Gervaisen nimipäivä oli 19 päivänä kesäkuuta. Nimi- ja syntymäpäivinä
pantiin Coupeaulassa pienet lautaset isojen päälle; silloin pidettiin
kekkerit, joissa syötiin vatsa niin pakoilleen, että vasta viikon
päästä oli hyvä elämä. Silloin pantiin kaikki rahat likoon. Jokahinen
penni, mikä vain irti saatiin, pistettiin poskeen. Allakasta keksittiin
milloin minkin pyhimyksen nimipäivä, jotta saatiin aihetta pitää
syöminkejä. Virginienkin mielestä oli Gervaisellä täysi syy herkutella.
Kun on kellä kerran semmoinen mies, joka juo kaikki, niin on oikeus ja
kohtuus, ettei anna koko talon huveta juomiin, vaan pitää syötävästäkin
huolta. Koskapa raha luisti läpi käsien kaikesta huolimatta, niin yhtä
hyvinhän teurastaja jouti hyötyä siitä kuin viinikauppiaskin. Ja
herkuttelun halussaan Gervaise turvautui tähän tekosyyhyn. Paha se
kyllä oli, mutta kokonaan Coupeaun syy, että heiltä ei tullut
säästetyksi niin pennin pätkääkään. Gervaise oli tullut entistäänkin
lihavammaksi ja ontui vielä enemmän, sillä hänen säärensä näytti
lyhenevän, sitä mukaa kuin se paisui paksummaksi.
Tänä vuonna puhuttiin Gervaisen nimipäivästä jo kuukautta ennen.
Tuumailtiin, mitä ruokalajeja olisi laittaa, ja vesi herahti kielelle
jo niitä ajatellessa. Koko puodin väellä oli peijakkaanmoinen halu
päästä mässäämään. Piti saada oikein repäisevän hauskaa, jotakin
tavallista parempaa ja onnistunutta, Ei sitä, Jumala paratkoon, joka
päivä saanutkaan lystiä pitää. Paljon päänvaivaa tuotti pesijättärelle
kutsuvierasten valitseminen; hän tahtoi, että piti olla kaksitoista
henkeä pöydässä, ei enempää eikä vähempää. Hän itse miehineen, muori
Coupeau ja rouva Lerat, siinä oli jo sukulaisia neljä henkeä.
Goujet'laisten ja Poissonin pariskunnan piti myös tulla. Ensin hän oli
päättänyt olla kutsumatta apulaisiaan, rouva Putois'ta ja Clémencea,
jotta he eivät kävisi kovin tuttavallisiksi; mutta kun juhlasta aina
puhuttiin heidän kuultensa ja heiltä naama venähti pitkäksi, niin hän
lopulta käski heitäkin tulemaan. Neljä ja neljä oli kahdeksan ja kaksi
lisää teki kymmenen. Mutta hän tahtoi välttämättä saada tusinan täyteen
ja sopi sentähden Lorilleux'läisten kanssa, jotka jo jonkun aikaa
olivat lähennelleet häntä; siitä kumminkin suostuttiin, että
Lorilleux'läiset tulisivat alas syömään päivällistä ja silloin
juotaisiin sovintomaljat. Eihän sitä ijankaiken voi olla vihoissa
sukulaistensa kanssa. Sitä paitsi juhlan odotus pehmitti kaikkien
sydämet. Sellaista tilaisuutta ei voinut mitenkään jättää käyttämättä.
Mutta kun Bochelaiset kuulivat aiotusta sovinnosta, niin he alkoivat
heti liehakoida Gervaiseä kohteliaisuuksilla ja imelillä hymyilyillä;
ja heidätkin täytyi kutsua aterialle. Siten nousi syömämiesten luku
neljääntoista, lapsia lukuun ottamatta. Gervaise ei ollut koskaan
pitänyt semmoisia päivällisiä; hän olikin siitä aivan pyörällä ja
samalla ylpeä.
Nimipäivä sattui juuri erääksi maanantaiksi. Se sopi hyvin mukavasti:
Gervaise aikoi alottaa ruuanlaiton jo sunnuntaina iltapäivällä.
Lauvantaina, kun silittäjättäret jouduttivat töitään valmiiksi,
pidettiin pitkä keskustelu, jotta saataisiin lopullisesti päätetyksi,
mitä ruokia tehtäisiin. Yksi ainoa ruokalaji oli ollut määrättynä jo
kolme viikkoa, nimittäin paistettu syöttiläshanhi. Jokainen lipoi
kieltään, kun siitä puhuttiin. Hanhi oli jo ostettukin. Muori Coupeau
kävi hakemassa sen, jotta Clémence ja rouva Putois saivat koetella,
miten raskas se oli. Siinä vasta päiviteltiin linnun tavatonta kokoa ja
sen karheata nahkaa, jonka oli alla paksu, keltainen rasvakerros.
-- Ennen hanhipaistia pitää kai olla lihakeittoa, vai mitä? sanoi
Gervaise. Lihaliemi ja siihen pieni palanen keitettyä lihaa maistuu
aina hyvältä... Sitten tarvitseisi olla jotakin kastikeruokaa.
Pitkä Clémence ehdotti kaniinia; mutta sitähän sai aina; kaikki olivat
siihen ihan kyllästyneet. Gervaisen mieli teki jotakin erikoisempaa.
Kun rouva Putois mainitsi vasikkamuhennosta, niin he kaikki katsoivat
toisiinsa, ja jokaisen suu vetäysi leveään hymyyn. Se oli mainio
ajatus; ei mikään vetänyt vertoja vasikkamuhennokselle.
-- Sen jälkeen pitäisi vielä olla kastikeruokaa, sanoi Gervaise.
Muori Coupeau ehdotti kalaa. Mutta toiset irvistivät, iskien kovemmin
raudoillaan. Ei kukaan pitänyt kalasta; eihän siitä edes vatsakaan
täyttynyt, ja siinä oli niin paljon ruotia. Kun kierosilmä Augustine
uskalsi sanoa, että hän piti kampelasta, niin Clémence tiuskasi
hänelle, että hänen tulee pitää suunsa kiinni. Vihdoin emäntä itse
keksi siankyljyksiä perunoiden kanssa, mikä sai taas naamat
kirkastumaan. Silloin Virginie tulla tuoksahti sisälle tuulenpuuskana,
hehkuvin poskin.
-- Te tulette juuri parhaiksi! huusi Gervaise. Muori Coupeau,
näyttäkääpäs hänelle sitä elukkaa.
Ja muori kävi uudestaan hakemassa rasvaisen hanhen, ja Virginien täytyi
ottaa se käsiinsä. Peijakas, kun se oli raskas! Mutta hän laski sen
heti käsistään työpöydän reunalle, erään alushameen ja paitakasan
väliin. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän vei Gervaisen
peräkamariin.
-- Kuulkaahan nyt, hyvä ystävä, supatti hän kiireesti, minä tahdon tulla
ilmottamaan teille... Te ette ikinä voi arvata, kenet minä tapasin
kadun päässä? Lantier'n kultani! Hän maleksii siellä väijymässä...
Silloin minä juoksin tänne. Arvaattehan sen, miten minä säikähdin
teidän tähtenne.
Pesijätär oli käynyt vallan kalpeaksi. Mitä se onneton siis hänestä
tahtoi? Ja mikä sen nyt toi juuri keskelle juhlan valmistuksia. Aina
hänellä oli kova onni; ei koskaan saanut mistään nauttia rauhassa.
Mutta Virginie vastasi hänelle, että hän oli liian hyvä antaakseen
mokoman asian sydäntään kaivella. Hitto vie, jos Lantier uskaltaisi
seurata häntä itseään, niin hän kutsuisi poliisin ja panettaisi hänet
kiinni. Siitä asti kuin hänen miehensä kuukausi takaperin oli saanut
poliisin viran oli Virginie tullut hyvin suurisuiseksi ja uhkasi
vangita kaikki ihmiset. Innoissaan hän korotti ääntään sanoen
toivovansa, että joku kävisi hänen kimppuunsa kadulla, jotta vain saisi
itse viedä sen hävyttömän putkaan ja antaa hänet Poissonin valtaan.
Gervaise viittasi hänelle, että hän toki olisi vaiti, sillä työnaiset
kuuntelivat. Hän palasi edeltä puotiin, ja koettaen olla hyvin tyyni
hän jatkoi äskeistä puhetta:
-- Nyt tarvittaisiin vielä jotakin vihannesruokaa. Hm? Pieniä herneitä
läskin kanssa, sanoi Virginie. Minä en muuta söisikään.
-- Niin, niin! Pieniä herneitä läskin kanssa! huusivat kaikki muutkin
yhteen ääneen, ja Augustine työnsi innoissaan hiilihangon niin syvälle
silitysuuniin kuin suinkin sai.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina muori Coupeau teki tulta jo kello
kolmelta talon molempiin keittiouuneihin ja kolmanteenkin, joka oli
saatu lainaksi Bochelaisilta. Puoli neljän aikaan kiehui jo lihaliemi
isossa padassa, joka oli lainattu viereisestä ravintolasta, koska talon
oma pata oli näyttänyt liian pieneltä. Oli päätetty laittaa
vasikkamuhennos ja siankyljykset jo edellisenä päivänä, koska ne
lämmitettyinä ovat parempia; ainoastaan kastikkeen sekottaminen oli
jätettävä siksi kun käytiin ruualle. Jäi sitä sittenkin vielä yllin
kyllin hommaa maanantaiksi, keittoruoka, herneet, läski ja
hanhenpaisti. Uunien lieska valaisi kirkkaasti peräkamarin; paistirasva
pihisi pannuissa; palaneista jauhoista nousi väkevä katku: iso pata
tuprutteli höyrypilviä kuin höyrykone, kiehua roklattaen juhlallisesti,
niin että sen kyljet tärisivät. Muori Coupeau ja Gervaise, valkoiset
esiliinat edessä, täyttivät huoneen hyörinällään, kun he siivosivat
persiljaa, juoksivat etsimässä pippuria ja suoloja ja kääntelivät lihaa
puukauhoillaan. He olivat ajaneet Coupeaun ulos, ettei hän olisi
tiellä. Mutta heillä oli yhtä kaikki ihmisiä vastuksenaan koko
iltapäivä. Sieltä levisi koko taloon niin suloinen ruuan haju, että
naapurien naisväestä toinen toisensa perästä poikkesi sisälle, mikä
milläkin tekosyyllä, saadakseen vain tietää, mitä siellä keitettiin;
eivätkä he lähteneet pois, ennenkuin pesijättären oli täytynyt nostaa
padan kantta. Viiden tienoossa ilmestyi sitten Virginiekin; hän oli
taas nähnyt Lantier'n; totisesti ei enää voinut astua kadulle
tapaamatta häntä. Rouva Bochekin oli vast'ikään nähnyt hänet kadun
kulmassa salaperäisen näköisenä kurkistelemassa ympärilleen. Silloin
Gervaisen, jonka juuri piti lähteä ostamaan viiden soun edestä
paahdettuja sipulia lihakeittoa varten, valtasi vavistus, eikä hän enää
uskaltanut lähteä ulos. Portinvartijan akka ja ompelijatar pelottelivat
häntä vielä enemmän kertomalla pöyristyttäviä juttuja miehistä, jotka
puukko tai pistooli kätkettynä takin alle väijyivät naisia. Se oli ihan
totta! Semmoista sai lukea sanomalehdistä joka päivä; kun joku
tuollainen roikale syöntyy etsimään käsiinsä entisen hempukkansa, niin
hänessä on miestä tekemään vaikka mitä. Virginie tarjoutui
hyväntahtoisesti juoksemaan hakemassa paahdetut sipulit. Täytyihän
naisten auttaa toisiaan; eihän Gervaise parkaa voinut päästää menemään
tapettavaksi. Kun hän palasi, sanoi hän että Lantier ei enää ollut
siellä; hän oli kai pötkinyt pakoon, kun näki juonensa paljastetuksi.
Paistinpannujen ääressä keskustelu siitä huolimatta koko illan koski
vain häntä. Kun rouva Boche neuvoi puhumaan asiasta Coupeaulle, niin
Gervaise näytti kovasti pelästyvän ja pyysi häntä olemaan koskaan
virkkamatta sanaakaan näistä asioista. Se vielä puuttuisi! Siitä vasta
siisti juttu syntyisi! Hänen miehellään taisi jo ilmankin olla vihiä
asioista, sillä jo muutamina päivinä hän oli maata mennessään kiroillut
ja takonut nyrkillään seinään. Gervaiseä vapisutti jo pelkkä ajatus,
että kaksi miestä söisi toisensa hänen tähtensä; hän tunsi Coupeaun,
tiesi hänet niin mustasukkaiseksi, että hän olisi voinut hyökätä
rautalevysaksineen Lantier'n päälle. Ja sillä aikaa kuin nämä neljä
naista syventyivät tähän draamaan, kiehua roklattivat kastikkeet
hiljakseen tuhkalla peitetyllä tulella; kun muori Coupeau nosti
paistinpannujen kantta, pitivät vasikkamuhennos ja siankyljykset pientä
salaperäistä pihinää; lihaliemen porina oli tasaista kuin selälleen
päiväpaisteeseen nukkuneen lukkarin kuorsaus. Vihdoin kukin naisista
otti padasta kupillisen lihalientä maistellakseen.
