VIII.

Seuraavana lauvantaina Coupeau ei tullut kotiin päivälliseksi, vaan

palasi vasta kymmenen tienoissa tuoden mukanaan Lantier'n. He olivat

olleet yhdessä Thomas'n ravintolassa Montmartrella syömässä lampaan

sorkkia.

-- Et saa torua, eukkoseni, sanoi levyseppä. Näethän, että me olemme

olleet kohtuullisia... Hänen seurassaan ei toki vaaraa olekkaan; hän

johtaa toisen suoraan oikealle tielle.

Ja hän kertoi, kuinka he olivat tavanneet toisensa Rochechouart'in

kadulla. Päivällisen jälkeen hän oli pyytänyt Lantier'ta _Mustan

keilan_ kahvilaan maistamaan jotakin, vaan tämä oli tarjouksen

hylännyt sanoen, että kun oli naimisissa siivon ja kunniallisen naisen

kanssa, niin ei pitänyt viertää kaikissa kapakoissa. Gervaise kuunteli

hiukan hymyillen. Eihän hän toki aikonutkaan torua; eikä hän olisi

kehdannutkaan. Syntymäpäivästään lähtien hän kyllä oli varonut entisen

rakastajansa jolloinkin käyvän uudestaan häntä katsomassa; mutta tähän

aikaan vuorokaudesta, juuri maatamenon aikaan, miesten äkillinen tulo

oli hämmästyttänyt häntä; ja vapisevin käsin hän sitoi ylös hiuksensa,

jotka olivat valuneet hänen kaulalleen.

-- Kuulehan, jatkoi Coupeau, kun Lantier oli niin hienotuntoinen, ettei

ulkona tahtonut mitään maistaa, niin etköhän sinä antaisi meille

ryyppyä?... Ainakin me sen hyvin ansaitsemme!

Gervaisen apulaiset olivat jo aikoja sitten lähteneet pois. Muori

Coupeau ja Nana olivat jo makuulla. Silloin Gervaise, joka miesten

tullessa oli jo ollut panemassa luukkuja kiinni, jätti oven vielä auki

ja toi työpöydän nurkalle laseja ja pullon pohjalla vähän konjakkia.

Lantier jäi seisomaan ja vältteli puhutella suorastaan Gervaisea. Mutta

kun tämä kaatoi hänen lasiinsa, hän kumminkin sanoi:

-- Rouva on hyvä ja panee minulle vain yhden pisaran.

Coupeau katsoi heihin ja puhui suunsa puhtaaksi. Mitäs he siinä

joutavaa kursailivat! Menneisyyshän oli ollutta ja mennyttä. Jos

pitäisi vihaa yhdeksin, kymmenin vuosin, niin lopultahan ei tulisi

kenenkään kanssa toimeen. Itse hän ainakaan ei pannut mitään

hampaanrakoon! Ja toisekseen, tiesihän hän, kenen kanssa hän oli

tekemisissä, kunnon naisen ja kunnon miehen kanssa, jotka olivat

vanhoja ystäviä. Hän oli ihan huoleti, sillä hän tunsi heidän

vilpittömyytensä.

-- Aivan niin ... aivan niin ... hoki Gervaise katsoen maahan,

ymmärtämättä itsekään, mitä sanoi.

-- Hän on sisar nyt, ainoastaan sisar! sopersi Lantier vuorostaan.

-- Paiskatkaa kättä, piru vieköön! huusi Coupeau, ja annetaan palttua

sille, mitä ihmiset sanovat! Kellä on sydän oikealla paikallaan, sillä

on paljon lystimpi olla kuin miljoonain omistajilla. Minä ainakin

asetan ystävyyden etusijaan, sillä ystävyys on ystävyys, eikä mikään

käy sen yli.

Hän iski nyrkillään sydänalaansa niin liikutetun näköisenä, että

toisten täytyi häntä tyynnyttää. Kaikki kolme kilistivät lasejaan

ääneti ja ottivat ryypyn. Gervaise voi nyt rauhassa katsoa Lantier'ta,

sillä juhlailtana hän oli nähnyt hänet ikäänkuin sumun läpi. Hän oli

lihonut ja pyöristynyt ja hänen säärensä ja käsivartensa olivat käyneet

paksuiksi ja raskaiksi lyhyeen vartaloon verraten. Mutta hänen

kasvoissaan oli vielä säilynyt kauniita piirteitä huolimatta

tyhjäntoimituksen tuottamasta turpeudesta; ja kun hän aina hoiti

hyvästi ohuita viiksiään, niin hän näytti juuri kolmenkymmenenviiden

vuoden vanhalta niinkuin hän olikin. Tänään hänellä oli päällään

harmaat housut ja tummansininen palttoo, kuin hyvälläkin herralla, ja

pyöreä hattu päässä; olipa hänellä kellokin ja hopeaiset kellonperät,

joista riippui muistiksi saatu sormus.

-- Täytyy tästä jo lähteä, sanoi hän. Minä asun siellä hiidessä asti.

Hän oli jo kadulla menossa, kun levyseppä kutsui hänet takaisin ja

pyysi häntä pistäytymään katsomassa, kun milloin matka sattui sinne

päin. Sillävälin Gervaise, joka huomaamatta oli pujahtanut toiseen

huoneeseen, palasi sieltä työntäen edessään Etienneä, joka oli

paitahihasillaan ja silmät unisina. Poika hymyili ja hieroi silmiään.

Mutta huomattuaan Lantier'n hän jäi ujona seisomaan ja alkoi vavista ja

levottomasti vilkua äitinsä ja Coupeaun puoleen.

-- Etkö tunne tätä herraa, kysyi levyseppä. Poika painoi päänsä alas

eikä vastannut mitään.

Sitten hän hiukan nyökäytti päätään sen merkiksi, että hän tunsi

herran.

-- No, älä siinä toljota, vaan mene suutelemaan häntä.

Lantier odotti vakavana ja tyynenä. Kun Etienne viimein rohkaisihe

häntä lähestymään, niin hän kumartui ja ojensi molemmat poskensa

suudeltaviksi; sitten hän itsekin suudella moiskautti poikaa otsalle.

Silloin tämä uskalsi katsoa isäänsä. Mutta yht'äkkiä hän purskahti

itkuun ja juoksi kelteisillään tiehensä kuin hullu. Coupeau torui häntä

ja haukkui häntä metsäläiseksi.

-- Se tulee mielenliikutuksesta, sanoi Gervaise, itsekin kalpeana ja

vavisten.

-- Hän on kyllä hyvin helläluonteinen ja kiltti tavallisesti selitti

Coupeau. Minä olenkin kasvattanut häntä ankarasti, saattepa nähdä...

Kyllä hän vielä tottuu teihin, vaikka hän alussa vähän vierastaa...

Olipa se jo yksistään tämän pojankin vuoksi tarpeen, että saatiin

rikkoutuneet välit korjatuksi, vai mitä? Meidän olisi oikeastaan

pitänyt tehdä se jo aikoja sitten, sillä minä antaisin ennemmin leikata

pääni poikki, kuin estäisin isää näkemästä poikaansa.

Sen johdosta hän esitti, että lopetettaisiin konjakkipullo. Kaikki

kolme kilistivät uudestaan. Lantier'ta ei mikään hämmästyttänyt, vaan

hän pysyi kaiken aikaa erittäin tyynenä. Osottaakseen puolestaan

kohteliaisuutta levysepälle hän tahtoi ennen lähtöään välttämättä

auttaa häntä sulkemaan puotia. Sitten hän pudisti pölyä käsistään ja

toivotti talonväelle hyvää yötä.

-- Maatkaapa rauhassa. Minä koetan saada kiinni omnibusin... Kyllä minä

pian tulen uudestaan.

Tästä illasta lähtien Lantier näyttäytyi usein Goutte-d'Or'in kadulla.

Hän ilmestyi vain kuin levyseppä oli kotona, kysyi hänen vointiaan jo

ovella tullessaan, ja oli pistäytyvinään sisälle yksinomaan hänen

tähtensä. Sitten hän istuutui ikkunaa vasten, aina palttoo päällä,

parta ajettuna ja tukka kammattuna, ja jutteli kohteliaasti, niin että

käytöksestä päättäen olisi luullut hänen saaneen hyvänkin kasvatuksen.

Siten Coupeaulaiset saivat vähitellen tietää yksityiskohtia hänen

elämästään. Kahdeksan viime vuoden ajalla hän oli jonkun aikaa ollut

hattutehtaan johtajana, ja kun häneltä kysyttiin, minkä tähden hän oli

siitä luopunut, ei hän vastannut suoraan, vaan rupesi puhumaan eräästä

kelvottomasta yhtiömiehestä, joka oli kotoisin samalta seudulta kuin

hänkin. Se kanalja oli naisineen hävittänyt koko liikkeen. Mutta hänen

entinen isännyytensä oli vielä huomattavissa koko hänen olennossaan

ikäänkuin aateluutena, josta hän ei enää voinut luopua. Alituiseen hän

sanoi olevansa tekemäisillään jonkin loistavan kaupan, useat

hattutehtailijat aikoivat muka uskoa liikkeensä ja äärettömät varansa

hänen haltuunsa. Sitä odottaessaan hän ei tehnyt kerrassaan mitään,

käveli vain päivää paistattamassa, kädet taskussa, kuin isokin herra.

Jos hän milloin valitti ja joku uskalsi mainita hänelle jonkin tehtaan,

johon tarvittiin työmiehiä, niin hän hymähti sääliväisesti, hänen ei

tehnyt mieli kuolla nälkään raataessaan toisten hyväksi. Ei se peijakas

kumminkaan, kuten Coupeau sanoi, elänyt pelkästään kauniista ilmasta.

Hän oli ovela veitikka, joka kyllä osasi pitää huolta itsestään, ja

kaippa hän harjotti jotakin keinottelua, koskapa hän aina oli niin

hyvinvoivan näköinen ja koskapa hänen kannatti pitää valkoisia

liinapaitoja ja herrastella hienoilla kravateilla. Eräänä aamuna

levyseppä oli nähnyt hänet kiillotuttamassa kenkiään Montmartren

bulevardilla. Asian oikea laita oli se, että Lantier, joka oli hyvin

suulas puhumaan muista, vaikeni tai valehteli, kun tuli puhe hänestä

itsestään. Hän ei tahtonut edes sanoa, missä hän asui. Ei, hän majaili

erään tuttavan luona, siellä hiidessä asti, kunnes hän löytäisi jonkin

hyvän paikan: ja hän kielsi ihmisiä käymästä luonaan, koska hän ei muka

koskaan ollut kotonaan.

-- Paikkoja saisi vaikka kymmenittäin, selitti hän usein. Mutta ei

maksa vaivaa mennä verstaisiin, joissa ei viihdy vuorokauttakaan...

Eräänäkin maanantaina menin Championin luo, Montrongelle. Illalla

Champion rupesi kiusaamaan minua politiikalla; hänellä ei ollut samoja

mielipiteitä kuin minulla. No niin, tiistaiaamuna minä läksin pois,

sillä orjuuden aika on jo ohitse, enkä minä tahdo myödä itseäni

seitsemästä francista päivässä.

Marraskuun alkupuoli oli käsissä. Lantier toi orvokkikimppuja, joita

hän kohteliaasti jakeli Gervaiselle ja hänen molemmille apulaisilleen.

Vähitellen hän rupesi käymään tiheämpään, viimein melkein joka päivä.

Hän näytti tahtovan vallottaa koko talon ja koko korttelin. Aluksi hän

vietteli puolelleen Clémencen ja rouva Putois'n, joille hän iän

erotuksesta välittämättä osotti mitä hartainta huomaavaisuutta.

Kuukauden kuluttua molemmat työnaiset häntä jumaloivat, Bochelaiset,

joita hän kävi tervehtimässä heidän porttikamarissaan, olivat siitä

kovasti mielissään ja kehuivat hänen kohteliaisuuttaan pilviin asti.

Mitä Lorilleux'läisiin tuli, niin he saatuaan tietää, kuka se herra

oli, joka oli tullut nimipäiville jälkiruokaa syötäessä, syytivät

Gervaiselle silmät, korvat täyteen haukkumisia, siitä että tämä ilkesi

tuoda kotiinsa entisen rakastajansa. Mutta kerran Lantier kävi heidän

luonaan ja teki heihin niin hyvän vaikutuksen tilaamalla heiltä ketjut

eräälle tuttavallensa naiselle, että he pyysivät häntä istumaan ja

pitivät luonaan kokonaisen tunnin, ihastuneina hänen puhetaitoonsa:

vieläpä heitä ihmetytti, mitenkä niin hieno mies oli voinut elää

Nilkuttajan kanssa. Lopulta eivät hatuntekijän käynnit Coupeaulassa

loukanneet enää ketään, vaan tuntuivat luonnollisilta; siihen määrään

hänen oli onnistunut saavuttaa koko Goutte-d'Or'in kadun suosio. Goujet

yksin pysyi synkkänä. Jos hän oli siellä, kun toinen tuli, niin hän

lähti pois päästäkseen tekemästä tuttavuutta hänen kanssaan.

Mutta huolimatta siitä, että kaikki tuhlailivat suosiotaan Lantier'lle,

asui kumminkin Gervaisen mielessä ensimäisten viikkojen kuluessa

alituinen levottomuus. Hän tunsi sydänalassaan samaa poltetta kuin

aikaisemmin, Virginien uskoessa hänelle salaisuuksiaan. Hänen pelkonsa

johtui siitä, että hän epäili voimainsa pettävän, jos Lantier

yllättäisi hänet jonakin iltana yksinään ja yrittäisi suudella häntä.

Hän ajatteli liian paljon Lantier'ta; tämä täytti liiaksi hänen koko

olentonsa. Mutta vähitellen hän rauhottui nähdessään, miten siivo hän

oli. Lantier ei edes katsonut häntä silmiin, eikä koskenut häneen

sormenpäilläänkään, kun toiset kääntyivät selin. Sitä paitsi Virginie,

joka näytti lukevan hänen ajatuksensa, nuhteli häntä hänen rumien

ajatustensa tähden. Mitä hän vapisi? Eihän siivompaa miestä voinut

tavatakaan. Totisesti hänellä ei ollut enää mitään pelättävää. Ja

eräänä päivänä ompelijatar toimitti niin, että Gervaise ja Lantier

joutuivat kahden istumaan erääseen nurkkaan, ja käänsi puheen

tunteisiin. Lantier selitti vakavalla äänellä ja valiten sanansa, että

hänen sydämensä oli kuollut, että hän tästä lähin tahtoi uhrata itsensä

yksinomaan poikansa hyväksi. Hän ei koskaan puhunut Claudesta, joka yhä

vielä oli Etelä-Ranskassa. Hän suuteli Etienneä otsalle joka ilta,

mutta ei tiennyt, mitä sanoa hänelle, jos poika jäi hänen luokseen, ja

unohti hänet pian ja rupesi puhumaan roskaa Clémencen kanssa. Silloin

Gervaise tyyntyi, tunsi menneisyyden kuolevan itsessään. Lantier'n

läsnäolo kulutti hänestä Plassansin ja Boncoeur'in hotellin muistot.

