Puol' elotonna aamun tullen
Poloinen lapsi löydettiin.
-- Kaikenkinlaisia hylkiöitä niitä on naistenkin joukossa! sanoi rouva
Lorilleux suosionosotusten keskellä, Gervaise, Virginie ja rouva Boche
katsoivat toisiinsa. Eihän siitä tainnut sen pahempaa tullakaan?
Coupeau ja Lantier juttelivat edelleen katukäytävällä. He haukkua
napostelivat vielä toisiaan, mutta ystävällisesti. Äänen sävyssä oli
hyväilyn vivahdusta, vaikka he sanoivat toisiaan »perhanan
pässinpääksi». Kun ihmiset rupesivat heihin katsomaan, niin he alkoivat
hiljakseen kävellä vierekkäin edestakaisin, pitkin talon sivua. Heidän
keskustelunsa oli hyvin vilkasta. Äkkiä Coupeau näytti suuttuvan
uudestaan, ja toinen estelevän, kursailevan. Viimein levyseppä työnsi
Lantier'ta ja pakotti hänet puoliväkisin tulemaan puodin ovelle.
-- Minä vakuutan, että teen sen hyvästä sydämestä, huusi hän. Te juotte
lasin viiniä... Miehet on aina miehiä, vai mitä? Ainahan järkimiehet
voivat sovussa elää...
Rouva Lerat lopetti viimeisen kertaussäkeen, ja kaikki naiset yhtyivät
siihen nenäliinojaan hypistellen:
Laps orpo laps on hyvän Jumalan.
Laulajattarelle taputettiin kovasti käsiä, ja hän istuutui ollen
olevinaan vallan näännyksissä. Hän pyysi jotakin juotavaa, sillä hän
pani liian paljon tunnetta tämän laulun esitykseen, niin että hän aina
pelkäsi saavansa hermokohtauksen. Kaikkien silmät sillä välin
kiintyivät Lantier'hen, joka rauhallisesti oli istuutunut Coupeaun
viereen ja söi jo savoialaisen kaakun tähteitä, joita hän kastoi
viinilasiin. Paitsi Virginietä ja rouva Bochea ei kukaan tuntenut
häntä. Lorilleux'läiset vainusivat tosin, että jotakin oli hullusti
päin; mutta kun heillä ei ollut siitä mitään vannaa tietoa, niin he
eivät muuta voineet tehdä kuin näyttää loukkaantuneilta. Goujet, joka
oli huomannut Gervaisen mielenliikutuksen, katsoi karsaasti uuteen
tulokkaaseen. Kun syntyi kiusallinen äänettömyys, niin Coupeau sanoi
muitta mutkitta:
-- Hän on muudan vanha tuttava.
Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän jatkoi:
-- Kuulehan, käyppäs katsomassa, eiköhän siellä vielä olisi hiukan
lämmintä kahvia.
Gervaise katsoi vuoron perään toiseen ja toiseen aivan tyhmistyneenä.
Ensin, kun hänen miehensä oli työntänyt sisälle hänen entisen
rakastajansa, oli hän puristanut päänsä nyrkkiensä väliin, yhtä
vaistomaisesti kuin kovalla rajusäällä aina ukkosen jyrähtäessä. Se ei
tuntunut hänestä mahdolliselta, hän odotti seinien sortuvan ja
murskaavan alleen ihmiset. Mutta sitten, kun hän näki miesten istuvan,
ilman että edes musliiniverhotkaan liikahtivat, tuntui hänestä äkkiä
koko asia vallan luonnolliselta. Hän oli luultavasti syönyt vain hiukan
liiaksi hanhipaistia. Se kai se esti häntä selvästi ajattelemasta.
Suloinen raukeus herpasi hänet, ja hän vaipui pöytää vasten, jaksamatta
muuta halutakaan, kuin että saisi olla rauhassa. Herrainen aika! Mitäpä
häntä suotta panemaan sydämelleen, kun kerran toisetkaan eivät olleet
millänsäkään, ja kun asiat näyttivät selviävän itsestäänkin, niin että
kaikki olivat tyytyväisiä? Hän nousi ylös mennäkseen katsomaan, oliko
vielä kahvia jäljellä.