Maanantai oli viimeinkin käsissä. Nyt kun Gervaiselle tuli neljätoista
päivällisvierasta, alkoi häntä huolestuttaa, miten saada tilaa niin
monelle hengelle. Hän päätti kattaa ruokapöydän puotiin; ja jo aamusta
varhain hän mittaili metrinauhalla, miten päin hän asettaisi pöydän;
työpöytä oli näet muutettava ruokapöydäksi asettamalla sen alle toiset
pukit. Mutta juuri keskellä pahinta mylläkkää tuli muudan vaimo
kysymään vaatteitaan, joiden olisi pitänyt olla valmiina jo
perjantaina; kun hänestä ei välitetty, nosti hän aika toran ja vaati
vaatteensa heti paikalla. Silloin Gervaise puolustuksekseen valehteli
häikäilemättä; se ei ollut hänen syynsä, hän siivosi puotiaan ja hänen
apulaistensa oli määrä tulla vasta seuraavana päivänä; ja hän sai hänet
rauhottuneena lähtemään pois lupaamalla ensi tilassa itse toimittaa
hänen pyykkinsä. Kun sitten toinen oli mennyt tiehensä, purki hän
sanoiksi äkäistä sisuaan. Jos rupeaisi ihmisten mieltä noudattamaan,
niin ei totisesti ehtisi syödäkään; toisten hyväksi täytyisi muka
raataa kaiken ikänsä! Ei suotaisi siunaamahetkenkään rauhaa! Kyllä mar!
Vaikka Turkin keisari omassa persoonassaan olisi tullut tuomaan
kaulustaan, vaikka olisi ollut ansaittavissa satatuhatta francia, niin
hän ei olisi koskenutkaan silitysrautoihinsa tänä maanantaina, sillä
pitihän kerran olla hänenkin vuoronsa nauttia hiukan.
Koko aamupäivä käytettiin ostoksiin. Kolme kertaa Gervaise kävi
kaupungilla ja palasi lastattuna kuin muuli. Mutta juuri kun hänen piti
lähteä viiniä tilaamaan, huomasi hän, ettei hänellä enää ollut
tarpeeksi rahaa. Hän olisi tosin voinut ottaa viinin velaksi; mutta ei
ollut hyvä jättäytyä aivan rahattomaksi, ainahan niitä on kotonakin
tuhansia pikku menoja, joita ei tule edeltä käsin ajatelleeksi. Ja
peräkamarissa he yhtenä muori Coupeaun kanssa huolissaan tuumailivat ja
laskivat, että he tarvitsivat vähintään kaksikymmentä francia. Mistäpä
saada nämä neljä sadan soun kappaletta? Muori Coupeau, joka ennen oli
ollut hoitamassa erään Batignollesin teatterin pikku näyttelijättären
taloutta, mainitsi ensiksi panttilaitoksen. Gervaiseltä pääsi
helpotuksen nauru. Olipa hän pöllö, kun se ei johtunut enää hänen
mieleensäkään. Hän kääri kiireesti mustan silkkihameensa pyyheliinaan
ja pisti sen kiinni neuloilla. Sitten hän itse kätki käärön muori
Coupeaun esiliinan alle, neuvoen häntä pitämään sitä hyvin sileästi
vatsansa päällä, sillä naapurien ei tarvinnut saada tietää, mitä hän
kantoi; ja hän tuli ovelle pitämään silmällä, ettei kukaan seurannut
mummoa. Mutta tämä oli tuskin päässyt hiilikaupan kohdalle, kun hän
kutsui hänet takaisin.
-- Mummo! mummo!
Hän vei hänet takaisin puotiin, otti vihkimäsormuksen sormestaan ja
sanoi:
-- Ottakaa tämä mukaan, niin saamme enemmän.
Ja kun muori Coupeau toi hänelle kaksikymmentäviisi francia, niin hän
tanssi ilosta. Hän kävi tilaamassa lisää kuusi litraa pulloviiniä
juotavaksi paistin kanssa. Hän tahtoi nolata Lorilleux'läiset.
Jo pari viikkoa oli Coupeaulaisten hartain toivo ollut saada
Lorilleux'läiset nolatuksi. Senkin salakähmäilijöitä sekä ukko että
akka, tosiaankin kaunis pariskunta! Eivätkös ne herjat näet
sulkeutuneet huoneeseensa, kun heillä milloin oli jotakin herkkuruokaa
syötävänä, ikäänkuin he olisivat sen varastaneet? Niin, he tukkivat
ikkunan sänkypeitteellä, jotta ihmiset eivät näkisi valoa, vaan
luulisivat heidän makaavan. Tietysti se esti ketään menemästä heidän
luokseen; ja he ahmivat herkkunsa yksin, uskaltamatta virkkaa sanaakaan
ääneen ahtaessaan vatsansa täyteen kovalla kiireellä. Vielä
seuraavanakaan päivänä he eivät edes tohtineet heittää kalvamiaan luita
rikkaläjälle, koska silloin olisi saatu tietää, mitä he olivat syöneet;
rouva Lorilleux kantoi ne kadun toiseen päähän ja heitti ne
lokaviemärin aukkoon; eräänä aamuna Gervaise oli: yllättänyt hänet
tyhjentämässä sinne koriaan, joka oli täynnä osterin kuoria. Mutta eipä
ne herkut näihin saitureihin tehonneet, eikös tyhjä! Laihoja
kuippanoita he olivat siltä. Ja kaikki nämä metkut johtuivat heidän
itsepintaisesta halustaan näyttää köyhiltä. Mutta nyt heidät kerrankin
piti läksyttää, piti näyttää heille, että ei kitsasteltu. Gervaise
olisi asettanut pöydän vaikka kadun poikki, jos olisi voinut,
saadakseen kutsua jokaisen ohikulkijan vieraakseen. Eihän rahoja ole
keksitty sitä varten, että ne jäisivät homehtumaan. Silloin ne ovat
kauniita, kun ne ihka uusina kiiltävät päivänvalossa. Gervaise oli
aivan toista maata kuin Lorilleux'läiset. Milloin hänellä oli
kaksikymmentä souta, käytti hän niitä ikäänkuin olisi tahtonut
luulotella itsellään olevan neljäkymmentä.
Kattaessaan pöytää kello kolmesta lähtien muori Coupeau ja Gervaise
puhuivat kaiken aikaa Lorilleux'läisistä. He olivat ripustaneet
ikkunaan isot uutimet, mutta kun kuumuuden tähden ovea pidettiin auki,
niin kaikki ihmiset kulkivat kadulla ihan pöydän editse. Jokaista
pulloa, suola-astiaa ja lautasta asettaessaan pöydälle koetti kumpikin
vaimo sovittaa siihen jonkin Lorilleux'läisille kiusallisen
tarkotuksen. He valitsivat heille semmoisen paikan, josta hyvin voi
nähdä koko pöydän komeuden, ja asettivat heille parhaat lautaset, hyvin
tietäen, että posliinilautaset heitä sapettivat.
-- Ei, ei, mummo, huusi Gervaise, älkää antako heille noita
ruokaliinoja! Minulla on kaksi damastiruokaliinaa.
-- Hyvä on! sanoi vanha mummo; se vasta heitä harmittaa, se on varma.
Ja he hymyilivät toisilleen seisten kahden puolen isoa, valkoista
pöytää ja katselivat ylvästellen sille asettamiaan lautasrivejä. Pöytä
loisti puodissa kuin kirkko keskellä kylää.
-- Mitäs varten he ovat niin itaroita; jatkoi Gervaise. Tiedättehän
tekin, että he valehtelivat viime kuussa, kun akka kertoi joka
paikassa, että muka oli kadottanut kultaketjun pätkän viedessään sitä
isännälleen. Ikäänkuin muka hän milloinkaan kadottaisi mitään!... Se
oli yksinkertaisesti tekosyy, saadakseen ruikuttaa surkeuttaan ja
päästäkseen maksamasta teille sata souta.
-- En minä ole nähnytkään vasta kuin kaksi kertaa koko sataa soutani,
sanoi muori Coupeau.
-- Lyödäänpäs veto, niin he keksivät ensi kuussa jonkin toisen jutun...
Se selittää, minkä tähden he tukkivat ikkunansa, kun syövät kaniinia.
Vai mitä? Silloinhan olisi oikeus sanoa heille: »Koska teidän kerran
kannattaa syödä kaniinia, niin voitte hyvin kyllä antaa sata souta
äidillenne». Kyllä he ovat kataloita!... Minnekäs te olisitte joutunut,
jos en minä olisi teitä ottanut meille?
Muori Coupeau pudisti päätään. Sinä päivänä hän oli kokonaan
Lorilleux'läisiä vastaan Coupeaulaisten suurten päivällisten vuoksi.
Hän piti hyvästä ruuasta, juoruamisesta kastrullien ääressä ja
juhlavalmistusten mylläkästä. Muutenkin hän oli tavallisesti sangen
hyvässä sovussa Gervaisen kanssa. Toisin päivin taas, kun he
riitaantuivat keskenään, mitä kyllä tapahtuu vaikka missä perheessä,
mummo murjotti, sanoi itseään kauhean onnettomaksi, kun näin täytyi
elää miniänsä armoilla. Hänessä mahtoi pohjalla olla kumminkin jäljellä
hellyyttä rouva Lorilleux'tä kohtaan; olihan hän kuitenkin hänen oma
tyttärensä.
-- Tokkopahan pysyisitte niin lihavana heidän luonaan? sanoi taas
Gervaise. Eikä puhettakaan kahvista, tupakasta eikä mistään
makeisista!... Sanokaapas, olisivatkohan he teitä kahdella patjalla
makuuttaneet?
-- Eipä tietenkään, vastasi muori Coupeau. Kun he tulevat sisälle, niin
minä asetun vastapäätä ovea nähdäkseni heidän pitkän nenänsä.
Lorilleux'läisten pitkälle nenälle he nauroivat jo edeltä päin. Mutta
nyt ei joudettu ristissä käsin pöytää katselemaan. Coupeaulaiset olivat
syöneet aamiaista hyvin myöhään, yhden tienoossa, ainoastaan vähäisen
kylmää ruokaa, sillä uunit olivat jo käytännössä, eikä tahdottu liata
astioita, jotka oli jo valmiiksi pesty illaksi. Neljän aikaan oli
molemmilla vaimoilla tulinen kiire. Hanhi oli paistumassa
hiilikattilalla, joka oli asetettu maahan seinää vasten avonaisen
ikkunan viereen; ja elukka oli niin iso, että se töin tuskin mahtui
paistinvartaaseen. Kierosilmä Augustine istui jakkaralla hehkuvan
hiiloksen hohteessa ja valeli toimessaan hanhea pitkävartisella
kauhalla. Gervaise piti huolta herneistä ja läskistä. Muori Coupeau oli
ihan päästä pyörällä niin paljosta ruokahommasta ja hyöri joka paikassa
odottaessaan hetkeä, milloin saisi panna siankyljykset ja
vasikkamuhennoksen lämpiämään. Viiden korvilla alkoi vieraita saapua.
Ensin tulivat Gervaisen molemmat apulaiset, Clémence ja rouva Putois,
kummallakin pyhävaatteet päällä, edellisellä siniset, jälkimäisellä
mustat. Clémence kantoi geraniumia, rouva Putois heliotropia; ja
Gervaisen, jolla juuri oli kädet valkoisina jauhoista, täytyi suudella
moiskauttaa heitä kumpaakin, kädet selän takana. Aivan heidän
kintereillään tuli Virginie, ja hänellä oli päällään, kuten
vallasnaisella, kukikas musliinihame riippuvine vyönauhoineen ja hattu
päässä, vaikka hänen ei ollut tarvinnut tulla kuin kadun poikki. Hän
toi ruukun punaisia neilikoita. Hän suuteli itse pesijätärtä ja puristi
häntä kovasti pitkillä käsivarsillaan. Vihdoin ilmestyi Boche
rouvineen, tuoden toinen ruukun äitipuolenkukkia ja toinen resedoja.