Kun hän näki hänet alituiseen, ei hän enää hänestä uneksinut. Tunsipa

hän jonkinlaista inhoakin ajatellessaan heidän entistä suhdettaan. Se

oli lopussa, kerrassaan lopussa. Jos Lantier milloin uskaltaisi pyytää

häneltä mitään sellaista, niin hän antaisi hänelle pari korvapuustia

vastaukseksi tai ilmottaisi siitä miehelleen. Ja taas hän ilman

tunnonvaivoja ajatteli Goujet'n hellää ystävyyttä, joka hänestä tuntui

sanomattoman suloiselta.

Tullessaan eräänä aamuna työhuoneeseen Clémence kertoi tavanneensa

edellisenä iltana yhdentoista tienoossa herra Lantier'n kävelemässä

käsikynkässä erään naisen kanssa. Hän puhui siitä hyvin karkein

sanoin ja ilkkuvalla äänenpainolla, nähdäkseen, minkä vaikutuksen

se teki emäntään. Niin, herra Lantier oli kävellyt Notre-Dame de

Loretten kadulla; nainen oli valkoverinen, yksi noita bulevardien

pilalle kulutettuja narttuja, joilla on takapuoli paljaana

silkkihameen alla. Ja hän oli seurannut heitä piloillaan. Narttu oli

käynyt makkarapuodissa ostamassa raakkuja ja kinkkua. Sitten La

Rochefoucauld'n kadulla herra Lantier oli jäänyt katukäytävälle talon

eteen nokka pystyssä odottamaan, kunnes tyttö, joka yksin oli mennyt

sisälle, antoi hänelle ikkunasta merkin, että hän sai tulla perästä.

Mutta vaikka Clémence lisäili juttuunsa kainostelemattomia selityksiä,

niin Gervaise silitti vain tyynesti valkoista hametta. Toisinaan vain

hänen suupielensä vetäytyivät hiukan hymyyn. Provençelaiset, sanoi hän,

olivat kaikki vallan hulluja naisten perään; heidän piti saada niitä,

vaikka mikä olisi ollut: he olisivat penkoneet niitä itselleen vaikka

rikkatunkiosta. Ja kun Lantier illalla saapui, niin Gervaise vain

nauroi Clémencelle, kun tämä kiusotteli hatuntekijää hänen vaalealla

hentullaan. Muuten Lantier näytti olevan mielissään siitä että hänet

oli huomattu. Mitäpäs siitä! Se oli vain muudan entinen ystävätär, jota

hän vielä toisinaan kävi tapaamassa, kun se ei ketään häirinnyt; hyvin

hieno tyttö, jolla oli huonekalut palissanderipuusta; ja hän luetteli

hänen entisiä rakastajiaan kreivin, fajanssitehtailijan ja erään

notariuksen pojan. Hän rakasti naisia, jotka käyttävät hajuvesiä. Hän

toi juuri Clémencen nenän alle nenäliinansa, johon tyttö oli pannut

hajuvettä, kun Etienne tuli sisälle. Silloin hän heti taas tekeytyi

totiseksi, suuteli lasta ja lisäsi, että ei se merkinnyt mitään,

vaikka hän toisinaan vähän ilvehtikin, sillä hänen sydämensä oli

kuollut. Gervaise, joka oli kumartunut työnsä yli, nyökäytti

päätään hyväksyvästi. Ja Clémencen oli kärsittävä rangaistus

pahankurisuudestaan, sillä hän oli kyllä tuntenut, miten Lantier, joka

ei ollut olevinaan niinä miehinäkään, jo pari kolme kertaa oli

nipistänyt häntä, ja hän oli pakahtua kateudesta, kun hän ei haissut

myskille niinkuin bulevardin narttu.

Kun kevät tuli, niin Lantier, joka jo kokonaan kuului talonväkeen,

rupesi tuumimaan, että hänen pitäisi päästä asumaan samaan

kaupunginosaan, jotta olisi lähempänä ystäviään. Hän tahtoi kalustetun

huoneen jossakin siistissä talossa. Rouva Boche, vieläpä Gervaisekin

tekivät minkä suinkin voivat löytääkseen sen hänelle. Etsittiin

läpeensä kaikki läheiset kadut, mutta hän ei vähään tyytynytkään,

hänellä piti olla iso piha ja huone ensimäisessä kerroksessa, sanalla

sanoen kaikki mukavuudet, mitä voi ajatella. Ja nykyään hän oli joka

ilta Coupeaulassa ja näytti mittailevan kattojen korkeutta ja tutkivan,

miten huoneet olisivat sijotettavat. Juuri sellaisen asunnon hän olisi

tahtonut. Ei hän toki muuta olisi pyytänytkään, vaan olisi ollut

tyytyväinen, jos olisi saanut tyyssijan tässä rauhallisessa ja

lämpimässä pesässä. Sitten hän joka kerran lopetti tutkimuksensa tällä

lauseella:

-- Teillä on tässä sentään saakelin mukava asunto!

Eräänä iltana, kun hän oli siellä syönyt päivällistä ja jälkiruuan

aikana sanonut tavallisen lauseensa, Coupeau, joka oli alkanut häntä

sinutella, huusi hänelle äkkiä:

-- Jääkkinpäs meille, vanha veikko, jos mielesi tekee... Kyllä tässä

sovitaan...

Ja hän selitti että kamarista, jossa likaisia vaatteita säilytettiin,

saataisiin puhdistamalla sangen siisti huone. Etienne saisi maata

puodissa, johon hänelle pantaisiin patja lattialle, ja sillä hyvä.

-- Ei, ei, sanoi Lantier, en minä voi siihen suostua. Se häiritseisi

teitä liiaksi. Tiedänhän minä, että te teette tarjouksenne hyvästä

sydämestä, mutta tulisi liian kuuma, kun kaikki oltaisiin päällekkäin.

Sitäpaitsi jokaisella pitää olla vapautensa. Minun täytyisi kulkea

teidän huoneenne läpi, eikä se aina taitaisi olla hauskaa teistäkään.

-- Sit' on koko peijakas! sanoi levyseppä läkähtymäisillään naurusta ja

takoi nyrkillään pöytään selvitelläkseen ääntään. Aina hänellä vain on

tuhmuuksia mielessä!... Mutta, kyllähän siihen keino tiedetään,

hiidessä! Siinä kamarissahan on kaksi ikkunaa. No, ei muuta kuin

revitään toisen alta seinä pois maata myöten, niin siitä saadaan ovi.

Silloin, ymmärrätkös, sinä pääset sisälle pihan kautta, ja saammehan

me, jos hyväksi näemme, tukkia vielä tämän väliovenkin. Silloin ei

tarvitse nähdä ei kuulla toisistaan mitään, ja kumpikin saa olla

kotonaan rauhassa.

Syntyi äänettömyys. Hatuntekijä mutisi:

-- Niin! sillä tavalla, voisihan se käydä päinsä... Mutta en minä

sittenkään, minä olisin liiaksi teidän tiellänne.

Hän vältti katsoa Gervaiseen, mutta odotti nähtävästi, ennenkuin tahtoi

suostua, että tämäkin sanoisi jotakin. Gervaise oli kovasti harmissaan

miehensä ehdotuksesta; ajatus, että Lantier tulisi asumaan heille, ei

tosin sinänsä loukannut eikä juuri saattanut levottomaksi; mutta se

hänet pani arvelemaan, mihin hän saisi sijotetuksi likaiset vaatteet.

Levyseppä kuvaili vielä, mitä etuja siitä olisi kummallekin.

Viidensadan francin hyyry oli aina tuntunut hiukan paljolta. No niin!

Lantier maksaisi heille valmiiksi kalustetusta huoneesta kaksikymmentä

francia kuussa; se ei kävisi kalliiksi hänelle, ja se auttaisi heitä

hyyrynmaksussa. Coupeau lisäsi vielä, että hän otti hankkiakseen heidän

vuoteensa alle suuren laatikon, johon koko korttelin likaiset vaatteet

mahtuivat. Silloin Gervaise alkoi epäröidä ja näytti kysyvän

katseellaan neuvoa muori Coupeaulta, jonka Lantier oli voittanut

puolelleen jo kuukausia sitten tuomalla hänelle karamellejä

yskänlääkkeeksi.

-- Ette te toki meitä häiritseisi, sanoi Gervaise viimein.

Voitaisiinhan se jollakin tavalla järjestää...

-- Ei, kiitoksia, ei, toisti hatuntekijä. Te olette liian ystävällisiä,

enkä minä tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne.

Nyt ei Coupeau sietänyt enempää. Aikoiko hän vielä kauvankin siinä

kursailla? Johan hänelle sanottiin, että tarjous tehtiin hyvästä

sydämestä! Hänhän teki heille siinä palveluksen, pitihän hänen se

ymmärtää! Sitten hän raivoisella äänellä huusi:

-- Etienne, Etienne!

Poika oli nukkunut pöytää vasten. Hän nosti päätään kavahtaen pystyyn.

-- Kuule, sano hänelle että sinä tahdot ... niin tälle herralle ...

sano hänelle oikein kovasti: Tahdon!

-- Tahdon! sopersi Etienne vielä unen toreissaan.

Kaikki purskahtivat nauramaan. Mutta Lantier sai pian takaisin vakavan

arvokkuutensa, häh puristi Coupeaun kättä pöydän ylitse sanoen:

-- Minä suostun... Tapahtuuhan se molemminpuolisen ystävyyden nimessä,

vai kuinka? Niin minä suostun pojan tähden.

Jo seuraavana päivänä, kun talonomistaja, herra Marescot oli tullut

viettämään tunnin Bochelaisten porttikamarissa, meni Gervaise puhumaan

hänelle asiasta. Ensin tämä näytti levottomalta, kielsi jyrkästi ja

suuttui, ikäänkuin olisi tahdottu jaottaa maan tasalle puolet hänen

taloaan. Mutta tarkastettuaan juurta jaksain kaikki paikat ja

töllisteltyään ilmaan nähdäkseen, etteivät vain ylemmät kerrokset siitä

sortuisi, hän kumminkin lopulta antoi suostumuksensa, mutta sillä

ehdolla, ettei siitä hänelle tullut mitään kustannuksia; ja

Coupeaulaisten täytyi allekirjottaa paperi, jossa he sitoutuivat

vuokra-aikansa loppuessa panemaan kaikki paikat entiseen kuntoonsa.

Samana iltana levyseppä toi mukanaan kirvesmiehen, puusepän ja

maalarin, hauskoja tovereita, joiden piti sukaista tämä pikku tehtävä

työpäivänsä päätyttyä Coupeaulaisia auttaakseen. Uuden oven paikoilleen

paneminen ja huoneen siistiminen eivät kuitenkaan menneet alle

satakunnan francia ottamatta lukuun, mitä viini maksoi, jolla työtä

kostutettiin. Levyseppä sanoi sälleille, että hän maksaisi heille

myöhemmin sillä rahalla, minkä hän saisi vuokralaisensa ensimäisestä

hyyrin maksusta. Sitten tuli kysymys huoneen kalustamisesta. Gervaise

jätti sinne muori Coupeaun kaapin, lisäksi vei hän sinne pöydän ja

kaksi tuolia omasta kamaristaan. Vihdoin täytyi hänen ostaa

pesupöytä ja sänky täydellisine tilavaatteineen, mikä yhteensä teki

satakolmekymmentä francia, jotka hänen oli maksettava kymmenen francin

erissä kuukausittain. Jos Lantier'n kaksikymmentä francia menisikin

kymmenen kuukauden kuluessa etukäteen tehtyihin velkoihin, niin

myöhemmin siitä tulisi sievoiset tulot.

Kesäkuun ensi päivät olivat käsissä, kun hatuntekijä muutti sinne

asumaan. Edellisenä päivänä Coupeau oli tarjoutunut noutamaan hänen

kapsäkkiään hänen asunnostaan, ettei tarvitseisi maksaa kolmeakymmentä

souta ajurille. Mutta toinen oli ollut hiukan hämillään, sanoen, että

hänen kapsäkkinsä oli liian raskas, ikäänkuin hän viime hetkeen asti

olisi tahtonut salata, missä hän asui. Hän saapui iltapäivällä, kolmen

tienoossa. Coupeau ei ollut kotona. Ja Gervaise, joka oli puodin ovella

vastassa, kävi vallan kalpeaksi tuntiessaan kapsäkin ajurin rattailla.

Se oli heidän vanha kapsäkkinsä, sama, joka oli tullut heidän

matkassaan Plassansista, nyt ränsistynyt ja hajoamaisillaan, niin että

se vain nuorien avulla pysyi koossa. Hän näki sen palaavan, niinkuin

hän usein ennen oli uneksinut, ja saattoi kuvitella mielessään, että

sama ajuri toi sen hänelle takaisin, sama ajuri, jolla Lantier oli

karannut kiillottajattaren kanssa. Boche tuli auttamaan Lantier'ta.

Pesijätär seurasi heitä ääneti, hiukan päästä pyörällä. Kun he olivat

laskeneet taakkansa keskelle huonetta, sanoi hän jotakin sanoakseen:

-- No nyt se on sitä myöten valmista.

Hän tointui kuitenkin pian, nähdessään että Lantier, joka aukoi nuoran

solmuja, ei katsonut edes häneen päinkään; ja hän lisäsi:

-- Herra Boche, tulettehan juomaan lasin meidän kanssamme.

Ja hän kävi hakemassa litran viiniä ja laseja. Poisson sattui juuri

kulkemaan ohitse katukäytävällä virkapuvussaan. Gervaise iski hänelle

silmää hymyillen. Poliisi ymmärsi täydellisesti mitä se merkitsi. Kun

hän oli virantoimituksessa ja hänelle iskettiin silmää, niin se tiesi,

että hänelle tarjottiin lasi viiniä. Useinpa hän kävelikin tuntikausia

pesijättären puodin edessä odottamassa, että hänelle iskettäisiin

silmää. Ettei kukaan näkisi, hän silloin aina tuli pihan kautta ja

särpi lasinsa piilossa.

-- Kas! kas! sanoi Lantier, nähdessään hänen tulevan sisälle, vai te se

olette, Badingue!

Hän kutsui häntä piloillaan Badingueksi, osottaakseen, kuinka hän

halveksi keisaria. Poisson piti sen hyvänään niin jäykän näköisenä,

ettei voinut tietää, tokko se häntä ensinkään suututti. Muuten molemmat

miehet, vaikka he erosivatkin poliittisissa mielipiteissään, olivat

tulleet hyvin hyviksi ystäviksi.