Peräkamarissa lapset jo nukkuivat. Kierosilmä Augustine oli kiusannut
heitä koko ajan, kun jälkiruokaa syötiin, ryöstänyt heiltä mansikat ja
pelotellut heitä hirveillä uhkauksilla. Nyt hän oli hyvin kipeänä,
istua kyykötti pienellä jakkaralla, naama ihan kalpeana, eikä puhunut
mitään. Lihavan Paulinen pää oli vaipunut Etiennen olkapäätä vasten,
joka nukkui hänkin nojaten pöydän reunaan. Nana istui sängynedusmatolla
Victorin vieressä, jota hän puristi itseään vasten, käsivarsi
taivutettuna hänen kaulansa ympäri; hän torkkui silmät kiinni, ja hoki
yhtä mittaa heikolla äänellä:
-- Äiti hoi, minuun koskee ... äiti hoi, minuun koskee...
-- Oma syynsä! mutisi Augustine, jonka pää nuokkui sinne tänne;
he ovat pöhnässä kaikki tyyni, he joivat ja räyhäsivät ihan kuin
aikaihmisetkin.
Nähdessään Etiennen sai Gervaise uuden kohtauksen. Hänen sydäntään
kouristi, kun hän ajatteli, että pojan isä oli siinä ihan vieressä
syömässä kaakkua eikä ollut edes osottanut haluavansa syleillä lastaan.
Hän oli jo vähällä herättää Etiennen viedäkseen hänet Lantier'n syliin.
Sitten hänestä taas tuntui parhaalta, että asiat saivat rauhassa
selvitä itsestään. Olisi tietenkin ollut sopimatonta häiritä toisten
ruokarauhaa. Hän palasi puotiin kahvipannuineen ja kaasi siitä lasin
Lantier'lle, joka muuten ei näyttänyt välittävän hänestä ensinkään.
-- Nytkö se on sitten minun vuoroni, sopersi Coupeau tahmealla äänellä.
Tietysti, herkut viimeiseksi... No niin, minä laulan teille: _Sit' on
porsas vaan!_
-- Hyvä, hyvä! _Sit' on porsas vaan!_ huusi koko seurakunta.
Räyhinä alkoi uudestaan, Lantier oli unohdettu. Naiset varustivat
reilaan lasinsa ja veitsensä säestääkseen kertaussäettä. Naurettiin jo
edeltäpäin levysepälle, joka siinä oikoi sääriään vekkulimaisen
näköisenä. Matkien vanhan akan säräjävää ääntä hän lauloi!
/ Aamuin mullin mallin multa
Ain' on sydänala
Tuo, sanon, rannasta, poika kulta,
Neljän lantin kala!
Koko tunnin hän kuhnii tiellä,
Sitten tullessaan
Aamuryyppyni tullaa vielä:
Sit' on porsas vaan!
Ja naiset takoivat lasejaan ja toistivat kuorossa hirmuisella riemun
remakalla.
Sit' on porsas vaan!
Sit' on porsas vaan!
Iloon yhtyi nyt koko Goutte-d'Or'in katu. Koko kortteli lauloi
_Sit' on porsas vaan!_ Kelloseppä, sekatavarakaupan puotipojat,
makkarakauppiaan vaimo ja kasvismuija, jotka kaikki osasivat
laulun, huusivat yhteen ääneen _Sit' on porsas vaan!_ ja lyödä
läimäyttelivät toisiaan iloa korottaakseen. Totisesti, koko katu oli
lopulta humalassa. Pelkkä Coupeaulasta tulviva juomingin höyry pani
kadulla olijat juhlatuulelle. Ja myöntää täytyy, että sisällä olijatkin
alkoivat jo olla pahanpäiväisesti päissään. Päihtymys oli vähitellen
noussut ensimäisestä viinilasista lähtien, joka oli juotu lihaliemen
jälkeen, ja nyt se oli ylimmillään. Kaikki ulvoivat ja kirkuivat
savuavien lamppujen punaisessa hohteessa. Tämä hillitön huuto ja
remakka voitti viimeisten, kadulla vierivien ajopelienkin jyrinän.