Rouva Lerat tuli kantaen sitruunapuuta ruukussa, jonka multa oli
liannut hänen sinipunervan merinohameensa. Kaikki nämä tulijat
suutelivat toisiaan ja tungeksivat kamarissa, missä kolmesta kamiinista
ja hiilikattilasta nousi tukahduttava kuumuus. Paistinpannujen pihinä
sekottui ihmisääniin. Jonkun hame tarttui kiinni paistinvartaaseen ja
sai aikaan koko rymäkän. Hanhenpaistista levisi niin väkevä haju, että
se sai kaikkien sieramet laajenemaan. Ja Gervaise oli hyvin
ystävällinen, kiitteli jokaista kukista, keskeyttämättä siltä
vasikkamuhennoksen suuruksen valmistusta, jota hän sekotti syvän
lautasen pohjalla. Hän oli asettanut kukkaruukut puotiin pöydälle,
ottamatta pois niiden valkoisia paperikääreitä. Kukkien suloinen tuoksu
sekottui ruuan hajuun.
-- Eikö teitä saisi auttaa? sanoi Virginie. Kun minä ajattelen, että te
olette jo kolme päivää hommanneet kaikkia näitä ruokia, ja että ne nyt
pistetään poskeen muutamassa hetkessä!
-- Ka, ei suinkaan ne itsestäänkään valmistuisi! vastasi Gervaise...
Ei, älkää liatko käsiänne. Näettehän, että kaikki on valmiina. Ei puutu
enää kuin lihakeitto.
Silloin vieraat rupesivat asettumaan taloksi. Naiset panivat saalinsa
ja hattunsa sängyn päälle ja kohottivat hameensa nuppineuloilla,
etteivät helmat likaantuisi. Boche, joka oli lähettänyt takaisin
vaimonsa porttia vartioimaan siihen asti kuin ruvettiin ruualle, työnsi
jo Clémencea silitysuunin nurkkaan ja kysyi häneltä, oliko hän arka
kutittamiselle; ja Clémence läähätti ja vääntelihe ja kipristihe niin,
että liivin saumat ratkeilivat, sillä pelkkä kutittamisen ajatuskin
pani väristyksen kulkemaan pitkin hänen ruumistaan. Muut naiset olivat
samoin siirtyneet puotiin, etteivät olisi ruuanlaittajien tiellä, ja
seisoskelivat pitkin seiniä pöydän ympärillä. Mutta kun keskustelu
jatkui avonaisen oven kautta, eikä oikein tahtonut kuulla, mitä
sanottiin, niin he vähän väliä palasivat peräkamariin täyttäen huoneen
äänten sorinalla rupattaessaan Gervaisen kanssa, joka unohtui heille
vastailemaan, höyryävä kauha kädessä. Siinä naurettiin ja laskettiin
sukkeluuksia. Virginie sanoi olleensa syömättä kaksi päivää saadakseen
tilaa vatsaansa. Mutta Clémence roikale vei hänestä voiton, hän kertoi
tyhjentäneensä sisuksensa ottamalla aamulla englantilaisten tavoin
oksennuspulveria. Silloin Boche neuvoi keinon, miten saa ruuan heti
sulamaan, nimittäin puristamalla vatsaansa oven välissä jokaisen
ruokalajin perästä. Sitäkin englantilaiset pitävät tapanaan; siten voi
syödä kaksitoista tuntia yhtämittaa vatsaansa väsyttämättä. Vaatiihan
toki kohteliaisuus syömään lujasti, kun on kutsuttu päivällisille.
Eihän vasikkaa, sikaa ja hanhea panna kissojen eteen. Kyllä emäntä sai
olla huoleti. He aikoivat tehdä niin puhdasta jälkeä, ettei hänen
tarvinnut edes pestä astioita seuraavana päivänä. Ja vieraat näyttivät
kiihottavan ruokahaluaan nuuskimalla kaikkia paisteja. Viimein naiset
rupesivat telmämään kuin pikku tytöt; he survivat toisiaan, juoksivat
huoneesta toiseen, niin että permanto tärisi, ja heidän hameensa helmat
levittivät hulmutessaan keittiön hajua joka paikkaan. He pitivät korvia
särkevää melua, josta naurun rämäkkä kuului sekaisin muori Coupeaun
hakkuuraudan takutuksen kanssa, kun hän hakkasi läskiä palasiksi.
Juuri kun kaikki hyppivät ja kirkuvat rajuimmillaan, ilmestyi Goujet
kantaen sylissään komeata, valkoista ruusua, jonka runko ulottui hänen
päänsä tasalle, ja jonka kukat sotkeentuivat hänen keltaiseen
partaansa. Hän ujosteli astua sisälle, jääden seisomaan ovelle, ruukku
kädessä, mutta Gervaise juoksi häntä vastaan, posket punaisina uunien
hehkusta, ja otti ruukun hänen käsistään. Ja kun Goujet ei sittenkään
rohjennut suudella häntä, niin täytyi Gervaisen nousta varpailleen ja
painaa poskensa hänen huuliaan vasten. Ja poikaparka oli niin
hämmennyksissään, että suuteli häntä silmään, ja niin kovasti, että oli
sokaista hänet. Molemmat jäivät vavisten seisomaan vastakkain.
-- Voi, herra Goujet, se on kovin kaunis, sanoi Gervaise asettaen
ruusun toisten kukkien viereen, joita kaikkia ylemmä sen komea latva
kohosi.
-- Eihän toki, eihän toki, hoki Goujet, keksimättä muuta.
Ja kun hän vähän rauhotuttuaan oli huokaissut syvään, ilmotti hän,
ettei tarvinnut odottaa hänen äitiään; hänellä oli leininsä. Gervaise
oli siitä hyvin pahoillaan; hän lupasi panna erikseen palasen
hanhenpaistia, sillä hän tahtoi välttämättä, että rouva Goujet'n piti
saada maistaa sitä. Nyt olivat jo kaikki vieraat koolla. Coupeau
vetelehti luultavasti lähitienoilla Poissonin kanssa, jota hän oli
mennyt noutamaan hänen kotoaan aamiaisen jälkeen; eivät he suinkaan
enää kaukaa viipyneet poissa, sillä he olivat luvanneet palata
täsmälleen kuuden aikaan. Kun lihakeittokin oli jo melkein valmista,
niin Gervaise sanoi rouva Lerat'lle, että hänestä oli paras aika lähteä
hakemaan Lorilleux'läisiä. Rouva Lerat kävi heti totiseksi: hän näet
oli ollut sovinnon välittäjänä ja määrännyt, miten molempain perheiden
keskiset asiat järjestettäisiin. Hän pani vaipan hartioilleen ja myssyn
päähänsä ja lähti menemään jäykkänä ja tärkeän näköisenä. Sillä välin
pesijätär sekotti lihaliemeen italialaisia kokkareita virkkamatta
sanaakaan. Vieraatkin olivat äkkiä käyneet vakaviksi ja odottivat
juhlallisesti.
Rouva Lerat ilmestyi takaisin ensiksi. Hän oli kiertänyt kadun kautta,
jotta toimitus saisi juhlallisemman leiman. Hän piti kädellään puodin
ovea selkosen selällään, ja rouva Lorilleux, silkkihame päällä,
pysähtyi kynnykselle. Kaikki vieraat olivat nousseet seisomaan, ja
Gervaise astui kälyään vastaan ja suuteli häntä, niinkuin oli sovittu,
sanoen:
-- Käykää sisälle. No, nyt se on lopussa, vai mitä... Koettakaamme elää
sovussa keskenämme.
Ja rouva Lorilleux vastasi:
-- Hartain toivoni on, että sitä kestää aina.
Kun hän oli tullut sisälle, niin Lorilleux pysähtyi samoin kynnykselle
ja odotti, että häntäkin suudeltaisiin, ennenkuin astui sisälle.
Kumpikaan ei ollut tuonut kukkia; he eivät olleet siihen suostuneet,
sillä he olisivat mielestään näyttäneet liiaksi alentuvan Nilkuttajan
edessä, jos olisivat tuoneet kukkia tullessaan ensi kerran hänen
luokseen. Gervaise käski Augustinen tuoda kaksi viinipulloa. Sitten hän
pöydän päässä kaatoi lasit täyteen ja kutsui kaikkia ottamaan lasinsa;
ja nyt kilistettiin ja juotiin yhteinen sovinnon malja. Syntyi
äänettömyys, jokainen joi; naisetkin kallistivat lasinsa yhdellä
siemauksella viimeiseen tippaan asti.
-- Ei mikään tee niin hyvää ennen päivällistä, selitti Boche kieltään
maiskauttaen. Se antaa paremmin vauhtia kuin potku takapuoleen.
Muori Coupeau oli asettunut vastapäätä ovea nähdäkseen, miltä
Lorilleux'läisten naamat näyttivät. Hän nykäsi Gervaiseä hameesta ja
vei hänet peräkamariin. Ja kumartuneina liemipadan yli he yhdessä
puhelivat vilkkaasti hiljaisella äänellä.
-- Kylläpä he saivat pitkän nokan, sanoi vanha mummo. Te ette voinut
nähdä heitä. Mutta minä pidin heitä silmällä... Kun akka näki pöydän,
niin voi, miten hänen naamansa vääntyi, näinikään, ja hänen suupielensä
nousivat silmiin asti, ja mies oli tukehtua harmista, niin että täytyi
ruveta rykimään... Katsokaas heitä nyt tuolla; heidän suunsa on ihan
kuivanut ja he pureksivat huuliaan.
-- Oikein minua säälittää noin kateelliset ihmiset, sanoi Gervaise.
Tosiaankin Lorilleux'läiset näyttivät hullunkurisilta. Kenestäkään ei
tietysti ole hauska tulla masennetuksi ja varsinkin perheissä, kun
toiset menestyvät, niin toiset siitä raivostuvat, se on luonnollista.
Mutta pitäähän toki hillitä mielensä eikä antautua naurun alaiseksi.
Mutta Lorilleux'läiset eivät jaksaneet hillitä itseään. Se kävi yli
heidän voimainsa! He katsoivat kieroon ja nyrpistivät suutaan. Ja se
näkyi vielä niin selvään, että toiset vieraat heitä katselivat ja
kysyivät heiltä, voivatko he pahoin. Koskaan eivät he voisi sulattaa
tätä neljälletoista hengelle katettua pöytää, sen valkoista pöytäliinaa
ja edeltäpäin leikattuja leipäpalasia. Olisi luullut olevansa jossakin
boulevardien ravintolassa. Rouva Lorilleux kävi ympäri pöydän
kättelemässä vieraita ja katsoi lattiaan, ettei tarvitseisi nähdä
kukkia; ja salavihkaa hän koetteli isoa pöytäliinaa tunnustellakseen,
että kunhan se vain ei olisi ollut ihan uusi.
-- Nyt se on valmista! huusi Gervaise, ilmestyen takaisin, käsivarret
paljaina, pienet vaaleat hiukset valloillaan ohimoilla.
Vieraat tungeksivat pöydän ympärillä. Kaikilla oli nälkä, ja he
haukottelivat ikävystyneen näköisinä.
-- Kunhan isäntä tulisi kotiin, sanoi pesijätär, niin voisimme alkaa.
-- Kyllä sitten soppa ennättää jäähtyä! sanoi rouva Lorilleux. Coupeau
myöhästyy aina. Ei olisi pitänyt, päästää häntä menemään.
Kello oli jo puoli seitsemän. Kaikki ruuat paloivat; hanhi paistui
ainakin liiaksi. Silloin Gervaise epätoivoissaan puhui, että pitäisi
lähettää joku katsomaan läheisiin viinikauppoihin, eikö siellä näkyisi
Coupeauta. Ja kun Goujet tarjoutui lähtemään, niin Gervaise tahtoi
lähteä hänen kanssaan; Virginie, huolissaan miehestään, seurasi heitä.
He lähtivät kaikki paljaspäin. Seppä, jolla oli pitkä takki päällä,
talutti vasemmassa käsikynkässään Gervaiseä ja oikeassa Virginietä,
joten he täyttivät koko katukäytävän. Goujet sanoi, että hän oli kuin
ies, jolla kannetaan kahta ämpäriä; ja vertaus oli heistä niin
hullunkurinen, että heidän täytyi pysähtyä nauramaan. Ja kun he näkivät
itsensä makkarapuodin peilistä, nauratti heitä vielä enemmän.
