensä oli häntä syleillyt. Hän olisi tahtonut vaihtaa nahkaa

vaihtaessaan miehiä. Mutta vähitellen hän tottui siihenkin. Oli liian

vaivaloista peseytyä joka kerran perästä. Hänen laiskuutensa

veltostutti häntä, ja haluten elää onnellisena hän koetti välittää

ikävyyksistään niin vähän kuin mahdollista. Hän oli anteeksiantavainen

sekä itseään että muita kohtaan, ja koetti järjestää elämän

sellaiseksi, ettei se kävisi kenellekään kovin kiusalliseksi. Eikö

niin, että kunhan hänen miehensä ja rakastajansa olivat tyytyväisiä,

kunhan talossa kaikki meni tavallista hiljaista menoaan, kunhan

pidettiin lystiä aamusta iltaan, ja kunhan kaikki pysyivät lihavina ja

kylläisinä ja elivät mukavasti, niin ei tosiaankaan ollut mitään

valittamisen syytä? Eikäpä hänen rikoksensa oikeastaan mahtanut kovin

suuri ollakkaan, koskapa siitä ei koitunut mitään häiriötä, vaan

itsekukin oli tyytyväinen; tavallisestihan ihminen saa rangaistuksensa,

kun on tehnyt pahoin. Siten oli siveetön elämä muuttunut hänelle

tavaksi. Nyt se oli säännöllistä kuin syöminen ja juominen; joka kerran

kun Coupeau tuli kotiin päissään, meni hän Lantier'n luokse, mikä

tapahtui vähintäänkin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona joka

viikko. Hän jakoi yönsä tasan. Vieläpä hän oli ottanut tavakseen, kun

levyseppä vain kuorsasi liian kovasti, jättää hänet vetelemään hirsiä

ja hiipiä itse rauhassa jatkamaan untaan naapurin päänalusella. Eipä

sillä, että hän olisi pitänyt enemmän hatuntekijästä. Ei, mutta hän oli

Gervaisen mielestä siistimpi, ja hänen huoneessaan nukkuminen tuntui

hänestä virkistävältä kuin kylpy. Hän oli kuin kissa, jonka mieluisin

makuupaikka on valkoinen sängyn päällys.

Muori Coupeau ei uskaltanut koskaan puhua siitä suoraan. Mutta kun

pesijätär oli erään riidan jälkeen häntä ravistellut, ei mummokaan

säästänyt pisteliäitä viittauksia. Hän sanoi tuntevansa ihmeesti

pöllöjä miehiä ja ihmeesti kelvottomia akkoja; ja tämän entisen

takinneulojattaren ehtymättömästä sanavarastosta löytyi vielä

mehuisempiakin sanoja, joita hän alituiseen ratkutti. Ensimäisillä

kerroilla Gervaise oli katsonut häneen tuikeasti, mutta ei ollut

vastannut mitään. Mutta sitten alkoi hänkin kautta rantain puolustautua

ylimalkaan lausutuilla syillä. Kun jollakin vaimolla oli miehenä juoppo

renttu, joka aina rypi nyrkit savessa, niin sellaiselle vaimolle ei

ollut luettava viaksi, että hän etsi puhtautta muualta. Menipä hän

pitemmällekin, puhuen siihen suuntaan, että Lantier oli yhtä paljon

hänen miehensä kuin Coupeaukin, ehkäpä enemmänkin. Eikö hän ollut

tuntenut häntä neljäntoista vanhasta? Eikö hänellä ollut kaksi hänelle

tehtyä lasta? No niin! sellaisissa oloissa oli kaikki anteeksi

annettavaa, eikä kukaan voinut heittää ensimäistä kiveä. Hän sanoi vain

noudattavansa luonnon lakia. Sitä paitsi, ei ollut hyvä tulla häntä

suututtamaan. Muuten hän pian voisi heittää jokaiselle hänen

pyykkinyyttinsä vasten naamaa. Ei ollut kehumista muidenkaan

Goutte-d'Or'in kadun asukasten puhtaudessa. Pikku rouva Vigouroux

heitti häränpyllyä aamusta iltaan hiilikasojensa päällä. Rouva

Lehongre, sekatavarakauppiaan vaimo, makasi lankonsa, sen pitkän

vökelön kanssa, jota hän ei olisi iljennyt nostaa lapiollakaan. Entäs

kelloseppä, tuo vastapäätä asuva siro herra! Oli ollut joutua

valamiesoikeuden eteen sukurutsauksesta; hän piti yhteyttä oman

tyttärensä, häpeämättömän hutsun kanssa, joka maleksi pitkin

bulevardeja. Ja laajalla käden liikkeellä hän merkitsi koko korttelin.

Hänelle olisi riittänyt työtä tuntikaudeksi kaikkien sen asukasten

likaisten vaatteiden levittelemisessä, ihmisten, jotka makasivat kuin

porsaat yhdessä läjässä, isät, äidit, lapset, rypien omassa ravassaan.

Voi, kyllä hän sen tiesi! Turmelus tihkui esiin joka paikasta, se

myrkytti koko ympäristön! Totisesti siinä oli siivoa, kun katseli

aviomiehiä ja -vaimoja tällä Pariisin kulmakunnalla, missä ihmiset

elivät päällekkäin kurjuuden pakottamina! Jos olisi pannut molemmat

sukupuolet huhmariin ja survonut ne yhteen, olisi saanut mainiota

kauppatavaraa, millä lannottaa Saint Denis'n tasangon kirsikkapensaita.

-- Olisi parasta, etteivät syljeksisi ilmaan, sillä se putoo heidän

omalle nenälleen, huusi Gervaise, kun häntä ahdistettiin. Kukin

pitäköön huolen itsestään. Antakoot kunnon ihmisten olla alallaan, jos

itse tahtovat elää oman mielensä mukaan... Minusta on kaikki hyvin,

niinkuin se on, mutta sillä ehdolla, että minua eivät vedä lokaan

ihmiset, jotka siinä itse pää edellä rämpivät.

Ja eräänä päivänä, kun muori Coupeau oli ollut tavallista

suorapuheisempi, oli Gervaise sanonut hänelle hammasta purren;

-- Te olette vuoteen omana, ja luulette sen tiimoilla voivanne sanoa

minulle mitä tahansa. Mutta uskokaa pois, siinä te teette väärin,

näettehän, miten minä olen teille hyvä, sillä en ole vielä koskaan

viskannut teille vasten silmiä entistä elämäänne. Niin, kyllä minä

tiedän, kaunista elämää, miehiä kaksittain, kolmittain jo ukko Coupeaun

eläessä... Ei, älkää rykikö, minä olen jo sanonut sanottavani. Enkä

minä sillä muuta tarkotakkaan, kuin että jättäisitte minut rauhaan.

Mummo oli vähällä tukehtua. Kun Goujet seuraavana päivänä tuli

Gervaisen poissa ollessa kysymään äitinsä liinavaatteita, kutsui muori

Coupeau hänet luokseen ja piti häntä kauvan aikaa istumassa vuoteensa

vieressä, Hän tunsi hyvin sepän ystävyyden ja oli jo jonkun aikaa

nähnyt hänen olevan synkän ja onnettoman niiden rumien huhujen

johdosta, jotka Gervaisestä olivat liikkeellä. Ja juorutakseen ja

kostaakseen edellisen päivän toran, hän kertoi hänelle totuuden

peittelemättä, itkien ja valittaen, ikäänkuin muka Gervaise huonolla

käytöksellään olisi tehnyt vääryyttä etenkin hänelle. Kun Goujet lähti

hänen kamaristaan, nojasi hän seiniin, pakahtumaisillaan surusta.

Pesijättären tullessa kotiin huusi muori Coupeau hänelle, että häntä

pyydettiin heti menemään rouva Goujet'n luo ja viemään hänelle vaatteet

takaisin silitettyinä tahi silittämättä; ja hän oli niin innoissaan,

että Gervaise arvasi hänen juorunneen ja aavisti, mikä tuskallinen

kohtaus ja mikä sydämen suru häntä oli odottamassa.

Kalpeana ja jo edeltä päin masentuneena hän pani vaatteet koriin ja

lähti. Vuosikausiin hän ei ollut maksanut Goujet'laisille yhtään souta.

Velkasumma teki yhä vielä neljäsataa viisikolmatta francia. Joka kerran

otti hän maksun pyykistä, puhuen rahapulastaan. Häntä hävetti se

kovasti, sillä se näytti siltä, kuin hän olisi käyttänyt hyväkseen

sepän ystävyyttä petkuttaakseen häntä. Coupeau, jonka omatunto oli tätä

nykyä jo vähemmin arka pilkkasi häntä sanoen, että kaippa seppä oli

nurkkapielissä nipistellyt häntä vyötäisistä, ja että hänelle siinä oli

maksua parhaiksi asti. Mutta vaikka Gervaise oli joutunutkin

sentapaisiin tekemisiin Lantier'n kanssa, nousi hänen luontonsa

sellaista puhetta vastaan, ja hän kysyi mieheltään, joko hän tahtoi

syödä siten ansaittua leipää. Goujet'sta ei saanut puhua pahaa hänen

kuultensa; hän piti kiintymystänsä seppään ikäänkuin viimeisenä

kunniansa jäännöksenä. Niinpä hän viedessään takaisin näiden kunnon

ihmisten vaatteita alkoikin joka kerran tuntea sydämen ahdistusta heti

ensi portaalta lähtien heidän luokseen noustessaan.

-- Ka, joko te viimeinkin tulette? sanoi rouva Goujet kuivasti, hänelle

ovea avatessaan. Kun minun mieleni tekee kuolla, niin minä lähetän

teitä hakemaan.

Gervaise astui sisälle hämillään, uskaltamatta edes sopertaa

anteeksipyyntöä. Hän ei ollut enää täsmällinen, ei tullut koskaan

määräaikana, vaan odotutti itseään viikkokausia. Hän kävi vähitellen

yhä huolimattomammaksi.

-- Kokonaisen viikon olen jo odottanut teitä, jatkoi pitsinnyplääjä. Ja

lisäksi te vielä valehtelette minulle, lähetätte oppityttönne

syöttämään minulle kaikellaisia juttuja: ollaan muka juuri silittämässä

minun vaatteitani ja luvataan lähettää ne kotiin vielä samana iltana,

tai on jokin tapaturma sattunut, vaatenyytti on pudonnut vesisaaviin.

Sill'aikaa minulta menee päivä hukkaan toisensa perästä turhassa

odotuksessa ja mieliharmissa. Sehän on ihan kunnotonta menettelyä...

Katsotaanpas nyt, mitä teillä on siinä korissanne! Onkohan siinä edes

kaikki? Onko teillä mukananne ne lakanat, joita olette pitänyt luonanne

jo kuukauden päivät, ja se paita, joka joutui pois viime pyykistä?

-- On, kyllä se on mukana, sai Gervaise sanotuksi, tässä se on.

Mutta rouva Goujet'lta pääsi hämmästyksen huudahdus. Eihän se ollutkaan

hänen paitansa, ei hän sitä huolinut. Se vielä puuttui, että hänen

vaatteensa vaihdettiin. Jo toisella viikolla oli hän saanut kaksi

nenäliinaa, joissa ei ollut hänen puumerkkiään. Häntä ei ensinkään

haluttanut pitää kenen vaatteita hyvänsä. Sitä paitsi hän tahtoi itse

pitää omat tavaransa.

-- Entäs lakanat? kysyi hän uudestaan. Ne ovat kai hävinneet, vai

mitä?... No niin, tehkää, mitä hyväksi näette, mutta minä tahdon ne

sittenkin huomisaamuksi, kuuletteko?

Syntyi äänettömyys. Gervaisen hämminki tuli täydelliseksi, kun hän

tunsi, että hänen takanaan Goujet'n kamarin ovi oli raollaan. Seppä oli

varmaankin siellä, hän sen arvasi; ja kuinka kiusallista, jos hän kuuli

kaikki nämä ansaitut moitteet, joihin hän ei voinut mitään vastata! Hän

tekeytyi hyvin nöyräksi ja painoi päänsä alas asettaessaan vaatteita

sängyn päälle niin kiireesti kuin mahdollista. Mutta vielä pahemmaksi

muuttui hänen asemansa, kun rouva Goujet rupesi tutkimaan

vaatekappaleita yksitellen. Hän otti ne käteensä ja heitti taas pois

sanoen:

-- Hyväinen aika! Teidän taitonnekinhan menee takaperin hyvää vauhtia.

Ei teissä ole enää kehumista joka päivä... Niin, te tuhritte ja

turmelette nykyään kaikki työnne... Katsokaapas esimerkiksi tätä

paidanrintaa, se on poltettu, raudasta on jäänyt merkit laskosten

kohdalle. Entäs napit, ne on kaikki revitty irti. Minä en käsitä,

kuinka te pitelette ihmisten vaatteita, kun niissä ei ole koskaan

yhtään nappia jäljellä... Voi, tuossakin on röijy, josta minä ainakaan

en maksa teille mitään. Katsokaahan nyt tätä. Sehän on vielä likainen,

sillehän ei ole tehty muuta kuin hiukan silitetty. Sekö teille antamaan

vaatteitaan, jos ne eivät enää tule edes puhtaiksikaan!...

Hän keskeytti moitteensa laskeakseen vaatekappaleet. Sitten hän

huudahti:

-- Mitä! tässäkö ne ovat kaikki?... Tästähän puuttuu kaksi paria

sukkia, kuusi ruokaliinaa, yksi pöytäliina, pyyheliinoja... Te siis

ette välitä mitään minun sanastani! Minähän laitoin teille sanan, että

teidän piti tuoda kaikki takaisin silitettyinä tai silittämättä. Jos

teidän oppityttönne ei tunnin sisällä ole tuonut tänne loppuja

vaatteita, niin meistä tulee vihamiehet, rouva Coupeau, sen minä teille

sanon.

Samassa kuului Goujet rykäisevän kamarissaan. Gervaise säpsähti. Hyvä

Jumala! miten häntä kohdeltiin hänen kuultensa! Ja hän jäi häpeissään

ja hämillään seisomaan keskelle lattiaa odottamaan likaisia vaatteita.

Mutta laskettuaan pyykin oli rouva Goujet tyynesti asettunut

paikoilleen ikkunan ääreen ja ryhtynyt parsimaan pitsisaalia.

-- Entäs likaiset vaatteet? kysyi pesijätär arasti.

-- Ei, kiitoksia, vastasi vanha vaimo, niitä ei ole lainkaan tällä

viikolla.