-- Kai te tiedätte että keisari on ollut poliisina Lontoossa, sanoi

vuorostaan Boche. Niin, annan kunniasanani siitä, että hän on korjannut

talteen juopuneita naisia.

Gervaise oli sillä välin täyttänyt kolme lasia pöydälle. Itse hän ei

tahtonut juoda, sillä hänen sydämensä ei ottanut vastaan. Mutta hän jäi

huoneeseen katsomaan miten Lantier päästeli irti viimeiset nuorat,

haluten tietää, mitä kapsäkki sisälsi. Hän muisti, että yhdessä

nurkassa oli ollut kasa sukkia, kaksi likaista paitaa ja vanha hattu.

Vieläköhän siinä olivat samat tavarat? Vieläköhän hänen piti nähdä

menneisyytensä riekaleet? Mutta Lantier ei vielä avannut sen kantta,

vaan otti lasinsa ja kilisti toisten kanssa.

-- Kippis!

-- Kippis! vastasivat Boche ja Poisson.

Pesijätär täytti uudestaan lasit. Miehet pyyhkivät huuliaan

kämmenellään. Vihdoin hatuntekijä avasi kapsäkin. Siinä oli sikin sokin

sanomalehtiä, kirjoja, vanhoja pukuja ja liinavaatemyttyjä. Hän veti

siitä esille peräkkäin kastrullin, parin saappaita, Ledru-Rollin'in

pystykuvan, jolta nenä oli särkynyt, kirjaillun paidan ja työhousut. Ja

Gervaise, joka kumartui katsomaan, tunsi siitä nousevan tupakan ja lian

hajun, mikä on omituinen henkilöille, jotka yksinomaan pitävät huolta

ulkokuorestaan, siitä mikä heistä näkyy. Ei, vanha hattu ei enää ollut

vasemmanpuoleisessa kulmassa. Siinä oli kerä, jota hän ei tuntenut,

luultavasti jonkun naisen lahjottama. Silloin hän rauhottui, tuntien

epämääräistä surumielisyyttä seuratessaan katseellaan esineitä, kysyen

itseltään, olivatko ne hänen vai toisten aikuisia tavaroita.

-- Tunnettekos tämän, Badingue? kysyi Lantier.

Hän pisti poliisin nenän eteen pienen, Brysselissä painetun kirjan:

_Napoleon III:n rakkausseikkailut_, joka oli kuvilla kaunistettu.

Siinä kerrottiin muitten kaskujen joukossa, mitenkä keisari oli

vietellyt erään kokin kolmentoistavuotiaan tyttären; ja kuva esitti

Napoleon III:n paljain säärin, ainoastaan kunnialegionan leveä nauha

paidan päällä, ajamassa takaa tyttöä, joka pakeni häntä.

-- Ähä, semmoista se on ihan! huudahti Boche, jonka himokkaita

taipumuksia kuva kutkutti. Juuri niin se aina tapahtuu!

Poisson oli hämillään, masennettuna, eikä hän keksinyt sanaakaan

keisarin puolustukseksi. Sehän seisoi kirjassa, hän ei voinut väittää

vastaan. Kun Lantier ilkkuvan näköisenä yhä piti kuvaa hänen nenänsä

alla, kohautti hän olkapäitään ja huusi:

-- No, entäs sitten? Eikö sitä muka miehen luonto vaadi?

Lantier'lta tämä vastaus tukki suun. Hän asetti kirjansa ja

sanomalehtensä kaapin hyllylle; ja kun hän näytti olevan pahoillaan

siitä, että hänellä ei ollut pientä kirjahyllyä riippumassa pöydän

yläpuolella lupasi Gervaise hänelle hankkia semmoisen. Hänellä oli

Louis Blanc'in _Kymmenen vuoden historia_, paitsi ensimäistä

osaa, jota hän ei ollut koskaan omistanutkaan, Lamartinen

_Girondistain historia_ kahden soun vihkosina, Eugène Sue'n _Pariisin

mysteeriot_ ja _Vaeltava Juutalainen_, ottamatta lukuun eräitä

filosoofisia ja humanistisia kirjoja, joita hän oli kokoellut vanhojen

kirjojen kauppiailta. Mutta varsinkin sanomalehtiään hän katseli

hellästi ja kunnioittavaisesti. Niitä oli hänellä kokoelma, jonka hän

itse oli kerännyt vuosien kuluessa. Joka kerran kun hän kahvilassa luki

sanomalehdestä kirjotuksen, joka hänen mielestään oli onnistunut, osti

hän lehden ja pani sen talteen. Siten hänelle niitä oli kertynyt

suunnaton pinkka, kaikenaikuisia ja kaikennimisiä, jotka olivat ladotut

päällekkäin, ilman minkäänlaista järjestystä. Otettuaan pinkan esille

kapsäkin pohjalta, hän taputteli sitä ystävällisesti sanoen toisille

miehille.

-- Katsokaapas tätä! Niin, se on minun, eikä kellään ole mitään sen

vertaista... Te ette voi aavistaakkaan, mitä se sisältää. Se tahtoo

sanoa, että jos puoletkaan siinä löytyvistä aatteista pantaisiin

käytäntöön, niin se yhdellä iskulla puhdistaisi koko yhteiskunnan.

Niin, teidän keisarinne ja kaikki hänen poliisinsa saisivat nuolla

näppiään... Mutta hänet keskeytti Poisson, jonka punaiset viikset ja

keisarillinen piikkiparta alkoivat liikkua hänen kelmeässä naamassaan.

-- Entä sotajoukko, sanokaapas mihinkä te sen panette?

Silloin Lantier kiivastui. Hän huusi iskien nyrkillään sanomalehtiinsä:

-- Minä tahdon militarismin häviötä ja kansojen veljeytymistä... Minä

tahdon etuoikeuksien, arvonimien ja yksinoikeuksien poistamista... Minä

tahdon palkkojen ja tulojen tasanjakoa ja rahvaan korotettavaksi

kunniaan... Kaikki vapaudet, kuuletteko! Kaikki!... Ja avioeroa!

-- Niin, niin, avioero siveyden tähden! kannatti Boche.

Poisson otti majesteetillisen ryhdin ja vastasi:

-- Mutta jospa minä en välitäkään teidän vapauksistanne? Olenhan minä

vallan vapaa!

-- Jos ette välitä, jos ette välitä ... matki Lantier innoissaan. Ei,

te ette ole vapaa!... Jos te ette välitä, niin minä lähetän teidät

Cayenneen, minä! niin, Cayenneen keisarinenne ja koko hänen

roistojoukkoineen!

Näin he aina kävivät toistensa kimppuun joka kerran kun tapasivat

toisensa. Gervaise, joka ei pitänyt väittelyistä, tuli tavallisesti

sovittamaan. Hän ponnistihe irti siitä herpoutumistilasta, johon hän

oli vaipunut nähdessään vanhan kapsäkkinsä täynnä entisen rakkautensa

hävitettyä tuoksua; ja hän osotti laseja miehille.

-- Se on totta, sanoi Lantier, äkkiä rauhottuneena, ottaen lasinsa.

Maljanne!

-- Maljanne! vastasivat Boche ja Poisson, kilistäen lasejaan hänen

kanssaan.

Kumminkin Boche näytti levottomalta ja katsoi poliisiin kulmainsa alta.

-- Pysyyhän tämä meidän keskisenä asiana, eikö niin, herra Poisson?

kuiskasi hän viimein. Teille tulee näytetyksi ja puhutuksi

kaikellaista...

Mutta Poisson ei antanut hänen puhua loppuun asti. Hän pani kätensä

sydämelleen ikäänkuin selittääkseen, että kaikki jäi sinne. Ei hän

ollut tullut vakoilemaan ystäviään, se oli selvä. Kun Coupeaukin tuli

kotiin, tyhjennettiin vielä toinen litra. Poliisi lähti sitten pois

pihan kautta ja alkoi taas jäykkänä ja ankarana marssia määrätyitä

askeleitaan katukäytävällä.

Ensi aikoina kaikki oli mullin mallin pesijättären talossa. Lantier'lla

oli kyllä eri huoneensa, sisäänkäytävänsä ja avaimensa, mutta kun viime

hetkessä oli päätetty olla tukkimatta väliovea, niin siitä oli

seurauksena, että hän useimmiten tulikin kulkeneeksi puodin kautta.

Likaisista vaatteistakin oli Gervaisella paljon vastusta, sillä hänen

miehensä ei hommannutkaan hänelle isoa laatikkoa, josta hän oli

puhunut. Gervaisen oli pakko ahtaa niitä hiukan kaikkialle nurkkiin,

etupäässä oman sänkynsä alle, mikä ei ollut kovinkaan miellyttävää

kesäisinä öinä. Sekin oli hänestä hyvin kiusallista, että joka ilta

täytyi tehdä tila Etiennelle keskelle puotia; kun hänen apulaisensa

valvoivat myöhempään, nukkui poika tuolille odottaessaan. Niinpä, kun

Goujet ehdotti hänelle, että Etienne lähetettäisiin Lilleen, jossa

hänen entinen isäntänsä, muudan mekaanikko, oli oppipoikain tarpeessa,

niin Gervaisestä tämä ehdotus tuntui hyvin houkuttelevalta, varsinkin

kun poika ei viihtynyt kotona, vaan haluten päästä omaksi isännäkseen,

pyysi häntä suostumaan. Mutta hän pelkäsi, että Lantier panisi jyrkästi

vastaan. Hänhän oli tullut asumaan heidän luokseen ainoastaan ollakseen

lähellä poikaansa; hän kai ei tahtonut erota hänestä juuri kaksi

viikkoa muuttonsa jälkeen. Mutta kun Gervaise arkaillen puhui hänelle

asiasta, piti hän tuumaa hyvin hyvänä ja sanoi, että nuorten työmiesten

tarvitsi nähdä maailmaa. Sinä aamuna, jona Etienne lähti matkaan, piti

hän hänelle puheen hänen oikeuksistaan, sitten hän suuteli häntä ja

lausui:

-- Muista että tuottaja ei ole orja, mutta että jokainen joka ei ole

tuottaja on kuhnuri.

Senjälkeen talon toimet taas alkoivat mennä entistä torkkuvaa menoaan,

uusiin oloihin taivuttiin ja vaivuttiin vastustelematta. Gervaise

tottui pian siihen, että pyykkivaatteet olivat hujan hajan, ja että

Lantier alituiseen kulki edes takaisin. Tämä puhui aina suurista

kaupoistaan; hän lähti toisinaan ulos, tukka hyvästi kammattuna,

valkoinen paita päällä ja kaulus kaulassa, olipa hän joskus yötäkin

poikessa; sitten hän tuli takaisin ollen olevinaan pilalle väsyksissä

ja valitellen päätään, ikäänkuin hän olisi väitellyt koko vuorokauden

maailman tärkeimmistä kysymyksistä. Tosiasia oli kumminkin, että hän

vietti päivänsä laiskuudessa. Siitä ei ollut vaaraa, että hän olisi

saanut känsiä kämmeniinsä! Hän nousi tavallisesti ylös kymmenen

tienoossa, kävi kävelemässä iltapäivällä, jos sää häntä miellytti, tai

pysyi sadepäivinä puodissa, jossa hän silmäili sanomalehteään. Siitä

tuli hänen vakituinen tyyssijansa, siellä hän viihtyi kuin kala

vedessä, hameiden keskellä, haki aina naisten seuraa, ihaili heidän

raakoja sukkeluuksiaan ja yllytti heitä niitä laskettelemaan, mutta

puhui itse aina hyvin siististi; ja se selitti, minkätähden hän niin

mielellään hangotteli pesijätärten seuraan, jotka eivät juuri sanojaan

valinneet. Kun Clémence oikein päästi sanatulvansa valloilleen,

kuunteli hän tyytyväisenä hymyillen ja väänteli ohuita viiksiään.

Työhuoneen haju, työnaiset, jotka hikisinä heiluttivat rautojaan

paljain käsivarsin, koko tämä alkoovilta näyttävä soppi, jossa koko

korttelin naisväen vaatevarasto oli yhtenä sekamelskana, näytti olevan

kuin häntä varten tehty pesä, jota hän kauvan aikaa oli uneksinut,

turvapaikka, jossa hän sai rauhassa nauttia laiskuudestaan.

Ensi aikoina kävi Lantier syömässä François'n luona Poissonniers-kadun

kulmassa. Mutta kolmena, neljänä päivänä viikossa hän söi päivällistä

Coupeaulassa. Viimein hän pyysi päästä kokonaan talon ruokaankin ja

lupasi siitä maksaa viisitoista francia joka lauantai. Siitä lähtien

hän ei enään liikkunut sieltä minnekkään, vaan asettui kokonaan

taloksi. Hänen nähtiin kulkevan aamusta iltaan puodin ja peräkamarin

väliä paitahihasillaan ja komentelevan kovalla äänellä; ottipa hän

vastaan asiamiehiäkin ja otti käsiinsä koko talon johdon. Kun

François'n viini ei häntä miellyttänyt, sai hän Gervaisen taivutetuksi

ostamaan sitä Vigouroux'lta, vieressä asuvalta hiilikauppiaalta, jonka

vaimoa hän kävi nipistelemässä tilauksia tehdessään. Sitten hänestä

Coudeloup'n leipä oli huonosti paistettua; ja hän lähetti Augustinen

hakemaan leipää Meyerin wieniläisestä leipomosta Poissonnièren

esikaupungista. Hän vaihtoi myöskin ryytikauppiaan le Hongren eikä

pitänyt entisistä muita kuin Polonceau-kadun teurastajan, paksun

Charles'in hänen poliittisten mielipiteittensä tähden. Kuukauden

kuluttua hän tahtoi, että kaikki ruuat olisi pitänyt valmistaa öljyn

kanssa. Clémence teki hänestä pilaa sanoen, että se vietävän

Provençelainen ei koskaan päässyt eroon öljytahroistaan. Hän valmisti

itse munakkaita, joita hän paistoi molemmilta puolilta, niin että ne

tulivat ruskeampia kuin letut ja tanakoita kuin piirakkaat. Hän piti

silmällä muori Coupeauta, että pihvit piti paistaa koviksi kuin

saappaan pohjat, hän lisäsi sipulia joka paikkaan ja suuttui, jos

salaattiin pantiin lisäheiniä, epäillen, että niissä voisi olla

myrkkyä. Mutta hänen lempiruokansa oli muudan soppa, hyvin paksua,

veteen keitettyä vermisellilientä, johon hän kaatoi puoli pulloa öljyä.

Hän yksin söi sitä Gervaisen kanssa, sillä toiset, pariisilaiset,

olivat vähällä olleet oksentaa kaikki sisälmyksensä, kun kerran olivat

uskaltaneet sitä maistaa.