Mustapukuisen Goujet'n rinnalla molemmat naiset näyttivät kirjavilta
ilotytöiltä, ompelijatar ruusunkukikkaassa musliinipuvussaan ja
pesijätär valkoisessa, sinitäpläisessä karttuunihameessaan, käsivarret
paljaina ja pieni harmaa silkkihuivi kaulaan solmittuna. Ihmiset
kääntyivät katsomaan heidän jälkeensä, kun he arkipäivänä niin iloisina
ja pirteinä, pyhätamineissaan riensivät pitkin Poissonniers-katua
survien väkijoukkoa tieltään lämpöisenä kesäkuun iltana. Mutta he eivät
joutaneet ilvehtimään, vaan menivät suoraan jokaisen viinikaupan ovelle
ja kurkistivat sisälle, eikö näkyisi Coupeauta tiskin ääressä. Olikohan
se peijakas mennyt Triumfiportille asti ryyppyään ottamaan? He olivat
jo kulkeneet läpi kadun yläosan ja etsineet kaikista mahdollisista
kapakoista: _Pikku Civettestä_, joka oli kuulu viinaluumuistaan;
muori Baquet'n luota, joka möi Orleans'in viiniä kahdeksalla soulla
litran; _Perhosesta_, suustaan ranttujen ajurien tyyssijasta.
Coupeauta ei vain näkynyt, ei kuulunut. Kun he sitten laskeusivat
bulevardille päin ja menivät kadun kulmassa olevan François'n
viinikaupan ohitse, pääsi Gervaiselta heikko huudahdus.
-- Mikä nyt? kysyi Goujet.
Pesijätärtä ei enää naurattanut. Hän oli aivan kalpea ja niin
liikutettu, että oli vähällä kaatua. Virginie ymmärsi heti kaikki
nähdessään François'n puodissa pöydän ääressä Lantier'n rauhallisesti
syömässä päivällistä. Molemmat naiset veivät sepän edemmäs.
-- Jalkani niukahti, sanoi Gervaise, kun hän sai puhutuksi.
Vihdoin kadun alapäässä he löysivät Coupeaun Poissonin seurassa ukko
Colomben Ansasta. He seisoivat keskellä miesjoukkoa. Coupeau, harmaa
pusero päällä, huusi ja huitoi hurjasti käsiään ja iski nyrkkiä
tarjoilupöytään; Poissonilla, joka ei ollut virantoimituksessa sinä
päivänä, oli vanha ruskea palttoo päällä, hän kuunteli tylsän
näköisenä, ääneti, sivellen leukapartaansa ja ruskeita viiksiään.
Goujet jätti naiset katukäytävän reunalle, astui sisälle ja laski
kätensä levysepän olkapäälle. Mutta kun tämä huomasi Gervaisen ja
Virginien ulkopuolella, niin hän suuttui. Kuka hitto oli usuttanut
naisväen hänen kintereilleen? Mitä heillä oli täällä tekemistä? Hän ei
aikonut liikkua paikaltaan. He saivat syödä päivällissöpötyksensä
yksinään. Saadakseen hänet rauhottumaan täytyi Goujet'n suostua
maistamaan heidän kanssaan jotakin; mutta sitten hän ihan kiusaa
tehdäkseen viivytteli vielä viisi pitkää minuuttia tiskin ääressä. Kun
hän vihdoinkin tuli, ulos sanoi hän vaimolleen:
-- Tämä ei käy päinsä... Minä olen missä minä tahdon, kuuletkos!
Gervaise ei vastannut mitään. Hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän oli
luultavasti puhunut Lantier'sta Virginien kanssa, sillä tämä työnsi
miestään ja käski hänen käydä edeltä Goujet'n kanssa. Molemmat naiset
asettuivat nyt levysepän kummallekin puolelle ja alkoivat jutella hänen
kanssaan estääkseen häntä katselemasta ympärilleen. Hän oli vasta
hiukan nousuviinassa, pikemminkin suunsa soittamisesta kuin juomisesta
hutikassa. Kun naiset näyttivät tahtovan kulkea vasemmanpuolista
katukäytävää, niin hän survi heitä ja siirtyi kiusallakin
oikeanpuoliselle katukäytävälle. Säikähtyneinä he juoksivat hänen
perästään ja koettivat asettua hänen tielleen, ettei hän näkisi
François'n ovea. Mutta Coupeau tiesi kai, että Lantier oli siellä.
Gervaise vallan tyrmistyi kuullessaan hänen murahtavan:
-- Vai niin! kultaseni, siellä on sisällä eräs vanha tuttu. Älä
luulekkaan vetäväsi minua nenästä... Jos minä vielä kerran tapaan sinut
keikailemassa ja heittämässä salaisia silmäniskuja!...
Ja hän yltyi pitämään yhä törkeämpää puhetta. Gervaise ei ollut
tullutkaan häntä etsimään, käsivarret paljaina ja naama jauhoilla
valkaistuna; hän hakikin entistä henttuaan. Sitten hänet yht'äkkiä
valtasi hurja raivo Lantier'ta kohtaan. Se rosvo, se roisto! Hän tahtoi
paiskata hänet katukäytävään, niin ettei hänestä jäisi kuin märkä
pilkku jäljelle. Mutta Lantier ei näyttänyt aavistavan mitään, söi vain
verkalleen vasikanpaistiaan. Ihmisiä alkoi jo kerääntyä Coupeaun
ympärille. Vihdoin sai Virginie hänet lähtemään pois, ja heti kun oli
käännytty seuraavasta kadun kulmasta, hän rauhottuikin jo kokonaan.
Yhtäkaikki palattiin kotiin vähemmän iloisesti kuin sieltä oli
lähdetty.
Pöydän ympärillä vieraat odottivat naamat nyrpeinä. Levyseppä kätteli
heitä keikaillen naisten edessä, Gervaise hiukan alakuloisena puheli
puoliääneen asettaessaan vieraita paikoilleen. Mutta yht'äkkiä hän
huomasi, että kun rouva Goujet ei ollut tullutkaan, rouva Lorilleux'n
viereen jäisi yksi paikka tyhjäksi.
-- Meitä on kolmetoista! sanoi hän kauhistuen, sillä hän näki siinä
uuden todistuksen onnettomuudesta, jonka hän jo jonkun aikaa oli
tuntenut itseään uhkaavan.
Naiset, jotka jo olivat istuutuneet, nousivat paikoiltaan levottoman ja
suuttuneen näköisinä. Rouva Putois tarjoutui lähtemään pois, sillä
hänen mielestään sitä ei sopinut pitää leikin asiana; muuten ruoka ei
enää hänelle maittanutkaan, kaikki, mitä hän söisi, olisi hänelle vain
pahaksi. Boche puolestaan nauroi koko asialle, hänestä oli parempi,
että oli kolmetoista kuin neljätoista; kukin saisi sitä suuremman osan,
ja sillä hyvä.
-- Odottakaapas! sanoi Gervaise. Kyllähän se saadaan autetuksi.
Ja hän pistäysi katukäytävälle ja kutsui sisälle ukko Bru'n, joka juuri
sattui kulkemaan kadun poikki. Vanha työmies kompuroi sisälle ääneti,
selkä köyryssä ja jäykkänä.
-- Istukaapa siihen, äijä paha, sanoi pesijätär. Kai te tahdotte syödä
meidän kanssamme, eikö niin?
Ukko nyökäytti vain päätään. Saattoihan hän syödä. Se oli hänelle
yhdentekevää.
-- Ka, miks'ei hän, yhtä hyvin kuin joku toinen! jatkoi Gervaise
hiljentäen ääntään. Eipä hän usein saakaan syödä kyllältään. Syököön
nyt ainakin kerran vielä mielin määrin... Nyt ei meidänkään tarvitse
pitää siitä tunnon vaivoja, että ahdamme vatsamme täyteen.
Goujet'a se liikutti niin, että hänen silmänsä kävivät vesikierteille.
Toiset säälittelivät ukkoa; heistä se oli hyvin paikallaan, ja he
lisäsivät, että se tuottaisi onnea heille kaikille. Mutta rouva
Lorilleux ei näyttänyt olevan kovinkaan tyytyväinen, että oli saanut
ukon naapurikseen; hän koetti pysytellä hänestä loitolla ja mulkoili
inhoten hänen kovettuneisiin käsiinsä ja hänen paikkaiseen,
virttyneeseen puseroonsa. Ukko Bru istui alla päin, nolona, tietämättä,
mihin panna ruokaliinansa, joka oli lautasella hänen edessään. Viimein
hän otti sen pois ja asetti koreasti pöydän reunalle. Hänen ei
juolahtanut mieleenkään asettaa sitä polvilleen.
Vihdoin Gervaise kantoi pöytään lihaliemen italialaisine kokkareineen.
Vieraat tarttuivat jo lusikoihinsa, kun Virginie huomautti, että
Coupeau taas oli hävinnyt. Ehkäpä hän oli palannut ukko Colomben luo.
Mutta tällä kertaa kaikki suuttuivat. Sekö hänen perästään juoksemaan!
Oma syynsä! Jouti jäädä kadulle, jos hänellä ei ollut nälkä. Ja kun
viimeisiä lusikallisia kaavittiin lautasten pohjalta, ilmestyi Coupeau
takaisin, kukkaruukku kummassakin kainalossa, toisessa leukoija,
toisessa palsami. Koko pöytäseurue taputti käsiään. Coupeau asetti
kohteliaasti ruukkunsa toisen oikealle, toisen vasemmalle puolelle
Gervaisen lasia; sitten hän kumartui häntä suutelemaan.
-- Olin unohtanut sinut, eukkoseni... Mutta ei siitä mitään! Hyväthän
me siltä olemme, varsinkin tämmöisenä päivänä kuin tänään.
-- Herra Coupeau on mainion hyvällä päällä tänä iltana, kuiskasi
Clémence Bochen korvaan. Hän on saanut juuri tarpeellisen määrän
ollakseen hauskimmillaan.
Isännän kohtelias käytös sai ilon palaamaan, joka jo oli ollut vaarassa
mennä tipo tiehensä. Gervaisekin oli rauhottunut ja hymyili taas kuten
ennenkin. Lihaliemi syötiin loppuun. Sitten pantiin viinipullot
kiertämään ja juotiin ensimäinen lasi sekottamatonta viiniä kokkareiden
huuhteeksi. Viereisestä huoneesta kuului lasten riitaa. Siellä oli
Etienne, Nana, Pauline ja pikku Victor Fauconnier. Heille oli laitettu
pöytä erikseen ja varotettu heitä olemaan hyvin siivolla. Kierosilmä
Augustine, joka piti silmällä uuneja, sai syödä sylistään.
-- Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana, Augustine kastaa leipäänsä
hanhenkastikkeeseen!
Pesijätär juoksi katsomaan ja yllätti kierosilmän, kun tämä juuri oli
polttaa kitansa koettaessaan kiireesti nielaista leipäpalan, joka oli
kokonaan kastettu kiehuvaan hanhenrasvaan. Gervaise löi häntä korvalle,
sillä se saakelin tyttöletukka huusi, että Nana valehteli.
Lihakeiton jälkeen ilmestyi vasikkamuhennos, joka tarjottiin
salaattimaljassa, kun talossa ei ollut tarpeeksi isoa vatia. Nauruun
vetäysivät syömämiesten suut, kun se kannettiin pöytään.
-- Tässä taitaa tulla tosi eteen, arveli harvapuheinen Poisson.
Kello oli puoli kahdeksan. Puodin ovi oli pantu kiinni, etteivät kaikki
naapurit saisi kurkkia sisälle; varsinkin vastapäätä asuva pikku
kelloseppä katsoi heihin silmät pyöreinä, niin ahnaan näköisenä,
ikäänkuin olisi tahtonut viedä heiltä palan suusta; eihän siinä käynyt
syöntikään. Ikkunoiden eteen ripustettujen verhojen läpi tulvasi
huoneeseen valkoista, tasaista, varjotonta valoa, jossa ui pöytä
vielä hyvässä järjestyksessä olevine lautasineen ja korkeilla
paperikauluksilla verhottuine kukkaruukkuineen; ja tämä himmeänkirkas,
verkalleen hämärtyvä valo antoi seurueelle hienostuneen leiman.
Virginie sen sanan keksi. Hän katseli huonetta musliiniverhoineen ja
päätti, että se oli sievä. Kun rattailla ajettiin kadulla, niin lasit
hyppelivät pöytäliinalla, ja naisten täytyi huutaa yhtä kovaa kuin
miestenkin. Mutta paljoa ei puhuttukaan, oltiin hyvin siivosti ja
lausuttiin toisilleen kohteliaisuuksia. Coupeaulla yksin oli pusero
päällään, sillä eihän ystävien kesken tarvitse kursailla, sanoi hän, ja
sitäpaitsi pusero on työmiehen kunniapuku. Naisilla oli kureliivit
tiukalla ja hiukset pomadan kanssa niin sileiksi kammattuina, että ne
kiilsivät; herrat taas istuivat loitolla pöydästä, etukumarassa ja
kyynäspäät koholla, etteivät vain tiputtaisi ruokaa pitkälle takilleen.