Gervaise kalpeni. Hänelle ei enää annettu työtä. Silloin hän tuli

tykkänään päästä pyörälle, hänen täytyi istuutua tuolille, sillä hänen

jalkansa pettivät. Eikä hän yrittänytkään puolustautua. Ainoa, mitä hän

keksi sanoa, oli:

-- Herra Goujet on siis sairas?

Kyllä, hän oli sairas. Hänen oli täytynyt jäädä kotiin, kun ei ollut

jaksanut mennä pajaan, ja nyt hän oli vast'ikään heittäytynyt sängyn

päälle lepäämään. Rouva Goujet puhui vakavasti. Hänellä oli musta hame

päällä, kuten aina, ja hänen kalpeita kasvojaan reunusti valkoinen

nunnanpäähine. Naulaseppien päiväpalkkaa oli vieläkin alennettu:

yhdeksästä francista se oli laskeutunut seitsemään franciin; ja syynä

siihen olivat koneet, jotka nykyään tekivät kaiken työn. Ja hän

selitti, että hän koetti säästää kaikessa; hän aikoi taas itse ruveta

pesemään pyykkinsä. Se olisi tietysti ollut hyvin tervetullutta, jos

Coupeaulaiset olisivat maksaneet takaisin hänen poikansa lainaamat

rahat. Mutta hän ei ainakaan aikonut lähettää ulosottomiehiä heidän

niskaansa, sillä eihän heillä kumminkaan ollut, millä maksaa. Kun rouva

Goujet alkoi puhua velasta, näytti Gervaise seistessään siinä pää

kumarassa kiinnittävän koko huomionsa hänen neulojensa vikkelään

liikkeeseen, joilla hän korjasi pitsin silmukat yhden erältään.

-- Voisitte te kumminkin hiukan supistamalla menojanne saada velkaanne

lyhennetyksi, jatkoi pitsinnyplääjä. Sillä sanoi mitä sanoi, niin te

elätte ylellisesti, kulutatte paljon rahaa, siitä olen varma... Kun te

antaisitte meille edes kymmenen francia joka kuukausi...

Hänet keskeytti Goujet, joka kutsui häntä luokseen.

-- Äiti! äiti!

Ja kun hän palasi paikoilleen, melkein heti, muutti hän puheenainetta.

Seppä oli epäilemättä pyytänyt häntä olemaan vaatimatta rahaa

Gervaiseltä. Mutta tahtomattaankin hän viiden minuutin kuluttua alkoi

taas puhua velasta. Voi, hän oli kyllä jo edeltä päin nähnyt, miten oli

käyvä; levyseppä joi koko puodin ja vei mukanaan vaimonsakin turmioon.

Eikä hänen poikansa olisi koskaan lainannut heille viittäsataa francia,

jos hän olisi kuullut hänen neuvoaan. Nyt olisi poika naimisissa, ei

riutuisi surusta, eikä tarvitseisi pelätä hänen jäävän onnettomaksi

koko elämäniäkseen. Vanha rouva kiivastui ja kävi ankaraksi, syyttäen

suorastaan Gervaiseä, että hän muka yksissä neuvoin Coupeaun kanssa

tahtoi pettää hänen yksinkertaista poikaansa. Niin. sellaisia naisia

oli kyllä, jotka vuosikausia osasivat ulkokultaisuudellaan peittää

huonoa elämäänsä, mutta lopulta se kuitenkin tuli päivän valoon.

-- Äiti! äiti! kuului toisen kerran Goujet'n ääni, entistä kiivaammin.

Hän nousi ylös, ja, kun hän tuli takaisin, sanoi hän istuutuessaan

jälleen työnsä ääreen:

-- Menkää sinne, hän tahtoo puhutella teitä.

Vavisten astui Gervaise sisälle jättäen oven auki.

Tämä kohtaus liikutti kovasti hänen mieltään, sillä se oli ikäänkuin

heidän rakkautensa tunnustus rouva Goujet'n edessä. Pieni kamari oli

entisellään, hauska ja rauhallinen, seinät täynnä kuvia, ja kapea

rautasänky nurkassa kuin viisitoistavuotiaan pojan huoneessa. Goujet

makasi pitkällään sängyllä, masentuneena siitä, mitä muori Coupeau oli

hänelle uskonut, silmät punaisina ja kaunis keltainen parta vielä

märkänä. Hän oli kai puhkaissut tyynynsä kauheilla nyrkeillään raivonsa

ensi puuskassa, sillä päällisen halkeamasta työntyi ulos höyheniä.

-- Kuulkaa, äiti on väärässä, sanoi hän pesijättärelle melkein

kuiskaamalla. Te ette ole minulle mitään velkaa, minä en tahdo siitä

puhuttavankaan.

Hän oli hiukan kohottautunut ja katsoi Gervaiseen. Isoja kyyneleitä

nousi heti taas hänen silmiinsä.

-- Oletteko sairas, herra Goujet? kysyi Gervaise. Mikä teitä vaivaa?

Sanokaa minulle.

-- Kiitos, ei mikään. Minä rasituin liiaksi eilen. Jahka minä vähän

nukun...

Silloin hänen sydämensä murtui, jaksamatta pidättäytyä enää huusi hän:

-- Voi! hyvä Jumala! hyvä Jumala! Senhän ei koskaan pitänyt tapahtua,

ei koskaan! Tehän olitte sen vannonut. Ja se on tapahtunut, nyt se on

tapahtunut... Voi, hyvä Jumala! kun se koskee minuun kipeästi. Lähtekää

pois.

Ja rukoilevan hellästi viittasi hän kädellään, että hänen tuli poistua.

Gervaise ei lähestynyt sänkyä, vaan lähti tiehensä, niinkuin hän oli

pyytänyt, typertyneenä, osaamatta sanoa mitään häntä lohduttaakseen.

Viereisessä huoneessa hän otti korinsa lattialta, mutta jäi vielä

seisomaan ovensuuhun; hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Rouva Goujet

jatkoi parsimistyötään kohottamatta päätään. Hän se viimein sanoi:

-- No, hyvää yötä, lähettäkää takaisin minun vaatteeni, tilin teemme

sitten myöhemmin.

-- Niin, kyllä minä lähetän, hyvää yötä, sopersi Gervaise.

Hän sulki oven hitaasti, luoden katseensa vielä viimeisen kerran tähän

kotiin, joka oli niin puhdas ja niin hyvässä järjestyksessä; ja hänestä

tuntui kuin hän sinne olisi jättänyt viimeisenkin kunniansa tähteen.

Hän palasi puotiinsa, tylsä ilme kasvoissa kuin lehmällä, joka osaa

kotiinsa tiestä huolimatta. Muori Coupeau oli ensi kerran päässyt

jalkeelle vuoteestaan ja istui tuolilla silitysuunin vieressä. Mutta

pesijätär ei sanonut hänelle yhtään moitteen sanaa; hän oli liian

väsyksissä, hänen ruumistaan pakotti, niinkuin hän olisi saanut

selkäänsä; hän ajatteli, että elämä lopultakin oli liian kovaa, sillä

ellei tahtonut heti kuolla, ei kumminkaan itse voinut riistää sydäntä

rinnastansa.

Nyt oli Gervaisestä kaikki yhdentekevää. Hänen oli tapana

välinpitämättömästi huiskauttaa kättään, ikäänkuin hän olisi tahtonut

ajaa hiiteen kaikki ihmiset. Jokaisen uuden mieliharmin kohdatessa hän

yhä kiihkeämmin turvautui ainoaan lohdutukseensa ja huviinsa, joka oli

vankan aterian syöminen kolmasti päivässä. Puoti olisi hänestä nähden

saanut sortua, kunhan hän vain ei olisi jäänyt alle; hän olisi lähtenyt

sieltä mielellään ilman paitaakaan päällänsä. Ja puoti sortui, ei

kokonaan yhdellä kertaa, vaan hiukan kerrassaan. Pesettäjät suuttuivat

toinen toisensa perästä ja veivät vaatteensa muuanne. Herra Madinier,

neiti Remanjou, vieläpä Bochelaisetkin olivat palanneet rouva

Fauconnier'n luo, missä oltiin säntillisempiä. Lopulta kyllästyttiin

yhä uudelleen muistuttamaan sukkaparista kolmen viikon aikana

ja uudestaan panemaan päälleen paitoja toisensunnuntaisine

rasvatahroineen. Gervaise ei jättänyt heille koskaan viimeistä sanaa,

vaan toivotti heille onnea matkalle, haukkui heidät hyvänpäiväisiksi ja

sanoi olevansa ihmeesti tyytyväinen, kun hänen ei enää tarvinnut penkoa

heidän likaisia ryysyjään. Sen parempi, vaikka koko kortteli olisi

hänestä luopunut, vähemmällä työlläpähän hän olisi päässyt. Pian

hänelle ei jäänyt muita kuin huonot maksajat, katunaiset ja sellaiset

perheenemännät kuin rouva Gaudron, jonka haisevia vaatteita ei yksikään

Uuden kadun pesijättäristä ottanut pestäkseen. Liike oli niin

huonontunut, että hänen oli täytynyt lähettää pois viimeinenkin

apulaisensa, rouva Putois; hän jäi yksin oppilaansa, kierosilmä

Augustinen kanssa, joka tuhmeni sitä mukaa kuin hän kasvoi; eikä heille

kahdellekaan aina riittänyt työtä: kokonaiset iltakaudet joutivat he

istumaan ristissä käsin. Sanalla sanoen, koko puoti kallistui

uhkaavasti täydellistä perikatoa kohti.

Luonnollinen seuraus laiskuudesta ja kurjuudesta oli tietysti myös

epäsiisteys. Puotia ei ollut tuntea samaksi taivaansiniseksi puodiksi,

joka ennen oli ollut Gervaisen ylpeys. Näyte-ikkunan puitteet ja

ruudut, joita ei muistettu pestä, olivat ylhäältä alas asti paksussa

liassa, jota räiskyi ajopelien pyöristä. Vaskilangalta roikkui

ikkunanlaudalle kolme harmaata riepua, joiden omistajat olivat kuolleet

sairashuoneessa. Ja vielä viheliäisemmältä näytti puodin sisus.

Katonrajassa kuivatettavista vaatteista lähtevä kosteus oli irrottanut

tapetit: karttuunia jäljittelevä, kirjava, isokukkainen paperi oli

riekaleina, jotka riippuivat kuin pölystä raskaat hämähäkin verkot;

silitysuuni, johon hiilihangolla oli kolhittu reikiä ja halkeamia,

muistutti romukaupan vanhoista raudan jätteistä. Silitysalus näytti

siltä kuin se olisi ollut kokonaisen majotuskomppanian ruokapöytänä,

täynnä kahvi- ja viinitahroja, ja tahmeana maanantaisten syöminkien

hilloista ja rasvoista. Lisäksi siellä haisi hapanneelle

tärkkelykselle, homeelle, rasvan kärylle ja lialle. Mutta Gervaise

viihtyi mainiosti tässä katkussa. Hän ei ollut huomannutkaan puotinsa

ränstymistä; hän tottui repaleisiin tapetteihin ja likaisiin ovien ja

ikkunain pieliin, samoin kuin hän tottui pitämään rikkonaisia

alushameita ja jättämään korvansa pesemättä. Oikeinpa hän nautti

saadessaan kyyristäytyä tähän liasta lämpöiseen pesäänsä, jossa tavarat

olivat hujan hajan ja pöly tukki kaikki reiät ja levisi pehmoisena

samettipeitteenä joka paikkaan. Se raskas, laiskuuden synnyttämä

horrostila, johon hän tunsi koko talon vaipuvan ympärillään, oli

hänestä todellista hekkumata, josta hän humaltui. Kunhan hän itse vain

sai olla rauhassa, ei hän muusta välittänyt rahtuakaan. Velatkaan,

jotka kumminkin yhä kasvoivat, eivät häntä huolestuttaneet enää. Hänen

oikeudentuntonsa hävisi; maksoipa häntä tai oli maksamatta, hänestä oli

parasta jättää se asia ratkaisematta. Kun häneltä luotto loppui yhdessä

puodissa, siirsi hän kaupantekonsa viereiseen puotiin. Hän juoksi

talosta taloon ympäri koko korttelin, ja joka kymmenen askeleen päässä

tuli karhu vastaan. Yksistään Goutte-d'Or'in kadulla ei hän enää

uskaltanut kulkea hiilikaupan, ei sekatavarakaupan eikä hedelmäkaupan

ohitse, jonka tähden hänen täytyi pesulaitokseen mennessään kiertää

Poissonniers-kadun kautta, mikä vei runsaasti kymmenen minuuttia

enemmän aikaa. Kauppiaat alkoivat kohdella häntä petturina. Eräänä

iltana tuli se mies, joka oli myönyt Lantier'n huonekalut, ja nosti

koko talonväen kuullen hirmuisen metakan, uhaten nostaa pesijättäreltä

hameet korviin ja ottaa maksunsa luonnossa, ellei hän heti antaisi

hänelle rahoja kouraan. Tosin sellaiset kohtaukset häntä säikyttivät,

mutta hän puistelihe kuin selkäänsä saanut koira, ja sillä hän niistä

pääsi. Kun päivällisen aika tuli, maistui hänestä ruoka taas yhtä

hyvältä kuin ennenkin. Hävyttömiä lurjuksia, jotka vain tahtoivat

kiusata häntä! Eihän hänellä ollut rahaa, eikä suinkaan hän voinut itse

ruveta rahaa tekemään! Sitä paitsi kauppiaat varastivat niin paljon

että joutivat odottaa! Ja hän vaipui takaisin entiseen horrostilaansa,

eikä viitsinyt vaivata mieltään sillä, mikä siitä lopuksi oli tuleva.

Vararikkohan hänellä oli edessä! Eihän siitä mihin päässyt; mutta

siihen asti hän ei suvainnut itseään härnättävän.

Muori Coupeau oli kumminkin toipunut taudistaan. Talo pysyi vielä

vuosikauden pystyssä. Kesällä oli tietysti aina hiukan enemmän työtä,

kun piti pestä bulevardinaikkosten valkoisia alushameita ja

karttuunileninkejä. Alaspäin mennä huristettiin hyvää kyytiä, jos

yhtenä päivänä päästiinkin vähän nousemaan, niin toisena upottiin sitä

syvemmälle. Oli iltoja, jolloin kiristettiin nälkäremmiä, kun ei ollut,

mitä pöydälle panna, toisia taas, jolloin syötiin vasikanpaistia, niin

että oltiin haljeta. Katsoipa melkein milloin hyvänsä kadulle, niin

siellä näki muori Coupeaun, jokin käärö kätkettynä esiliinan alle,

menossa Polonceau-kadun panttilaitokseen. Hän astui selkä kumarassa,

hurskaan näköisenä kuin kirkkomies; sillä hänestä se ei tuntunut

ensinkään ilkeältä, päinvastoin häntä rahahommat huvittivat.