Vähitellen Lantier oli ruvennut pitämään huolta perheen asioista. Kun

Lorilleux'läiset olivat vastahakoisia hellittämään kukkarostaan muori

Coupeaulle tulevat sata souta, niin hän oli selittänyt, että heitä

vastaan voitiin nostaa juttu. Saivatko he muka olla välittämättä

ihmisistä! Kymmenen francia piti heidän maksaa kuussa! Ja hän meni itse

hakemaan näitä kymmentä francia esiintyen niin rohkeasti ja samalla

rakastettavasti, että ketjuntekijän akka ei uskaltanut olla antamatta.

Nyt rouva Lerat'kin antoi kaksi sadan soun rahaa. Muori Coupeau olisi

suudellut Lantier'n käsiä, joka sitä paitsi oli sovintotuomarina mummon

ja Gervaisen välisissä riidoissa. Kun pesijätär tuskastuneena tiuski

anopilleen ja tämä meni itkemään vuoteeseensa, niin hän työnsi heidät

kummankin toistensa syliin ja pakotti heidät suutelemaan toisiaan,

kysyen heiltä, luulivatko he huvittavansa ihmisiä murjotuksellaan.

Nanastakin hän otti pitääkseen huolta; hänen mielestään oli tyttö

saanut kerrassaan huonon kasvatuksen. Siinä hän ei ollutkaan väärässä,

sillä kun isä tahtoi häntä kurittaa, niin äiti piti tytön puolta, ja

kun äiti vuorostaan löi häntä, niin isä nosti siitä kauhean metakan.

Nana oli ihastuksissaan saadessaan vanhempansa usutetuksi toistensa

kimppuun, ja tietäen edeltäpäin saavansa anteeksi, hän teki senkin

seitsemänkymmentäseitsemän kolttosta. Nyt hän oli keksinyt mennä

leikkimään vastapäätä olevalle kengityslaitokselle; siellä hän kiikkui

koko päivän kärrien aisoilla, oli piilosilla katupoikien kanssa hämärän

pihan perällä, jota pajan punainen tuli valaisi; ja yht'äkkiä hän

sieltä taas ilmestyi juosten ja kirkuen, tukka hajallaan ja silmät

liassa, poikalauma kintereillään, ikäänkuin vasaroiden pauke äkkiä

olisi säikäyttänyt kakarakatraan pakosalle. Lantier yksin voi häntä

torua; mutta Nana tiesi hänellekin keinon. Tämä kymmenvuotias

tyttöletukka kiemaili ja keikaili hänen edessään kuin täysin kehittynyt

nainen, ja vilkui häneen katsein, joista jo kevytmielisyys kiilui.

Lopulta oli Lantier kokonaan ottanut huolekseen hänen kasvatuksensa:

hän opetti häntä tanssimaan ja puhumaan Pariisin roskaväen murretta.

Vuosi kului sillä tavalla. Naapurit luulivat, että Lantier'llä oli

korkoja, sillä ainoastaan siten voitiin selittää Coupeaulaisten

ylellinen elämä. Tosin Gervaise yhä vieläkin ansaitsi rahaa, mutta nyt

kun hänellä oli elätettävänään kaksi miestä, jotka eivät tehneet

mitään, niin puodin tulot eivät totisesti voineet riittää, varsinkaan

kun pesulaitos oli käynyt huonommaksi ja ihmiset olivat ruvenneet sitä

hylkimään ja työntekijät mässäsivät aamusta iltaan. Tosiasia oli, että

Lantier ei maksanut mitään, ei hyyryä eikä ruokaansa. Ensimäisinä

kuukausina hän oli suorittanut osamaksuja, sitten hän ei ollut tehnyt

muuta kuin puhunut suuresta summasta, joka hänen piti saada, ja jolla

hän myöhemmin aikoi maksaa kaikki yhdellä kertaa. Gervaise ei enää

tohtinut pyytää häneltä penniäkään. Hän otti leipää, viiniä ja lihaa

velaksi. Laskut nousivat joka taholla, ne kasvoivat kolmella, neljällä

francilla joka päivä. Hän ei ollut suorittanut yhtään souta

huonekalukauppiaalle eikä kolmelle sällille, kirvesmiehelle, puusepälle

ja maalarille. Kaikki nämä ihmiset alkoivat nurista, hänelle oltiin

vähemmän kohteliaita puodeissa, mutta hän oli ikäänkuin hullaantunut

velkaantumisen kiihkosta; hän valitsi aina kalleinta tavaraa, antautui

kokonaan herkuttelunhalunsa valtaan, kun hän ei enää maksanut mitään;

ja pohjaltaan hän oli vielä hyvin rehellinen, haaveksien ansaitsevansa

aamusta iltaan satoja franceja, vaikka hän ei oikein tiennyt, miten se

kävisi päinsä, jaellakseen kourakaupalla sadan soun kolikoita

hankkijoillensa. Sanalla sanoen, hän vaipui yhä syvemmälle, ja sitä

mukaa kun hänen asiansa menivät alaspäin, hän puhui liikkeensä

laajentamisesta. Kumminkin oli pitkä Clémence kesän keskipalkoilla

lähtenyt tiehensä, koska työtä ei riittänyt tarpeeksi kahdelle

apulaiselle, ja koska hän ei moneen viikkoon ollut saanut palkkaansa.

Mutta talon häviöstä huolimatta Coupeau ja Lantier vain lihottivat

itseään. Ne veitikat pistivät poskeensa koko puodin, rasvottuen

liikkeen perikadosta; ja he kilpailivat keskenään, kumpiko sai

suuremmat palaset popsituksi ja taputtelivat piloillaan vatsaansa

jälkiruokaa syötäessä, jotta muka ruoka pikemmin sulaisi.

Naapurien kesken oli tärkeinnä puheenaineena kysymys siitä, oliko

Lantier'n ja Gervaisen entinen suhde todellakin alkanut uudestaan.

Siitä olivat mielipiteet eriäväisiä. Lorilleux'läisten puheiden mukaan

Nilkuttaja teki minkä suinkin voi saadakseen hatuntekijän uudestaan

pauloihinsa, mutta tämä ei hänestä huolinut, piti häntä liiaksi

nukkavieruna, kun hänellä oli kaupunki täynnä nätimpinaamaisia nuoria

tyttöjä. Bochelaisten tietojen mukaan sitä vastoin pesijätär oli

ensimäisestä yöstä lähtien mennyt entisen puolisonsa viereen, heti kun

se pölkkypää Coupeau oli alkanut kuorsata. Olipa asianlaita kummin

tahansa, mutta puhtaalta peliltä se ei ainakaan näyttänyt; mutta

maailmassa on niin paljon saastaa, vieläpä pahempaakin, että tämä

kolmen hengen yhdyselämä alkoi tuntua ihmisistä luonnolliselta, vieläpä

siivoltakin, sillä he eivät koskaan tapelleet ja säilyttivät kumminkin

sopivaisuuden ulkomuodon. Totisesti olisi vielä myrkyllisempi löyhkä

lyönyt vastaan monesta muusta perheestä, jos olisi pistänyt nokkansa

niiden sisällisiin asioihin. Coupeaulassa edes haisi kunnon ihmisiltä.

Kaikki kolme pitivät huolta omista asioistaan, juopottelivat ja

makailivat yhtenä, estämättä naapureita nukkumasta. Sitä paitsi Lantier

oli vallottanut koko korttelin hauskalla käytöksellään. Se suupaltto

osasi tukkia suun kaikilta rolliakoilta, eivätkä he päässeet mihinkään

selvyyteen hänen suhteistaan Gervaiseen. Kun hedelmämuija väitti

makkaramummolle, ettei mitään suhteita ollut olemassakaan, niin tämä

näytti olevan sitä mieltä, että se oli todellakin vahinko, koskapa

Coupeaulaiset siten tulivat vähemmän mieltäkiinnittäviksi.

Gervaise oli kumminkin aivan rauhallinen Lantier'n suhteen, eikä mitään

sopimatonta juohtunut hänen mieleensäkään. Asiat menivät niin pitkälle,

että häntä syytettiin sydämettömäksi. Sukulaiset eivät käsittäneet

hänen vihaansa hatuntekijää kohtaan. Rouva Lerat, jonka mieluisin

tehtävä oli tunkeutua rakastavaisten väliin, kävi joka ilta Gervaisen

luona; ja kohteli Lantier'ta kuin vastustamatonta miestä, jonka syliin

ylpeimpäinkin naisten täytyi langeta. Rouva Boche ei olisi mennyt

takuuseen siveydestään, jos olisi ollut kymmentä vuotta nuorempi.

Kaikki nämä naiset hänen ympärillään ihan kuin liittoutuivat salaa yhä

kiihkeämmin ahdistamaan Gervaiseä, ikäänkuin he itse olisivat saaneet

tyydytystä himolleen antaessaan hänelle rakastajan. Mutta Gervaiseä se

vain kummastutti, sillä hän ei huomannut Lantier'ssa niin suurta

viehätysvoimaa. Epäilemättä hän oli muuttunut edukseen: hänellä oli

aina palttoo päällä, ja hän oli hankkinut itselleen sivistystä

kahviloista ja valtiollisista yhdistyksistä. Mutta Gervaise, joka tunsi

hänet hyvin, näki hänen silmiensä läpi aina hänen sieluunsa saakka ja

huomasi siellä vieläkin koko joukon asioita, jotka tuottivat hänelle

vilun väristyksen. Ka, jos hän kerran niin miellytti toisia naisia,

niin miksi eivät he rohjenneet itse koetella mokomata herraa? Sen hän

kerran sanoikin Virginielle, joka osottautui kiihkeimmäksi. Silloin

rouva Lerat ja Virginie kiihottaakseen häntä, kertoivat hänelle

Lantier'n ja pitkän Clémencen lemmenkohtauksista. Niin, hän ei ollut

huomannut mitään; mutta niin pian kuin hän oli mennyt ulos jollekin

asialle, oli hatuntekijä vienyt hänen apulaisensa kamariinsa. Nykyään

heidät tapasi usein yhtenä, Lantier kävi luultavasti Clémencen luona.

-- Entäs sitten? sanoi pesijätär hiukan väräjävällä äänellä, mitäs se

minua liikuttaa?

Ja hän katsoi Virginien keltaisiin silmiin, joissa kiilui kultakipeniä

kuin kissan silmissä. Tämä nainen siis vielä vihasi häntä, koska hän

koetti tehdä hänet mustasukkaiseksi? Mutta ompelijatar tekeytyi tyhmän

näköiseksi ja sanoi:

-- Eipä tietenkään se teitä liikuta... Arvelin vain, että teidän

pitäisi neuvoa Lantier'ta luopumaan siitä tytöstä, ennenkuin hänelle

siitä koituu ikävyyksiä.

Pahinta oli, että Lantier, tuntien saavansa kannatusta, muutti

esiintymistapaansa Gervaiseä kohtaan. Nykyään hän antaessaan hänelle

kättä puristi vähän aikaa hänen sormiaan; hän väsytti Gervaiseä

hävyttömän rohkeilla katseillaan, joista tämä selvään luki, mitä hän

hänestä tahtoi. Jos hän kulki Gervaisen taatse, painoi hän polvensa

hänen hameisiinsa ja puhalsi hänen niskaansa, ikäänkuin huumatakseen

häntä. Kumminkin hän vielä odotti, ennenkuin ryhtyi väkivaltaisuuksiin

ja selitti, mikä hänellä oli mielessä. Mutta eräänä iltana ollessaan

yksin kotona Gervaisen kanssa hän sanaakaan sanomatta alkoi työntää

häntä edessään, ahdisti hänet vapisevana seinää vasten puodin perälle

ja tahtoi siellä suudella häntä. Aivan sattumalta tuli Goujet sisälle

juuri samassa hetkessä. Silloin Gervaise alkoi rimpuilla vastaan ja

pääsikin pakoon. Ja kaikki kolme vaihtoivat muutamia sanoja, ikäänkuin

ei mitään olisi tapahtunut. Goujet oli käynyt vallan valkoiseksi

naamaltaan ja painanut päänsä alas, luullen tulleensa heitä

häiritsemään, ja Gervaisen vastustelleen vain siitä syystä, ettei

tahtonut antaa suudella itseään ihmisten nähden.

Seuraavana päivänä Gervaise hyöri puodissaan hyvin onnetonna,

kykenemättä silittämään nenäliinaakaan: hän halusi tavata Goujet'a,

selittää hänelle, mitenkä Lantier oli pitänyt häntä seinää vasten. Mutta

sen jälkeen kun Etienne oli mennyt Lilleen, hän ei enää uskaltanut

mennä pajaan, jossa Jano, liikanimeltä Sammumaton, nauroi hänelle

hävyttömästi vasten silmiä. Iltapäivällä hän ei kumminkaan jaksanut

enää vastustaa haluaan, vaan otti tyhjän korin käsivarrelleen ja lähti

ulos sillä tekosyyllä, että muka meni noutamaan alushameita pestäviksi

Portes-Blanches-kadulta. Tultuaan Marcadet-kadulle, naulatehtaan

kohdalle, hän alkoi astua hitaammin, toivoen sattumalta tapaavansa

Goujet'n. Luultavasti tämäkin puolestaan oli odottanut häntä, sillä

Gervaise oli tuskin viittä minuuttia ollut portilla, kun Goujet tuli

ulos.

-- Kas, te olette käymässä asioillanne, sanoi hän heikosti hymyillen;

olette kai menossa kotiinne...

Sen hän sanoi puhuakseen jotakin. Gervaise kääntyi juuri poispäin

Poissonniers-kadulta. Ja he nousivat Montmartrelle päin rinnakkain,

mutta ei käsi kädessä. Heillä näytti olevan mielessä sama ajatus,

päästä etäälle portilta, etteivät ihmiset luulisi heidän ennakolta

sopineen yhtymisestä. Alla päin he astuivat epätasaisella kivityksellä,

tehdasten jyristessä heidän ympärillään. Päästyään parin sadan askeleen

päähän he vallan luonnollisesti, ikäänkuin olisivat tunteneet paikan,

kääntyivät vasemmalle, puhumatta vieläkään mitään, ja tulivat

rakentamattomalle tontille. Siinä oli höyrysahan ja nappitehtaan

välille jäänyt kaistale vihreää niittyä, josta päivä oli paikotellen

paahtanut nurmikon keltaiseksi; muudan vuohi, joka oli kiinni nuorassa,

kierteli seivästään määkien; taustalla harrotti kuivunut puu kirkkaassa

auringonpaisteessa.

-- Eikö totta! sanoi Gervaise, luulisi olevansa maalla.