Kas, hitto! Jopa siinä muhennoksessa oli aikamoinen lovi. Jos kohta ei
puhuttukaan paljoa, niin ahkeraan siltä suut kävivät. Yhä vajeni
salaattimalja, kun paksun, keltaisen kastikkeen seasta ongittiin
lusikalla vasikan palasia; ja yhä niitä siinä riitti, vaikka
salaattimalja vaelsi kädestä käteen, ja kaikki sitä vellostelivat
löytääkseen siitä pieniä sieniä. Pitkät leivän pötkylät, jotka oli
asetettu seinää vasten pystyyn syömämiesten taakse, hupenivat ihan
silmissä. Ja suupalojen välillä kuului lasin pohjain kilahduksia pöytää
vastaan. Kastikkeessa oli vähän liian kova suola, tarvittiin neljä
litraa moisen muhennoksen huuhteeksi, joka helposti luisti kurkusta
alas, mutta poltti kuin tulipalo vatsassa. Eikä siinä joudettu
puhaltamaankaan, sillä siankyljykset tuotiin jo pöytään syvällä
vadilla, suurten, pyöreiden perunain ympäröiminä, höyrypilven keskellä.
Kuului riemuhuuto. Olipa se saakelin hyvä keksintö! Kaikki siitä
pitivät. Totisesti, se se vasta ruokahalua antoi; ja jokainen seurasi
silmillään vatia ja pyyhki veitsensä leipäänsä ollakseen valmiina. Kun
sitten kukin oli saanut siitä eteensä, nykäistiin toisiaan kyynäspäillä
ja puhuttiin suu täynnä. Kyljykset olivat kuin parasta voita! Se oli
pehmeätä ja samalla tukevaa syötävää, niin että sen tunsi valuvan
suolissaan aina saappaisiin asti. Perunat olivat makeita kuin sokeri.
Se ei ollut liian suolaista, mutta juuri perunain tähden se vaati
kulauksen kostukkeeksi joka minuutti. Neljä uutta pulloa avattiin.
Lautaset pyyhittiin niin puhtaiksi, ettei niitä tarvinnut muuttaa
herneille ja läskille. Herneistä ei tullut mitään haitallisia
seurauksia. Niitä saattoi popsia lusikallisia vain lystikseen. Ne
olivat oikeita herkkuja, ihan kuin varta vasten naisten nautinnoksi.
Parasta koko herkussa olivat kumminkin parahultaisesti käristetyt
läskipalaset, jotka haisivat hevosen kaviolle. Kaksi litraa riitti.
-- Äiti! äiti! huusi yht'äkkiä Nana. Augustine pistää kätensä minun
lautaselleni!
-- Anna häntä korvalle äläkä siinä marise! vastasi Gervaise, joka
parast'aikaa ahtoi suuhunsa herneitä.
Viereisessä huoneessa, lasten pöydässä Nana oli olevinaan emäntänä. Hän
oli itse istuutunut Victorin viereen ja asettanut veljensä Etiennen
pikku Paulinen viereen; näin he olivat olevinaan pariskuntia, jotka
muka olivat huvimatkalla. Alussa Nana oli tarjoillut vierailleen ruokia
hyvin kohteliaasti, hymyillen kuin aikaihminen, mutta hänen himonsa
läskipalasiin sai hänestä voiton, ja hän piti ne itse kaikki.
Kierosilmä Augustine, joka salaa vaani lasten ympärillä, käytti
tilaisuutta hyväkseen kopaltaakseen kourallisen läskipalasia sillä
tekosyyllä, että hän muka tahtoi jakaa ne kristillisemmin. Nana
raivoissaan puri häntä ranteeseen.
-- Odotappas! murisi Augustine, minä kantelen äidillesi, että sinä
vasikkamuhennoksen jälkeen pyysit Victoria suutelemaan itseäsi.
Mutta rauha palasi taas, kun Gervaise ja muori Coupeau tulivat ottamaan
hanhea paistinvartaasta. Isossa pöydässä hiukan huokaistiin, kukin
selkäkenossa tuolillaan. Miehet aukoivat liiviensä nappeja ja naiset
pyyhkivät kasvojaan ruokaliinallaan. Ateria ikäänkuin keskeytyi.
Ainoastaan muutamilla olivat leuat yhä liikkeessä; itse edes sitä
huomaamatta, he yhtämittaa nieleksivät suun täydeltä leipää. Toiset
antoivat ruuan valustua ja odottivat. Ilta alkoi vähitellen pimetä.
Päivä sakeni ikkunaverhojen takana tuhkanharmaaksi. Kun Augustine
asetti kaksi lamppua, yhden kumpaankin päähän pöytää, niin niiden
kirkkaassa valossa tuli näkyviin koko sekasorto, rasvaiset lautaset ja
kahvelit, viinin tahraama pöytäliina täynnä leivänmuruja. Väkevä
ruuanhaju oli tukehduttava. Mutta kaikki käänsivät nokkansa keittiöön
päin, mistä kuumat höyryt tupruelivat.
-- Saako teitä tulla auttamaan, huusi Virginie.
Hän nousi tuoliltaan ja meni viereiseen huoneeseen. Kaikki naiset
puikkivat yksitellen hänen perästään. He kerääntyivät paistinvartaan
ympärille ja katselivat suurella jännityksellä, miten Gervaise ja
muori Coupeau vetivät siitä hanhen irti. Silloin kuului huuto, josta
erotti lasten kimeät äänet ja ilohypyt. Riemusaatossa Gervaise palasi
puotiin kantaen hanhea, käsivarret suorina ja hikiset kasvot loistaen
tyytyväisessä hymyssä; naiset astuivat hänen jäljestään, suu naurussa
heilläkin, ja Nana heidän takanaan, silmät seposen selällään, nousi
varpailleen nähdäkseen hänkin jotakin. Kun hanhi oli pöydällä muhkeana,
kullanruskeana, mehustaan tihkuvana, ei siihen heti käyty käsiksi. Se
oli semmoinen yllätys, että koko seurue hämmästyneenä jäi äänettömäksi.
Sitä vain osoteltiin silmää iskien ja päätä nyökytellen. Peijakas sitä
mummoa! Olipa sillä pulleat reidet ja vatsa.
-- Sepä ei olekaan lihottanut itseään seiniä nuoleksimalla! sanoi
Boche.
Sitten käytiin elukkaa lähemmältä tarkastelemaan. Gervaise selitti,
että se oli komein hanhi, minkä hän oli löytänyt Faubourg-Poissonnièren
lintukauppiaalta; se painoi kaksitoista ja puoli naulaa hiilikauppiaan
vaa'assa; sitä paistettaessa oli poltettu säkillinen hiiliä, ja siitä
oli saatu kolme ruukkua rasvaa. Virginie keskeytti häntä kehuakseen,
että hän oli nähnyt elukan paistamatonna, sitä olisi syönyt siltäänkin,
sanoi hän, niin hienoa ja valkoista oli sen nahka, kuin mampselilla
konsanaan. Kaikki miehet nauraa virnottivat, ahnaasti huuliaan
maiskutellen. Mutta herra ja rouva Lorilleux nyrpistivät nokkaansa,
sillä heitä harmitti nähdä moinen otus Nilkuttajan pöydällä.
-- No mutta eihän sitä voi syödä kokonaisena, sanoi pesijätär viimein.
Kukas sen ottaisi leikatakseen?... Ei, en minä ainakaan! Se on kovin
iso, minua ihan pelottaa.
Coupeau tarjoutui sitä palottelemaan. Sehän oli hyvin yksinkertainen
temppu, otti vain kiinni jaloista ja siiven tyngistä ja veti, kunnes ne
irtautuivat; yhtä hyvät palaset siitä sai silläkin tavalla. Mutta
toiset panivat vastaan, ja ottivat väkisin kyökkipuukon levysepän
käsistä. Kaikki menisi yhdeksi moskaksi, jos hän saisi leikata. Hyvän
aikaa tuumailtiin sitten, kenelle se tehtävä uskottaisiin. Viimein
rouva Lerat sanoi ystävällisellä äänellä:
-- Kuulkaahan, annetaanpas se herra Poissonille, hän on siihen aivan
omansa.
Ja kun toiset eivät näyttäneet ymmärtävän, niin hän lisäsi vielä
imartelevammin:
-- Tietysti se on herra Poissonin tehtävä, hänhän on tottunut aseita
käyttämään.
Ja hän ojensi poliisille kyökkipuukon, jota hän piti kädessään. Kaikki
osottivat hyväksymistään tyytyväisesti nauraen. Poisson kumarsi
sotilaallisen jäykästi ja otti hanhen eteensä. Hänen naapurinsa,
Gervaise ja rouva Boche väistyivät syrjemmäksi tehdäkseen tilaa hänen
kyynäspäillensä. Ja hän leikkasi hitaasti, viiltäen pitkään, silmät
kiinnitettyinä elukkaan, ikäänkuin katseellaan naulitakseen sen vatiin.
Kun hän painoi veitsensä hanheen, niin että sen luut ratisivat, huusi
Lorilleux isänmaallisessa innostuksessa:
-- Ollappa siinä kasakka!
-- Oletteko te tapellut kasakkain kanssa, herra Poisson? kysyi rouva
Boche.
-- En, vaan beduiinien kanssa, vastasi poliisi irrottaen toisen
siipipahlan. Kasakoita ei ole enää olemassakaan.
Syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki kurottivat kaulaansa seuratakseen
veitsen liikkeitä. Poisson tahtoi hämmästyttää heitä. Yht'äkkiä hän
viimeisellä sivalluksella leikkasi erilleen elukan takapuolen, niin
että peränipukka jäi pystyyn; se oli piispan hiippa. Silloin ihastus
puhkesi ilmi. Ainoastaan entiset sotilaat osasivat niin hauskoja
temppuja. Mutta hanhen sisältä pullahti rasva vuotamaan tulvanaan
ammottavasta peräaukosta. Siitäkös Boche ilvehtimään:
-- Antakaapas se tänne, niin minä panen sen tekemään loronsa suoraan
suuhuni.
-- Hyi! sitä hävytöntä! huusivat naiset. Jopa pitää olla hävytön!
-- En minäkään tunne toista niin inhottavaa miestä, sanoi rouva Boche,
vielä äkäisempänä kuin toiset. Suus' kiinni, senkin!... Sinä
turmeleisit ruokahalun kokonaiselta armeijalta... Sehän sillä on
tarkotuksenakin, että saisi yksin syödä kaikki!
Silloin Clémence toisten päivitellessä alkoi kärttää:
-- Herra Poisson, kuulkaahan, herra Poisson... Säästäkää minulle
peränipukka, säästättehän!
-- Sehän lankeaa luonnostaan teidän osallenne, rakkaani, sanoi rouva
Lerat katsoen häneen veitikkamaisen pisteliäästi.
Hanhi oli sillä välin paloteltu. Poliisi antoi seurueen ensin ihailla
piispan hiippaa muutaman minuutin ja järjesteli sitten palaset ympäri
vatia. Kukin sai ottaa eteensä. Mutta naiset valittivat kuumuutta ja
päästelivät auki liiviensä hakasia. Coupeau huusi, että kukin sai olla
kuin kotonaan; ei tarvinnut välittää naapureista; ja hän aukasi
katuoven selkosen selälleen. Syöminkiä jatkettiin keskellä ajopelien
jyrinää, ohikulkijain töllistellessä sisälle katukäytävältä. Kun leuvat
olivat levänneet ja vatsa vähän huopennut, alotettiin päivällisen
syönti uudestaan ja iskettiin hurjasti kiinni hanheen. Se hulluttelija
Boche sanoi, että pelkkä odotus elukkaa paloteltaessa oli valuttanut
häneltä vasikkamuhennoksen ja siankyljykset pohkeisiin asti.
Siinä olivat kahvelit kovassa työssä. Ei kukaan koko seurueesta
muistanut koskaan raskauttaneensa omaatuntoaan sellaisella
ylensyömisellä. Gervaise istua ryyhötti kyynäskolkkasillaan ja popsi
isoja palasia valkoista lihaa, puhumatta sanaakaan, ettei vain yhtään
suupalaa menisi hukkaan. Goujet'a hän kumminkin hiukan kainosteli,
häntä hävetti näyttäytyä hänelle ahnaaksi kuin kissa. Mutta Goujet söi
itsekin liikaa nähdessään emännän niin punakkana ruuan kimpussa. Sitä
paitsi Gervaise oli ahnehtimisestaan huolimatta niin sievä ja hyvä! Hän
ei tosin virkkanut mitään, mutta piti kaiken aikaa huolta ukko Bru'sta
asettaen aina hänen eteensä pehmeimmät palaset. Olipa oikein
liikuttavaa katsoa, miten tämä ahmatti otti siiven tyngän omasta
suustaan antaakseen sen ukolle, jonka kita nyt oli paljolta syönnistä
niin turtunut, ettei hän näyttänyt edes tuntevan, mitä söi, vaan nieli
kaikki tylsistyneenä, alla päin, kunhan vain suussa oli jotakin.