Panttilaitoksen virkamiehet tunsivat hänet hyvin; he sanoivat häntä

neljän francin mummoksi, sillä hän pyysi aina neljä francia, kun he

tarjosivat kolme. Gervaise olisi pantannut vaikka koko talon; hän oli

saanut panttausraivon; hän olisi kerinnyt päänsä paljaaksi, jos kuka

olisi lainannut hänelle rahaa hänen hiuksiaan vastaan. Se oli liian

mukavaa, eihän sieltä malttanut olla hakematta rahaa, kun ei kotona

ollut leivän murentakaan. Sinne menivät kimpsut ja kampsut, liina- ja

pitovaatteet, vieläpä työ- ja huonekalutkin. Ensi aikoina hän

sellaisilla viikoilla, jolloin oli paremmat tulot, lunasti tavaroitaan

voidakseen taas pantata ne seuraavalla viikolla. Mutta sitten hän ei

enää välittänyt koko roskasta, vaan möi panttikuitit. Yhden ainoan

kerran hänen sydäntään kirveli, kun hänen täytyi panna panttiin

lasikupuinen kellonsa voidakseen maksaa kahdenkymmenen francin laskun

oikeudenpalvelijalle, joka oli tullut häntä kiinni ottamaan. Siihen

asti hän oli vannonut, että hän ennemmin tahtoi kuolla nälkään kuin

koskea kelloonsa. Kun muori Coupeau lähti sitä viemään pienessä

hattukotelossa, vaipui hän tuolille, kädet hervottomina ja vedet

silmissä, ikäänkuin siinä olisi viety pois hänen onnensa. Mutta kun

muori Coupeau palasi tuoden viisikolmatta francia, niin tämä viiden

francin odottamaton lisätulo ihastutti hänet ikihyväksi, ja hän lähetti

mummon heti takaisin ostamaan neljän soun edestä viinaa lasilla, että

päästiin juomaan niin onnistuneen kaupan harjaisia. Nykyään he

useinkin, milloin vain olivat keskenään hyvässä sovussa, maistelivat

yhdessä työpöydän nurkalla sekotusta, jossa oli puoleksi viinaa,

puoleksi marjamehua. Muori Coupeau osasi kantaa täyden lasin

esiliinansa taskussa niin taitavasti, ettei pisaraakaan läikähtänyt

maahan. Mitäpäs sitä naapurien tarvitsi tietää? Kumminkin naapurit

tiesivät sen vallan hyvin. Hedelmämuija, makkaramummo ja

sekatavarakaupan puotipojat sanoivat: »Kas, mummo on menossa tätilään»,

tai: »Kas, mummo on käynyt hakemassa sydämenvahvistusta.» Ja syystä

kyllä se ärsytti ihmiset vielä enemmän Gervaiseä vastaan. Hän pisti

poskeensa kaikki; semmoista menoa ei voinut kauvan kestää; vielä kolme,

neljä suupalaa lisäksi, niin hän pani puhtaaksi koko hönninsä.

Keskellä tätä yleistä hävitystä Coupeau vain hyöstyi. Tämä vietävän

rapajuoppo oli terve kuin pukki. Viinistä ja paloviinasta hän lihoi

ihan silmissä, vaikka kovasti hän soikin. Ja kun Lorilleux, se laiha

kuippana, väitti, että juominen muka tappaa ihmisen, teki hän hänestä

pilaa vastaten hänelle taputtamalla ihravatsaansa, jonka pinta oli

pingoillaan kuin rumpunahka; ja sitä hän pärisytti ja paukutti kuin

paras rumpali. Mutta Lorilleux, jota harmitti, ettei hänellä ollut

vatsaa, sanoi, että se oli keltaista, sairaloista ihraa. Mitähän rasvaa

lie ollutkin, Coupeau vain joi yhä enemmän terveydekseen. Hänen

tummanruskea tukkansa oli tullut harmahtavaksi ja hänen kasvonsa

alkoivat olla sinisenpunertavat kuin ainakin vanhalla juopolla. Surun

päiviä viettämään oli hän mielestään vielä liian nuori; hän antoi

vaimolleen hyvän lähdön, kun tämä uskalsi kertoa hänelle pulistaan.

Miesten asia ei ollut alentua akkojen vastuksista huolehtimaan. Vaikka

talossa ei olisi ollut leivän murentakaan, ei se häntä liikuttanut.

Hänelle piti panna pötyä pöytään aamuin, illoin, eikä hän koskaan siitä

välittänyt, mistä saatiin. Milloin hän vietti kokonaisia viikkoja

tekemättä työtä, tuli hän vieläkin vaateliaammaksi. Muuten hän yhä

vieläkin taputteli Lantier'ta olalle yhtä ystävällisesti kuin ennenkin.

Varmaankaan hän ei tietänyt mitään vaimonsa suhteesta häneen; ainakin

ihmiset, jotka olivat jotakin tietävinään, niinkuin Bochelaiset ja

Poissonilaiset, väittivät kiven kovaan, ettei hän epäillytkään mitään,

ja heistä se olisi ollutkin suuri onnettomuus, jos hän koskaan olisi

saanut tietää asian oikean laidan. Mutta rouva Lerat, hänen oma

sisarensa, pudisti päätään: hän sanoi tuntevansa aviomiehiä, jotka

eivät semmoisesta olleet millänsäkään. Eräänä yönä Gervaise itsekin oli

ollut aivan jähmettyä säikähdyksestä, kun hän palatessaan hatuntekijän

kamarista oli pimeän päässä saanut iskun takapuoleensa; vähitellen hän

kumminkin rauhottui, sillä hän otaksui kolhaisseensa takapuolensa

sängyn reunaan. Mutta asema oli todellakin liian pelottava; hänen

miestään ei voinut huvittaa lyödä leikiksi semmoista asiaa.

Lantier'kaan ei suinkaan kuihtunut. Hän piti hyvää huolta itsestään,

mittaili alituiseen vatsansa ympärystä vyöllään, peläten että sitä

tarvitseisi joko kiristää tai höllentää; hän oli mielestään parhaassa

lihassa, ei olisi tahtonut tulla lihavammaksi eikä laihemmaksi. Se teki

hänet hyvin rantuksi ruuassaan, sillä sen mukaan hän arvioi kaikki

ruokalajit. Vaikka talossa ei ollut yhtään souta, piti hänelle olla

munia ja kotletteja ynnä muita ravitsevia ja helposti sulavia aineita.

Siitä asti kun hän jakoi emännän aviomiehen kanssa, piti hän itseään

ainakin puoleksi talonväkeen kuuluvana, pisti taskuunsa, kun missä näki

kahdenkymmenen soun rahan, palvelutti itseään Gervaisellä, torui ja

komenteli, ikäänkuin hänellä olisi ollut enemmän sananvaltaa kuin

levysepällä. Sanalla sanoen, siinä talossa oli kaksi isäntää. Ja

tilapäinen isäntä, ollen ovelampi, anasti parhaat palat vaimosta,

ruokapöydästä ja kaikesta. Hän kuori kerman itselleen ja jätti

Coupeaulle kurnaalin. Eikä hän enää kainostellut kirnuta voitaan aivan

julkisesti. Nana oli hänen erityinen suosikkinsa, sillä hän piti

pienistä, sievistä tytöistä. Etiennestä hän ei paljoakaan piitannut,

sillä poikien piti hänen mielestään oppia tulemaan omin nokkinsa

toimeen. Kun tultiin kysymään Coupeauta, oli Lantier aina saapuvilla;

tohvelit jalassa, paitahihasillaan, tuli hän puodin peräkamarista äreän

näköisenä kuin aviomies, jota häiritään, ja vastasi Coupeaun puolesta

selittäen, että se oli aivan samantekevä.

Näiden kahden miehen välissä ei Gervaisellä aina ollut kovinkaan

hauskat päivät. Terveydestään hänellä, Jumalan kiitos, ei ollut

valittamista. Hänkin lihoi ihan liiaksi. Mutta kahden miehen

elättäminen ja tyydyttäminen kävi usein yli hänen voimainsa. Yksikin

mies panee jo kärsivällisyyden kovalle koetukselle! Pahinta oli, että

nämä velikullat sopivat hyvin keskenään. He eivät koskaan riidelleet,

vaan ilvehtivät yhdessä istuen iltasin, päivällisen jälkeen

kyynäskolkkasillaan pöydän ääressä; aina he olivat yhdestä puolin. Ja

kun he milloin tulivat kotiin pahalla tuulella, viskasivat he vihansa

Gervaiseen. Hei vaan! kuin vierasta sikaa! Kyllä hänen selkänahkansa

kesti! Yhdessä räyhätessään he tulivat vieläkin paremmiksi ystäviksi.

Eikä ollut hyvä Gervaisen mukista vastaan. Alkuaikoina hän toisen

innotessa katsoi rukoilevasti toiseen saadakseen hänet rauhan

välittäjäksi. Mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi pitää hyvänään ja

nöyrästi ottaa vastaan kaikki, sillä minkäpä hän sille taisi, että he

ihan huvikseen mukkiloivat häntä, kun hän oli niin lihava ja pullea

kuin pallo. Coupeau, joka oli hyvin väljä suustaan, haukkui häntä mitä

ruokottomimmilla sanoilla. Lantier sitä vastoin oikein hakemalla haki

harvinaisia pistosanoja, jotka tietysti loukkasivat Gervaiseä sitä

enemmän. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen: lopulta eivät molempain

miesten pahat sanat ja loukkaukset enää pystyneet hänen hienoon

nahkaansa, vaan luiskahtivat siitä pois kuin vahakankaalta. Jopa hän

viimein soi heidän olevankin vihoissaan, sillä kun he paneutuivat

hyvälle päälle, niin he piinasivat häntä vielä enemmän, hyörivät yhtä

mittaa hänen kintereillään, niin ettei hän saanut rauhassa silittää

yhtään myssyä. Silloin he vaativat kaikellaisia herkkuja, toinen

suolaista, toinen tuimaa, heitä piti lellitellä, puhua kummankin

mieliksi ja hyväksi lopuksi panna toinen toisensa perästä makaamaan

pumpuliin käärittynä. Viikon lopussa hänellä oli sekä pää että jäsenet

murjottuna; järki seisoi ja silmät olivat sammuneet kuin mielipuolella.

Se kuluttaa naista, semmoinen ammatti.

Niin, Coupeau ja Lantier kuluttivat häntä, sanan varsinaisessa

merkityksessä; he polttivat häntä molemmista päistä, niinkuin

kynttilästä sanotaan. Levysepältä tosin puuttui sivistystä, mutta

hatuntekijällä sitä oli liiaksikin, tai ainakin hänellä oli sivistystä

samoin kuin epäsiistillä ihmisillä on valkoinen paita likaisen ruumiin

päällä. Eräänä yönä Gervaise näki unta, että hän oli olevinaan kaivon

reunalla, johon Coupeau tahtoi sysätä hänet nyrkin iskuilla, samalla

kuin Lantier kutkutteli häntä kainaloista saadakseen hänet hyppäämään

sinne pikemmin. Niin, sellaista juuri oli hänen elämänsä. Hän oli

hyvässä koulussa, eipä sentähden ollut ihmekään, jos hän veltostui.

Ihmiset eivät olleet oikeudenmukaisia, kun moittivat hänen huonoa

elämäänsä, sillä hän ei ollut itse syypää onnettomuuteensa. Toisinaan,

kun hän rupesi sitä miettimään, kävi väristys pitkin hänen pintaansa.

Sitten hän ajatteli, että olisihan voinut käydä vieläkin hullummasti.

Parempi oli olemassa kaksi miestä kuin esimerkiksi menettää molemmat

kätensä. Olihan niin paljon ihmisiä samassa asemassa, että hänestäkin

alkoi hänen asemansa tuntua luonnolliselta; ja hän koetti mukautua

siihen löytääkseen siinäkin hiukkasen onnea. Ja todistuksena siitä,

että se rupesi menemään mukiin, oli ettei hän inhonnut enemmän

Coupeauta kuin Lantier'takaan. Eräässä näytelmäkappaleessa

Gaité-teatterissa hän oli nähnyt naisen, joka vihoissaan myrkytti

miehensä rakastajansa tähden; ja se oli häntä suututtanut, sillä hän ei

tuntenut mitään sen tapaista sydämessään. Eikö ollut paljon järkevämpää

elää hyvässä sovussa kaikki kolme? Ei, ei mitään sellaisia tyhmyyksiä;

ne vain katkeroittivat elämän, josta ei ilmankaan ollut mitään iloa.

Huolimatta veloista ja kurjuudesta, joka heitä uhkasi, olisi hän ollut

mielestään hyvin levollinen ja tyytyväinen, jos levyseppä ja

hatuntekijä eivät olisi häntä niin pahoin pidelleet.

Syksypuoleen kävi toimeentulo, ikävä kyllä, vieläkin huonommaksi.

Lantier väitti laihtuvansa, ja hänen naamansa venyi pitemmäksi päivä

päivältä. Hän harmitteli kaikesta, ei huolinut Gervaisen perunahutusta,

ei sanonut voivansa syödä mokomaa moskaa, sillä siitä sai hän

vatsanväänteitä. Vähimmätkin väittelyt päättyivät nykyään ilmiriitaan,

jossa toinen syytti toistaan talon rappiotilasta; ja pirun vaikea oli

päästä sovintoon, ennenkun lähdettiin makuulle kukin omalle taholleen.

Kun ape loppuu, niin aasit alkavat tapella. Lantier vainusi joutuvansa

kiipeliin; häntä harmitti huomatessaan talon olevan jo niin puhtaaksi

syödyn, ettei hänellä pian ollut muuta edessä kuin ottaa hattunsa ja

etsiä itselleen muualta asuntoa ja ruokaa. Hän viihtyi mainiosti tässä

pesässään, jossa hän oli saanut pitää omat tapansa ja elää kaikkien

lellittelemänä. Se oli oikea laiskurien maa, jonka nautintoja hän ei

koskaan saisi korvatuksi. Mutta kun on suuta korviin ja vatsaa polviin,

niin kyllä siinä, hitto vie, lautanen tyhjenee. Oikeastaan hän äitteli

vatsalleen, koska koko talo nyt oli hänen vatsassaan. Mutta niin ei hän

ensinkään ajatellut, vaan oli kovasti vihoissaan toisille, siitä että

he olivat kahdessa vuodessa antaneet hävittää koko elämyksensä.