He menivät istumaan kuivuneen puun alle. Pesijätär laski korinsa

jalkainsa viereen. Heitä vastapäätä kohosi Montmartren kukkula

keltaisine ja harmaine, korkeine talorivineen, joiden lomasta pilkotti

hiukan laihaa vihannuutta; ja kun he keikistivät päätään, näkivät he

taivaan avaruuden hohtavanpuhtaana leviävän yli kaupungin; ainoastaan

pohjoisella taivaalla leijaili pieniä valkoisia pilven hattaroita.

Mutta kirkas valo häikäisi heidän silmiään, ja he käänsivät katseensa

taivaanrannan tasalle, jota vastaan loistivat valkoisina esikaupunkien

kaukaiset rakennukset, Varsinkin he seurasivat höyrysahan ohuen torven

hengitystä, kun se tuprutteli ilmoille sankkoja höyrypilviä. Sen raskas

huohotus tuntui tuottavan helpotusta heidän ahdistetulle rinnalleen.

-- Niin, sanoi Gervaise taas, kun vaitiolo alkoi tuntua kiusalliselta,

minä olin lähtenyt asioilleni...

Vaikka hän niin hartaasti oli toivonut selvitystä, niin häneltä

yht'äkkiä rohkeus lannistui, eikä hän saanut sanaa suustaan. Häpeän

tunne valtasi hänet kokonaan. Ja hän tunsi kumminkin vallan hyvin, että

he olivat tulleet sinne itsestään, puhellakseen juuri siitä; ja siitä

he puhelivatkin tarvitsematta lausua sanaakaan. Edellisen illan tapaus

oli heidän välillään ikäänkuin raskaana taakkana, joka heitä painosti.

Silloin Gervaise hirveän surumielisyyden valtaamana alkoi kyynelsilmin

kertoa rouva Bijardin, pyykkimummonsa kuolinkamppauksesta; hän oli

aamulla kuollut kauheita tuskia kärsittyään.

-- Se johtui siitä, että Bijard oli potkaissut häntä, sanoi hän

lempeällä ja yksitoikkoisella äänellä. Vatsa turposi. Luultavasti oli

joitakin sisusosia revennyt. Herra Jumala! kolme päivää kesti hänen

kärsimyksensä... Voi sentään! Galeerivankiloissa on raukkoja, jotka

eivät ole tehneet niinkään paljoa pahaa. Mutta korkealla oikeudella

olisi liian paljon työtä, jos se välittäisi kaikista vaimoista, jotka

heidän miehensä tappavat, Yksi potku enemmän tai vähemmän, mitäpäs

siitä? Se ei tule kuuloon, kun potkuja saa joka päivä. Varsinkin kun

vaimo parka tahtoi pelastaa miehensä mestauspölkyltä ja selitti

loukanneensa vatsansa langetessaan pyykkipunkkaan... Hän voihki koko

yön, ennenkuin henki lähti.

Seppä oli vaiti ja nyppi ruohoja hermostuneesti.

-- Siitä ei ole kahtakaan viikkoa, jatkoi Gervaise, kun hän vierotti

viimeisen lapsensa, pikku Jules'n; ja hyväpä se onkin, että lapsen ei

tarvitse joutua kärsimään... Mutta nyt saa Lalie raukka kaksi

pienokaista niskoilleen. Hän ei ole vielä kahdeksankaan vuoden vanha,

mutta vakava ja järkevä kuin oikea äiti. Ja lisäksi vielä hänen isänsä

pieksää häntä alituiseen... Voi sentään, kun muutamat ihmiset ovat ihan

kuin luodut kärsimään.

Goujet katsoi häneen ja sanoi äkkiä vapisevin huulin:

-- Te tuotitte minulle surua eilen, niin paljon surua...

Gervaise kalpeni ja puristi kätensä ristiin, mutta toinen jatkoi:

-- Tiesinhän minä, että sen piti tapahtua... Mutta teidän olisi pitänyt

turvautua minuun, uskoa minulle miten asiat olivat, jotta minulle ei

olisi jäänyt turhia toiveita... Hän ei voinut lopettaa. Gervaise oli

noussut ylös, ymmärtäen, että Goujet luuli hänen alottaneen entiset

suhteensa Lantier'n kanssa, kuten ihmiset väittivät, ja käsivarret

suorana hän huusi:

-- Ei, ei, minä vannon... Hän työnsi minua ja aikoi suudella se on

totta; mutta hänen kasvonsa eivät edes koskeneetkaan minuun, ja se oli

ensi kerta kun hän sitä yritti... Oo! minä vannon sen oman henkeni,

lasteni hengen ja kaiken kautta, mikä minulle on pyhintä!

Mutta seppä pudisti päätään. Hän epäili, sillä naiset väittävät aina

vastaan. Gervaise kävi silloin hyvin vakavaksi ja alkoi puhua hitaasti:

-- Te tunnette minut, herra Goujet, enkä minä juuri ole paha

valehtelemaan... Totisesti, ei! Se ei ole totta, siitä annan

kunniasanani!... Eikä se koskaan tule tapahtumaan, kuuletteko? Ei

koskaan! Sinä päivänä jona se tapahtuisi, minusta tulisi vihon

viimeinen hylkiö, enkä enää ansaitseisi kunniallisen miehen ystävyyttä,

kuten teidän.

Hänellä oli puhuessaan niin uljas ryhti, täynnä suoruutta, että Goujet

tarttui hänen käteensä ja veti hänet takaisin istumaan. Nyt seppä

hengitti vapaasti, hänen sydämensä riemuitsi. Tämä oli ensi kerta kun

hän näinikään piti kiinni Gervaisen kädestä ja puristi sitä. Molemmat

olivat ääneti. Taivaalla valkopilvet liukuivat verkalleen kuin

joutsenet. Niittykaistaleen kulmalla vuohi oli kääntynyt heihin

päin ja katseli heitä päästäen vähän väliä surkean määkinän. Ja he

istuivat heittämättä irti toistensa käsistä, silmät kosteina

mielenliikutuksesta; heidän katseensa häipyivät kauvas, Montmartren

harmahtavalle rinteelle, missä tehtaiden savutorvet korkeana hongikkona

reunustivat taivaanrantaa keskellä tätä savista ja autioita

laitakaupunkia, jossa kapakoiden vihreät pensaikot liikuttivat heitä

kyyneleihin saakka.

-- Teidän äitinne on suuttunut minuun, sanoi Gervaise hiljaa. Älkää

väittäkö vastaan... Me olemme teille velkaa niin paljon rahaa!

Mutta saadakseen hänet vaikenemaan Goujet ravisti hänen kättään niin

rajusti, että se oli mennä sijoiltaan. Hän ei suvainnut rahoista

puhuttavankaan. Sitten hän epäröi vähän, mutta sopersi viimein:

-- Kuulkaahan, jo kauvan aikaa olen aikonut ehdottaa teille erästä

asiaa... Te ette ole onnellinen. Äitini vakuuttaa, että teille vielä

käy huonosti...

Hän pysähtyi hiukan hengästyneenä.

-- Niin, meidän täytyy lähteä pois yhtenä.

Gervaise katsoi häneen, ymmärtämättä aluksi selvään, hämmästyen tästä

äkillisestä rakkauden tunnustuksesta, josta hän ei koskaan ennen ollut

puhunut halaistua sanaakaan.

-- Mitä te tarkotatte? kysyi hän.

-- Niin, jatkoi seppä, pää kumarassa, me lähtisimme yhtenä pois ja

eläisimme jossakin, esimerkiksi Belgiassa... Se on melkein minun

kotimaani... Tekemällä työtä kumpikin, me pian saisimme hyvän

toimeentulon.

Silloin Gervaise sävähti vallan punaiseksi. Vaikka Goujet olisi

puristanut hänet rintaansa vasten suudellakseen häntä, ei häntä niin

olisi hävettänyt. Olipa hän yhtä kaikki kummallinen mies, kun ehdotti

hänelle yhdessä karkaamista, ihan kuin romaaneissa ja korkeimmissa

seurapiireissä. Omassa ympäristössään hän kyllä myös oli nähnyt

työmiesten hienostelevan naimisissa olevia naisia, mutta he eivät

vieneet heitä edes Saint-Denis'hin, se tapahtui siinä missä oltiin, ja

muitta mutkitta.

-- Voi! herra Goujet, herra Goujet ... sopersi hän keksimättä muuta,

mitä sanoa.

-- Katsokaahan nyt! jatkoi Goujet. Meitä ei olisi kuin me kaksi. Muut

minua vaivaavat, ymmärrättehän?... Kun minä kerran pidän kenestä, niin

minä en siedä nähdä häntä toisten parissa.

Mutta Gervaise oli jo tointunut ja hylkäsi hänen ehdotuksensa, puhuen

järkevän näköisenä:

-- Ei se käy päinsä, herra Goujet. Se olisi hyvin pahasti... Minähän

olen naimisissa ja minulla on lapsia... Minä kyllä tiedän, että te

minusta pidätte ja säälitte minua. Mutta meille tulisi tunnonvaivoja,

emmekä voisi nauttia onnestamme... Pidänhän minäkin teistä, pidän

liiankin paljon, antaakseni teidän tehdä tyhmyyksiä. Ja tyhmästi se

olisi, se on varma... Ei, uskokaa pois, parasta on olla niinkuin

olemme. Me kunnioitamme toisiamme, ja meidän tunteemme ovat

sopusointuisia. Se on paljon, se on auttanut minua pysymään lujana

useamman kuin yhden kerran. Kun pysyy kunniallisena meidän asemassamme,

niin siinä on palkintoa parhaiksi asti.

Goujet pudisti päätään kuunnellessaan. Hän hyväksyi mitä Gervaise

sanoi, sillä hän ei voinut väittää sitä vääräksi. Yht'äkkiä hän

selvällä päivällä sieppasi hänet syliinsä, puristi häntä niin, että oli

vähällä rusentaa hänet rikki, ja painoi tulisen suudelman hänen

kaulalleen, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet. Sitten hän päästi

hänet irti, pyytämättä sen enempää: eikä hän enää puhunut heidän

rakkaudestaan. Gervaise ei suuttunut, sillä hänen mielestään he olivat

kumpikin hyvin ansainneet tämän pienen nautinnon.

Ankara väristys puistatti seppää kiireestä kantapäähän, ja hän siirtyi

loitommaksi Gervaisestä, ettei uudestaan lankeaisi kiusaukseen ottaa

häntä syliinsä; hän ryömi polvillaan, ja tietämättä, mihin käyttää

käsiään, hän alkoi poimia voikukkia, joita hän etäältä heitteli

Gervaisen koriin. Siinä kasvoi näet keskellä palanutta nurmikkoa

komeita, keltaisia voikukkia. Vähitellen tämä leikki häntä tyynnytti ja

huvitti. Vasaran varressa jäykistyneillä sormillaan hän taittoi

varovasti kukat ja heitteli niitä yksitellen; ja hänen uskolliset

koiransilmänsä nauroivat, kun hän sai kukan osumaan koriin. Pesijätär

istui nojaten selkäänsä kuivettuneeseen puuhun; hän oli iloinen ja

pirteä ja korotti ääntään saadakseen sen kuulumaan yli höyrysahan

torven ankaran huohotuksen. Kun he lähtivät pois astuen rinnatusten ja

puhellen Etiennestä, joka viihtyi hyvin Lillessä, oli Gervaisella kori

täynnä voikukkia.

Oikeastaan Gervaise ei tuntenut itseään Lantier'n edessä niin

rohkeaksi, kuin hän itse väitti. Tosin hän oli varmasti päättänyt olla

sallimatta hänen koskea itseensä edes sormenpäillänsäkään, mutta hän

pelkäsi, että jos Lantier milloin koskisi häneen, hänen entinen

raukkamaisuutensa palaisi, se veltto leväperäisyys, jonka valtaan hän

antautui, tehdäkseen ihmisille mieliksi. Lantier ei kumminkaan

uudistanut yritystään. Hän joutui monta kertaa olemaan kahden Gervaisen

kanssa, mutta pysyi aina siivolla. Hänen harrastuksensa esineenä näytti

tätä nykyä olevan makkaranmyyjätär, neljänkymmenenviiden vuoden vanha,

mutta hyvin hyvästi säilynyt nainen. Rauhottaakseen Goujet'ta Gervaise

puhui hänelle makkaranmyyjättärestä. Virginielle ja rouva Lerat'lle hän

vastasi, kun he kehuivat hänelle hatuntekijää, että tämä ei suinkaan

kaivannut hänen ihailuaan, kun kerran kaikki naapurin naisväki oli

häneen hullaantuneita.

Coupeau toitotti kaikille koko korttelissa, että Lantier oli hänen

ystävänsä, oikea ystävä. Ihmiset saivat hänestä nähden rauhassa soittaa

suutaan, sillä hän tiesi, mitä hän tiesi, ja vähätteli kaikista

juoruista, kun kerran rehellisyys oli hänen puolellaan. Kun he

sunnuntaina kaikki kolme lähtivät kävelylle, pakotti hän vaimonsa

kulkemaan edeltä hatuntekijän käsikynkässä, ainoastaan näyttääkseen

mahtiaan kadulla; ja itse hän katsoi uhitellen ihmisiin, heti valmiina

antamaan selkään jokaiselle, joka vähänkin uskaltaisi ilvehtiä. Tosin

hänestä Lantier oli hiukan ylpeä, kun piti itseään muka liian hyvänä

ottamaan rehellistä ryyppyä, ja hän pilkkasi häntä siitä, että hän

osasi lukea ja puhui kuin asianajaja. Mutta muuten hän julisti hänet

hiton hyvänahkaiseksi mieheksi. Koko Chapellesta ei olisi löytynyt

toista niin luotettavaa toveria. Sanalla sanoen, he ymmärsivät toisensa

ja olivat kuin luodut toisiaan varten. Ystävyys miesten kesken on

lujempi kuin naisen ja miehen välinen rakkaus.

Täytyy mainita eräs seikka, että nimittäin Coupeau ja Lantier pitivät

yhdessä alituisia kemuja. Lantier lainaili nykyään rahaa Gervaiseltä,

milloin kymmenen, milloin kaksikymmentä francia, kun hän vainusi rahaa

olevan kotona. Aina hän muka tarvitsi niitä suuriin asioihinsa.