Kaksi poliisia, jotka luulivat siellä olevan ilmi kapinan, juoksivat
katsomaan; mutta huomatessaan Poissonin he ymmärsivät yskän,
nyökäyttivät päätään ja lähtivät verkalleen astumaan rinnatusten pitkin
mustaa taloriviä,
Coupeau oli tullut tähän värssyyn:
Viime pyhänä iltapuolla
Tervehdin Tinette setää,
Joll' on Pikku-Villettessä tuolla
Virkana lantaa vetää.
Kirsikanluita -- onkos tapaa --
Kotimatkallaan
Haki hän kierien keskellä rapaa:
Sit' on porsas vaan!
Sit' on porsas vaan!
Silloin kajahti lauhkeaan, tyyneen yöilmaan sellainen ulvonta, että
koko talo tärisi; ja ulvojat itse paukuttivat itselleen käsiään, sillä
ei ollut ajattelemistakaan voida ulvoa kovemmin.
Ei kukaan koko seurueesta saanut koskaan muistissaan tarkalleen
selvitetyksi, mitenkä juhla oli päättynyt. Se vain oli varmaa, että se
oli tapahtunut sangen myöhään, sillä ei yhtään kissaakaan ollut enää
liikkunut kadulla. Paljon mahdollista kumminkin, että oli tanssittu
pöydän ympäri piiritanssia. Kaikki oli hukkunut kellertävään sumuun,
jossa punaisia haamuja oli hypellyt, suut korvia myöten naurussa. Se
oli myöskin varma, ettei viinin juonnilla ollut lopulta ollut mitään
määrää; sitä vain epäiltiin, että joku oli koiruuksissaan pannut suolaa
laseihin. Lapset olivat luultavasti itse riisuneet päältään ja menneet
yksin makuulle. Seuraavana päivänä rouva Boche kehui antaneensa
Bochelle pari aimo korvapuustia jossakin nurkassa, jossa tämä oli liian
läheltä puhutellut hiilikauppiaan muijaa; mutta Boche, joka ei
muistanut mitään, väitti sitä ilkeäksi valheeksi. Siitä olivat kaikki
kumminkin yksimielisiä, että Clémencen käytös oli ollut niin
sopimatonta, että mokomata naikkosta ei olisi pitänyt kutsuakkaan. Hän
oli lopuksi näyttänyt kaikki mitä hänellä oli, ja oli ruvennut voimaan
niin pahoin, että oli kokonaan turmellut toisen musliiniuutimista.
Miehet olivat toki menneet kadulle; Lorilleux ja Poisson olivat
tuntiessaan vatsansa kapinoivan juosseet aina makkarapuodin kohdalle
asti. Aina se näkyy, kuka on saanut hyvän kasvatuksen. Niinpä toiset
naiset rouva Putois, rouva Lerat ja Virginie olivat kuumuuden käydessä
sietämättömäksi pistäytyneet peräkamariin riisumaan päältään
kureliivinsä; olipa Virginie heittäytynyt vähäksi aikaa vuoteelle
estääkseen pahoinvoinnin seurauksia. Sitten oli seurakunta vähitellen
alkanut sulaa, toiset olivat huvenneet toistensa jälkeen, saattaneet
ensin toisiaan ja sitten yksitellen häipyneet pimeille kaduille.
Viimeksi oli vielä kuulunut Lorilleux'n pariskunnan kiivasta riidan
rähäkkää ja ukko Bru'n surullisen yksitoikkoista »tuu-la-laa,
tuu-la-laa», Gervaise muisteli Goujet'n ruvenneen itkeä nyyhkyttämään
lähtiessään: Coupeau oli yhä laulaa hoilotellut: Lantier oli
luultavasti viipynyt loppuun asti, sillä Gervaise oli vieläkin
tuntevinaan henkäyksen hiuksissaan, mutta hän ei osannut sanoa, oliko
se Lantier'n vai kuuman yöilman henkäys.
Mutta kun rouva Lerat ei ollut uskaltanut yksin palata Batignollesiin
asti tähän aikaan yöstä, niin oli sängystä otettu patja, joka oli
hänelle levitetty yhteen puodin nurkkaan, kun ensin oli pöytä työnnetty
syrjään. Siinä hän nukkui päivällisen tähteiden keskellä ja
Coupeaulaisten maatessa humalataan hautomassa oli muudan talon
kissoista puikahtanut sisälle avonaisesta ikkunasta ja nakerteli kaiken
yötä hanhen luita terävillä hampaillaan.