Coupeaulaiset olivat tosiaankin kovin leväperäisiä. Gervaise ei osannut

säästää. Tuhat tulimaista! Minnekkä tästä jouduttiin? Ystävät jättivät

hänet pulaan, juuri kun hän oli tekemäisillään loistavan kaupan,

saamaisillaan eräässä tehtaassa kuuden tuhannen francin palkan, millä

koko tämä pikku perhe olisi voinut elää ylellisesti.

Eräänä iltana joulukuussa syötiin päivällistä ulkomuistista. Koko

talossa ei ollut enää kerrassa mitään suuhun pantavaa. Lantier oli

hyvin synkkänä. Jo aikaiseen lähti hän ulos ja mittaili katuja

löytääkseen toisen paikan, missä ruuan tuoksu silittäisi huolen rypyt

kasvoista. Tuntikausia hän istui silitysuunin vieressä miettimässä.

Sitten hän yht'äkkiä herkesi hyväksi ystäväksi Poissonilaisten kanssa.

Hän ei enää pilkannut poliisia nimittämällä häntä Badingue'ksi, menipä

niinkin pitkälle, että myönsi keisarin voivan olla kunnon pojan.

Varsinkin hän oli kunnioittavinaan Virginietä, kehuen häntä

teräväpäiseksi naiseksi, joka muka osasi mainiosti hoitaa talouttaan.

Oli ilmeistä, että hän imarrellessaan heitä puhui omaan pussiinsa.

Olisipa voinut luulla, että hän aikoi päästä heidän luokseen asumaan.

Mutta hänellä oli mielessä toinen paljon mutkikkaampi juoni. Kun

Virginie kertoi hänelle haluavansa perustaa jonkillaisen kaupan, niin

hän ihan mateli hänen edessään ja sanoi, että se oli erinomainen tuuma.

Niin, hän oli kuin luotu kauppiaaksi, hän, joka oli niin kohtelias ja

toimelias. Voi, hän ansaitseisi, mitä vain tahtoisi. Kun kerran rahat,

erään tädin perintö, jo aikoja sitten olivat valmiina tallessa, niin

hänellä oli täysi syy heittää koko ompelijattaren ammatti ja ruveta

kauppiaaksi; ja hän mainitsi ihmisiä, jotka kaupallaan keräsivät

suuria rikkauksia, niinkuin esimerkiksi hedelmänmyyjätär, jolla oli

puotinsa lähimmässä kadun kulmassa, ja eräs pikku rouva, joka möi

fajanssiastioita ulkobulevardilla, sillä nykyhetki oli siihen erittäin

otollinen, olisi saanut kaupaksi vaikka rikatkin puodin lattialta.

Mutta Virginie epäröi vielä, sillä hän ei ollut vielä löytänyt puotia,

joka olisi sopinut hyyrättäväksi, eikä hän tahtonut muuttaa pois tästä

kaupunginosasta. Silloin Lantier vei hänet syrjään ja puheli hänen

kanssaan hiljaa supattamalla kymmenkunnan minuuttia. Hän näytti

tyrkyttävän hänelle jotakin väkisin, eikä Virginiekään enää pannut

vastaan, vaan näytti valtuuttavan hänet toimimaan. Heidän

silmäniskuistaan ja katkonaisista lauseistaan päättäen näytti heidän

välillään olevan jokin salaisuus; jotakin heillä oli tekeillä, sen

huomasi yksin heidän kädenpuristuksistaankin. Siitä lähtien hatuntekijä

syödessään kuivaa leipäänsä tarkasti Coupeaulaisia kulmainsa alta. Hän

oli taas tullut hyvin puheliaaksi ja vaivasi heitä alituisilla

valitusvirsillään. Kaiken päivää täytyi Gervaisen rämpiä tässä

kurjuudessa, jota hän hyväntahtoisesti levitteli hänen eteensä. Hän ei

puhunut omasta puolestaan. Jumala varjelkoon häntä siitä! Ennemmin hän

vaikka kuinka monta kertaa kuolisi nälkään ystäviensä kanssa. Mutta

varovaisuus vaati, että itse oltiin tarkalleen selvillä asemasta.

Ainakin viisisataa francia oltiin velkaa lähimmille kauppiaille,

leipurille, hiilikauppiaalle, sekatavarakauppiaalle ynnä muille. Sen

lisäksi oli kaksi hyyryneljännestä maksamatta, mikä teki lisäksi

kaksisataa viisikymmentä francia; uhkailipa talonomistaja, herra

Marescot jo häätääkkin heitä, elleivät he maksaneet hyyryään ennen

tammikuun ensimäistä päivää. Vihdoin oli panttilaitos niellyt kaiken

irtaimen tavaran, jäljellä olevilla rihkamilla ei olisi saanut enää

kolmeakaan francia, niin tarkkaan oli talo puhdistettu; nauloja oli

tosin vielä kiinni seinissä, ei muuta, ja niitä oli hyvästikin kolmen

soun edestä. Eihän siitä mihin päässyt, tämä yhteenlasku oli masentava.

Mutta sen alituinen toistaminen harmitti Gervaiseä, ja hän iski

vihoissaan nyrkkiä pöytään tai rupesi viimein itkeä pillittämään.

Eräänä iltana hän huusi:

-- Minä lähden pois täältä ja ihan huomispäivänä... Ennemmin minä

livistän karkuun ja nukun vaikka kadulla, kuin jatkan elämääni

tämmöisessä rääkissä.

-- Olisi viisaampaa siirtää hyyrykontrahti toisille, sanoi Lantier

salakavalasti; eiköhän tuota kuka ottaisi... Jos te kerran molemmat

olette halukkaita luopumaan puodista...

Gervaise keskeytti hänet huutaen kahta kiivaammin:

-- Heti paikalla, heti paikalla!... Voi, se olisi minulle koko

helpotus!

Silloin hatuntekijä osottautui hyvin käytännölliseksi. Luovuttamalla

hyyrykontrahdin voisi luultavasti uuden vuokralaisen saada maksamaan

molemmat rästinä olevat hyyryneljännekset. Ja hän uskalsi mainita

Poissonilaiset. Virginiehän kuului etsivän puotihuoneustoa; ehkäpä tämä

puoti sopisi hänelle. Hän muisteli nyt joskus kuulleensakin hänen

toivovan juuri samallaista puotia. Mutta kuullessaan Virginien nimeä

mainittavan oli pesijätär äkkiä malttanut mielensä. Saisipa nähdä;

kiivaudessaan tuli aina puhutuksi liikoja, mutta omasta kodista

luopuminen ei tuntunut niinkään helpolta, kun sitä rupesi tarkemmin

miettimään.

Turhaan koetti Lantier seuraavina päivinä alottaa tavallisia

valitusvirsiään: Gervaise vastasi, että hän oli ollut vaikeammassakin

asemassa ja kumminkin siitä selviytynyt, Minnekkä hän joutuisi, jos

hänellä ei enää olisi puotiaan? Mistäs hän sitten leipää saisi? Hän

aikoi päinvastoin taas ottaa apulaisia ja hankkia itselleen uusia

pesettäjiä. Hän puhui näin puolustautuakseen hatuntekijän esittämiä

järkisyitä vastaan, joilla tämä koetti osottaa hänen vajonneen

velkataakkansa painamana niin syvälle, ettei hänellä enää ollut

vähintäkään toivoa päästä siitä jälleen nousemaan jaloilleen. Mutta

pahan nenällä sattui Lantier taas mainitsemaan Virginien nimen.

Siitäkös Gervaise raivostui. Ei, ei koskaan! Hän oli aina epäillyt

Virginietä; jos Virginie himoitsi hänen puotiaan, niin sen hän teki

haluten nöyryyttää häntä. Hän olisi ehkä voinut luovuttaa sen vaikka

ensimäiselle vastaantulijalle kadulla, mutta ei sille katalalle

teeskentelijälle, joka varmaankin jo vuosikausia oli odottanut,

että hän taittaisi niskansa. Se selitti kaikki. Nyt hän ymmärsi,

minkätähden keltaisia kipunoita säihkyi tämän kielikellon keltaisissa

kissansilmissä. Niin, Virginie ei ollut unohtanut pesulaitoksessa

saamaansa selkäsaunaa, hän hautoi vihaansa tuhan alla. Mutta hän tekisi

viisaammin panemalla vihansa taskuunsa, ellei hän tahtonut saada toista

samallaista löylytystä, Eikä sitä tarvinnut kauvan odottaakaan,

pitäköön vain varansa. Tästä, pahan sisun purkauksesta Lantier

ensinnäkin antoi nenälle Gervaiseä sanoen häntä itsepäiseksi

vastarannan kiiskiksi, juorulakkariksi ja ylpeäksi kuin pillipiiparin

tamma, ja innostui haukkumaan itse Coupeautakin aika vehnäseksi, joka

ei osannut pitää akkaansa kurissa ja vaatia häneltä kunnioitusta

ystävälleen. Sitten hän ymmärtäen, että suuttumus oli vähällä turmella

koko hänen tuumansa, vannoi, ettei enää koskaan puuttuisi toisten

asioihin, sillä siitä saa vain kiittämättömyyttä palkakseen. Ja hän

näytti tosiaankin jättäneen yllytyksensä sikseen, vaikka hän vain

odotti soveliasta tilaisuutta ottaakseen kontrahdin luovutusasian

uudestaan puheeksi ja saadakseen pesijättären siihen taivutetuksi.

Tammikuu oli käsissä, ikävä aika, kosteine ja kylmine säineen. Muori

Coupeau, joka oli rykiä rahnuttanut koko joulukuun ajan, joutui

loppiaisen jälkeen vuoteen omaksi. Se kuului hänen syytinkiinsä; joka

vuosi tiesi hän sitä odottaa. Mutta tänä talvena kuiskailtiin hänen

ympärillään, ettei hän enää lähtisi kamaristaan kuin jalat edellä. Ja

tosiaankin hänen rintansa röhisi niin pahasti, ettei hän enää voinut

olla pitkäaikainen, sillä vaikka hän olikin iso ja lihava, oli hänen

toinen silmänsä jo sammunut ja toinen puoli kasvoja vinoon vääntynyt.

Hänen lapsensa eivät tietenkään olisi tahtoneet häntä lopettaa. Mutta

hän oli jo niin kauvan ollut heidän vastuksinaan, että he oikeastaan

toivoivat hänen kuolemaansa helpotukseksi kaikille. Parastahan se olisi

ollut hänelle itselleenkin, sillä olihan hän jo aikansa elänyt, ja kun

ihminen on aikansa elänyt, ei hänellä enää ole mitään kaivattavana.

Lääkäriä oli kerran haettu hänen luokseen, mutta hänkään ei ollut

tullut uudestaan. Mummolle annettiin rohtoja, ettei olisi näyttänyt

siltä kuin hänet olisi kokonaan tahdottu hylätä. Joka tunti käytiin

katsomassa vieläkö hän oli hengissä. Hänen henkeään ahdisti niin, ettei

hän saanut enää puhutuksi, mutta toisella silmällään, joka vielä oli

terve ja kirkas, hän katsoi terävästi ihmisiin; ja se katse ilmaisi

paljon, siinä oli menneen nuoruudenajan kaipausta, surua siitä, että

hän näki omaistensa pitävän sellaista kiirettä päästäkseen hänestä

eroon, ja suuttumusta Nana heittiötä vastaan, joka ei enää viitsinyt

hänestä välittää, vaan aivan kainostelematta meni yöllä paitasillaan

ovelle vakoilemaan äitiään lasiruudun takaa.

Eräänä maanantai-iltana tuli Coupeau kotiin päissään. Siitä asti kuin

hänen äitinsä oli ollut hengenvaarallisesti sairaana, oli hän ollut

yhtä mittaa humalassa. Kun hänet oli saatu makuulle puuhaili Gervaise

vielä jonkun aikaa jalkeilla hänen vedellessään hirsiä. Sitten hän

valvoi vielä osan yötä muori Coupeaun vuoteen ääressä. Muuten Nana

osottautui hyvin rohkeaksi, makasi aina mummon luona ja lupasi ilmottaa

toisille, jos hän kuulisi mummon kuolevan. Kun tyttö tänä yönä nukkui

ja sairaskin näytti vaipuneen rauhalliseen uneen, niin pesijätär taipui

lopulta Lantier'n pyyntöön, kun tämä kutsui häntä kamariinsa hiukan

levähtämään. He jättivät ainoastaan yhden kynttilän palamaan lattialle

kaapin taakse. Mutta kolmen ajoissa Gervaise hyppäsi äkkiä sängystä

väristen tuskallisesta pelosta. Hän oli ollut tuntevinaan kylmän viiman

käyvän pitkin ruumistaan. Kynttilänpätkä oli palanut loppuun; vapisevin

käsin sitaisi hän hätäisesti kiinni alushameensa pimeän päässä. Vasta

mummon kamarissa, kolhittuaan itseään huonekaluihin, sai hän

sytytetyksi pienen lampun. Ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin

Coupeaun jyrisevä kuorsaus. Nana makasi selällään hengittäen kepeästi

ja tasaisesti täyteläisten huultensa välitse. Gervaise otti lampun

käteensä, jolloin isoja varjoja rupesi tanssimaan seinillä, ja kun hän

sillä valaisi muori Coupeaun kasvoja, olivat ne aivan valkeat, pää oli

vierähtänyt olkapäätä vasten ja silmät jääneet auki. Muori Coupeau oli

kuollut.

Hiljaa, ääntä päästämättä, jähmettyneenä palasi pesijätär varovaisesti

Lantier'n huoneeseen. Hän oli nukkunut uudestaan. Gervaise kumartui

hänen ylitsensä ja kuiskasi:

-- Kuule, nyt se on loppunut, hän on kuollut.

Ihan unen pöpperössä, puolinukuksissa hän mutisi ensiksi:

-- Anna minun olla, käy makaamaan... Emmehän me mitä voi hänelle tehdä,

jos hän on kuollut.

Sitten hän kohensihe kyynäspäänsä varaan ja kysyi:

-- Paljonko kello on?

-- Kolme.

-- Kolme vasta! Tule sitten makaamaan. Vilustutat vielä itsesi...

Jahka päivä tulee, niin ennättäähän sitä vielä sittenkin.