Lorilleux'läiset viskasivat vihansa hanhenpaistiin; he ottivat sitä
kolmen päivän edestä, olisivatpa tahtoneet nielaista koko vadin ja
pöydän ja puodin saadakseen Nilkuttajan yhdellä iskulla nujerretuksi.
Kaikki naiset olivat pyytäneet linnun rintakoppaa, sillä luun vierestä
oli liha makeinta. Rouva Lerat, rouva Boche ja rouva Putois
kalusivatkin luita; muori Coupeau taas, joka piti enimmästi kaulasta,
repi siitä lihaa kahdella viimeisellä hampaallaan. Virginie puolestaan
söi mieluimmin nahkaa, kun se oli oikein ruskeaksi paistunutta, ja
kaikki pöytätoverit, tahtoen olla kohteliaita, antoivat hänelle
nahkansa; viimein Poisson katsoi häneen ankarasti ja käski häntä
lopettamaan, sillä hänellä oli jo ilmankin tarpeeksi; kerrankin, kun
Virginie oli syönyt liian paljon hanhipaistia, oli hänen vatsansa siitä
turvonnut niin, että hänen oli täytynyt maata kaksi viikkoa vuoteen
omana. Mutta Coupeau suuttui ja pani Virginien lautaselle hanhen reiden
huutaen, että jos hän ei sitä kaluaisi puhtaaksi, niin hän, piru
vieköön, ei kelvannut mihinkään. Oliko muka kukaan milloinkaan voinut
pahoin hanhesta? Päinvastoin, se paransi pernataudit. Sitä saattoi
syödä ilman leipää, kuin jälkiruokaa. Hän itse olisi voinut syödä sitä
koko yön, ilman että siitä olisi koitunut hänelle vähintäkään haittaa;
ja näyttääkseen mahtiaan hän työnsi suuhunsa kokonaisen hanhen säären.
Sillä välin Clémence lopetti peränipukkaansa ja imeksi sitä huuliaan
maiskutellen ja vääntelihe naurusta, kun Boche kuiskasi hänen korvaansa
sopimattomuuksia. Jumal'avita! kun siinä syötiin! Kun kerran oli ruuan
ääressä, niin söi häntä niin, että napa ruski. Ja kun muuten ei saa
herkkuja haistaakaan kuin toisinaan, niin aika hölmö olisi, jos ei
saadessaan ahtaisi itseään korvia myöten täyteen. Ihanpa siinä vatsat
pullistuivatkin silmissä. Auki jäivät syömämiesten suut, ja rasvan
vallassa kiilsivät leuvat ja naamat niin punaisina, että olisi luullut
siihen paikkaan pakahtuvan.
Entäpä viini, hyvät ihmiset! Se virtasi ympäri pöytää, niinkuin vesi
Seinessä. Ja se hupeni kuin sadekuuron synnyttämä puro janoiseen
maahan. Coupeau kaatoi korkealta nähdäkseen punaisen viinisäteen
vaahtoavan; ja kun litran pullo tyhjeni niin hän leikillään käänsi sen
alas suin ja oli lypsävinään sitä saadakseen siitä vielä jonkun tipan
herumaan. Ja taas katkaistiin uuden neekerin kaula! Puodin nurkkaan
kasaantuikin kuolleita neekereitä kuin tappotanterelle, kokonaiset
röykkiöt tyhjiä pulloja, joiden päälle heitettiin roskat pöydältä. Kun
rouva Putois pyysi vettä juodakseen, niin levyseppä suuttui ja vei itse
pois vesikarafiinit. Voiko rehellinen ihminen juoda vettä? Vai tahtoiko
hän saada sammakoita vatsaansa? Ja lasit tyhjenivät yhdellä
siemauksella; yhtenä kulauksena lorahti neste alas kurkusta, kuin
ukkospäivänä sadekuuron vesi kattorännistä. Se viini, jota nyt satoi,
tuli tynnörin pohjalta, ja mitäpä siitä, vaikka se vähän maistuikin
puulta; kyllä siihen pian tottui. Sanokoot jesuiitat mitä tahansa,
viinirypäleen mehu oli yhtä kaikki mainio keksintö! Koko seurakunta
nauroi hyväksyen; sillä eihän työmies olisi voinut elää ilman viiniä;
ukko Noakki lienee istuttanutkin viinapuun levyseppiä, räätäleitä ja
seppiä varten. Viini virkisti työssä väsyneitä ja antoi tarmoa
vetelyksiinkin. Jos kohta se veitikka toisinaan tekikin tepposet, niin
entäpä sitten! Mitä se muihin kuului? Ja sitä paitsi, oliko muka
sorretulla, köyhällä, porvariston halveksimalla työmiehellä niin paljon
ilon aiheita, että häntä sopi moittia, jos hän joskus ottikin
hienon hutikan ainoastaan sitä varten, että voisi nähdä elämän
ruusunkarvaisena. Ja esimerkiksi juuri tällä hetkellä, kukapa olisi
tahtonut vaihtaa paikkaansa keisarinkaan kanssa? Paljon mahdollista,
että keisarikin oli humalassa, mutta vähät siitä, tuskinpa hän saattoi
olla enemmän humalassa kuin he, ainakaan hänellä ei voinut olla
hauskempi. Hiiteen ylhäisö! Coupeau ei tahtonut olla missään
tekemisissä sen kanssa. Hänestä olivat naiset viehättäviä; hän
taputteli taskuaan, jossa kolme souta kilahteli, ja nauroi niin
iloisesti, kuin jos olisi mättänyt sadan soun rahoja lapiolla.
Goujet'kin, joka tavallisesti oli niin raitis, oli hiukan liikutettu.
Bochen silmät sirrottivat tavallista pienempinä ja Lorilleux'n silmät
kävivät haljakammiksi. Poissonin pronssinkarvaisessa sotilasnaamassa
pyörivät silmät yhä tuikeampina. He olivat jo ihan käkenä. Naisilla oli
vasta hiukkasen tuntumusta, vaikka viini oli jo kihonnut heille
poskiin, siksi vain, että teki mieli heittää vaatteita vähemmäksi;
toiset eivät olleet vielä heittäneet pois kuin kaulaliinansa, mutta
Clémence ei enää tahtonut pysyä sopivaisuuden rajoissa. Silloin
Gervaise yht'äkkiä muisti ne kuusi sinetittyä viinipulloa, jotka olivat
unohtuneet tarjoamatta hanhen kanssa; hän toi ne pöytään ja lasit
täytettiin. Poisson nousi ylös, lasi kädessä, ja sanoi:
-- Minä juon emännän maljan.
Koko seura nousi tuoliaan kolistellen seisomaan; käsiä ojennettiin,
laseja kilistettiin ja kaikki huusivat yht'aikaa.
-- Vielä viisikymmentä tällaista syntymäpäivää! huusi Virginie.
-- Ei, ei, vastasi Gervaise liikutettuna ja hymyillen, minä tulisin
liian vanhaksi. Uskokaa pois, vielä se tulee sekin aika, jolloin täältä
lähtee mielelläänkin.
Sillä välin koko lähitienoon väestö kurkisteli sisälle avonaisesta
ovesta ja otti osaa juhlaan. Ohikulkijat pysähtyivät kadulle päin
levenevän valovyön kohdalle ja nauroivat hyvästä mielestä nähdessään
ihmisten syövän ja juovan niin sydämen hartaasta halusta. Ajurit
kumartuivat istuimillaan, vilkasivat katettuun pöytään ja läiskäyttäen
piiskallaan hevostaan he päästivät jonkun sukkeluuden: »Antakaapa
mullekin ryyppy!... Heipä hei! paksu muori, minä menen sulle kätilöä
hakemaan!...» Ja hanhen käry levisi pitkin katua ja sai kaikkien naamat
kirkastumaan. Sekatavarakaupan puotipojat seisoivat vastapäisellä
katukäytävällä ja kuvittelivat syövänsä hanhipaistia toisten mukana.
Hedelmänmyyjätär ja makkaramuija pistäysivät vähän väliä ulos puotinsa
eteen vetämään ruuan tuoksua nenäänsä ja nuoleksimaan huuliaan. Sanalla
sanoen koko katu oli pakahtua ylensyömisestä. Vieläpä rouva Cudorgekin
ja hänen tyttärensä, viereisen sateenvarjokaupan omistajat, joita
muutoin ei nähnyt milloinkaan, astua tipsuttivat peräkkäin kadun poikki
ja vilkasivat salavihkaa sisälle, naamat niin punaisina, kuin jos
olisivat olleet lettuja paistamassa. Pikku kelloseppä istui pöytänsä
ääressä, mutta työstä ei tullut mitään, sillä hän oli ihan humalassa,
kun oli laskenut, montako litraa toiset joivat. Heidän juominkinsa
nousi naapurien päähän! huusi Coupeau. Mitäpä syytä sitä olisikaan
ollut peitellä? Alkuun päästyään ei seurakuntaa enää hävettänyt
näyttäytyä pöydässä; päin vastoin he olivat siitä mielissään, ja se
heitä vain yllytti, että ihmisiä kerääntyi heitä vesissä suin
töllistelemään; he olisivat tahtoneet poistaa koko seinän, siirtää
pöydän keskelle katua, ja syödä jälkiruuan ihan yleisön nenän edessä.
Kelpasipa heitä katsoakin, vai mitä? Silloinpa ei tarvinnutkaan
itsekkäästi sulkeutua huoneeseen. Nähdessään pikku kellosepän
vastapäätä syljeksivän Coupeau näytti hänelle kadun poikki pulloa; ja
kun toinen nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi, vei hän hänelle
pullon ja lasin. Välit kävivät veljellisiksi kadullaolijain kanssa.
Ohikulkijoille kohotettiin lasia ja puhuteltiin jokaista, joka näytti
iloiselta velikullalta. Mässäys levisi laajemmalle, voitti vähitellen
alaa, niin että lopulta koko Goutte-d'Or'in kortteli haisi ruualle ja
kaikki ihmiset pitelivät vatsaansa; elämä kävi siellä niin hurjaksi,
ikäänkuin kaikki pirut olisi laskettu valloilleen.
Rouva Vigouroux, hiilikauppiaan vaimo oli vähällä aikaa kulkenut monta
kertaa edestakaisin oven editse.
-- Ho-hoi! rouva Vigouroux! rouva Vigouroux! ulvoi koko seurue.
Hän astui sisälle hymyillen typerän näköisenä, silmät pestyinä; hän oli
niin lihava, että liivin saumat tahtoivat ratkeilla. Miehistä oli
hauska nipistellä häntä, sillä nipistipä häntä mistä kohdasta tahansa,
ei koskaan tuntunut luuta. Boche pyysi hänet istumaan viereensä ja
alkoi heti salaa kopeloida hänen polveaan pöydän alla. Mutta hän oli
siihen niin tottunut, että hän rauhassa tyhjensi viinilasinsa, kertoen,
että naapurit katselivat ikkunoistaan, ja että jotkut talon asukkaista
jo alkoivat suuttua.
-- Ohoh! vai semmoisia! Se on meidän asiamme, sanoi rouva Boche. Me kai
tässä talon vartioita olemme? Niinpä me vastaammekin rauhasta...
Tulkoot vain valittamaan, kyllä me heille opetamme...
Peräkamarissa oli ollut hurja tappelu Nanan ja Augustinen välillä
paistinvartaasta, jota kumpikin oli tahtonut nuolla. Neljännestunnin
ajan he olivat sitä viskelleet pitkin lattiata pitäen hirveätä rähinää.
Nyt Nana hoiteli pikku Victoria, joka oli saanut hanhen luun
kurkkuunsa. Hän työnsi sormensa hänen suuhunsa ja pakotti häntä
nieleksimään isoja sokeripalasia lääkkeeksi. Se ei estänyt häntä
pitämästä silmällä aikaihmisten pöytää. Hän tuli vähän päästä pyytämään
viiniä, leipää tai lihaa Etiennelle ja Paulinelle.
-- He! syö niin että halkeat! sanoi hänen äitinsä. Sittenpähän ainakin
pääsen sinusta rauhaan!
Lapset eivät enää jaksaneet niellä, vaan söivät kumminkin, takoen
kahveleillaan lautasiin jonkin laulun tahdissa kiihottaakseen itseään.
Keskellä tätä mellakkaa olivat kumminkin ukko Bru ja muori Coupeau
alkaneet keskustelun. Ukko, joka ruuasta ja viinistä huolimatta pysyi
harmaankelmeänä, puhui Krimin sodassa kuolleista pojistaan. Voi! jos
pojat olisivat eläneet, niin hänellä olisi ollut leipää joka päivä.
Mutta muori Coupeau, jonka kieli oli käynyt vähän kankeaksi, sanoi
kumartuen hänen puoleensa: -- Ristiä ja huolta niistä on vain,
lapsista. On, on! Minäkin näytän muka onnelliselta täällä, eikö niin?