Saatuaan rahat taskuunsa hän sanoi viipyvänsä kauvan asioillaan ja

houkutteli Coupeaun mukaansa: ja istuen nenät vastakkain pöydän ääressä

jossakin läheisessä kapakassa he pistivät poskeensa kaikellaisia

herkkuruokia, joita ei saanut kotona, ja huuhtelivat niitä hienolla

viinillä. Levyseppä tosin olisi mieluummin ottanut aivan

vaatimattomasti rehellisen humalan, mutta häneenkin vaikutti

hatuntekijän hienostunut maku, kun tämä löysi ruokalistasta niin

eriskummallisia kastikkeiden nimityksiä. Ei olisi luullut, että mies

saattoi olla niin arkapintainen ja niin ranttu. Semmoisiapa ne

näyttävät olevan kaikki Etelä-Ranskassa. Niinpä hänelle eivät

kelvanneet mitkään kiihottavat ruuat; hän piti pitkät puheet eri

ruokalajien terveellisyydestä, ja jos paistissa oli hänen mielestään

liiaksi suolaa tahi pippuria, käski hän sen viemään takaisin. Vielä

arempi hän oli ilmanvedolle, hän pelkäsi sitä kuin ruttoa ja haukkui

koko ravintolan väen silmät korvat täyteen, jos jokin ovi oli jäänyt

raolleen. Sen lisäksi hän oli niin saita, ettei antanut kuin kaksi

souta viinurille seitsemän, kahdeksan francin ateriasta. Siitä

huolimatta hänen edessään vavistiin ja hyvin hänet tunnettiin Coupeaun

kanssa ulkobulevardeilla, Batignollesista Bellevilleen saakka. He

kävivät Batignollesin valtakadulla syömässä Caen'in makkaroita, joita

heille tarjottiin pienillä kuumilla lautasilla. Montmartren alapäässä

he löysivät koko korttelin parhaat simpukat _Bur-le-Duc'in_

ravintolasta. Kun he kiipesivät mäen päälle, _Galetten myllylle_

saakka, paistettiin siellä heille kaniini. Martyyrien kadulla

_Syreenin_ ravintolassa oli vasikan pää erikoisvetovoimana;

Clignancourt'in viertotiellä taas _Kultatien Leijonan_ ja

_Kahden Kastanjapuun_ ravintolat tarjosivat paistettuja

munuaisia, jotka oli viedä kielen mennessään. Mutta he kääntyivät

useimmiten vasemmalle, Bellevillen puolelle, missä heillä oli pöytä

varattuna _Bourgognen Viinitarhassa, Sinisessä Kellotaulussa_ ja

_Kapusiinimunkissa_; niissä he olivat niin tuttuja, että huoleti

saattoivat tilata mitä hyvänsä vaikka silmät kiinni. Näistä salaisista

retkistään he seuraavana päivänä puhuivat ainoastaan peitetyin sanoin

nälviessään Gervaisen perunoita. Toipa Lantier kerran erääseen

_Galetten Myllyn_ pensaikkoon naisenkin, jonka seuraan Coupeau

hänet jätti jälkiruokaa syömään.

Luonnollisesti ei voi yht'aikaa juhlia ja tehdä työtä. Niinpä kävikin,

että sen jälkeen kun hatuntekijä tuli taloon, levyseppä, joka jo

ennestäänkin laiskotteli kelpolailla, ei enää koskenutkaan

työkaluihinsa. Kun hän vielä milloin otti vastaan työtä, väsyttyään

laiskana vetelehtimiseen, niin toveri haki hänet käsiinsä työmaalta,

pilkkasi häntä pahanpäiväisesti tavatessaan hänet riippumassa

solmunuoransa päässä kuin mikäkin savustettu kinkku, ja huusi häntä

tulemaan alas ottamaan ryypyn. Silloin levyseppä aina heitti työnsä

siihen paikkaan ja alotti juomareissun, joka kesti päiviä ja viikkoja.

Vie sua pojat, sellaisia retkiä! Kaikki koko korttelin kapakat käytiin

läpi; aamuhumalaa haudottiin puolille päiville ja verestettiin

iltasella, jolloin ryypyt seurasivat toisiaan, kunnes viimeinen lasi

kallistettiin myöhään yöllä viimeisen kynttilän sammuessa. Hatuntekijä,

se heittiö, ei ollut koskaan mukana loppuun asti, vaan juotettuaan

toisen humalaan, hän jätti hänet omiin hoteisiinsa ja palasi yksin

kotiin, ollessaan itse hauskimmillaan. Hän otti kyllä myös aika

humalan, mutta sitä ei hänestä huomannut. Ainoastaan kun tunsi hänet

hyvästi, näki sen siitä, että hänen silmänsä kävivät pienemmiksi, ja

että hän tuli tungettelevaisemmaksi naisia kohtaan. Levyseppä sitä

vastoin kävi inhottavaksi; kun hän oli juonut vähänkin, ei hänestä enää

ollut mihinkään koko miehestä.

Marraskuun alkupuolella Coupeau joutui sellaiselle juomaretkelle, joka

päättyi kerrassaan kurjasti sekä hänelle että toisille. Edellisenä

päivänä hän oli saanut työtä. Lantier oli tällä kertaa täynnä hyviä

periaatteita; hän saarnasi työtä, sillä työ jalostaa ihmistä. Vieläpä

hän aamulla nousi ylös ennen päivännousua, lähti saattamaan ystäväänsä

työmaalle ja puhui vakavasti, kuinka hän hänessä kunnioitti työmiestä,

joka todella oli sen nimen arvoinen. Mutta päästyään _Pikku

Civetten_ kohdalle, joka juuri avattiin, he astuivat sisälle syömään

luumun ja ottamaan ryypyn, yhden ainoan ryypyn, juodakseen yhtenä

maljan lujan päätöksensä vahvistukseksi, että nyt oli elämä

parannettava. Vastapäätä tarjoilupöytää istui penkillä Paistikas

nojaten seinään, polttamassa piippuaan, huonotuulisen näköisenä.

-- Kas! Paistikaskos se täällä vetelehtii, sanoi Coupeau. Vai ei työ

maita?

-- Eipä tahdo maittaa, vastasi toveri venytellen raajojaan. Mestarit,

mokomat, nehän ne tahtovat tympäistä... Eilen erosin minäkin

työstäni... Yksiä lurjuksia ja roistoja koko joukkokunta.

Ja Paistikas otti vastaan luumuryypyn, joka hänelle tarjottiin. Sitä

kai hän olikin siinä odottamassa, että pääsisi osalliseksi toisten

viinoille. Mutta Lantier rupesi puolustamaan isäntiä; vastuksensa ne

oli heilläkin, siitä hänellä kyllä oli kokemusta, kun itse oli ollut

työnantajana. Kaunista joukkiota ne olivat työmiehetkin! Aina

juopottelemassa! Laiskoja vetelyksiä, jotka jättivät työnsä keskellä

tilausta ja ilmestyivät takaisin, vasta kun rahat oli lopussa. Hänellä

oli esimerkiksi ollut muudan pieni picardilainen, joka tuhlasi

ajureihin kaikki, mitä irti sai; heti kun hän oli nostanut viikon

palkkansa, oli hän lähtenyt ajelemaan ja viipynyt poissa päiväkausia.

Olikos sekin nyt työmiehelle sopivaa huvia? Sitten Lantier äkkiä kävi

isäntienkin kimppuun. Hän näki selvään kumpienkin viat ja sanoi

totuuden itsekullekin. Saastaista sukua he olivat perältäkin,

häpeämättömiä verenimijöitä, ihmissyöjiä. Hän voi, Jumalan kiitos!

nukkua hyvällä omallatunnolla, sillä hän oli aina kohdellut työmiehiään

ystävänä eikä ollut tahtonut heidän hiellään ansaita miljoonia kuten

toiset.

-- Lähdetäämpäs nyt, poikaseni, sanoi hän kääntyen Coupeaun puoleen.

Täytyy lopettaa ajoissa, ettei tulla liian myöhään.

Paistikas lähti, kädet riipuksissa, heidän kanssaan. Ulkona päivä

tuskin vielä sarasti, hämärä pilvinen päivä; edellisenä päivänä oli

satanut, ilma tuntui hyvin lauhkealta. Kaasuliekit oli vasta

sammutettu; katu oli vielä hämärän peitossa ja täyttyi Pariisia kohti

rientäväin työmiesten jalkojen töminästä. Coupeau astui työkalulaukku

olalla kerskuvan näköisenä kuten mies, joka kerrankin on sattunut

tekemään päätöksen pysyä lujana. Hän kääntyi ympäri ja kysyi:

-- Paistikas, tahdotko sinä työtä? Isäntä pyysi minua toimittamaan

jonkun toverin, jos voisin.

-- Ei kiitoksia, vastasi Paistikas, minä lopettelen vielä

joutenoloani... Esitäppäs asiasi Saappaalle, joka eilen etsi työtä...

Odotappas, Saapas onkin luultavasti tuolla sisällä.

Ja kun he saapuivat kadun alapäähän, huomasivat he todellakin Saappaan

ukko Colomben luona. Aikaisesta hetkestä huolimatta loisti tulet jo

Ansan ikkunoista, joiden luukut oli avattu. Lantier jäi ovelle

kehottaen Coupeauta pitämään kiirettä, sillä heillä ei ollut enää kuin

parhaiksi kymmenen minuuttia aikaa.

-- Kuinka? Vai aijot sinä mennä sen kärilään Bourguignon'in luokse!

huusi Saapas, kun levyseppä oli toimittanut hänelle asiansa. Ei minua

enää narrata siihen pesään! Ennemmin panen hampaat naulaan vaikka ensi

vuoteen asti... Mutta et sinä veli veikkoseni viivy siellä kolmeakaan

päivää, sen minä sinulle sanon!

-- Ihan todella! kurjin paikka maailmassa... Sieltä ei pääse

hievahtamaankaan. Mestari on alituiseen niskassa. Entäs kohtelu sitten,

emäntä haukkuu juopoksi, ja puodissa on kielletty syljeksimästä. Minä

lähdin sieltä hiiteen heti ensimäisenä iltana.

-- Olipa hyvä, että varotit minua. Ei siellä minunkaan luuni ennätä

vanheta... Saahan häntä koettaa tänä päivänä; mutta jos isäntä minua

suututtaa, niin minä otan häntä niskasta kiinni ja painan koreasti

istumaan akkansa selkään, ymmärrätkös!

Levyseppä puristi toverin kättä kiittääkseen häntä hyvistä

tiedonannoista, ja teki jo lähtöä, mutta silloin Saapas suuttui. Piru

vieköön! saiko Bourgignon muka estää heitä ottamasta ryyppyä? Eivätkö

he muka enää sitten olleetkaan miehiä puolestaan? Mestari voi hyvin

odottaa viisi minuuttia. Ja Lantier'kin tuli sisälle ottamaan ryypyn ja

siinä he nyt neljän miehen seisoivat tiskin ääressä. Saapas, jonka

kengät olivat läntässä, pusero liasta mustana ja lakki reuhka

takaraivolla, mellasti kovasti ja pyöritti silmiään ikäänkuin hän olisi

ollut Ansan isäntä. Hänet oli julistettu juomarien keisariksi ja

sikojen kuninkaaksi, kun hän oli syönyt eläviä sontiaisia ja purrut

kissan raatoa.

-- Kuulkaapas, te sen kitupiikki! huusi hän ukko Colombelle, antakaapas

mulle sitä keltaista, sitä ensimäisen numeron aasinkustanne.

Ja kun ukko Colombe, joka kalpeana ja tyynenä seisoi tiskinsä takana,

sininen neulottu takki päällä, oli täyttänyt neljä lasia, niin nämä

herrat tyhjensivät ne yhdellä kulauksella, ettei neste ennättäisi

väljähtyä.

-- Tuntuu se yhtä kaikki hyvältä mennessään, murahti Paistikas.

Se saakelin Saapas kertoi nyt hullunkurisen jutun. Perjantaina hän oli

ollut niin humalassa, että toverit olivat kitanneet piipun kiinni hänen

suuhunsa kourallisella kipsiä. Toinen siitä olisi jo heittänyt

henkensä, mutta hän sen kesti iltikseen, vieläpä siitä ylpeilikin.

-- Eivätkö herrat tahdo lisää? kysyi ukko Colombe käheällä äänellään.

-- Tietysti, kaatakaapa toiset lasit, sanoi Lantier. Nyt on minun

vuoroni.

Nyt alettiin puhua naisista. Paistikas oli viime pyhänä käynyt akkansa

kanssa Montrougessa tätinsä luona. Coupeau kysyi kuulumisia _Intian

kapsäkistä_ eräästä Chaillot'n pesulaitoksesta, jonka omistajatar

oli hyvin tuttu talossa. Oltiin juuri aikeissa ryypätä, kun Saapas

huomasi Goujet'n ja Lorilleux'n, jotka menivät ohitse, ja huusi heitä

tulemaan sisälle. He tulivat ovelle asti, mutta eivät suostuneet

astumaan sisälle. Seppä ei sanonut olevansa minkään juonnin tarpeessa.

Ketjuntekijä, joka vilusta väristen puristi taskussaan isännälle

vietäviä kultaketjuja, ryki ja estelihe sanoen, että yksi tippakin

viinaa pani hänet jo kellelleen.

-- Tekopyhiä nahjuksia! murisi Saapas. Mahtavat nurkkapielissä

ryypeksiä.

Ja pistettyään nokkansa lasiinsa ärjäsi hän ukko Colombelle:

-- Kuuleppas, sinä myrkkymestari, sinä olet vaihtanut pulloja!... Älä

luulekaan voivasi minua puijata sekotuksillasi!

Päivä oli jo siksi valjennut, että Ansan isäntä sammutti kaasun.

Coupeau puolusti lankoaan sillä, että hän todellakaan ei sietänyt

mitään väkeviä, mikä oikeastaan ei ollut hänelle rikokseksi luettava.

Hänestä oli seppäkin oikeassa, sillä sehän oli pidettävä onnena, ettei

milloinkaan janottanut. Ja hän puhui taas työhön lähdöstään, mutta

Lantier selitti hänelle mahtipontisesi, mitä hyvä tapa vaati: hänen oli

ainakin vuorostaan tarjottava ryyppy toisille, ennenkuin livisti

tiehensä; ystäviä ei käynyt noin vaan raukkamaisesti hylkääminen,

vaikka olikin menossa täyttämään velvollisuuttaan.

-- Aikookohan hän vielä kauvankin jaaritella meille työstään! huusi

Saapas.

-- Se on siis herran vuoro? kysyi ukko Colombe Coupeaulta.

Tämä maksoi ryypyt. Sitten tuli Paistikkaan vuoro. Hän kumartui

supattamaan jotakin isännän korvaan, mutta tämä pudisti eväten

päätänsä. Saapas ymmärsi ja alkoi taas syytää haukkumisia ukko Colombe

tomppelille. Kuinka! hänen laisensa vanha rämä uskalsi kohdella

huonosti toveria! Kaikki kapakoitsijathan antoivat velaksi! Mokomaan

hornanreikään pitikin joutua häväistäväksi! Isäntä pysyi tyynenä,

huojutteli ruumistaan, nojaten isot nyrkkinsä tiskin reunaan, ja sanoi

kohteliaasti:

-- Lainatkaa rahaa herralle, sehän on yksinkertaisempaa.

-- Piru vie! Sen teenkin, kyllä minä hänelle lainaan, karjui Saapas.

He! Paistikas, paiskaa rahat sen nylkyrin kitaan!