Mutta Gervaise ei kuunnellut häntä, vaan pukeutui kokonaan. Silloin

Lantier painautui takaisin peitteen alle ja kääntyi seinään päin

noituen naisten itsepäisyyttä. Mikä kiire sitä nyt oli ilmottamaan

ihmisille; että talossa oli ruumis. Se ei tuntunut kovinkaan hauskalta

yösydännä; ja häntä harmitti, että synkät ajatukset estivät häntä

saamasta unen päästä kiinni. Kerättyään kokoon kaikki kampsunsa,

unohtamatta edes hiusneulojaankaan, palasi Gervaise omaan kamariinsa ja

istuutui itkemään rauhassa, kun ei enää tarvinnut pelätä, että hänet

yllätettäisiin hatuntekijän vieressä. Pohjaltaan hän oli hyvin

kiintynyt muori Coupeauhon, ja hän tunsi haikeata surua, vaikka häntä

ensin oli vain pelottanut ja harmittanut, kun mummo oli nähnyt hyväksi

lähteä pois niin sopimattomalla hetkellä. Ja vaikka hän itki aivan

ääneensä keskellä hiljaisuutta, ei levyseppä lakannut kuorsaamasta; hän

ei kuullut mitään. Gervaise koetti puhutella ja ravistella häntä, mutta

kun siitä ei ollut apua, päätti hän jättää hänet rauhaan, arvellen,

että hänestä olisi vain lisää vastusta, jos hän heräisi. Kun hän palasi

ruumiin luokse, oli Nana noussut istumaan ja hieroi silmiään. Tyttö

ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja kurotti uteliaasti kaulaansa

nähdäkseen paremmin isoäitinsä; hän ei virkkanut mitään; häntä hiukan

pelotti ja hämmästytti, mutta samalla hän tunsi tyydytystä nähdessään

siinä edessään kuoleman, jota hän jo kaksi päivää oli odottanut

nähdäkseen, niinkuin jotakin pahaa, jota lasten ei ollut lupa katsoa;

ja tuijottaessaan näihin kalpeihin kasvoihin, jotka elämänhalu oli

viimeisessä hengenvedossa kouristanut kokoon, laajenivat hänen

kissanpojan silmäteränsä, ja hän tunsi selkäpiissään samallaista

jännitystä, joka piti hänet kiinninaulittuna oviruudun taakse, kun hän

siihen tuli vaanimaan asioita, jotka eivät kuulu räkänokille.

-- No, nouse ylös, sanoi hänelle hiljaa hänen äitinsä. Minä en tahdo,

että sinä jäät tänne makaamaan.

Hän nousi vastahakoisesti sängystä, kääntäen päätään ja hellittämättä

katsettaan vainajasta. Gervaise oli pahassa pulassa siitä, mihin hän

hänet panisi, kunnes päivä nousi. Hän aikoi jo käskeä häntä

pukeutumaan, Kun Lantier'kin tuli, housut ja tohvelit jalassa, heidän

luokseen; hän ei saanut enää unta, ja häntä hävetti hiukan äskeinen

käytöksensä. Silloin siitä pulasta päästiin.

-- Menköön makaamaan minun sänkyyni, sanoi hän. Kyllä hän siinä saa

olla.

Nana loi äitiinsä ja Lantier'hen suuret, kirkkaat silmänsä tekeytyen

yksinkertaisen näköiseksi niinkuin uuden vuoden päivänä, kun hänelle

annettiin suklaanappeja. Eikä häntä tarvinnut kahta kertaa käskeä, se

on varma; hän juosta kipasi paitasillaan, niin että hänen paljaat

varpaansa tuskin hipoivat kivilattiaa; ja kuin käärme luikahti hän

sänkyyn, joka oli vielä ihan lämmin, ja makasi siinä suorana, niin

syvälle painautuneena, että hänen hentoa ruumistaan tuskin ensinkään

huomasi peitteen alta. Joka kerran kun hänen äitinsä tuli sisälle, näki

hän hänet valveella, kiiluvat silmät auki, makaamassa ääneti ja

hievahtamatta, hyvin punaisena ja miettiväisen näköisenä niinkuin

hänellä olisi ollut pää täynnä merkillisiä asioita.

Sillä välin oli Lantier auttanut Gervaiseä muori Coupeaun pukemisessa;

eikä se ollutkaan vähäinen työ, sillä ruumis painoi kuin synti pahalla

omallatunnolla. Ei olisi mitenkään luullut, että mummo oli niin lihava

ja valkoinen. He olivat panneet hänelle sukat jalkaan, valkoisen

alushameen ja röijyn päälle ja myssyn päähän, parhaat liinavaatteet,

mitä hänellä oli. Coupeau kuorsasi yhä vielä kahta säveltä, joista

toinen, matalampi laski, toinen, kuivempi nousi; se oli kuin

kirkkomusiikkia, jolla säestetään pitkän perjantain jumalanpalvelusta.

Kun ruumis oli puettu ja oikaistu suoraksi vuoteelleen, kaatoi Lantier

itselleen lasin viiniä virkistyksekseen, sillä hänen mieltään käänsi

niin ilkeästi. Gervaise pengosteli piirongin laatikoita etsien pientä

vaskista ristiinnaulitun kuvaa, jonka hän oli tuonut mukanaan

Plassansista; mutta sitten hän muisti, että muori Coupeau oli tainnut

itse myödä sen. He olivat tehneet tulta uuniin ja viettivät lopun yötä

torkkuen kumpikin tuolillaan; ajan kuluksi lopettivat he alottamansa

viinipullon, mutta sittenkin he murjottivat pahalla tuulella, ikäänkuin

se olisi ollut heidän syynsä.

Seitsemän tienoossa, ennen päivän nousua Coupeau heräsi vihdoin. Kun

hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut, jäi hän aluksi tuijottamaan kuivin

silmin ja änkyttämään, epäillen hienostaan, että häntä tahdottiin

piloillaan pelotella. Sitten hän hyppäsi lattialle sängystään ja

heittäytyi maahan vuoteen viereen, jolla ruumis lepäsi; ja hän suuteli

sitä ja itkeä kollotteli vuodattaen niin runsaita kyyneleitä, että

lakana kastui, kun hän siihen pyyhki poskiaan. Gervaisekin oli alkanut

uudestaan nyyhkyttää, kovasti liikutettuna miehensä surusta, antaen

hänelle kaikki anteeksi: niin, Coupeau oli pohjaltaan parempi kuin hän

luulikaan. Coupeaun epätoivoon tuli lisäksi ankara kohmelo, joka pani

hänet ruopimaan päätään; suu oli hänellä vielä tahmeana ja päätä

pakotti vielä edellisen päivän juomingin johdosta, vaikka hän oli

nukkunut kymmenen tuntia. Ja hän valitteli puristaen kätensä nyrkkiin.

Herra Jumala! Hänen äiti parkansa, jota hän rakasti niin kovasti, oli

siis lähtenyt pois! Ai, kun hänen päätänsä kivisti! Se teki lopun

hänestäkin! Tuntui ihan siltä kuin hänen aivokoppansa olisi ollut

täynnä kuumia hiiliä. Ja nyt häneltä vielä lisäksi reväistiin sydänkin

irti! Ei, siinä oli tosiaankin jo liikaa yhden miehen osalle!

-- Rohkaise luontosi, vanha veikkoseni, sanoi Lantier nostaen hänet

ylös. Saas tästä vähän virkistystä!

Hän kaatoi hänelle lasin viiniä, mutta Coupeau ei siitä huolinut.

-- Mikähän minulle on tullut? Minulla on varmaankin kuparia

ruumiissani... Heti kun minä näin äitini tuossa, tuli minulle kuparin

maku suuhun... Äiti, voi hyvä Jumala, äiti, äiti...

Ja hän alkoi uudestaan itkeä kuin lapsi. Hän joi yhtäkaikki

viinilasin sammuttaakseen tulen, joka poltti hänen rintaansa.

Lantier lähti kohta tiehensä sanoen syyksi, että hän tahtoi mennä

viemään sanaa sukulaisille ja poiketa tuomarin virastoon ilmottamaan

kuolemantapauksesta. Hän tarvitsi raitista ilmaa. Eikä hän pitänyt

kiirettä, vaan poltteli paperosseja nauttien kylmästä aamuilmasta.

Käytyään rouva Lerat'n luona hän meni erääseen Batignollesin

maitokauppaan juomaan kupin oikein kuumaa kahvia. Ja siellä hän viipyi

runsaasti tunnin miettimässä.

Sillä välin, jo yhdeksän aikaan oli koko sukukunta tullut koolle

puotiin, jonka luukut oli jätetty kiinni. Lorilleux ei itkenyt; sitä

paitsi hänellä oli kiireellistä työtä, ja hän palasi melkein heti

työhuoneeseensa huojuteltuaan vähän aikaa ruumistaan juhlallisen

näköisenä, kuten tilaisuus vaati. Rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat

suudelleet Coupeaulaisia ja pyyhkivät silmiään, joihin herui pieniä

kyyneleitä. Mutta heitettyään pikaisen katseen kuolleen ympärille rouva

Lorilleux korotti äkkiä äänensä sanoakseen, että siellähän oli kaikki

aivan hullusti, eihän ruumiin ääreen jätetty koskaan lamppua palamaan;

siinä piti olla kynttilöitä, ja Nana lähetettiin ostamaan paketti

kynttilöitä, oikein pitkiä. Kaikkea sitä pitikin nähdä! Kelpasi vainen

kuolla Nilkuttajan luona, kyllä siiloin tiesi tulevansa kauniisti

pidellyksi! Se tomppeli ei osannut edes käyttäytyä ihmisiksi kuollutta

kohtaan. Eikö hän siis ollut eläessään haudannut ketään? Rouva Lerat'n

täytyi käydä naapureilta lainaamassa ristiinnaulitun kuvaa, ja hän

saikin lainaksi mustan puuristin, johon oli naulattu maalatusta

pahvista tehty Kristus, mutta se oli liian iso, niin että se peitti

muori Coupeaun koko rinnan ja näytti musertavan sen painollaan. Sitten

käytiin kysymässä vihkivettä, mutta kellään ei sitä ollut, ja Nana

juoksi taas kirkosta asti hakemassa sitä pullollisen. Muutamassa

hetkessä tuli kuolinhuone aivan toisen näköiseksi; pienellä pöydällä

paloi kynttilä ja sen vieressä oli lasi täynnä vihkivettä, johon oli

pistetty puksipuun vesa. Nyt oli ainakin kaikki reilassa, jos ihmisiä

tulisi. Ja tuolit asetettiin ympyrään puodissa vastaanottoa varten.

Lantier palasi vasta yhdentoista aikaan. Hän oli käynyt

hautaustoimistossa tiedustelemassa kustannuksia.

-- Kirstu maksaa kaksitoista francia, sanoi hän. Jos te tahdotte

messun, niin se tekee vielä kymmenen francia lisää, Sitten ruumisvaunut

maksavat sen mukaan, minkä verran niissä on koristuksia...

-- Ne ovat ihan joutavia, sanoi rouva Lorilleux kohottaen päätään

hämmästyneen ja levottoman näköisenä, Eipähän niillä saataisi äitiä

henkiin palautetuksi... Pitää panna suu säkkiä myöten.

-- Epäilemättä, sitä mieltä olen minäkin sanoi hatuntekijä. Minä vain

otin selon hinnoista, että itse voitte päättää... Sanokaa minulle mitä

tahdotte, niin minä lähden aamiaisen jälkeen tilaamaan.

Puhuttiin puoliääneen hämärässä valossa, jota tuli huoneeseen vain

luukkujen raoista. Pienen kamarin ovi oli selkosen selällään, ja tästä

ammottavasta aukosta kävi ulos kuolon syvä hiljaisuus. Lasten naurua

kuului pihalta, missä parvi pikku tyttöjä pyöri piiritanssissa talvisen

auringon kalpeassa valossa. Yht'äkkiä kuului Nanan ääni joukosta. Hän

oli karannut Bochelaisten luota, jonne hänet oli lähetetty. Hän komensi

toisia kimakalla äänellään, ja kantapäiden takoessa pihakiviä kirkuivat

kaikki yhteen ääneen seuraavia laulun sanoja:

Meidän aasi valitteli

Koiven kolotusta.

Rouva sille teetti silloin

Pienen paukkupiiskan

Ja sinisenpunaiset saappahat,

Ja sinisenpunaiset saappahat!

Gervaise odotti vuoroaan sanoakseen:

-- Emmehän me ole rikkaita, emme suinkaan; mutta me tahdomme siltä

vielä pitää siistin komennon... Jos kohta muori Coupeau ei ole meille

mitään jättänyt, niin eihän häntä siltä sovi kuopata kuin koiraa... Ei.

hänelle pitää toimittaa messu ja kutakuinkin siistit ruumisvaunut...

-- Ja kukas ne maksaa? kysyi rouva Lorilleux kiivaasti. Emme ainakaan

me, jotka olemme kadottaneet rahaa viime viikolla; ettekä tekään, koska

teillä ei ole mitään... Pitäisi teidän toki kumminkin nähdä, minnekkä

se teidät vie, että koetatte häikäistä ihmisten silmiä!

Coupeaunkin mieltä kysyttiin, mutta sopertaen jotakin, hän teki

välinpitämättömyyttä osottavan liikkeen ja nukkui takaisin tuolilleen.

Rouva Lerat lupasi maksaa osansa. Hän oli samaa mieltä Gervaisen

kanssa, että mummolle piti toimittaa siistit hautamenot. Sitten he

yhdessä laskivat kustannuksia paperipalasella; ne nousivat kaikkiaan

yhdeksänkymmenen francin paikoille, sillä pitkien selvittelyjen perästä

he olivat päättäneet ottaa kapealla hopeareunuksella koristellut

ruumisvaunut.

-- Meitä on kolme, päätti pesijätär. Kunkin tulee siis antaa

kolmekymmentä francia. Se ei vielä vie ketään häviöön.

Mutta siitäkös rouva Lorilleux vimmastui.

-- Siihen minä en suostu, huusi hän, en vaikka!... En minä pitäisi

väliä niillä kolmellakymmenellä francilla, antaisin vaikka sata

tuhatta, jos minulla olisi, ja jos niillä saisi äidin henkiin

herätetyksi... Mutta minä en pidä ylpeilemisestä. Teillä on puoti ja te

tahdotte herrastella naapurien silmissä. Mutta me emme ota siihen osaa.

Me emme tahdo suotta rehennellä... Ka, tehkää minusta nähden, mitä

tahdotte. Pankaa vaikka höyhentöyhdöt ruumisvaunujen päälle, jos se

teitä huvittaa.