Niinpä niin! Mutta toisenkin kerran minä itken... Ei, älkää toivottako
itsellenne lapsia.
Ukko Bru pudisti päätään.
-- Ei huolita minua enää minnekään työhön, nurisi hän. Minä
olen liian vanha. Kun minä tulen johonkin verstaaseen, niin nuoret
pilkkaavat minua ja kysyvät, että minäkö olin ollut Henrik IV:n
kengänkiillottajana... Viime vuonna minä vielä ansaitsin kolmekymmentä
souta päivässä erästä siltaa maalaamalla; siinä täytyi olla selällään
telineillä, joiden alla joki virtasi. Siitä asti minua on ry'ittänyt...
Nyt ovat ansiot lopussa. Joka paikasta minut ajetaan ulos.
Hän katsoi laihoja, jäykistyneitä käsiään ja jatkoi:
-- Onhan se luonnollista, kun minusta ei enää ole mihinkään. He ovat
oikeassa. Niin minäkin tekisin heidän sijassaan... Nähkääs, minun
onnettomuuteni on siinä, etten ole kuollut. Niin, se on minun vikani.
Parasta on paneutua makaamaan ja kuolla, kun ei enää jaksa tehdä työtä.
-- Tosiaankin, sanoi Lorilleux, joka oli kuunnellut, minä en käsitä,
miksi hallitus ei ryhdy auttamaan työn invaliideja... Minä luin siitä
hiljattain jostakin sanomalehdestä...
Mutta Poisson piti velvollisuutenaan puolustaa hallitusta.
-- Työmiehet eivät ole sotamiehiä, selitti hän. Iuvaliidipalatsi on
vain sotamiehiä varten... Ei pidä mahdottomia vaatia.
Jälkiruoka oli tuotu pöytään. Keskellä oli temppelin muotoinen
savoialainen kaakku; meluunan lohkoista tehdyn kupoolin päälle oli
pistetty tekoruusu, jonka vieressä huojui rautalangan nenässä
hopeapaperista tehty perhonen. Kaksi kumipisaraa kukan terälehtien
välissä oli olevinaan kastepisaroita. Siitä vasemmalla oli syvässä
vadissa maidon seassa palanen valkoista juustoa, ja toisessa vadissa,
oikealla, oli isoja murskautuneita mansikoita joista mehu valui vadin
pohjalle. Salaattiakin oli vielä jäljellä, leveitä öljyyn kastettuja
lehtiä.
-- No, rouva Boche, sanoi Gervaise kohteliaasti, ottakaapas vielä
vähäisen salaattia. Sehän on teidän lempiruokaanne, kyllähän minä sen
tiedän.
-- Ei, kiitoksia, ei, minä olen jo ihan kaulaa myöten täynnä, vastasi
portinvartijan muija.
Pesijätär kääntyi nyt Virginien puoleen, mutta tällekään ei enää
pitänyt.
-- Ihan todella, minä olen niin täynnä, sanoi hän, etten saisi
suupalakaan enää mahtumaan sisääni.
-- No, koettakaahan kumminkin, sanoi Gervaise hymyillen. Aina sitä joku
pieni reikä löytyy. Salaattia voi kyllä syödä vaikka ei ole
nälkäkään... Ette kai aijo sen antaa joutua hukkaan?
-- Voittehan te huomenna syödä sen sokerin kanssa, sanoi rouva Lerat,
se on vielä parempaa sokerin kanssa.
Naiset huokasivat syvään katsellessaan säälien salaattivatia. Clémence
kertoi kerran syöneensä kolme kimppua krassia aamiaiseksi. Mutta rouva
Putois vei voiton hänestäkin, hän söi kokonaisia kupusalaatin päitä
semmoisenaan kastaen niitä ainoastaan suolaan. Kaikki olisivat voineet
elää pelkällä salaatilla ja olisivat jaksaneet syödä niitä kokonaisia
vadillisia. Ja tämä keskustelu auttoi naisia syömään salaatin loppuun.
-- Minä lähden tästä niitylle ja kaivan kuopan vatsalleni, sanoi
portinvartijan muija, suu täynnä.
Jälkiruokaa pidettiinkin vallan leikin asiana. Eihän sitä tarvinnut
ottaa lukuunkaan. Se tuli tosin hiukan myöhään, mutta se ei tehnyt
mitään. Pitihän sitä kuitenkin toki hyväillä sitäkin. Vaikka olisi
täytynyt räjähtää kuin pommin, niin eihän saattanut olla maistamatta
mansikoita ja kaakkua. Sitäpaitsi ei ollut mitään kiirettä,
joudettiinhan tässä istumaan vaikka koko yö. Ajan kuluksi täytettiin
lautaset mansikoilla ja valkoisella juustolla. Miehet sytyttivät
piippunsa, ja kun sinetityt viinipullot olivat tyhjenneet, otettiin
taas litrat esille ja juotiin viiniä tupakoidessa. Mutta Gervaiseä
pyydettiin heti leikkaamaan savoialaista kaakkua. Poisson, joka aina
oli kohtelias nousi seisomaan, otti ruusun ja ojensi sen emännälle,
toisten paukuttaessa käsiään. Gervaisen täytyi kiinnittää se
nuppineulalla rintaansa, vasemmalle, sydämmen puolelle. Sitä tehdessä
perhonen lepatteli kaiken aikaa.
-- Mitä hittoa, sanoi Lorilleux, joka juuri oli tehnyt mainion
keksinnön, mehän syömme teidän silityspöydältänne!... Tokkopa sen
ääressä lie ennen näin ankarasti tehtykään työtä!
Tällä ilkeällä pilapuheella oli suuremmoinen menestys. Samansuuntaisia,
sattuvia sanansutkauksia alkoi tulla satamalla. Clémence ei pistänyt
suuhunsa yhtään lusikallista mansikoita sanomatta, että hän lämmitti
rautojaan. Rouva Lerat väitti, että juusto haisi tärkille, ja rouva
Lorilleux murahti hampaittensa välistä, että ei ollut hullumpaa pistää
rahat poskeensa semmoisella kiireellä samoilta laudoilta, joiden päällä
niitä oli niin suurella vaivalla hankittu. Syntyi hirveä naurun ja
huudon rähäkkä.
Mutta yht'äkkiä kova ääni vaati kaikkia vaikenemaan. Boche oli noussut
ylös ja retkutellen ruumistaan hän veikeän näköisenä alotti laulun:
_Rakkauden tulivuori eli Nahkapoika naisten vallottaja_.
Blavin ma olen, vallottaja naisten...
Myrskyisillä hyvähuudoilla otettiin vastaan ensimäinen värssy. Niin,
nyt pantiin lauluksi! Jokaisen piti laulaa jokin laulu. Se oli kaikista
hauskinta. Ja yhden laulaessa toiset loikoivat kyynäskolkkasillaan
pöytää vasten tai selkä kenossa tuolillaan nyökytellen päätään
parhaissa paikoissa ja ottivat kulauksen kertaussäkeiden kohdalla.
Boche, peijakas, oli koko mato esittämään leikillisiä lauluja. Hän
olisi saanut karafiinitkin nauramaan, kun hän matki nahkapoikaa, sormet
harrallaan ja hattu takaraivolla. Heti _Rakkauden tulivuoren_
jälkeen alkoi hän laulaa _Follebichen paronitarta_, joka oli hänen
paras valttinsa. Päästyään kolmanteen värssyyn hän kääntyi Clémencen
puoleen ja lauloi venyttäen tahtia imelällä äänellä:
Paronitar sai vierahia,
Sai neljä neitosiskoaan;
Yks tumma, toiset vaalevia
Niin kaunihisti katsovia
Kahdeksin silmin kaikkiaan.
Silloin koko seurakunta haltioissaan yhtyi kertaussäkeisiin. Miehet
polkivat tahtia kantapäillään ja naiset takoivat veitsillä lasien
reunaan. Kaikki hoilottivat:
Saakuri! kuka maksaa pois
Nyt ryypyt rois ... nyt ryypyt rois ... rois ... rois...
Saakuri! kuka maksaa pois
Nyt ryypyt roistojoukon!
Puodin ikkunat helisivät ja musliiniverhot häilyivät laulajain äänen ja
ankaran puhalluksen voimasta. Sillä välin oli Virginie jo kolmasti
pistäytynyt ulkona ja palatessaan kumartunut hiljaa kuiskaamaan jotakin
Gervaisen korvaan. Kun hän kolmannen kerran tuli sisälle keskellä
kovinta mellakkaa, sanoi hän hänelle:
-- Hän on yhä vielä François'n luona ja on lukevinaan sanomalehteä...
Aivan varmaan siinä on piru merrassa.
Hän puhui Lantier'sta. Häntä hän sillä tavalla kävi väijymässä.
Jokaisesta uudesta sanomasta Gervaise kävi totiseksi.
-- Onko hän humalassa? kysyi hän Virginieltä.
-- Ei, vastasi ompelijatar. Hän on rauhallisen näköinen. Mutta se minua
juuri huolestuttaa. Mitä varten hän viipyy viinikaupassa, jos hän on
rauhallinen?... Herra Jumala! kunhan vain ei mitään tapahtuisi!
Pesijätär tuli hyvin levottomaksi ja pyysi häntä olemaan vaiti.
Yht'äkkiä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Rouva Putois oli noussut ylös
ja lauloi _Hyökkäyksen_. Vieraat katsoivat häneen ääneti ja
hartaina; Poissonkin oli pannut piippunsa pöydän reunalle paremmin
kuullakseen. Lyhyt silittäjätär seisoi jäykkänä ja raivostuneen
näköisenä, kasvot kalpeina mustan myssyn alla: hän ojensi vasemman
nyrkkinsä eteenpäin voitonvarmalla ylpeydellä, ja hänen äänessään oli
pontta enemmän kuin olisi luullutkaan, kun hän ärjyi:
Mer'rosvo kurjamieli
Jos meitä ahdistaa,
Niin hänet turma nieli
Hän armoa ei saa.
Hei, pojat, tykkein luoksi!
Yl' laitain rommi juoksi.
Noin mastonuoriin vaan
Mer'rosvot roikkumaan!
Siitä oli leikki kaukana. Mutta, vie sua pojat! semmoistahan se oli
todellisuudessakin. Poisson, joka oli matkustanut merellä, nyökytteli
päätään osottaakseen, että kuvaus oli yksityiskohtia myöten onnistunut.
Muuten sen kyllä tunsi, että tämä laulu oli juuri rouva Putois'n
luonteen mukainen. Coupeau kumartui kertomaan, miten rouva Putois oli
eräänä iltana Poulet-kadulla antanut ympäri korvia neljälle miehelle,
jotka tahtoivat häväistä häntä.