Päästyään kerran vauhtiin hän viskasi vihansa Coupeaun laukkuun, jota

tämä yhä vielä piti olallaan, ja kääntyen levysepän puoleen hän jatkoi:

-- Sinä näytät ihan imettäjältä. Heitä hiiteen tuo kapalovauvasi. Sehän

painaa sinut köyryselkäiseksi.

Coupeau epäröi hiukan, mutta sitten hän rauhallisesti laski laukkunsa

maahan, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä kypsän harkinnan perästä, ja

sanoi:

-- Nyt onkin jo liian myöhä. Saatanhan minä mennä Bourgignon'in

luo aamiaisen jälkeenkin. Sanon syyksi, että eukollani oli

vatsanväänteitä... Kuulkaapas, isä Colombe, minä jätän työkaluni tämän

penkin alle ja käyn hakemassa ne puolen päivän aikaan.

Lantier nyökäytti päätään hyväksyen tämän toimenpiteen. Työtä on

tehtävä, siitä ei ole epäilemisiäkään; mutta kun on ystävien seurassa,

niin kohteliaisuus käy ennen kaikkea. Laiskottelun halu oli heitä

vähitellen kutkutellut ja herpaissut, niin että kaikki neljä seisoivat,

kädet veltosti riipuksissa, ja katsoivat kypsyvästi toisiinsa. Ja

päästyään siitä selville, että heillä nyt oli viisi tuntia jouten oloa

edessään, he yht'äkkiä laskivat remuavan ilonsa valloilleen,

mukkiloivat toisiaan ja ulvoivat toisilleen helliä sanoja vasten

naamaa. Varsinkin Coupeau tunsi mielensä keventyneeksi ja nuortuneeksi

ja kutsui toisia »vanhoiksi viinaveikoikseen». Otettiin vielä ryyppy

mieheen kaulan kostukkeeksi; sitten mentiin _Aivastelevaan

Kirppuun_, pieneen kapakkaan, jossa oli biljardi. Hatuntekijä

nyrpisti alussa nenäänsä, sillä se ei ollut juuri erittäin siisti

paikka; viinakin maksoi siellä vain yhden francin litra, ja biljardi

oli niin tahmea liasta, että pallot siihen tarttuivat kiinni kuin

liistariin. Mutta kun peli kerran oli saatu alkuun, niin Lantier, joka

oli taitava pelaaja, sai takaisin pirteytensä ja hyvän tuulensa

väännellessään ruumistaan pallojen ja kepin liikkeiden mukaan.

Kun aamiaisen aika tuli, sai Coupeau mainion päähänpiston. Hän löi

polviinsa huutaen:

-- Mennäänpäs hakemaan Janoa. Minä tiedän missä hän on työssä...

Viedään hänet syömään voissa paistettuja vasikanjalkoja muori Louis'n

luo.

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Niin, olisipa luullut Janolle,

liikanimeltä Sammumaton, kelpaavan voissa paistettujen vasikanjalkojen.

Ja niin sitä lähdettiin. Kadut olivat likaiset, ja sataa tihuutti

hienostaan, mutta miehillä oli ollut jo liian kuuma sisällä tunteakseen

tätä hienoa kastetta raajoissaan. Coupeau vei heidät Marcadet-kadun

naulatehtaalle. Kun he saapuivat sinne, runsaasti puoli tuntia ennen

työn päättymistä, antoi levyseppä eräälle katupojalle kaksi souta ja

käski hänen mennä sisälle sanomaan Janolle, että hänen akkansa oli

sairaana ja pyysi häntä heti tulemaan luokseen. Seppä ilmestyikin

paikalla hoippuen hyvätuulisen näköisenä, sillä hän näytti vainuavan,

että oli tulossa aikamoinen juominki.

-- Vai te täällä olettekin, sen junkkarit! sanoi hän heti, kun huomasi

heidät kätkeytyneinä erään portin taakse. Johan minä sen tunsin

nokassani... No, mitäs hyvää teillä on tiedossa?

Muori Louis'n luona imeksittiin vasikanjalkojen pieniä luita ja haukkua

naposteltiin taas isäntiä. Jano, liikanimeltä Sammumaton kertoi, että

hänen tehtaallaan oli kiireellinen tilaus suoritettavana. Silloin ei

isäntä ollut kovin tarkka neljännestunnista; vaikka oltiinkin poissa

huudosta, niin siivolla hän siltä pysyi, sai kiittää onneaan, kun sai

työmiehensä myöhemminkin takaisin. Sitä vaaraa ei ollut olemassakaan,

että kukaan isäntä koskaan uskaltaisi erottaa työstään Janon,

liikanimeltä Sammumaton, sillä nykymaailman aikaan ei ollut

löydettävissä enää hänen vertaisiaan työmiehiä. Vasikanjalkojen jälkeen

syötiin munakasta. Jokainen joi litransa viiniä. Muori Louis tuotti

viininsä Auvergnestä, veripunaista viiniä, jota olisi voinut veitsellä

leikata. Elämä alkoi tuntua hauskalta, ruvettiin innostumaan.

-- On se koko kiusanhenki, se minun isäntäni! huusi Jano jälkiruokaa

syötäessä. Eikös se riivattu näet ole asettanut kelloa pajaansa. Kello,

sehän on olemassa orjia varten... Mutta soikoon! Piru minut periköön,

jos minut vielä tänään tavataan alasimen ääressä! Viisi päivää olen

ollut ahkerassa työssä, niin että kannattaa sitä nyt tasatakin... Jos

hän rupeaa minulle mukisemaan, niin minä näytän hänelle, mikä on mikä.

-- Minun täytyy erota teistä, sanoi Coupeau tärkeän näköisenä, minä

lähden työhön. Niin, olen vannonut vaimolleni... Pitäkää te vain

lystiä, tiedättehän, että minä hengessä olen teidän kanssanne.

Toiset häntä pilkkasivat, mutta hän näytti niin päättäväiseltä, että

kaikki lähtivät häntä saattamaan, kun hän sanoi menevänsä noutamaan

työkalujaan ukko Colomben Ansasta. Hän otti laukkunsa penkin alta ja

asetti sen eteensä siksi aikaa kun otettiin eroryypyt. Kello yhden

aikaan seuralaiset vielä tarjosivat vuoroon ryyppyjä toisilleen.

Silloin Coupeau kyllästymistä osottavalla liikkeellä vei työkalunsa

takaisin penkin alle; ne olivat hänen tiellään, hän ei voinut lähestyä

tiskiä kompastumatta niihin. Olisi ollut kovin noloa lähteä kesken

pois, ennättihän hän vielä seuraavanakin päivänä mennä Bourgignon'in

luokse. Toiset neljä, jotka väittelivät palkkakysymyksistä, eivät

ensinkään hämmästyneet, kun levyseppä pitemmittä selvityksittä ehdotti,

että lähdettäisiin hiukan jalottelemaan bulevardeille. Sade oli

lakannut. Kävelyretki rajottui siihen, että he kädet riipuksissa

astuivat peräkkäin pari sataa askelta; he eivät enää keksineet mistä

puhua, sillä raitis ilma tuntui heistä oudolta, eivätkä he viihtyneet

ulkona. Hitaasti, tarvitsematta edes kyynäspäällään nykäistä toisiaan,

he vaistomaisesti nousivat takaisin päin Poissonniers-katua ja astuivat

sisälle François'n viinikauppaan ottamaan kulauksen pullosta. He olivat

todellakin sen tarpeessa virkistyksekseen. Kadulla kävi mieli kovin

surulliseksi; siellä oli lokaa niin paksulta, ettei olisi hennonut

heittää ulos edes poliisiakaan. Lantier työnsi toverit pieneen

kamariin, ahtaaseen putkaan, johon ei mahtunut kuin yksi pöytä, ja

jonka himmeäruutuinen lasiseinä erotti yhteisestä salista. Tavallisesti

hän tahtoikin istua yksityisessä huoneessa, sillä siellä sai ottaa

humalan herättämättä ihmisten huomiota. Eikös täällä ollut hyvä olla?

Sai olla ihan kuin kotonaan, vieläpä ottaa unetkin, jos ketä halutti.

Hän tilasi sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja silmäili sitä

kulmakarvat rypyssä. Coupeau ja Saapas olivat alkaneet lyödä korttia.

Kaksi litran pulloa ja viisi lasia oli pöydällä.

-- No? mitäs se tuo paperi tietää? kysyi Paistikas hatuntekijältä.

Hän ei vastannut heti. Sitten hän sanoi nostamatta silmiään lehdestä:

-- Minä luen edustajakamarista. On siinäkin tasavaltalaisia, neljän

soun miehiä, senkin vietäviä tyhjäntoimittajia koko vasemmisto! Ei

suinkaan kansa ole valinnut heitä pehmoisia puhumaan!... Tuokin tuossa

on olevinaan oikeauskoinen ja hännystelee kumminkin ministereitä, niitä

roistoja! Jos minä olisin edusmiehenä, niin minä nousisin puhujalavalle

ja sanoisin: Haistakaa hapan! Niin, en sen enempää, se on minun

mielipiteeni!

-- Oletteko kuulleet että Badinguet[6] on tapellut akkansa kanssa koko

hovinsa nähden, kertoi Jano, liikanimeltä Sammumaton. Ihan todella,

panen vaikka pääni panttiin. Ja ihan tyhjästä riitaannuttuaan.

Badinguet oli humalassa.

-- Jättäkää meidät rauhaan politiikaltanne! Lukekaa ennemmin murhista,

se on paljon hauskempaa, huusi levyseppä, jatkaen korttipeliään.

Lasit tyhjennettiin. Lantier alkoi lukea ääneen:

»Pöyristyttävä rikos on pannut kauhun valtaan Gaillon'in kunnan

(Seine-et-Marne'n departementissa). Poika on lyönyt lapiolla isänsä

kuoliaaksi, ryövätäkseen häneltä kolmekymmentä souta...»

Kaikilta pääsi kauhistuksen huuto. He olisivat tahtoneet mielellään

olla katsomassa, kun se mies tehtiin päätä lyhemmäksi! Ei, mestaus ei

riittänyt; hänet olisi pitänyt hakata pieniksi palasiksi.

Lapsenmurhajuttu sai niinikään heidän luontonsa nousemaan: mutta

hatuntekijä piti siveellisen käsityksensä mukaan naisen puolta, pannen

koko syyn hänen viettelijänsä niskoille; sillä jos jokin miesroikale ei

olisi hankkinut poikaa tyttö paralle, ei tämä olisi voinut sitä

surmata. Mutta aivan haltioihinsa tulivat he, kun luettiin urosteoista,

joita markiisi T---- oli suorittanut tullessaan kello kahden aikaan

aamulla eräästä tanssipaikasta ja puolustautuessaan kolmea voroa

vastaan Invalidien bulevardilla; riisumatta edes hansikkaitaan

hän oli selviytynyt kahdesta ensimäisestä rosvosta iskemällä heitä

päällään vatsaan, ja kolmannen hän oli korvanlehdestä taluttanut

poliisivartioon. Silläpä oli vasta lujat näpit! Vahinko, että hän oli

aatelismies!

-- Kuulkaapas tätä, jatkoi Lantier. Tässä tulee ylhäisön uutisia.

»Bretigny'n kreivitär naittaa vanhimman tyttärensä nuorelle Valançayn

paroonille, Hänen Majesteettinsa ajutantille. Morsiuslahjojen joukossa

on yli kolmensadantuhannen francin edestä pitsiä...»

-- Mitä se meitä liikuttaa, keskeytti Paistikas. Ei heidän paitansa

väriä kysytä... Olkoonpa tytöllä vaikka kuinka paljon pitsejä, niin

samasta reiästä hänen on katseltava kuuta kuin muidenkin.

Kun Lantier näytti aikovan jatkaa lukuaan, niin Jano, liikanimeltä

Sammumaton, tempasi häneltä lehden ja istuutui sen päälle sanoen:

-- Ohoh, jo riittää!... Siinä sillä on lämmin... Ei paperi muuhun

kelpaakaan.

Sillä välin Saapas, joka tarkasteli korttejaan, iski voitonriemulla

nyrkkinsä pöytään, hän oli voittanut.

-- Saat pyyhkiä partaasi, huusivat toiset Coupeaulle.

Tilattiin kaksi litraa lisää. Lasit eivät enää saaneet seista tyhjinä.

Viini alkoi nousta miesten päähän. Kello viiden tienoossa elämä rupesi

jo käymään inhottavaksi, jonka tähden Lantier pysyi vaiti ja aikoi

salaa livahtaa tiehensä; niin pian kuin alettiin huutaa ja kaataa

viiniä maahan, ei se häntä enää huvittanut. Coupeau nousi juuri ylös

tehdäkseen juomarien ristinmerkin. Silloin hatuntekijä käyttäen

hyväkseen melua, joka seurasi tätä temppua, rauhallisesti astui ovesta

ulos. Toverit eivät edes huomanneetkaan hänen lähtöään. Hänkin oli jo

aikalailla päissään. Mutta ulkona humala haihtui tuuleen; hän saavutti

pian entisen vakavuutensa ja palasi rauhallisesti puotiin, jossa kertoi

Gervaiselle, että Coupeau oli ystävien seurassa.

Kaksi päivää kului. Levyseppää ei kuulunut kotiin palaavaksi. Hän

vierteli lähiseudun kapakoissa, mutta ei tiedetty tarkalleen,

missä. Jotkut kumminkin sanoivat nähneensä hänet muori Baquet'n

luona, _Perhosessa_ ja _Rykivässä veitikassa_. Mutta toiset

vakuuttivat hänen olleen yksin, jota vastoin toiset olivat tavanneet

hänet seitsemän tai kahdeksan samallaisen juopporentun seurassa.

Gervaise kohautti olkapäitään näyttäen taipuvan kohtaloonsa. Jumala

paratkoon! Piti kai siihenkin tottua! Hän ei lähtenyt juoksemaan

miehensä perästä; vaikka hän huomasikin hänet jossakin viinikaupassa,

niin hän kiersi toista tietä, ettei vain suututtaisi häntä; ja hän

odotti hänen kotiin tuloaan kuunnellen yöllä, eikö kuuluisi hänen

kuorsaustaan oven takaa. Coupeau makasi milloin missäkin,

rikkatunkiolla, jollakin penkillä, tyhjällä rakennustontilla tai

suorastaan katuojassa. Seuraavana aamuna hän vielä kohmelossa edellisen

päivän juopottelusta lähti uudelle juomaretkelle, otti ensin pieniä

naukkuja lohdutuksekseen, sitten neljänneksiä ja litroja toveriensa

kanssa, häipyi välillä heidän seurastaan, mutta löysi heidät taas

hurjissa juomingeissa, joista hän palasi pää niin täynnä, että järki

seisoi kokonaan ja kadut tanssivat hänen silmissään; yö pimeni ja päivä

valkeni humalan ja kohmelon vaihdellessa. Siitä tuli loppu, vasta kun

hän sai maatuksi niin kauvan, että humala kokonaan haihtui. Gervaise

lähti kumminkin toisena päivänä kuulustamaan häntä ukko Colomben

Ansasta; Coupeau oli nähty siellä viisi eri kertaa, muuta tietoa ei

Gervaiselle voitu antaa; ja voimatta ryhtyä mihinkään hänen täytyi

tyytyä siihen, että vei kotiin miehensä työkalut, jotka olivat jääneet

penkin alle.