-- Ei teiltä mitään pyydetäkään, vastasi Gervaise viimein. Vaikka minun

täytyisi myydä itseni, niin minä en tahdo antaa kenellekään moitteen

syytä. Minä olen elättänyt muori Coupeauta ilman teitä ja saan minä

hänet ilman teitä hautaankin... Jo kerran olen sanonut teille, että kun

minä otan korjuuseen juoksukissojakin, niin en minä jätä teidän

äitiännekään loassa virumaan.

Silloin rouva Lorilleux alkoi itkeä, ja Lantier'n täytyi estää häntä

lähtemästä pois. Riita kävi niin kovaääniseksi, että rouva Lerat

sähisten hst! hst! minkä jaksoi, katsoi olevan syytä hiipiä hiljaa

kuolinhuoneeseen ja vilkasi levottomasti vainajaan, ikäänkuin olisi

pelännyt hänen heräävän ja kuulevan mistä hänen vieressään väiteltiin.

Samassa hetkessä alkoi pikkutyttöjen piiritanssi uudelleen pihalla,

Nanan kimeä ääni kuului yli muiden.

Meidän aasi valitteli

Vatsan vääntehiä.

Rouva sille teetti silloin

Piehtaroimispaikan

Ja sinisenpunaiset saappahat

Ja sinisenpunaiset saappahat!

-- Herranen aika noita lapsia, kun he ovat hermostuttavia lauluineen!

sanoi Gervaise Lantier'lle, aivan vavisten kärsimättömyydestä ja

purskahtamaisillaan itkuun surusta. Käskekää heidän toki olla vaiti ja

viekää Nana takaisin portinvartijan luokse!

Rouva Lerat ja rouva Lorilleux lähtivät syömään aamiaista luvaten tulla

takaisin. Coupeaulaiset istuutuivat myöskin pöytään syömään kylmää

ruokaa, mutta ilman ruokahalua, uskaltamatta edes kalistella

kahvelillaan. He olivat hyvin ikävissään ja noloina. Muori Coupeaun

läsnäolo painoi heitä kuin painajainen ja tuntui heistä täyttävän

kaikki huoneet. Heidän elämänsä oli joutunut epäjärjestykseen. Alussa

he olivat niin hämmennyksissään, että hyörivät vain sinne tänne

keksimättä mihin ryhtyä, ja olivat niin raukeita kuin jonkin juhlan

jälkeisenä päivänä. Lantier lähti heti taas ulos palatakseen

hautaustoimistoon ja vei mukanaan rouva Lerat'n kolmekymmentä francia

ja kuusikymmentä francia, jotka Gervaise oli käynyt lainaamassa

Goujet'lta juosten paljain päin kuin mielipuoli. Iltapäivällä tuli

muutamia vieraita, naapurien naisväkeä, joita uteliaisuus oli sinne

houkutellut; he huokailivat ja vetistelivät, astuivat pieneen kamariin

tarkastellen kuollutta ja tekivät ristinmerkin räiskyttäen vihkivettä

lasiin kastetulla puksipuun vesalla; sitten he kävivät istumaan

puotiin, jossa he puhuivat rakkaasta vainajasta loppumattomiin,

väsymättä ratkuttaen samaa lausetta tuntikausia. Neiti Remanjou oli

huomannut, että mummon oikea silmä oli jäänyt auki, rouva Gaudron sanoi

moneen kertaan, että hänestä mummolla oli hieno hipiä ikäisekseen ja

rouva Fauconnier ihmetteli, että mummo vielä kolme päivää sitä ennen

oli juonut kahvia. Niin se elämä saattoi loppua äkkiä. Parasta oli

jokaisen vain olla lähtöön valmiina. Iltapuolella Coupeaulaiset

alkoivat jo kyllästyä vierasten käyntiin. Se oli liian suuri rasitus

perheelle, että ruumista täytyi pitää kotona niin kauvan. Hallituksen

olisi pitänyt tehdä uusi laki siitä asiasta. Vielä kokonainen

iltapuoli, kokonainen yö ja kokonainen aamupäivä! Eihän sitä mikään

jaksanut niin kauvan odottaa, Kun näet ei enää itketä, niin suru

muuttuu kiusaksi, viimein siitä voisi ruveta voimaan pahoin. Muori

Coupeau, joka mykkänä ja jäykkänä lepäsi ahtaan kamarinsa perällä,

anasti vähitellen haltuunsa koko asunnon ja kävi niin raskaaksi, että

kaikki ihmiset olivat musertua sellaisen painon alle. Perhe alkoi

tahtomattaankin palata entisiin kotitapoihinsa ja menettää

kunnioitustaan.

-- Syöttehän palasen meidän kanssamme, sanoi Gervaise rouva Lerat'lle

ja rouva Lorilleux'lle, kun he tulivat takaisin. Meillä on niin ikävä,

että on hauskempi olla yhtenä.

Ruuat kannettiin silityspöydälle. Nähdessään lautaset muisteli jokainen

juhlapäivällisiä, joita siellä oli syöty. Lantier oli palannut ja

Lorilleux'kin tuli alas. Leipurilta oli tilattu iso piirakas, sillä

pesijätär ei ollut sillä päällä, että olisi itse jaksanut hommata

ruokaa. Juuri kun istuuduttiin pöytään, tuli Boche sisälle sanomaan,

että herra Marescot tahtoi tulla tervehtimään, ja isäntä astui sisälle

hyvin juhlallisena, leveä kunniamerkkinauha pitkän takin napinlävessä.

Hän kumarsi ääneti ja meni suoraan kuolinhuoneeseen, jossa hän lankesi

polvilleen. Hän oli hyvin jumalinen ja rukoili hartaan näköisenä kuin

rovasti, sitten hän teki ristinmerkin ilmaan pirskottaen vihkivettä

ruumiin päälle. Koko perhe oli noussut pöydästä ja seisoi loitompana

hyvin liikutettuna. Lopetettuaan hartaustoimituksensa tuli herra

Marescot puotiin ja sanoi Coupeaulaisille:

-- Minä tulin niiden kahden hyyryneljänneksen vuoksi, jotka vielä ovat

rästinä. Oletteko tilaisuudessa maksamaan?

-- Ei, ei ihan vielä, sopersi Gervaise, hyvin harmissaan, kun tämä asia

otettiin puheeksi Lorilleux'läisten kuullen. Kyllähän te ymmärrätte

että kun tällainen onnettomuus on meitä kohdannut...

-- Epäilemättä, mutta jokaisella on omat huolensa, sanoi isäntä

levitellen leveitä kämmeniään. Se on minusta hyvin ikävää, mutta minä

en voi odottaa kauvempaa... Jos minä en ole saanut maksua

ylihuomisaamuun mennessä, niin minun täytyy turvautua häätämiseen.

Gervaise pani kätensä ristiin, kyynelsilmin, ääneti, armoa pyytäen.

Isäntä ravisti kiivaasti isoa luisevata päätään sen merkiksi, että

kaikki armonpyynnöt olivat turhia. Sitä paitsi kunnioitus kuollutta

kohtaan kielsi kaiken väittelyn. Ja hienotunteisesti hän vetäytyi pois

takaperin.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen teitä häirinnyt, sanoi hän.

Ylihuomiseksi siis, muistakaa se!

Ja kun hän poistuessaan taas kulki kuolinhuoneen ohitse, kumarsi hän

vielä kerran ruumiiseen päin, notkistaen polveaan avonaisen oven

kohdalla.

Alussa syötiin kiireesti, ettei näyttäisi siltä, kuin siitä olisi

nautittu. Mutta kun oli päästy jälkiruokaan käsiksi, alettiin

vitkastella, tuntui niin hyvältä syödä rauhassa. Toisinaan Gervaise tai

jompikumpi sisaruksista nousi suu täynnä ylös ja kävi vilkaisemassa

viereiseen huoneeseen panematta pois edes ruokaliinaansa; ja kun hän

palasi paikoilleen lopettaen suupalaansa, katsoivat toiset häneen

ikäänkuin kysyäkseen, oliko siellä kaikki reilassa. Mutta lopulta

naiset yhä harvemmin viitsivät nousta paikoiltaan, muori Coupeau oli

unohdettu. Oli keitetty iso pannu hyvin väkevää kahvia, jotta

pysyttäisiin valveilla koko yö. Poissonilaiset tulivat kahdeksan

tienoossa. Heidätkin kutsuttiin juomaan lasi kahvia. Silloin Lantier,

joka tarkasti Gervaisen kasvojen ilmettä, näytti käyttävän hyväkseen

tilaisuutta, jota hän oli odottanut aamusta asti. Puhuttuaan ensin

isäntien hävyttömyydestä, kun näet ilkesivät tulla karhuamaan ihmisiä,

vaikka oli ruumis talossa, hän sanoi äkkiä:

-- Hän on koko jesuiitta, se lurjus, tekopyhine naamoineen!... Mutta

jos minä olisin teidän sijassanne, niin jättäisin siihen paikkaan koko

puodin.

Gervaise, joka oli aivan pilalle väsynyt, pehminnyt ja hermostunut

vastasi veltosti:

-- Niin kyllä! En tosiaankaan aio odottaa oikeudenpalvelioita... Voi,

kun minä olen saanut tästä jo kyllältäni!

Lorilleux'läiset nauttivat siitä ajatuksesta, että Nilkuttajalla ei

olisi enää puotia, ja hyväksyivät täydellisesti hänen päätöksensä. Ei

sitä osannut aavistaakkaan, mitä puodin pito tuli maksamaan. Jos kohta

hän toisten palveluksessa ei ansainnutkaan kuin kolme francia, niin ei

hänellä ainakaan ollut kustannuksia eikä tarvinnut pelätä kadottavansa

suuria summia. Sitä seikkaa he yllyttivät Coupeautakin hänelle

terottamaan; tämä joi kovasti, siten lisäten liikutustaan, ja itki

niin, että kyyneleet tippuivat lautaselle. Kun pesijätär näytti alkavan

ruveta taipumaan, iski Lantier silmää Poissonilaisille. Ja pitkä

Virginie puuttui puheeseen tekeytyen hyvin ystävälliseksi.

-- Tiedättekö mitä, voitaisiinhan se asia saada järjestetyksi. Te

luovuttaisitte minulle kontrahtinne, ja minä sopisin teidän asiastanne

isännän kanssa... Siten te siitä pääsisitte rauhaan.

-- Ei, kiitoksia, vastasi Gervaise säpsähtäen, ikäänkuin hän olisi

saanut vilun puistatuksen. Kyllä minä tiedän, mistä rahaa lähtee, jos

vaan tahdon. Minä teen työtä. Minulla on, Jumalan kiitos, kaksi

kättäni, joiden avulla voin selviytyä pulastani.

-- Saadaanhan siitä puhua myöhemminkin, kiiruhti hatuntekijä sanomaan.

Tänä iltana se on sopimatonta... Mutta tuonnenpana, esimerkiksi

huomenna.

Silloin rouva Lerat'lta, joka oli pistäytynyt kuolinhuoneeseen, pääsi

huudahdus. Hän oli säikähtänyt, sillä kynttilä oli palanut loppuun ja

sammunut. Kaikki touhusivat kovasti saadakseen sytytetyksi uuden

kynttilän ja ravistelivat päätään hokien, että se ei ollut hyvän

merkki, kun kynttilä sammui ruumiin vieressä.

Vainajan ääressä valvominen alkoi. Coupeau oli heittäytynyt pitkäkseen,

ei muka nukkuakseen, vaan miettiäkseen; mutta viiden minuutin päästä

hän jo kuorsasi. Kun Nana lähetettiin Bochelaisten luokse nukkumaan,

pääsi häneltä itku, sillä hän oli jo aamusta asti iloinnut toivoen

pääsevänsä hyvän ystävänsä Lantier'n lämpöiseen, isoon sänkyyn.

Poissonilaiset viipyivät puoleen yöhön asti. Kun kahvi kävi liiaksi

naisten hermoille, oli tehty viiniboolia salaattimaljaan. Puhe kääntyi

hellempiin tunteen asioihin. Virginie puhui maaseudusta, hän olisi

tahtonut tulla haudatuksi metsän reunaan ja saada niittykukkia

hautakummulleen.

Rouva Lerat'lla oli jo kaapissaan varattuna kääreliina, jonka hän

kuoltuaan tahtoi saada ympärilleen, ja hän piti sen sisällä aina

lavendelikimppua, sillä hän tahtoi vetää hyvää hajua nokkaansa, kun

hänen piti joutua pureskelemaan kehäkukkien juuria. Sitten poliisi

siirtyi ilman muuta ihan toiseen asiaan, kertoen vanginneensa aamulla

pitkän, kauniin tytön, joka oli varastanut eräästä makkarapuodista; kun

hänet oli riisuttu alasti komissariuksen luona, oli häneltä löydetty

kymmenen makkarata, jotka hän oli ripustanut vyötäisilleen etu- ja

takapuolelle. Ja kun rouva Lorilleux sanoi inhoten, ettei hän olisi

tahtonut syödä niitä makkaroita, nauratti se hienostaan koko seuraa.

Yön valvonta alkoi käydä hauskemmaksi, mutta kumminkin pysyttiin

sopivaisuuden rajoissa.

Mutta kun viiniboolia juuri lopetettiin, kuului pienestä kamarista

omituista ääntä, ihan kuin hiljaista veden lorinaa. Kaikki nostivat

päätään ja katsoivat toisiinsa.

-- Ei se ole mitään, sanoi Lantier tyyneesti. Ruumis on ruvennut

vuotamaan.

Tämä selitys sai läsnäolijat rauhottumaan, ja he laskivat tyhjät

lasinsa pöydälle.

Vihdoin Poissonilaiset lähtivät pois. Lantier lähti heidän kanssansa,

sanoen menevänsä erään ystävänsä luokse jättääkseen vuoteensa naisille,

jotta he voisivat siinä nukkua jonkun tunnin vuoroonsa. Lorilleux

palasi yksin kotiinsa nukkumaan ja sanoi, ettei se ollut tapahtunut

vielä yhtään kertaa koko aikana kun hän oli ollut naimisissa. Silloin

Gervaise ja molemmat sisarukset jäätyään yksin nukkuneen Coupeaun

kanssa kävivät istumaan kamiinin ääreen, jonka päällä he pitivät kahvia

kuumana. Siinä he kyyröttivät, kädet esiliinan alla, kumartuneina tulta

kohden, jutellen hiljaa keskenään. Heidän ympärillään vallitsi syvä

hiljaisuus. Rouva Lorilleux ruikutti köyhyyttään: hänellä ei ollut

mustaa hametta, eikä hän kumminkaan olisi tahtonut ostaa uutta, sillä

heillä oli hyvin tiukka rahoista, hyvin tiukka; ja hän kysyi

Gervaiseltä, eikö muori Coupeaulta ollut jäänyt musta hame, se, jonka

hän oli saanut syntymäpäiväkseen. Gervaisen täytyi käydä hakemassa

hame. Tekemällä laskoksen vyötäisiin voi hän sitä vallan hyvin käyttää.