Sillä välin Gervaise toi muori Coupeaun auttamana kahvin pöytään,
vaikka toiset vielä söivät savoialaista kaakkua. Hänen ei annettu
istuutua, vaan huudettiin että nyt oli hänen vuoronsa. Hän koetti
vastustella; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän näytti
alakuloiselta; toiset jo kysyivät, että voiko hän pahoin
hanhipaistista. Silloin hän lauloi: _Oi! nukkua mun suokaa!_
heikolla ja lauhkealla äänellä; kun hän pääsi kertaussäkeeseen, jossa
toivotetaan nukkujalle kauniita unia, hän melkein ummisti silmänsä, ja
hänen kostea katseensa harhaili pimeälle kadulle päin. Heti hänen
lopetettuansa Poisson tervehti naisia jyrkästi kumartaen ja alotti
juomalaulun, _Ranskan viinit_. Mutta hän lauloi kuin oven sarana;
ainoastaan viimeinen, isänmaallinen värssy meni kuulioihin, sillä
puhuessaan kolmivärisestä lipusta hän kohotti lasinsa korkealle ja
lopetti laulun kaatamalla kurkkuunsa koko lasin. Sitten seurasi
romanssi toisensa perästä; rouva Bochen barcarolessa puhuttiin
Venetsiasta ja gondoliereistä, rouva Lorilleux'n bolerossa Sevillasta
ja andalusiattarista, ja Lorilleux johtui aina Arabian tuoksuihin asti
puhuessaan tanssiatar Fatiman lemmenseikkailuksista. Rasvaisen pöydän
ympärillä, jossa ilma oli paksua ylensyöneiden ihmisten hengityksestä,
avautui kultaisia taivaanrantoja, vilahti ohitse norsunluunvalkoisia
kauloja ja sysimustia kiharapäitä, suudelmia vaihdettiin kuutamossa
kitaroiden soidessa, bajadeerit sirottivat liidellessään helmiä ja
kalliita kiviä; ja miehet imeskelivät tyytyväisinä piippuaan, ja
naisilla oli suu autuaallisessa nautinnon hymyssä; nykyhetkestä
tiedottomina luulivat kaikki olevansa jossakin kaukana hengittämässä
hyvänhajuisia tuoksuja. Kun Clémence alkoi ääntään värisyttäen
kujertaa: _Tehkää pesänne_, niin sitäkin kuunneltiin suurella
mieltymyksellä; sillä se muistutti mieliin maaseudun pikku lintuineen;
tanssit metsikön varjossa ja hunajakukkaiset nurmikot, sanalla sanoen
sen, mitä näki Vincennes'in metsässä kun sinne mentiin huviretkelle
kaniinipaistia syömään. Virginie palautti leikillisen mielialan
laulamalla _Pikkiriikkisen ryypyn_; hän matki marketanttimuijaa,
toinen käsi puuskassa, ja taivuttaen toisen kätensä rannetta hän oli
kaatavinaan ryyppyä lasiin. Siitä innostuttiin niin, että pyydettiin
muori Coupeauta laulamaan _Hiirtä_. Vanha mummo kieltäytyi,
väittäen unohtaneensa koko renkutuksen. Kumminkin hän alotti ohuella,
särkyneellä äänellään; ja hänen ryppyinen naamansa, jossa pienet,
vilkkaat silmät kiiluivat, alleviivasi kaikki kaksimieliset paikat
hänen laulaessaan, miten Liisa mampseli säikähti nähdessään hiiren ja
kietoi hameensa helmat tiukasti kinttujensa ympärille. Koko pöytä
nauroi; naisetkaan eivät voineet pysyä totisina, vaan vilkuivat
kiiluvin katsein naapureihinsa; eikä se oikeastaan ollutkaan mikään
ruokoton laulu, siinä ei ollut yhtään sopimatonta sanaa. Mutta Boche,
joka tahtoi näyttää, miten se hänestä oli ymmärrettävä, leikki
hiirisillä pitkin hiilikauppiaan muijan pohkeita. Siitä olisi voinut
seurata pahempaakin, mutta Gervaise iski silmää Goujet'lle, ja tämä sai
toiset kunnioittavaisesti vaikenemaan laulamalla jymybassollaan
_Abd-el-Kaderin hyvästijätön_. Olipa sillä miehellä kerrassaan
komea ääni! Se lähti hänen tuuheasta, keltaisesta parrastaan kuin
vaskisesta pasuunasta. Kun hän kajahutti »Oi kumppanini jalo!»
tarkottaen soturin mustaa tammaa, niin pamppailivat kuulijain sydämet,
ja hänelle taputettiin käsiä malttamatta loppuakaan odottaa, niin
kovasti hän oli huutanut.
-- No nyt on teidän vuoronne, vaari Bru! sanoi muori Coupeau.
Laulakaapas tekin laulunne. Vanhat laulut ovat kumminkin kaikista
kauneimpia.
Kaikki kääntyivät nyt vanhuksen puoleen ja koettivat houkutella ja
rohkaista häntä laulamaan. Hänen liikkumattomissa kasvoissaan, jotka
olivat kuin parkittua nahkaa, oli tylsistynyt ilme, kun hän katsoi
ihmisiin, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään. Häneltä kysyttiin
osasiko hän _Viisi vokaalia_. Mutta hän painoi päänsä alas; ei
muistanut enää. Kaikki vanhankansan laulut olivat menneet sekaisin
hänen pääkopassaan. Kun jo aiottiin jättää hänet rauhaan, näytti
jotakin muistuvan hänen mieleensä, ja ontolla äänellä alkoi hän
höpistä:
Tuu la laa, tuu la laa,
Tuu la, tuu la, tuu la laa!
Hänen kasvonsa elostuivat; nämä kertaussäkeet herättivät hänessä
varmaankin muiston aikoja sitten menneistä iloista, joista hän yksin
nautti, ja lapsellisella ihastuksella hän kuunteli yhä heikkenevää
ääntään.
Tuu la laa, tuu la laa,
Tuu la, tuu la, tuu la laa!
-- Kuulkaahan, tuli Virginie supattamaan Gervaisen korvaan, taas minä
kävin siellä. En saanut ilman rauhaa... No niin! Lantier on lähtenyt
pois François'n luota.
-- Ettekö tavannut häntä ulkopuolella? kysyi pesijätär.
-- En, minä kuljin kiireesti, enkä tullut katselleeksi ympärilleni.
Mutta Virginie, joka juuri sattui katsomaan ulos, vaikeni äkkiä, ja
häneltä oli vähällä päästä huuto.
-- Voi, Herra Jumala!... Hän on tuolla, vastapäätä, katukäytävällä; hän
katsoo tänne.
Gervaise aivan tyrmistyi ja uskalsi vain hät'hätää vilkaista sinne
päin. Ihmisiä oli kerääntynyt kadulle laulua kuuntelemaan.
Sekatavarakaupan puotipojat, makkarakauppiaan vaimo ja pikku kelloseppä
seisoivat ryhmässä, kuin mitäkin näytäntöä katsomassa. Siellä oli
sotamiehiä, pitkätakkisia herroja, kolme pientä, viiden tai kuuden
vuoden vanhaa tyttöä, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni hyvin
totisina, ihmeissään. Ja aivan oikein, siellä seisoi Lantier eturivissä
kuunnellen ja katsellen rauhallisen näköisenä. Totta tosiaan, siinä
vasta oli röyhkeä mies. Gervaise tunsi kylmän väristyksen nousevan
jaloistaan aina sydämeensä saakka, eikä hän enää uskaltanut
hievahtaakaan, ukko Bru'n jatkaessa:
Tuu la laa; tuu la laa
Tuu la, tuu la, tuu la laa!
-- Eikö mitä! äijä paha, jo riittää! sanoi Coupeau. Osaatteko te sen
kokonaan?... Saatte laulaa sen toisen kerran, kun meillä on liian
hauska.
Toiset nauroivat. Ukko lopetti siihen paikkaan, katsoi himmeillä
silmillään ympäri pöytää ja vaipui tylsän näköisenä takaisin omiin
mietteisiinsä. Kahvi oli juotu ja levyseppä oli taas käskenyt tuomaan
viiniä. Clémence oli uudestaan alkanut syödä mansikoita. Vähäksi aikaa
laulu taukosi, puhuttiin eräästä naisesta, joka aamulla oli löydetty
hirtettynä viereisestä talosta. Nyt tuli rouva Lerat'n vuoro, mutta
hänen täytyi ensin valmistautua. Hän kastoi ruokaliinansa kulman
vesilasiin ja kostutti sillä ohimoitaan, sillä hänellä oli kovin kuuma.
Sitten hän pyysi pisaran viinaa, ja juotuaan sen hän kauvan aikaa
pyyhki huuliaan.
-- _Jumalan lapsi_, sanoi hän, laulanko ma Jumalan lapsen?
Ja pitkä, miesmäinen leski, jolla oli luiseva nenä ja kulmikkaat
hartiat kuin santarmilla, alkoi laulaa.
Laps orpo, jonka emo hylkää, suojan
Pyhällä paikalla saa ainian
Hänt' ohjaa, kaitsee silmä suuren luojan.
Laps orpo laps on hyvän Jumalan.
Värähytellen ääntänsä muutamissa sanoissa hän laulaa uilotteli
pitkäveteisesti, pää kallellaan ja silmät taivasta kohti; oikeata
kättään hän heilutti rintansa edessä ja painoi sitä sydämelleen
liikutetun näköisenä. Silloin Gervaise, jota Lantier'n läsnäolo
kiusasi, ei jaksanut pidättää kyyneleitänsä, hänestä tuntui kuin laulu
olisi kuvannut hänen tuskaansa, kuin hän itse olisi ollut se
hyljätty orpolapsi, jonka Jumala otti turviinsa. Clémence, joka jo oli
hyvin humalassa, purskahti itkeä nyyhkyttämään, hänen päänsä painui
pöydän reunaa vasten ja hän tukahutti nikotuksensa pöytäliinaan.
Värisyttävä hiljaisuus vallitsi. Naiset olivat ottaneet esille
nenäliinansa ja pyyhkivät silmiään, pää pystyssä, pitäen kunnioinaan
mielenliikutustaan. Miehet, pää kumarassa, tuijottivat yhteen kohti
eteensä, silmiään räpytellen. Poissonin henkeä ahdisti, ja hän puri
hammasta niin kovasti, että piipun varresta paloja lohkeili, joita hän
syljeksi lattialle, taukoamatta kumminkaan tupakoimasta. Bochen käsi
oli jäänyt hiilikauppiaan vaimon polvelle, mutta tuntien epämääräistä
tunnonvaivaa ja kunnioitusta hän ei enää häntä nipistellyt; kaksi isoa
kyyneltä valui pitkin hänen poskiaan. Kaikki nämä mässääjät istuivat
jäykkinä kuin itse korkea oikeus ja laakeina kuin lampaat. Viini se nyt
tihkui heidän silmistään! Kun kertaussäe alkoi uudestaan entistään
venytetympänä ja ruikuttavampana, niin kaikilta luonto putosi, ja he
alkoivat ääneensä itkeä köllötellä ja päästelivät auki näppejään,
liikutuksesta pakahtumaisillaan.
Mutta Gervaise ja Virginie eivät enää saaneet silmiään käännetyksi
vastapäiseltä katukäytävältä. Rouva Bochelta, joka nyt myöskin huomasi
Lantier'n, pääsi heikko huudahdus nyyhkytysten lomassa. Silloin kaikki
kolme alkoivat tahtomattaankin vaihtaa hätääntyneitä katseita. Herra
Jumala! jos Coupeau sattuisi kääntymään ja näkisi hänet. Siitä se vasta
verinen rytäkkä nousisi! Ja he pitivät sellaista peliä keskenään, että
viimein levyseppä kysyi heiltä:
-- Mitä te siinä töllistelette?
Hän kumartui katsomaan ja tunsi Lantier'n.
-- Perkele! tämä on jo liikaa, murahti hän. Se saatanan roisto! se
lurjus... Ei, tämä on jo liikaa, tästä täytyy tulla loppu...
Ja kun hän nousi ylös kiroten ja uhkaillen, niin Gervaise pyysi häntä
hiljaisella äänellä rauhottumaan.
-- Kuule, minä rukoilen sinua... Pane pois veitsi... Pysy paikoillasi,
älä lähde tekemään tuhoja. Virginien täytyi ottaa häneltä pois veitsi,
jonka hän oli ottanut pöydältä. Mutta hän ei saanut häntä estetyksi
lähtemästä ulos ja lähestymästä Lantier'ta. Muut vieraat olivat niin
kasvavan liikutuksensa vallassa, etteivät huomanneet mitään, vaan
itkivät yhä kovemmin rouva Lerat'n laulaessa sydäntävihlovan
tunteellisesti:
Hän, orpo, hyljättynä kulki,
Ei hänen ääntään kuulleet muut
Kuin tuuli sekä metsän puut.
Viimeinen säe häipyi kuulumattomiin kuin myrskyn viimeinen valittava
henkäys. Rouva Putois, joka juuri oli juomassa, tuli siitä niin
liikutetuksi, että häneltä kaatui viinilasi pöytäliinalle. Sillä välin
Gervaise istui kuin jähmettyneenä painaen nyrkkiään suulleen, ettei
huuto pääsisi, ja peloissaan räpyttäen silmäluomiaan, hän odotti minä
hetkenä hyvänsä näkevänsä toisen miehistä murhattuna kaatuvan keskelle
katua. Virginie ja rouva Boche seurasivat myöskin mitä suurimmalla
jännityksellä asiain menoa. Coupeauhon vaikutti raitis ulkoilma
äkiksestään niin voimakkaasti, että hän oli lentää istualleen katuojaan
tahtoessaan hyökätä Lantier'n päälle. Tämä oli vain väistynyt syrjään,
kädet housun taskussa. Ja molemmat miehet alkoivat haukkua toisiaan
vasten naamaa, varsinkaan levyseppä ei säästänyt sanojaan, hän
sanoi Lantier'ta saatanan siaksi ja uhkasi tehdä sylttyä hänen
sisälmyksistään. Puotiin kuului kovaäänistä, kiivasta rähinää ja näkyi
hurjistuneita liikkeitä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet vääntää
sijoiltaan toistensa käsivarret. Gervaise oli mennä tainnoksiin ja pani
jo silmänsä kiinni, sillä sitä kesti liian kauan ja hän luuli heidän
joka hetki olevan repimäisillään silmät toistensa päästä, niin
lähekkäin he seisoivat nenät vastakkain. Mutta kun Gervaise ei vähään
aikaan kuullut mitään, niin hän aukasi taas silmänsä ja ällistyi aivan
nähdessään heidät rauhallisesti juttelemassa keskenään.