Nähdessään illalla pesijättären ikävissään, ehdotti Lantier, että he

yhdessä menisivät kahvilakonserttiin saadakseen viettää hauskan hetken.

Gervaise ei ensin suostunut, hän ei ollut sillä päällä, että olisi

tehnyt mieli nauraa. Muuten hän ei olisi pannut vastaan, sillä

hatuntekijän tarjous tuntui hänestä niin rehelliseltä, ettei hän voinut

epäilläkään hänellä olevan petosta mielessä. Lantier näytti ottavan

osaa hänen onnettomuuteensa ja osottautui todellakin isälliseksi.

Coupeau ei ollut vielä koskaan ollut poissa kahta yötä perätysten.

Gervaise ei saanut rauhaa, vaan kävi ainakin joka kymmenes minuutti

silitysrauta kädessä kurkistamassa ovelta molempiin suuntiin, eikö

hänen miestään näkyisi tulevaksi. Hän sanoi, että hänellä oli semmoinen

levottomuus jaloissaan, ettei hän kestänyt yhdessä kohden. Voisihan

Coupeau taittaa jäsenensä, kaatua ja jäädä hevosmiesten jalkoihin;

sittenpähän hänestä pääsisi. Gervaise ei näet sanonut olevan

sydämessään jäljellä vähintäkään ystävyyttä mokomata renttua kohtaan.

Mutta yhtä kaikki oli kiusallista olla alituisessa epätietoisuudessa,

tuliko hän kotiin, vai ei. Ja kun kaasut sytytettiin ja Lantier

uudestaan puhui hänelle konserttiin lähdöstä, niin hän suostui.

Tuhmahan hän olisi ollut, jos olisi kieltäytynyt huvista, kun hänen

miehensä jo kolme päivää oli viettänyt sellaista elämää, kuin jokainen

olisi ollut viimeinen. Kun kerran toinen ei tullut takaisin, niin

mitäpä hänkään pysymään kotona? Hänestä nähden sai vaikka koko hökkeli

palaa, jos tahtoi. Hän olisi kernaasti itse pistänyt sen tuleen, niin

häntä alkoi tämä elämä kyllästyttää.

Päivällinen syötiin kiireesti. Lähtiessään hatuntekijän käsipuolessa,

kahdeksan aikaan, pyysi Gervaise muori Coupeauta ja Nanata heti

menemään makuulle. Puoti suljettiin. Hän meni pihaoven kautta ja antoi

avaimen rouva Bochelle ja pyysi häntä olemaan hyvän ja toimittamaan

hänen miehensä makuulle, jos se sika tulisi kotiin. Hatuntekijä odotti

häntä porttikäytävässä, hienot vaatteet päällä, viheltäen laulun

säveltä. Gervaisellä oli silkkileninkinsä. He astuivat hiljakseen

katukäytävää pitkin, nojaten toisiinsa, ja kun puotien ikkunoista valo

lankesi heihin, näyttivät he hymyillen puhelevan keskenään puoliääneen.

Kahvilakonsertti oli Rochechouart'in bulevardin varrella vanhassa,

pienessä kahvilassa, jota oli laajennettu pihan puolelle tehdyllä

lautakatoksella. Sisäänkäytävää valaisi rivi ovelle ripustettuja

värillisiä lasilyhtyjä. Pitkiä ohjelmailmoituksia oli liimattu

puulaatoille ja asetettu maahan katukäytävän reunaa vasten.

-- Tässä se nyt on, sanoi Lantier. Tänä iltana esiintyy ensi kerran

kuplettilaulajatar, neiti Amanda.

Mutta hän huomasi Paistikkaan, joka myös oli lukemassa ilmotusta.

Paistikkaalla oli toisessa silmäkulmassa mustelma muistona jostakin

edellisenä päivänä saamastaan nyrkin iskusta.

-- Missäs Coupeau on? kysyi hatuntekijä katsellen ympärilleen. Coupeau

on siis teistä häipynyt?

-- Aikoja sitten, eilen jo, vastasi toinen. Muori Baquet'n luota

lähdettäessä alkoivat nyrkit heilua. Minä en pidä käsirysystä... Muori

Baquet'n viinurin kanssa syntyi näet riita yhdestä litrasta, jonka hän

tahtoi maksattaa kahdesti... Silloin minä luikin tieheni ja olen nyt

ottanut sievoiset unet.

Häntä haukotti vieläkin, vaikka hän oli nukkunut kymmenen tuntia.

Muuten hän oli kokonaan selvinnyt humalastaan, mutta tylsän näköinen,

risainen takki täynnä untuvia; sillä hän oli nähtävästi maannut

vaatteet päällä.

-- Ja te ette tiedä, missä minun mieheni on? kysyi pesijätär.

-- En ensinkään... Kello oli viisi, kun me lähdimme muori Baquet'n

luota... Hän taisi lähteä katua alaspäin. Niin, luulenpa nähneeni hänen

menevän sisälle _Perhoseen_ erään ajurin kanssa... Kyllä ihminen

on sentään hullu! Olisi valmis vaikka tappamaan toisen!

Lantier ja Gervaise viettivät hyvin hauskan illan kahvilakonsertissa.

Yhdentoista aikaan, kun ovet suljettiin, palasivat he jalan kotiin

pitämättä kiirettä. Ilma tuntui kylmähköltä, ihmiset poistuivat

parvissa, joukossa oli tyttöjä, jotka olivat tikahtua naurusta puiden

varjossa, kun miehet heitä kovin läheltä huvittivat. Lantier hyräili

yhtä neiti Amandan lauluista: _Nenääni se kutkuttaa_. Gervaise oli

hilpeällä tuulella, ikäänkuin humalassa, ja yhtyi loppusäkeeseen.

Hänellä oli ollut hyvin kuuma. Sen lisäksi ne kaksi lasia, jotka hän

oli juonut, ynnä tupakansavu ja yhteen sulloutuneen väkijoukon haju

olivat ruvenneet hänen mieltään kääntämään. Mutta varsinkin oli neiti

Amanda jäänyt elävästi hänen mieleensä. Gervaise ei olisi itse koskaan

uskaltanut näyttäytyä niin alastomana yleisölle. Mutta totuuden nimessä

täytyi tunnustaa, että sillä naisella oli kadehdittavan hieno hipiä. Ja

hän kuunteli aistillisella uteliaisuudella, kun Lantier kertoi

yksityisseikkoja kysymyksessä olevasta henkilöstä, aivan kuin hän olisi

ollut kahden kesken hänen kanssaan lukemassa hänen kylkiluitaan.

-- Kaikki nukkuvat, sanoi Gervaise soitettuaan kolme kertaa, ennenkuin

Bochelaiset vetivät portin salvan auki.

Vihdoin se aukesi, mutta porttikäytävä oli pimeä, ja kun hän koputti

porttikamarin ikkunaan pyytääkseen avaintaan, huusi portinvartijan

vaimo hänelle unimielissään jotakin, josta hän aluksi ei ymmärtänyt

mitään. Viimein hän sai selville, että poliisi Poisson oli tuonut

Coupeaun kotiin surkeassa tilassa, ja että avain luultavasti oli

ovellaan.

-- Turkanen! murisi Lantier, kun he olivat tulleet sisälle, mitähän se

on täällä tehnyt? Ihanhan täällä läkähtyy.

Tosiaankin siellä haisi kovasti. Gervaise, joka haki tulitikkuja, astui

johonkin märkään. Kun hän oli saanut sytytetyksi kynttilän, kohtasi

heitä ihana näky. Coupeau oli antanut ylen; kamari oli täynnä

oksennusta; vuode oli siitä tahmeana, samoin matto ja piironki, jolle

sitä oli räiskynyt. Sen lisäksi Coupeau oli pudonnut sängystä, johon

Poisson luultavasti oli hänet heittänyt. Siinä hän maata rötkötti kuin

sika rapakossaan, kuorsaten suu auki, ja hänen henkensä haisi kuin

rutto; toinen poskikin oli ryvettynyt, ja hänen jo harmaantuneet

hiuksensa viruivat keskellä pään ympärille levinnyttä lätäkköä.

-- Voi, sitä sikaa, sitä sikaa! hoki Gervaise inhoten, epätoivoissaan.

Hän on ryvettänyt kaikki paikat... Ei koirakaan olisi tehnyt tämmöistä

siivoa, koiran raatokaan ei ole niin saastainen.

Kumpikaan ei uskaltanut liikkua, sillä he eivät tienneet mihin laskea

jalkansa. Koskaan ei levyseppä ollut tullut kotiin niin päissään eikä

hän vielä milloinkaan ollut ryöjännyt kamaria sillä tavalla. Niinpä

tämä näky antoikin kovan iskun niille tunteille, joita hänen vaimollaan

vielä saattoi olla häntä kohtaan. Kun Coupeau tätä ennen oli tullut

kotiin hilppaviinassa tai toisella kymmenellä, ei Gervaise ollut siitä

pahastunut eikä se ollut häntä inhottanut. Mutta tällä kertaa, tämä oli

jo liikaa, hänen sydämensä nousi sitä vastaan. Hän ei olisi tahtonut

kajota häneen pihdilläkään. Pelkkä ajatus, että tuon rutjakkeen nahka

koskisi hänen ihoonsa, pöyristytti häntä, ikäänkuin häntä olisi

vaadittu heittäytymään pitkäkseen pahan taudin runteleman, kuolleen

ruumiin viereen.

-- Täytyy minun kuitenkin käydä makuulle, sanoi hän. Enhän minä voi

palata makaamaan kadulle... Parasta kai on astua hänen ylitsensä.

Hän koetti harpata juopuneen ylitse, mutta hänen täytyi ottaa kiinni

piirongin nurkasta, ettei olisi livennyt oksennukseen. Coupeau tukki

kokonaan pääsyn sänkyyn. Silloin Lantier, jota hiukan nauratti, kun hän

näki, ettei Gervaise sinä yönä voinut nukkua omalla korvatyynyllään,

tarttui hänen käteensä sanoen matalalla ja hehkuvalla äänellä:

-- Gervaise ... kuule, Gervaise...

Mutta Gervaise oli ymmärtänyt, riuhtaisihe irti tyrmistyneenä, ja sanoi

sinutellen häntä hänkin puolestaan, kuten muinoin:

-- Ei, jätä minut... Minä pyydän sinua, Auguste, mene omaan

kamariisi... Kyllä minä tulen täällä toimeen, minä nousen sänkyyn

jalkopäästä...

-- Gervaise, kuule nyt, elä nyt joutavia ... hoki Lantier. Täällä

haisee liian pahalta, et sinä voi jäädä tänne... Tule. Mitä sinä

pelkäät? Ole huoleti, ei hän kuule mitään!

Gervaise taisteli vastaan, pudisti päätään epäävästi, päättävästi.

Ikäänkuin näyttääkseen, että hän aikoi jäädä sinne, hän hädissään

riisui päältään, heitti silkkihameensa rajusti tuolille. Siinä hän

seisoi, ainoastaan paita ja alushame päällä, kokonaan valkoisena, kaula

ja käsivarret paljaina. Se oli hänen oma sänkynsä, vai miten? Hän

tahtoi maata omassa sängyssään. Kaksi kertaa hän koetti vielä löytää

puhdasta kohtaa, josta pääsisi sänkyynsä. Mutta Lantier ei hellittänyt,

vaan otti häntä kiinni vyötäisistä kuiskaten hänelle sanoja, joiden

tarkotus oli sytyttää hänen verensä tuleen. Voi, mihin asemaan hän oli

joutunut! Edessään hänellä oli oma miesroikaleensa, joka esti häntä

kunniallisesti painautumasta oman peittonsa alle, ja takanaan toinen

hävytön lurjus, jolla ei ollut muuta mielessä, kuin käyttää hyväkseen

hänen onnettomuuttaan saadakseen hänet uudestaan pauloihinsa! Kun

hatuntekijä korotti ääntään, pyysi hän häntä vaikenemaan. Ja hän

kuunteli kurottaen korvaansa huonetta kohden, jossa Nana ja muori

Coupeau makasivat. Tyttö ja mummo luultavasti nukkuivat, sillä sieltä

kuului raskasta hengitystä.

-- Auguste, päästä minut, sinä vielä herätät heidät, sanoi Gervaise,

kädet ristissä. Ole järkevä. Toisen kerran, muualla... Ei täällä, ei

tyttäreni nähden...

Lantier ei puhunut enää mitään, hymyili vain: ja hän suuteli häntä

hitaasti korvalle, samoin kuin muinoin, kiihottaakseen ja huumatakseen

häntä. Silloin Gervaiseltä voimat herposivat, hän tunsi verensä

kohisevan, ja ankara väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Kumminkin hän

astui vielä askelen yrittäen lähestyä sänkyä. Mutta hänen täytyi

peräytyä. Se ei ollut mahdollista, häntä vastaan löi niin inhottava

löyhkä, että hän oli itsekin antaa ylen lakanoilleen. Coupeau makasi

viinan voittamana, sikeästi kuin höyhenpatjalla, hautomassa humalaansa,

jäsenet jäykkinä kuin kuolleella, ja suu väärässä. Vaikka koko katu

olisi tullut sisälle syleilemään hänen vaimoansa, niin ei yksikään

karva hänen ruumiissaan olisi liikahtanut.

-- Minkäs minä sille mahdan? änkytti Gervaise. Se on hänen syynsä. Minä

en voi... Voi, Herra Jumala! Voi, Herra Jumala! Hän karkottaa minut

omalta vuoteeltani, minulla ei ole enää vuodetta... Ei, minä en voi. Se

on hänen syynsä.

Hän vapisi aivan toistaitoisena. Ja juuri kun Lantier oli työntämässä

häntä kamariinsa, ilmestyi Nanan naama pienen kamarin lasiovelle. Tyttö

oli herännyt ja hiljaa noussut ylös paitasillaan, unesta kalpeana. Hän

katsoi isäänsä, joka virui oksennuksessaan; sitten hän jäi, kasvot

painettuina ruutua vasten, odottamaan, kunnes hänen äitinsä alushame

hävisi vastapäätä olevasta ovesta toisen miehen luokse. Hän oli hyvin

totinen, ja hänen suurissa silmissään paloi turmeltuneen lapsen

aistillinen uteliaisuus.