Mutta rouva Lorilleux tahtoi myöskin vanhoja alusvaatteita, puhui

sängystä, kaapista ja kahdesta tuolista, katsellen ympärilleen

löytääkseen vielä joitakin rihkamia, jotka pitäisi jakaa tasan. Siitä

oli vähällä nousta riita, mutta rouva Lerat sai sen asettumaan; hänestä

oli kohtuullisempaa, että Coupeaulaiset saivat mummon vähäiset rippeet,

sillä he olivat ne hyvin ansainneet, kun mummon hoito oli kokonaan

ollut heidän niskoillaan. Ja kaikki kolme alkoivat taas torkkua

kamiinin ääressä jutellen toisilleen juoruja yksitoikkoisella äänellä.

Yö tuntui heistä kauhean pitkältä. Väliin he ravistelivat itseään,

joivat kahvia ja kurottivat kaulaansa katsoakseen kamariin, missä

kynttilä, jota ei saanut niistää, paloi surkealla punaisella liekillä,

jonka hiiltyneestä sydämestä tippuneet varkaat olivat panneet isona

lepattamaan. Aamupuoleen heitä alkoi värisyttää huolimatta kovasta

kuumuudesta, jota kamiinista levisi. Tuskallisesta odotuksesta

väsyneinä he olivat ihan menehtyä, heidän silmiään pakotti, ja liiasta

puhumisesta oli heidän kielensä aivan kuivunut. Rouva Lerat heittäytyi

Lantier'n vuoteelle ja kuorsasi kuin mies. Sill'aikaa molemmat toiset

nukkuivat istualleen, pää riipuksissa, niin että se toisinaan retkahti

polviin asti. Päivän alkaessa sarastaa herätti heidät vilun puistatus.

Muori Coupeaun kynttilä oli taas sammunut. Ja kun pimeästä kamarista

taas alkoi kuulua hiljaista lorinaa, niin rouva Lorilleux uudisti

kovalla äänellä entisen selityksen rauhottaakseen itseään.

-- Ruumis vuotaa, sanoi hän sytyttäen uuden kynttilän.

Hautajaiset oli määrätty alkamaan puoli yhdentoista aikaan. Kaunis

aamupäivä vielä edellisen päivän ja yön lisäksi! Vaikka Gervaisella ei

ollut yhtään souta, olisi hän mielellään antanut sata francia sille,

joka olisi tullut ottamaan muori Coupeaun kolme tuntia aikaisemmin. Ei,

rakastipa ihmisiä kuinka paljon tahansa, niin liian raskaiksi he

sittenkin käyvät kuoltuaan; ja kuta enemmän heitä rakastaa, sitä

pikemmin tahtoisi heistä päästä.

Hautajaisaamuna ei onneksi jouda paljoa suremaan. Kaikellaisissa

valmistuksissa on paljon hommaa. Ensin syötiin aamiaista. Sitten toi

ukko Bazouge, kuudennessa kerroksessa asuva ruumiinkantaja, kirstun ja

säkin silppuja. Tämä kunnon mies joka ei koskaan selvinnyt humalastaan,

oli tänäkin aamuna vielä kahdeksan aikaan aika tuitterissa edellisenä

iltana ottamistaan ryypyistä.

-- Tänne kai se piti tuoda? kysyi hän. Ja hän laski kirstun maahan,

niin että se rusahti.

Mutta kun hän heitti sen viereen silppusäkin, jäi hän silmät selällään

ja suu auki seisomaan huomatessaan edessään Gervaisen.

-- Antakaa anteeksi, minä olen erehtynyt, sopersi hän. Mutta minulle

sanoivat, että sitä tarvittiin täällä teillä.

Hän otti jo silppusäkin lattialta, mutta pesijätär pidätti häntä

huutaen:

-- Jättäkää se vain tänne, kyllä te olette oikeassa paikassa.

-- Ahaa! Turkanen! Kunhan selitätte! sanoi hän lyöden reiteensä. Nyt

minä ymmärrän, se onkin se vanha akka...

Gervaise oli käynyt vallan valkoiseksi. Ukko Bazouge oli tuonut kirstun

häntä varten. Koettaen olla kohtelias ja selittää erehdystään jatkoi

ruumiinkantaja:

-- Minkäs minä sille mahdan, kun eilen kertoivat, että yksi naiseläjä

oli kuollut alakerrassa, niin silloin minä luulin, että... Meidän

ammatissa, nähkääs, tämmöiset asiat tulevat sisälle toisesta korvasta

ja menevät ulos toisesta... Yhtä kaikki minä onnittelen teitä. Eikös

niin, että kuta myöhemmin, sen parempi? Vaikka ei tämä elämä aina ole

hauskaa, ohoh toki! ei lähestulkoonkaan!

Gervaise peräytyi hänen puhuessaan yhä edemmäksi, peläten, että hän

tarttuisi häneen pitkillä, likaisilla käsillään viedäkseen hänet pois

kirstussaan. Jo kerran ennen, juuri hänen hääiltanaan, oli ukko Bazouge

sanonut hänelle tuntevansa naisia, jotka kiittäisivät häntä, jos hän

tulisi heitä ottamaan. Mutta ei! Niin pitkälle ei Gervaise vielä ollut

joutunut, kylmä väristys kävi pitkin hänen selkäpiitään. Hänen elämänsä

oli pilalla, mutta sittenkään hän ei tahtonut siitä luopua niin pian;

hän olisi mieluummin tahtonut riutua vähitellen vaikka vuosikausia

kärsien nälkää, kuin heti kuolla, mikä olisi ollut silmänräpäyksen

temppu.

-- Hän on juovuksissa, mutisi hän kauhunsekaisella inholla.

Hautaustoimiston pitäisi edes katsoa, ettei se lähetä juopuneita

miehiä. Saa se siksi hyvän hinnan.

Silloin ruumiinkantaja herkesi ivalliseksi ja hävyttömäksi.

-- Ka, jätetään se sitten toiseen kertaan, muori kulta. Koska vain itse

tahdotte, minä olen aina valmis! Teidän ei tarvitse kuin antaa minulle

merkki. Minä olen naisten lohduttaja... Äläkä sylje ukko Bazougen

päälle, sillä hän on pitänyt sylissään nätimpiäkin naisia kuin sinä, ja

he ovat pitäneet sen hyvänään valittamatta ja olleet hyvin tyytyväisiä

saadessaan jatkaa untaan varjossa.

-- Heretkää jo ääneti, ukko Bazouge! sanoi ankarasti Lorilleux, joka

oli tullut puotiin kuullessaan sieltä ääntä. Tuo on sopimatonta

pilapuhetta. Jos tehtäisiin valitus, niin saisitte eron virastanne...

Menkää tiehenne, koska ette pidä arvossa periaatteita.

Ruumiinkantaja lähti pois, mutta hänen kuultiin vielä kauvan änkyttävän

mennessään:

-- Mitä? Periaatteita!... Periaatteita ei ole olemassakaan ... ei ole

olemassakaan ... ei ole muuta kuin rehellisyys!

Vihdoin kello löi kymmenen. Ruumisvaunut olivat myöhästyneet. Puotiin

oli jo kerääntynyt ihmisiä, ystäviä ja naapureita, herra Madinier,

Saapas, rouva Gaudron ja neiti Remanjou; ja suljettujen ikkunaluukkujen

välitse ilmestyi vähän väliä miehen tai naisen pää kurkistamaan

kadulle, tokko ruumisvaunuja hiljankaan alkoi näkyä. Sukulaiset jotka

olivat kokoontuneet peräkamariin, kättelivät siellä vieraitaan. Syntyi

äänettömyys, jonka aikana kuului vain toisinaan kiireistä supatusta ja

naisten hameiden kahinaa, kun tässä kiusallisessa ja hermostuttavassa

odotuksessa rouva Lorilleux huomasi unohtaneensa nenäliinansa, tai

rouva Lerat etsi virsikirjaa lainatakseen. Jokainen uusi tulokas

huomasi saapuessaan avonaisen kirstun keskellä pientä kamaria, vuoteen

vieressä; ja tahtomattaankin jäi jokainen mittailemaan sitä silmillään,

laskien, että lihava muori Coupeau ei ikimaailmassa mahtuisi siihen.

Kaikki katsoivat toisiinsa, ja heidän silmistään voi lukea saman

ajatuksen, vaikka he eivät sitä toisilleen sanoneet. Katuovella syntyi

tungeksivaa liikettä. Herra Madinier tuli ilmottamaan vakavalla ja

hillityllä äänellä:

-- Nyt ne ovat täällä!

Mutta ruumisvaunut eivät vielä tulleet. Sisälle astui peräkkäin

kiireisin askelin neljä punanaamaista ruumiinkantajaa, joiden mustat

puvut olivat virttyneet ja kuluneet hankautuessaan ruumiskirstuja

vastaan. Ukko Bazouge astui ensimäisenä kovasti juovuksissa, mutta

hyvin arvokkaana; niinpian kuin hän oli virantoimituksessa, sai hän

takasin vakavan ryhtinsä. He eivät virkkaneet sanaakaan, vaan

näyttivät, pää hiukan kumarassa, punnitsevan muori Coupeauta jo

katseillaan. Eikä siinä kauvan viivytelty, tuskin ennätti

aivastaakkaan, ennenkun mummo parka oli pakattuna laatikkoonsa. Pienin

joukosta, nuori, kierosilmä mies oli kaatanut silput kirstuun ja

levitteli niitä käsillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä alustaa

taikinaa. Toinen pitkä ja laiha, leikkisän näköinen mies levitti

lakanan niiden päälle. Sitten kaikki neljä tarttuivat yht'aikaa

ruumiiseen ja nostivat sitä kaksi jaloista ja kaksi hartioista. Se kävi

vikkelästi kuin letun kääntäminen. Ihmiset jotka kurottivat kaulaansa

nähdäkseen, voivat melkein luulla että muori Coupeau oli itsestään

hypännyt laatikkoonsa. Hän mahtui siihen ihan parhaiksi, ikäänkuin se

olisi ollut häntä varten tehty, niin parhaiksi, että oli kuultu hänen

ruumiina hankautuminen kirstun lautoja vastaan, joihin se otti kiinni

joka paikasta niinkuin taulu kehykseensä. Mutta kaikissa tapauksissa

hän siihen mahtui, mikä ihmetytti kaikkia läsnäolijoita; ihan varmaan

hänen oli täytynyt kutistua edellisestä päivästä. Sillä välin

ruumiinkantajat olivat nousseet ylös ja jäivät odottamaan; pieni

kierosilmä otti kirstunkannen ja kutsui perheen jäseniä heittämään

viimeisiä jäähyväisiä; Bazouge pisti naulat suuhunsa ja otti vasaran

käteensä jo valmiiksi. Silloin Coupeau, hänen molemmat sisarensa,

Gervaise ja vielä muitakin lankesi polvilleen, ja kaikki suutelivat

muoria, ennenkuin häntä lähdettiin viemään, ja vuodattivat isoja kuumia

kyyneleitä, jotka tippuivat hänen jäykistyneille jääkylmille

kasvoilleen. Nyyhkytystä ja itkun tyrskettä kesti hyvän aikaa. Kansi

laskettiin päälle, ja ukko Bazouge upotti siihen naulansa taitavasti

kuin tottunut tavaran pakkaaja parilla iskulla kunkin naulan päähän;

eikä kukaan enää kuullut omaakaan itkuaan tässä paukkeessa, joka

muistutti huonekalujen korjausverstasta. Kun kansi oli naulattu kiinni,

lähdettiin kirstua viemään.

-- Ei luulisi tekevän mielen mokomia koristuksia tällaisella hetkellä!

sanoi rouva Lorilleux miehelleen huomatessaan ruumisvaunut oven edessä.

Ruumisvaunut saivat liikkeelle koko korttelin. Makkaramuija kutsui

sekatavarakaupan puotipoikia, pikku kelloseppä oli tullut

katukäytävälle ja naapurit kurottautuivat ikkunoistaan sitä

töllistelemään. Ja kaikki nämä ihmiset eivät muusta puhuneet kuin

ruumisvaunujen reunuksen valkoisista pumpulitupsuista. Olisi ollut

paljon parempi että Coupeaulaiset olisivat maksaneet velkansa! Mutta,

kuten Lorilleux'läiset sanoivat, kun kerran ihminen on ylpeä, niin se

näytäksen joka paikassa ja väkisinkin.

-- Se on kerrassaan häpeämätöntä! sanoi samalla hetkellä Gervaise

puhuen ketjuntekijästä ja hänen vaimostansa. Nämä senkin kitupiikit kun

eivät ole tuoneet edes senkään vertaa kuin orvokkikimppua äitinsä

kirstulle.

Lorilleux'läiset olivat tosiaankin tulleet tyhjin käsin. Rouva Lerat

oli antanut tekokukista tehdyn seppeleen. Ja kirstulle pantiin vielä

kukkavihko ja kaunokkiseppele, jotka Coupeaulaiset olivat ostaneet.

Ruumiinkantajain oli täytynyt ponnistaa oikein hartiavoimalla

saadakseen kirstun nostetuksi vaunuihin. Ruumissaatto järjestäytyi

hitaasti. Coupeau ja Lorilleux, pitkä takki päällä ja hattu kädessä,

astuivat edeltä; edellinen oli ylläpitänyt liikutustaan juomalla

aamulla pari lasia valkoista viiniä ja piti nyt kiinni lankonsa

käsipuolesta, sillä hän tunsi jalkansa niin hervottomiksi ja hänen

päätänsä pakotti. Sitten seurasivat miehet, herra Madinier hyvin

totisena, kokonaan mustissaan, Saapas, jolla oli palttoo puseronsa

päällä, Boche, joka herätti huomiota keltaisilla housuillaan, Lantier,

Gaudron, Paistikas, Poisson, ynnä muita vielä. Sen jälkeen tulivat

naiset, ensiksi rouva Lorilleux, jolla oli päällään muori-vainajan

korjattu hame, ja rouva Lerat, joka saalilla koetti peitellä hät'hätää

tekaistua surupukuaan, sinisenpunaisilla nauhoilla koristettua röijyä,

ja heidän jäljestään Virginie, rouva Gaudron, rouva Fauconnier, neiti

Remanjou, ja koko jälkijoukko. Kun ruumisvaunut alkoivat täristen

laskeutua Goutte-d'Or'ïn katua, naisten tehdessä ristimerkkiä ja

miesten nostaessa hattuaan, kävivät ruumiinkantajat paikoilleen; kaksi

heistä astui edeltä ja yksi ruumisvaunujen kummallakin puolen. Gervaise

oli jäänyt viimeiseksi sulkemaan puotia. Hän jätti Nanan rouva Bochen

huostaan ja sai saattojoukon kiinni juosten toisten perästä; tyttö jäi

portinvartijan vaimon kanssa porttikäytävään ja katsoi mitä suurimmalla

mielenkiinnolla komeitten vaunujen jälkeen, joissa hänen isoäitinsä

hävisi kadun päähän.

Juuri kun pesijätär hengästyksissään saavutti saattojoukon hännän, tuli

Goujet omalta taholtaan. Hän liittyi miesten joukkoon, mutta kääntyi

katsomaan taaksensa ja tervehti Gervaiseä päätään nyökäyttäen niin

ystävällisesti, että tämä tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin onnettomaksi ja

alkoi uudestaan itkeä. Hän ei itkenyt enää ainoastaan muori Coupeauta,

hän itki jotakin kauheata, jota hän ei olisi voinut sanoa, mutta joka

oli tukahduttaa hänet. Koko matkan hän painoi nenäliinaansa silmilleen.

Rouva Lorilleux, jonka kuivat posket hehkuivat, katsoi häneen

karsaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut syyttää häntä teeskentelystä.

Kirkossa ei toimitus kestänyt kauvaa. Messu tahtoi kumminkin venyä

hiukan pitkäksi, sillä pappi oli hyvin vanha. Saapas ja Paistikas

olivat kolehtia peläten katsoneet parhaaksi jäädä ulkopuolelle. Herran

Madinier tarkasteli kaiken aikaa pappeja ja kertoi havaintojaan

Lantier'ille: nuo veitikat, jotka siinä laskettelivat latinaansa, eivät

tienneet edes itsekään, mitä he mongersivat; he hautasivat ihmisen

aivan samalla tavalla kuin he olisivat hänet kastaneet tai vihkineet,

ilman vähintäkään tunnetta sydämessään. Sitten herra Madinier moitti

juhlamenojen paljoutta kynttilöineen ja vaikertavine äänineen, ja koko

tätä surullista näytäntöä, jolla sukulaisten tunteita hellytettiin.

Omaisensa tuli siten menettäneeksi oikeastaan kahteen kertaan, ensin

kotona ja sitten kirkossa. Ja kaikki miehet myönsivät hänen olevan

oikeassa, sillä vielä oli jäljellä tuskallinen hetki, kun messun

päätyttyä ruvettiin posmittamaan rukouksia ja läsnäolijain täytyi

kulkea kirstun ohi ja pirskottaa sille vihkivettä. Onneksi hautausmaa

ei ollut kaukana. Chapellen pieni hautausmaa, palanen puutarhaa

Marcadet-kadun varrella. Ruumissaatto saapui sinne epäjärjestyksessä,

kaikki kopistelivat jalkojaan ja puhuivat omista asioistaan. Routainen

maa tömisi, olisi tehnyt mieli panna tanssiksi, että jalat olisivat

pysyneet lämpöisinä. Ammottava hauta, jonka viereen kirstu oli

laskettu, oli jo kokonaan jäätynyt, vaalean harmaa ja kivinen kuin

kalkkilouhos; hautajaisvieraista, jotka seisoivat multakasoilla sen

ympärillä, ei ollut kovinkaan hauskaa odottaa sellaisessa pakkasessa ja

katsoa kuoppaan. Vihdoin tuli pappi messupaita päällä pienestä talosta.

Hän värisi ja hänen henkensä näkyi valkoisena höyrynä, joka kerran kun

hän lausui »de profundis». Viimeisen ristinmerkin tehtyään hän lähti

kiireesti tiehensä, eikä hänen näyttänyt tekevän mieli alottaa

uudestaan. Haudankaivaja tarttui lapioonsa, mutta maa oli niin kovaksi

jäätynyt, ettei hän saanut siitä lohkiamaan kuin isoja möhkäleitä,

jotka kovalla jyminällä, ikäänkuin olisi kanuunoita lauvottu,

putoilivat haudan pohjaan pommittaen kirstua, niin että olisi luullut

kansilautojen halkeilevan. Olipa kuinka itsekäs tahansa, niin kyllä tuo

musiikki ottaa luonnon pois. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa. Lähdettiin

jo paluumatkalle, mutta vielä hautausmaan ulkopuolellekin kuului kumeaa

jyskettä. Saapas huomautti puhallellen kouriinsa, että muori Coupeau

paralle ei, piru vie, tullut liian lämmin kuopassaan.

-- Hyvät naiset ja muu saattoväki, sanoi levyseppä muutamille

ystäville, jotka olivat jääneet kadulle sukulaisten seuraan, kai te

sallitte meidän tarjota teille jotakin...

Ja hän astui itse edeltä erääseen Marcadet-kadun varrella olevaan

viinikauppaan, _Hautausmaalta palaajain levähdyspaikkaan_.

Gervaise, joka oli jäänyt katukäytävälle, huusi Goujet'lle, joka

nyökäytettyään hänelle uudestaan päätään aikoi lähteä pois. Miksi hän

ei tahtonut juoda lasia viiniä heidän kanssansa? Mutta hänellä oli

kiire, hänen täytyi palata pajaansa. Sitten he katsoivat toisiinsa

hetkisen mitään virkkamatta.

-- Annattehan te minulle anteeksi, että tulin lainaamaan teiltä niitä

kuuttakymmentä francia, sopersi pesijätär viimein. Minä olin kuin hullu

ja tulin ajatelleeksi teitä...

-- Ei siitä mitään, se on jo annettu anteeksi, keskeytti seppä. Ja minä

olen vastakin aina valmis auttamaan teitä, jos teille mikä onnettomuus

sattuu... Mutta älkää puhuko siitä mitään äidille, sillä hänellä on

omat mielipiteensä, enkä minä tahtoisi pahottaa hänen mieltänsä.

Gervaise katsoi häneen yhä; ja nähdessään hänet niin hyvänä ja niin

murheellisena oli hän vähällä suostua hänen kerran tekemäänsä

ehdotukseen, että he yhtenä pakeneisivat elääkseen onnellisina jossakin

maailman sopukassa. Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen paha ajatus,

että mitähän, jos olisi lainata häneltä rahaa hyyrynmaksuunkin,

yhdentekevä, niillä hinnalla. Häntä vapisutti ja hän alkoi hyväilevällä

äänellä:

-- Ettehän te ole minulle suutuksissanne, ettehän?

Goujet pudisti päätään vastaten:

-- En tietysti, enkä minä suutu teihin koskaan... Mutta ymmärrättehän

te, että kaikki on lopussa.

Ja hän lähti menemään pitkillä askelilla jättäen Gervaisen

huumaantuneena kuuntelemaan hänen viimeisiä sanojaan, jotka soivat

hänen korvissaan jylhästi kuin kuolinkellot. Astuessaan viinikauppaan

hän kuuli äänen sanovan sisällänsä: »Kaikki on lopussa, niin, kaikki on

lopussa; minulla ei ole enää mitään tehtävää, jos kaikki on lopussa!»

Hän kävi istumaan, nielasi suupalan leipää ja juustoa ja tyhjensi

täyden lasin, jonka hän löysi edestään.

Viinikauppa oli alakerrassa, pitkä, matala sali, jonka täytti

kaksi pitkää pöytää. Viinipulloja, leivän kannikoita ja isoja

juustokimpaleita kolmella lautasella oli asetettu riviin.

Hautajaisvieraat söivät seisaallaan kattamattomalta pöydältä.

Kauvempana, tohisevan kamiinan ääressä lopettelivat ruumiinkantajat

aamiaistaan.

-- Se on Jumalassa, milloin kenenkin vuoro tulee, selitti herra

Madinier. Vanhat kuolevat pois tieltä jättääkseen tilaa nuoremmille...

Kyllä kai teidän asuntonne nyt tuntuu hyvin tyhjältä, kun palaatte

kotiinne.

-- Minun veljeni muuttaakin sieltä pois, ehätti rouva Lorilleux

sanomaan. Se tuottaa vain tappiota koko puoti.

Coupeauta oli pehmitetty. Kaikki yllyttivät häntä luovuttamaan muille

hyyrykontrahtiaan. Rouva Lerat'kin. joka jo jonkun aikaa oli ollut

hyvin hyvissä väleissä Lantier'n ja Virginien kanssa, ja jota kutkutti

se ajatus, että he olivat pikeentyneet toisiinsa, puhui konkurssista ja

vankilasta ollen olevinaan hyvin peloissaan. Ja yht'äkkiä levyseppä

suuttui, hänen surunsa, jonka huuhteeksi hän oli jo kallistanut liian

monta lasia, muuttui raivoksi.

-- Kuule! huusi hän ihan vaimonsa nenän edessä. Sinun pitää kuulla,

mitä minä sinulle sanon! Sinä tahdot aina olla niin saakelin

itsepäinen. Mutta tällä kertaa minä aion noudattaa omaa tahtoani, ettäs

sen tiedät!

-- Se on oikein! sanoi Lantier. Ei häntä hyvällä puheella saakkaan

taivutetuksi mihinkään. Tarvitseisi olla kurikka, jos mieli saada

mitään pystymään hänen kalloonsa.

Ja molemmat kurikoivat häntä vähän aikaa sanoillaan. Mutta se ei

estänyt puremaneuvojen toimintaa. Juusto hupeni ihan silmissä ja pullot

pulpattivat kuin lähteet. Sillä välin Gervaise vähitellen pehmeni

iskuista. Hän ei vastannut mitään, vaan söi kaiken aikaa suun täydeltä

niin kiireesti, kuin hänellä olisi ollut kovakin nälkä. Kun he

lakkasivat nalkuttamasta, nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:

-- No joko riittää? Minä annan palttua koko puodille! Minä en siitä

välitä enää... Ymmärrättekö, minä en siitä huoli! Kaikki on lopussa!

Silloin tilattiin lisää juustoa ja leipää; keskusteltiin vakavasti.

Poissonilaiset saivat Coupeaulaisten huoneuston ja ottivat vastatakseen

rästinä olevasta hyyrystä. Muuten Boche otti pitääkseen huolta

kontrahdin siirrosta ja oli hyvin tärkeän näköinen saadessaan esiintyä

isännän nimessä. Vieläpä hän siinä yksillä istuimilla vuokrasi asunnon

Coupeaulaisillekin, kuudennessa kerroksessa olevan vapaan huoneen,

samasta porraskäytävästä, jossa Lorilleux'läisetkin asuivat. Mitä

Lantier'hen tuli, niin hän tahtoi mielellään pitää entisen kamarinsa,

ellei se tuottaisi häiriötä Poissonilaisille. Poliisi kumarsi, se ei

häirinnyt häntä ensinkään; ainahan ystävät voivat sopia keskenään,

eriävistä poliittisista mielipiteistä huolimatta. Ja saatuaan omasta

puolestaan asiansa selville ei Lantier puuttunut enää koko kontrahdin

luovutukseen, vaan teki itselleen mahdottoman ison juustovoileivän,

heittäytyi selkäkenoon ja alkoi tyytyväisenä syödä sitä, tekeytyen

välinpitämättömän näköiseksi, etteivät toiset huomaisi, miten

mielissään hän oli; vain salavihkaa vilkui hän vuoroon Gervaiseen ja

Virginiehen.

-- Heipä hei! ukko Bazouge! huusi Coupeau, tulkaahan toki ottamaan

kulaus. Me emme ole ylpeitä, kaikki me olemme työmiehiä.

Neljä ruumiinkantajaa, jotka olivat jo lähdössä pois, palasivat sisälle

kilistämään hautajaisvierasten kanssa. He eivät tahtoneet sanoa sitä

moittiakseen, mutta äskeinen rouva oli ollut peijakkaan raskas ja hänen

kantamisestaan kannatti kyllä saada lasi viiniä. Ukko Bazouge katsoi

terävästi pesijättäreen, mutta ei sanonut yhtään sopimatonta sanaa.

Gervaisen tuli paha olla, hän nousi ylös ja jätti miehet jatkamaan

juopotteluaan. Coupeau, joka oli jo sikahumalassa, alkoi taas ulvoa ja

sanoi, että se tuli surusta.

Kun Gervaise illalla palasi kotiinsa, jäi hän typertyneenä istumaan

tuolille. Huoneet tuntuivat hänestä autioilta ja tavattoman isoilta.

Tosin se oli koko helpotus, että oli päästy mummosta. Mutta hän oli

aivan varmaan jättänyt muutakin kuin vai muori Coupeaun sinne haudan

pohjalle; Marcadet-kadun pieneen puutarhaan. Häneltä puuttui liian

paljon; sinä päivänä oli tainnut mennä hautaan palanen hänen omaa

elämäänsä, hänen puotinsa ja emännän ylpeytensä ja vielä muitakin

tunteita. Niin seinät olivat paljaat ja hänen sydämensä myöskin. Koko

elämä oli hajonnut pirstaleiksi ja luhistunut hautaan. Hän tunsi

itsensä liian väsyneeksi ryhtyäkseen nyt mihinkään. Myöhemmin tahtoi

hän koettaa toipua, jos voisi.

Kun Nana kymmenen aikaan riisuutui, rupesi hän itkemään ja äksyilemään

tahtoen välttämättä mennä nukkumaan muori Coupeaun sänkyyn. Hänen

äitinsä koetti häntä pelotella, mutta tyttö oli liian aikaiseen

kehittynyt, kuolleet herättivät hänessä vain suurta uteliaisuutta.

Päästäkseen hänestä rauhaan, täytyi Gervaisen viimein luvata, että hän

sai oikaista itsensä muori Coupeaun sijalle. Tämä tytön tynkä piti

isoista sängyistä; hän tahtoi venytelläitä ja piehtaroida mielin

määrin. Sinä yönä hän nukkui mainion hyvästi lämpöisellä

höyhen-patjalla, joka suloisesti hiveli hänen ruumistaan.